Eira Holt

Ikä: 22, synt. 11.8.1985
Siviilisääty: Naimaton (pysyvästi, jos häneltä kysytään)
Ammatti: Muusikko-okkultisti

Luonteesta: Ikuinen teiniangsti. Vihaa tasapuolisesti useimpia asioita, jotka tulevat vastaan. Vaikkei Eira sitä takuulla itse myönnä, hänellä on myös paha tapa olla diiva ja drama queen - hän on tottunut olemaan kaiken keskipiste ja odottaa ihmisten kuuntelevan itseään. Lisäksi hän tietää erittäin hyvin olevansa musikaalisempi kuin useimmat vastaantulijat yhteensä. Ja kaiken päälle hänellä on valtava tarve itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen, joten hän ei oikeastaan tee yhtään mitään siksi, että joku muu pyytää.

Ulkoasu: Teinigoottia tai hevioopperaa, tummia värejä, tylliä ja satiinia. Toisinaan saattaa myös eksyä perus "bändin T-paita ja farkut" -linjalle.

Yliluonnollisuus: Eira on auditiivisesti huippulahjakas. Muusikkovanhempien lapsena hän päätyi käyttämään lahjakkuuttaan sellistinä, ja olikin varsin menestynyt lapsitähti. Kykyjensä todellisen luonteen Eira löysi sellistin uransa päätyttyä, kun onnistui sotkeutumaan okkultistipiireihin. Eiran lahjakkuus nimittäin ulottuu myös yliluonnollisiin asioihin: siinä, missä useimmat muut yliluonnollisille asioille herkät joko näkevät tai tuntevat asioita, Eira kuulee niitä. Yliluonnollisten kuulohavaintojen tulkitseminen on kohtalaisen vaikeaa, mutta Eira on hiljalleen kehittymässä paremmaksi siinä. Lähinnä hän siis huomaa ja tunnistaa vastaantulevat yliluonnolliset olennot ja maagiset esineet, mutta harvemmin pystyy sanomaan mitään tarkkaa niiden luonteesta. Vampyyreihin ja keijuihin hän on törmännyt sen verran usein, että nämä tunnistaa melko varmasti.

Joko Eiran kykyjen syy, niiden seuraus tai sekä että on, että hän on nykyään egyptiläisjumalatar Hathorin seuraaja ja tämän suosima. Hän on oppinut hyödyntämään äänellistä lahjakkuuttaan myös magiassa, ja silloin kutsuu useimmiten voimaa nimenomaan Hathorilta, tai toisinaan muilta muinaisegyptiläisiltä jumaluuksilta.

Irene

"Irene Holt (s. 1985, Helsinki) aloitti sellonsoiton 3-vuotiaana. Hänen erityislahjakkuutensa huomattiin varhain, ja hän opiskeli useiden huomattavimpien opettajien johdolla, aluksi yksityisesti ja sitten Sibelius-akatemian nuorisokoulutusosastolla. Vuonna 1995 hän muuti Yhdysvaltoihin, missä hän aloitti opinnot Juilliard Schoolissa. Orkesterin solistina Holt esiintyi ensimmäistä kertaa 9-vuotiaana. Hänen läpimurtonaan voidaan kuitenkin pitää loistokasta Dvorakin konserton esitystä New Yorkin filharmoonikkojen kanssa vuonna 1997. Sen jälkeen hän esiintyi tiiviiseen tahtiin lukuisien maailman huippuorkestereiden solistina, joista mainittakoon Philadelphia Orchestra, BBC Symphony Orchestra, Osakan Filharmoninen Orkesteri, Singaporen Sinfoniaorkesteri sekä suomalainen Radion Sinfoniaorkesteri. Hänen lyhyt mutta loistokas uransa päättyi vuonna 2003, jolloin hän jäi soittotauolle terveydellisten ongelmien vuoksi, eikä sen koommin ole esiintynyt julkisesti."

Minulla on vain pari muistoa ajalta, jolloin en soittanut. Olin silloin alle kolmevuotias. Tietysti nämä muistot ovat ääniä. Äidin ja isän äänet, joita vielä silloin rakastin. Äidin viulu ja isän piano, yhdessä ja erikseen. Ja sitten se ääni, joka asui sänkyni alla, ja se ääni, joka joskus kuului mummon kellarissa, äänet, joita pelkäsin, joita kukaan muu ei kuullut.

Isäni, Jonathan Holt, oli epäonnistunut konserttipianisti New Yorkista. Hänen uransa ei koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin, ja jokusen kiemuran kautta hän päätyi Suomeen Helsingin konservatorion säestäjäksi. Äitini Krista (os. ??, mahdollinen linkki sukulaiskontakteihin?) ei koskaan halunnutkaan solistiksi, vaan ainakin luuli olevansa tyytyväinen, kun Sibelius-akatemiasta valmistuttuaan sai viran Radion Sinfoniaorkesterin kakkosviulistina. Mutta kun he tutustuivat, avioituivat ja saivat lapsia, he tekivät toimillaan selväksi, etteivät olleet itse saavuttaneet elämässään sitä, mitä halusivat.

Isoveljeni Joshua ja isosiskoni Joanne soittivat pienestä lähtien, ja olivat ihan hyviä. En yhtään epäile, etteikö heistäkin olisi voinut tulla ammattilaisia, mutta he itse valitsivat toisin. Olen sisaruksiani selvästi nuorempi. Olin iltatähti, vanhempieni viimeinen toivo. He ilahtuivat yli kaiken, kun huomasivat että olin hyvin lahjakas. En perusmusikaalinen kuten sisarukseni, vaan huippulahjakas. Minä kuulin asiat eri tavalla kuin muut.

Kolmevuotiaana sain ensimmäisen selloni, ja vanhempani veivät minut ensimmäiselle soittotunnilleni. Harjoittelin joka päivä. Soitin. Soitin lisää. Soitin hyvin. Soitin vielä paremmin. Kun soitin, en kuullut mitään muita ääniä. Jos soitin koko ajan, en koskaan kuullut niitä. Sen vuoksi soitin oikein mielelläni paljon.

Seuraavat viisitoista vuotta menivätkin samoissa merkeissä.

Ehdin käydä koulua Suomessa muutaman vuoden, mutta ystäviä en saanut, enkä paljoa oppinutkaan. Koululla ei ollut mitään merkitystä. Yhdeksänvuotiaana soitin ensimmäistä kertaa orkesterin solistina, Bruchin Kol Nidrein, Turun kaupunginorkesterin nuorten solistien konsertissa. Se oli vähäsen jännittävää, mutta ennen kaikkea mukavaa. Pidin esiintymisestä.

Olin kymmenen kun isä ilmoitti, että hän haluaa minut vanhaan kouluunsa opiskelemaan- Juilliardiin, New Yorkiin. Isä sai työtäkin Yhdysvalloista, vähän säestyshommaansa paremman opettajan viran. Joshua ja Joanna olivat jo aikuisia, joten he tietenkin jäivät Suomeen, kun minä, isä ja äiti muutimme pois.

Osasin englantia hyvin, koska isä käytti sitä aina kotikielenä. Ympäristön muutos ja harvojen kavereideni jättäminen taakse eivät myöskään häirinneet. Sama se oli, missä minä harjoittelin, kunhan vain harjoittelin.

Opintoni edistyivät hienosti. Sen lisäksi, että olin taitava soittaja, hallitsin kaiken tarpeellisen musiikin teorian sitä sen enempää ajattelematta. "Tavallista" koulua kävin sen verran kuin piti, opin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja muuta välttämätöntä. Arvosanani olivat surkeita, mutten piitannut pätkääkään, en vaivautunut tekemään läksyjä ja pänttäämään kokeisiin, koska sillä ei ollut mitään väliä.

Kaksitoistavuotiaana olin aika lailla yhtä taitava kuin aikuiset ammattisellistit. Silloin pääsin koulun kilpailuvoiton palkintona soittamaan New York Philharmonicin solistina, kappaleena Dvorakin konsertto. Esitykseni oli paitsi virheetön, myös tulkinnallisesti kypsä ikääni nähden. Kriitikot olivat haltioissaan.

Sain yhden esiintymistarjouksen, sitten toisen. Soitin muutamassa orkesterikonsertissa ja pidin useamman sooloresitaalin, joissa isä säesti minua. Yhtäkkiä esiintymispyyntöjä alkoi olla niin paljon, että isä jätti opettajantyönsä toimiakseen täysipäiväisesti managerinani. Äitikin otti vapaata orkesteriviulistin virastaan.

Elämäni muuttui jatkuvaksi kiertueeksi. En enää asunut harjoitushuoneessani. Asuin hotelleissa, milloin missäkin päin maailmaa. Tietenkin edelleen harjoittelin suurimman osan ajasta, mutta harjoittelin jatkuvasti vaihtuvissa paikoissa ja esiinnyin lukemattomien orkesterien kanssa, siellä sun täällä, eri puolilla Amerikkaa, Euroopassa, Aasiassa...

Maissa, joissa vierailimme, pääsin useimmiten näkemään ne tärkeimmät turistinähtävyydet, joita isäntämme halusivat esitellä. Jos minulla oli aiemmin ollut vähän ystäviä, nyt niitä oli vielä vähemmän. Ainoat pysyvät ihmiset elämässäni olivat isä ja äiti-ne kaksi ihmistä, jotka olivat suurimmat viholliseni, jotka tuhosivat elämäni, ryöstivät minulta lapsuuteni ja nuoruuteni.

Kahdeksantoistavuotiaana olin kiertänyt puoli maailmaa ja levyttänyt koko joukon konserttoja, sonaatteja ja virtuoosikappaleita. Nimeni oli yleisesti tunnettu klassisen musiikin harrastajien parissa. Olin saavuttanut kaiken sen, mitä vanhempani eivät olleet koskaan saavuttaneet. Sitten ruumiini päätti, että olin soittanut tarpeeksi. Ranteisiini alkoi sattua, ensin vain vähän, mutta lopulta niin paljon, että se häiritsi soittamista. Olimme Iso-Britanniassa ja minun piti esiintyä toista kertaa BBC:n orkesterin solistina. Jännetupen tulehdus, totesi paikallinen lääkäri, ja määräsi useamman viikon soittokiellon.

Pelkkä ajatus konsertin perumisesta oli kamala. En koskaan aiemmin ollut joutunut jättämään keikkaa soittamatta. Istuin yksin hotellihuoneessa ja tuijotin ranteitani, joihin sattui, joilla ei voinut soittaa. Tuijotin ja tajusin, että jos en soittaisi, en olisi mitään. En kukaan. Olematon. Minulla ei ollut mitään muuta.

Kukaan ei koskaan ollut kysynyt minulta, halusinko tällaista elämää. Sen vuoksi en ollut koskaan miettinyt koko asiaa. Minä olin vain tehnyt mitä pyydettiin. Elänyt jonkun muun haaveita niin innokkaasti, ettei minulla edes ollut omia haaveita.

Särjin vesilasin ja yritin viiltää ranteitani terävillä särmillä.

Kun seuraavana aamuna heräsin sairaalassa, tiesin, etten enää voisi jatkaa kuten ennen. Tiesin myös, etten enää koskaan soittaisi selloa. En minä varsinaisesti ollut yrittänyt itsemurhaa, olin vain ollut täydellisen epätoivoinen ja etsinyt mitä hyvänsä ratkaisua tilanteeseen, jota en osannut käsitellä. Siitä huolimatta, Irene oli kuollut. Minä olin joku muu.

Eira

"Cyhiraeth sai alkunsa vuonna 1999 Niallin aiemman bändin Dreams of Carnagen hajottua, kun hän tutustui kitaristi Tomiin. Lähtöideana oli lainata Niallin kelttiläsen musan tuntemusta ja vastaavaa mytologiaa aiemman tutun death/power metal -meiningin oheen. Bändi haki kokoonpanoaan jonkin aikaa, ja vakiintui oikeastaan vasta vuonna 2004, kun Eira liittyi porukkaan."

"Tämänhetkinen kokoonpano: Niall (sävellys, laulu, koskettimet, fiddle, kitara)
Tomi (kitara)
Eira (laulu, sävellys)
Doyle (basso)
Bran (rummut)"

"Eira on vastuussa paitsi eteerisen kauniista lauluosuuksista, myös kaikista akustisia soittimia käyttävistä sovituksista. Vuodesta 2005 bändi on myös soittanut lukuisia hänen sävellyksiään-tunnetuimmat viimeaikaisista biiseistämme ovat hänen käsialaansa. Vailla pienintäkään epäilystä Eira on musikaalisempi kuin koko muu bändi yhteensä, ja ehkä juuri sen vuoksi myös kaikkein etäisin, mystisin ja vaikeastilähestyttävin meistä."

Sellokiertueen jäätyä lopullisesti kesken palasin vanhempieni kanssa Yhdysvaltoihin ja yritin ryhtyä elämään kuten normaalit ihmiset. Se oli vaikeampaa kuin olin odottanut. Olin niin tottunut määrittelemään itseni soittamisen ja muusikkouden kautta, etten tiennyt, kuka olin ilman niitä. Lojuin kotona, tuijotin televisiota, luin kirjoja, yritin keksiä, mitä haluaisin tehdä elämälläni.

Koska en enää soittanut, lapsuusajoiltani tutut omituiset, selittämättömät äänet alkoivat jälleen vainota minua. Kotona niitä ei yleensä kuulunut, mutta kaupungilla ohikulkevat ihmiset ja usein myös tyhjiltä ja hiljaisilta näyttäneet paikat kuulostivat oudoilta. En kehdannut puhua tästä kenellekään. Varmasti minut olisi suljettu pehmeäseinäiseen koppiin, jos olisin pian itsemurhayrityksen jälkeen kertonut kuulevani ääniä.

Ei mennyt kauaakaan kun keksin, miten pääsisin äänistä eroon. Samalla löysin myös jonkinlaisen suunnan elämälleni. Klassista musiikkia en sietänyt kuunnella enää lainkaan, mutta maailmasta löytyi paljon muutakin musiikkia. En ollut oikeastaan koskaan kuunnellut mitään muuta kuin klassista. Nyt minulla oli aikaa. Aloin kuunnella jatkuvasti jotakin-kotona huudatin musiikkia niin kovaäänisesti että vanhempani valittivat, ja kaupungilla kuljin aina kuulokkeet korvillani. Enkä kuullut mitään ylimääräistä.

Päädyin siihen, että metallimusiikki iski kovimmin, samoin kaikki goottityylinen. Mitä synkempää, sen parempi. Etsin netistä samanhenkistä seuraa, aloin käydä keikoilla ja tutustuin ihmisiin. Aiempi siisti ja kiltti pukeutumistyylini vaihtui nopeasti mahdollisimman shokeeraavaan gootti-lookiin. Vanhempani olivat ihmeissään ja huolissaan. Totesin heille, että ei tässä mitään, yritän vain rakentaa itseäni uudelleen sen jäljiltä, kun hajotitte minut. Riitelimme paljon, ja isä ja äiti kinasivat usein keskenäänkin. Minä en piitannut. Eipä minulle perheestäni paljoa iloa ollut koskaan ollutkaan, särkyköön minun puolestani.

Oli kulunut vuosi "onnettomuudestani" kun tapasin ihmisen, joka muutti elämäni täysin.

Törmäsin Nialliin eräissä bileissä. Hän oli vain käymässä Valloissa, moikkaamassa paikallisia muusikkotuttujaan. Hän oli irlantilais-suomalainen muusikko, joka asui Suomessa, ja jonka bändin, Cyhiraethin, nimeen olin törmännytkin joskus. Hän oli synkän mystisellä tavalla älyttömän hyvännäköinen, ja kaiken lisäksi avoimen kiinnostunut minusta. Kerroin hänelle kaiken hukatusta lapsuudestani, lahjakkuudestani, identiteettikriisistäni. Myöhään aamuyöstä taisin myös selittää jotakin sekavia äänistä, joita kuulin. Tosin muistoni yöstä jäivät jotenkin hämäriksi.

Seuraavana aamuna heräsin Niallin hotellihuoneessa. Hän oli jo jalkeilla, ja näytti siltä kuin ei olisi lainkaan nukkunut. Hiljaisessa huoneessa tajusin, että hänen ympärillään kaikui jokin outo ääni, kuin hiljainen viulumusiikki, autiossa talossa viuhuva tuuli, tai sellainen vihellys, jonka saa aikaan soittamalla viinilasia. Olin kuullut samankaltaisen äänen ennenkin, ohimennen kadulla. Se oli vähäsen häiritsevä, mutten sanonut hänelle mitään asiasta.

Niall kysyi, lähtisinkö hänen mukaansa Suomeen. Voisin sopia hänen bändiinsä mainiosti. Idea oli täydellisen järjetön, tismalleen sellainen, että vanhempani eivät ikinä suostuisi kuulemaankaan moisesta. Tuskin olisin itsekään siihen ryhtynyt, jos olisin ollut aivan järjissäni. Mutta kun Niall vielä katsoi minua niin kovin kauniisti ja hymyili...

Saman iltana otimme taksin hotellilta kotitaloni ovelle. Hiivin omaan huoneeseeni ja etsin maailmankiertelyvuosiltani jäljelle jääneen valtavan matkalaukun. Mukaan kaikki, mitä sain mahtumaan, ja ovesta ulos. Käsittämättömän helppoa. Kotona oli aivan hiljaista ja autiota, kukaan ei tullut kysymään, mitä puuhasin. Ilmeisesti vanhempani eivät olleet kotona.

Vuorokautta myöhemmin istuin Helsingissä Niallin valtavassa, koriste-esineiden ja massiivisten vanhojen huonekalujen täyttämässä asunnossa ja tuijotin seinää. Olin palannut Suomeen, melkein kymmenen vuotta lähtöni jälkeen, mutten enää ollut sellisti-Irene. Niall ehdotti, että ottaisin uuden nimen, ja keksi sellaisen, joka sopi minulle oikein hyvin. Minusta tuli Eira.

Vielä samana iltana tapasin bändin, ja muutamassa kuukaudessa sulauduin porukkaan. Minulla ei tietenkään ollut mitään aiempaa kokemusta metallibändissä laulamisesta, muttei se ollut minulle lainkaan vaikeaa. Lahjakkaimpana muusikkona otin useinkin treeneissä tilanteen hallintaani, korjailin virheitä sieltä sun täältä. Niallin ehdotuksesta myös sävelsin/sovitin joihinkin biiseihin jousistemmoja. Kun sain bändin kautta kontakteja muihin suuntiin, ja koska Cyhiraethin keikkatuloilla oli turha kuvitella elävänsä, aloin tehdä sekalaisia musiikkijuttuja, aluksi lähinnä taustalaulua, mutta sittemmin enemmän äänityshommia, miksausta, mitä nyt satuin saamaan. Kun ihmiset havaitsivat lahjakkuuteni, keikkoja löytyi kohtalaisen helposti.

Minua ei haitannut, ettei minulla ollut vanhoja tuttuja Suomessa. En vaivautunut etsimään sukulaisiani, koska he olisivat kuitenkin vain vauhkoilleet turhia ja ottaneet yhteyttä vanhempiini, mikä oli viimeinen asia, mitä toivoin. Cyhiraethista tuli uusi perheeni. Bändin sosiaaliset kuviot olivat vähän kummalliset: periaatteessa Niall oli selkeä johtohahmo, ja basisti Doyle ja rumpali Bran tuntuivat olevan hänen kanssaan joka asiasta samaa mieltä-kuten minäkin, enimmäkseen. Sitten oli Tomi, joka oli joka asiasta eri mieltä kuin Niall. Tomikin oli aika söpö, joskin ihan eri tavalla kuin Niall, ja flirttaili avoimesti kanssani. Ihmettelin, miksi he ylipäänsä vaivautuivat pysyttelemään samassa porukassa, kun selvästi ajattelivat ja toimivat aina tismalleen eri tavoin, eivätkä voineet sietää toisiaan.

Eräänä kesäaamuna, hyvin pitkiksi menneiden treenien/epämääräisten bileiden jälkeen, Tomi kiskoi minut seurakseen aamupalapiknikille Espan puistoon. Näyttäen vielä vakavammalta kuin yleensä hän sanoi, että hänen pitäisi kertoa pari tärkeää asiaa. Hän aloitti ilmoittamalla, että Niall on vampyyri.

Tomi sai toistaa lauseen monta kertaa, ja siltikin minulla oli suuria vaikeuksia uskoa. Niall on, mitä? Semmoinen terävähampainen lepakkomies? Toisaalta, kyllä minä olin jo huomannut, että Niall käyttäytyi oudosti, meni ja tuli miten sattui, kummiin aikoihin, eikä selitellyt puuhiaan. Olin aina ajatellut sen olevan rokkitähtidiivailua. Hän ei oikeastaan koskaan syönyt meidän kanssamme, vältteli päivänvalossa liikkumista tai suojautui peittävin vaattein ja tummin lasein, enkä varsinaisesti ollut nähnyt hänen nukkuvan, vaikka samassa sängyssä olinkin viettänyt aikaa... Ja sitten oli se outo ääni, jonka kuulin Niallin lähistöllä. Ihan oikea vampyyri. Kyllä, sellaisia todella oli olemassa, Tomi vakuutteli.

Seuraava hyvin tärkeä asia oli, että minä olin mitä luultavimmin Niallin ghouli, eli häneen kahlittu, hänen tahtonsa orja. Bran ja Doyle ainakin olivat olleet jo pitemmän aikaa, siitä ei ollut epäilystäkään. Tomi puolestaan ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan. Hän esitteli muutaman korun ja tatuoinnin, jotka kuulemma olivat vain pieni osa hänen suojauksistaan. Hän oli wiccanoita, hallitsi jonkin verran magiaa, ja tunsi koko joukon vielä osaavampia noitia ja maageja. Lisäksi useat hänen parhaista ystävistään olivat keijuja. Kyllä, keijutkin ovat täyttä totta, samoin kuin ihmissudet, enkelit, demonit, muinaiset jumalat...

Tomi myös selitti, miksi kaikesta huolimatta pysytteli Niallin seurassa: vain ja ainoastsaan musiikin vuoksi. Tomi oli kunnianhimoinen ja haaveili oikeasti tähteydestä, suurista levymyyntiluvuista ja maailmanmenestyksestä. Cyhiraeth oli pahuksen toimiva bändi, ja Niall oikeasti lahjakas, vaikka nyt sattuikin olemaan vampyyri. Vaikka Tomi ja Niall eivät missään muussa tulleet toimeen keskenään, heidän musiikillinen osaamisensa oli toisiaan täydentävää. Bändi rakentui nimenomaan Tomin powermetal-kitaravirtuositeetin ja Niallin irkkuosaamisen ja yleismusikaalisuuden varaan, ja molemmat halusivat kaikesta huolimatta bändin pysyvän koossa ja menestyvän. Soittaessa ja treeneissä kaikki erimielisyydet haudattiin. Musiikki oli tärkeintä.

Niallin vampyyriset voimat selittivät melkoisen hyvin sen, miksi olin sännännyt hänen kanssaan Suomeen hetkeäkään epäröimättä. Vaikken edelleenkään kyennyt ajattelemaan Niallista mitään pahaa, minua kammotti ajatus siitä, että olin häneen sidottu. Jos jotain tiesin haluavani, se oli itsenäisyyttä. Olin jo hukannut lapsuuteni palvellen toisia, eläen toisten elämää. Ei enää. Minä toimisin kuten itse haluaisin enkä koskaan enää tottelisi muiden käskyjä.

Kaikeksi onneksi Tomi kykeni auttamaan. Vielä samana päivänä hän vei minut tapaamaan tuttujaan. Keijujen lähistöllä leijaili naurun ääni ja kellot helisivät, maagin ympärillä kaikui kuin gongin jälkisointi. He kertoivat, että yleensä verikahleen purkaminen vaatii vampyyrin kuoleman, mutta se ei ollut vaihtoehto. Sen sijaan päädyimme kokeilemaan jonkinlaista puhdistusrituaalia, jonka yhteydessä rukoiltiin kaikkia mahdollisia tahoja, josko jokin suunta tarjoaisi meille kaipaamamme ihmeen. Rituaali soi ilmassa ympärilläni kuin sinfonia.

Itse en tiennyt kenen puoleen kääntyä. En ollut koskaan ollut tippaakaan uskonnollinen. Lapsuudessani soittaminen oli ollut minulle kuin uskonto. Gootiksi ryhdyttyäni olin tutustunut erilaisiin uuspakanallisiin suuntauksiin, muttei niistä mikään ollut tuntunut todelta.

Nyt kutsuin epätoivoisena mielessäni mitä hyvänsä voimaa, joka voisi auttaa minut takaisin vapauteen. Halusin olla vapaa, rajoittamaton, oma itseni, hyvässä tai pahassa. Hinnasta viis, kunhan se ei riistäisi itsenäisyyttäni.

Jossakin vaiheessa menetin tajuntani.

Meryt-hwt-hr

"Kutsun sinua, jumalatar, herrattareni, äitini, Hwt-hr, ääneltäsi puhdas, ikuisesti elävä, Hathor, rakkauden, ilon ja musiikin suojelijatar. Pyydän sinua puhumaan kauttani sanasi taikuudessa, toistamaan laulusi, joka on ma'at, jotta asiat olisivat kuten on tarkoitettu, kuten on oikein ja totta. Kuule, kun tyttäresi, rakastamasi, Meryt-hwt-hr, kutsuu nimeäsi. Auta häntä tekemään todeksi tahtosi, jota hän toteuttaa. Olkoon sinun kaikki elämä, kaikki uhrilahjat, kaikki valta, kaikki ilo, kaikki hyvä ja kaunis, ikuisesti."

Heräsin metsästä, keskeltä rituaaliympyrää, tähtitaivaan alta, mihin olin vaipunut rituaalin aikana. Tuijotin taivasta ja ihmettelin. Minulla oli outo ja pahoinvoiva olo, mutta samalla tunsin ja tiesin olevani puhdas Niallin hallinnasta. Ajattelin häntä, ja viimein kykenin tuntemaan inhoa ja vihaa.

Muistelin äskettäin tapahtunutta rituaalia, ja hiljalleen mieleni palautui muistoja, unia, jotka olin nähnyt ennen heräämistäni tähän hetkeen. Ne olivat lohdullisia ja hämmästyttäviä ja ihmeellisiä samaan aikaan. Olin tuntenut jumaluuden läsnäolon. Tunsin sen vieläkin, joskin paljon heikompana. Olin tavannut pelastajani, eikä tämä ollut mikään huono diili paholaisen kanssa. Tämä oli kotiinpaluu. Olin viimein löytänyt jumalattaren, jota olin koko elämäni tietämättäni palvellut.

Olin Hathorin, tai muinaisegyptiläisemmin Hwt-hrin, valittu. Muinaisen egyptiläisen musiikin jumalattaren maanpäällinen palvelijatar, henkinen tytär. Luultavasti juuri sen vuoksi kuulin asioita, joita muut eivät havainneet - yliluonnollisia asioita, kuten nyt viimein tiesin. Kun olin hädän hetkellä kutsunut apua, oli jumalattareni kuullut lapsensa äänen ja auttanut minua ahdingossani, koska hänkin tahtoi minun olevan vapaa.

Sain taas uuden nimen. Olen Meryt-hwt-hr, Hathorin rakastama. Tätä nimeä en kuitenkaan kerro kenellekään. Se on minun ja jumalattareni välinen. Se on tosinimeni, jonka tuntevalla varmasti olisi valtaa minua kohtaan, ja sellaista valtaa en tahdo kenellekään luovuttaa.

Minua ei oikeastaan pelottanut, kun menimme Tomin kanssa moikkaamaan Niallia rituaalin jälkeen. En uskonut, että hän tekisi mitään pahaa, eikä uskonut Tomikaan - ja oli meillä suojauksiakin. Loppujen lopuksi Niall ei edes vaikuttanut vihaiselta, vaan ennemmin pettyneeltä, kun tajusi, mitä oli tapahtunut. Vakuutin hänelle, että pysyisin bändissä, samoista syistä kuin Tomikin: musiikin vuoksi. En minä mitään maailmanmainetta halunnut, sen olin jo kokenut, mutta halusin tehdä loistavaa metallia ja pitää hauskaa.

Asuin Tomilla muutaman viikon, kunnes löysin oman kämpän. Tutustuin sinä aikana paremmin useampaan Tomin tuttuun, ja heidän kauttaan sain lisää tietoa niin yliluonnollisesta, magiasta kuin uskonnoistakin. Hathoria kukaan heistä ei kuitenkaan tuntenut erityisen hyvin, eikä muitakaan egyptiläisiä jumalia. Netistä löysin juttua nykyaikaisista muinaisegyptiläisvaikutteisista uskonnoista, mutta eivät ne olleet minua varten. En todellakaan kykene uskomaan, että joku jenkkinainen on farao suoraan alenevassa polvessa muinaisten hallitsijoiden jälkeen, enkä muutenkaan kaipaa elämääni auktoriteetteja.

Hathor on ainoa auktoriteetti, jota todella kuuntelen, ja hän ymmärtää minua. Jumalattareni ei oikeastaan ole vielä vaatinut minulta mitään. Toki rukoilen häntä, useimmiten laulaen ja hyräillen, ja kutsun häntä avukseni rituaaleissa. En kuitenkaan tunne, että hän esimerkiksi haluaisi minun käännyttävän itselleen lisää seuraajia. Niinpä en oikeastaan ole puhunut hänestä suoranaisesti kenellekään. Tomi on ainoa, joka tietää. Jos joku kysyy, olen uskonnoltani eklektinen wicca.

Elämäni on asettunut jonkinlaiseen tasapainontapaiseen Suomessa. Asun kämpässäni Perkkaalla, vietän päiväni tehden sekalaista keikkaa siellä sun täällä ja illat Cyhiraethin treeneissä. Bändillä menee mukavasti, etenkin siihen nähden, että puolet siitä muodostaa vampyyri ja tämän kaksi ghoulia, ja toisen puolen näitä periaatteessa vastustavat ihmiset. Faneillamme ei tietenkään ole sisäisistä ristiriidoistamme mitään käsitystä. Työstämme parhaillaan toista pitkääsoittoamme. Yli puolet sen biiseistä ovat minun säveltämiäni. Olen myös nykyään pääosin vastuussa pr-asioista, kun satun olemaan edustavin ja edustuskelpoisin bändin jäsenistä.

Jäljellejäävän vapaa-aikani vietän pääosin Tomin ja tämän tuttujen seurassa, toisinaan tavanomaisesti peli-illan tai leffan merkeissä, mutta usein myös jotain omituista okkulttista ongelmaa ratkoen. Jälkimmäinen on tavallaan minusta kiinnostavampaa ja mieluisampaakin, koska niissä asioissa törmään kaikenlaiseen uuteen, yllättävään ja jännittävään.

Olen jo nähnyt elämässäni hirveästi, vähän liikaakin ikääni nähden. Uudet kokemukset, jotka jännittävyydessään voittavat tuhatpäiselle yleisölle esiintymisen ja jatkuvan ympäri maailmaa matkailun, kiehtovat yli kaiken. Toisaalta inhoan sitä, jos joku pyytää apuani, tai vaatii minua tekemään jotain. Teen asioita siksi, että itse haluan, tai jumalattareni toivoo niin. Muista syistä en koskaan toimi.

Ihmissuhdetilanteeni on jokseenkin epämääräinen. En voi väittää, ettenkö edelleen pitäisi Niallia tavallaan kiehtovana ja hyvännäköisenä, vaikka hän onkin vampyyri ja idiootti. Olen jokusen kerran kuitenkin päätynyt hänen syliinsä, ihan vain siitä ilosta. Käsittääkseni hän pitää minusta edelleen, paljonkin, mutta tajuaa kyllä pitää hampaansa irti minusta. Tomi puolestaan on kultainen ja kiltti, ja taitaa pitää minua virallisesti tyttöystävänään. Jossain välissä hän jopa ehdotti yhteen muuttamista pysyvänä ratkaisuna. Kieltäydyin saman tien. En halua sitoutua. En ainakaan nyt. Ehkä en koskaan.

Vanhemmistani en ole kuullut mitään sen koommin kun lähdin Jenkeistä, eikä minua kiinnosta tippaakaan. Kukaties he ovat eronneet tai kuolleet, tai ehkä he luulevat minun kuolleen, tai sitten ovat poliisin avulla jäljittäneet minun paenneen Suomeen, mutteivät ole tehneet asialle mitään. Kai he löytäisivät minut jos todella haluaisivat. Olen kumminkin täysi-ikäinen ja itse vastuussa itsestäni, eivät he kai edes voi tehdä mitään estääkseen minua elämästä kuten tahdon.

Sisarukseni ovat tietääkseni edelleen jossain päin Suomea, samoin koko joukko muitakin sukulaisia. He kai uskovat minun edelleen olevan Irene Holt, sellisti, kiltti, ahkera, hiljainen, ikäistään kypsempi. He tuskin tunnistavat lehtihaastatteluissa synkkänä ja mystisenä poseeraavaa Eira Holtia, Cyhiraethin keulakuvaa, samaksi ihmiseksi, ja hyvä näin.

Eira / Salaisuuksia 1.5 debrief

Eiran päiväkirjasta:

Perjantai 13.4.

Perjantaipäivä meni kaikin puolin kivasti. Levytyssessio oli vaihteeksi onnistuneen oloinen, taisimme oikeasti saada biisin lopulta purkkiin. Niall ghouleineen häipyivät sitten viettämään iltaa johonkin, Tomi taisi mennä kotiin mököttämään, kun en taaskaan ehtinyt seuraksi. Itse hyppäsin ekaan mahdolliseen Turun bussiin, koska tiedossa oli pari päätöntä puuhapäivää sikäläisten tuttujeni seurassa.

Tietysti bussissa istui takanani joku rasittava penska, joka tasaisin väliajoin kyseli, joko ollaan perillä ja missä nyt ollaan ja mihin tää bussi menee. Yök. Viimein perille päästyäni soitin heti Tatjanalle. He olivat Thomaksen kanssa jossain baarissa lähellä Hansaa, joten etsiydyin sinne. Paikalla oli myös pari muuta, joku Milla-niminen hautausurakoitsija ja "perijätär" Michelle, sekä mopon alle jäänyt Mikael. Milla ja Michelle molemmat olivat hämäävän verenimijämäisiä synkkine olemuksineen ja päivänvalon kartteluineen, mutteivät kumminkaan kuulostaneet sellaisilta. Millan ympärillä kaikui kuolema, mutta kai se on hautausalalla olevalta jotenkin ymmärrettävää.

Emme istuneet baarissa kuin yhden siiderin ajan, sitten Tatjana lähti johdattamaan minua ja Thomasia johonkin. Ei selittänyt tarkemmin kuin että seurasimme suurta kultakalaa. Näitä Tatjanan juttuja. Tyyppi on kyllä niin jossain muissa maailmoissa, että jollen paremmin tietäisi, vannoisin sen olevan aineissa, mutta eipä kai. On vain muuten sekaisin. Mikäs siinä, siitä irtoaa enemmän hupia kuin oikeastaan kenestäkään muusta tuntemastani kaverista. Niall ehkä tulee hyvänä kakkosena, mutta on ihan eri tavalla huvittava (lähinnä säälittävällä ja ärsyttävällä tavalla).

Tatjanan johdattamina kuljimme ohi Tuomiokirkon jonnekin yliopistonmäelle, ovelle, jossa luki "Lakiasiaintoimisto Kurkilahti & Lyden". Aivan toimiston vieressä sijaitsi toinen talo, jossa oli jotain kamalaa. Se kuulosti pahalta. Sinne en astuisi mistään hinnasta. Ei tosin ollut tarviskaan. Sen sijaan parilla nätillä äänellä lakitoimiston lukko taivuteltiin auki ja hiippailtiin sisään.

Suoraan sanoen koko tempaus oli lapsellisen tyhmä. Minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, miksi ihmeessä Tatjana halusi terrorisoida jonkun lakimiesten puljua, kun ei kai edes tuntenut näitä. Olipa kumminkin ainakin jotain uutta, ja jos nyt ei mitään turhan pahaa tehtäisi, ei siitä olisi suurta haittaa. Jännää se ainakin oli. Tatjana keskittyi länttäilemään seinille lappuja ja jättämään hämäriä viestejä. Ennen kuin kumpikaan meistä edes tajusi mitään, Thomas oli mennyt ja silpunnut puolet jostain ovesta susimuotoisena. Kaveri on pelottavan pätevä hallitsemaan muutostaan, ja hurjan voimakas. Vaarallinen, suorastaan. Tosin Tatjana on yhtä lailla vaarallinen hallitsemattomuudessaan, enkä tiedä yhtään, millaisia kykyjä tytöltä löytyy. Tässä siis hupi- ja huumoriarvojen lisäksi yksi erittäin hyvä syy roikkua näiden seurassa. Jonkun täytyy pitää silmällä, etteivät oikeasti saa aikaan mitään isompaa vahinkoa.

Itse osallistuin lakitoimiston murtoon ja vandalisointiin vain jättämällä paikalle soimaan kivan pienen laulun. Täysin harmitonta, mutta varmasti tosi ärsyttävää. Varmasti haihtuisi ensi viikon alkuun mennessä. Ei mitään tietoa, olivatko lakityypit edes viikonloppuna töissä vai eivät, joten mahtoivatko ikinä huomatakaan koko juttua. Lisäksi yritin parhaani mukaan laulaa ja rukoilla pois sormenjälkiä, joita varmasti tuli jätettyä pitkin pintoja, ettemme ihan niin helposti jäisi kiinni.

Taisi kyllä olla eka ihan varsinaisesti rikollinen teko, mitä on tullut tehtyä. Omatunto soimasi jonkin verran, mutta tuntui se myös valtavan kiehtovalta. Kielletyn asian viehätys ja niin edelleen. Tällaiseenkin voisi kai jäädä koukkuun. Pitää välttää--en halua katkaista laulajan uraani lojumalla linnassa.

Pöhläiltyämme lakimiesten luolassa päätimme jatkaa iltaa seurailemalla mystisiä jälkiä, jotka alkoivat jostain ruotsalaisen teatterin kulmalta. Ne näyttivät pieniltä muistilapunpalasilta, ja niiden erottaminen pimeässä oli vähän hankalaa. Thomas ja Tatjana epäilivät, voisiko moinen onnistuakaan, mutta minä vakuutin, ettei niitä tarvisi nähdä. Ne soivat selvästi jotakin hyvin synkkää. Niiden jättäjä oli pahantahtoinen tapaus, jota ei mieluusti tapaisi, ja joka olisi parasta saada kiinni ja talteen.

Jäljet jatkuivat jokirantaan, sitten yli sillan toiselle puolelle jokea, ja ylös jotakin mäkeä. Matkalla alkoi ympärillämme kaikua toinenkin ääni, aivan erilainen, valoisan ja kauniin oloinen. En saanut siitä kunnolla selkoa näin kaukaa, ja se hämärsi kuulokuvani synkemmistä jäljistä. Onneksi Thomasin sudensilmät erottivat laput lamppupylväistä, joten saatoimme jatkaa niiden seurailua.

Laput johdattivat meidät johonkin puistoon, missä jonkun tuuletustolpan tai minkälie varressa oli lappu, jossa oli merkitty x. Samaisen tolpan kolosta löytyi muovipussi. Edelliset jäljet olivat vieneet ruumiin luo, joten minua hirvitti, mitä täältä löytyisi--irtosormia? Varpaita? Vaan ei sentään. Löytyikin muistitikku. Minulla oli tietysti läppäri matkassa sähköpostin lukemista, mahdollista biisien kirjoittelua sun muuta varten, joten tarvittiin vain sopiva sisätila, jossa voitaisiin ihmetellä tikun sisältöä.

Paikaksi löytyi kebabila, jossa tilailtiin ruokaakin, kun alkoi jo olla nälkä. Muistitikulla oli tekstitiedosto ja video. Tekstissä ei lukenut muuta kuin "Tiedätkö sinä, mikä liha on?", ja video puolestaan oli häiritsevä. Siinä näkyi hirttosilmukka, joku sitä ja kameraa pitävä ihminen, ja sitten tyttö, joka mitä ilmeisimmin kuoli. Epäilys heräsi, että tämä oli se sama tyyppi, jonka ruumis oli löydetty.

Itsekseni kirosin Thomaksen typeryyttä, kun tämä oli niin äkkinäisesti tuhonnut koko ruumiin, nyt meillä oli jäljellä pelkkiä luita. Siinäkin taas yksi käsittämätön operaatio. Kuka tahansa normaali ihminen olisi ruumiin löydettyään heti ilmoittanut poliisille, vaan ei... En tajua, miten näiden ihmisten, tai ei-ihmisten, päät toimivat. Jos minulta kysytään, en ole mitään ruumista ikinä nähnytkään.

Kebab-mestasta olisin jatkanut iltaa mieluiten johonkin alkoholin suuntaan, mutta muut pettivät odotukseni olemalla liian väsyneitä. Thomas lähti kotiinsa nukkumaan, minä ja Tatjana puolestamme johonkin tämän tutun kämppään bussimatkan päähän.

Lauantai 15.4.

Tatjana heräsi ihan liian aikaisin. Ei tietoakaan normaalista päivärytmistäni eli puoleen päivään nukkumisesta, kun toinen alkoi hääräillä jotain jo ennen yhdeksää. Koska kyseisestä kämpästä ei löytynyt kahvia, piti sitä etsiä muualta. Päädyimme Börsiin. Thomaskin saapui sinne.

Pähkäsimme päivän puuhia. Muilla tuntui olevan joku hirvittävä into tehdä jotain niillä ruumiista jääneillä luilla just nyt. Esimerkiksi tuhkata ne ja vetää nenäänsä. Joooopajoo, ei taida olla ihan mun juttu. Sen sijaan järkevähköltä vaikutti se, että luita voisi käyttää niiden omistajan hengen kutsumiseen. Jos sitä voisi puhutella sen verran, että saisi selville, kuka tämä on ja miksi kuollut, sun muuta. Pitäisi vain löytää sopiva rituaalipaikka ja toimiva kaava. Kuolleiden kutsuminen kun ei varsinaisesti kuulu parhaiten taitamaani magiaan.

Kupittaan puistossa oli jo aiemmin väsätty palava pentagrammi, ja siellä oli joku kumma ääni. Lähdimme sitten tsekkaamaan, josko paikkaa voisi käyttää rituaalipaikkana. Eipä voisi. Sen ilmapiiri oli liian erikoinen. Selvästi joku muukin oli siellä tehnyt rituaaleja, ja ehkä päästänyt vapaaksi jonkin tai jotain... Vapaus ja kuolema soivat muinaisen oloisessa sävellajissa. Kiinnostaisi tietää, mitä tuolla on tapahtunut.

Saman tien kun vähän sillä suunnalla olimme, lähdimme katsastamaan eilisiltana kuulemani kauniin äänen. Se johdatti meidät jonkun kerrostalon pihaan. Joko talossa asuu maagi, tai sitten siellä on jokin hyvin voimakas maaginen esine, tai jotakin vastaavaa. Otin muistiin osoitteen--Kivehakkaajankatu 1, tai jotain sentapaista--jotta voisin kysäistä, tietäisikö Tomi tai tämän lukemattomat okkulttitutut jotakin siitä, kenen kämppä kyseessä oli.

Vähän harmitti, kun ei mitään löytynyt. Lähdimme kumminkin takaisin keskustan suuntaan tapaamaan tuttuja. Mikael, mopon alle jäänyt nuorisotyöntekijä, oli edelleen kait vähän alla päin. Tatjana oli huolissaan, että kaveri olisi alkoholisoitumassa. No voi voi, sitä sattuu. Kuitenkin sillä tuntui olevan ihan huolehtivaista seuraa. Ostimme jätskiä ja menimme puistoon istumaan ja paistattelemaan päivää.

Päätimme lopulta Tatjanan ja Thomaksen kanssa, että rituaalin aika ja paikka olisi Tatjanan miehen, Markuksen luona. Thomas oli kaivanut rituaalikaavan googlella. Lllloistava ajatus kaiken kaikkiaan. Nämä googlerituaali kyllä epäilyttävät. Ajattelin siis itse keskittyä olemaan paikalla lähinnä valvomassa, tarkkailemassa, tekemässä suojauksia ja varmistamassa, etteivät teinitohelot tee mitään turhan typerää.

Ennen rituaalia piti kumminkin vielä hankkia ruokaa. Suuntasimme kohti syömistä. Matkalla kehittelimme visioita siitä, kuinka Thomas paritettaisiin jonkun vastaantulevan koiran kanssa, ja vallattaisiin maailma valtavalla ihmissusikoira-armeijalla...

Eira / Salaisuuksia 2: Herttaässä debrief

Perjantai 4.5.

Toivoin kovasti, että typerän viikon päätteeksi Turkuun reissaaminen sentään olisi kiva lopetus. Pieleen meni, ja pahemman kerran. Kun viikon ongelmina olivat laulamista häirinnyt flunssa ja taiteelliset ristiriidat levytyssession aikana (jos soitetaan mun biisiä, niin soitetaan niinkuin mä haluan, perkele!), viikonlopun huolenaiheet olivat ihan eri tasoa--kaverin kämppiksen kuolemasta valtaviin okkulttisiin kriiseihin.

Perjantaina kaupunkiin saavuttuani bongasin Tatjanan ja Thomaksen samasta kebab-paikasta, missä aiemminkin tuli käytyä. Siellä oli myös Elisa, Tatjanan kämppis, josta olin kuullut, mutta vasta nyt tavattiin ekaa kertaa. Herttainen tyttö, joskin vaikutti vähän vaisulta Tatjanaan verrattuna. Punottiin juonia ja suunniteltiin puuhia viikonlopuksi. Tatjana halusi lähettää kirjeen lakimiehille. Ehdotti sisällöksi jotain aiemman tyylistä "kohta kuolema koittaa"-sälää. Tarjosin positiivisempaa vaihtoehtoa ja fanipostimaista linjaa. Päädyttiin tekstiin tyylillä "ikuinen rakkaus odottaa". Toteuttamisen kanssa ei kuitenkaan ollut kiire.

Suunnitelmissa oli myös käydä moikkaamassa Hilkkaa, sitä tyyppiä, jonka asunnosta kaikui kiva ääni, sekä seurata taas löytyneitä uusia jälkiä. Ja bilettää.

Aloitimme niistä jäljistä. Ne olivat vaikeammat seurata kuin edelliset, lappuja oli aika harvassa, ja ne tuntuivat poukkoilevan. Hansan edustalla ne katosivat kokonaan, jopa niiden ääni. Löysimme vain vanhoja jälkiä, ja oudon kevätpuromaisen äänen, joka lähti kauppahallista. Hassua. Saimme pyöriä ympyrää aikamme, ennenkuin huomasin kartan, jossa oli merkki. Aika kaukana, jonkun kemian laitoksen vieressä. Sinne siis. Onneksi bussit kulkivat.

Kartan osoittamasta paikasta ei meinannut löytyä yhtään mitään. Tuttu synkkä pahaenteinen jälkienjättäjän ääni kyllä kaikui. Viimein jäljitin sen jonkun rautatien vieressä olevan sähkötönön luo, mutta ei sieltäkään löytynyt kuin pari teippimerkkiä. Pimeääkin alkoi hiljakseen tulla. Tunnelma oli jotenkin odottava, kuin jotain olisi puuttunut. Päätimme palata myöhemmin.

Muut suunnitelmat jokseenkin skipattiin, ja siirryttiin suoraa päätä viinan pariin, mikä sopi minulle oikein hyvin. Pihalla oli ollut aika viileääkin, ja Bremeristä sai ihan toimivan Irish Coffeen, joka lämmitti mukavasti. Paikalta löytyi yllättäen myös tuttuja: Mikael, tämän sisko Christa (vai Christiina?) sekä Milla. Tatjanaa ei huvittanut niiden seura, ja aika ankeita olivatkin, joku kriisi tai jotain.

Pöydällä lojui krääsää, ja lukaisin vaivihkaa yhden kortin taakse ilmeisesti Christan riipustaman viestin, jossa oli tekstiä tyyliin "toisen meistä täytyy mennä"--oletin, että Mikaelin tai Christan, mutta mennä minne ja miksi? Mikaelissa kyllä oli jotain tosi outoa, koska jätkä ei enää kuulostanut yhtään miltään, jotenkin hukkui taustahälyyn kuin olisi ihan olematon.

Thomas suuntasi nukkumaan, ja muutkin häipyivät kukin suunnilleen. Jäimme kahden Tatjanan kanssa, ja olimme jo saamassa biletunnelmaa aikaan, kun Mikael palasi ihan hädissään ruinaamaan apuamme. Christina oli lähtenyt yksikseen johonkin ja kadonnut, ja Mikael toivoi, että voisimme jäljittää tytön. No, olisihan se ehkä minulta voinut onnistua, mutta vaatisi paljon aikaa ja valmisteluja. Ei sellaiseen ollut varaa. Tatjana lupaili nopeampaa, mutta verisempää vaihtoehtoa, ja epätoivoinen Mikael kelpuutti sen.

Ennen kuin ehdimme häipyä Bremeristä, halkoi ilmaa hirvittävin ääni mitä on. Väkivaltaisen kuoleman ääni. Elisa. Elisa oli kuollut, ja vähän vitun vihainen minulle ja Tatjanalle ja Thomakselle... Voi vittu. Aiemmin Elisa oli soittanut, että sieltä tyhjältä paikalta olikin löytynyt lisää jälkiä. Oliko se nyt sitten lähtenytkin seuraamaan niitä yksin?

Vaikka ääni kaikui kuuluvana ja ihan liiankin selvänä, oli sitä tosi vaikea uskoa. Tatjanakaan ei oikein tuntunut tietävän, miten suhtautua tähän kuulohavaintooni. Kävelimme sitten Mikaelin kanssa Kupittaanpuistoon, että Tatjana voisi valuttaa tältä verta rituaaliaan varten. Kupittaanpuistossa joku oli jättänyt hanan valumaan, äänestä päätellen selvästi jokin vuosi. Mikaelin veripä vaan ei valunut. Hänessä tosiaan oli jotain kummaa. Tatjanan leikkaamasta haavasta vuotanut veri höyrystyi ilmaan saman tien. Tajutonta, enpä ole vastaavaa nähnyt. Tatjanaa ärsytti ankarasti, hän kun olisi niin kovasti halunnut rääkätä Mikaelia. Jäljityskään ei sitten onnistuisi.

Aika epätoivoisissa tunnelmissa haahuilimme pitkin puistoa ja pähkäsimme, mitä voisi vielä kokeilla. Keksin, että meillähän on kaveripiirissä vainukoira. Soitettiin Thomakselle, ja hauvamme saapui pelastamaan tilanteen. Hyvä poika seurasi hajujälkeä Bremerin ovelta huolestuttavan tuttuun suuntaan... kohti sitä jälkien päätepistettä kemian laitoksen kulmilla. Perkele, minä en sinne enää menisi, en ainakaan pimeässä, koska kuolleen Elisan ääni lähti tasan samasta suunnasta.

Sankarillisesti käännyimme siis Tatjanan kanssa toiseen suuntaan ja menimme yöpymään sen kaverin kämppään, kun Thomas ja Mikael lähtivät seuraamaan hajujälkeä murhapaikalle. Ei mennyt kauaa, kun he soittivat meille, että olivat löytäneet paikan, ja verta, ja paljon jälkiä, muun muassa auton jättämiä. Ja että olivat käyneet TYKSissä, mihin puukotettu Elisa oli viety. Kuolleena. Elisa oli oikeasti kuollut. Vittusaatana. Ja sama tyyppi oli mitä ilmeisimmin kaapannut Christinan.

Ahdisti aika saatanasti, mutta aika vähän oli mitään, mitä voisimme tehdäkään, kännissä, keskellä yötä ja niin edelleen. Aamulla sitten.

Lauantai 5.5.

Nukuttiin pitkään. Myöhemmin toivottiin, ettei olisi nukuttu. Heräiltiin rauhassa, Tatjana askarteli lakimiesten kirjettä... Puhelin soi. Milla soitti, ja vaikutti niin hätääntyneeltä kuin kaikennähnyt kuoleman ystävä vain voi. Christina oli saanut soittaa yhden puhelun. Tyttö oli vangittuna jossain luolassa, ja elinaikaa oli kaksi tuntia jäljellä. Uusi puhelinsoitto vähentäisi siitä pois 15 minuuttia. Kiire. Pitäisi keksiä joku luola ja vähän äkkiä.

Google selvitti parikin luolaa, joista Luolavuori vaikutti todennäköisemmältä kuin ihan Aurajoen varressa hämähäkinseitin takana oleva kolo. Millallekin nämä ilmoitin, muttei tämä vaikuttanut vakuuttuneelta. Auttaaksemme sen verran kuin voisimme lähdimme sitten Tatjanan kanssa uudelleen murhapaikalle, katsomaan, löytyisikö sieltä johtolankoja. Ennen lähtöä piirtelin useamman Horuksen silmän suojakseni ja kutsuin laulamalla niihin tehoa, vaikka ei minulla ollut mitään varmuutta, olisiko sellaisista pikasuojauksista mitään apua jotain psykoa murhaajaa vastaan.

Onneksi paikalta löytyi kumminkin johtolankoja, ei mitään tappajaa. Siellä oli valokuva luolan suusta ja pikkuinen pala karttalehteä, joka osoitti sen sijainnin. Luolavuori oli oikea osoite.

Vähän kuin jossain leffassa, hyppäsimme mahdollisimman nopsasti taxiin ja ajelimme luolalle. Saavuimme kumminkin vähän myöhässä: Milla ja Mikael olivat jo löytäneet Christinan, ja tämä oli näköjään ihan kunnossa. Eivät kumminkaan kuulemma olisi onnistuneet ilman karttalehden perusteella antamiamme suuntaohjeita. Tytön mukana oli tullut kasa paperilappuja, joissa oli hämäriä viestejä, samaa sarjaa kuin jutut muistitikulla. "Mikä liha on?" "Liha on olennaista." "Kenet uhraisit puolestasi?" "Miksi sinä?"--mutta ehkä häiritsevin kaikista oli kuitenkin "Kuka kätki Kaijan".

Halusin käydä itse tsekkaamassa sen luolan, joten rämmin Milla seuranani sinne rasittavan hankalassa kivikossa. Paikka kuulosti todella pahaenteiseltä, selvästi samalta kuin niiden lappujen jättäjä. Taskulamppu mulla oli tietenkin mukana, joten sen turvin kurkistin sisään pimeästä suuaukosta... Ja pelästyin toden teolla ääniä. Siellä oli joku, siellä luolassa, edelleen, parhaillaan. Murhaaja. Voi vittu. Ulos päivänvaloon ja vähän äkkiä.

Istuimme sitten kirkkaassa päivänvalossa hiekkakentällä ja tuijotimme louhikkoista rinnettä ja pelottavaa luolaa ja ihmettelimme, mitä vittua pitäisi tehdä. Milla väsäsi jotain maagisia suojauksia itselleen ja muille--kutsui magiaansa nekromantiaksi. Kalmanmagiaa, niinpä tietysti, hautausurakoitsijalla. Mikaeliin se ei toiminut. Milla tarjosi apuaan minullekin, mutta sanoin "ei kiitos". Minähän suojaudun itse tai sitten kärsin seuraamukset, en tarvitse mitään hyysäämistä. Lopulta Milla julisti uhmakkaana, että kaivaisi sen kaverin luolasta ja leipoisi sitä lättyyn, ja lähti tekemään niin.

Odottelimme edelleen. Tatjana alkoi piirtää hiekkaan pentagrammia, ties mitä mielessään. Itse piirsin vielä yhden wedjat-silmän lisää. Ison sellaisen. Milla kumminkin palasi kuin ei-mitään ja ei ollutkaan etsinyt kaveria luolasta. Pah. Christina oli pelastettu, mikä oli tärkeintä. Takaisin kohti keskustaa siis.

Bussipysäkillä näimme, kun mustaan pukeutunut tyyppi käveli luolan suunnalta autoon ja ajoi tiehensä. Sillä oli kaasunaamari päässä. Vittu, se murhaaja. Pääsi sitten pakoon. Otettiin auton rekkari ylös, mutta pikainen soitto rekisterikeskukseen selvitti, että se oli--tietenkin--varastettu auto.

Bussimatkalla Tatjana alkoi käyttäytyä vähän oudosti. Pariin otteeseen katsoi minua, kuin ei tietäisi, kuka olen, ja kysyi vain "anteeksi, mitä?" eikä suostunut vastaamaan, kun kysyin, kuka hän on. Oudointa oli, että Tatjana myös vakuutti, että jos löytää ruumiin, pitää soittaa poliisille. WTF? Aikaisemmin hän oli juurikin sitä mieltä, että minun ei pitäisi soittaa poliisia, vaikka olen nyt vakaasti päättänyt, että jos ruumiita löytyy, teen juuri niin. Noh, hetkeä myöhemmin Tatjana oli taas ennallaan ja vakuutti, että jos ruumis löytyy, sillä tehdään rituaaleja. Outo välikohtaus kumminkin. Onko Tatjanalla jakautunut persoona vai mitä ihmettä?

Keskustassa kävelimme ensialkuun Aurajoen rantaan, koska Milla oli kuullut siitä jotain kummallista. Kummallinen se olikin, kuulosti lähinnä valtavalta koskelta, jossa sekoittuu... asioita. Kaikenlaisia juttuja monelta tasolta, joiden ei todellakaan kuuluisi olla täällä. Milla näki joessa kuolleita ja oli kauhuissaan, Tatjana puolestaan lohikäärmeenpoikasia ja atlantislaisia, ja oli innoissaan. Tatjaanaa lukuunottamatta olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että nyt on jossakin auki jokin portti, jonka ei todellakaan kuuluisi olla auki. Ongelma. Iso ongelma. Vähän vitun iso ongelma.

Aamupäivän tiukoista tilanteista oli jäänyt nälkä, joten käväisimme Subwayssa lounaalla. Samalla järjesteltiin tapaaminen Zen Genesiksen väen kanssa, koska heille pitäisi kertoa Aurajoesta ja murhaajastakin. Tapaaminen oli läheisessä Börsissä.

Paikalla olivat Laila Kokko eli firman toimitusjohtaja, kivi/unimaagi Hilkka, joka kuulosti vähän samalta kuin kämppänsä, mutta ei yhtä vahvasti (joten ääni siis olikin lähtöisin asunnosta itsestään, kummaa), ja joku Mirva-niminen valkoiseen pukeutunut nainen. Laila vaikutti kiinnostuneimmalta huolistamme, muut olivat vähän hiljaisia ja mulkoilivat epäluuloisina minua ja Tatjanaa.

Milla ja Hilkka saivat kasaan jonkinlaisen suunnitelman portin sulkemiseksi. Murhaajan päätimme sälyttää etsivien puuhaksi, koska paljon enemmän heillä luulisi sellaisista olevan kokemusta. Sovittiin siis sinnekin suuntaan tapaaminen. Ensin odoteltiin paikalle ZG:n psykologi, sitten lähdettiin astelemaan kohti etsivätoimistoa.

Psykologi paljastui ihan järjenvastaisesti sukulaisekseni. Onneksi vain Senja-serkuksi, ei sentään siskoksi tai veljeksi. Senja ei kuitenkaan tuntunut olevan mitenkään ihmeen hämmästynyt törmäämisestämme tai siitä, miten olen muuttunut sitten viimenäkemän. Ehkäpä Suomeen ei oikeasti ollutkaan kantautunut yhtään mitään juttua perheeni hajoilemisesta Jenkeissä. Kiintoisinta Senjassa oli, että tämä oli ilmiselvä susi. Murisi mennessään. Susiserkku. Ja Thomaksen psykologi. Aika hassua, että nämä eivät tainneet tietää, että heillä on yhteinen ongelma.

Etsivätoimisto oli vähän pettymys, koska ei se näyttänyt mitenkään erityisen etsivämäiseltä. Itse etsiväkin, joku Jenni, oli aika kiltin oloinen, pukeutunut vaaleanpunaiseen paitaan, ja joi teetä. Otti kuitenkin jutun vastaan. Annoimme aika lailla kaikki johtolankamme taikka todistusaineistomme hänen haltuunsa. Thomaskin saapui paikalle ja antoi muistitikunkin pois.

Kerroimme myös aika paljon kaikkea, juttuja, joita emme olleet aiemmin maininneetkaan, mutta kierrellen. Kaijasta kerroimme, että olimme törmänneet hänen henkeensä, muttemme tietenkään sitä, että olimme mananneet sen hänen luistaan. Ja löytyneestä ruumiista emme puhuneet mitään, vaikka jälkien seurailusta kerroimmekin. Ehkä tästä sotkusta vielä jotenkin selvitään ilman, että itse joudutaan vankilaan.

Päivälle oli suunnitteilla vielä ainakin yksi ohjelmanumero: Kaijaa pitäisi käydä katsomassa. Hylkäimme ZG:n ja hyppäsimme bussiin kohti YO-kylän hautausmaata, missä Milla oli tavannut samaisen haamun. Siellähän Kaija edelleen oli, ja äänestä päätelleen edelleen menossa uimaan, kiinni samassa ajatuksessa, levy jäänyt jumiin. Emme saaneet hengelle selostettua mitään. No, eipä sillä, että sillä olisi paljoa väliäkään, vaikka vähän kävi sääliksi. Paluumatkalla bongasimme hautakivestä, että jonkun sukunimi oli ollut Bang. Siitä irtosi hupia pitkäksi aikaa. Hölmöillä on halvat huvit.

Loppuiltaan sisältyi aika paljon juomista ja ihmisiin törmäilyä. Bremerissä kohtasimme Helin ja Joannan, joista ensimmäinen kuulosti rauhoittavan tummalta, jälkimmäinen solisevalta. Eikä ihmekään, koska Heli kuulemma puhui kuolleille ja Joanna hallitsi vettä jonkinlaisin yliluonnollisin voimin. Sanoivat, että olin joskus törmännyt heihin jossain bileissä--ei mitään muistikuvaa. Se nyt ei ole kovin yllättävää, törmään kumminkin koko ajan valtavaan määrään ihmisiä kaikenmoisissa bileissä, enemmän tai vähemmän kännissä.

Joanna häipyi aika pian, mutta Heli viipyi. Veimme hänet moikkaamaan Kaijaa, ja hän oli tosiaan pätevä puuhassaan. Sai puhuttua haamutytön uskomaan, että tämä on kuollut. Ruumiin hukassa oleminen häiritsi Kaijaa. Omatunto soimasi. Murhaajan lapuissakin oli lukenut "kuka kätki Kaijan". No kukahan. Mehän se tehtiin, saatana, mutta ei sitä voinut tietenkään myöntää. Mitä enemmän aikaa menee, sitä varmemmaksi tulen, että oli elämäni suurin virhe päästää se ruumisjuttu menemään niinkuin se meni.

Helillä oli muutenkin kiinnostavaa juttua. Hän oli käynyt lakimiesten työhaastattelusta, mutta sieltä hänet oli ohjattu Zen Genesiksen puoleen, jos näillä olisi töitä. Laila Kokko oli tarjonnut minullekin mahdollista pestiä, ja olin aika kiinnostunutkin. Homma olisi keikkaluontoista, joten se ei toivon mukaan sitoisi liikaa (jos alkaisi näyttää liian sitovalta, jättäytyisin kyllä pois saman tien). Lupasi maksaa 60e/tunti! Ei todellakaan paha. Pitäisi vain laittaa Lailalle jonkinnäköistä hakemusta ja yhteystietoja sähköpostiin.

Paitsi tuleva työkaveri, Heli oli myös, no, mahdollinen tuleva kaveri. Hänellä ja Joannalla oli pari muutakin yliluonnollisen lahjakasta yhteistä tuttua, joku Kiia ja Usva. Usva kuulemma näki tulevia, ja oli nähnyt, että oli joku seitsemän porukka, jolla oli yliluonnollisia kykyjä, joka toimi yhdessä, ja johon he neljä kuuluivat. Jostain syystä epäilivät, että minäkin kuuluisin. Siisti visio, vaan mahdoton sanoa, onko siinä mitään totuutta. Ehdotin, josko loput kaksi olisivat lisäkseni Thomas ja Tatjana, muttei Heli osannut sanoa.

Hautausmaalta palasimme juomisen pariin, vaihteeksi Hemingwayhin. Sieltä löytyi myös Markus, Tatjanan kulta, tai ainakin tämänhetkinen vakisäätö. Ymmärrän häneen törmättyäni kyllä täysin, miksi Tatjana on niin tohkeissaan, ei lainkaan pahan näköinen kaveri. Vähän leuhkan oloinen tosin, ja ihmekös tuo, kun kaveri on joku huntteri. Ikävä kyllä huntterin varusteita oli käyty rosvoamassa, muun muassa hopealuoteja ja muuta yliluonnollisen kurjaa. Hitto, jos murhaajamme onkin niin fiksu, oletimme sen olevan tavis, ei mikään okkulttimurhaaja... Jos jossain tuolla on murhaaja hopealuotien kanssa, edes susikaverimme eivät ole turvassa.

Susista puheenollen, Thomas treffasi Hemingwayn lähistöllä Senjan, ja he lähtivät pitkälle kävelylle puhuakseen yhteisestä (täysikuullisesta) ongelmastaan. Kun kaveria ei kuulunut pitkään aikaan takaisin, soitimme perään, että mikäs nyt, vaikka vähän huoletti, että keskeytämme treffien herkän hetken. Kävikin ilmi, että olivat päätyneet Hilkalle Zen Genesiksen illanistujaisiin! Perhana, Thomas menee bileisiin ja ei kerro meille? Huonosti koulutettu hauva!

Lähdimme tietysti perään kuokkimaan ZG:n bileisiin. Tunnelma oli juuri niin tympeän ankea kuin saattoi odottaa. Hilkka oli mennyt nukkumaan, joten piti olla hys-hiljaa. Pelailtiin Imago-nimistä seurapeliä, joka kyllä oli ihan kiva. Ja pääsimmepä näkemään lakimiehet. Näyttivät aika lailla juuri niin tylsiltä kuin olin odottanut. Tavallaan vähän sääliksi käy, takuulla tuommoiset nyhveröt olivat yli kaiken järkyttyneitä sen pienen luvattoman toimistovierailumme jäljiltä.

Bileet kuivuivat kasaan kun peli päättyi, ja ahkerat aikuiset lähtivät nukkumaan. Pah. Me lähdimme--taas--Bremeriin. Siitä näköjään on muotoutumassa kantapaikkani Turussa. Ei ehkä ihan minun tyyliseni mesta, mutta ihan leppoisa paikka jutusteluun ja juonien punomiseen.

Bremerissä selvisi, että Markuksen kämppään murtautunut olikin ollut Biisoni eli Nison, yksi etsivätoimiston etsivistä. Mitä vittua--onko murhaajamme etsivä?! Todella huolestuttavaa, eikä vähiten siksi, että perkele, luovutimme aiemmin päivällä kaiken todistusaineistomme etsivätoimistolle!

Markus alkoi heti kehittää suunnitelmaa Nisonin nappaamiseksi ja kovistelemiseksi, apumiehinään Mikael ja Thomas. Samaan aikaan jossain toisaalla Milla oli menossa sulkemaan portteja, jotta voisi pysäyttää Aurajoen vuodon. Paljon suuria ja mahdollisesti sairaan vaarallisia suunnitelmia. Tässä vaiheessa minä katsoin järkeväksi poistua kaupungista. Yöbussiin ja kohti Helsinkiä, että olisin hengissä ja ei-ihan-tajuttomassa krapulassa sunnuntain keikalla.

Eira / Salaisuuksia 4: Patajätkä debrief

Perjantai 26.10.

Viimeinkin koko levytysurakka periaatteessa kasassa, Cyhiraethin toinen pitkäsoitto nimeä vaille valmis. Viimeinkin vapaa viikonloppu. Mikäs sen parempi tapa viettää se kuin reissata pitkästä aikaa Turkuun.

En ollut sopinut viikonlopuksi muuta ohjelmaa kuin Tatjanan kanssa hengailun, mutta se ei kylläkään ollut ainoa syyni käväistä kaupungissa. Olin nimittäin myös kuullut jo pidemmän aikaa huhuja siitä, että Helsingin arvovaltaisemmat tahot halusivat poistaa Turun maailmankartalta ja maailmankaikkeudesta, koska kaupungista oli viime vuosina ollut niin hirveästi riesaa. Tämä tapahtuisi talviajan alettua, eli tänä viikonloppuna. Ihan perseestä. Jos mitenkään voisin auttaa tämän estämisessä, tekisin sen ilman muuta.

Olin kaupungissa vasta kymmenen aikaan illalla. Tatjana tuli vastaan juna-asemalle, ja kävimme heittämässä roinani hänen nykyiseen kämppäänsä. Se oli joku Millan ja Sarah Alvertonin järkkäämä turvapaikka, jossa ei voisi käyttää lainkaan magiaa. Varmaan ihan viisas varotoimi.

Tatjana kertoili viimeaikaisista jutuista, muun muassa siitä, että joku outo Eeva-niminen wannabe-okkultisti oli ryhtynyt stalkkaamaan häntä ja oli murtautunut hänen edelliseen kämppäänsä. Lisäksi hän oli nähnyt outoa unta, joka tarjosikin meille illan ensimmäisen ohjelmanumeron. Tatjana halusi kiertää läpi paikat, joissa oli unessaan käynyt, ja jättää niihin riimuja siltä varalta, että niissä tapahtuisi jotain jännää.

Lähdimme siis myöhäisillan kävelyretkelle. Thomaskin tekstaili ja kyseli aikataulujani. Emme halunneet häntä, Christiinaa ja Mikaelia mukaamme kierroksellemme, mutta sovin, että olisin huomenna klo 13 Kertussa Zen Genesiksen tapaamisessa, jossa Thomas olisi muuten yksin ainoana firman edustajana.

Kävellessämme minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella Turun äänimaailmaa. Se oli selvästi erilainen kuin viimeksi kun olin kaupungissa. Turku ei enää ollut katoamassa, eikä Tatjana osannut kertoa, mikä katoamisen oli pysäyttänyt. Sen sijaan ilmassa leijui odottavan jännittynyt ja ehkä vähän surumielinen musiikki. Ehkäpä itse kaupunki odotti huolestuneena Helsingin päätöstä kohtalostaan.

Tatjanan unipaikoista ei löytynyt mitään jännittävää. Tatjana jätti jokaiseen paikkaan valikoimansa riimun--hän oli yhtäkkiä siirtynyt verisistä rituaaleista riimumagiaan, kiitos jostakin yhtäkkiä ilmestyneen Loki-innostuksensa. Vaikka selitys oudosta unesta vaikutti sekavuudessaan uskottavalta, Tatjanan systemaattinen ja pohditun oloinen riimujen jättely vaikutti epäilyttävästi joltakin rituaalilta. Tatjana kuitenkin kielsi semmoisen jyrkästi. Itse otin ja lauloin näihin paikkoihin Hathorin nimen ja silmän siinä toivossa, että saisin tiedon, jos niissä tapahtuu jotakin omituista. Tosin epäilin vahvasti, toimisivatko ne alkuunkaan, koska en ollut kokeillut vastaavien vahtien jättämistä aiemmin.

Todettuamme unipaikat tylsiksi suuntasimme syömään Troijaan. Thomas, Milla, Christiina ja Mikael käväisivät myös moikkaamassa meitä, mutteivät jääneet pidemmäksi aikaa, vaan siirtyivät Bremeriin, mihin seurasimme heitä syötyämme. Kuulimme heiltä, että he olivat törmänneet Nisonin haamuun, ja Thomas oli ampunut tätä saman tien. Just. Todella nerokasta. Ja mistä lähtien Thomaksella on ollut ase--ja mihin ihmeeseen ihmissusi muutenkaan tarvii tuliaseita?

Muut häipyivät melkein saman tien, vaikka syötimmekin heille illan virikkeeksi ja tylsistymisen poistamiseksi tarinan kummallisesta kirjeestä, jonka Tatjana muka oli saanut (seuraillen samaa linjaa kuin ne kolme kirjettä, jotka Tatjana oli toimittanut, lakimiehille, Sarahille ja Hilkalle, yhden kullekin). Eipä siis oikein saatu bileitä kasaan perjantai-illaksi. Palailimme Tatjanan kämpille ja menimme kohtalaisen aikaisin nukkumaan.

Lauantai 27.10.

Tatjana sopi lauantain aamupäivälle tapaamisen Sarah Alvertonin, aiemmin Senjalle kuuluneessa kämpässä asuvan tyypin kanssa. Halusimme päästä asuntoon tutkimaan, olisiko Senjan hallussa ollut Pegasoksen sydän siellä. Sarah kumminkin nielaisi tarinan Tatjanan saamasta kirjeestä vähän turhankin tehokkaasti: yhtäkkiä hän oli ihan vakuuttunut, että aiemminkin Turussa toiminut sarjamurhaaja on Tatjanan perässä. Siis se "mikä liha on"-tyyppi, joka oli jättänyt vihjeitä ja kaapannut Christiinan. Milla ja Sarah olivat nimenneet tyypin "Toiseksi" Millan häneltä saaman, siten allekirjoitetun kirjeen mukaan.

Koska Sarah ei halunnut jättää muka-jahdattua Tatjanaa yksin mihinkään, siirrettiin ZG-tapaaminen tapahtuvaksi Sarahin kämpässä. Pitipä mennä keksimään se tyhmä kirje. Äh. Olisihan minun jo ollut aika tajuta, ettei semmoisista tatjanamaisista "harmittomista" huijauksista ikinä seuraa mitään hyvää. Oli tässä tietysti yksi hyvä puoli: olin ajatellut, että joudumme kävelemään ensin Sarahille yo-kylään ja melkein saman tien Kerttuun eli sinne, mistä juuri lähdimme. Pysyimmekin sitten Sarahilla.

Sarah Alverton oli kuulemma Supon agentti. Hän jopa itse vahvisti tämän todeksi, joskaan ei ihan tarkaksi tiedoksi. Hän ei tarkalleen ottaen ollut mikään agentti vaan ylitarkastaja, ihan esillä ja virallisesti edustamassa suojelupoliisia. Olin kuullut huhuja aiemmista Supon okkulttiosaston epäonnisista kämmäilyistä Turussa. Olivat niiden jälkeen vaihtaneet taktiikkaa ja päättäneet kokeilla ystävällisyyttä ja neuvottelemista.

Sarahin luo saapuivat Thomas, Milla ja lakimies Samuel Kurkilahti. Niin epävirallinen kuin kokouksemme tuntuikin olevan, se käsitteli hyvin tärkeitä asioita--Turun kohtaloa. Meillä olisi sunnuntaiaamuun asti aikaa selvittää Turun ongelmat ja todistaa Turun syyttömyys ja harmittomuus. Jos emme sunnuntaisessa oikeudenkäynnissä tähän kykenisi, Turku hävitettäisiin täysin, jäljettömiin, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Onneksi Kurkilahti & Lydenillä oli tarjota paitsi pätevää puolustusasianajoa, myös yksi selkeä ratkaisu moneen Turun ongelmista. Turulta puuttui vahva johtaja, joka pitäisi asiat ojennuksessa. Meillä oli kuitenkin pestille halukas ottaja: muuan vampyyri nimeltä Ludvig Ahlgård. Ahlgård oli tulossa Turkuun, ja meidän olisi parasta tehdä hänen olonsa kotoisaksi ja mukavaksi, jotta hän varmasti ryhtyisi ruhtinaaksemme.

Ahlgård oli toivonut itselleen jotakuta turkulaista henkilökohtaiseksi avustajaksi eli siis sihteeriksi. Sekä ZG:n että lakitoimiston sihteerit olivat kuitenkin estyneitä. Thomaskaan ei kelpaisi, koska oli ihmissusi, ja lisäksi poika, kun Ahlgård oli erikseen toivonut naispuolista avustajaa. Tatjana oli liian vastuuton, Milla ja Sarah liian kiireisiä...

Jees! Eihän siitä jäänyt muita jäljelle kuin minä. Minulla sitä paitsi oli kokemusta vampyyreistä muutenkin. Minua myös kiinnosti kovasti tavata tämä Ahlgård, koska nyt vasten parasta tietoani satuin pitämään vampyyreista. Minua tosin suuresti häiritsi ajatus avustajan eli periaatteessa palvelijan ja lakeijan asemaan asettumisesta, käskytettävänä olemisesta, mutta tässä nyt sentään oli kyse Turun kaupungin olemassaolosta. Sen vuoksi voisin uhrata itsenäisyyteni yhden viikonlopun ajan. Siispä sovimme, että parin tunnin päästä lakimiehet voisivat briiffata minut, ja sitten voisimme yhdessä tavata tulevan ruhtinaan auringonlaskun aikaan.

Ruhtinaan tapaamiseen oli vielä reippaasti aikaa, ja jossakin vaiheessa olisi varmana järkevää syödäkin, joten kokouksen päätyttyä ja Kurkilahden lähdettyä suuntasimme Kerttuun. Sitä ennen Sarah kuitenkin teki jonkinmoisen rituaalin, jolla kutsui "backupia"--eli ilmeisesti summonoi takaisin ruumistaan aiemmin asuttaneen olennon, jolla äänistä päätellen oli jotakin tekemistä tulen kanssa.

Olin vasta ehtinyt saada salaatin eteeni, kun lakimiehet jo soittivat, että nyt voitaisiin tavata. Eipäs voitu. Söimme ihan rauhassa ja jutustelimme kaikenlaista hassua aina Sarahin adoptiolapsesta luoviin suunnitelmiin Jan Hautalan kiusaamisesta. Sitten vasta soittelin lakisedille. Kun he lupasivat, että toimistolta saa kahvia, lähdin siirtymään sinne päin. Kyselin kaikilta kovasti ohjeita, että miten sinne mennään kun "en ollut käynyt siellä aiemmin". Mitä nyt joskus murtautunut sinne...

Toimistolla sain kahvin lisäksi listan niistä syytteistä, joita Helsinki oli Turkua kohtaan heittänyt sekä lyhyen selvityksen viime vuosina Turussa vaikuttaneista vampyyreista. Lakimiehet myös luonnollisesti halusivat minulta tarkennusta siitä, miten hyvin ja miksi talttahampaat tunnen.

Jouduin siis kertoilemaan siitä, miten nolosti lähdin Niallin perässä Suomeen. Sain sentään heidät vakuutettua siitä, että tunnen nämä jutut, ja lisäksi olen hyvin suojautunut sen varalta, että tuleva ruhtinas yrittää turhan läheistä tuttavuutta. Mietimme hetkisen, olisiko tämä huono asia ja ottaisiko ruhtinas sen kunnianloukkauksena. Kumminkin kaiken lakimiesten tiedon mukaan hän nimenomaan tarvitsi sihteerin, ei ruokaa, saati sitten ghoulia, joten jos hyvin kävisi, asianlaita ei kävisi ilmi lainkaan.

Lakimiehet eivät olleet kiireiltään ehtineet vielä syömään, joten siirryimme jatkamaan jutustelua Paniniin. Itse söin jälkiruokaa--aivan taivaallista brownieta sekä viimeinkin hyvää kahvia. Lisäksi päähäni taottiin yhä uudelleen ne asiat, jotka Ahlgårdin avustajan pitäisi muistaa. Vampyyrin läsnäollessa olisi ankaran kiellettyä mainita Turun paloa tai maitoa (miksi, sitä ei kait kukaan tiennyt), ja kaikkien tulisi olla hänen huoneessaan ilman kenkiä. Kaikkein tärkeimpänä työtehtävänäni olisi hoitaa kaikki puhelinliikenne, koska arvon vampyyriherra ei oikein hallinnut nykytekniikkaa. Kuulemma Ahlgård olisi myös "intensiivinen" ja saattaisi kysellä "henkilökohtaisia". Vai niin. Se nyt tuskin olisi mikään ongelma, minä kun en ihan vähästä hämilleni mene.

Auringonlaskun aikaan asetuimme hotelli Julian respaan odottamaan, josko tuleva ruhtinaamme suvaitsisi näyttäytyä. Eipä näkynyt, eikä tiskiltäkään osattu auttaa. Hetken istuttuamme kuitenkin respan tyyppi tuli ilmoittamaan, että meitä odotettiin huoneessa 416, ja kävi näyttämässä hissille avainkorttiaan, että pääsimme neljänteen kerrokseen.

Huoneen ovi oli raollaan. Sisällä oli aivan pimeää. Otimme kenkämme pois ja kävelimme peremmälle. Tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen edessä istui tumma hahmo. Kun silmäni tottuivat hämärään, hänet erotti pukuun pukeutuneeksi mieheksi, mutta sen tarkempaa käsitystä hänen ulkonäöstään oli vaikea saada. Huoneessa soi wieniläisklassinen orkesterimusiikki, ja sen lomassa Ahlgårdin ominaissointi, vanhan ja arvokkaan ja klassisen kuulloinen sekin.

Lakimiehet esittelivät minut Ahlgårdille. Hän tarkisti, olenko naimisissa, ja kun vastasin, että en, puhutteli minua siis vastedes "neiti Holtiksi". Ensimmäiseksi hän kysäisi, osaanko käyttää "noita laitteita", eli lähinnä pöydällä olevaa läppäriä. No tottahan toki. Hiljensin musiikkia sen verran, ettei se häiritsisi keskustelua.

Ahlgård kyseli lakimiehiltä minusta, ja suureksi yllätyksekseni Kurkilahti esitteli minut "nokkelaksi" ja "sananvalmiiksi" ja muutenkin käytti huomattavasti positiivisempia sanoja kuin olisin häneltä odottanut. Mikäs siinä. Arvon vampyyriherra ilmeisesti päätti kelpuuttaa minut. Hän antoi meille luettavaksi paperin, jossa olivat ohjeet avustajalle. Menimme vessaan lukemaan sen, jottei valo häiritsisi häntä.

Ohjelapussa toistettiin jo tutuksi tulleet kiellot puhua maidosta tai Turun palosta ja vaatimus kenkien poisottamisesta. Lisäksi kristinusko listattiin kielletyksi aiheeksi, ilmoitettiin, että häntä puhutellaan "herra Ahlgårdiksi", "herraksi" tai "isännäksi", ja alleviivattiin, että avustajan tehtävä olisi pitää huolta, että kaikki muut tottelevat näitä ohjeita. Lapun allekirjoittajana oli "mä" ja puhelinnumero--lakimiehet tiesivät kertoa, että se oli Ahlgårdin vakituiselta avustajalta, joka jostakin syystä oli tällä hetkellä estynyt.

Ohjeet luettuamme palasimme ruhtinaan luo ja siirryimme asiaan, jota lakimiehillä riitti. Itse keskityin kuuntelemaan ja ihmettelemään ruhtinasta. Hänen puheäänensä oli yhtä viehättävä kuin hänen yliluonnollinen taustaäänensä, ja hän puhui harkiten, pitkin dramaattisin tauoin. Lisäksi hän keräsi minulta reippaasti pisteitä esittämillään älyttömillä kysymyksillä. Nämä olivat nimittäin niitä henkilökohtaisuuksia.

Kurkilahdelta tentattiin, onko hän ikinä raiskannut ketään tai ajatellut tekevänsä niin. Minulta vampyyri lähinnä kysäisi, olenko neitsyt. Naureskellen totesin, että en todellakaan. Klausilta puolestaan hän tiedusteli, onko tämän rakkauselämä edelleen yhtä hiljaista kuin viimeksi. Klaus vakuutteli, että onhan se, mutta tämä on hänestä ihan OK. Ja oikein vinkeästi Ahlgård vielä ahdisteli Klausia, että eikös hän pidä minua viehättävänä. Myönsi pitävänsä (olisin muuten loukkaantunut jos ei olisi pitänyt!), mutta ei kuitenkaan kokenut sen enempää vetoa tai kiinnostusta. Plääh. Tämän jälkeen Ahlgård hämmensi meitä lisää nousemalla tuoliltaan, koskettamalla ensin minua ja sen jälkeen Klausia. Hmm. Jännä tyyppi. Minä kun olin kuvitellut, että Niall oli vampyyriksi keskimääräistä lähentelevämpi tapaus--tämä tyyppi kyllä ylitti sen reippaasti.

Henkilökohtaisuuksien jälkeen päästiin etenemään asiaan eli Turun ongelmiin. Ahlgård tahtoi lakimiesten selvittävän yön aikana, mistä Turun todellisuuden pidemmän aikaa jatkunut horjuminen johtui. Heillä oli jo asialle jonkinmoinen selitys, joka liittyi Hanna Eskola -nimiseen naiseen, joka oli Kurkilahden serkku, ja ilmeisesti saapumassa Turkuun.

Ahlgård antoi myös lakitoimistolle tehtäväksi etsiä hänelle viisi ehdokasta, joista hän voisi valita itselleen käskynhaltijan. Lakimiehet totesivat, että tämä voisi olla melkoisen mahdotonta, mutta tietenkin lupasivat yrittää. Ilmeisesti tämän käskynhaltijan ei tarvitsisi olla--eikä tulla olemaankaan--kaltainen. Sen sijaan vallan varmasti hänestä tulisi ruhtinaan ghouli. Homma, jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Ahlgård vielä alleviivasi, että tämän henkilön ei tarvitse olla vapaaehtoinen... Kiitin onneani siitä, että en ollut turkulainen, joten minua tuskin voisi harkita.

Puituamme Turun tilannetta pitkällisesti lakimiehet poistuivat valmistelemaan huomisen puolustusta ja selvittelemään ongelmia. Jäin kahden Ahlgårdin kanssa, mikä oli varsin jännittävää. Vampyyri vuorotellen kyseli satunnaisen syvällisiä uskonnollisista näkemyksistäni ja elämästäni, ja pohdiskeli sitä, mitä meidän pitäisi Turun tilanteen suhteen yön aikana saada aikaan. Hän tahtoi muun muassa tavata "kaikki" merkittävät turkulaiset. Siinäpä olisi tekemistä.

Ensimmäiseksi sovimme tapaamisen Milla Mortisin kanssa. Millalla kuitenkin kestäisi hetki saapua paikalle, joten Ahlgård--tai siis, kuten hän itse korjasi, herra Ahlgård, käskytti minut noutamaan teetä respasta. Grr. Oli melkoisen mahdoton arvioida, paljonko suojaukseni vaikuttivat, kuinka tehokkaasti vampyyrin glamour minuun upposi, ja kuinka paljon pidin hänestä muuten vaan. Joka tapauksessa, niin paljon kuin herran olemus minua miellyttikin, vaatimus jatkuvasta mielistelystä ja alistumisesta alkoi häiritä jo näin pian.

Olin juuri saanut teen roudattua Ahlgårdille (oli kohtalaisen vaikeaa ottaa kengät pois ja avata ovi avainkortilla pitäen samalla kädessään teekuppia ilman, että pudottaa mitään) kun Milla soitti, ja sain taas kiskoa kengät jalkaan ja kipittää respaan häntä vastaan.

Millan vastauksen Ahlgårdin henkilökohtaisuuksiin olivat melkoisen jänniä. Kun häneltä kysyttiin, mikä hän oikein on, Milla esittäytyi varsin mahtipontisin sanankääntein itse kuolemaksi. No, sehän hän on kaiken aikaa vihjaillutkin olevansa. Niin kai sitten. Aika siistiä. Ei silti, Ahlgård oli siistimpi, vaikka olikin "vain" vampyyri. Milla myös meni ihan hämilleen kysymyksestä, onko neitsyt. Ilmeisesti oli. Rakkaus tai edes rakastelu eivät taida kuulua Kuoleman harrastuksiin.

Millalla ei oikein ollut valmiita vastauksia mihinkään. Turun todellisuusrakoilusta hän syytti paitsi Hanna Eskolaa, myös kaupungissa tehtyjen epämääräisten rituaalien määrää. Herrani vannotti häntä hoitamaan tämän ongelman--ja deadline tietenkin olisi ennen huomista oikeudenkäyntiä. Millalla tosin oli muutakin menoa. Hän kertoili Ahlgårdille hänen ja Sarahin jahtaamasta Toisesta. Ahlgård ei jaksanut kiinnostua sarjamurhaajasta, joka ei millään mallia vaikuttanut Turun kokonaistilanteen kannalta merkittävältä, eikä edes okkulttiselta.

Olimme suunnitelleet, että Millan poistuttua lähtisimme Ahlgårdin kanssa yo-kylään Sarahin kämppään moikkaamaan ainakin Tatjanaa. Ennen kuin ehdimme lähteä, sain kuitenkin yhteydenoton Hilkalta ja Mirvalta, jotka myöskin anoivat tulevalta ruhtinaalta audienssia. Jäimmekin siis odottamaan heitä.

Hilkalla oli aika mielenkiintoinen syy Ahlgådin tapaamiseen. Hän ojensi herralle sormuksen, joka kuulemma symboloi Turun valtaa ja vastuuta. Hän kertoi saaneensa sen aiemmin, mutta että taakka oli ollut hänelle liian suuri ja hän ei ollut kyennyt siitä huolehtimaan. Alunperin hän oli kuulemma tosin saanut sheriffintähden, mutta sormus sopisi paremmin Ahlgårdin tyyliin. Ahlgård otti sen kohteliaasti vastaan. Mirvalla ei sen kummemmin tuntunut asiaa olevan, edes ZG:n puolesta. Turun asioita toki puitiin yleisesti näidenkin vieraiden kanssa.

Vieraiden poistuttua oli koittanut aika siirtyä suojaisasta hotellihuoneesta Turun kaduille. Ahlgård kertoi, että kävelee mielellään kaupungissa. Siispä kengät jalkaan ja ovesta ulos, valaistuun käytävään. Näin siis herrani kasvot ensimmäistä kertaa kunnolla... Ja jees. Tuleva ruhtinas olisi ainakin riittävän edustava. Ei ehkä ihan yhtä ihana kuin Niall, mutta erittäin ihastuttava joka tapauksessa. Voi vittu. Ainako vampyyrien täytyy olla? En oikeasti haluaisi pitää niistä. En yhtään. En vaan voi sille mitään.

Hotellista ulos astuttuamme Ahlgård lähti päättäväisesti kävelemään, mutta ei suinkaan yo-kylää kohti vaan päinvastaiseen suuntaan. Yritin kysellä, että mihin ollaan menossa, mutten saanut vastausta. Seuraavaksi meinasin saada sätkyn, kun arvon herra noin vaan yhtäkkiä otti ja lähti ylittämään tietä punaisia päin, näennäisesti piittaamatta yhtään, tuleeko sieltä autoja vai ei. "Odottakaa, herra Ahlgård!"-huutoni kaikuivat kuuroille korville. Myöhemmin vampyyri totesi, etteivät autot pelota häntä. Eivät varmaan, helppoahan se on jos on kuolematon... Itse kun en ole, minua hieman huolestutti.

Kävelimme johonkin konserttitalon lähistöllä olevalle satunnaisen oloiselle kadunpätkälle, kunnes Ahlgård pysähtyi, katseli ympärilleen dramaattisen hiljaisuuden verran, ja alkoi puhua. Hän kertoi, miltä paikalla oli näyttänyt satoja vuosia sitten, ja että Turun palo oli aikanaan alkanut tästä. En oikein tiennyt, miten ihmeessä tähän luentoon pitäisi suhtautua. Turun palo oli kielletty puheenaihe, mutta mitä ihmettä sitten, kun Ahlgård itse otti aiheen puheeksi? Tyydyin nyökkäilemään ja myöntelemään.

Ensimmäisen tietoiskun jälkeen jatkoimme kävelemistä, nyt vähän oikeampaan suuntaan. Ahlgårdin Turku-tuntemus oli selvästi vähintään yhtä hyvä tai luultavasti parempikin kuin minun. Ylitimme joen nopsasti, koska jostakin syystä joen yli kulkeminenkin oli herrani ei-toivottujen asioiden listassa. Matkalla pysähdyimme vielä muutamaan paikkaan, joissa Ahlgård sivisti minua niiden historiallisesta merkittävyydestä. Puhelimme toki kaikenlaisesta muustakin. Ahlgård ei ihan kauheasti tainnut ilahtua, kun kieltäydyin paljastamasta jumalattareni nimeä hänelle, mutta en nähnyt mitään syytä, miksi minun oikeasti pitäisi se kertoa.

Yo-kylään saavuttuamme varoitin Tatjanaa, että olemme tulossa, ja varmistin, että asunto on tyhjä ja valot sammutettu. Ahlgård ei suostunut kävelemään taloon ennen kuin olin hätistänyt kaikki muut paikallaolijat nurkan taakse ja pois näkyvistä. Viimein astelimme sisään Sarahin pimennettyyn kämppään.

En ollut koskaan nähnyt Tatjanaa niin vaisuna kuin mitä hän Ahlgårdin haastattelemana oli. Ei mitään leuhkimista hyvillä väleillä Lokiin tai Atlantiksen jumaliin, ei mitään rituaalien hienouden hehkuttamista. Kävi suorastaan häiritsemään, kun olin vakuutellut Ahlgårdille, että Tatjana on maagisesti lahjakas ja lisäksi myös tyyppi, jonka seurassa ei ole tylsää. Ehkäpä ainoa Tatjanalle tyypillinen repliikki tuli, kun Ahlgård kysyi, onko hänellä mitään kysyttävää, ja Tatjana vastasi kysymällä "mitä sulle kuuluu". "Hyvää", vastasi Ahlgård.

Aikansa Tatjanaa jututettuaan Ahlgård komensi tämän ulos asunnosta. Jäimme kahden. Kyselin, oliko tapaaminen ollut hänestä lainkaan kiintoisa, ja hän totesi, että jossakin määrin, joskaan ei mitenkään hyödyllinen tämän hetken ongelmien kannalta. Seuraavaksi tapasimme Mirvan uudelleen, kun hän oli sitä pyytänyt, eikä ruhtinaalla ollut mitään sitä vastaan. Mirva ei viipynyt kauaa ja esitti vain yhden kysymyksen--tiedusteli, miksi viimeksi Turussa käydessään Ahlgård tai tämän avustaja oli puhunut Siperiasta. Ahlgårdin vastaus oli jotain sen suuntaista kuin "Niin, Siperia. Valtionvihollisten karkoituspaikka". Näiden minulle arvoitukseksi jääneiden sanojen jälkeen Mirva häipyi.

Odotin, että Ahlgård ilmoittaisi, mitä teemme seuraavaksi. Yllättäen hän pyysikin minut vierelleen ja tarttui käteeni. Ilmeisesti hänellä ei ollut sen synkempiä suunnitelmia kuin hiplata, kuten hän nyt yleensä tuntui mielellään satunnaisille ihmisille tekevän. En tietenkään voinut tietää sitä. Säikähdin, vetäydyin kauemmas hänestä ja totesin melkoisen tylysti, että hänen on turha yrittää mitään, koska olen suojautunut. Hän taisi olla pettynyt epäluottamuksenosoituksestani. Niin minäkin. Eihän minulla suinkaan ollut mitään hänen kosketustaan vastaan, päinvastoin, ennemminkin pidin siitä ihan liikaa.

Mirva pelasti minut hieman vaivaantuneeksi muuttuneelta tilanteelta soittamalla ja ilmaantumalla poimimaan unohtamansa kaulahuivin. Hänen poistuttuaan Ahlgård totesi, että palaisi hotellilleen hetkeksi, ja antaisi minulle vapaata aikaa kello 23 asti. Puolitoista tuntia taukoa! Ihanaa!

Ahlgårdin häivyttyä kaikki Sarahin kämpästä hänen tieltään karkotetut palasivat sinne. Paikalla oli oikeastaan suurin osa turkulaistutuistani. Joukkoon oli myös liittynyt Katariina, satunnainen biletuttu, joka oli ihan pihalla yliluonnollisuuksista. Tauko tuli todella tarpeeseen. Pääsin tilittämään muille, miten rasittavaksi tulevan ruhtinaan avustelu oli osoittautunut. Tatjana totesi, että hänestä Ahlgård oli ollut hirveän pelottava, siksi hän oli ollut niin hiljainen.

Taukoni kului ihan liian nopeasti hauskassa seurassa hengaten. Ainoana vakavana ja virallisena asiana sen aikana selviteltiin Hanna Eskolan kohtaloa. Milla Mortis oli mennyt ilmoittamaan hänelle, että sikäli kun Milla tiesi, Hannan kohdalla oli sattunut suuremman luokan virhe. Hänen olisi pitänyt kuolla syntyessään, sen sijaan hän olikin elänyt elämäänsä aina tähän 26. ikävuoteensa saakka. Hanna oli pelästynyt ja paennut, ja vain hetkeä myöhemmin Milla oli saanut tiedon tai tuntemuksen, että hän oli kuollut, tai peräti haihtunut, kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Ei tietoa, kenen toimesta. Kurkilahti ei ollut suostunut uskomaan tätä, vaan oli edelleen kaupungilla etsimässä Hannaa. Milla oli kuitenkin varma asiastaan, ja käski minun viedä Ahlgårdille terveisiä, että Hanna-ongelma oli sillä selvä.

Mirva ja Hilkka lähtivät seurakseni, kun ryhdyin hyvissä ajoin palailemaan kohti keskustaa ja hotellia. Matkalla he kyselivät, miten asiat olivat edenneet. Olin niin keskittynyt pähkäämään Turun todellisuuspakoisuutta, että olin täysin unohtanut lakimiehille asetetun tehtävän keksiä käskynhaltijaehdokkaita. Mirva ja Hilkka olivat myös ihan varmoja, ettei lakimiehillä olisi mitään ehdokkaita, vaan että he ehdottaisivat itseään. Tämä taas oli syvältä, ja ihan erityisen syvältä siksi, että Mirvalla oli jotain juttua, tai vähintään ihastus, Klausia kohtaan.

Mirva yritti kovasti puhua minua tekemään jotain asialle--vihjaamaan ruhtinaalle, että että Klausia ei pitäisi valita, koska se pilaisi hänen ihmissuhteensa. Minua raivostutti ajatus, että Ahlgårdin asioiden hoitamisen lisäksi pitäisi vielä järjestellä juttuja Mirvankin puolesta, kun tämä voisi ihan yhtä hyvin itse puhua asiansa. Lopulta kuitenkin taivuin, ei siitä kai minulle niin paljoa vaivaa olisi.

Saavuin respaan sen verran ajoissa, että päätin vielä juoda kahvin, jos sitä näin myöhään saisi. Respan työntekijä oli hyvin ystävällinen, tarkisti, että kahvi oli edelleen lämmintä, ja häipyi erikseen takahuoneeseen etsimään maitoa, kun halusin sitä kahvini sekaan. Tämä yksityiskohta meinasi myöhemmin olla kohtalokas. Joka tapauksessa, kokosin itseni kahvilla, kiskoin mielistelevän hymyn takaisin naamalleni ja astelin Ahlgårdin luo.

Ahlgård tiedusteli, mitä olen saanut selville hänen jakamiensa tehtävien etenemisestä. Totesin, että Milla oli vakuuttanut Turun todellisuuden rakoilun loppuneen Hannan kuoltua, ja että omat kuulohavaintoni kaupungin ilmapiiristä tukivat sitä, että Hanna tosiaan oli kuollut. Herrani kuitenkin pyysi minua soittamaan varmuudeksi vielä Kurkilahdelle. Kurkilahti ei vastannut. Lydenillekin voisi soittaa. Sentään Samuel vastasi tekstiviestiini, kun tiedustelin häneltä Klausin numeroa. Sovimme tapaamisen Klausin kanssa ihan kohtapuoliin.

Klausia odotellessamme puhuimme käskynhaltijan pestistä. Jonkin aikaa asiaa harkittuaan hän myös totesi, että jos pitäisi valita Samuel tai Klaus, tähän mennessä näkemänsä perusteella hän luultavasti valitsisi Samuelin. Kerroin hänelle, että Klausilla ja Mirvalla on juttua, mikä sekin tukisi Samuelin valitsemista.

Klaus oli melkoisen yllättynyt, kun kyselin häneltä asiasta. Ei hän ollut tiennytkään Mirvan ihastuneen itseensä. Oli kuitenkin ihan hyvä, että tulin varoittaneeksi etukäteen, koska luonnollisesti Ahlgård halusi kysellä asiasta. Klaus kielsi, että hänellä olisi ihmeempiä tunteita Mirvaa kohtaan. Sen sijaan hän puhui varsin vakuuttavasti sen puolesta, että kahdesta lakimiehestä nimenomaan hän olisi parempi valinta. Samuel sentään oli vanhempi ja naimisissa. Nuoremmalle ja sitoutumattomalle Klausille tällainen elämäntilanteen muutos ei olisi yhtä raskas ja vaikea.

Äh. Ei tämän näin ollut pitänyt mennä. Ahlgård ja Klaus siirtyivät keskustelemaan Turun laajemmasta ongelmasta eli Hannasta. Klausilla kuulemma oli pätevät hermeettisen magian periaatteita noudattavat todisteet siitä, että Hanna tosiaan oli ongelmien syy. Itse ryhdyin kirjoittamaan tekstiviestiä Mirvalle, paitsi että juuri samalla hetkellä Hilkka soitti minulle. Kysyin, onko Mirva siinä. Kipaisin käytävään puhumaan puheluni. Totesin, että olin kämmännyt asiat. Klausista tulisi Ahlgårdin ghouli. Mirva ilmoitti, että saapuisi paikalle saman tien.

Mirva ja Klaus poistuivat juttelemaan kahden kesken. Oi voi. Klaus vielä varoitteli, ettei Mirva varmastikaan saisi keskustelulta, mitä toivoo. Minä ja Hilkka jäimme Ahlgårdin seuraan. Yllättäen keskustelu upposi syvälliseksi rakkauden analysoinniksi. Mitä rakkaus on, mistä se tulee, miltä se tuntuu. Ilmeisesti se oli Hilkalle lähes täysin vieras käsite. Todella kummallista.

Kesken keskustelun kännykkäni soi. Soittaja oli jokseenkin hätääntyneen oloinen Thomas, joka selitti jotain zombeista. Siirryin vessaan jatkamaan keskustelua, etten häiritsisi muiden filosofointia. Thomas tarkensi, että jees, Sarahin kämpälle oli ilmestynyt kaksi zombia, sarjamurhaajamme Toisen käsialaa. Toinen oli sittenkin okkulttimurhaaja. Tarkempia yksityiskohtia en oikein saanut, tilanne oli edelleen päällä ja taustalta kuului huutoja ja meteliä.

Kerroin kuulemani Ahlgårdille, ja hän oli hyvinkin kiinnostunut tästä käänteestä. Pitäisi sopia tapaaminen Sarahin kanssa, että voitaisiin jutella lisää Toisesta. Klaus palasi hyvästelemään Ahlgårdin toistaiseksi, ja samalla sovittiin, että tavattaisiin lakitoimistolla puoli kahdelta. Klaus poistui. Mirvaa ei enää näkynyt. Hilkka ei kuitenkaan lähtenyt hänen peräänsä, vaan jäi minun ja Ahlgårdin seuraan.

Ennen lakitoimistolle suuntaamistamme Ahlgård tahtoi vielä kävellä lisää kaupungilla. Lähdimme siis kolmisin ulos. Hotellista poistuttuamme selostin Hilkalle, miten ystävällistä palvelua olin respasta saanut. Ennen kuin tajusin lainkaan, oli sana "maito" livahtanut suustani. Saatana. Ehdin ohikiitävän hetken toivoa, että Ahlgård ei olisi kuullut, mutta hänen tuima ilmeensä paljasti, että toivo oli turha.

Yritin pyydellä anteeksi parhaani mukaan, mutta se tuntui kaikuvan kuuroille korville. "Mietitkö koskaan, mitä puhut?" Ahlgård kysyi tylysti. No, totta puhuen, en minä yleensä. Olen tottunut puhumaan mitä minua huvittaa, samoin kuin olen tottunut tekemään mitä huvittaa. Kunpa vain tällä kertaa olisin edes hieman miettinyt! Vitun vittu ja saatanan saatana, olin ehkä pilannut kaiken tällä typerällä lipsahduksella.

Yhtäkkiä ihan kaikki alkoi tuntua liian kamalalta. Jättäydyin jälkeen Ahlgårdista ja Hilkasta. En kyennyt estämään kyyneliä. Vittu. Ihan se ja sama minulle, oliko tuleva ruhtinas suuttunut minuun vai ei, ihan sama, jos olin tullut loukanneeksi häntä--mutta entä jos hän olikin niin verisesti loukkaantunut, että ei haluaisikaan ryhtyä Turun ruhtinaaksi?

Ahdistukseni nosti pinnalle kaiken muunkin illan aikana patoutuneen angstin. Enemmän kuin mikään muu, minua oikeasti satutti se, miten jouduin ruhtinasta mielistelemään ja palvelemaan. Miten nytkin jouduin kärsimään siitä, että olin epäonnistunut hänen päättömän vaatimuksensa seuraamisessa. Minä olin luvannut itselleni, että ensin vanhempieni ja sitten Niallin käskyvallasta selvittyäni en enää ikinä, enää koskaan elämässäni soisi itseäni orjuutettavan sillä tavoin. Ja tässäpä taas olin. Elämässä pahinta painajaistani. Miksi vitussa mä ikinä olin suostunut tähän?

Epätoivoissani soitin jo Klausille ja varoitin, että olin ehkä pilannut kaiken, ja kysyin, tuleeko hän ottamaan paikkani, jos Ahlgård ei enää kelpuuta minua avustajakseen. Hän yritti rauhoitella, mutta lupasi, että tulee, jos on tarvis.

Puhelun puhuttuani huomasin hukanneeni Hilkan ja sen saatanan ääliön, mutta ihan liian viehättävän, vitun orjapiiskurivampyyrin. Soitin Hilkalle. Kysyin, vieläkö voisin liittyä seuraan, vai sopisiko minun mieluummin hypätä saman tien jokeen. Hilkka välitti minulle Ahlgårdin sanat, että mieluummin voisin keksiä itselleni jonkun soveliaamman rangaistuksen, mitä ikinä se sitten voisikaan olla. Sain Hilkalta selostuksen, mihin suuntaan he olivat menneet, ja lähdin perään.

Kävellessäni Kurkilahti soitti. Kerroin, että olin soitellut aiemmin, kun Ahlgård olisi halunnut puhua, ja että hän oli ollut kovin tyytymätön, kun Samuel ei ollut suvainnut vastata. Samuel selitteli, että oli aika hajalla Hannan hävittyä ja mitä ilmeisimmin kuoltua, ja että oli menossa nukkumaan. Hän myös kertoi, että Ahlgårdin edellisellä Turun-vierailulla oli itse tullut maininneeksi maidon, ja siitäkin oli selvitty.

Toivoin parasta, kun viimein saavutin Hilkan ja Ahlgårdin. Vampyyriherra seisoi jonkin näköalatasanteen reunalla katselemassa edessämme avautuvaa öistä Turkua. Polvistuin hänen viereensä. Hän ilmoitti keksineensä rangaistuksen. Ensin hän vaati minua nimeämään jumalattareni. "Hathor", mutisin betonille naamani alla. Se ei riittänyt, vaan minun piti nousta ja sanoa se selkeästi.

Ahlgård kysyi, rukoilinko säännöllisesti. "Useita kertoja päivässä", vastasin, mikä tavallaan piti paikkansa ja toisaalta ei. Mikä nyt määritellään rukoiluksi. Tapani palvella jumalatartani on sen verran vapaa, etten oikeastaan koskaan erityisemmin ajattele rukoilevani. Ennemminkin kaikki tekemäni musiikki on palvelus hänelle. Siispä, kun herrani asetti rangaistukseksi, etten saisi rukoilla seitsemään päivään, olin suunnattoman helpottunut. Eipä ollut kummoinenkaan rangaistus. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta totella. En kuitenkaan päästänyt virnistystä kasvoilleni, kun Ahlgård soi minun suudella kättään armeliaan anteeksiantonsa merkiksi.

Jatkoimme matkaamme rauhallisesti kävellen ja edelleen historiallisia paikkoja ihastellen, ja saavuimme ajoissa Kurkilahti & Lydenin toimistolle. Klaus ja Sarah olivat jo siellä, ja osasivat jopa sammuttaa valot etukäteen ilman, että huomautin siitä.

Keskustelu sinänsä ei ollut erityisen hedelmällinen. Sarahilla ja kumppaneilla olivat ideat lopussa Toisen suhteen. Toinen oli juoksuttanut heitä pitkin öistä Turkua, soitellut epäselvästi kähistyjä puheluita ja jättänyt jälkeensä ruumiita ja epäselviä vihjeitä. Zombeista ei ollut jäänyt jäljelle sen vertaa, että niitä olisi voinut kukaan tutkia, koska niiltä oli hakattu päät irti, liekitetty ja lähetetty peiliulottuvuuteen. Hitusen liioitelun makua.

Ainoat teoriat murhaajan henkilöllisyydestä olivat, että se on haamu-Nison tai Tatjana. Jälkimmäinen oli minusta aivan järjetön ajatus. Nison se ehkä olisi voinut ollakin, paitsi että tämä oli aineeton, joten hankala kuvitella tämän olevan murhaaja, joka esimerkiksi soittelee paljon puheluita. Nisonista oli lisäksi sen verran uutta tietoa, että häneltä oli jäänyt jälkeensä veitsi, johon oli jotenkin liitettynä osa hänen sieluaan. Jos veitsen ja haamun tuhoaisi samaan aikaan, hänestä päästäisiin eroon.

Ahlgård ei ollut erityisen kiinnostunut murhatutkimuksesta, koska satunnainen murhaaja, vaikka okkultistinenkin, ei olisi Turun kokonaistilanteen kannalta merkittävä. Lähdimme siis kävelemään takaisin kohti hotellia. Ahlgård ilmoitti, ettei tarvitsisi enää minua tänää mihinkään. Huh. Pelastus. Olin ollut ihan varma, että joutuisin roikkumaan hänen kannoillaan koko yön ja pysyttelemään hereillä aina oikeudenkäyntiin saakka. Sen sijaan jätin hänet Hilkan seuraan ja suuntasin kohti Tatjanan kämppää.

Kävellessäni lauloin kapinahenkisesti muutaman nuotin ja ajattelin jumalatartani. Ehkäpä se oli rukoilua tai sitten ei. Joka tapauksessa tahdoin kertoa Hathorille, että jonkun vampyyrin komentelu ei pitäisi minua poissa hänen luotaan. Jos elämässäni on yhtään mitään, mihin luotan yli kaiken ja ehdoitta, se on jumalattareni.

Ennen Tatjanalle ja nukkumaan suuntaamista käväisin vielä Hesessä syömässä. Olo oli epätoivoisen väsynyt ja kidutettu. Sainkin säälipisteitä Tatjanalta, kun tilitin, miten tuskaisaa oli ollut mielistellä Ahlgårdia melkein koko yö. Huh. Ajatus siitä, että huomennakin pitäisi olla palvelualtis ja innokkas sihteeri, oli kammottava.

Olin melkein ehtinyt nukahtaa, kun tajusin, että kelloakin pitäisi siirtää. Se olikin yksi harvoista onnen hetkistä päivän aikan. Saisimmekin nukkua tunnin pidempään kuin olimme kuvitelleet. Ah.

Sunnuntai 28.10.

Herätys oli kahdeksan kieppeillä, mikä tuntui ihan hillittömän aikaiselta. Piti kuitenkin varata aikaa laittautumiseen, jottei näyttäisi ihan niin loppuunkuluneelta kuin miltä tuntui. Tatjana jäi vielä meikkailemaan, kun suuntasin ulos, että olisin varmasti ajoissa.

Kävellessäni kohti Ahlgårdin hotellia törmäsin sattumalta Millaan, Thomakseen, Christaan ja Mikaeliin. Minulla oli vielä vähän aikaa ja Thomas oli menossa tapaamaan Mirvaa, joten seurasin häntä Kauppatorille. Mirva oli ilmeisesti enimmäkseen toipunut Klausin aiheuttamasta pettymyksestä. Heidän oli tarkoitus tavata kohta Hautala. Yllättävänä käänteenä kuulin, että Hautala ei olisikaan oikeudenkäynnissä syyttäjänä. Sen sijaan pestiä hoitaisi Milla Mortis. Kummaa.

Aikani ei ihan riittänyt siihen, että lähtisin muun ZG:n matkaan. Sen sijaan menin respaan kahville. Harkitsin hetken, ennen kuin uskaltauduin laittamaan kahviini maitoa. Tänään ei todellakaan sopisi sanoa mitään tyhmää.

Ahlgård istuskeli pimeässä huoneessaan kuten aiemminkin, tosin tällä kertaa ilman taustamusiikkia, koska hän oli jo pakannut tavaransa. Kyyti saapuisi pian, joten siirryimme respaan. Minä tietenkin raahasin sinne kaikki tavarat, sekä omani että herrani.

Milla, kuljetuksesta vastaava, saapui paikalle, mukanaan Mikael ja Christa. Heillä oli kuulemma vaikeuksia saada auto parkkihalliin, olivat jättäneet ulkopuolelle--haloo! Ei Ahlgård voisi kävellä pihalla kirkkaassa päivänvalossa. Patistin heidät järkkäämään auton sisään.

Ahlgård valitti, että Christiinassa ja Mikaelissa oli jotain häiritsevää. Ihmekös tuo, kun ovat niin kovin kristillisiä että, ja Mikael peräti kuulemani huhun mukaan mahdollisesti enkeli. Soitin Millalle ja pyysin häntä pitämään sisaruspariin poissa tulevan ruhtinaamme silmistä. Muuten hyvä, mutta Christiina tarvittaisiin kuskiksi. Tämän Ahlgård hyväksyi, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Parkkihallissa kohtasimme kuitenkin uuden ongelman: Mikael ei suostunut eroamaan siskostaan edes automatkan ajaksi. Ei suostunut tulemaan autosta ulos. Vittu, oikeesti, jotain rajaa. Saimme taivutella itsepäistä nuijaa seurakuntanuorta varmaan vartin, ennenkuin hän viimein suostui tulemaan ulos autosta, ja Ahlgård suostui menemään sinne sisään.

Kyselin puhelimitse ohjeita lakimiehiltä, että pääsimme ajamaan Jusleniaan mahdollisimman lähelle sisäänkäyntiä. Oikeasti ruhtinaalle asiaankuuluva kuljetus olisi kyllä ollut ruumisarkku ja -auto, mutta jostakin ihmeen syystä Milla ei ollut sellaisia saanut järjestettyä. Saimmepa kuitenkin kuskattua Ahlgårdin perille.

Oikeudenkäynnin alkuun ei ollut enää paljoa aikaa. Ennen sitä Ahlgård halusi vielä tavata pari ihmistä. Ensin Klausin, kahdenkesken, ilman minua. Ei ollut vaikea arvata, mistä oli kyse. Siinä se sitten meni. Klaus-paran vapaus ja itsemääräämisoikeus. Vastedes hän olisi ruhtinaan orja. Sääliksi kävi. Toisaalta olin kovin tyytyväinen, että se oli joku muu kuin minä joka tuohon osaan joutui.

Lisäksi tapasimme Hautalan, joka ei kertonut mitään suuria uutisia tai muutakana ihmeempään. Sitten olikin jo aika päästää sisään oikeudenkäyntiin osallistujat. Tietenkin ensiksi varmistin, että kaikki olivat perillä Ahlgårdin kieltämistä puheenaiheista. Yllättäen yleisöön ilmaantui myös Nison-haamu.

Tein Ahlgårdille istumajärjestyslapun, mitä varten jouduin selvittämään kaikilta osallistujilta sukunimen ja naisilta sen, ovatko he neitejä vaiko rouvia. Lisäksi salin valot piti himmentää niin, että muistiinpanoja vilkuilevat juuri ja juuri näkivät niitä lukea. Ihan täyttä pimeyttä Ahlgård ei sentään tänne saanut, vaikka olisi kait halunnutkin. Sen enempää tehtävää minulla ei onneksi ollut.

Itse oikeudenkäynnin vietin aika lailla puoliunessa. Milla esitti syytöksiä, näennäisen satunnaisessa järjestyksessä ja välillä aiheesta eksyen. Lakimiehet puolustelivat Turkua paljon virallisemmin sanankääntein. Ahlgård toimi tuomarina ja piti keskustelun koossa.

Christinaa syytettiin epävakauden aiheuttamisesta. Ongelma hoituisi, kun Milla veisi hänet maasta. Tatjanaa syytettiin vastuuttomista rituaaleista. Tämän ratkaisuksi ehdotettiin, että hän lähtisi osaavan maagin oppiin. Hanna Eskola todettiin pääsyyksi Turun todellisuuden häilyvyyteen, ja ongelma poistuneeksi hänen olemassaolonsa päätytmisen myötä. Suurimpaan osaan muista syytöksistä ratkaisun toisi kunnollinen johto kaupungille. Sekin asia oli jo järjestelty.

Lopuksi Ahlgård siis suuressa viisaudessaan julisti, ettei Turkua poistettaisi lopullisesti. Sen sijaan hän ryhtyisi Turun uudeksi ruhtinaaksi (huomattavat aplodit!), ja hänen käskynhaltijanaan toimisi Klaus Lyden (huomattavaisesti varovaisemmat aplodit).

Muiden poistuttua huoneesta kysäisin, vieläkö Ahlgård tarvitsisi jotain, vai olisiko tämä tässä. Ei tarvinnut. Siinähän se oli. Lauantai-illalla alkanut painajainen päättyi. Vapaus! Viimeinkin! Osoittaen keskivertoa paremman enkelin kärsivällisyyttä ja itsehillintää poistuin huoneesta kiittäen vielä ovella ruhtinaan armeliaisuutta, kun tämä säästi Turun. Sen jälkeen suljin oven perässäni ja vannoin, että en vittu varmana enää ikinä tule suostumaan mihinkään tällaiseen. En, vaikka siitä riippuisi henkeni taikka koko saatanan Suomen olemassaolo.

Ilmapiiri oikeussalin ulkopuolella oli kaikenkaikkiaan väsynyt, mutta helpottunut. Etsin Tatjanan, ja etsiydyimme baariin. Tämmöisen viikonlopun päätteeksi kaipasin kovasti viinaa. Ensin perseet olalle ja sitten kohti Helsinkiä.

---

Turkularp