Päivi, pelien 3 ja 4 välillä
Crocus Biomedicalsin sisäinen tiedote, 3.2.2014
Subject: Poissaolo O&P Divisionissa
Tiedoksenne annettakoon, että Päivi Laine, Vice President, Occult and Paranormal Division, on sairaslomalla ainakin 1.9.2014 saakka. Hänen poissaollessaan hänen tutkimukseen liittyvistä tehtävistään vastaa Senior Researcher Johannes Vihtala. Muissa asioissa ottakaa yhteys henkilöstöosastoon.
*****
Kaikki alkoi yhdestä painajaisunesta. Joku oli perässäni, joku joka tiesi kuka olen. Tai kenties enemmänkin kuin vain yksi henkilö, eikä välttämättä varsinaisesti henkilö.
Vuosi vaihtui. Vietin pari viikkoa Kap Verdellä ja yritin koota pääni. Kävin pitkällisissä neurologisissa tutkimuksissa. Ei mitään epätavallista. Psyykenlääkkeistä ei myöskään ollut apua. Hankin maagin käymään asuntoni läpi. Ei mitään sielläkään.
Vastaantulijat kaduilla eivät enää olleet ihmisiä. Ei riittänyt että kaikissa varjoissa väijyi joku, vaan he seurasivat minua jo keskellä kirkasta päivää. Keijut ja heidän käskyläisensä, hirviöt, uhrit. Minulla oli vaikeuksia erottaa painajaista ja todellisuutta toisistaan. Oikeaoppinen lääketieteellinen termi tämänkaltaiselle tilalle olisi varmaankin psykoosi.
Helmikuussa minut komennettiin töistä lomalle, mistä yllätyin positiivisesti, koska olin odottanut saavani potkut.
Aika kului. En juuri liikkunut kotoani. En tainnut juuri syödäkään, mutta minun taustallani pärjää yllättävän kauan ilman ruokaa. He olivat sisällä asunnossani, odottivat, että tekisin jonkin virheen ja antaisin heille tilaisuuden. Joinain päivinä en uskaltanut nousta sängystä lainkaan, ja muutaman vuorokauden vietin kylpyhuoneessa, koska oven avaaminen pelotti liikaa.
Lopulta, eräänä päivänä, luovutin.
Kävelin lähimmän olennon luo ja levitin käteni. "Tehkää mitä teette. Tappakaa minut, viekää minut Arcadiaan, tai mitä ikinä aiottekaan tehdä. En jaksa tätä enää."
Mitään ei tapahtunut.
Siitä alkoi parantumiseni. Tajusin yhtäkkiä päivänselvästi, että ei ollut väliä sillä, olivatko ne todellisia vai eivät. Eivät ne tehneet minulle mitään. Ne vain vainosivat ja pelottelivat. Ja mitä sitten vaikka tekisivätkin? Olin kai jo kokenut suurin piirtein kaiken kamalan mitä maailmoilla oli tarjota.
Hiljalleen niiden määrä väheni siedettävämmäksi. Silloin tällöin joku kyllä katseli jostakin hämyisestä nurkasta, mutta opin suhtautumaan niihin. Tästä eteenpäin sitten eläisin näin.
Elokuussa Crocuksen työpaikkapsykologi antoi minulle puhtaat paperit. Syyskuussa palasin töihin. Oloni oli jotenkin hämmentävän voitonriemuinen. Tästäkin oli selvitty, tavallaan. Pahin oli tapahtunut, minut oli löydetty, ja olin silti täällä. Mitä syytä minulla enää oli pelätä mitään?
1
Perjantai, 25.6. 2014
Turussa oli kesä. Pyöräilin keskustan halki Kouluun, mutta harmillisesti sen terassilla ei ollut tuttuja. Koska kello oli kuitenkin jo seisemän, uskaltauduin soittamaan Karolle. Oli hieman epäkohteliasta häiritä vampyyria vuoden valoisimpana aikana, mutta tarvitsin häneltä paria tiedonjyvää. Hän tuntui olevan juuri ja juuri hereilläkin, ja toivotti minut tervetulleeksi Kuuran asunnolle, jossa hengasi muitakin tuttuja.
Muutaman kaupan kautta hakeuduinkin pian Kuuran luo, jossa Alissa, Linnea, Ronja ja Kuisma tuhosivat punaviinitonkkaa. Karo oli vielä puoliunessa, joten jäin pitämään muille seuraa. Tunnelma oli aggressiivisen masentunut: Ronjalla oli taiteilijan blokki, ja hän valitti kaikille kuinka hänen elämänsä on kurjaa. Kuisma käski minun tehdä näille ihmisille jotain, joten kerroin muille aikeistani tehdä viikonlopun aikana saaristossa pyöräretken, ja kutsuin heidät mukaan. Ajatus sai vaihtelevaa kannatusta, tosin Karo ei näin kesällä mukaan selviäisi. Mainitsin myös, että tulisin piipahtamaan ihan pikaisesti Rymättylässä, ja jo paikannimen mainitseminen herätti kauhistusta. Todellisuudessa minulla oli toimeksianto napata pieni antiikkiesine juuri ja juuri kunnan puolella olevasta asunnosta, mutta Kuisman mielestä aivan kaikki Rymättylässä oli mahdollisesti okkulttisella tavalla vaarallista. Mitään konkreettista uhkakuvaa ei kuitenkaan esitetty. Kuvittelin paikan villin magian edelleen painottuvan leirikeskukseen, enkä sen lähelle aikonut tällä kertaa mennä.
Kuisma poistui varoituksen annettuaan työasioiden pariin. Ronja valitti edelleen luovaa kuivaa kauttaan, ja sitten kysyi minulta yllättäen, olinko vuosi sitten varastanut häneltä tauluja. Öh. Koetin kiemurrella ulos tukalasta tilanteesta, ja yhtäkkiä todella vahva koura tarttui minua rinnuksista.
Oli helppoa unohtaa, että rääväsuinen taiteilija oli itse asiassa ihmissusi, ainakin kymmenen kertaa minua vahvempi ja täysin kykenevä repimään minut kappaleiksi. En uskaltanut valehdella - pelkäsin, että sen seuraukset olisivat hirveät, joten myönsin syyllisyyteni, mutta sanoin että minulla oli hyvä syy siihen. Ronja mulkoili minua happamasti, hänen simänsä välähtivät hetken keltaisina, ja sitten hän vaan paiskasi minut laiskasti pois tuolistani. Hän vaikutti enemmän väsyneeltä kuin raivostuneelta.
Koetin selittää hänelle syitä toimiini, mutta hän ei halunnut kuunnella - taulut oli joka tapauksessa saatu takaisin. Väkivaltaisen koston asemasta hän tahtoi vain avautua siitä, miltä taulujen vieminen oli hänestä tuntunut. Hän selitti taulujen olevan hänelle kuin lapsia, mutta minä väitin, että taideteokset kuuluvat julkistamisen jälkeen enemmän maailmalle kuin taitelijalle - että niitä ei todellakaan voinut pitää itsellään, ja että tavalla tai toisella ne lähtisivät eteenpäin. En koettanut puolustella varkautta sinänsä, mutta vakuutin, etten olisi ikinä antanut taulujen tuhoutua tai unohtua jonnekin holviin jossa kukaan ei olisi niitä nähnyt.
Me väittelimme taideteoksista ja luomisesta, mutta enemmän teoreettisella kuin käytännöllisellä tasolla. Ronja valitti hänen muusansa hylänneen hänet, ja huomautin, että muusaan tulee suhtautua kuin luonnevikaiseen rakastettuun: sen saa takaisin heti kun osoittaa, ettei tarvitse sitä. Paras keino tähän on tehdä jotain täysin muuta. Olen paras mahdollinen henkilö antamaan tästä neuvoja, koska en itse ole tippaakaan taiteellinen, mutta liikun paljon piireissä, jossa kaikki muut ovat, ja olen nähnyt ulkopuolelta kaikki masennukset, ahdistukset ja itseinhot, joihin luovat ihmiset vajoavat.
Punaviini ja ehdotukset pyöräretkestä sekä leirielämästä energisoivat masentuneita taitelijoita ja wannabe-taitelijoita vähitellen. Seuraamme liittyivät myös Pihla, Samuel ja Linnean (ex?-)poikaystäväksi esitelty Jartsa, niinikään Turun kaupungille joskus töissä ollut nuori mies. Leppoisassa kesäillan nousuhumalassa ihmiset kertoivat tarinoita eksistään, ja sorruin tähän itsekin. Ei ehkä ole kaikkein herrasmiesmäisintä puhua entisistä tyttöystävistään, mutta koin että oli olemassa selkeä ero valloituksilla leuhkimisen ja kaihoisan muistelemisen välillä, ja oma kertomukseni oli kyllä vahvasti jälkimmäisen puolella.
Kun Karo viimein osoitti virkoamisen merkkejä, tiedustelin häneltä mitä hän tiesi kaupungin alapuolisista tunneleista ja niiden tämänhetkisestä käytöstä. Olin olettanut hänen olevan vampyyrina niistä eniten perillä, mutta arvioni oli täysin väärä - hän ei edes tiennyt tunnelien olemassaolosta. Eikö tässä kaupungissa perehdytetä ihmisiä tai lähes ihmisiä millään tavalla asioihin? Ei omakaan tietoni niistä kovin ekstensiivistä kieltämättä ollut, mutta nyt hallussani oli sentään yhden sisäänkäynnin sijainti.
Rymättylästä vietävä antiikkiesine oli vaan toinen tämän viikonlopun kohteistani. Toinen tehtävä oli Sarin kautta tullut kehotus tunkeutua sisään yliopiston alapuolisiin käytäviin ja laatia niistä tilannearvio sekä mahdollisesti etsiä sieltä rituaaliveistä, joka saattoi olla siellä tai sitten ei. Tunnelit olivat Sarin kertomusten mukaan perinteisesti olleet kaupungin vampyyrien valtateitä, erityisesti päivä- ja kesäkäytössä, mutta en tiennyt oliko niillä tällä hetkellä mitään käyttöä. Haluaisin ennakkovaroituksen ennen kuin lähtisin kenenkään vampyyrin yksityiseen kellariin hiippailemaan.
Vaikka Karo ei osannutkaan auttaa, asunnolle Kuuran kanssa palannut Kuisma tiesi kertoa että jotain tunneleissa majaili - jotain, josta käytettiin nimeä Rolf ja jolle oli kohteliasta viedä lahja. Lahjaksi kelpasi kuulemma helpoimmin vielä elävä eläin. Tämä ei aivan ollut mukavuusalueellani.
2
Lemmikkieläinkaupan oven tiirikointi oli helppoa. Hiiret olivat ilmeisesti tarkoitettu käärmeiden ruuaksi, mutta silti vatsaa hieman väänsi kun poimin ne häkistään ja sijoitin kenkälaatikkoon. Neljä pientä jyrsijää saisi riittää lahjaksi. Toivottavasti ajatus oli Rolfinkin mielestä tärkein.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, joten palasin Kuuran asunnolle, jossa levottomien juttujen kertominen jatkui. Koetin olla herättämättä liikaa huomiota laatikollani, mutta tietenkään en onnistunut tässä. Joku kysyi kauhistuneena, olivatko hiiret menossa rituaaliuhriksi - eivät tietenkään, ainoastaan jonkun olennon ruuaksi, mutta tätä ei onneksi tentattu.
Paikallaolijoista monet halusivat mukaan kaupungin alle. En ollut täysin ajatusta vastaan; vaikka suurempi joukko saattaisikin pitää enemmän meteliä ja herättää huomiota, se pystyisi myös puolustautumaan paremmin. Ronja tai Karo mukanani olisin paljon vähemmän huolissani mahdollisista tapaamisista tunneleissa.
Linnea äänteli myös mukaanlähtöaikeistaan, mutta ensin hän ja Ronja tahtoivat käydä orgioissa. Minutkin kutsuttiin mukaan, ja otin kutsun vastaan huvittuneen kohteliaasti, vailla oikeaa aikomusta osallistua moiseen.
Päädyin lähtemän muiden kanssa ulos iltaan. Arvelin, että akuuteimmasta orgiavaarasta selviäisi vaikkapa saamalla viime hetkellä tärkeän puhelun -- mutta orgioiden sijaan seurue päätyikin hotelli Juliaan, josta kuului huonoja. Eikä ihme: erään huoneen lattialla makasi Jartsa, verisenä, rituaalikehän keskellä.
Koetin pysyä rauhallisena samalla kun sisäelimeni olivat melkein nestettä. Häivyin paikalta suhteellisen nopeasti, en tahtonut olla lähelläkään mitään vainajia. En tiennyt mitä oli tapahtunut, en tahtonut yrittää arvailla, tämä ei koskenut minua millään tavalla ja jos riittävästi tätä toistelisin, se alkaisi ehkä kuulostaa uskottavalta. Kuisma päätyi siivoamaan vainajaa piiloon.
Ei yllättäen veriteko vei useimpien ihmisten iltasuunnitelmista tuulen. Linnea oli palasina, Ronja ja Alissa samaten. Olisin itsekin voinut hyvin siirtää maanalaiset retkeni tulevaisuuteen - mutta tilipussi on tilipussi, ja nyt olin paikan päällä, ja mukana oli jo valmiiksi hiiriäkin. En olisi tahtonut enää yhtään lisää verisiä ajatuksia tälle illalle, mutta välillä elämässä menestyäkseen on pakko tehdä epämiellyttäviä asioita.
Niinpä lähellä puoltayötä päädyin Karon kanssa yliopistonmäellä sijaitsevan suljetun oven luokse. Livahdimme sisään kellariin, ja tunkeuduimme pimeyteen. Jätin hiirilaatikon sisäänkäynnin tuntumaan.
Seuraavan tunnin ajan tutkimme valottomia yliopiston alaisia varastoja ja huoltokäytäviä. Paikka olisi ollut hyytävä yksin, ja Karon seurassakin se oli hieman hermostuttava. Naksahdukset ja satunnaiset äänet nurkista saivat jatkuvasti pohtimaan, olimmeko täällä vain keskenämme, vai oliko täällä joku muu, jokin muu? Vampyyrit kulkivat tarinoiden mukaan Turun alapuolisissa tunneleissa, ja tämä paikka oli selvästi sisäänkäynti näihin. Löysimme alemmas lähtevän luukun, mutta emme ryhtyneet tunkeutumaan syvemmälle.
Lopulta löysin myös veitsen. Se oli karun ja yksinkertaisen näköinen kääntöveitsi, kenties vähiten maagisen näköinen teräase johon olen milloinkaan törmännyt. Se oli näennäisen huomaamattomasti erään pöydän kulmalla - en tiedä miksi, koska käyttöesineitä kellarissa oli todella vähän. Poimin sen laukkuuni, ja sitten lähdimme ulospäin.
Hiiret eivät olleet enää laatikossa. Tämä varmasti takaisi hyvät yöunet. Seuraavana aamuna kohti Rymättylää.
Karoa tuppasi hieman vituttamaan. Ensinnäkin oli varmaan ainoa vampyyri koko maailmassa, jolla oli ongelmanaan tämä määrä häiriötekijöitä silloin kun yritti nukkua. Kuura tietty hengasi päiväsaikaan maisemissa, olihan kämppä sen eikä asunnon omistaja haitannut, koska tiesi olla häiritsemättä nurkassa makaavaa vampyyriä. Sitten ovesta tunki sisään Pihla, eikä sekään haitannut, koska Pihla nyt on Karon suosikki-ihmisiä ihan vaan siksi, että on tuskin ollenkaan ärsyttävä, ainakaan siinä mittakaavassa mihin muut taitelijakamut pystyivät. Valitettavasti sitten Pihla ja Kuura lähtivät keskiaikamarkkinoille ja tilalle tuppasi luovasta blokista kärsivä Ronja ja kohtaloonsa valittavan ja draamaavan ihmissuden asuinkumppanina alistunut Alisa. Ronja osaa olla häiriötekijä hyvänäkin päivänä ja tämä päivä ei ollut hyvä, ei sitten alkuunkaan. Karo koetti löytää itsestään sympatiaa, mutta ”mä en saa uutta maalausta aikaiseksi” oli sori vaan aivan naurettavan pieni ongelma kun sitä vertasi ”olen kuollut, muinainen vampyyriruhtinas haluaa ruumiini asuinpaikakseen, toinen muinainen vampyyriruhtinas julisti minut suojeltavaksi kohteeksi ja usutti kimppuuni kolmannen (hullun) vampyyriruhtinaan, joka nyt tekee epäelämästäni helvettiä yrittäessään koulia minusta jotain perhanan siniveristä, kesäaika ottaa hermoon ja on pakko imeä ihmisistä verta, olen hitaasti mutta varmasti menettämässä ihmisyyttäni ja olen tuomittu kärsimään tästä koko ajan pahenevasta olotilasta ikuisesti ellei minua tapeta kivuliaasti, parhaassa tapauksessa näen kaikkien kavereideni vanhenevan ja kuolevan, pahimmassa tapan ne itse”. Joo, ei irronnut sympatiaa Ronjalle, viisaampi olisi pitänyt turpansa maatessaan koomassa räjähdysherkän ihmissuden ulottuvilla, mutta ei Karo, repiköön kappaleiksi jos haluaa, olen passiivisagressiivisella tuulella. Siispä vittuiltiin, osaksi jotta oma olo paranisi edes hieman. Kun paikalle sitten tuli myrtynyt Linnea, joka ei suostunut kertomaan miksi hitossa oli maasta häipynyt oli Vittuuntuneiden Kokoontuminen valmis. Kuisma poikkesi, mutta häätyi pian ovesta ulos katsottuaan tilannetta eikä edes paikalle tavanomaisen hyvällä tuulella poikennut Janne kyennyt kuin osallistumaan viinin juontiin, jotta Ronja ja Linnea eivät kittaisi kaikkea kahdestaan ja saisi elämäänsä sulostuttamaan vielä krapulaakin. Sammekin poikkesi.
Karo kuunteli puolihorteessa ympärillään istuvien ihmisten hälinää. Ärsyttävää, menisivät muualle....tai ei, tajuatko miksi ne istuu täällä ja sättii toisiaan? Ihan vaan koska sinä et voi mennä vielä ulos ja ne pitää sulle seuraa. Näkökulman muutos ajoi vittuuntuneisuudenkin hieman kauemmaksi. Nämä olivat sentään oma...hovi, vai mikä se nyt oli, ihmisiä joista oli tavallaan vastuussa ja jotka olivat hyvin tärkeitä kaikessa rasittavuudessaankin, ainakin jos aikoi pysyä ihmisenä mahdollisimman pitkään. Se että ne valittivat jostain viinan hinnan noususta tai katkenneesta sormenkynnestä oli toki omalla mittapuulla naurettavan lapsellista ja ohikiitävää, mutta niille toki tärkeää ja asia jota ei saisi päästää unohtumaan. Kun lakkaa välittämästä jostain appelsiinitölkin kannen kuvituksesta jättää pian huomiotta jo muutakin, inhimillistä surua, hätää ja lopulta merkkaa enää elämä ja kuolema. Siispä opetellaan ainakin feikkaamaan, että kiinnostaa. Karoa hieman hyysi se, minkä verran jo teki asioita tietoisesti joukkoon sulautuakseen. Joi viiniä, koska muut joivat, vaikka se ei enää tehonnut, valkkasi vaatteensa ja meikkasi, vaikka olisi voinut pukeutua vaikka säkkiin ja näyttää silti upealta kaikkien mielestä pienellä mielikikkailulla, pieniä juttuja, jotka teki vaikuttaakseen normaalilta. Normaaliuden varjolla oli kätevää kysyä Pihlalta ohimennen mitä se tuumaisi ikuisesta elämästä ghoulina ehkä joskus. Ei halunnut. Luvattiin viedä sen haudalle sitten kukkia joka ilta. Ehkä se vielä muuttaisi mielensä. Linnean kanssa olisi halunnut puhua enemmän, mutta kaikkien näiden muiden ollessa paikalla ei voinut. Vähäsen valitettiin vampsymaailman uskomatonta kangenniellyttä joustamattomuutta ja outoja sääntöjä, kyllähän Linnea osasta niitä tiesi, ghouli tai vastaava kun oli. Täytyisi jutella sen kanssa kahden kesken Daturasta jossain vaiheessa, selvittää oliko vampsyn veren nauttiminen ollut sen oma idea vai ei. Eipä niin, että sillä olisi jotain väliä ollut, kaikki mielikuvat vapaasta tahdosta ja omasta valinnasta alkoivat Karon silmissä olla aika epäuskottavia, ei vampsyillä ainakaan ollut mitään hiton vapautta, ei, sinut survottiin systeemiin joka ei ollut muuttunut varmaan tuhanteen vuoteen, vahvat huipulla ja heikot alhaalla, vahvojen armoilla.
Jossain vaiheessa iltaa seuraan liittyi Linnean exä Jartsa, okkultistihörhö. Huvittava, mutta ei mitenkään luotettavan oloinen. Kun se sitten vikitteli Linnean ja Ronjan kanssaan hotelliin orgioihin päätti Karo lähteä mukaan, ei siksi, että seksi olisi kiinnostanut tipan tippaa, eikä halunnut kenestäkään juodakaan, kunhan varmistaisi, että kaverit olisivat ok, mokomat kännikalat. Hotellille ei päästy ennen kuin saatiin hätäsoitto sihteeriltä, Kuismaa ei tavoitettu, joten Levistä varoittavaa hälytystä piti mennä tarkastamaan Kuura, Karo ja muut ”hallinnon palkkalistalla olevat”. No voihan. Lopulta mentiin Eerikinkadulle porukalla, koska joko kaikki olivat hallinnon freelanceasiantuntijoita taikka muuten suojeltavia joita ei uskaltanut jättää yksin. Mitään ei löytynyt, sitten omille teilleen karannut Linnea soitti: hotellihuoneessa oli ruumis, Jartsa. Eikun paikalle, jossa odotti kerrassaan uskomaton näky.
Ruusun terälehtiä sängyllä, HIM:in join me in death soimassa, nurkassa verilammikossa ja liituympyrässä makaava Jartsa. Näytti pahasti rituaali-itsarilta. Ihmiset friikkasivat ja Karo oli friikata vielä enemmän tajutessaan, että ensimmäinen ajatus nähdessään hirveällä tavalla kuolleen uuden tuttavuuden oli ”Kauheaa veren haaskausta tuollainen”. Nyt puuttui joku empatiapalikka päästä. Nääh, ethän sä edes tuntenut sitä, joku okkultisti, sekaisin ilmeisesti, älä mene lähelle ruumista taikka alkaa nälättää, antaa noiden muiden hoitaa. Niin...olihan tämä ikävää, todella traagista, sillä tavalla...ei oikeastaan koske minua tyyliin. Vessasta alkoi kuulua murinaa. Niin...jospa ei nyt aleta etsimään sitä ”minun kuuluu huutaa ja kirkua ja itkeä ja olla hysteerinen” reagointia kummiskaan, se ei nimittäin auta tässä tilanteessa. Tässä auttaa nyt se, että sinä pidät pään kylmänä ja estät Ronjaa repimästä ihmisiä kappaleiksi tai syömästä Jartsaa. Eikun vessaan ihmissuden seuraksi, puhumaan rauhoittavasti, perustelemaan miksi nyt on huono hetki muuttua, miten Ronja kyllä pystyy hillitsemään itsensä. Hyvin hillitsee, lopusta huolehtisi Alisa. Ja eikun pitämään itkevää Linneaa koossa ja rauhoittelemaan sitä. Kuisma tuli paikalle ja käski muut ulos. Hyvä. Matkalla kämpille jouduttiin vielä uudestaan rauhoittelemaan Ronjaa. Et nyt tapa ketään. Ja et muutu. Mennään pois tästä, tässä on kameroita, edes tuonne puiden alle jooko? Ronja hoki, että menettäisi kontrollin ihan juuri, että vain Alisan tuoksu auttaisi, mutta että saattaisi satuttaa Alisaa. Karolla välähti. Alisa, heitä kaulahuivi tänne! Ihmissusi sai nuuhkia rauhoittavaa tuoksua siitä samalla kun käveltiin, kaksistaan, vuoroin Ronjan ranteista pidellen ja vuoroin sitä melkein mukana raahaten, muut pysyivät kauempana.
Taas iski aika lohduton yksinäisyys. Näin tässä käy. Ronjallekin. Kun asiat menevät pieleen ihmiset pysyvät kaukana. Meidän ei edes kuuluisi tulla toimeen, eihän vampsyt ja ihmissudet tule. Eikä me tullakaan toimeen, vittuillaan toisillemme kaiken aikaa. Ja silti, kun paska osuu tuulettimeen me ollaan ainoat, jotka voi olla toisiensa seurassa tappamatta toisiaan. Koska noi muut särkyy niin helposti yhdestä iskusta. Lopullisesti. Aika lohdutonta. Karo alkoi hiukkasen ymmärtää vanhojen vampsyjen käytöstä, sitä miten ne pitivät vainoharhaisesti kiinni niistä muutamasta ihmisestään, miten Datura oli kuulostanut vähän kateelliselta siitä, että Karolla oli niitä niin monta ja miten Linnea oli sen yksityisomaisuutta ainakin puheiden perusteella.
Kämpillä Ronja kävi nukkumaan ja Karo valvoi vieressä. Linnea oli lähtenyt jonkun toisen kaverin luokse, mutta oli tekstarin perusteella ihan turvassa. Ihmiset selvittelivät tilannetta saamatta siitä mitään tolkkua. Sitten Karo tajusi, että hei, minun verenihän olisi voinut parantaa sen....tai nostaa kuolleista tai jotain. Enpä tullut ajatelleeksi, eikä tullut kukaan muukaan. Hyvä. En nimittäin olisi sitä tehnyt, eikös jälkeläisten tekeminen ilman mukaa ollut poikkeuksetta kuolemantuomion arvoinen rikos. Ja sitten idiootti Jartsa olisi ollut vaivoina ikuisesti. Huh, hyvä että tuoltakin fiaskolta vältyttiin, Karo oli vahinkolapsi eikä aikonut tuomita ketään muuta tähän elämään. Tai no...jos siinä olisi maannut Pihla ei ehkä olisi ajateltu kahta kertaa ennen kuin olisi muutettu se, mutta se koski vain Pihlaa, ja lähimpiä ystäviä. Tuntemattomat eivät verta saisi ja sillä hyvä.
Janne oli aikaisemmin kysynyt tiesikö Karo kaupungin alla kulkevasta tunneliverkostosta. Hä? Niin mistä, ei kukaan koskaan kerro mulle mitään. Sitä oli aikaisemmin käytetty herra A:n toimesta. En haluakaan tietää mitään! Kun Janne kumminkin oli menossa tunneleita jonkun tikarin etsinnän toivossa tutkimaan päätti Karo kummiskin tulla mukaan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Sitäpaitsi täällä joko nukuttiin tai keiteltiin salaliittoteorioita ja Karo ei ollut hyvä kummassakaan, ei ainakaan kun pimeää aikaa oli vielä tunti pari jäljellä. Siispä nuuskittiin yliopiston alapuolisia varastotiloja taskulamppujen valossa. Ei löytynyt kuin vanha linkkuveitsi eikä onneksi mitään monstereita (tai herra A:ta), vaikka jollekin Rolfille Janne jätti hiiriä.