1
Perjantai, Ranska
Epämääräisen narkkarin tarjoama kyyti oli päättyä kolariin moottoritieltä. Ratissa pilkkivä rastatukkainen tumma nuorimies olisi ajanut ohituksessa Peugeotin kylkeen, jos en olisi potkaissut häntä sääreen. Kuljettaja mutisi anteeksipyynnön ja kohensi hieman asentoaan. Kaikesta päätellen hän oli nukkunut vielä minuakin vähemän. Kun viimein jäin kyydistä Clermont-Ferrandin lähellä, olin huojentunut siitä, että nykyisessä väsymystilassaan kaveri ei varmaan muistaisi minua. Jätin hänelle muutaman euron vaivanpalkaksi; olisin voinut olla anteliaampikin, mutten tahtonut jäädä hänen mieleensä.
Etelä-Ranskassa poliisi etsi minun tuntomerkkeihini täsmäävää miestä, mutta toivoin ettei heidän etsintänsä yltäisi näin kauas pohjoiseen. Varmuuden vuoksi aioin kuitenkin livahtaa maasta Pariisin kautta. Jos olisin ollut todella varovainen, olisin varmaan jatkanut maateitse, mutta minulla oli kiire seuraavaan tapaamiseen, ja huomioiden että tämänhetkinen keikka ei tuottaisi mitään, ei minulla ollut varaa tehdä ohareita.
Ostin kirpputorilta takin ja hatun, sekä leipomosta eväitä nälkääni. Olin syönyt viimeksi kunnolla torstaiaamuna, ja ruoka tuli tarpeeseen. Hyppäsin Pariisin suuntaan lähtevään bussiin reitin varrelta.
Montpellierissä jokin oli mennyt pieleen. En tiennyt mikä, ja koetin olla vaivaamatta sillä päätäni. Ammattivarkaan on tarpeen hyväksyä, että kaikki ei aina onnistu: parhaatkin suunnitelmat menevät murskaksi todellisuuden edessä, eikä keikan epäonnistuminen suinkaan tarkoita, että olisi tullut petetyksi tai huijatuksi. Useimmiten kyseessä on yhdistelmä huonoa tuuria, ennakoimattomia seikkoja ja huolimattomuutta. Muuttujia on niin paljon, ettei kukaan voi hallita niitä kaikkea, ja mikä jälkikäteen näyttää ilmeiseltä on etukäteen kaikkea muuta. Parasta on vain hyväksyä, että jotain tuli mokattua, ja koettaa jälkeenpäin ehkä pohtia, minkä virheen oli tehnyt niin ettei sitä enää toistaisi.
Mutta veistos, joka minun oli pitänyt ryöstää oli säpäleinä sadevesiviemärissä, toimieksiantajaltani ei tulisi maksua ja veistoksen aiempi omistaja oli ilmeisesti kovin kärkäs saamaan minut käsiinsä. Kuinka kärkäs tarkalleen selviäisi pian.
Harvat ihmiset pitävät Charles de Gaullen lentokentästä. Minua sen käsittämätön arkkitehtuuri ja omituiset liikennejärjestelyt miellyttävät; kuten Pariisilla, sillä on runsaasti luonnetta. Se tuntuu paikalta, joka on suunniteltu enemmän turvajärjestelyjen petkuttajien kuin niiden ylläpitäjien kannalta, mikä tietysti sopi minulle mainiosti. Olin ostanut lipun netistä eilisiltana, väärällä nimellä toki, ja alan tempuilla onnistuin livahtamaan turvatarkastuksen läpi ilman että kukaan katsoi passiani kovin tarkasti. Ennen EU:a tämä kaikki olisi ollut melkoisesti vaikeampaa.
Matkustajavirran mukana kulkiessani katselin heijastusten kautta turvatyöntekijöiden pöytiä. Useimmat asiat olivat vain näytöillä, mutta muutamasta oli paperikopio. Eräällä paperilla oli kasvopiirros. Se esitti komeaa nelikymppistä pohjoismaalaisen näköistä miestä. Ei se ollut kovin hyvä tai tunnistettava, eikä sitä katseltu erityisen tarkasti - kuten olin toivonutkin, CDG oli liian kiireinen kovin huolelliseen toimintaan. Siltikin, täällä asti olin un personne d'intérêt. Hitto.
2
Perjantai, Helsinki
Mennäkö kotiin vaiko suoraan Turkuun, siinäpä pulma.
Minun olisi pitänyt olla Turussa jo tänä iltapäivänä. Kuitenkin suoraan kentältä sinne lähteminen tuntui hyödyttömältä. Työkaluni olivat kotonani, ja epäilin, että minua ei haluttu kaupunkiin yksinomaan viehättävän persoonallisuuteni vuoksi.
Olin onnistunut lähettämään pikaisen ilmoituksen oletettavasta myöhästymisestä piileskellessäni poliisia Montpellierissä, mutta yksityiskohtia siinä ei ollut. Olin likainen, unenpuutteesta kärsivä, vähän kolhiintunut ja yleisesti en aivan parhaimmillani. Yö omassa vuoteessa tekisi ihmeitä mielenrauhalleni.
Sitten koneessa kuulutettiin minua nimeltä - tai peitenimeltä, Janne Hakuli, niinkuin lipussani oli lukenut. Kuulemma olin vaan voittanut lentoyhtiön arvonnassa ilmaisen bisnesluokan lounaan, mutta yhteensattuma ei miellyttänyt minua. Todennäköisempi veikkaus oli, että joku oli hoksannut ettei sen nimistä henkilöä ollut olemassakaan, ja minua tahdottaisiin jututtaa Helsinki-Vantaalla. Sentään kyse ei luultavasti ollut Montpellierin ryöstöstä, mutta jos jäisin juttelemaan virkavallan kanssa, epäilemättä sekin tulisi mukaan kuvaan.
Loppulennon käytin muistelemalla kotilentokenttäni turvajärjestelyjä. Kun kone laskeutui, en poistunut muiden matkustajien käyttämiä reittejä, vaan tunkeuduin ulos koneen ja liittymäputken välisestä raosta. Pudottauduin kentälle ja leikin hyvän tovin kissaa ja hiirtä vartijoiden kanssa. Puolen tunnin jälkeen olin onnistunut hukkaamaan vartijat ja nousemaan taksiin. Aivan näin läheltä ei saisi liipata. Epäilemättä nyt Suomen poliisilla olisi minusta hyvä kuvaus, muttei sentään nimeäni.
Turku oli tässä vaiheessa erittäin kutsuva ajatus, mutta en voinut lähteä sinne ilman työkalujani. Uskaltauduin mutkien kautta kotiini varmistuttuani ensin siitä, ettei sitä vartioitu. Tavallaan olisin tahtonut lähteä liikkeelle heti, mutta väsymykseni vei voiton. Jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa, lähettää Turkuun jo menneille pahoittelut myöhästymisestä ja syödä kevyen iltapalan ennen sänkyyn kellistymistä.
3
Lauantai, Turku, Kupittaanpuisto
Aamubussi saapui Turkuun puoli yhdentoista aikoihin. Suomessa oli huomattavasti kesäisempää kuin sateisessa Etelä-Ranskassa. Miltei helteinen kaupunki oli kaunis, ja auttoi unohtamaan viime päivien vastoinkäymiset. Erinomainen aamiainen Aschanilla muistutti minua siitä, ettei Turku oikeastaan ollut lainkaan hullumpi paikka vierailla.
Yhytin toverini Kupittaanpuistossa. Sari oli pannut meistä kokoon oikean erikoisryhmän, jonka tehtävä oli olla ilmeisesti kaupungin varjohallinnon käytettävissä erikoisissa tutkimuksissa. Kokoonpano oli Minna, autonkuljettaja joka näki outoja näkyjä, Kiira, joka oli suhdetoiminnan ja sosiaalisen hölynpölyn asiantuntija, Päivi, laboratoriospesialisti joka alisti yliluonnollisia asioita luonnontieteen keinoille, ja minä. En välittömästi keksinyt, mihin tiimi tarvitsisi ammattivarasta, mutta Sari maksoi hyvin, ja tällä hetkellä rahatilanteeni oli aika huono.
Kupittaanpuiston lähteellä kolmen toverini lisäksi oli jopa Klaus Lyden, Turun el presidente. Nimellisesti hän oli vain sijaishallitsija, mutta käsittääkseni hän on viimeisen kuuden vuoden ajan käytännössä yksin vedellyt kaikista kaupungin yliluonnollisten asioiden naruista samalla kun herra A. pysyi piilossa. Klausin kanssa hengasi hippityylisesti pukeutunut nuori nainen, joka esiteltiin Rauniksi, sekä Kuisma, maagi johon olin tutustunut pari vuotta sitten Turussa vallinneen aika-avaruudellisen häiriön aikana. (Kai. Parin vuoden takaisista tapahtumista en vieläkään osaa tarkalleen sanoa, mitkä todella tapahtuivat ja mitkä eivät.) Tämä ryhmä oli eilisiltana aloittanut kaupungin asioiden puimisen, ja minä saavuin kyytiin jälkijunassa. Puistosta oli poimittu okkulttis-biologisia näytteitä, ja siirtyessämme lounastamaan sain koko tilannekuvan.
Turusta katoili ihmisiä. Käsittääkseni kaupungissa tämä ei ollut aivan upouusi ilmiö, mutta näiden katoamisten takana näytti olevan jokin yhtenäinen, pahansuopa taho. Kadonneet olivat olleet mielikuvitusrikkaita, hivenen alternatiivissuuntautuneita ihmisiä ja/tai kaupungin varohallinnon työntekijöitä. Katoilu oli alkanut viime vuoden loppusyksystä ja nyt jo 12 ihmistä oli hävinnyt teille tietymättömille, viimeisimmät eilen. Varsinaista tietoa aiheuttajasta ei ollut, mutta Kuisma epäili Lev-nimistä vampyyria, joka oli halukas haastamaan kaupungin nykyisen valtatilanteen. Yksin liikkuminen kaupungissa, tai etenkään luonnossa kaupungin lähellä, ei kuulemma ollut tällä hetkellä turvallista. Ei minulla ollut tämän kanssa pulmaa, olin Ranskassa sooloillut jo aivan riittävästi. Oli hyvä olla välillä osa tiimiä, vaikka tiimi ei välttämättä ollut juuri optimaalinen tähän tilanteeseen.
4
Lauantai, Turku, keskusta
Minna oli nähnyt näyn asunnosta Tuureporinkadulla, muttei osannut kertoa tästä yhtään enempää. Pohdimme mitä tehdä pelkän osoitteen kanssa. Ajattelimme käydä katselemassa paikkoja, siltä varalta että löytäisimme jotain epäilyttävää. Muutama lähesymissuunnitelma kehitettiin, mutta ne kaikki hylättiin kun Kuisma tunnisti osoitteen. Siellä asui Kuura-niminen kaveri, Kuisman tuttu, joka ilmeisesti ainakin jollain tavalla oli mukana kaupungin okkulttipiireissä. Voisimme siis mennä sisään aivan avoimesti, kertoa miksi olimme paikalla ja ehkä kysellä olisiko asukeilla vihjeitä.
Minna itse poistui omille asioilleen, minä, Päivi, Kiira ja Kuisma menimme soittamaan asunnon ovikelloa. Kuura oli nuori, hämmentyneen oloinen mies new age -paidassa. Hän päästi meidät sisään - "kutsui" olisi ollut ehkä vähän vahvasti sanottu - ja me aloimme jututtaa häntä sekä muita asunnosta löytyneitä. Asunto vaikutti melko tyypilliseltä maagisen elämän liepeille lipsahtaneen ihmisen kodilta: se oli epäsiisti, liian täynnä tavaraa, ja sisustettu silmääni särkevällä sekamelskalla tyylejä. Ehkä jonain päivänä vielä kohtaan magiasta kiinnostuneen ihmisen, jolla on silmää sisustamiselle.
Parin lauseen jälkeen kävi ilmi, että Kuisman tulkinta Kuurasta ja kavereista oli ollut hieman optimistinen. Kolmesta paikallaolijasta yksi friikkasi täysin kun aloimme kertoa näyistä ja varoittaa katoamisista. Arvelimme asukkien olevan enemmänkin riskiryhmää kuin syyllisiä, ja oli vain hyvän tavan mukaista kehottaa välttämään toimintaa, joka saattaisi johtaa kaapatuksi tulemiseen. Karo-niminen kalju taiteilija vauhkoili meidän toiminnallemme, ja kyseli, olimmeko poliiseja tai mitä valtuuksia meillä oli. Tietääkseni meillä ei ollut mitään valtuuksia, mutta yritykseni vakuuttaa, että olimme aivan hyvällä asialla emmekä tahtoneet heistä mitään mitä he eivät itse haluaisi antaa eivät tuntuneet menevän läpi.
Karon vauhkoilu kilisytti epäilykellojani. Ei kai Turussa kukaan edes skenen liepeillä oikeasti hämmästy, kun häntä varoitetaan yliluonnollisista uhista? Tai jos joku oikeasti moisesta hämmentyy, ei hänen reaktionsa kai aivan tuollainen olisi? Tytön vauhkoilu tuntui jos nyt ei aivan teeskentelyltä, niin ainakin hämäykseltä.
Asunnon verhot olivat tiiviisti kiinni eikä päivänvaloa päässyt sisään. Harkitsin niiden avaamista, mutta tyydyin vain kurkistamaan raosta ulos. Jos Karolla tosiaan oli päivänvaloallergia, olisi epäkohteliasta kiusata häntä sillä tai paljastaa se muiden nähden, ja vaikka hänellä olisikin vampiirisiä taipumuksia, ei se tarkoittanut että hän olisi välttämättä Levin kätyri vaikka todennäköisyydet ehkä siihen näissä olosuhteissa viittasivatkin. Mutta ehkäpä Karon taustaa voisi silti tutkia vähän hienovaraisemmin.
Kuuran kodissa pyöri pari muutakin ihmistä, ilmeisesti taiteilijoita joita ihmiset olisivat kohdanneet eilisiltana. Kukaan näistä ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään hyödyllistä. Kun asunnon ahtaus alkoi tuntua painostavalta, kävin läpi paikkoja porraskäytävässä, siltä varalta että tänne olisi tarpeen livahtaa myöhemmin uudelleen.
5
Lauantai, Turku, Tuomaansillan alusta
Poistuttuamme Kuuran luota kohtasimme Lydenin kadulla. Ihmiset olivat hajaantumassa tutkimaan eri katoamispaikkoja. Lyden ja Kuisma olivat aikeissa käväistä Tuomaansillan alapuolella, ja lähdin heidän mukaansa. Sillanalus kuulosti minun taidoilleni sopivammalta ympäristöltä.
Kuisma oli tiedustellut, oliko minulla mitään epätavallisia taitoja apunani. Vastaus oli tietenkin ollut "ei". Tämä ei kuitenkaan estänyt minua olemasta hyödyllinen. Sillanalusta nuuskiessani minulla ei ollut tukena maagista katsetta tai ghoulin teroittuneita aisteja (väitetään, että Lyden ei ole ghouli, mutta tätä en kyllä usko hetkeksikään), joten jouduin turvautumaan pelkkään rikollisen ammattisilmään. Tein muutamia hieman yllättäviä huomioita.
Kuisman arvio oli, että katoamisten takana oli vampyyri. Kuitenkin kadonnut ei varsinaisesti ollut hävinnyt sillan alta, vaan "polkujen risteyksestä", pienestä puistokaistaleesta joen vierellä parinkymmenen metrin päästä. Sama luontohenkisyys koski muitakin katoamispaikkoja. En ole tässä asiantuntija, mutta minulle tämä oli pointti vampyyriteoriaa vastaan.
Lisäksi katselemalla paikkoja löysin ainakin kaksi reittiä maan alle. Jos en suorastaan olettaisi, että ihmiset haihtuvat ilmaan kadotessaan (oletus, joka minusta ei selvinnyt Occamin partaterästä) vaan sen sijaan raahattaisiin jonnekin, tässä oli kaksi mahdollisuutta. Toinen oli kaivonkansi, mutta sen takana mahdollinen reitti kaupungin alle näytti olevan tukossa. Toinen oli ontto puunkolo, josta ihminen tuskin helposti mahtuisi, mutta joka näytti jatkuvan alaspäin ja jossa saattaisi asua jokin epätavallinen olento. Ehkä siili, tai ehkä jokin niistä hengistä, joita Turussa ilmeisesti kaikki paikat ovat täynnä. Osoitin kolot päämiehelleni ja hänen hovimaagilleen, Kuisma tutkaili niitä mystisin keinoin.
Ulkona oli kuuma kun palasimme takaisin autojen luokse. Siellä todistimme, kuinka Linnea-niminen Lydenin töissä oleva nuori nainen sai puhelimitse huutia joltakulta, joka oli kokenut meidän käyttäytyneen Kuuran asunnolla uhkaavasti ja pelottaneen Karoa. En käsittänyt ollenkaan moisia syytöksiä. Olimme kaikki olleet ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, ja Karo oli vauhkoillut ilman minkäänlaista oikeaa syytä.
Seuraavaksi edessä oli tavaroiden vienti hotellille. Omenahotelli ei ollut tasoa, johon olin tottunut, ja ystävällisintä mitä siitä voi sanoa oli, ettei se ollut viheliäisin murju jossa olin sillä viikolla yöpynyt. Matalan profiilin pitäminen oli tuntunut hyvältä ajatukselta Ranskan jälkeen, mutta ahdas, likainen ja melkeinpä alkeellisimpiakaan mukavuuksia tai yksityisyyttä vailla oleva "neljän hengen huone" oli varsinainen rimanalitus. Itsepä olin tähän suostunut, mutta sellaista virhettä en tekisi toiste.
Hotellilta oli hyvä lähteä kokoukseen. Lyden oli kokoamassa tiedossa olevat asiat ja niiden parissa toimivat henkilöt Turku-saliin, ja siellä minulla oli vihdoin aikaa saada kokonaiskuvaa tapahtuneesta. Kadonneiden selvä jakautuminen kahteen ryhmään tavallaan viittasi kyllä omituiseen, ilmeisesti aineettomaan tai ruumista vaihtavaan tai muuten hämärään vampyyriin, mutta jotenkin asiat eivät täsmänneet. Jos minun kaltaiseni maallikkokin koki selityksen vähän hataraksi, siinä oli varmaan jotain todella pielessä.
6
Lauantai-ilta, Turku, lähiöt
Söimme Turku-salissa kiinalaista ruokaa ja mietimme seuraavaa siirtoa. Jos kadonneet olivat kaupungin työntekijöitä tai metsikössä rituaaleja tekeviä wannabe-maageja, olisi luonteva ratkaisu koettaa käyttää houkutuslintua ja ehkä houkutella kaappaaja esiin. Idea kuulosti aika kaukaa haetulta - joten tietysti ilmoittauduin oitis olemaan käytettävissä syöttinä. Olisin luultavasti aika huono syötti, koska eläessäni en ole tehnyt magiaa ja minua on syytetty mielikuvituksettomaksi ihmiseksi, mutta kukaan paremmin kaapparillemme kelpaavakaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Enkä minäkään aivan tarkimman tulkinnan mukaan ollut vapaaehtoinen; pyysin viittä tuhatta pelkästään syöttinä olemisesta, ja kahtakymmentä tuhatta jos jotain oikeasti tapahtuisi. Yllättäen Lyden suostui pyyntööni, ja samalla pelasti ensi kuun finanssini katastrofilta.
Loppuilta kului tutkimusten parissa. Toimin laboratorioavustajana Päiville hänen ottaessaan näytteitä Aurajoen eri kohdista, ja olin mukana vilkaisemassa erästä katoamispaikkaa Uittamolla. Koetin rekonstruoida mielessäni katoamistapahtumaa. Se tuntui omituiselta. Kieltämättä olin ulkona mukavuusalueeltani. Säätiedotus kertoi, että katoamispäivänä oli ollut todella kylmä ja satanut lunta, mutta sittenkin täältä oli löydetty kadonneen henkilön muistivihon kuoret.
Minusta vaikutti kovasti siltä, että kadonneiden esineitä ei jäänyt sattumalta, vaan viestiksi tai kenties rituaalitarkoitusta varten. Sen enempää en kuitenkaan tästä osannut sanoa. Jälleen paikalla oli maan alle johtava kolo, ja jälleen se oli niin pieni, ettei ihminen olisi siitä voinut kulkea.
Kuuran asuntoon liittyvät merkit vaivasivat edelleen mystisten osaajiemme mieltä. Kiiran mielestä asunto olisi syytä tarkistaa, siten että sen asukit eivät olisi paikalla. Linnea oli ilmeisesti viemässä turkulaiset taiteilijat illalla kummituskävelylle kiertämään kaupungin niitä paikkoja joissa levottomien haamujen tiedettiin kulkevan. Minua tämä ei kiinnostanut, mutta se tarjoaisi aikaikkunan jolloin asunto olisi tyhjä.
Sisään murtautuminen ei välttämättä olisi triviaalin helppoa, mutta Kiiralla oli keino hankkia meille talon yleisavain. Se poisti matkasta valtaosan mutkista. Olin valmis tekemään rikokseni aivan yksinkin, mutta kahdella hengellä tutkimus sujuisi nopeammin. Päivi ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ei pitäisi yllättyä tästä - epäeettisestä biologisesta tutkimuksesta on vain lyhyt askel murtoihin ja omaisuusrikoksiin.
7
Sunnuntain vastainen yö, Turku, keskusta
Painostava kuumuus oli haihtunut kun Päivi ja minä livahdimme kadulta sisään Kuuran asunnon porraskäytävään. Silminnäkijöitä ei ollut, ja joka tapauksessa meistä molemmilla oli hatut jotka peittivät hiuksemme. Hiukset, pituus ja ruumiinrakenne ovat tärkeimpiä satunnaisen silminnäkijän antamia tuntomerkkejä; pituutta oli vaikea kätkeä, mutta löysät, tummat vaatteemme ja päähineemme piilottivat kaksi muuta ominaisuuttamme.
Porraskäytävä oli autio. Ovikellon soittamiseen ei vastattu. Livautin avaimen lukkoon ja avasin oven. Asunto oli tyhjä. Ryhdyimme käymään sitä läpi.
Lyden oli epävirallisesti tietoinen toimistamme, ja yhtä lailla epävirallisesti toivonut, että käynnistämme ei jäisi minkäänlaisia jälkiä. Tämä sopi ammattiylpeyteni kanssa hyvin yksiin. Pengoimme asuntoa perusteellisesti mutta varovaisesti vajaan tunnin.
Mitään ei löytynyt. Tai oikeammin, mitään mielenkiintoista ei löytynyt. Kuva Kuurasta okkultiikan kanssa leikkivästä harrastelijasta jolla oli vähän enemmän mielenkiinnon kohteita kuin kritiikkiä terävöityi. Tällaisia ihmisiä on kasapäin, heitä tuntuu roikkuvan maagisten piirien ympärillä. Jotkut heistä tahtovat maageiksi, mutta melko suurelta osalta puuttuu jotakin - rohkeutta, omistautuneisuutta, todellista halua omistautua yliluonnolliselle, tai jotain. En tiedä, ei ole minun alaani - mutta Kuura vaikutti sitä vaarattomammalta, mitä pidemmälle tutkimuksemme eteni.
Roskakorissa, kirjahyllyissä, tietokoneella ei ollut mitään raskauttavaa. Kaapeissa ei ollut luurankoja eikä ullakolla rituaalikehiä. Lopulta totesimme, että Minnan näyt olivat osuneet harhaan ja poistuimme.
Selvisimme takaisin hotellille, ja raportoimme Kiiralle. Hän kysyi meiltä, olimmeko tutkineet jääkaapin. Olin kyllä vilkaissut sinne, mutta sen sisältö oli loukannut kulinaristista makuani halpoine makkaroineen ja parasta ennen -päivänsä ohittaneine maitoineen niin, etten ollut penkonut sitä tarkemmin. Ei ollut Päivikään.
Kiiran mielestä jääkaappi oli tärkeä. En tiedä miksi. Olimme hieman väsyneitä - asunto ei ollut aivan hotellin vieressä - mutta ammattiylpeyteni ei hyväksynyt ajatusta, että jokin kenties olennainen kohta jäisi tutkimatta. Taivalsimme takaisin, livahdimme sisään, kävimme jääkaapin läpi.
Siellä oli kaksi pulloa punaista nestettä, Karon omaisuudeksi merkittyjä. Verta.
8
Sunnuntaiaamuyö, Turku, keskusta
Vaihdettuani siviilivaatteisiin lähdin Päivin kanssa vielä yömyöhällä baariin. Oma tiimimme, ynnä Lyden lähipiireineen olivat ravintola Koulussa, ja tahdoin kertoa löydöstämme heti.
Päivi oli ottanut verestä näytteet ja tehnyt pikaisen analyysin niille. Jonkin nisäkkään verta - todennäköisesti ei ihmisen, lähes varmasti ei vampyyrin. Tämä oli helpottava ajatus, koska ihmisestä luovutettuna tuollainen määrä verta olisi varmaan johtanut kuolemaan. En tiennyt, miten hyvin vampyyri sen olisi kestänyt, mutta olen kuullut tarinoita vampyyreista jotka juovat toisten vampyyrien verta, ja ne ovat aina olleet melkoisen hyytäviä.
Olin tavallaan huojentunut löydöstämme. Eläimen verta juova vampyyri ei ajatuksena karminut minua, ei ainakaan paljoa. En ole mikään rasisti, eikä minun mielestäni vampirismi pelkästään ole sinänsä mikään syy suhtautua johonkuhun huonosti. Jos vampyyri ei saalista tai muuten vahingoita ihmisiä, haluan omasta puolestani suhtautua häneen kuin keneen tahansa muuhunkin. Tietysti monet heistä käyttäytyvät tavalla, joka tekee heistä vähän hankalia, mutta en tahdo ennakkotuomita ketään pelkän vampirismin perusteella.
Tosin, aiemmin illalla olimme pohtineet Karon omituista käytöstä, ja joku oli maininnut Lev-vampyyrin ruumiittomuuden. Jostain oli syntynyt teoria, että Lev oli kuin possessoiva henki, joka vaikutti materiaalisessa maailmassa ottamalla haltuunsa muita ihmisiä (tai kaksijalkaisia humanoideja nyt kuitenkin). Ja Karo oli kuulemma eilisiltana kokenut yllättävän persoonallisuusmuutoksen ja unohduksen kesken taiteilijatapaamisen - ei mitään radikaalia, ainoastaan riittävästi soittamaan tällaisia asioita huomioivan Kiiran kelloja. Voisiko Karo olla Levin ... en edes tiedä oikeaa sanaa. Osa-aikainen isäntä?
Dynaaminen tiimimme istui pihapöydässä ravintolan takana. Tilasimme juotavaa ja kerroimme tehneemme operaation. Aiemmin päivällä Lyden oli toitottanut Turun kaupungin uutta avoimuuspolitiikkaa, joten koska paikalla oli pelkästään kaupungin työntekijöitä, kerroin mitä olimme tehneet ja mitä olimme löytäneet.
Lydenin ilmeestä päätellen asiasta avoimesti puhuminen oli virhe. Linnea näytti järkyttyneeltä. Hän sanoi jotain epämääräistä, otti laukkunsa, ja lähti. Hups. Jos asiat menisivät huonosti, hän kertosi saman tien Karolle mitä oli tapahtunut. Eikö Turun kaupungin työntekijöillä ole minkäänlaista NDA:a?
Kuisma lähti Linnean perään, me jäimme jakamaan tietojamme. Koetin painottaa Lydenille, etten nähnyt itse pullollisia verta tai vampyyri-Karoa sinänsä mitenkään erityisen hälyyttävinä asioina. Teknisesti ottaen tyttö oli kai kaupungissa ilmoittautumatta sen hallitsijalle, mikä joissain piireissä oli hirveä rikos. Mutta ei Lyden asioita varmasti niin raskaasti ottaisi?
Joka tapauksessa tiedot olivat nyt julki, enkä lopulta asiasta osannut suuremmin stressata. Olen huono pitämään salaisuuksia, ainakin sellaisia jotka eivät ole omiani. Omista salaisuuksistani puheenollen, Kuisma tahtoi kysellä minulta henkilökohtaisia kysymyksiä liittyen huomiseen maagiseen syöttitoimintaan. Ei minulla ollut salaisuuksia, joten kertoilin auliisti nimeni, syntymäpaikkani ja -aikani ja muita varsin triviaaleja seikkoja jotka Google minusta joka tapauksessa jo tiesi. Hän sanoi, että seuraavana päivänä hän tarvitsi minulta lainaksi jonkin henkilökohtaisen esineen - sellaiseen, johon minulla oli tunnesiteitä. Olin tästä hieman huvittunut. En ole kovin sentimentaalinen ihminen, esineeni ovat käyttötavaraa, ja jos menetän yhden, etsin toisen. Maagille tämä ei tietenkään kelvannut, ja hän lähti etsimään jotain syvällisempää vastausta. Hän tiedusteli minulta, mitkä asiat olivat minulle tärkeitä - mikä ajoi minua eteenpäin elämässä? Vastasin rehellisesti näiden olevan lähinnä uteliaisuus, seikkailunhalu ja - mitäpä sitä kiistämään - ahneus. Kuisma tarttui viimeiseen, ja kysyi lompakkoani. Sillä hän kieltämättä sai aikaan reaktion. Lompakkoni, luottokorttini - tosiaan ne olivat asioita, joista halusin vähiten luopua. Jotenkin tämän tajuaminen häiritsi minua. Olin kuin sieluttoman materialistin karikatyyri, joka ajattelee vain pankkitiliään lämmöllä. Oikeasti en ole lainkaan sellainen. Enhän?
Valomerkki hääti meidät pöydästämme. Sovimme pikaisesti huomisaamun aikeemme, ja hajaannuimme tahoillemme. Minun osaltani se merkitsi yötä tympeässä Omenahotellissa. Olisinpa saanut huomisesta palkkiosta etumaksun, niin olisin saman tien kuitannut itseni Börsiin tai Ramadaan.
9
Sunnuntaiaamu, Turku, Korppolaismäki
Syötin leikkimisen piti alkaa kello kymmeneltä, mutta tietenkin Omenahotellin autokunta oli ainoa, joka oli paikalla ajoissa. Tämä antoi meille tilaisuuden katsella ympärillemme.
Korppolaismäki oli erään katoamisen tapahtumapaikka, ja se oli todellakin kaistale villiä luontoa. Toki sen toisella puolella oli lähiö ja toisella puolella kalliojyrkänne alas hylätylle telakalle, mutta itse mäki oli puita, pensaita ja aluskasvillisuutta. Päivi ja Kiira kinastelivat pikkuseikoista, minä käytin murtovälineitä rakentaakseni itselleni pakoreittiä kaiken varalta.
Metsikkö oli rauhallinen, mutta silti hermostuttava. Kun Kuisma, Rauni ja Lyden selvisivät paikalle, olin oikeasti jo hieman huolissani koko jutusta. Mutta urhean ammattivarkaan maineeni sekä heikko rahatilanteeni estivät minua perääntymästä.
Minun oli siis määrä tehdä täällä luonnon keskellä rituaali, jonka teoriassa pitäisi kiinnittää ihmisiä kaappailevan Jonkin huomio. Kun huomio olisi kiinnitetty ja Jokin tulisi paikalle, Kuisma hyppäisi pelastamaan minut siltä. Näin ainakin teoriassa kävisi.
En ollut eläessäni tehnyt ensimmäistäkään rituaalia, enkä ollut milloinkaan kokenut tarvetta aloittaa. Siitä huolimatta päädyin nyt istumaan kannolle ja ojensin lompakkoni Kuismalle. Hän ja Lyden tekivät ympärilleni liidulla rituaalikuvioita, samalla kun Rauni pyrki yhteyteen luonnon kanssa tai jotain. Minua kehotettiin toistelemaan ääneen kadonneiden nimiä, kutsumaan heitä luokseni.
Sanoin, etten tiennyt lainkaan mitä olin tekemässä, mutta minulle vakuutettiin, ettei sillä ollut väliä - että tärkeintä oli, että koetin tyhjentää mieleni muista ajatuksista ja tavoittaa kadonneet ihmiset. Juttu kuulosti älyttömältä. Tiedän tällaisten asioiden toimivan joillekin ihmisille, mutta minä olen teknokraattinen melkein-dippainssi, en teiniwicca tai muu mystikko. Mutta olin lupautunut syötiksi, mikä varmaan tarkoitti että minun olisi tehtävä kaikkeni tämän hölmön juonen eteen.
Aloin toistella nimiä. En tarvinnut muistilappua, olin painanut nimet mieleeni kuin kassakaapin numeroyhdistelmän. Toistelin niitä ääneen, koetin nähdä niiden kantajat. Koetin kuvitella, mitä heille oli tapahtunut ja missä he nyt kenties olivat. Arcadiassa? Unimaailmassa? Kaupungin alapuolisissa katakombeissa? Matalissa haudoissa?
Uudelleen ja uudelleen luin nimet, kunnes niiden merkitys katosi, kunnes ne eivät enää tuntuneet sanoilta vaan mielettömältä litanialta joka piti sanoa tavulleen oikein, jonka rytmi oli kuin runon. Metsän äänet ympärilläni vaimenivat, ja aurinko meni pilveen. Olin sulkenut silmäni, mutta kun avasin ne, en nähnyt enää muuta kuin pensastoa ja puita. Pieni kaistale metsää oli muuttunut paljon syvemmäksi.
Pelko kouraisi minua, mutta pysyin paikallani. Jatkoin nimien toistelua, ja tajusin, että joku oli takanani. Koetin kääntyä katsomaan, mutta se vältteli katsettani, oli jatkuvasti näkökenttäni ulkopuolella. En osannut sanoa, oliko se varsinaisesti uhkaava, mutta tilanne oli ainakin kylmäävä.
Puhuin olennolle tai voimalle tai mikä se sitten olikin. Sanoin haluavani tietää, mitä se oli tehnyt kadonneille ihmisille, kysyin kuka ja mikä se oli. En kertonut itsestäni mitään, koska moinen ei kai ole viisasta. Vastauksia en silti saanut.
Sitten räpäytin silmiäni, ja yhtäkkiä aurinko tuli taas esiin pilven takaa ja minua ympäröinyt pimeys väistyi kuin se ei olisi koskaan tässä ollutkaan. Kuisman ääni kysyi, olinko kunnossa.
10
Sunnuntaipäivä, Turku, keskusta
Kuisman mukaan paikalla käynyt voima oli jokin vähempi luonnonhenki, joka oli kiinnostunut lukemastani loitsusta mutta jolla ei tuntunut olevan ainakaan mitään suoraa yhteyttä kadonneisiin. Ilmeisesti en ollut riittävän mielenkiintoinen kelvatakseni oikealle syylliselle. Juuri nyt tämä ei haitannut. Lämpimän päivän läpikin muistin metsään langenneen pimeyden, ja olin ällistynyt siitä, että rituaali oli oikeasti tehnyt jotain. Oliko magia oikeasti noin yksinkertaista? Ilmeisesti oli. Jotenkin pystyin nyt paremmin ymmärtämään, miksi ihmiset pitivät sitä kiehtovana ja miten se samanaikaisesti sekä veti puoleensa että ajoi loitommas kiinnostuneita.
Rituaali oli johtanut johonkin, muttei mihinkään oikeasti vaaralliseen, joten palkkioni oli vain 5000, ei 20000. Olin tähän täysin tyytyväinen. Jos jo vähäisen luonnonhengen kohtaaminen sen omalla maaperällä on noin huolestuttava ja avuttomaksi tekevä kokemus, en halunnut kuvitella millaista olisi ollut joutua kosketuksiin ihmisiä oikeasti kadottaneen voiman kanssa.
Söimme lounasta italialaisessa ravintolassa ja suunnittelimme etenemisstrategiaa. Lydenillä oli joitakin johtolankoja, joita hän aikoi Turussa seurata; Päivi tahtoi päästä laboratorioonsa tekemään analyysejä. Kaupungin hallinnon tarve ammattivarkaallekin tuntui olevan toistaiseksi ohitse.
Minnan kyydissä lähdimme kohti Helsinkiä. Ehkäpä illalla ehtisin pistäytyä vielä kasinollakin.
Ken varjoaan pelkää 1: Enteet – Päivin debrief
Päivi I. Laineen virallinen kuvaus Crocus Biomedicalsin arkistoon
Päivin omia mietteitä ja tuntemuksia
17.5.
Minä, Minna Kaitainen sekä Kiira Virtanen saavuimme Turkuun noin 20.15, noin 15 min. myöhässä hallinnon tiedotustilaisuudesta. Tilaisuus oli tarpeellinen, sillä ennakkotietoja emme olleet saaneet. Epämääräisyys vaikutti olevan yleinen linjaus: vaikka hallinnon edustaja Klaus Lyden painotti avoimuutta, koko ajan tuntui, ettei meille kerrota kaikkea. Järjestelmällisyyden puute sekä lievä epäpätevyys olivat ensivaikutelmani paikallisista työntekijöistä. Jonkinlaisen yleiskuvan ja listan ongelmista tilaisuudessa saimme:
Meille annettiin myös jotain yleisiä ohjeita: koska katoamiset ovat tapahtuneet yksinään oleville henkilöille, yleensä puistoissa tai metsissä, meidän ei kannattaisi liikkua yksin. Kaikki epäselvät tapaukset, kuten SUPO, hallintoa tiedustelevat vampyyrit tai keijut, pitäisi ohjata Klausin puheille. Lopuksi päätimme, että tapaisimme seuraavana aamuna Korppoolaismäen katoamispaikalla kello 10. Tämän illan aikana Lyden, Kuisma Korhonen, Linnea Lehto sekä Rauni Metsälä kävisivät Kupittaanpuistossa selvittämässä tilannetta, kun taas minä, Kaitainen ja Virtanen kävisimme läpi joitain katoamispaikoista.
Ennen työtehtävien pariin etenemistä majoituimme paikalliseen itsepalveluhotelliin sekä söimme pikaisen päivällisen. Koska aurinko oli jo laskemassa, valitsimme ensimmäiseksi kohteeksemme lähellä sijainneen Tuomaansillan. Paikalla ei ollut havaittavissa mitään erikoista lukuunottamatta sitä, että meistä kaikista tuntui, kuin joku tai jokin tarkkailisi meitä. Otin paikalta näytteen (Näyte 1), josta tuskin kuitenkaan selviää mitään erikoisempaa, koska kyseinen katoaminen tapahtui jo joulukuussa. Tämän jälkeen alkoi jo hämärtää, joten koimme oman turvallisuutemme vuoksi parhaaksi jatkaa tutkimuksia vasta huomenna. Illan aikana kuulimme vielä Korhoselta ja Metsälältä, että jokin voima ajaa Kupittaanpuiston puita pakenemaan paikoiltaan.
Omenahotelli oli ihan vihoviimeinen loukko, epämukavasta taitettavasta sängystäni löytyi leivänmuruja, lattiassa oli tahmea läikkä, vessapaperia liian vähän, eikä tarjolla ollut aamiaista, huonepalvelua, tai edes respaa, johon valittaa. Seuran laatu toki oli myös hieman kyseenalainen – etenkin jatkuvasti meikkaava ja hihittelevä Kiira alkoi jo ärsyttää. Ruokapaikkamme, Subway-pikaruokala, oli surkea esitys, asiakaspalvelijatyttö ennätysmäisen vetelä, ja leipävaihtoehtoja tarjolla yksi, vaikka listalla muuta lukikin. Ei kiitos enempää tällaista.
Katoamispaikka oli vain hivenen huolestuttava, tarkkaileva taho ei tuntunut mitenkään tutulta. Sieltä jatkoimme matkaa Panimoravintola Kouluun, missä tapasimme joukon kovaäänisiä, huonoa huumoria harjoittavia turkulaisia taiteilijoita. Kiira tuntui olevan elementissään, minä ja Minna puolestamme poistuimme varhain hotellille nukkumaan.
18.5.
Näin yön aikana unta, jossa katsoin Tuomaansillalta, kun Kupittaanpuiston puut ajautuivat suurena metsänä Aurajokea pitkin kohti merta. Raportoin tämän myöhemmin paremmin unista selvillä oleville hallinnon edustajille.
Kuten sovittua, tapasimme hallinnon tiimin Korppoolaismäellä klo 10 jälkeen. Maailmojen rajat tuntuivat alueella hieman heikoilta. Otin paikallisesta lammikosta näytteen (Näyte 2), ja pikatestasin veden, jossa näkyi heikkoja jälkiä keijuista. Hetken epäilin kontaminoineeni sen itse, koska en ole tottunut kenttätyöhön, mutta myöhemmissä näytteissä ei vastaavaa ilmennyt, joten siitä tuskin oli kyse. Kaitainen sai näyn, että paikalla olisi jotenkin merkittävä värikäs karamelliaski. Emme onnistuneet löytämään sitä tai muutakaan todistusaineistoa. Korhonen ja Metsälä kertoivat lintujen ja puiden tuntemuksista, joiden mukaan paikalla oli ollut kaksi vampyyriä. Lyden tilasi kaupungin puisto-osaston käymään paikan läpi huolellisesti, jotta mahdollinen todistusaineisto löytyisi.
Seuraava kohteemme oli Kupittaanpuisto. Tähänastisten tietojen ja uneni vuoksi halusin vesinäytteen Pyhän Henrikin lähteestä (Näyte 3). Paikalla suoritettu pikatesti osoitti sen olevan vahvasti yliluonnollista ja peräisin toiselta tasolta. Lähde sijaitsi lukitussa paviljongissa, joten tieto ei vaatinut hallinnon osalta mitään välittömiä toimenpiteitä. Janne Huovinen liittyi seuraamme tässä vaiheessa päivää.
Metsiä. Puistoja. Lisää metsiä. Metsät karmivat minua, ja metsät, joissa on selviä jälkiä keijuista tai tukittuja portteja toisille tasoille karmivat minua aivan erityisesti. Olin perjantain tiedotustilaisuudessa päättänyt olla menemättä Kupittaanpuistoon, mutta lähteen mahdollinen erikoislaatuisuus kiinnosti minua liikaa. Onneksi paikka ei ollut niin huolestuttava kuin sen maine antoi ymmärtää. Itse asiassa Korppoolaismäen luonnontilainen metsä oli paljon pahempi. Sentään puistojen jälkeen kävimme syömässä Panini-nimisessä ravintolassa, joka oli aivan kelvollinen. Lisäksi oli miellyttävää saada seuraamme mestarivaras Janne, joka vaikutti kaikin puolin pätevältä ja asialliselta.
Lounastauon jälkeen lähdimme näkijä Kaitaisen meille osoittamaan yksityisasuntoon Tureborginkadulle. Paikassa piti olla jotakin erityistä ja yliluonnollista. Se osoittautui muutamien turkulaisten, esoteerisista asioista kiinnostuneiden taiteilijoiden kodiksi. Emme havainneet paikalla mitään merkittävää, joskin Huovinen esitti epäilyn, että Karo-niminen nainen saattaisi olla vampyyri. Otin paikalta muutaman näytteen (4A ja 4B), joista saanee eristettyä ainakin joidenkin paikalla asuvien henkilöiden DNA:ta testausta varten. Varoitimme taiteilijoita katoamistapauksiin liittyen, ja poistuimme paikalta, minä ja Virtanen hotellihuoneelle, Huovinen, Lyden, Korhonen ja Metsälä Tuomaansillan katoamispaikalle. Hieman myöhemmin Huovinen toimitti minulle sieltä otetun näytteen (Näyte 5) kannonkolosta, josta näytti lähtevän jonkun henkiolennon käyttämä tunneli. Hallinnon edustajat olivat siirtyneet sillan luota Naantalin katoamispaikkaa tutkimaan.
Vietimme hetken hotellilla leväten ja miettien toimintasuunnitelmaa. Keskustelimme erään taiteilijoista kertomasta ikuisuuksia kestäneestä kukkulan yli kävelystä, jossa he ilmiselvästi olivat käyneet tämän maailmantason toisella puolen. Näin tästä itse unta, kun torkuin hetken. Sentään unen kukkula ei ollut erityisen metsäinen.
Tapasimme hallinnon edustajat myöhemmin heidän toimistollaan. Siellä sain viimein käsiini kaikkien katoamistapauksiin liittyvät esineet (näytesarja K1-K6). Viimeisin oli otettu äskettäin Naantalissa. Keskustelumme tilanteesta johti kokoelmaan hypoteeseja siitä, kuka voisi olla katoamistilanteiden takana:
Koska vesianalyysin tulokset voisivat auttaa meitä asian selvittämisessä, päätti hallinto tässä vaiheessa, että ne tulisi siirtää korkeimpaan prioriteettiluokkaan. Kävin Huovisen avustuksella ottamassa kolmen näytteen sarjan Aurajoen vedestä (Näytteet 6-8), jotka lähetin alkuperäisen lähdevesinäytteen (Näyte 3) kanssa saman tien taksilla Helsinkiin. Toisena tutkimussuuntana Korhonen ja Lyden alkoivat suunnitella rituaalia, jonka avulla kaappaaja voitaisiin yrittää houkutella esiin. Huovinen toimisi syöttinä.
Ennen illan hämärtymistä kävin vielä Kaitaisen, Virtasen ja Huovisen kanssa katsomassa Uittamon katoamispaikkaa. Emme löytäneet sieltä mitään erityistä, ja koska paikka oli varsin julkinen ja katoamistapauksesta kauan, en katsonut tarpeelliseksi ottaa näytteitä.
Keskustelimme paljon siitä, miten näinkin avoimelta paikalta voisi kaapata jonkun. Lähistöllä oli hieman tiheämpääkin metsää, ja tiesin, miten helposti keiju voisi houkutella jonkun peräänsä sinne, ja viedä tämän kauas pois, läpi okaiden, sinne, missä jokainen päivä on kärsimystä... Tämä kaikki tuntui epämiellyttävän henkilökohtaiselta. En tiedä, miten paljon se näkyi ulospäin. Ainakaan kukaan ei kysynyt minulta mitään asiaan liittyen.
Yön aikana suuri osa nuorista taiteilijoista oli lähdössä "Aavekävelylle" kiertämään paikkoja, joissa uskottiin esiintyvän kummituksia. Tällöin Tureborginkadun asunto olisi täysin tyhjillään, ja voisimme Huovisen erityisosaamista hyödyntäen vierailla siellä uudemman kerran. Virtanen sai järjestettyä meille avaimen, jotta voisimme suoriutua tehtävästä täysin huomaamattomasti. Virtanen ja Kaitainen lähtivät mukaan kävelyretkelle, jotta voisivat varoittaa meitä, jos joku olisi palaamassa asunnolle.
Toinen vierailumme asunnolle oli yhtä tulokseton kuin ensimmäinen: löysimme vain loitsukirjoja ja rituaalivarusteita, jotka vastasivat täysin kuvaamme asunnossa asuvan harrastelijamaagin, Mika Kuuran, toiminnasta. Poistuttuamme paikalta saimme kuitenkin Virtaselta vihjeen, että hän oli ensimmäistä saanut jonkinlaisen ennenäyn, ja ehdotti, että meidän tulisi katsoa jääkaappiin. Palasimme asunnolle kolmannen kerran, ja löysimme jääkaapista kaksi pulloa, joissa oli merkintä "Karon, näpit irti", ja jotka sisälsivät verta. Otin näytteet (9A ja 9B). Pika-analyysi paljasti, että kyseessä on todennäköisesti eläimen veri. Tämä tuki vahvasti teoriaa siitä, että Karo oli vampyyri. Todennäköisesti ei kuitenkaan Lev, vaan korkeintaan ajoittain tämän possessoima.
Kerroimme tuloksistamme hallinnolle epävirallisessa tapaamisessa Panimoravintola Koulussa. Paikalla ollut Lehto, joka oli taiteilijoiden tuttu, ei suhtautunut tähän kovin rakentavasti. Lehdon asenne työtään kohtaan ei muutenkaan tuntunut olevan paras mahdollinen, ja hänen pätevyytensä oli vahvasti kyseenalainen. Turun hallinnon rekrytointiosasto ilmeisesti hyväksyy tällä hetkellä kaikki hakemukset johtuen katoamisten aiheuttamasta työvoimapulasta.
Murtovarkaana toimiminen huolestutti minua lähinnä siksi, että mietin, teettäisikö se suurtakin päänvaivaa Crocuksen lakimiehille. Onneksi lähdimme ensimmäisen vesiperän jälkeen uudelleen paikalle. Minkälainen biokemisti minä oikein olen, kun en tajunnut käydä jääkaappia läpi? Toki minulla on hyvin vähän kokemusta kenttätöistä. Ehkäpä jos vastaavanlaisia keikkoja tulee lisää, opin hoitamaan tällaiset tehtävät paremmin.
Kuten eilinen, tämäkin ilta päättyi Koulun terassille. Tällä kertaa paikalla sentään enimmkäseen aikuisempaa väkeä. Viivyimme valomerkkiin saakka. Tällainen illanvietto ei tahdo jaksaa kiinnostaa. Ehkä se olisi helpompaa, jos alkoholi vaikuttaisi minuun jotenkin.
19.5.
Sunnuntaiaamuna sain vesinäytteiden alustavat tulokset. Kupittaanpuiston lähteen vesi osoittautui keijuperäiseksi. Matkalla Aurajokeen se kuitenkin suodattui useampien tasojen jälkeen, ja laimentui niin paljon, että sillä tuskin olisi minkäänlaisia vaikutuksia. Lyden piti tietoa kiinnostavana.
Ennen yhtätoista siirryimme Korppoolaismäelle, jotta Huovinen pääsi tutustumaan rituaalipaikan ympäristöön. Hän myös kiinnitti läheiselle jyrkänteelle köyden pakoreitikseen. Klo 11.45 saapuivat paikalle Lyden, Korhonen ja Metsälä. Lyden ja Korhonen valmistelivat rituaalipaikan, ja antoivat Huoviselle ohjeistuksen. He toimivat tässä kaikessa niin ripeästi, että vaikutelma oli enemmän hutiloiva kuin ammattimainen.
Olin sen verran utelias, että halusin nähdä rituaalin valmistelut, vaikka tilanne huolestutti minua syvemmin kuin mikään moneen vuoteen. En ollut ehtinyt kuin parinkymmenen metrin päähän kehästä, kun Kuisma varoittamatta ilmoitti Jannelle, että tämä voisi aloittaa rituaalin. Aloin kävellä poispäin nopeammin. Entä jos paikalle todella tulisi joku keiju? Entä jos se näkisi minut? Aloin juosta. Entä jos se olisi Hän? Ei se voisi olla, ei mitenkään, eihän? Halusin pois metsästä kiihkeämmin kuin yleensä haluan mitään. Lopulta pääsin pois puiden katveesta, turvallisen kiinteän metallisen kiiltävän auton luo. Istahdin sen viereen tasaamaan hengitystäni. Tunsin pelastuneeni kauhealta kohtalolta viime tingassa.
Kiira ja Minna seurasivat hitaammin perässäni, ja istuimme autoon, koska sää oli sateinen. He kysyivät, olenko kunnossa, ja ilmoitin olevani. Tässä vaiheessa minua alkoi jo hävettää. Olin todennäköisesti ylireagoinut täysin, mutta paniikin kourissa en ollut kyennyt ajattelemaan lainkaan. Jospa voisin uskoa, että kykenisin joskus oppimaan pois tällaisesta vauhkoilusta. En vain koe sitä mahdolliseksi, kun yli kymmenen vuoden jälkeen pelkään edelleen näin paljon. Mitä on kymmenen vuotta kokonaiseen elinikään verrattuna?
Vietimme rituaalin ajan turvallisen välimatkan päässä. Sen aikana ei kuitenkaan ollut tapahtunut mitään vaarallista: metsänhenget tai vastaavat olivat käyneet tarkastelemassa Huovista, mutteivät olleet suostuneet edes puhumana hänelle. Joko katoamisten takana oleva taho ei pitänyt Huovista kyllin kiinnostavana, tai se havaitsi tämän täysin ilmeiseksi ansaksi. Pidän jälkimmäistä hyvin todennäköisenä, koska Korhonen ja Lyden jäivät tarkastelemaan rituaalia täysin näkyvältä paikalta vain kymmenien metrien päästä. Tulokseton rituaali jäi viikonlopun viimeiseksi työtehtäväksemme.
Ennen Helsinkiin suuntaamista kävimme vielä syömässä Cafe Sirius -nimisessä paikassa. Italialaisen henkilökunnan luoma tunnelma oli viehättävä, ja ruokakin olisi miellyttänyt, jollei salaatissani olisi ollut pahvinpalaa. Ympäristön normaalius auttoi karistamaan mielestäni viimeisetkin rituaalin jättämät kauhun rippeet.
Tulevaisuudensuunnitelmia
Kaikille allaoleville näytteille suoritetaan perusanalyysit, ja erityisen kiinnostavat otetaan jatkokäsittelyyn. Turun hallinnon antamien näytteiden (näytesarja K) mahdollisesta myöhemmästä hyötykäytöstä on sovittava tapauskohtaisesti Klaus Lydenin kanssa. Näytesarja 1-10 koostuu itse ottamistani tai hankkimistani näytteistä, joiden suhteen mitään tällaisia rajoituksia ei pitäisi olla. Kaiken kaikkiaan tämä kenttätyöjakso oli varsin tuottelias, ja mielenkiintoisia näytteitä olisi varmasti saatavilla lisääkin.
Kentälle sopivia, nopeita analyysimenetelmiä olisi ehkä syytä jatkokehittää. Jokin kunnollinen analyysikitti tai jopa joku sirupohjainen menetelmä tai vastaava voisi olla hyvä, jos sellainen on jostakin saatavilla. Janne Huovinen on jo tarjoutunut vapaaehtoiseksi hankkimaan sellaisen, jos laillisin menetelmin hankkiminen ei ole mahdollista.
Turku-viikonloppu oli samaan aikaan sekä kiehtovan käytännönläheinen – harvoin nykyään tällä tavoin likaan käsiäni – että erittäin raskas, ennen kaikkea siksi, että keijut selvästi liittyvät meneillään oleviin ongelmiin, ja jouduimme jatkuvasti käymään erilaisissa metsissä. Tuotin kuitenkin paljon mahdollisesti hyödyllistä tietoa Crocukselle, ja jollain kierolla tavalla myös nautin kohtaamistani haasteista. Ainakin nyt tiedän, mitä odottaa, jos päätän myöhemmin palata Turkuun.
Perjantai
Karon elämänlaatu oli aika pohjamudissa. Ongelmathan olivat moninaiset alkaen siitä, että pulssia ei ole, hengittäminen ei enää ole pakollista, jotenkin pitäisi ehtiä kauppaan Suomen yöttömässä yössä kun päivällä ei voi enää liikkua ja ruuaksi kelpaa vain naudanveri. Peileissä näkyi yhä ja ristit ja valkosipuli eivät allergiaa aiheuttaneet, niin että pahemminkin olisi kai voinut mennä, mutta tämä ei tuoretta vampyyriä juurikaan ilahduttanut. Kavereilleen oli onnistunut satuilemaan olevansa ihan ok ja kaksi viikkoa vetoamalla työkeikkoihin, inspiraatioihin ja migreenikohtauksiin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi, että Karo liikkui vain yöaikaan eikä oikeastaan syönyt. Ehkä ennemmin, koska kello kuuden aikaan soi puhelin ja taitelijakaveri Pihla ilmoitti olevansa juna-asemalla, tuletko hakemaan? Siellä se aurinko kivasti paistoi ulkona, joten Karo kokosi itsensä niin paljon, että sai hengityksen pelaamaan ja järjesti Kuuran, jonka asunnossa buukkasi, hakemaan kaverin asemalta.
Pihla kertoi kamalasta unesta, jossa jokin varjohahmo oli hyökännyt ja imenyt Karosta elämän tappaen tämän. Vai enneuni? Liian myöhäistä. Migreenillä flegmaattisen ja valoa karttelevan olemuksensa selittänyt Karo lupasi olla varovainen. Kämpille päätyi myös taiteilijatutut Ronja ja Alina. Migreenihuijaus meni onneksi täydestä kaikkiin ja veriputeleistakin pystyi naukkailemaan seurassa kun veri kerran oli luomuporkkanapunajuurimehua sisältävissä purkeissa, joihin ei muiden kannattanut koskea kun niissä oli Karon vatsahappolääkitys.
Aurinko laski kymmeneltä ja silloin Karokin toipui päänsärystään. Koulussa ei kannattanut juoda kuin tuoremehua (mitä sitä vatsaansa jollain kuplivalla skumpalla täyttämään kun sen joutuu kumminkin oksentamaan), mutta taiteellinen inspis melkein palasi kun kuunteli taitelijakavereita täydessä vauhdissa. Kaikenlaisia performansseja ja installaatioita keksittiin, kun vielä joku antaisi niihin rahoituksen. Ronjan runokirjakin saatiin alulle, Pihla kirjoittaisi runot, Linnea esipuheen ja Karo hoitaisi kannen kuvituksen. Linnea oli saanut jonkun duunin Turun hallinnolta ja hengasi tiiviisti työkaverinsa Kuisman kanssa, joka oli taiteilijapossen mielestä vielä heitäkin tärähtäneempi, mutta koska tyyppi kerran kustansi kierroksen niin sai anteeksi osan omituisuuttaan. Karon kadulta pelastanut Kuura suhtautui aika huvittuneesti taiteilijaposseen, samoin kirjakerhosta tuttu Samuel.
Kotosalla (miksi ihmisten täytyi väsähtää baareiluun jo klo. 1 yöllä, haaskasivat hyvää pimeän aikaa) Karo syventyi lukemaan lisää Twilight:ia irvistellen latteuksille ja majoitti Pinjan. Kaverit olivat onneksi saaneet hieman nostettua masennuksen suosta, kai kaikki vielä järjestyisi jotenkin, kunhan sinnittelisi kesän yli.
Lauantai
Todentuntuisessa unessa jotkut ihmiset polttivat Karon elävältä metsässä ja tuore vampyyri heräsi paniikissa ja parkuen, kesti hetken ennen kuin Pinja sai ”Älkää tappako mua! Mä en ole tehnyt mitään pahaa!” sopertelevan Karon tajuamaan missä oli. Sitten Pinja paljasti saaneensa saman unen. Nyt karmi ja pahasti, ei auttanut vaikka Kuura koetti selittää järjellä asioita. Tästä päivästä tulisi vielä varsinainen koettelemus ja niinhän siinä kävi. Karo päätti saman tien pysytellä hereillä vaikka heikko olisikin ja verta menisi tavallista enemmän, koska Pihlalle piti esittää elossa olevaa (vaikka päänsärkyistä ja paniikkikohtauksista kärsivää) ihmistä ja pelotti liikaa horrostaa tuon unen jälkeen.
Alamäkihän vain jatkui tästä. Pian ovikello soi ja kun ovi avattiin oli kämppä yht'äkkiä täynnä ihan ihme hyypiöitä, jotka Karon mielestä vaikuttivat ikävän tietoisilta kaikesta kummasta eli saattaisivat hetkenä minä hyvänsä kaivaa vaarnat takataskusta ja murhata viattoman vampyrismin uhrin eli allekirjoittaneen. Sisään siis lykkäsivät yhtä kyytiä Kuisma, eilen Koulussa tavattu Rauni ja Kiira, sekä ynseän näköinen nainen (Velman hahmo) ja päälle päätteeksi kaksi puhuhemmoa (Klaus ja Daren hahmo). Asunnosta oli saatu joku näky ja nyt se piti tarkistaa, saammehan tulla sisään? Ette saa ja ovi kiinni olisi ollut Karon vastaus, mutta Kuura päästi hörhöpartion peremmälle ja Karo perääntyi patjalleen nurkkaan rukoilemaan hartaasti ettei kukaan kaupungin valtuuttamista outojen asioiden tutkijoista keksisi analysoida mehupurkkien sisältöä tai avata ikkunaa. Yritä siinä sitten näytellä pirteää, hillitä paniikkia niin etteivät torahampaat pilaa ihan kaikkea ja vielä koettaa keskustella näiden todella outojen tyyppien kanssa ilman, että kukaan haistaa palaneen käryä. ”Saanko mä suorittaa pikaisen rituaalin tuossa toisessa huoneessa?”, ”Unet ovat vaarallisia, oletteko nähneet painajaisia?”, ”Älkää mennä yksin ulos, olette riskiryhmää.” Sekavat varoitukset jostain ulkona vaanivasta vaarasta eivät paljon auttaneet kun kukaan ei kertonut mikä se vaara oli, vain sen, että porukkaa oli kadonnut. Kun toinen pukuhemmo raotti sälekaihtimia Karo keräsi itsensä sen verta, että sai hoiputtua turvaan vessaan lukkojen taakse siltä varalta, että nuo kilipäät kohta alkaisivat tuulettamaan kämppää lainkaan luonnonvalolle allergisten mukavuutta ajattelematta. Sinnekään ei tietty voinut viittätöista minuuttia pidemmäksi ajaksi jäädä, sehän olisi epäilyttävää. Älä ole epäilyttävä! Hymyile! Muista hengittää! Älä pökrää koska silloin unohdat hengittää ja peli on pelattu kun ne tutkivat pulssisi. Älä mene jääkaapille! Älä edes katso jääkaappia, vaikka tarttisit nyt aika kipeästi verta.
Hullupartio (mikäli ne ihan oikeasti olivat jokin kaupungin okkulttiosasto niin hyvänen aika sentään, ei niille ainakaan työhönottotarkistuksessa oltu mitään psykologisia testejä tehty) vaan viipyi ja viipyi kun paikalle odotettiin sitten vielä Linneaakin, josta oli tullut joku ihmeellinen uniasiantuntija. Pihlalle Karo sai viestitettyä huomaamatta, että niistä palamisunista ei sitten mainintaa noille tyypeille, ainakaan niin, että Karoa osoiteltaisiin. Kumma kyllä hyypiöt jättivät Karon aika hyvin rauhaan ja pikku vampyyri onnitteli itseään huomaamattomana pysymisestä (joka taisi johtua siitä, että hahmon paniikki näkyi varmaan kilometrin päähän ja okkulttiasiantuntijat tajusivat antaa välimatkaa jollekin, joka pahasti nurkkaan ahdistettuna kasvattaa torahampaat).
Kun nämä asiantuntijat vihdoin päättivät lähteä jonnekin Naantaliin (kai ristikuulustelemaan Nuuskamuikkusta, mistä sitä tiesi) rynnisti Karo jääkaapille ja veti sitten Pihlan syrjään kertoakseen tälle koko karmean totuuden, koska muuten hyvää tarkoittava kaveri varmaan Karon parasta ajatellen kertoisi näkemästään kuolemaunesta sun muista. Ihme kyllä Pinja uskoi kaiken ja lupasi varjella Karon salaisuutta. Oli Karon avautumisella toinenkin syy, eihän voisi loisia Kuuran luona loputtomiin ja tarvitsi kesän edetessä kipeästi jonkun käymään puolestaan sossussa ja kaupassa. Tuskin Pinjalta löytyisi pimeää bunkkeria jossa nukkua kesäkuun läpi, mutta auttoi jo kovasti se, että oli toinenkin ihminen, joka tarvittaessa keksisi alibeja ja sumuttaisi muutenkin vaikka vannomalla nähneensä Karon eilen keskipäivällä jätskillä kauppatorilla. Hetken hengähdystauko ja kohta oli kämppä taas täynnä väkeä kun Ronja ja Alisa sekä Samuel poikkesivat moikkaamaan. Ronja kuuli hörhöinvaasiosta ja soitti saman tien Linnealle haukkuen tämän pystyyn ”herkän ja sairaan ihmisen törkeästä häirinnästä”. Ronjan Karo korotti heti paikalla oman henkilökohtaisen henkivartijansa asemaan, se kun uskalsi tunkea pelottavimmankin velhowannabeen ovesta ulos ja haukkua lytttyyn vaikka tyyppi kuinka mutisisi jotain Turun mystisestä hallinnosta.
Linnea ja Kuisma (ei toista ilman toista, ne kaksi oli varmaan niitattu yhteen tai jotain) poikkesivat vielä tuomassa lepyttelylahjoiksi siideriä ja suklaata. Linnea pohti pitkään kertoako meille totuus tilanteesta ja Kuisma kohautteli olkiaan. Lopulta Linnea kertoi, että Turussa oli irrallaan ruumiiton vampyyri Lev, joka pystyi possessoimaan ihmisiä, etenkin unissa. Juuri tämä taho kaappaili ihmisiä ja siksi oudot unet kannatti ilmoittaa eteenpäin. Taitelijaposse ei mukisematta niellyt mitään ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa” satuilua ja Karo naurahteli teennäisesti mukana Ronjan vääntäessä vitsiä usvamaisesta idiootista, joka keräili jotain erityiskykyjä omaavia vararuumiiksi ilmeisesti tosi randomina jos kerran joku viisivuotias pikkutyttökin oli kelvannut. Vampyyrejä vai, älkää nyt hei ihan tosi viitsikö (voi vitunvitunvittuuuu.....mä oon niin kuollu, siis olen kyllä jo, mutta kohta kuolleempi kunhan nää saa tietää ja sekoittaa mut johonkin venäläiseen sekopäähän), okei okei, lakataan nauramasta ja ollaan varovaisia, mutta vastaisuudessa, kertokaa mieluummin, että tuolla stalkkaa joku massamurhaaja pahat mielessä, ihmiset uskoo mieluummin sellaista. Koska me nyt ollaan vähän outoja ja tykätään susta niin me saatetaan jopa melkein uskoa tääkin, mutta ihan kuka vaan ei kyllä ihan suoraan niele tollasia paljastuksia.
Linnealla oli ilmeisesti paha teiniokkultistien kanssa kommunikointivaihde päällä (me siis olemme taiteilijoita, emme teiniokkultisteja, siinä on vissi ero kuten vielä tullaan näkemään), koska hänestä paras keino saattaa meidät hallinnon ammattilaisten kanssa hyviin väleihin oli kutsua meidät illan kummituskävelyllä todistamaan rituaalia. Kuura ja Samuel (jotka olivat okkultisteja ainakin kirjahyllynsä sisällöstä ja harrastuneisuudestaan päätellen) varmaan ilahtuivatkin tarjouksesta, mutta Ronja, Karo ja Alisa tasan pohtivat miksi raittiissa ilmassa ryyppäämiseen piti väkipakolla sotkea jotain henkimaailman juttuja eikä Pihlakaan vaikuttanut innostuneelta. Karolla ainakin oli ihan tarpeeksi käsittelemistä omassa epäelävässä ongelmassaan eikä tämä todellakaan halunnut tulla itse vahingossa summonoiduksi (ties mitä hulluja vampyyrejä pääkopassa majaili) tai saada maalliseen majaansa seuraa jostain rasittavasta poltergeististä. Parasta siis pysyä kaukana grimoireista ja vahaliiduista vai millä nämä huuhaahemmot sitten operoivatkaan.
Kun tuli aika lähteä oli aurinkokin jo laskenut ja Suomi häviämässä euroviisut, ei siis mikään estänyt tätä pikku ekskursiota. Karo epäili kaikkien noiden kovan luokan maagien lyöttäytyneen mukaan kummituskävelylle vain siksi, että halusivat vahtia etteivät taiteilijat tehneet mitään rituaaleja yön pimeydessä. Jep jep, nyt on kyllä pahasti mennyt sekaisin teinimaagi ja taiteensa eteen kärsivä taiteilija, mutta ei se Karoa haitannut, senkun kyttäsivät. Linnean kyttääminen tosin herätti huolestusta, kun oli saattamassa pyörän kanssa liikkuvaa Miaa (viaton kauhukirjallisuuspiirin jäsen oli tupsahtanut ovesta ihan väärään aikaan ja tullut yhdessä kohtalotoverinsa Samuelin kanssa valistetuksi Turun nykytilanteesta, halusivat tai eivät) kiertoreittiä ja Linnea skitsahti, että pareittain piti liikkua, mutta kuka muu tahansa paitsi Karo pariksi siviilille kiitos. Hemmetti, häkki selvästi heiluu ja silmukka kiristyy, luulevatko nuo hänen ihan tosissaan aikovan imuttaa jonkun kuoliaaksi keskellä kymmentä magian ammattilaista tai muuttuvan kenties joksikin ruumiittomaksi vampyyriloordiksi nyt tässä rauhaisan iltakävelyn ohessa. Karoa vähän loukkasi moinen, ei hän nyt sentään niin huonosti itseään hillitsevä ollut (Tähän mennessä 0 siviiliuhria!) ja tuskin se mahdollinen sirekään ihan niin idiootti (eikös niin kutsuttu vampyyriksi tehnyttä tahoa ainakin jossain novelleissa). Karoa kyllä karmi huomattavasti ajatus siitä, että joku hullu vampsy oli valkannut näin harvinaisen nolon tapauksen jälkikasvukseen etenkin jos tarkoitus olisi jossain vaiheessa muuttua tahdottomaksi orjaksi ja saada viehättäväksi tehtäväksi jonkun Linnean pomon murha tai muuta mukavaa. Kaveritkin olisivat varmasti vaarassa jos skitsahtaisi äkkiä, joten kaipa ongelmalle olisi tehtävä jotain ensi tilassa, kunhan keksisi miten. Turun hallinnolle kaapista tuleminen ei yhtään kiehtonut jos se tarkoittaisi, että ne iskisivät vaarnan sydämeen tai tuikkaisivat tuleen kuten unessa, mistä sitä tiesi miten ne tuoreita vampyyrejä kohtelivat, ehkä kävisi niinkuin Interview with the Vampiressa ja laittomasti tehdyt tapettaisiin saman tien?
Rituaali oli aika antiklimaktinen. Joen yllä oli usvaa tai ehkä joku hahmo ja maagit kai saivat siltä jotain vastauksia. Karo ei halunnut tietää sen enempää eikä kummituskävelylläkään onneksi löytynyt mitään haamuja. Se hyöty kävelystä oli, että kavereiden seura piristi taas vähän ja Karo havaitsi jopa kykenevänsä kantamaan normaalia polkupyörää yhdellä kädellä eli ehkä oli öisin vähän vahvempi (ja päivällä sitten taas reilusti heikompi kuin normi-ihminen, tosi jee...).
Sunnuntai
Painajainen elävältä polttamisesta teki paluun ja Karo heräsi tyhjässä kämpässä (Kuura oli lähtenyt aamulla jonnekin työkeikalle) masentuneena. Tätäkö tämä olisi loppuelämä tai ikuisuus tai mikä ikinä? Naudanveren juontia, tutuille ja ystäville valehtelua, öisin haahuilua kadulla peloissaan ja yleistä angstia. Karo ei tosiaankaan osannut löytää tilanteestaan ainoan ainotta hyvää puolta. Miksi kukaan paitsi typerin ja idiootein teinigootti haluaisi olla vampyyri? Ihan paskat kyvyt ja hitosti haittoja, revi siitä jotain iloa ja autuutta sitten. Karo viestitteli Pihlan kanssa ja koska kaipasi seuraa hyväksyi sen, että Ronja, Alisa ja Pihla tulisivat taas käväisemään. Tyhmää olla niiden kanssa niin paljon tekemisissä, kohta joku niistä hoksaa jotain. Mutta kun pelotti ja ahdisti ja vittu soikoon, kuka muka sanoo, että mun pitää pysyä erossa ihmisistä vaan siksi etten muka enää ole ihminen? Olenpas, päätän olla, enkä mä halua keidenkään vampsyjen kanssa hengata. Ne on creepyjä ja kauheita jos niitä on. Jos tässä täytyy eristäytyä kavereista ihan kokonaan voin samantien hirttää itseni tai kävellä auringonpaisteeseen tai jotain.
Kavereiden tapaaminen taisi olla virhe, koska heti ovesta astuttuaan Ronja pamautti: ”Kuisman mielestä oot muuten vampyyri tai ainakin possessoitu.” Karo muisti hengittää. Vampyyri vai? Joo joo, jä sä oot varmaan ihmissusi ja Alisa joku keiju? Mikäs Kuisma itse on? Menninkäinen vai? Haluatko todisteita, okei, oisko se mitään että mulla roikkuu kaulassa hopeinen risti? Ja mä tietääkseni syön ihan normiruokaa enkä verta. Mä tiedän etten oo liikkunu ulkona paljon, mutta olen ihan oikeasti ollut kipeä.
Ja sitten Ronja, hyvää tarkoittava mutta ihan liian suora ja epätahdikas Ronja, sanoi: ”No sitähän mäkin. Vedetään toi verho pois ikkunan edestä, et takuulla syty palamaan.” ja otti askeleen ikkunaa kohti.
Perkele. ”Jos ei kuitenkaan.” Kaverit tuijottivat järkyttyneinä ja Karo huokasi syvään, kehoitti kaikkia ottamaan rauhallisesti ja kertoi koko surullisen tarinansa odottaen kauhulla kavereiden joukkopakoa. Kukaan ei lopulta lähtenyt minnekään, kun Karon nykyinen lehmänveridieetti kävi ilmeiseksi. Ronja jopa otti asiakseen auringonvalorajoitteisen etujen ajamisen. Palamisunista kuullessaan Ronja keitti kokoon aika vakuuttavan teorian. Jos Karo siis on Levin tekemä niin nämä palamisunet ovat varmaan Levin muistoja, koska sehän oli menettänyt ruumiinsa jossain ja vampyyrejähän tapettiin polttamalla. Eli Karolla oli oikeastaan aika suuri vaara olla yksi näistä possessaatiokohteista, eikös Pinjan unikin viitannut nimenomaan ruumiittomaan hyökkääjään?
Karo pohti asiaa tovin. Eli pahimmassa tapauksessa voisi hetkellä millä hyvänsä niksahtaa ja alkaa lahtaamaan omia kavereitaan tai löytyä kirves kädessä palastelemassa jotain Kuismaa vaan koska herra ruumiiton megavampsy nyt sattui haluamaan niin. Tällöin Turun hallinto varmaan kaivaisi vaarnat esiin ja selitä nyt siinä sitten, että en minä tätä näin kyllä suunnitellut ja olen ihan viaton. Tietty Turun hallinnolle identifioituminen saattaisi tarkoittaa, että laittomasti tehty possessiovaarassa oleva vampyyri vaarnattaisiin joka tapauksessa, pitäisikö vaan ottaa riski ja juosta johonkin metsää.....ei metsään, siellähän se vampsy juuri vaani, ei Turusta pääse minnekään fiksusti pakoon edes jos on auringonvalorajoitteinen ja tosi oudolla dieetillä. Karo päätti uhrautua, jotta sivullisilta uhreilta vältyttäisiin, eihän se elämä nyt niin kummoista tälleen ollut, ei varmaan edes vituttaisi kuin hieman jos saisi kuulan kalloonsa ja ainakin kaverit pelastuisivat. Ja Ronja ja ehkä Linneakin varmaan tekisivät parhaansa taatakseen Karolle ihmisarvoisen kohtelun. Jos hyvin kävisi niin hallinto voisi jopa auttaa (ainakin kaverit järkeilivät näin), tuskin nekään halusivat jonkun Siwan kassan käsittävän miksi joku ostaa joka viikko naudanverta tai Karon niksahtavan ja syövän suihinsa jonkun viattoman siviilin.
Ronja siis soitti Karon luvalla Linnealle ja tällekin sitten selostettiin tilanne. Koska ei Linneaa ilman Kuismaa niin sekin päästettiin lopulta sisälle. Saimme kuulla, että vampyyrit eivät ole mitään tuhottavia otuksia noin yleensä vaan, että hallinto suhtautuu ymmärtäväisesti tapauksiin, jotka koettaa selvitä tappamatta ketään ja vampyyrejä on muitakin, itse asiassa kaupungin ruhtinas tai presidentti tai joku on kanssa vampyyri. Näitä hallintovirkamiesvampyyrejä Karo ei kyllä halua tavata jos sen vaan voi välttää, mutta hyvä että ovat olemassa, koska sitten ne varmaan ymmärtää epäelämän moninaiset ongelmat. Ajatus jostain rituaaleista johon tarvittiin verta karmi pahasti, mutta kun niillä kerran selvitettäisiin sitä Levin possessaatiota niin parempi selvittää asia saman tien. Niinpä Ronja tökki friikkailevaa Karoa saksilla rintakehään vessassa niin, että verta vuosi vähän, se otettiin pulloon ja sitten Kuisma teki jonkun liituympyrän ja chanttaili juttuja ja Karo sanoi pari kertaa ”häh” ihan pihalla. Karolla oli kuulemma päässään suojaus, joka esti tarkemman havainnoinnin, ehkä Levin asentama, ehkä Kuuran onnistunut suojausviritys (laitoimme Kuuralle tekstarin ja myönsi tehneensä jotain rituaaleja). Kun tämän enempää infoa ei irronnut veti Alisa Karon syrjään ja pyysi laastaria ja tipan Karon verta, jotta voisi itse koettaa saada asioita selville. No Karo tietty antoi kummatkin ja Alisa painoi veren iholleen. Kohta Alisa olikin ihan hajalla henkisesti ja saimme tietää, että viimeinen asia, mitä Karo oli ennen kuolemaansa nähnyt oli ollut päätön ruumis sillä kujalla. Tästä saimmekin aihetta toivoa, että ehkä Karo oli tehty vahingossa, oli kurkannut kujalle kuullessaan sieltä ääniä, nähnyt murhan, vampsy oli jälkensä peittääkseen imuttanut Karon tyhjiin, mutta tullut häirityksi ja niinpä dumpannut todistusaineiston eli Karon roskikseen ja häippäissyt mukanaan päätön ruumis. Tämä oli itse asiassa hyvä juttu, jos Lev oli kaiken takana niin sitten Karossa ei ehkä olisi ohjelmoituna mitään itsetuhokäskyä ja hallinnolla olisi intressiä pitää tämä ”vahinkolapsi” elossa. Vielä näimme kuinka Ronja nosti mauttomasti ihmissusijutuista vittuilleen Kuisman seinälle yhdellä kädellä (mikä antaa aihetta olettaa, että arvailuissa on perää, paitsi että Karo ei moista usko ainakaan vielä) ja sitten porukka päätti hajaantua tahoilleen (pareittain totta kai, koska kukaan ei enää liiku yksin) jättäen Karon angstaamaan.