Sini Tammela

Hahmo: Sini Tammela

Faktat

Nimi: Sini (Sinikka) Tammela

Ikä: 19 vuotta, synt. Tampereella 4.12.1985

Siviilisääty: Naimaton, villi ja vapaa

Ammatti: Opiskelija (Kuvataideakatemia, syksystä 2003)

Luonteesta: Sinikka on luova, innokas ja utelias - tai toisin sanoin, ylivilkas ja keskittymiskyvytön. Hänellä on hurjia ideoita ja uhkarohkeutta toteuttaa niitä, mutta hyvin vähän pitkäjänteisyyttä. Sini ei ole tippaakaan kirjaviisas, eikä oikeastaan lue tai kirjoita, jollei ole aivan pakko. Mielialat vaihtelevat nopeasti hetkestä toiseen, ja näkyvät yleensä selvästi ulospäin.

Ulkoasu: Sinikan pukeutumisessa kirkkaat värit ovat ainoa vakio, muuten tyyli saattaa vaihdella punkista omituiseen retroiluun tai muuten vaan kummallisiin asioihin. Tavanomaiset ja tylsät vaatteet eivät viihdy hänen vaatekaapissaan.

Yliluonnollisuus: Sini on ihmissusi, ainakin osittain. Hän ei itse muista koskaan tosissaan muuttuneensa sudeksi, mutta on kuitenkin rutkasti vahvempi kuin mitä ulkoasun perusteella voisi kuvitella, tarkka aisteiltaan ja nopea parantumaan, sekä käyttäytyy täysikuulla vielä kummallisemmin kuin yleensä.

Tarinaa Sinin omin sanoin selostettuna

(juuri ennen ensimmäistä peliä):

En oo koskaan ollu erityisen hyvä kirjoittamaan. En myöskään lukemaan, ja kertolaskua monimutkasemmasta matikasta on turha ees puhua. Koulu on aina ollu mulle harmaata aluetta, en oo siellä pärjännyt, enkä oo erityisemmin siitä kantanut huolta. Ala-asteella leikin mielummin poikien kaa ja juoksin opettajii pakoon, ku ei haluttu välkän jälkeen mennä takas luokkaan. Joskus ne kiusas siitä, et oli ainoo tyttö, joka liikku niiden kans, ja joskus päädyin tappeluunkin sen takia, mutta oikeestaan voitin aina, joten ne totes loppujen lopuks, ettei kannata. Tytöt taas katto kummasti, ku olin aina poikien seurassa. Oppitunneilla oli kaameen tylsää, enkä hirveesti mitään oppinutkaan. Opettaja tietty piti puhuttelui ja keskusteli vanhempien kans. Oli ihan varmoja, että mul on ainaki lukihäriö, ku en millään oppinu lukeen, ja kovasti ne kai epäili jotain tarkkaavaisuushäiriötäki, ylivilkkautta ja muuta sellasta, mut mun vanhemmat vaan totes, et lapsi on vaan vähän eloisa ja hyvä niin.

Vanhemmat on muutenkin aina ollu rentoja ja ymmärtäny mua aika hyvin, ehkä vähän lellineetki ja päästäny helpolla, ku oon ainoa lapsi. Mun isä Eero on rakennusfirmassa osakkaana, ja multa meni aika pitkään ennen kuin aloin yhtään tajuta, mitä se ylipäänsä tarkottaa. Sirkka, äiti, on hoitsu. Ollaan asuttu aina Tampereella, missä oon syntynytki, joulukuussa 1985. Rahasta ei oo koskaan ollu pulaa, vaikkei sitä meil älyttömästikään oo ollu. Sikäli kun mä tiedän, on eletty tavallista perhe-elämää, juhlittu joulut ja juhannukset, joskus käyty eteläs lomailemassa. Perheeseen on aina kuulunu myös iso koira, tänhetkinen on newfoundlandilainen Rossi. Mun varhaisimmat muistot liittyy siihen, ku riehuin jossain metässä Japun, mun ekan koirakaverin kans - se oli kultakarvanen labradorinnoutaja.

Riehuminen ja juokseminen ja seikkaileminen oli mun lempipuuhia lapsena, ja onhan ne tavallaan vieläki. Oon aina ollut utelias ja innokas tunkeen nenäni joka paikkaan, ja yrittäny aina tehdä kaiken ite. Yleensä tajuun vasta jälkeenpäin, ettei tää ehkä ollutkaan kovin viisasta. Tosin en kyl aina saa kaikkii huimii ideoitani vietyy kovin pitkälle, koska aika useen kyllästyn ja keksin jotain kivempaa tilalle.

Luonnossa mä oon aina viihtynyt, vihreyden keskellä, erityisest metissä, etenki täysikuun aikaan - se kokemus ku ulvoo kuuta ja tuntee muidenki tekevän samoin jossain kaukana on ku jokin outo uskonnollinen transsi tai hurmos. Taisin tuntee samoin jo lapsena, mut varsinaisesti tajusin asian joskus yläasteella, teini-iässä, millon mä aloin todella miettii tät juttuu. Nii, kyl mä tiedän, ettei tällanen oo normaalia, ja oon aika pitkään jo aatellut olevani ihmissutten sukuu, mutta kuinka läheistä, siitä en tiiä. Voisinko mä muuttua susihahmoiseksi, tai oonko ehkä tehnykin niin, mut en muista? Siitä mä en voi olla varma. Joskus törmään muihin ihmisiin, joista tiiän ja vaistoon, et nekin on ollu ulkona sillon täysikuun öinä ja ulvonu kanssani, vaikken mä oo niitä nähny. Niiden seurassa mä liikun kaikkein mieluiten.

Tiedän, et on olemassa jotain yliluonnollista. Uskon, et ihmissudet on todellisia. Oon myös varma siitä, et on olemassa hyviä ja pahoja voimii, valkosta ja mustaa, ja niiden taustalla jonkinlaisii jumalolentoja, mut ne ei välttis ole sellasia ku kirkos opetetaan. Mun vanhemmat on lähinnä tapakristittyjä, ite erosin kirkosta heti ku ite pystyin sen tekeen. Kirkos istuminen on tylsää, ja vaik ne siel kuinka paasais paholaisist ja henkimaailman jutuist, näkymättömäst ja yliluonnollisest, ei ne oikeesti tunnu tietävän paljoakaan.

Mun vanhemmat on varmasti aina tienny, etten mä oo ihan tavallinen, mut tuskinpa sentään tietävät, minkä vuoks. Enhän mäkään loppujen lopuks oo varma siitä, oonko ylivilkas koska oon susi, vai muuten vaan, susi tai ei... Joka tapaukses, äiti ja isä on tehny parhaansa keksiäkseen mulle puuhaa, etten pitkästyis, mikä on melkonen haaste kelle tahansa. Mun parinkymmenen elinvuoden aikana oon ehtiny kokeilla kaikenlaist, partioo, liikuntaa satubaletist sählyyn, soittotuntei - pianoo, rumpuja, selloo, sähkökitaraa, teatterikerhoo, sirkuskouluu - mut loppujen lopuks vain yks asia on liimannu mut penkkiin pitkäks aikaa ja pitäny yllä mielenkiintoo tuntikausii, nimittäin maalaaminen.

Kuvataidekerho oli yks kokeilu niiden kaikkien muiden joukos, mut huomasin heti, et se oli erilaista ku ne kaikki muut. Värit on aina puhunu mulle, ja oon aina hahmottanu maailmaa värien kautta. Samoin oon aina ollu hyvin tunteellinen: kun tunnen jotain, se valtaa mut kokonaan, vaik äskettäin oisin ollu ihan eri tuulella. Ja tunteet ja värit on mulle saman asian kaks puolta, ne peilaa toisiaan, ja ku pääsee ite sommitteleen värei paperille tai kankaalle, voi vangita tunteet pysyviks. Nimenomaan maalaaminen on aina ollu mun työtapan, oli se sit akvarelleil, pastelliliiduil tai öljyväreil. Lyijykynäpiirrustust mä inhoon. Sitä vaadittiin aina kuviskerhos ja koulus, ja sillon saatto kynii lentää pitkin luokkaa, tai sit juoksin itse ulos ovet paukkuen, koska sil ohuel harmaal viival ei kertakaikkiaan voi sanoo mitään kiinnostavaa.

Tappelin tieni läpi peruskoulun, siis noin kuvainnollisest sanoen. Tai no, jouduin kyl edelleen ihan oikeisiinki tappeluihin sillon tällön, koska mulla on tapana suuttuu aika helposti, jos joku ärsyttää, ja toisaalt myös onnistun aika usein hermostuttaan ihmisiä olemalla turhan utelias. Ongelmaks se alko käydä vasta sillon, ku osa pojista oli kasvanu niin isoiks ja vahvoiks, että ne alko oikeesti pistää vastaan, nii että oikeasti sattu. Siis niitä. Joskus aika pahastiki. Täs vaihees tajusin, ettei nyrkeil keskustelu ehkä ookaan hirveen järkevää, ja nyt siit on jo aika kauan, ku oon viimeks lyöny ketään ihan kunnol ja tosissani.

Lukioon en ois mistään hinnast halunnu mennä, mut se oli niit harvoi juttui, mist mun vanhemmil oli vahva mielipide ja ne vaatimal vaati ja pakotti, et jos vaan surkeella keskiarvollani johonki lukioon pääsisin, ni menisin sit myös. Niinhän siin sit tietysti käviki, et johonkin pääsin, ja siel oli ihan rentoo porukkaa, koska muutkaan ei kaikki ollu mitenkään turhan koulukeskeisiä.

Oli aika rentoi bileitä. Törmäsin huumeisiinki, ja ensin olin aika kiinnostunukin, kokeilunhaluinen ja uhkarohkee ku oon, mut loppujen lopuksi ku näin millasiin ongelmiin ihmiset niiden takia voi joutuu, lopetin alkuunsa, parin kokeilun jälkeen, enkä jäänyt mihinkään koukkuun - vaik niil paril kokeilulki olin joutunu ottaan aika paljo, et sil ois mitään vaikutusta. Poikiinki mä tutustuin lähietäisyydelt sillon lukiossa, muutenki ku nyrkein, useampaanki lyhyen ajan sisällä, minkä vuoks mun maine koulus ei tainnu olla kovin hyvä - mut olin jo tottunu siihen, et muut tytöt pitää mua outona ja selittää mun selän takan toisillee, joten se ei ollu mitenkä uutta.

Lukios oli siis yllättävän kiinnostavaa. Jotenki ihmeellisest onnistuin myös haaliin kasaan pakolliset kurssit ja kirjoittaan ylioppilaaks - pääsin just ja just läpi pakollisist ja sain lakin, mikä riitti ihan hyvin mulle, ja vanhemmatki tais tajuta, et se oli mulle suuri saavutus, eikä valittaneet. Lukion aikan olin jättäny sikseen aika lail kaikki lapsuuden harrastuskokeiluni, mut kuviskerhossa kävin edelleen sillon ku ehdin ja viittin, ja joka kerta yllätyin, ku totesin aina viihtyväni siel. Ajattelin, et jos tosissaan pitäs joku ammatti hankkii, ni ainoo asia, mitä jaksasin tehä päivät pitkät ja vuos vuoden jälkeen, oli nimenomaan maalaaminen.

Vuos sitten keväällä hain useempaan taidealan oppilaitokseen, ja jonku ihmeen kautta pääsin ekal yrittämäl Kuvataideakatemiaan Helsinkiin. Jotenki vanhemmat suhtautu tähän vähän eri tavalla ku olin oottanu, ei ollenkaa tuntunu tajuavan, miten vaikee siihen kouluun on päästä, vaan ennemmin oli huolissaan siitä, et lähtisin sit Helsinkiin opiskeleen, ja et oikeesti meinaisin ryhtyy taiteilijaks sen sijaan, että hommaisin jonku normaalin ammatin.

Mä olin tosi innoissani Hesaan lähdöstä, siel olis ihan uutta porukkaa ja varmasti eri meininki ku Tampereel. Toivoin myös löytäväni sielt taideopiskelijoiden joukost joitakin samanhenkisiä tyyppei, sellasii, jotka ymmärtäis värejä ja tunteita, ja olis yhtä uteliaita ja luovia ku mä. Muutin harmaaseen solukämppään Ruoholahteen, ja täytin mun huoneen kirjavalla sälällä. Muut asukit on aika tavallisii ja vähän tylsii, toinen opiskelee englantii ja toinen sosiologiaa, mut enpä siel muutenkaan oo kovin paljon.

Koulua ei ehtiny olla montaa viikkoo, ku totesin, ettei se ny ihan ollu mitä olin toivonu. Enemmän rajotuksii ku olin kuvitellu, liikaa lukemist, taidehistoriaa, teoriaa, pakollist lyijykynäpiirrustust ja tutustumist eri aloihin ja semmost. Johan mä tiesin, minkänäköist taidetta halusin tehä. Muut opiskelijat oli aika sekalaist porukkaa, ja olin sitä paitsi nuorin uusist opiskelijoist, joten ne pitää mua ihan muksuna, vaik jotku niist ei taatusti oo ikinä tehny yhtään mitään, eli on kyl kokemattomampii elämän suhteen ku mä. On siel tietyst poikkeuksiaki, tyyppei, joiden kavereil on melkosii bileitä. Yksissä päädyin kokeileen ekstaasia, vaik aikasemmin olinkin päättäny, etten enää koskis huumeisiin.

Helsingissä oon muutenki tavannut paljon kiinnostavaa porukkaa, ja useimmat niist sattumalta. Oon tietty tehny parhaani kokeillakseni kaikkee jännää, mitä Stadist löytyy. Yöelämää pääkaupungis riittää, ja siel liikkuu monenlaisii tyyppejä, myös muita samanlaisia kuin mä. Ja nyt en puhu mistään luovuudest, vaan metässä juoksemisest ja täysikuust.

Yks niist samanlaisista oli nimeltään Riitta Leiniö. Ritu oli helsinkiläinen, mut ei kumminka pitäny mitään yhteyttä sen vanhempiin, ja asu ja liikku vähä kirjavas seuras. Ritu tais viihtyy minun seuras ja tuntee, että me ollaan samanlaisii, mut luulen, et se ei tienny, mitä me ollaan. Ja se kuoli pitkäperjantain yönä Turussa, auto-onnettomuudessa muka! En oo missään vaihees uskonu, et se oli tavallinen onnettomuus. Ihmissudet ei jää auton alle, joten juttuun täytyy liittyy muutaki, ja meinaan ottaa siit selvää. Miks se ylipäänsä oli sinne Turkuun lähteny, sitäkään en tiiä. Ainoo asia, mitä Turust tulee mieleen, on Lasse Tuominen, jonka jotain selityst kansanuskomuksist päädyin kuunteleen lukion äikän kurssin retkel, ja yllätyin, kun se vaikutti niin asiantuntevalt, saattaa ehkä tietää jotakin myös meikäläisistä.

Ritun hautajaiset oli viikkoo pitkäperjantain jälkeen Hesas, ja siel tapasin pari sen kaverii, joita en ollu ennen nähny. Olin tietty ollu pohjattoman masentunu ja sininen koko hautajaismenojen ajan, mut ku törmäsin näihin tyyppeihin, kiinnostukseni heräs ja kisko mut ylös pahimmasta mökötyksestä. Molemmat niistä nimittäin saatto olla myös sutten sukuu. Toinen, Kati sen nimi kait oli, oli jotenki aika pihalla, ehkä aineissa, tai sit muuten vaan tärähtäny, juteltii vähän, mutten oikeen päässy selvyyteen, ennenku sen vanhemmat tuli hakeen sen pois. Se toinen, nuori nainen, kävi lausumas aika kiinnostavat jäähyväissanat haudal: "Anna anteeksi. Juokse vapaana kunnes saavut uusien maiden ääriin." Se tais tietää vainajan todellisen olemuksen. Harmi vaan, se ei suostunu oikeen puhuun mun kans, ja häipy äkkii. Sen verran sain selville, et se oli nimenomaan sielt Turust.

Eka vuosi Kuvataideakatemias on loppumaisillaan, viimeset harjotustyöt on melkein palautusta vaille valmiit. Siis mulla on oikeen hyvin aikaa lähtee Turkuun vähän penkoon asioita. Yks tuttu, Katariina Laakso, johon törmäsin alunperin jossain bileissä, pyys mua ottaan jonkun paketin ja viemään sen jolleki Saija Kalliolle sinne Turkuun. Se on kuulemma sellanen kuljetus, ettei sitä voi luovuttaa kelle vaan. Kyllähän sitä aina tuttui voi autella, eikä se paketti varmaan paljoo paina. Vähän tietyst mietityttää, ku en tiiä, mitä siin on, mut ainahan se on kivaa saada lisää jännityst elämään.

Sini / PM8: Sini Tammelan Antiseikkailut Turussa, osa I

Sini saapui Turkuun junalla joskus seitsemän maissa perjantai-iltana, mukanaan kumma paketti Saija Kalliolle sekä kaksi puhelinnumeroa, Saija Kallion sekä etsivä Matti Mannerin. Ensi töikseen ennen Saijalle soittamista Sini istahti puiston penkille ja avasi paketin. Siellä oli pitkänomainen omituinen lasiputeli, jonka sisällä oli punaista nestettä. Sini oli aika ihmeissään, eikä keksinyt mitään järkevää selitystä koko lähetykselle - itse hän oli lähinnä uskonut kuljettavansa huumeita, mikä olisi ollut aika hurjaa ja tavallaan ihan jännääkin.

Siispä hän lähti kävelemään asemalta poispäin ja soitti Saijalle, jonka kanssa sopi tapaamisen Linnankadun ja Kauppiaskadun ristetykseen, joka oli helppo löytää kartasta. Heti sen jälkeen Sini yritti soittaa Mantereelle, ja totesi, että numero oli väärä, koskapa puhelin vain sanoi, että virheellinen valinta, kun siihen yritti soittaa.

Tapaaminen Saijan kanssa oli vasta tunnin päästä, eikä Sini oikeastaan tiennyt Turusta juuri mitään. Hän siis käveli suoraa tapaamispaikalle, kun ei osannut kartasta arvioida, kauanko siihen menee, ja oli paikalla aivan liian pian. Hän ei viitsinyt kuitenkaan lähteä siitä kauemmas poiskaan, ettei eksyisi, joten tappoi aikaa kiertämällä korttelia ympäri ja istumalla Forumissa piirtämässä. Kun tapaamisaika viimein koitti, tulikin Saijalta tekstiviesti, että hän on vielä vartin myöhässä! Ja sitten lisää odottelua... Parin korttelin kauppojen ikkunat tulivat hyvin tutuiksi. Lopulta Saija ilmoitti olevansa Hunter's Inn -nimisessä baarissa lähistöllä, ja antoi melko selkeät ohjeet sinne.

Sini löysi perille baariin ja löysi myös nurkkapöydässä istuvan Saijan, joka ei lainkaan näyttänyt miltään huumeveikoilta. Sini yritti udella paketin sisällöstä, ja Saija väitti, ettei itsekään tiedä. Sini kävi siis ostamassa kahvia, ja sitten avattiin paketti yhteistuumin. Putelissa oli kuulemma jotakin hienoa saksalaista viiniä. Tätä Sini ei todellakaan uskonut, ei se näyttänyt lainkaan viinipullolta, ja vaikka kuinka kallista olisikin ollut, niin aika kummaa, että sen kuljetusta ei voinut uskoa jollekin viralliselle taholle. Jotakin laitonta siinä täytyi olla, Sini oli siitä ihan varma, ja päätti pitää asian suhteen silmänsä ja korvansa auki.

Sitten Sini kertoi Saijalle, miksi oli tullut Turkuun - Ritun murhaa selvittämään, tietenkin. Sini toivoi saavansa puhelinnumeroita ja hyödyllisiä kontakteja, mutta sen sijaan saikin Saijasta itselleen oppaan ja kyydin. Sai hän toki pari numeroakin, kansanperinnetutkija Lasse Tuomisen sekä Sakarin, Saijan exän ja Turun alamaailmassa vaikutusvaltaisen tyypin, joka kuitenkin osoittautui pian vääräksi numeroksi, eli syystä tai toisesta Saija ei halunnutkaan antaa sitä. Ehkä vain suojellakseen, kun kerran piti sitä miestä niin kamalan pahana. Saija myös soitti Matti Mannerin tyttärelle Satulle, joka kertoi sen oikean numeron. Sini soitti Mannerille ja pyysi tätä selvittelemään Ritun juttua. Saija puolestaan soitti Satun lisäksi parille muullekin tyypille, jotka menivät Siniltä vähän ohi, Kari taisi ainakin olla yksi niistä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän mistään mitään. Eivät tienneet, kuka on Ritu, ja jos olivatkin kuulleet murhasta, eivät ainakaan osanneet tai ehkä halunneet kertoa

Sini ja Saija istuskelivat aikansa Hunter's Innissä, ja kuten hänelle ominaista on, Sini alkoi hiljalleen pitkästyä, ja ehdotti, että josko tehtäisiin jotain. He siis lähtivät kiertämään kaupungilta paikkoja, joissa Saijan mukaan yleensä on toimintaa. Kierros eteni humppaa taustamusiikkina soittavasta Cafe Noirista ohi Hotelli Börsin alakerran ikkunoiden, Hemingway'sin ja Koulun, ja lopulta käytiin jopa katsastamassa vähän sivummassa oleva hohtokeilauspaikka Kiitoratakin, mutta missään ei ollut ketään. Sini painoi kuitenkin paikat mieleensä vastaisuuden varalta.

Saija keksi, että joku vähän epämiellyttävä tyyppi nimeltä Jii oli hänelle palveluksen velkaa, ja voisi ehkä pystyä auttamaan Ritun murhan selvittelyssä. Niinpä hän soitti tälle Jiille ja sopi tapaamisen johonkin kauempana olevaan kaupunginosaan Suikkilaan. Onneksi Saijalla oli auto, jolla päästiin ajelemaan sinne. Automatkalla Saija kertoili kaikkea varsin mielenkiintoista Turun piireistä, kuten sen, että osa tyypeistä ei ole ihmisiä, ja että kaikki heikäläiset eivät pitäneet täysikuulla liikkuvista tyypeistä, kuten Ritu - Sini oli jo itse aiemmin kertonut Saijalle, että uskoi Ritun olleen ihmissusi. Saija ei kuitenkaan kertonut, mitä yliluonnollista näissä muissa Turun tyypeissä oli. Tällaisiksi yliluonnollisiksi hän kuitenkin mainitsi ainakin Jiin ja sen Sakarin, joiden välit eivät ilmeisesti olleet kovin hyvät. Jii oli tullut Tampereelta ja yritti tunkea Turun porukoihin, eivätkä kaikki ilmeisesti ihan pitäneet siitä. Saija oli muutenkin jotenkin ylivaruillaan tämän Jiin tapaamis

Suikkilaan ei ollut pitkä matka. Tapaamispaikka oli meluisa räkälä nimeltä O'Bass. Jii olisi halunnut tavata ulkona, mutta Saija ja Sini vaativat sisään, missä oli lämpimämpää, ja turvallisesti muita ihmisiä lähistöllä. Jii ei tuntunut olevan ihan varma siitä, oliko mitään palvelusta velkaa Saijalle, jota muuten kutsui Anniksi - puhelimessa Ann taas tuntui usein kutsuvan itse itseään Venlaksi, kummallista. Kaikesta huolimatta Jii otti muistiinpanovälineet esiin, kirjoitteli muistiin Sinin vähäiset tiedot Ritusta, ja lupasi tutkia asiaa ja ilmoittaa, kun tietäisi enemmän. Jiin seurassa oli Joel, joka oli kuulemma hänen sihteerinsä, aika hauska kaveri, lipevä kuin mikä, melkoinen naistenmies, mutta ihan leppoisa ja söpö tavallaan. Mitään etäisesti vaarallista muistuttavaakaan ei koko tapaamisen aikana näkynyt. Miehet olivat matkalla keskustaan, joten Saija antoi heille kyydin.

Sitten Sini ja Saija olivatkin melkein takaisin lähtöpisteessä, eli eivät edelleenkään tienneet yhtään enempää, eikä ketään edelleenkään ollut missään. Istuttuaan jonkin aikaa Koulussa he totesivat, että ehkä tutkimukset saisivat riittää tältä yöltä. Saija lupasi Sinille yösijan hotellihuoneestaan, sitten kun nukuttaisi. Sini päätti viettää yönsä muuten kuin nukkuen, ja lähti katselemaan paikallisia menomestoja. Yllättäen Saija myös antoi läksiäislahjaksi vähän piristystä illan menoon, ja edellisen ihan miellyttävän ekstaasikokeilunsa perusteella Sini otti sen mieluusti vastaan, etenkin kun ilmaiseksi sai.

Aamulla Sini asteli hotellista ulos päivänvaloon hiukkasen väsyneenä, pöhnäisenä ja päänsärkyisenä, muttei liian pahasti. Hän totesi olevansa melkein samassa tilanteessa kuin eilen: muutama puhelinnumero ja edelleen kovin vähän tietoa mistään, Saijakin oli aamulla häipynyt ja jättänyt lapun, että saa soittaa, jos on ongelmia tai jotain.

Ensiksi Sini päätti soittaa Mannerille ja kysyä, tietäisikö tämä jotain. No, eipä juurikaan tiennyt. Tutkimustensa perusteella etsiväsetä osasi sanoa, että juu, ei se ollut mikään onnettomuus, vaan murha, ja Ritu oli kuollut jo ennen kuin jäi auton alle. Miten yllättävää. Sini totesi, että koko etsivä taisi olla ihan turha tyyppi.

Sitten kännykkä ilmoitti, että akku on loppumaan päin, ja Sini päätti etsiä latauspaikan. Se löytyi Stockmannin vessan edestä, missä Sini sitten istuskeli ehkäpä seuraavan tunnin. Hän myös hommasi Saijalta Joelin numeron ja soitti hänelle, mutta hän ei ollutkaan missään, sekä yritti soittaa Lasse Tuomiselle, mutta tyyppi ei vastannut, puhelu meni suoraa vastaajaan. Siihen Sinin tutut ja yhteystiedot loppuivatkin, eikä hän enää keksinyt, mitä hyödyllistä voisi tehdä Ritun asian suhteen tai muutenkaan.

Sini siis tappoi taas aikaa ja hänellä oli niiiin tylsää. Parasta lohtua ja ajanvietettä tarjosi, kuten tavallista, piirtely, jota hän sitten harrastikin ahkerasti. Kun puhelin oli tarpeeksi latautunut, hän päätti siirtyä shoppailemaan, muttei oikein viitsinyt ostaa mitään isompaa, kun ei oikein rahaakaan ollut. Loppujen lopuksi hän osti kynsilakkaa, ja istui hetken lakkailemassa yhtä kynttä. Sitten hän soitti Saijalle, ja kysyi, olisiko tämä ehkä jossakin, mutta eipä ollut, vaan lupasi soitella, kun tulisi ihmisten ilmoille taas.

Sini meni Heseen syömään lounasta, ja jatkoi ajantappoa kuten parhaiten taisi. Hän oli hypätä kattoon innostuksesta, kun salattu numero soitti puhelimeen, ja siellä olikin Jii, joka halusi tavata. Jii ja Joel olivat Koulussa, ja Sini istui hyvän aikaa heidän kanssaan. Heillä oli hautajaisissa olleen Katin yhteystiedot ja lisää nimiä, jotka olivat mahdollisesti Ritun tuttuja ja saattoivat liittyä asiaan jotenkin: Marianne ja Johanna. Lisäksi heillä oli epäillyt selvästi tiedossa: ihmissuden täysikuulla olisi voinut tappaa vain toinen, jolla on yhtä nopsat refleksit, eli tyyppi, joka on itsekin kyllin voimakas yliluonnollinen. Näitä taas Turussa olivat Jiin mukaan lähinnä Sakari, ja, yllättäen, Saija. Sini olikin vähän epällyt Saijan ihmisyyttä, mutta että vielä erityisen voimakas, ja mukamas murhaaja... Murhaajaksi Sini ei uskonut hetkeäkään. Lisäksi Jii epäili jotakin kolmatta, ulkopuolista tahoa, josta ei ollut varmuutta. Joel soitti Katille ja tämä lupasi soittaa, kun ehtisi tavata

Sitten Sinillä oli taas tylsää... Hän käyskenteli ympäriinsä kaupoissa ja osti äitienpäivälahjan, koska oli lähdössä sunnuntaiksi Tampereelle vanhempiaan moikkaamaan. Jossakin välissä hän myös törmäsi Jiihin, ja käveli sitten tämän kanssa ympäriinsä. Joel oli edelleen jossakin, eikä Kati ollut soittanut hänelle. Yllättäen Saija soitti ja sanoi olevansa kaupungissa, ja Sini sopi tapaavansa hänet.

Saija ja Sini päätyivät istumaan Shamrockiin ja taas vaihteeksi tappamaan aikaa Joelin soittoa odotellessa. Toki he yrittivät kahdestaan pohtia Ritun murhaa edelleen. Saija soitteli ihmisille ja listasi polttariporukkaa, jotka olisivat voineet tietääkin jotakin Ritusta. Lisäksi mietittiin Jiin taustoja ja oikeaa nimeä, ja Saija soitti Mantereelle ja laittoi tämän selvittämään Jiistä juttuja, vaikka Sini olikin varma, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Saija myös kyseli tosi outoja, kuten että onko Sinillä ollut ongelmia peilien kanssa, onko hän nähnyt painajaisia, tai tietääkö hän jotakin jostain pesukonepalosta Tampereella ja kahdeksikosta, jossa kaksi käärmettä syö toistensa häntiä. Sini lähinnä piti tätä tosi kummallisena.

Viimein Jii ja Joel ilmoittivat itsestään, ja sovittiin tapaamineen Edisoniin, Linnan- ja Kauppiaskadun risteykseen, mistä kaikki tavallaan oli alkanutkin. Vähän myöhemmin myös Kati tuli sinne, ja Joel ja Sini juttelivat hänen kanssa sivummassa olevassa huoneessa. Kati ei kuitenkaan tuntunut tietävän yhtään mitään yhtään mistään, eikä ollut kovin halukas puhumaan, ainakaan Sinin läsnäollessa, yllättäen. Sini siis siirtyi takaisin Jiin ja Saijan luo. Seurasi pitkällisiä keskusteluja ja taas vaihteeksi paljon odottelua, kun muut odottivat, saisiko Joel Katista jotakin irti.

Pitkästynyt ja hermostunut Sini päätti lähteä purkamaan ärtymystään ja pitkästymistään kävelemällä vähäsen. Saija lähti mukaan. Matkalla vastaan tulivat Kari ja Anne, jotka Saija esitteli, ja jotka jatkoivat saman tien matkaansa sinne Edisoniin. Kun Sini palasi kävelyltään, hän kuuli, että Kari oli kertonut Ritun murhaajan: Suomen valtio ja Suojelupoliisi. Täysin uskomatonta, Sini ei ollut ikinä kuullutkaan moista potaskaa. Miksi valtio tappaisi viattoman tytön, joka nyt vain sattui olemaan ihmissusi?

Edisonissa istuttiin vielä hetki. Tähän ajoittui aika tärkeä paljastus: Jii kertoi Katille tarkemmin yliluonnollisista, ja Sinikin tuli kuulleeksi paljon lisää: on olemassa paitsi ihmissusia, myös vampyyreja ja keijujakin, jotka eivät kuulemma ole pieniä ja siivekkäitä, vaan näyttävät ihmisiltä, ja on myös enkeleitä ja demoneja. Nämä oliot voivat ilmeisesti liikkua ainakin peileistä, ja peilien kanssa olikin ollut viimeaikoina ongelmia, erityisesti kait sillä Sakarilla.

Kati onnistui hommaamaan aiemmin päivällä keskusteluissa ilmi tulleen Mariannen puhelinnumeron, ja sai sovittua tämän kanssa tapaamisen. Sovittiin, että Joel ja Kati menevät sinne, Joel peitenimeä käyttäen, ettei Marianne tunnista, jos tietää hänen ja Jiin nimet. Eivät suostuneet ottamaan Siniä mukaan, mikä ärsytti Siniä kovasti. Saija tosin tekstasi, että Koulussa olisi meininkiä, joten Jii ja Sini lähtivät sinne sinne kun Joel ja Kati menivät tapaanaan Mariannea, mutta Koulussa oli lähinnä tosi outoja tyyppejä, joista ei saanut mitään selvää. Ilta olikin jo sen verran pitkällä, että Sini, joka halusi ehtiä vielä kuluvan illan aikana vanhempien luo Tamperellee, päätti jättää jutun sikseen toistaiseksi, ja poistui bussiasemalle.

Jatkoa ajatellen:

Sini siis sai jonkin verran uusia tuttuja Turusta, tärkeimpänä heistä Saija, sekä myös oppi monta nimeä ja näki pari naamaa, sekä kuuli koko joukon kummaa juttua Turun menosta ja meiningistä ja alamaailmasta: ilmeisesti siellä on yliluonnollisia ja okkultismia sekä erilaisia toisiaan kyräileviä ryhmittymiä, kuten Sakarin porukka, Jiin kaverit sekä Kari ja Lasse. Ja sitten on olemassa joku Näkymätön Piiri, joka ilmeisesti harrastaa juuri sitä okkultismia ja jotain muuta sellaista, josta Sini jotenkin sai sen kuvan, että se on joku tylsä, puoliakateeminen setäseurue.

Ritun murhasta Sini sai vähemmän uutta tietoa kuin oli toivonut - hän olisi halunnut nimen ja naaman, että olisi voinut vähän mennä potkimaan tyyppiä. Selvisi vain, että kyllä, se todella oli murha, ja Ritu todella oli ihmissusi. Sen tekijän täytyi olla kohtalaisen voimakas yliluonnollinen tyyppi. Ja sitten väitettiin, että sen oli tehnyt Supo, mikä tosiaan tuntui älyttömältä. Tähän Sini keksi kaksi selitystä. Joko joku valehteli, eikä valtiolla ja poliisilla ollut mitään tekemistä asian kanssa, tai sitten Ritu olikin jotakin ihan muuta kuin kiltti tyttö vähän huonossa seurassa. Sini siis aikoo edelleen kovasti jatkaa tutkimuksia parhaansa mukaan. Kenties olisi syytä kartoittaa tätä Ritun tuttavapiiriä vähän tarkemmin Helsingissä, yrittää saada selville, miksi Ritu oli lähtenyt Turkuun, tai oliko Ritu ehkä kuitenkin tehnyt jotakin kummaa, miksi Supo olisi halunnut hänet tappaa.

Sini/ PM9: Sini Tammelan Antiseikkailut Turussa, osa II

Sini saapui Turkuun kahdesta syystä: hänen piti toimittaa Saijalle joku hämärähkö kirjeentapainen sekä tavata Sakari, joka oli sähköpostitse kertonut, että hänellä olisi tietoa Ritun kuolemasta - hän taisikin olla ensimmäinen ja viimeinen tyyppi, joka väitti omistavansa moista informaatiota.

Jälleen kerran Sini oli kovin kiinnostunut saamansa hämärän lähetyksen sisällöstä. Heti Turkuun saavuttuaan hän ottikin asiakseen avata tämän kirjeen. Ulomman, merkitsemättömän kirjekuoren sisällä oli toinen, jossa oli nimi: Aurora Steinnhelm tai jotakin sinnepäin. Ilmeisesti sitten Saijan oikea nimi. Sen kirjekuoren sisällä oli itse kirje, hienolle paperille painettuna. Ikävä kyllä sen sisältö ei juurikaan auennut. Jotakin siinä puhuttiin Turun asioiden järjestykseen laittamisesta ja Saijan pikkuveljen tekemisistä, ja siitä, ettei Saija tiedä kaikkea kaikesta. Ja allekirjoittajana oli joku Kristiina Lahti, vaikka Katariina oli sanonut, että se on joltain Margaretalta.

Kirjekuorten avaaminen oli ollut vähemmän kuin hienovarainen homma, ja sitä olisi vähän vaikea peitellä. Niinpä Sini marssi Hansan Tiimariin ja osti uuden kuoren, jonka päälle kirjoitti tuon aiemmin sisemmässä kuoressa olleen nimen. Sitten hän soitti Saijalle ja sopi tapaamisen.

Sini ja Saija tapasivat Kauppatorilla ja menivät istumaan Tinatuoppi-nimiseen paikkaan. Kuten tavallista, Sini joi kahvia. Saija avasi kirjeen, eikä näyttänyt huomaavan siinä mitään outoa. Hänen ilmeensä, kun hän kirjettä lueskeli, ei kertonut yhtään mitään. Hän ei tuntunut tajuavan siitä juurikaan enempää kuin Sini. Saija myös näytti Sinille paperin, jossa oli läjä omituisia valokuvia eri paikoista, ikäänkuin kuva-arvoitus. Se ei myöskään sanonut kummallekaan mitään. Saija sanoi, että se on Anterolta, taiteilijatyypiltä, joka oli lähtenyt kiertelemään Keski-Eurooppaan, ja oli nyt ilmeisesti palannut. Antero oli kuulemma vaikuttanut olevan vähän sekaisin, ehkä aineissa. Ja se joku Katin kaveri, huumediileri Niko, liittyi jotenkin Anteroon. Kumma juttu, mutta toisaalta Suomi on pieni maa... Joka tapauksessa, Saija oli lähdössä tapaamaan tätä Anteroa, ja Sini ei kuulemma voisi tulla mukaan. Tyypillistä. He siis lähtivät Tinatuopista ja kumpikin menivät omaan suuntaansa.

Sinin suunta oli jokivarsi, johon hän meni istuskelemaan ja piirtämään erästä ravintolalaivaa. Siitä ei tullut erityisen hienoa jälkeä, mutta ainakin aikaa kului. Saija oli luvannut soittaa kun olisi hoitanut asiat Anteron kanssa, mutta mitään ei kuulunut. Sini lähti hiljakseen kävelemään takaisin keskustaan. Hän vietti hetken Hesessä ranskiksia syöden, ja lähti jatkamaan matkaa. Shamrockia ohittaessaan hän näki ikkunan läpi Saijan - ja Joelin! Heti sinne.

Saija ei kuulemma ollutkaan nähnyt Anteroa. Sini oli vihainen, kun Saija ei ollut soittanut, mutta erittäin iloinen siitä, että törmäsi taas Joeliin. Joelilta Sini kuuli uutisia Jiistä: Jii oli ilmeisesti joutunut johonkin pulaan ja päätynyt uudelle komennukselle Alaskaan. No, se olikin aika nuija tyyppi. Hyvä juttu Joelin kannalta siis, kuulemma Joel oli nyt vastuussa siitä Tampereen puljusta.

Tässä vaiheessa Sini sai varmistuksen pitkällisille epäilyilleen: Saija myönsi olevansa vampyyri, ja myös sen, että Sakari on sellainen. Sini kertoi Saijalle, että oli aikeissa tavata Sakarin, ja tällä kertaa Saija antoi Sinille Sakarin numeron. Hiukkasen hermostuneena Sini soitti Sakarille ja sopi tapaamisen myöhemmin samana iltana. Joel häipyi hoitamaan jotain juttuja, ja vähän myöhemmin häipyi myös Saija. Joel lupasi soittaa, Sini oli aika harmissaan ja ihan varma, ettei kukaan soittaisi kuitenkaan.

Yllättäen ei mennyt kovinkaan kauaa kun Joel sitten soittikin, ja roudasi Sinin Viskibaariin yksille. Siellä he istuskelivat ihan tyytyväisinä vähän aikaa ja keskustelivat vähemmän syvällisiä, kunnes tuli aika tavata Sakari. Sini otti Joelin mukaan henkiseksi tueksi.

[Tästä alkaapi Sinin muistinmenetys. Sini ei siis tiedä tästä enää yhtikäs mitään, mutta se on kuitenkin olennaisen tärkeää.]

Ihan kuten Saija oli sanonut, Sakari ei näyttänyt yhtään pelottavalta, vaan pelkästään tavalliselta nörttipojalta. Joka tapauksessa hän lupasi, että hänellä tosiaan on tietoja. Sini totesi, että hänen tavoitteenaan tässä hommassa oli saada tietoja, koska hän on utelias, mutta että tiedot saatuaan hän luultavasti haluaisi käydä vähän potkimassa sitä murhaajaa. Joka tapauksessa hän halusi tietää Sakarin hinnan. Sakari sanoi, että hinta voisi olla vaikkapa sielu. Tai sitten palvelus. Sini totesi, ettei halua ihan niin suurta uhkapeliä harrastaa, että möisi sielunsa, mutta palvelus olisi ihan OK. Sakari vaati, että joku puolueeton tyyppi tekee sopimuksen ja soitti sille. Joel ei saisi tulla mukaan. Joel varoitteli, ettei Sini tekisi mitään tyhmää, mutta Siniä ei juuri kiinnostanut. Hän oli kuitenkin koittanut selvitellä tätä hommaa sen verran pitkään, että olisi valmis vähän maksamaankin jotta saisi viimein jotakin selville.

He kävelivät Sakarin kanssa poispäin. Sakari ilmoitti, että sopimukseen kuuluu vaitiolovelvollisuus siitä, ketkä sen tekivät ja mitä siihen liittyi. Okei, okei. He saapuivat auton luo. Autoa ajoi joku tyyppi, joka oli se Sakarin puolueeton sopimuksenvahvistaja. He ajelivat johonkin. Tyypin nimi oli kuulemma Julius ja se oli saaristosta. Ja vähän myöhemmin se selitti, että se oli ollut samanlainen kuin Sini, ennenkuin joku oli ottanut siltä sielun, tai jotain. Ei kiva.

He pysäköivät auton johonkin syrjäisen oloiseen paikkaan. Rusakko hyppi pois alta, kun he astelivat ulos autosta. Sopimus kirjoitettiin aika nopsasti. Siinä sanottiin, että Sini on palveluksen auki sekä Sakarille että Juliukselle - tästä jälkimmäisestä ei ollut puhuttu mitään, mutta se oli kuulemma välttämätöntä. Justjoo. Joka tapauksessa sopimus sitten solmittiin, ja Sakari kertoi tietonsa. Supo oli ollut vain työkalu, totta tosiaan. Ritu oli sotkeentunut johonkin, mihin ei olisi pitänyt, ja joku oli halunnut siivota hänet pois tieltä. Mutta se joku, joka oli oikeasti asian taustalla, olikin jo kuollut. Jipii. Ei siis kostoa tiedossa. Koko kauppa oli yhtä kusetusta, Sakarin tiedot täysin turhia. Tässä vaiheessa Sakari ja Julius alkoivat puhua sielun ottamisesta. Siniä alkoi hitusen huolestuttaa, ja kun sedät käskivät häntä menemään autoon, hän ei olisi halunnut. Hän yritti juosta pakoon, mutta ei vaan pystynyt.

Sedät ajelivat takaisin keskustaan, ja kaikki nousivat ulos autosta. He sanoivat, että palvelukset hoidetaan heti. Juliuksen palveluksena Sini joutui pitelemään rubiinia ja vastustelematta lausumaan sanat, jotka siirsivät hänen sudensielunsa siihen. Sitten Sakarin palvelus: Sinin pitäisi pitää seuraa Auroralle ja suojella häntä parhaansa mukaan. Tyhmää, senhän Sini olisi muutenkin tehnyt. Ja sitten sedät vielä ottivat ja tyhjensivät Sinin muistin siitä hetkestä lähtien, kun hän oli ekaksi tavannut Sakarin.

[Eli, tähän loppui se unohdettu jakso ja muistinmenetys.]

Sini löysi itsensä jostakin parkkipaikan nurkalta läheltä Forumia, eikä hänellä ollut mitään hajua siitä, missä hän oli ollut ja miksi hän oli siellä, ja hänellä oli omituisen ontto olo. Hän soitti hädissään Joelille. Joel sanoi olevansa Edisonissa. Sini olikin ihan siinä lähellä, mutta siellä oli juuri ollut pilkku, joten sinne ei päässyt sisään. Hetkeä myöhemmin Joel, Aurora ja sitten se Antero, joka esiteltiin Sinille, tulivat ulos Edisonista, ja yhteistuumin suunnattiin kohti Viskibaaria.

Joel vakuutteli Sinille, että he olivat oikeasti tavanneet Sakarin, mutta Sini ei millään muistanut mitään siitä, eikä viimeisten parinkymmenen minuutin tapahtumista. Kaikki taisivat olla vähän huolissaan, eikä vähiten Sini, jota kovasti epäilytti, olisiko hän todella tullut myyneeksi sielunsa. Hiljalleen huolestuminen muuttui kuitenkin raivoksi tuota typerää Sakaria kohtaan, joka oli selvästi tehnyt hänelle jotain ikävää ja sitten pyyhkinyt kaikki muistot siitä. Sakari saisi vielä maksaa tästä!

Seurue asettui baariin, ja Sini osti juotavaa. Heillä oli syvällinen juttutuokio Anteron kanssa. Antero vaikutti aika hassulta, vähän pihalla olevalta tyypiltä. Hiljaisesti, vain Sinille, Antero selitti, että hän oli oikeasti menettänyt sielunsa joskus kauan sitten, jolloin hän oli tehnyt hirveyksiä, tappanut jonkun papin, ja joutunut jonkun käskyläiseksi, joka oli sen sielunkin sitten ottanut, ja sen jälkeen hänen elämänsä oli vain vilistänyt silmien edessä ja vuodet ja vuosikymmenet ja sadatkin olivat menneet sekaisin. Ei kuulostanut kivalta. Antero pyysi, ettei Sini kertoisi kenellekään.

Kati, Sinin tuntema ihmissusi, saapui myös Viskibaariin, ja pari muutakin tyyppiä, ainakin Anne, ja sitten joitakin gootin näköisiä tyttöjä, jotka kuitenkin häipyivät pian. Ja sitten huivipäinen tyyppi nimeltä Julius, joka teki jotain kauppoja Saijan kanssa. Joka tapauksessa, Kati kertoi kuulleensa huhun, että joku oli menettänyt sudensielunsa. Kati ei tiennyt muita susia kuin itsensä ja Sinin, joten homma näytti pelottavan selvältä. Sini oli tosiaan hukannut sielun, mutta vain toisen niistä. Hän ei enää tuntenut kuun kutsua. Se oli kauhea ajatus, ja lisäsi entisestään Sinin raivoa Sakaria kohtaan.

Niinpä kun Saijan suunnitelmat hyökkäyksestä Sakaria vastaan kävivät ilmi, Sini oli täysillä mukana. Heillä oli kuulemma jokin laatikko, jonka avaamiseen tarvittiin monta tyyppiä, ja joka olisi jotenkin haitallinen Sakarille, voisi jopa tappaa sen. Sini oli innoissaan. Listitään se Sakari. Loistavaa. Laatikon sisällöstä vain oli vähän vaihtelevia näkemyksiä: joko siellä oli demoni, tai sitten se imisi kaikista lähellä olevista kaiken yliluonnollisen, tai jotain. Sinille se oli aika sama, kunhan se vain satuttaisi Sakaria. Paitsi että sen avaamiseen tarvittiin tavallinen ihminen, ja illan aikana Sini oli saanut tietää, että Joel oli nimenomaan vain ja ainoastaan ihan tavallinen ihminen, yksi niistä harvoista tässä porukassa. Siispä hänen pitäisi avata laatikko, ja se oli aika kurja ajatus. Joel yrittikin juoda itsensä mahdollisimman känniin tuota lähestyvää mahdollista kuolemaa odotellessaan.

Synkkä seurue marssi kohti tapaamispaikkaa ja Sakarin kohtaloa, eli siis jotakin puistoa tois' puol' jokkee. Sakari olikin siellä odottamassa, kiltisti kuin mikä. Kiltiltä se lähinnä näyttikin, ei yhtään niin pahalta ja ilkeältä kuin Sini oli odottanut, mutta ulkonäöstä viis, se ansaitsi kumminkin tulla listityksi! Saija ja Sakari kiertelivät toisiaan ja naljailivat mahtipontisesti, kun muut odottelivat, mitä tulemaan pitää.

Viimein pari kaivattua keijuakin saapui paikalle, ja Julius piirsi maahan jonkin kehän, jonka sisään Sakari yllättävän kiltisti ja itsevarmasti asteli. Joel otti laatikon, ja muut mukanaolevat asettuivat kehään seisomaan. Paitsi Kati, joka sanoi, ettei halua olla messissä vaan meni puskaan piiloon. Joel selitti vielä jotain Sakarille, kun sen käskettiin avata laatikko, ja niin se sitten avasi sen.

Jotakin meni ilmeisesti todella pahasti pieleen. Laatikko jotenkin räjähti tai jotain, ja sitten sattui kovasti, ihan kuin olisi tökitty täyteen piikkejä. Sini tuupertui maahan ja hetkeä myöhemmin menetti tajuntansa.

Sini heräsi seuraavana aamuna yksin jossakin tosi ikävässä, kylmässä ja kolkossa sellissä, jonka keskellä oli arkku. Hänellä oli yleisesti ottaen tosi huono olo, joka paikkaan sattui ja sitten vielä oli se pienoinen sielunpuutostilakin. Sellistä kuitenkin johti portaat ylös, joten Sini hoiperteli pois sieltä.

Ulkona aurinko oli korkealla ja päivä pitkällä. Ja mukavalla vihreällä nurmikolla istui ärsyttävän mukavan näköinen kolmikko odottelemassa Siniä: Saija ja Sakari sulassa sovussa, sekä Julius. He pyysivät Siniä luokseen, ja Sini sitten meni. Seurasi kovasti keskustelua ja ikäviä uutisia.

Sakari ja Saija selostivat ensinnäkin, että juu, koko laatikkojuttu oli yksi iso huijaus, ihan niinkuin Saijan ja Sakarin riitakin, ja he olivat kovasti pahoillaan, mutta se oli välttämätöntä. Siihen liittyi joku vielä heitäkin isompi voima tai tyyppi jonka nimi oli joku Daltron tai jotakin sellaista, josta oli pitänyt päästä eroon, ja se riita liittyi jotenkin siihen. Laatikon pointti taas oli kai jotenkin ollut selvittää, minkälaista porukkaa siihen hommaan lähtisi, tai jotakin. Vaikka tyypit niin iloisesti selittelivätkin, niin koko homma jäi Sinille silti hämäräksi.

Harvinaisen selväksi kumminkin kävi se, että Sini ei voisi enää mennä kotiin, ei Tampereelle eikä Helsinkiin, koska hän oli nyt kuulemma hyvin turkulainen ja muualla häntä vainottaisiin. Sen sijaan Saija ja Sakari tarjosivat diiliä, eli Sini jäisi Turkuun, saisi sieltä kämpän ja opiskelupaikan, olisi turvassa, saisi palkkaakin, kunhan vain palvelisi Saijaa ja Sakaria. Kivalta kuullosti, joo, paitsi ettei sille ollut tarjolla mitään vaihtoehtoja. Ja jos Sini jotakin todella inhoaa, se jokin on muiden totteleminen ja se, että tekee juuri niinkuin sanotaan. Nyt vaan ei voinut muuta. Kovasti ne yrittivät puhua ja selittää, kuinka kivaa ja loistavaa tämä olisi, mutta Siniä ei kiinnostanut. Hän totesi, että OK, kun ei kerran muuta voi, ja joko nyt saa mennä syömään, kun oli aika kova nälkä. He kysyivät Sinin palkkatoivetta, ja Sini sanoi, että haluaa takaisin sudensielunsa. Jos he voisivat sen järjestää, niin Sini voisi olla heille töissä melkeinpä omasta tahdostaan ja tyytyväisenä. Ja sen

Siniä otti ankarasti päähän. Hän lähti kävelemään poispäin, aikomuksenaan saada ruokaa, ja jossain välissä tajusi, ettei ihan tiedä missä on, joten soitti Joelille, joka auttoi vähän. Sini päätyi Subwayhin syömään, ja söikin sitten oikein reippaasti ja kiltisti. Samalla hän kokosi ajatuksiaan, ja päätti, että jos kerran nyt on pakko olla Turussa jumissa, niin sitten on, ja siitä pitäisi ottaa ilo irti. Saija ja Sakari olivat luvanneet paljon rahaa, enemmän kuin Sinillä olisi koskaan ollut. Sini siis meni saman tien läheiseen kauppaan katselemaan vaatteita.

Sinillä oli kumminkin vähän yksinäinen olo ja hiukkasen onneton kaikesta huolimatta, joten hän soitti Joelille, ja he menivät yhdessä Shamrockiin, mihin Saijakin kohta ilmaantui. Joel kertoi heränneensä jostakin kellarista, missä oli keijuja. Sini pui omaa tilannettaan Joelin ja Saijan kanssa, ja Saija ilmoitti, että sielun palauttaminen voisi tapahtua ehkä vuoden sisällä, koska sen tilalle pitäisi hommata toinen sudensielu, mikä ei ehkä olisi kovin helppoa, ja että Sini voisi auttaa, jos löytäisi jonkun halukkaan sielunluovuttajan...

Joelillakin oli vähän nälkä, ja kolmikko meni pizzeriaan syömään. Sitten Joel lähti tapaamaan Juliusta, ja Saija puolestaan Anitaa. Sini palloili Saijan mukana. Saija selitti kaikenlaista keijuista, jotka kuulemma olivat tekemässä jotakin kurjaa rituaalia Saijan kiusaksi, tai jotain, ja Saijaa kiinnostaisi tietää asiasta lisää. Siniä puolestaan kiinnosti tavata keijuja, ja kun Anitalta vielä selvisi, missä keijut ovat, Sini lähti sinne, ekaa kertaa virallisesti Saijan leivissä jotain duunia tekemässä.

Keijut Satu ja Taru, sekä vanha tuttu ihmissusi Kati, ja joku Johanna, joka oli kai sama Johanna, joka oli ollut polttareissa silloin joskus, olivat kirjastossa etsimässä jotain tietoa, ja tarvivat myös Saijan oikean nimen. Niillä oli joku nimi, ja Sini tsekkasi sen ja totesi sen olevan juuri se oikea nimi, mikä siinä kirjeessä oli ollut. Sitten keijut suuntasivat pois johonkin omaan mestaansa, ja Sini seurasi. Siitä rituaalista kävi ilmi sen verran, että siihen liittyi jotain tavaroita, jotka piti viedä keijumaahan eli Arkadiaan, ja keijut sanoivat, että tekevät sen, koska haluavat lisää keijukarkkia... Justjoo. Ja ne tarvivat siihen ihmissuden mukaan, minkä takia Kati oli niiden kanssa. Ja sinne keijumaahan ei kuulemma voineet mennä kuin keijut ja ihmissudet silloin kun ne on kutsuttu.

Kun keijut menivät ovesta sisään johonkin mestaansa, Sini jäi pihalle ja soitti Saijalle ja kertoi, mitä oli saanut selville. Saija käski Sinin estää niitä keijuja tekemästä sitä rituaalia, eikä Sinillä ollut mitään hajua, miten sen voisi tehdä. Hän oli juuri lopettanut puhelun, kun se Johanna ryntäsi ulos ovesta, kädet tulessa. Oho. Tosi outo juttu, joka jotenkin myös huvitti Siniä. Siltä oikeasti nousi käsistä liekkejä! Tajutonta! Joka tapauksessa, ovesta tuli ulos myös Kari Sgiebelgerb, joka kovasti sääsi jotain, että ne liekit saataisiin sammumaan.

Sini jäi hetkeksi ulos hengaamaan ja jutskaamaan keijujen kanssa, ja ne olivat oikeasti aika vinkeitä tyyppejä. Hauskoja ja hassuja, päinvastoin kuin melkein kaikki muut turkulaiset. Sini päätti mennä sisään katsastamaan paikan. Se oli jonkinmoinen kellariluolasto, ja siellä oli Karin ja sammumaan päin olevan Johannan lisäksi myös Anne. Hetken päästä Joel ilmestyi paikalle.

Joel ja keijut juttelivat jotain pöydällä olevasta peilistä. Sitten kaikki häipyivät pihalle röökille, paitsi Joel ja Sini. Sini kertoi Joelille, että heidän pitäisi jotenkin estää se rituaali, mutta Sini ei tiennyt miten. Joel otti ja kahmaisi sen peilin laukkuunsa, ja sitten he vain kävelivät tiehensä, sanoivat keijuille ja muille heippa vaan, ja soittivat Saijalle.

Joel, Sini ja Saija menivät jälleen Shamrockiin istumaan ja odottelivat, josko kohta joku soittaisi ja vaatisi peiliä takaisin. He myös katselivat sitä kovasti. Sen sisällä oli jotakin pyörteilevän savuista, ja pinnassa joitain outoja riimuja tai merkkejä, jotka Joel piirsi paperille. Kukaan vaan ei soittanut. Julius ilmestyi paikalle. Sille näytettiin se paperi, jossa oli merkit, mutta ei peiliä itseään, ja yritettiin selvittää, tietäisikö se peilistä jotain. Ei tuntunut tietävän.

Viimein kyllästyttiin odottamaan ja Saija yritti soittaa keijuille ja käydä kauppaa peilin palauttamisesta, mutta yllättäen ne eivät tuntuneet olevan mitenkään kovin hädissään, ja olivat kuulemma kovasti tekemässä sitä rituaalia kaikesta huolimatta... Eli Sini ja Joel olivat källänneet ja se peili ei ollutkaan niin kovin tärkeä, kait. Äh.

Sinin tulevaisuudesta

Sini siis hukkasi sudensielunsa kiitos todella tyhmän diilin, jota hän ei itse edes muista, ja on kovin onneton asian johdosta. Sikäli kun Sini muistaa, hän on aina ollut susi, ja ihan tyytyväinen ja iloinen sellaisena. Ilman sitä hän on vajaa. Hän siis haluaa kovasti saada sen takaisin, ja on valmis tekemään vaikka mitä sen saadakseen - melkein mitä vaan, paitsi luopumaan siitä jäljelläolevasta sielustaan. Ritun kuolema jää ikuiseksi mysteeriksi. Sini uskoo saaneensa jotain tietoja, muttei tiedä mitä, ja joka tapauksessa, koko juttu ei oikeasti ollut sen sudensielun arvoinen. Ja Sini syyttää Sakaria koko hommasta, ja on tälle edelleen erittäin vihainen.

Kaikesta huolimatta Sini on nykyään töissä Sakarille ja Saijalle, koska he sanoivat, ettei Sini voi lähteä takaisin Hesaan eikä Tampereelle, paitsi lyhyesti käymään, ja Sini oli aika valmis uskomaan heitä. He lupasivat järkätä Sinille kaiken tarpeellisen Turussa, toistaiseksi kesäloman ajaksi, ja sitten syksyllä voitaisiin solmia joku oikea sopimus ja katsoa tarkemmin. Seuraavan viikon ajaksi Sini sai käyttöönsä loistavan hotellihuoneen. Ja niin paljon rahaa kuin hän vain tarvisi. Tärkeintä oli kuitenkin, että työtä vastaan Saija ja Sakari lupasivat, että voisivat järkätä Sinin sudensielun takaisin. Se on se ainoa syy, miksi Sini oikeasti, vapaaehtoisesti, suostui tekemään S & S:lle töitä.

Siispä Sini ilmoittaa vanhemmilleen Tampereelle, että viettää kesälomansa jonkun kaverin luona Turussa. Ja ilmoittaa Helsinkiin kouluunsa Kuvataideakatemiaan, että on ainakin syyslukukauden poissaolevana, eikä tule syksyllä opiskelemaan, sekä purkaa vuokrasopimuksen Hoasin solukämppään, jossa on Helsingissä asunut. Halusi hän sitä tai ei, Sinistä tulee joka tapauksessa toistaiseksi Turkulainen.

Mitään sen suurempia tulevaisuudensuunnitelmia hänellä ei sitten olekaan. Hän aikoo elää Turussa niin täysillä kuin voi, kiertää kaikki bilemestat, törsätä aivan sikana rahaa shoppailuun ja muuhun lystiin, tutustua uusiin porukoihin, ja hengata kivojen tyyppien, kuten Joelin seurassa. Silloin kun on pakko, hän sitten tekee niitä Saijan tai Sakarin hommia, mitä nämä vaativat, että saisi jatkossakin paljon rahaa, ja sitten on tietysti se tärkein juttu, se yksi ainoa tavoite, mikä Sinillä on vielä jäljellä. Menetetty sudensielu pitää saada takaisin.

Sini / PM11: Sini Sillävälin Toisaalla

Sini oli saanut päähänsä lähteä Stadiin bileisiin. Saija ja Sakari olivat antaneet luvan, ja Saijan oli myös tarkoitus olla siellä. No, se oli Sinille ihan sama, eikä sitä Saijaa missään näkynyt. Sini vaan oli bileissä ja tapasi kaikkia vanhoja Stadin kavereita. Oli kivaa.

Perjantai-iltana Iso Paha Sakari soitti Sinille ja kyseli, oliko Aurorasta kuulunut, kun se ei kuulemma vastaa puhelimeen. Sitten IPS myös pahoitteli, että Sini on sotkettu tähän. Sini ihmetteli, mihin hänet on sotkettu, koska hänellä oli parhaillaan ihan kivaa bileissä, eikä hän tuntenut olevansa missään sotkussa. Siniä alkoi tietenkin hämätä, että olihan Auroralla varmasti kaikki hyvin, joten hän sitten soitti tälle, ja kyllähän Aurora vastasi puhelimeen, ja sanoi, että ei huolta. Sekä lupasi ilmoittaa, jos tarvitsee Siniä johonkin.

Muuta ihmeellistä koko iltana ei tapahtunutkaan, paitsi että sitten seuraavana päivänä, kun Sini heräsi jostakin kaverin kämpän sohvalta ja hieroi jumiutunutta niskaansa, sieltä löytyi jotakin tosi outoa, mitä siellä ei aikaisemmin ollut ollut. Semmoiset nepparit. Vähän niinkuin paidassa, paitsi että ei kuitenkaan. Aika kummallista. Vähän hämäävää. Eivät ne mitenkään ikäviltä tuntuneet, eivät sattuneet tai mitään. Sinillä ei ollut mitään muistikuvaa, miten ne olivat sinne joutuneet.

Maanantaina Sini palasi takaisin Turkuun ja kuuli kaikenlaista kummaa siitä, mitä siellä oli tapahtunut, kun hän oli ollut toisaalla...

Sini / PM-välipeli, eli Sini Tammelan antiseikkailut, osa III: Mökkireissu

Mul ei menny järin hyvin. Saija ja Sakari oli hävinny mystisest sillon, ku olin ollu Stadis bilettääs - oli se kyl aika tyhmä veto lähtee sinne. Eli siis mul ei ollu enää duunii, ja rahat oli hiljalleen loppumaan päin, ja sit ku ei ois rahaa maksaa vuokraa, ni kämppäki menis...

Olin kuullu Susalta et joku porukka on lähös jonneki mökille, ja et ainaki Kari ja Anne on siellä, ja sit jotain keijusälää. Se kuulosti must aika kivalta, ja Susa lupas ottaa mut messiin, jos roudaisin itteni Saloon. Siispä tein sit nii, ja se poimi mut kyytiin sielt Salon juna-asemalta. Ja sit me ajeltiin autolla johonkin tosi korpeen, missä se mökkimesta oli.

Heti ku päästiin mökin pihaan, törmäsin johonki ihan uuteen tyyppiin. Sen nimi oli Marko, ja vähä myöhemmin tuli selväks, et se oli keiju, paitsi et aika tylsä sellanen. It-netti-keiju-setä. Nörttikeiju. Pöh. Sit siel oli toinenkin uus tyyppi, semmoinen Daniel, jonka mä sit päätin nimetä Taneliks. Se muistutti vähäsen Sakaria, mut ilmeisesti oli ihan pihalla ihan kaikesta, ja ihan tavallinen ihminen vaan. Voi raasua. Saipa ainaki kertarysäyksellä selville, et maailmassa on paljon outoja tyyppejä. Nii, muita ketä siel oli, oli Satu, mulle jo ennen tuttu keiju, ja sit tosiaan Susa, ja Kari ja Anne, ja sit Johannan ruumiissa asustelevia tyyppejä. Eka siin oli joku semmoinen Nirgo tai jotain, joku Snirkki, joka oli kuulemma assyrialainen pappi, mitä ikinä se sit meinaakaan.

Kariihan mä oikeastaan ehkä lähinnä olin tullu tapaamaan, koska mä tiedän, et se tietää kaikkee. Eli mä yritin sillai vaivihkaisesti siltä kysellä juttuja. Sain siltä, ja muiltakin, aika monipuolisen ja sekavan kuvauksen siitä, mitä Turus oli käyny sillon, ku mä olin Stadis, eli kuin siit talosta, mis Johanna asu, oli posahtanu kaikki ikkunat. Kukaa ei oikee tuntunu tietävän ihan kaikkee, mitä oli käyny, mut Johanna, tai siis Atur... mut en mee vielä asioiden eelle, no, se tyyppi kumminki, oli painanu jotain nappia, minkä se oli saanu Karilta ja kait Sakarilta, mikä sit oli kosauttanu ne ikkunat, ja sit Satu ja jotku muut oli mättäny Sakaria (jes!), ja jotain semmosta. Ja nyt Kari oli työtön ja rahat ihan loppu, vähän niinku mäkin, paitsi et se sentään ees osaa jotain järkevää.

Ni, niist mun muista ongelmista sit. Se tuli aika äkkii selväks, että sekä Saija että Sakari on pysyvästi pois kuvioista, ja samoin Julius, et niistä ei tarvis välittää, mut toisaalta, tosiaan, eipä tulis rahaaka enää. Ja sit Kari myös sano, et se sudensielu, jos se on menny, ni se on sit menny, ja se siitä. Ei sitä saa takas. Prkl. No, mut ei se mitään. Kuulemma on ihan helppo tapa tehä must taas susi: pitää vaa hommaa joku susi pureen mua. Tietty sit se jotain selitti, et se ei välttis toimis ja vois olla vaarallista, mut mitä sit. Jos se on ainoo mahollinen tapa, ni totta kai mä koitan sitä. Pitää vaan ettii Kati käsiini ja pyytää sitä vähä puraseen. Kyl se varmaan suostuu.

Ne hemmetin nappula-neppari-niskajutut nostatti heti melkosen älämölön. Jotenki kaikki hyppäs pari metriä taaksepäin, ku kysyin, mitähän semmoset vois olla. Ne oli kuulemma kuulleet, et sellasia vois ihmisille ilmaantua, jos ne käy Stadissa, mut ei ollu aiemmin nähneet sellasia oikeesti. Nytpä näkivät sit. Ja sit ne kehitti kaikkii aika järkkyi teorioita, miten joku sit vois ehkä liittää mut johonki tietokoneeseen ja lukee ajatuksia tai vaik ties miten syöttää uusia tai jotain. Pelottavaa. Mun eka ajatus oli tietty vaa ottaa joku teräase ja nyhtää ne irti, mut sit noi muut oli sitä mieltä, et se ei ois fiksuu, ku ne varmaan menis ehkä syvemmällekin, ja ne oli sitä mieltä, et ne pitäis mennä kuvauttaan tai jotain. Ja sit ne myös oli sitä mieltä, et vaik ny periaattees S & S on pois ja mun ei sillee oo pakko olla Turussa, ni ehkä nyt ois kuitenki parempi, niin kauan ku ei tiietä, mitä siel Stadis voi käydä. Tampere vois kuulemma olla enempi jees, mut ei ihan just nyt vielä ainakaan.

Mua ei kauheesti houkuta ajatus mennä johonki sairaalaan jotain säätään, ku en mä ees oo sairas, ja ne mestat on oikeesti niin kolkkoi ja ikävii, ja saasta, en mä ehkä ees halua tietää, mitä kaikkee joku Supon sika on oikeesti mun päähän installoinu.

Jeh. Ne oli ne mun ongelmat. Muillaki oli ongelmii: Satu kävi jossain unimestas, siel Arkadias kai taas, mistä ne keijut aina höpisee, ja sit se hommas sielt jonku avaimen. Se vaa oliki sit vääränlainen avain, ja kaikki meni muutenki pieleen, ilmeisesti, ku se meinas jumittaa johonki limboon ja sit Marko kävi pelastaa sen, mikä oli tosi söpöö. Satun oli pitäny saada avain, et se voi mennä takas sinne Arkadiaan aina ku se haluu, ja nyt se saiki vaan one-way-ticketin, et joko sen pitää pysyy tääl ihmisten seas ja vaikuttaa nii ihmiseltä ku olla ja voi, tai sit mennä sinne Arkadiaan ikiajoiks eikä ikinä tulla tänne. Ihan syvältä tommone. Mut eiköhän se jotenki selvii, koska ainaki Karilla ja Tanelilla oli jotai ideoita.

Sit oli tosiaa tää Johanna/Nirgo/Atur-tapaus. Eli siis, ilmeisest oikee Johanna on kuollu jo joskus ajat sitte, ja sit sen ruumiis on asunu kaikkii tyyppejä. Ja Atur on niist yks hyvä tyyppi, se on joku ihme tulihemmo, millä on kolme parii siipiä, ja se palvoo jotain ihmeen pyhää Mazdaa. Joku Ahura Mazda tai jotain se kai oikeesti oli, joku zoroastrilaisuus-systeemi. Mut sillon siinä ikkunanpoksauksessa oli samalla sattunu kaikkee, ja sit siin Johannan ruumiis oli ollu joku, ja sit joku muu, ja sit toi Nirgo oli tullu siihen. Ja Nirgo oli tosi tylsis tyyppi, se vaa yrmyili kaikille, mut sil oli loistavii ilmeitä kyl. Nirgon oli sit tarkotus nukkuu tääl jonku kirveen kans, jos sit joku kuollu tulis vierailee sen luo yöl ja selittää jotain. Enkä mä ihan tajunnu, ketä ne oikeen odotti, mut sit se, kuka tuli, oli se Atur. Atur (Johannan ruumiissa siis) oli eka vähän aikaa ihan sekasin, mut ku se vähän selkiinty, ni mä vähän opin ehkä tunteenkin sitä, ja se oli tosi rento tyyppi. Se Snirk

No juu, ilta parani kummiski huomattavasti siin vaihees, ku Susa tarjoili pipareita. Ne oli sinisii, ja niis oli paljon nonparelleja, ja sit kaikki olikin oikeastaan aika kivaa. Elämä ei näyttänykään niin pahalta. Oltiin sit aika onnellisii loppuilta, me ketkä oltiin syöty niitä. Kari ei vissii ihan kauheesti ollu ilonen ku Susa oli niit meille syöttäny, mut ei se mitää, koska se oli ihan mukavaa, ja Kari ny on vissiin vähän tollanen tiukkis toisinaan.

Ja sit me mentii nukkuun jossain vaihees, ja sit siel juoks hiirii yöllä, ja sit mä heräsin hirveeseen tömäykseen, ku rastas lens päin ikkunaa ja kuoli. Ja sit sain Tanelilt kyydin pois sieltä.

Eli siis, ylipäänsä, ei yhtää hassumpi mökkireissu. En mä ehkä kauheesti taas saanu mitään aikaan, mut enpä ainakaa vissiin järkänny mitään isompia ongelmiakaan, ja mul oli aika kivaa.

Sini / PM12: Sini Tammelan Suuri Seikkailu Turussa

Oltiin oltu vähän reissaamas tyttöjen kesken - Susa, Anne, Johanna, Satu, Marianne ja Titiu ja mä. Tultiin sit kotiin perjantaina illalla tosi myöhään, oli vielä aika onnellinen olo. Kaaduin sänkyyn ihan sikaväsyneenä, en ees tiiä, mitä kello oli. Heräsin joskus ennen kahtatoista ku Susa soitti, ja sano, et sill on valokuvia, ja et niit vois nähän Johannalla klo 15. Menin takas nukkuun vielä.

Nousin viimein sängyst joskus ennen kahta. Vaatteet oli rutussa ja likasia, ja ruoka oli homeessa, paitsi näkkärit ja kahvi. Roudasin sit itteni ulos ja soitin Susalle. Se sano olevansa Hansan Hesessä, ja mä päätin mennä sinne kans, noin niinku aamupalalle. Meinasin mennä väärään Heseen ja eksyä Hansaan, kuten tavallista, mut löysin sit lopult Susan.

Silki oli kai vähän lomakrapula – vähä vähemmän onnellinen olo, ja ei muistanu, mitä oli tehty. Ihmeteltiin vähän valokuvia, oli kai ollu tosi kivaa! Sinne Heseen tuli sit pari tyyppiä moikkaan Susaa, ja mäkin tutustuin niihin. Ne oli Minea ja Liisa, eli Minea oli vaan ihminen, psykan opiskelija ja vähän pihalla. Liisa taas oli vähän jännempi tapaus. Se oli haamu, ja vähän ei-ruumiillinen, ei kuulemma voinu mennä 5 kilsaa kauemmas Karin kotoa, ja ne oli kuulemma tappanu toisensa (paitsi et ei Kari kai kuollu). Ja aiemmin se oli ollu vampyyyri.. Ja sen ison pahan D:n Daturan tytär! Jaiks. Ei siis vissiin kiva tyyppi. Onnes se sit häipyikin paikalta. Minea jäi.

Kolmen maissa me – mä, Susa ja Minea – sit lähettiin kohti Johannan kämppää, mis taas vaihteeks on jopa ehjät ikkunat. Matkalla tuli myös messiin Titiu. Mun muistikuvat koko tyypistä oli aika vähäset, paitsi et se on kiva ja se on siisti lohhari!

Johannal oli jo Anne ja Marianne ja tietty Johanna, eli siis Atur. Anne ja Atur oli saanu Karilt jotain anti-onnellisuusjuttua, minkä takia niit kutitti ihan koko ajan. Hih, kun me muut ei oltu enää onnellisii muutenkaan. Atur sit soitti Karille ja sano sille, et "Kari perkele". Siitäs sai. Marianne näytti kirjeitä, mitä se oli lähettäny Karille. Ne oli aika jänniä, samoin ne valokuvat. Oli sit käyty ainakin Norjassa, Jenkeissä, Jaavalla (minä & vesiputous), ja Japanissa... Ja tehty kaikkea tyhmää, niinku lähetetty peilin läpi lunta sinne ja tänne, oltu messis Jenkeis metsäpaloon liittyen, ja menty peilist läpi keskel kauppakeskust Jaavalla... Ja sit oli ne revontulet Suomessa... Oho. Nii juu, sit myös syötiin liikaa karkkia.

Johannan piti mennä tapaan jotain Ripaa eli Ristoo, ja sit sille oli soittanu joku Johannes, joka oli ex-Johannan veli, jost Atur ei tienny mitään. Mariannelle taas oli soitellu joku ihmeen Lassen tytär tai jotain, joka sen piti nähä. Joka tapaukses kaikkien piti mennä jonneki, paitsi mun. Sinne talon pihaan tuli myös Taneli ja kummat brittivieraat, jotka oli ihan gootteja. Taneli kerto, et ne oliki vampyyreja. Atur, Anne ja Marianne häipy, me muut jäätiin palloileen. Sinne tuli myös joku toimittajatäti Leena, joka oli ärsyttävä ja epäilyttävä. Vämpsit puhu vaan englantii ni en tajunnu mitään.

Susa läks kans, mut Minea jutskas paljon vämpien kaa, ja ne päätti mennä ettiin Liisaa, ku se on sentäs kans ollu brittivampyyri. Ne halus välttis mennä bussilla. Mä, Taneli ja Titiu jäätiin kolmisteen käveleen takas keskustaan. Mietittiin, mitä tehtäs. Taneli vänkäs, et se on oikeesti Daniel, mut ei vaan musta oo. Titi halus ruokaa, mä ja Tane kahvia. Päädyttiin meneen Kouluun.

Koulussa sit meniki aika hyvin koko loppuilta. Porukkaa tuli ja meni, varmaan puol Turkua oli siellä, ja puhuttiin vaik mitä. Tunnelmat vaihteli myös tilanteen mukaan katost lattiaan. Ihmisiä, ketä siel oli, oltiin mä, Titiu (me syötiin pois mun karkit), Taneli, Leena (joka oli hämäävä ja sil on yhteyksiä korkeisiin paikkoihin), Minea (jonka kans me käytii Hesessä taas joskus iltakymmeneltä), Satu, Susa, Anne ja Kari tuli ja meni monesti, Liisa oli hetken, sit ne britit eri Nao-lohhari ja sen fäbä-loordi, sit se Risto kävi siellä (jonku Makkosen tiedustelija Tampereelta) ja Mikael (mukava psykologisetä).

Ja sit oli myös se Johannes, Johannan veli. Kaikki sano, et mä en sais kertoo sille mitään, mut must se ansaitsi tietää, et sen sisko on kuollu. Johannes/Raist(?!) oli kyl tosi kumma tapaus. Mä kerroin sit sille, tietty, muut ei tykänny, mut Leena pyyhkäs sen muistin (mut sille jäi viel muistikirjaan jotain). Atur ite oli kadonnu kokonaan, ei vastannu puhelimeen. Monet oli huolissaan. Mä kyl arvelin, et se oli vaan menny piileskeleen kotiinsa kaikilt toimittajilt ja veljilt ja muilt.

Puheenaiheita oli lähinnä kaikkien ongelmat. Brittivamppien ongelmist en saanu selkoa. Lissu halus pysyvän ruumiin, ja Kari lupas auttaa sitä, vaik ne inhoskin toisiaan. Minea, Daniel, Anne, Susa ja ties ketä, ai nii, Leena, ja Satu! - ne sääs jotain keiju-uni-Minean näky-hommaa (se on näkijä). Sitä varten Satu piti äkkiä hakee se mökillä saatu avain kotoaan, ja mä menin messiin tueks ja turvaks. Ei siel ees mitään pahaa näkyny, mitä ny Satun koti oli sekasin mein seikkailujen jäljiltä. Vietiin sit se avain niille "fiksummille". Vähän huoletti, et mitä ne sil tekis, ku se oli kumminki se "one way ticket" avain hommeli. Mut Satu jätti sen jolleki ja meni sit kotiin nukkuun.

Ilta meni pilalle viimestään sillon, ku mun ongelma hyppäs pöydälle ja Taneli kävi siihen kii. Nimittäin siis nepparit – susiasian hoitoon ku tarvin toista sutta, ja paikal ei kai ollu ketään, ku Katiikaan ei saanu kiinni. Siis Urpo-Taneli oli sit kuullu siel sen tiedusteluduunis näistä implantti-jutuista. Armeija ei kuulemma ollu ikinä saanu sellasii ees laitettuu kellekään niin et ne ois jääny eloon. Ja ne oli niin kalliit, et esmes valtiolla ei ois rahaa laittaa semmosiin, et ne oli varmaan sit ollu Stadin vampyyrit. Ja ne liitty mielen kontrollointiin. Ja menee kii johonki selkäytimeen tai jotain. Ja sit se pelotteli, et jos joku vois vaik kännykäl kytkeytyy niihin ja pistää mut tekeen vaik mitä. Ja et niit ei sais pois tappamatta mua.

Olin sit täysin masentunu – masentuneempi ku ikinä eläessäni. En ollu enää susi, ja mul oli nepparit, ja mä voisin tehä vaik mitä kamalaa niiden takii, eikä niit sais pois – voisin yhtä hyvin hypätä sillalt Auraan. Tanelist ei ollu iloa. Istuin hiljaa siin masikses. Lissuki tuli jotain tyhmää urputtaan. Mut sit mä kuulin, et Näkymätön Piiri oli kans jossain Koulul, ja aattelin, et no, kai ne nyt kumminki keksis jotain, ja menin ettiin ne.

Piirisedät ei pettäny mun odotuksii. Ensinnäki ne – siis Kari, Lasse, Asko, ja Jonsku ja Anne ja Mikael, oikeesti innostu ja kiinnostu siit ongelmasta. Olihan se tavallaan aika lail niidenki ongelma. Ja niil oli rutkasti paljon parempii ideoita kuin Taneli ja tappavat laserleikkaukset. Ne sit kävi kinaamaan keskenään, mitä ja miten ja mikä toimis... Just tää yö sattu oleen joku muslimien Voimien yö, milloin niiden rukous tuottas valtavasti voimaa. Kari ehdotti jotain "krapulanpoistorituaalia", et niinku Asko sano, et löydään isol henkisel vasaral selkään ja mätkäytetään ulos ylimääräset epäpuhtaudet. Aika ilkeeltähän se kuulosti, mut ihan sama, parempi kummiski kuin kuolla, vaik muut vähän epäröiki. Se pitäs tehä klo 05.39 tai jotain, milloin oli niiden muslimien rukous naapurin moskeijas. Sen kunniaks ja sitä kauhul oottaen tuli sit vähän juotuaki. Ja rituaalii ootellen myös me mentii kaikki (tai siis mä, Kari ja Anne), Lasselle yöks, ku se rituaali olis Lassen kellaris.

Lähettiin siis nukkuun muutamaks tunniks Lasselle. Tsekattiin eka se kellari ja pestiin sielt lattia, se oli aika jännä mesta (olinki jo kuullu siitä juttuu). Mua pelotti ihan oikeesti. Olin jo jättäny aika rankat jäähyväiset Minealle ja Tanelille. Ku tää ihmisen olemus on niin hauras, et sitä vois oikeesti kuolla niin kauheen helposti. Mut Kari oli sitä mieltä, et ei se olis vaarallista ees, vaik onnistumismahdollisuus oli ehkä vaan 30 prossaa, ni pahinta mitä vois käydä, olis, et mitään ei tapahtuis.

Kaikest huolimatta, olin siis tosi kauhuissani ja masentunut ja ei kyl kauheesti väsyttänyt. Yritin nukkuu siel Lassen sohval, mut ei se toiminu oikeen, ja olin tosi helpottunu sit joskus 5.15 ku mun kello viimein soi ja sai taas tehä jotain... vaik se jotain oli just se pelottava asia.

Mentiin siis kellariin, ja sit mun piti istua heksagrammin keskel minkä Kari oli piirtäny lattiaan liidulla. Lasse ja Anne piti kynttilöitä. Karil oli hassun näköset seremoniavaatteet, mut ei silti paljon naurattanu, ku se kierteli sitä piiriä ja huiteli ilmaa veitsellä ja höpis jotain mystisiä rituaalisanoja. Mut kaikesta jännityksestä sun muust piittaamatta, ei must muuten tuntunu missään vaiheessa mitenkään erikoiselta. Ja sit se oli ohi – ja mul oli yhä ne saamarin nepparit. Mut ainaki Karin krapula parani.

Olin jo luullu, etten enää vois olla masentuneempi, mut olinpa vaan. Piirsin raivoisan kuvan nappula-angstistani, mut ei se mitää auttanu. Menin keittiöön. Pöydäl oli iso leipäveitsi. Yritin törkkää sillä neppareita, mut en pystyny! Ne saastat (Stadin vämppkiset kai) oli ohjelmoin mut niin, etten vois ees ite rikkoo niit mitenkään! Kari tuli sinne keittiöön (!pelkis kalsareis yök!) ja sano, et "Toi ei näytä terveeltä" ja et "Asiat näyttää ehkä nyt synkiltä", mut et aamul vois olla valosampaa. Ja totta puhuen, ei mulla ees ollu niin kauheen huono olo, vaan jotenki oudon kotoisa. Menin sit kumminki takas sinne sohvalle lojuun, ja nukuin johonki kymmeneen asti puolen tunnin pätkissä ja näin jotain ikävii neppariunii.

Mut että se Kari on tosiaan viisas mies. Aamul ku heräsin, ni asiat todellaki näytti valoisammilta. Värikkäämmiltä. Tuoksuvammilta. Kaikki oli kivempaa. Musta tuntu taas samalta ku ennen, niinku sillon ennen sitä huonoo diilii Sakarin kans. Niinku sudelta. Anne ja Kariki hiljalleen heräili ja päätti lähtee aamupalaa hankkiin, ja mä tungin mukaan. Kerroin Karille, milt musta tuntui, mut se ei uskonu mua, sano et ei sen rituaalin ois siihen pitäny mitenkä pystyy. Ilonpilaaja. Mä kyl kuitenkin tiesin, milt musta tuntu, eli just oikeelta ja hyvältä.

Mentii ostaa grillisafkaa Kauppatorin reunalta. Annen piti treffaa Susa ja hoitaa jotain privaattijuttui, ni mä kävelin vähä aikaa Karin kans. Puhuttiin aika paljon mun susimaisuudesta ennen ja miltä nyt tuntu ja mitä pitäs tehä. Kari sano, et se vois kyl tsekkaa, et oonko mä oikeesti susi, ja et se tekis sen ihan mielelläänki oikeesti. Mut ei ollu mikään hirmu kiire sen kans kumminkaan.

Todettiin, et pihal on kylmä, ja mentiin hetkeks istuun Börsiin. Kari tarjos kahvit, kiltti setä. Istuskeltiin pöydäs ja Kari luki lehtee ja yritti ettii jotain tietoo jostain ihme räjähdyksest, mikä oli kuulemma käyny jossain yöllä, mut ei siit ollu missään uutisis, ei lehes, eikä ees netis. Höh. Ja sit päätettiin, et seuraavaks mentäs johonki Karin tutun kämppään, missä voitas tehä se joku susi-tsekkaus-rituaali, ja siel piti muutenki käydä hakees Karin naamiaisasu ja heittää jotain kamoja sinne.

Ei oltu päästy viel kovin pitkälle jokivartta pitkin, ku Karin puhelin soi, ja se totes, et äkkii takas sinne Gillesgårdeniin, jotai oli käyny. Lähettiin juokseen takasi, ja mä juoksin paljo nopsemmin ku muut, tietty! Mut ennenku ees päästiin sinne, ni Kari sano, et mä en sais mennä sisään ees niiden nepparien takii, vaan pitäs jäädä venaan, et se sanoo, et voi tulla. Ja Anne jätti mulle jonku sen laukun vartioitavaks, mis oli jotain kamoi, mitä se ei halunnu viedä sinne sisää. Mä sit jouduin seisoskelee yksin siin kylmäs tuules sielä sisäpihal ja pitkästyin ihan täydellisesti. Ei ollu paljo nähtävää ku pari talitinttiä ja puluu.

Just ku olin soittamas Annelle, et voiks pliis tulla jo ku mä jäädyn, ni Kari tuli hakee mut sisään. Se selitti, et jotain tosi pahaa on meneillään ja on hirvee kiire, mut taas vaihteeks mulle ei voi kertoo mitää nepparien takii. Eka prioritetti oli kummiski selvittää, oonks mä oikeesti taas susi. Sitä vartes se piirteli jotai liidulla lavuaariin, ja sit mun piti laittaa sinne verta, mikä ei ollu ihan sikakivaa, ku jouduin saksilla nirhaan sormen auki, mut ei se sattunu paljoo, ja meni umpeen samantien. Sit Kari törkkäs sinne jonku hopearahan, ja sih vaan! Tuli kyl semmone reaktio siit, et ihan selvä tapaus oli, eli kyl mä ite tiesin parhaiten. Susi mikä susi. Jeeeee!

Seuraavaks piti sit päästä neppareist eroon, mut se oliki vähä helpompi homma ku mä olin taas karvaturri. Piti vaan saada mut jotenki muuttaan muotoo, mikä taas oli vähä vaarallisempi homma... Kari oli sitä mielt, et paras mesta tehä se olis siel sen tutun kämpäs, mihin me oltiin jo aikasemmin oltu menossa. Lähettiin nyt sit sinne kahestaan. Mä kyl kyselin, onks se ihan varma, et se ei ehkä tarttis apuvoimii, mut se on semmone sankari olevinaa, et ei tietenkä se tarvinu, ja oli niin kamala kiirekin. Ku jotain pahaa oli kuulemma tulos, mut se ei voinu kertoo mitä niin kauan ku mul oli nepparit. Se kerto sen suunnitelmist sen verran, et tosiaan, sen pitäs tehä jotain ikävää, et must tulis oikeesti susimuotonen, ja sit vaihtoehot oli, et mä en ookaan kuitenkaa ihan kunnol susi ja mua sattuu, tai sit et se ei ehi pakoon ja sitä sattuu, tai sit et nepparit jotenki maagisesti ei lähekään pois. Mitää yksityiskohtii se ei sit kertonu.

Mentii siel talos johonki kellariin – taas kellari! Se oli kylmä ja kolkko ja aika pieni. Mä otin jotain vaatteit pois, niinku takin ja sillee, ettei ne hajois. Kari käski mun istuu maahan kauemmas ovest, ja peräyty ite oven ulkopuolelle – ja sit se otti pistoolin esiin ja pum! Ampu mua polveen! Tajuton jätkä!

Tietty mä sit suutuin sille ihan järjettömäst ja otin ja kasvatin karvaa ja hampait ja kynsii ja yritin syödä sen, mut se oli tarpeeks nopee ja paiskas oven kii mun nenän eest ja laitto lukkoon. Mun muistikuvat siit seuraavast jostain tunnist tai jotain on aika hämärii. Räyhäsin siel ympäri sitä pientä kellarii kai, ja yritin mennä siit ovest läpi, mut se oli liian paksu. Ja Kari siel mutis jotain toisel puolel ovee, ja sit se laitto vissii jotain musaaki soimaan.

Jossain vaikees huomasin, et lojun kellarin lattial, on tosi kylmä, ja mun vaatteet on riekaleina, mut ei sattunu mihinkää, ja nepparit oli poissa! Että oli muuten ihana tunne, ku laitto käden niskaan ja ne ei ollukaan siellä! Pyysin Karii avaan oven, ja viskaa mulle jotain vaatteit. Se oli nii kiltti, ettei se ees kattonu. Mut mun vaatteet oli vaa tosi onnettomii – vajaa naamiaisasu, eli turisti-t-paita, ja kaameet pyöräilysortsit. Ei mul sit muuta ollukaa. Onneks oli takki sentäs. Kari oikee repäs ja lainas mulle sen trikoot. Yök, yök, yök! Tajutonta, mul oli Karin trikoot päällä! Ja tajuttomampaa, et Kari käyttää trikoita! No, se sai sit kuulla siitä loppuillan, setä raasu. Mentiin ulos kellarist ja ylös sinne kämppään, ja sielt löyty jopa mulle kengät, ne oli kyl aika risat ja vähä isot. Ja mä haisin aika pahalle, ja yritin saada sit pestyy pois. Joko koiralle tai sit Karin trikoille, en tiä kummalle. Ihme kyl Titiu ilmaantu sit sinne paikalle, sen oli pitäny tulla auttaan rauhot

Lähettiin kolmisteen lampsiin pois sieltä sinne Gillesgårdeniin ja bileisiin. Onnettomist vaatteist huolimatta, olin kyl onnellisempi ku lomalla konsanaan! Mä olin taas susi, ja nepparit oli pois! Jes, jes, jes! Tosin vähä se väheni se onni, ku Kari kerto siitä, mikä oikeesti oli tää suuri ongelma. Supo. Taas vaihteeks. Niil oli joku ihme inkvisitiomeininki, mikä halus vaan listii meiät kaikki, tän yhen ison porukan Turun yliluonnollisii ja okkultisteja, ku ne syytti meitä vaik mistä kuolemista, jotka tais kyl ehkä ollaki joidenki syytä, vaiks mä kyl syytin kaikesta Sakarii. Ne Supon tyypit oli kaapannu Aturin! Sen takii se ei ollu vastannu puhelimeen. Ne oli pakottanu sen puhuun, joten niil oli kaikkien meiän nimet! Mut onneks se oli sit päässy pakoon. Fakta kummiski oli, et niit tulis niit Supon tyyppei iso iso lössi, ja niil olis järeet aseet, ja ne osais tapella meit vastaan – eli susiin hopealuotei ja sillai, auts! Siis, meil ei oikee olis muuta ratkasuu ku lähtee pakoon, kukin

Ihan järjenvastasesti, Gillesgårdenis oli mukamas rento bileiden esimeininki. Atur ja Satu oli siel, niit oli tosi kiva nähä, etenki Aturii ku olin kuullu, mitä sil oli käyny. Se vei meiät johonki avautumishuoneeseen, eli lattias oli piiri, mikä esti sen Mazdaa kuulemasta, mitä se puhu, ja sit se kerto meil koko stoorin, ja se oli kyl aika hurja! Vitsi se Atur on kova jätkä, ku se pääs niilt pahis-sediltä pakoon. Mä tietty kerroin kaikille mun stoorin, must sekin oli aika kova stoori! Kari sentäs oli ampunu mua! Ja sit mä olin vielä yrittäny syödä sen! Ja muutuin ihan oikeesti sudeks! Ja nepparit läks pois pois pois! Mä oisin halunnu kertoo sen stoorini tietenki ihan kaikille, mut Anne tuli nipoileen, et ei sais kellekään selittää niitä, ku tänne tulis vähän muitkin tyyppejä ku kavereita. Hitsi. Ja siit pakenemisest ja Supost ja Siperiastakaan ei saanu mitään puhua.

Aturil ja Satul oli mageet naamiaisasut ja siivet, Atur oli haamu-enkeli! Mul vaan oli ne ihan onnettomat kamat. Heitin kyl ne Karin trikoot pois heti ku vaan pystyin, mut sit tuli tosi kylmä. Onneks Aturilt liikeni sukat lainaa, ja ne oli aika mun tyylisetki, semmoset kivan raidalliset. Sit sinne paikalle alko tippuu muutaki jengii, niinku ne brittivamppikset, ja sit se kumma Leena. Kaiken lisäks mä kuulin, et se on vamppis myös! Mä en tajuu, miks se oli sinne ees kutsuttu. Mua kävi risoon ku se kopisteli niil koroillaan siel ympäriinsä. Olis tehny mieli vähän kynsii sitä tai jotain. Lasseki tuli, ja sille mä kyl otin ja kerroin kaikkee, ku Karikin kerto. Oli se ihan sikasiistii kuulla Karilta, kui se oli venaillu sen kellarin oven takan et mä rauhotun ja siihen oli ilmestynyt isoi lommoi!

Ilta oli sit aika perus hengaus bileilyä, mitä ny aika rauhallista ja vähän haikeeta, ku meit oli tää porukka, joka ties, et meidän pitäs lähtee maasta ja pakoon ja piiloon. Ruokaa oli paljo ja se oli tosi hyvää. Sit oli niit onnenkeksejä, mist tuli aivan loistavii juttuja, ja vähemmän loistaviiki. Mun paras oli kyl ehdottomasti se herttanen "Ystävät ovat niitä, jotka ovat paikalla silloinkin, kun olisivat mieluummin jossain muualla." Sen mukaan mul tosiaan on paljon ystävii, ennen kaikkea Kari. Se vähä irvisteli kyl, ku sanoin sille, et onpa kivaa ku se on mun ystävä, mut kyl se vaan on. Auttohan se mua enemmän ku kukaan muu, teki must (vahingos) suden sil rituaalilki ja hommas nepparit pois. Vaik se oliki aika ilkeetä sillee vaan ampua. Mut aika mageeta kans, eikä siit ees jääny mitään jälkee muutenkaa.

Outo käänne tuli, ku Satu osoitti mulle sellasen kivan kirjavan langan lattialt, ja sano, et mee sä kattoon, mikä toi on, ku sul on enemmän voimaa. No totta kai mä sit menin, ja se johti mut johonki ihme linnaan. Yhtäkkii Anne ilmesty kans sinne – se oli jotenki mun pään sisällä. Se oliki sit joku keijujen unimesta! Tajuttoman siistii! Hengailtiin siellä. Lähinnä Anne neuvo, mihin kantsis mennä ja mitä tehdä, ku mä olin vähän pihal. Titiuki kävi siel meitä moikkaamassa. Siel oli joku semmone nukketalo, ja metsä, ja kaikkee hassua. Ja sit välil piti syödä ja nukkuu. Ja eka mä aattelin, et en sais kyl syödä mitään keijuruokii, ku piti sinne Siperiaanki olla menossa ja kaikkee, mut sit kuitenki oli pakko syödä, ettei pökerry, ni söin sit kaikkii muffinssei ja ties mitä. Ja me bongattiin kaikkee jännää, niinku Titiun munankuori. Loppujen lopuks löydettiin joku sfinksi, mil oli arvotus, mut ei osattu vastata, ja sit metsästä löydettiin punanen avain ja lehtii, mitkä ois pitäny näyttää sfi

Ku tultiin ulos unimaailmasta, huomattiin, et se meiän lössi oli jo paennu paikalta. Ulp. Ja mun kuulemma ois pitäny tietää, mihin mennä. No, vähän pähkäiltyämme todettiin, et varmaanki ne oli siis menny siihen kellarimestaan, mis mä olin ollu sutena. Eli siis lähettiin Annen kans sinne päin, ja toivoin kovasti, etten eksyis matkalla... Luulis et susilla on suuntavaistoo, mut mul se on kyl aina ollu aika onneton...

Tulevaisuudesta

Tulevaisuus ei näyttäny kauheen valoisalta, mut toisaalt, kaikki oli myös superhyvin. Olin susi taas, joten mitkään vastoinkäymiset ei näyttäneet ylivoimasilta. Eniten harmitti, et nyt kun olin oikeesti todella kiintynyt tähän jengiin Turussa, ni siitä pitäs muka erota! Kylhän nyt kaikki tietää, kuinka uskollisii koir... eiku sudet on! Totta puhuen, vaik olisinki saanut Katin kii, niin en olis lähtenyt kovinkaan mielelläni Katin ja joidenkin puolivieraiden Stadilaisten susien matkaan. Ja Siperiassa on niin kylmäki. Tää Karin, Annen, Satun, Aturin ja muiden jengi oli paljo enemmän mun lauma. Eli sit siellä Karin kaverin kämpillä olisin vinkunu ja vängänny niin kovasti ku vaan ikinä pystyn (ja se on jotain se!) et ne ottais kuitenkin mut mukaan mihin ikinä ne sit meneekään, ja olisin luvannu olla tosi kiltisti, ja tehä vaik mitä vaan, ja piileskellä ja olla ihan nätisti, vaik en kyl usko, et olisin ihan täysin sitä pystyny pitämään...

Sini / PM13: Sini Tammelan Viimeinen Seikkailu Turussa

Oltiin siis paettu Supon inkvisitioo Marokkoon. Meil oli valehenkilöllisyydetki ja kaikkee. Marokossa oli mukavaa.

Olin säätäny siel erämaas jotain pari päivää, ku oli täysikuu, ja kävelin lauantain kotiin tosi väsyneenä (olin hukannu pyörän johonki) ja menin saman tien nukkuun. Su-aamulla heräsin, puin vaatteet pääl, ja sit meninki takas sängylle lojuun. Olkkarist kuulu hirvee melu, ku Anna ja Joanna ja Saara jotain jutskas. Ilmeisest Saara-sisko - eli Satu - oli ollu bileis jossain ja sil oli vähän darra. Mul oli susi-darra vaan. Hiljakseen roudasin itteni sängyst ylös ja menin kans olkkariin.

Gary-setä tuli kaupasta, ja alettiin kaikki häslään keittiössä. Kuorin porkkanoi ja paistelin lihaa. Olin tuonu sen lihan jostain sielt erämaast, me vähän ihmeteltiin, mikä se oli, lammas vai lehmä vai kameli. Ja sit Satu heitti hassuu läppää, ja naureskeltiin maustepurkille, mis luki piri (tai piri-piri tai peri-peri tai jotain). Kari ja Johanna yritti selostaa mulle ja Satulle arabiaa, mut eihän me mitään siit tajuttu.

Kari oli vissiin vähän miettiny, ja se kyseli kaikkee mun kuu-seikkailusta, ja ehdotti juttui. Niinku sitä, et pitäs mennä tarpeeks kauas, ja vois tehä aina lenkin ja palata sinne, mist lähti (ni vois löytää pyöränki taas), ja ei sais syödä ketään tyyppejä, eikä liikaa lampaita samasta paikasta. Ja et vois vaik olla kaulapanta, mis on jotain ohjeit tai jotain, jos eksyn.

Syötiin sit mein kokkaukset - kuskusia, vihannessoosia ja se mun lihaköntti, joka oikeesti oli pilkottuna ja paistettuna ihan tavallisen ruuan näkönen. Oli tosi hyvää, söin sikana. Sääli vaan ku ei ollu jälkkäriä. Mentiin olkkariin pitää ruokalepoo ja miettiin loppupäivän puuhiamme. Kari oli menos töihin, mut ei ihan viel. Johanna totes, et se tarttis kylpyammeen, et se vois rauhas nukkuu siinä. Sitä vois lähtee basaarista ettiin. Sehän ois tietty iso ja painava, mut kyllä mä sen jaksaisin kantaa, elikkä halusin sit ilman muuta lähtee mukaan. Satu myös. Ehkä Kari ja Annekin vois tulla. Mut ei just nyt, kun oli kuumin keskipäivä. Lojuttiin vaan, ja puhuttiin höpöi, ja katottiin telkkarii ja kuunneltiin outoo musaa.

Ihan yhtäkkii Titiu pölähti sinne selittään kaikkee kauheeta, et Lasse ja Marianne oli kuolemaisillaan! Äkkii ehittiin nykäseen takit ja laukut messiin, ja sit mentiinkin jo hirveet vauhtii, ihan ku ois peilist kävelty, ja joku repi meit erilleen, ja mä tartuin Karii hihast kii.

Me tipahdettiin johonki pimeeseen ja huudeltiin kaikkii muita, mut ne ei ollu siinä. Karil oli onneks taskulamppu. Eka juttu, mitä näky, oli WC-pönttö! Meiän takana oli tieteski peili. Ei menny kauaa, ku Kari totes, et jaa, ollaan ihan varmast Lassen kellarissa. Turussa. Pentele. Kyl mäkin sen tunnistin, ku tarkkaan katoin. Oltiin sit tiputtu sinne siit peilist.

Lähettiin hiipparoimaan ympäri kellarii, ja ihmeteltiin, mitä tehtäs. Karil oli se kännykkä, mut kun kellään muulla meist ei ollu, ni ei voitu soittaa kellekään. Lasse eikä Marianne ei kumpikaa vastannu. Mut olihan ny ne muut sentäs sen verran fiksuja, et ku niillä oli kuitenkin Karin numero, ni ne menis vaik puhelinkoppiin ja soittais. Sitä ootellessa, Kari etti kaapista jotain aseita, kai Sakarin jäljiltä, mitä siel olis pitäny olla, mut ei siel ollu. Eikä kukaan vaan soittanu.

Kiivettiin ylös jotain takaportaikkoo, mitä en ollu ikin ennen nähny. Sielt päästiin suoraa Lassen keittiöön. Lasse ei ollu kotona, eikä siel ollu ketään muutakaan. Ovisummeri soi. Kari kävi avaan, ja sit venattiin, ketä sielt ilmestyis. Sielt tuli Leena ja joku mies. Me vähän niinku juostiin pakoon ja mentiin kellariin takas piileskeleen vähän paniikissa. Otettiin valotki pois, ettei kukaan tajuis, et siel on joku. Oltiin siel hyvän aikaa, mut ei sinne ketään tullu.

Kiivettiin takas Lassen kämpille. Eka käytiin tosin tsekkaamas joku ullakko, mis kuulemma kans oli tehty toisinaan rituaaleja. Se oli ihan tyhjä. Siellä kämpillä taas oli semmonen aika kotosa kaaos, ja Kari sano, et se olikin ihan normaalia. Mut CD-soitin oli päällä, ja siel oli Doorsin levy, mikä oli kuulemma varma merkki, et Näkymätön Piiri oli ollu siel, eikä edes kovin kauan sitten. Viimein Karin känny soi, joku muu meist Marokon perheest ehkä? Joo, se oli Satu, joka oli tippunu yksin keskelle Hansaa. Se oli törmänny johonki Niinaan. Kari opasti ne kans tänne.

Ikkunast näky lunta ja jäätä. Ankeeta. Summeri soi, ja luultiin tietty, et se oli Satu, mut se olikin se äijä, joka oli ollu Leenan kaa. Eka ei haluttu päästää sitä sisään, mut sit Kari totes, et kokeillaan nyt, ja sen saa syödä, jos se on epäilyttävä. Sitä se oli, kyseli jotain Ritusta ja tunsi muka mut. Se oli kuulemma David, eli siis tietysti Taavetti. Sen peräst sisään tuli Satu ja se Niina, ja mä oli Taavetille aika tyly, ja se häippäs. Terve menoo.

Selvitin sit pikasesti, kuka tää Niina oli. Joku ihan tavallinen tyyppi kai, joka tunsi turkulaisii. Niin ne pahat stoorit yleensä alkaa. Ne oli ollu sen polttarit, mitkä pidettiin sillon kauan aikaa sitte ku ekan kerran ite tulin aika tavallisena tyyppinä (mut sutena) Turkuun ja tutustuin Saijaan. Niina oli tavannu Mariannen aikasemmin, ja sano, et se oli vaan angstaillu jostain sen jätkästä. Ei kuulostanu silleen kuolemanvaaralliselta, mut ei Titiu meit ois turhan takia tänne tuonu.

Mietittiin, mitä tehtäs. Voitas mennä johonki, mist sais lämmintä juotavaa ja vois päivystää, jos vaik joku tulis, tai Anne ja Johanna soittas, ku ei niist ollu vielkään kuulunut. Mentiin siis Hunter's Inniin. Oli kyl kylmä niis marokkolais-vaatteissa. Onneks ei ollu pitkä matka. Se Taavetti kävi soitteleen Karille, ja halus tulla tapaan. Loppujen lopuks Kari suostu. Juotiin siin kahvii ja kaakaoo ja venailtiin. Kyselin, mitä kaikkee Taavetille sais kertoo. Kari oli sit kait kumminkin sitä mieltä, et ihan sama, oltiin kuitenki jo suossa, ihan liemessä, joten turha sitä enää oli yrittää piileskellä.

Taavetti tuli, ja halus puhuu erikseen kaikkien kaa. Mult se vaan kyseli, miten tunsin Ritun. Se lupas tietoo vastineeksi, ni kysyin silt, tiesikö se, kuka tappo Ritun. Se vaan sano, et se siivottiin pois tieltä, ku se oli vaarallinen. Just joo. Mut oikeestihan Taavetti oli ihan mukava setä, ja kaikki oli ihan mukavaa muutenki. Yhtäkkii vaan tuli kiva ja rento fiilis.

Taavetti kertoili myös, et SuPo oli jo saanu Annen ja Johannan. Mut kyl kai ne ny selviäis, olihan Johanna ennenki päässy niilt pakoon! Ja kuulemma Satun isään ei vois luottaa, ku se oli tehny SuPolle duunia. Taavetti halus viedä meiät johonki muualle, "turvataloon", no, en tietty ihan sitä uskonu. Halusin, et Kari tulis messiin, ja niin se ja Niina sit tuliki kans. Mut ei oltu ehitty kauas, ku Kari sai jonku puhelun, ja se sano, et sen pitää lähtee johonki äkkii ja ihan yksin. Se lupas tulla sit perästä.

Oli vähän nihkee ja kylmä reissu sinne Taavetin mestaan, mut onneks oli niin mukava olo. Hyvä trippi. En tajunnu miks, enhän mä ollu ottanu muuta ku kahvia. Perillä mää ja Satu istahdettiin johonki patjalle lattialle kummissa fiiliksissä. Taavetti vetäs esiin pyssyn ja pam vaan, Niinan pää räjähti pitkin seiniä. Tais vähän roiskuu meidänkin päälle. Se oli tosi punaista. Ja kova ääni. Katteltiin vaan vähän ihmeissämme. Ja sit se Taavetti töykkäs Satua jollain neulalla, mut ei siit ees näyttäny käyvän mitään. Mulle se laitto kaulanpannan, mist se selitti, et se oli pommi, sillee, et jos meen siitä liian kauas tai se kuolee, nii pum! Pää irti... Oho. Ja se soitti sit jollekin SuPon tyypeille, et tulkaas kattoon tänne.

Paikalle ilmesty sit pian joku SuPon täti, ja Taavetti hoiteli senkin noin vaan pois päiviltä. Alko kyl tulla selväks se, et se oli tosi, tosi paha tyyppi, mut kuitenkin, meininki oli ihan jees, joo... Sit Satu kuukahti siihen patjalle, eikä liikkunut enää. Ja Kari ei koskaan tullu sinne meiän perässä.

Taavetti lähti raahaamaan mua johonki, oli vieläki vähän tokkurassa, mut se alko hälvetä hiljalleen, ja kauhee totuus alkoi hahmottua mun sekavassa mielessä. Taavetti oli myös niin ystävällinen seko psykopaatti, et se sit tietty selosti itse lisää kaikist hulluist murhapuuhistaan.

Anne, Johanna ja Marianne oli kuollu. Eihän sen pitäny olla mahollista - Atur suojelusenkelinä ja sen kaikki kolme siipiparia ja tulitaiat ja kaikki, noin vaan tapettu muka. Lasse oli samoin mennyttä. Marianne ja Lasse oli ollu syöttei, et meidät muut saataisiin esiin. Ja Karinkin se Taavetti oli kuulemma tappanu. Heroiinin yliannostukseen. Hirvee tapa mennä - ja Kari - ei se voinu olla totta, miten toi tyyppi olis muka voinu listii sen niin helposti noin vaan! Mut mä olin omin silmin nähny, miten Niinan aivot oli lentäny pitkin seiniä. Ja Satunki se oli pistäny kuolleeks, kun mä vaan katselin tyhmänä tajuamatta ja pystymättä tekeen mitään. Ketään ei enää ollu jäljellä, paitsi mä.

Tietty mun ekat tunteet oli paniikki ja täydellinen shokki ja valtava tarve syödä toi idiootti julma sairas paska, mut se oli auton ratissa, ja mul oli se penteleen panta, joka räjäyttäs multa pään irti, jos kävisin sen tyypin kimppuun. Mut sil oli ehdotus. Tai monta. Se sano, et se piti musta, et olin sen mielestä söpö, ja siks se oli säästäny mut, eikä oikeestaan ees halunnu tappaa mua. Just. Seko mikä seko. Mut se sano, et saisin syödä SuPon tyypit, tehtäs niille ansa, ja sit paettas yhdessä. En mä paosta niinkä välittäny, mut joo, totta kai halusin kostaa SuPolle. Melkein yhtä paljon ku tälle jätkälle. Yritin miettii, mikä olis järkevää, mitä joku Kari tai Anne tai joku muu fiksu tyyppi ois tehny tällases tilanteessa, mut eihän siitä mitään tullu. Ei tällast tilannetta oikeesti voinu olla olemassa! En voinu olla itkemättä, en pystyny käyttäytyyn kuin susi, oleen vahva ja vakaa, ku kaikki mun kaverit oli kuollu.

Mentiin Johannan kämppään. Se oli tyhjä, sielt oli jo siivottu aiemmat ruumiit. Kohta tulis lisää. Mä kävin sängylle istuun, ja Taavetti sito mun kädet - ei ne narut mua kauaa pitelis. Ja sit ootettiin SuPoo. Taavetti selitti lisää, vakuutteli, kuin se ei oo niin paha, tekee vaan työtään, eikä pidä siitä mitenkää hirveesti, eikä ees tiiä keltä sen käskyt tulee... Ja et kuin se edelleenki piti musta ja halus lähtee Ibizzalle ja kadota... Mua melkein houkutteli se. Okei, tyyppi oli friikki, mut ehkä se ei silti ollu täysin paha, ja voisin sentäs vielä selvitä tästä hengissä, jos... Mut se paska oli tappanu mun lauman! Ja silti, jos hyökkäisin sen kimppuun, kuolisin itekin.

SuPon tyypit tuli, niit oli vaan kaks, nainen ja mies, nihkiksiä molemmat. Osotteli meit pyssyillä, ja kävi jauhaan Taavetin kans, et mitäs nyt tehtäis. Ilmeisesti Taavetti oli ollu niiden messissä, mut sit ottanu jutun omiin käsiinsä ja ylittäny valtuutensa listimällä porukkaa tosta vaan. Ja nyt Taavetilla oli pommei joka puolel, joten sitä ei vois ampua, vaikka niiden ois tehny mieli. Niil olis ollu joku kaveri vielä jossakin, joka ei ollu paikalla, ja olis ehkä osannu purkaa pommit, mut jostain syystä ne ei halunnu sitä tänne. Saasta. Mä oisin halunnu ne kaikki tänne.

Niitä SuPo-hyyppiä myös hämäs, ku paikal oli siviili, eli mä. Niil nuijilla ei ollu sit mitään hajua, kuka ja mikä mä olin. Olivat vaan huolissaan, et mulle kävis jotain. Ääliöt. Olisivat olleet enempi huolissaan omasta selviämisestään. Ne oli paljon enemmän vaarassa kuin mä. Siinä sit istuin siin sängyl ja kuuntelin niiden paskanjauhantaa ja vuorotellen itkin ja panikoin ku oli kurjaa ja tiesin et täs ei voi käydä hyvin, ja nauroin ku ne oli niin tyhmiä, enkä meinannu pystyy piteleen itteeni ihmishahmossa, ku halusin repiä ne kaikki pieneks silpuks. Mut Taavetti ei tajunnu mun vihjeitä ja epätoivosia katseita.

Taavetti oli luvannu sanoa mulle merkiks ällön angstisesti "Hyvästi Sini" sit ku pitäis toimia, mut sitä merkkiä ei koskaan tullu. Eka näytti, et ne SuPon kaverit aikoo häipyä, ja mä oli vähän hädissäni. Mut sit ne peruuttiki takasin. Ilmeisesti SuPo ja Taavetti sai aikaan jonkinlaisen diilin. Sen vuoks Taavetti tuli ottaan sen kaulapannan multa pois. Urpo. Muuta en voinu ajatella. Nuija. Mitähän se kuvitteli tekevänsä?

Muutuin sudeks sillä sekunnilla ku se panta oli irti, ja hyökkäsin Taavetin kimppuun. Ekaa kertaa tietoisesti upotin kynnet ja hampaat ihmislihaan, ja että se tuntu hyvältä. Raadella sitä paskiaista. Mut en voinu jämähtää repiin sitä, tai SuPo pääsis pakoon. Hyppäsin niiden niskaan ja kaadoin kumoon, kynsin raivokkaasti, halusin niidenki kärsivän, ne ääliöt ketkä kaappas Johannan ja sai tän koko sotkun aikaan - ja kyl ne kärsikin.

Ehin ohimennen tajuumaan sen kauheen asian, et olin ekaa kertaa todella tappanu ihmisiä. Ja ihmetellä, mitä mulle nyt kävis. Ja sit kaikki räjähti, ja sattu niin pirusti, etten oo koskaan tuntenu mitään sellasta. Enkä enää koskaan tuntiskaan. Koska siihen se kaikki loppu. Kostin niille, ja sit liityin taas laumani seuraan.

Kuolin kuten olin elänytkin, vaistonvaraisesti, hetken mielijohteesta, tee ensin, mieti myöhemmin. Se oli mun huonoin ja paras teko ikinä. Huonoin, koska se tappo mut. Paras, koska se oli oikeen ja paha sai palkkansa.

*****

Seuraavana aamuna heräsin mun huoneessa. Aurinko paisto verhojen välistä. Oli sunnuntai, ja olin just eilen palannu ihan raatoväsyneenä mun täysikuukeikalta. Saasta, mitä painajaisia. Olin kyl varmaan syöny jotain sopimatonta. Ehkä se oli se puoltoistakyttyräinen kameli.

Satulla oli darra. Annen hiukset oli takussa. Johanna oli taas meinannu käräyttää sänkynsä yöllä. Kari tuli kaupasta ja alettiin laittaa ruokaa. Elämä jatku Marrakeshissa tavalliseen tapaansa. Pitkään ja onnellisesti.

Sini / HaPMU: Sini Tammelan Ihan Varmasti Vihoviimeinen Seikkailu Turussa

Joulukuu 2005

Lähin Marokos tavalliseen tapaani täysikuujuoksenteleen erämaahan ja syömään lampaita. Sit sattui jotain kamalaa. Mut otettiin kiinni, noin vaan, kolkattiin. En mä tienny ketä ne oli, mutta selvästi ne osas käsitellä susia.

Heräsin joskus myöhemmin jossain labrapaikassa. Se oli kai sit Suomessa, koska ne tyypit puhu mulle suomea. Aika äkkii kävi selväks, et ne oli ne nepparityypit. Ne yritti väittää jotain et jos mä teen yhteistyötä niin ne on kiltimpiä mulle, mut vittu mä mitään yhteistyötä niiden kanssa alkanut tekeen. Pistin vastaan minkä pystyin, ja ne sai kolkata mut moneen kertaan ja kahlita, mut ei se niitä paljo haitannu. Ne leikkas mun rastat että vois leikellä mun päätä ja laittaa lisää neppareita ja ties mitä.

Jossain vaiheessa en vaan enää kestänyt. En pystyny syömään niitä ja juokseen pakoon, ni sit pakenin toista kautta. Mä lähin unimaailmaan.

Aattelin ekaks pysyä siel vaik kuinka kauan ja iät ja ajat, mut se alko käydä vähän tylsäks hiljalleen. Okei, siel oli vaik mitä ja kaikkii outoja porukoita ja tekemistä kyl riitti, mut ei se ollu samaa ku oikee elämä. Mut siin vaiheessa ku sit yritin lähtee pois, en enää löytäny takas. Mä olin eksynyt unimaailmaan ja mä olin niiden kaikkien unimaailmatyyppien keskellä loppujen lopuksi kauhean yksin.

Sit jossain vaiheessa kun mä olin ollut jonkun aikaa unimaailmas, Satu tuli jutteleen mulle. Se kerto, et ne muut oli ollu huolissaan musta, ja et mun ruumiissa oli ollu joku muu tyyppi, mut et nyt se oli menny johonki ja Satu ja Johanna ja Kari auttas mut takas. Mahtavaa!

Tammikuu 2007

Mä kuulin Johannan kutsuvan mua nimeltä--koko nimeltä, "Sinikka Tammela", ääh--ja lähin sinne päin. Heräsin. Mä olin viimein päässy takas unimaailmasta.

Mä olin jossain nojatuolissa ja mut oli sidottu siihen kii, mut mä tiesin et en mä enää ollut siellä nepparityyppien vankina, joten vaan silleen laiskasti kiskoin sen narun siitä pois ja kattelin ihmeissään ympärilleni et mis mä oikeen oon. Siellä oli Kati ja sit joku vieraan näkönen tyyppi, joka kuitenki kerto olevansa Johanna, vaan eri ruumiissa.

Ku mä yritin nousta ja lähtee liikkeelle ni Kati ja Johanna käski mut takas istuun, koska ne kävi hätäileen jostain, et oliko ne sulkenu jonku portin. Siin vaiheessa mä silleen tajusin, etä Johanna ja Kati oli sit ihan ite kahestaan tehny sen rituaalin, mil mut oli kutsuttu, vähänkö älyttömän siistiä!

Ne oli kai sit saanu sen portin suljettua tai mikä olikaan, ni sit jonku toisen huoneen ovi aukastiin ja sielt tuli lisää jotain ihmisii. Ne oli kaikki muut ihan vieraita mut sit siel oli Lasse! Mä olin ihan kuullu jotain huhua, et Lasse on kuollu, must oli tosi kivaa nähä se, ja sit mä kävin tökkii sitä ja kysyin onks se haamu, mut ei ku se oli ihan oikea. Se oli vaan paennu Tukholmaan mut ny se oli taas Suomes. Jee. Se oli antanu Johannalle ohjeet miten se rituaali pitäs tehä.

Mä yritin kysyy et mis mä oon ja kävelin ympäriinsä ja mietin sitä ite. Se oli joku kämppä mis oli sikana pehmoleluja ja semmoset älyttömät valokukat ja kaikkee hassua krääsää. Ainaki oli kivasti värejä. Kukaan ei oikeen kertonu enempää, vaan sit sen sijaan Johanna alko jotain selitään, et se rituaali oli jotenki menny vähän pieleen muka ja yhtäkkii kaikki oli ihan paniikis.

En meinannu saada mitään selkoo siitä et mitä ne muut kaikki panikoi siinä oikee. Jotain et meis oli jotain Johannan kipinöitä ja sit me kaikki kuoltais vuorokauden päästä! Ei ny kai oikeesti! Ainaki se joku Hilkka, kenen kämppä tää sit kai oli, ja joku Yanagi-niminen jätkä, oli ihan varmoi siitä, ne selitti jostain Lukasta mikä oli kans silleen kärtsääntyny johonki pyhän Mazdan liekkiin joskus. Ne näytti niin surkeilta et ei meinannu kestää kattoo ja olis tehny mieli auttaa jotenki (vaik ne oliki aikasemmin kattonu mua vähän silleen tylsästi ja pahasti).

Mut sit Johanna käski mut laittaan ulkovaatteet ja raahautuun ulos. Eihän mul ollu mitään vaattei mukana... tai siis, sit mä katoin peiliin ja tajusin, et mul oli jotku ihan kauheet harmaat vaatteet ja mun hiukset oli auki ja ihan suorat ja tavalliset ja kaameen tylsät. Mut sit ne iski mulle pari laukkua jotain roinaa mitkä se mun ruumiissa ollut tyyppi oli jättäny mulle. Se oli selväst ollu joku ihan kaameen tylsä mikä ei osannu pukeutua eikä ees selvästikään ollu ruokkinu mun ruumista kunnolla eikä ulkoiluttanu eikä mitään.

No, mä sit laitoin sen jonku tyypin ulkovaatteet päälle ja me mentiin pihalle Katin ja Johannan kans. Ulkon oli talvi. Menin sit kysyyn, et mikä päivä nyt on. Ne sano et tammikuu, 2007. En meinannu uskoo. Viimeks kun olin ollut muualla ku unimaailmassa, ei ollu vielä ollu ees tammikuu 2006. Vittu, mä olin hukannu kokonaisen vuoden ihan noin vaan! En mä nyt niin pitkään siel unimaailmas ollu voinu olla! Mut kai se sit oli totta.

Kati ja Johanna mietti et jaksasko lähtee käveleen Johannan kämppään mikä oli jossain YO-kylässä, mut sit siinä oli Lasse ja joku Laila autossa jotain juttelee, ja saatiin pummittua niilt kyyti.

Johannan kämpän pihalla tuli sellanen olo että mä oon joskus ollu täällä jossain ihan kamalis merkeissä, mut sit tajusin et se oli se yks uni, mis kaikki kuoli. Johanna oli sillon kans nähny sitä samaa unta. Se oli saleen se pilaantunu kameli tai joku minkä mä olin roudannu kotiin mikä me oltiin syöty. Outoo silti.

Se paikka mis Johanna asu oli joku pieni opiskelijakämppä, mut kyl me kolme sinne ihan hyvin sovittiin. Siellä sit Johanna kans esitteli mut sille tyypille, mikä oli sen ruumiin oikee omistaja, koska se ei ees ollu kuollu, vaan koko ajan siin samas ruumiissa, vähänkö outoo! Sen nimi oli Sarah, ja se oli vähän tylsis, joku brittipoliisi, mut kun niiden ruumiin selkä oli rikki, ni ilman Johannaa se ois halvaantunu eikä vois liikkuu, kamalaa. Sit siis ne oli jumis toistensa kans ja Sarah ei yhtää tykänny et se joutu jakaan päänsä Johannan kans.

Kati puolestaan oli sit jääny Suomeen ja Stadiin sillon ku me oltiin paettu Marokkoon. Se oli nykyään joku turvamies jossain silleen vähän yliluonnollises firmassa ja sil meni kai ihan hyvin, paitsi et nyt se oli lähetetty Turkuun vahtiin jotain Alyssa-nimistä mallityttöö ja se ei yhtään tykänny ku sen piti taas olla Turus koska Turus aina sattu kaikkee nihkeetä.

Mietittiin et mitä tehtäs huomenna. Pitäs kai miettii sitä kipinäjuttua, et poksahdettasko me oikeesti sen takia. Kuulemma ainaki meiän kannattas sanoo jotain rukouksia sille Mazdalle ettei se kärtsäis meitä tai jotain. Ja sit ku kerta olis meiän viimenen päivä ikinä ni voitas mennä vaik pulkkamäkeen tai tehä jotain kivaa, se ois jees.

Ku alettiin menee nukkuun ni pengoin ne kamat mitä mul nyt sit oli annettu. Laukullinen harmait vaattei, blaah, yök, tylsää. Oli siel sit silleen hammasharjaa ja muuta sellasta, ja päätin et voisin mä pestä sil hampaat ku vaik se ei ollu mun oikeesti niin oli se kumminki ollu mun ruumiin käytössä ni kai sil ei olis väliä. Sit oli kans olkalaukku mis oli semmonen aika hieno läppäri vaik en mä sil paljoo osannu tehdä, ja känny mis ei ollu akkua ni sil ei tehny mitään, ja sit lompsa mis oli vähän rahaa ja paperit, mis luki nimenä Jaana Peura.

Sit ku me vähän mietittiin, ni mä päätin pitää niit sen vaatteita ainaki Marokkoon asti, koska se ois sit niinku valepuku, aika jännää. Ja sit mä voisin maksella sen kortilla, ja jos siltä sais kans tunnusluvun ni nostaa rahaaki ja kaikkea, ku ei kai se niitä rahojaan siel netis tarvis. Vaik ei sil kai paljoo rahaa ollu ees ku se oli vaan jotain opiskellu yliopistos.

Tää Jaana oli siis ollu mun ruumiissa, ku ne nepparityypit oli laittanu sen sinne. Ja se ei ollu ollu mikään oikee ihminen vaan joku tekoäly, ja sit ku se oli lähteny täst ruumiista ni se oli menny kai niinku nettiin tai jotain et sille vois lähettää sähköpostia. Sarah/Johanna oli tuntenu sen, ja ne Hilkka ja Yanagi oli ollu sen kaverei, ni sen takia ne oli ehkä ollu vähän ihmeissään ku ne oli nähny mut täs ruumiissa. Ihan sama mulle oikeesti, koska tää ny kumminki on mun ruumis ja munhan täs kuuluu olla, olis se ees voinu pitää siit vähän parempaa huolta se ihme tekotyyppi.

Mentiin nukkuun ja kyl mä sit sain nukuttuakin, enkä ees eksyny unimaailmaan vaan heräsin aamulla, vaik kyl väsytti aika paljon jotenki.

Aamulla me höpistiin niitä jotain rukouksia sille Mazdalle, paitsi et sitä ei saanu haukkuu automerkiks. Ne oli ihan mahottomia ääntää ja niis oli kaikkia sanoja vaan sekasin niinku sinappi ja vishy ja jotain, ja jollain oli lehmiä ja kameleita. Rukousten jälkeen lähettiin ettiin ruokaa. Kiva oli mennä ulos käveleen kun oli kaunis sää, aurinko paisto, ja luntaki oli tosi paljon, Marokos ku ei ikinä olis mitää lunta ollu.

Mentiin johonki semmoseen paikkaan ku Fontana, sielt sai ihan OK toastia ja kahvi oli hyvää, mikä oli se tärkein juttu. Lailaki sit soitteli ja kyseli siitä rukoilusta, ja Johanna laitto tekstarit Hilkalle ja Yanagille, et neki kai rukoili ja oli ihan jees. Lasse sen sijaan kieltäyty lausumasta mitään rukouksia ja meit kauheasti pelotti, että sit sille käy tosi huonosti, mut ei keksitty mitään keinoo pakottaa sitä rukoileen.

Aamupalan jälkeen lähettiin vähän shoppaan, ku mä ehdottomasti tarvin väriliidut ja paperia ja Kati halus aurinkolasit ja Johanna vähän jotain tarjottavaa ku sil oli vauvabileet iltapäivästä. Ai nii, ja se oli kans ihan paras juttu: Johannal oli vauvabileet, koska Johanna oli isä! Se oli jotenki silleen tulihenki-mystisesti saattanu jonku kaverinsa Katjan raskaaks, koska Katja oli menettäny yhen vauvan ja se oli ollu siitä kauheen surullinen... Johanna isänä, vähänkö paras juttu ikinä!

Wiklundilta ei löytyny kunnon värejä, mut ostin sit kasan karkkia. Sit mentiin sen sijaan Hansaan ja sain ihan oikeet kunnon öljypastellit Akateemisesta. Sieltä me päätettiin, et jos vaikka mentäs vielä hetkeks istuun Kouluun, vähän niinku vanhojen aikojen muistoks. Sit Sakari soitteli ja halus välttis tavata Johannaa, ni sovittiin sit tapaaminen et seki tuli sinne.

Join kolaa ja piirtelin ja vähän etäsesti kuuntelin ku muut jutskas Sakarin kans. Välillä kattelin sitä pahasti ja olis tehny kyl mieli vaan ärjyä ja käydä kimppuun mutkun ei saanu. Niil oli joku ongelma ainaki jostain Lipokkaasta mikä oli joku atsts... no, joku jumala mikä oli tulos tai tullut jo tänne, ja sit se oli ehkä asumas siinä Markossa, mikä oli se tylsä nörttikeiju!

Sit ihan yllättäen yhtäkkiä Kari soitti! Se oli Suomessa ja tulis tänne! Jes, jes, loistavaa! Satu oliki sanonu et se olis tulossa, mut Johanna ei ollu tienny siit yhtään varmasti. Me oltiin tietty ihan varmoja et se olis meille ihan sikavihanen ku tulis. Mut vähänkö! Ku Kari ilmaantu Koululle ni se vaan oli meille ihan kiltti ja kyseli et onks kaikki varmasti hyvin ja et lähettäskö me takas, ja anto rahaakin lentolippuihin ja kaikkee! Vitsi se oli niin ihanaa nähdä joku järkevä tyyppi tääl, nyt asiat sit ehkä viimein vois järjestyä ja se poksahdusjuttuki ja kaikki--Kari oli siit sitä mieltä, ettei siit kantsis olla liian huolissaan, ni ei meiän sit tarvis enää niitä rukouksiikaan höpistä eikä mitään.

Kari sit oli aika pian häippäämäs johonki ja mä en oikeen tykänny ku se oli vast tullu ja pelkäsin et jättäks se nyt taas meiät keskenään, mut ei, ku se oli vaan menos moikkaan Lassea. No hyvä sentään. Me sit suunnattiin Katin ja Johannan kans Johannalle ku kohta olis ne vauvabileet. Mentiin bussil tällä kertaa. En osannu olla sanomatta Marokko vaiks Kari oli just kieltäny et ei sitä sais sanoo ku se on meidän salainen piilopaikka. Mut päätettiin et Kari on kari-smaattinen.

Hengattiin sit siel Johannan kämpil, syötiin pizzaa mikä oli haettu kaupasta ja pullaa ja karkkii. Loppujen lopuks sinne ei ees tullu meidän lisäks ku se Katja, joka siis oli raskaana, ja sit Sakari kävi taas, räyh. Katja vaan sano sitä koko ajan Matiakseks ja väitti meille, et se on oikeesit hyvä tyyppi. Joo ihan varmana nii, hohhoijaa. Ei me kyl uskottu. Mut siis ilmeisesti se Matias oli ollu vähän joku samantapanen kun se Jaana, tai siis ainaki se oli ollu joku eri tyyppi mikä oli ollu Sakari, ku nepparityypit oli tehny silleki juttuja.

Sit Johannan puhelin soi--ja siel oli Anne! Ei meinattu uskoa eka sitäkään! Se oli tullu Karin perässä Suomeen, ihan yllärinä, Karikaan ei kai tienny. Ja sit se kuulosti tosi vihaselta, ni et meitä melkein vähän kävi pelottaan et mitä se tekee. Soitettiin sit saman tien Karilleki et Anne on tääl, ni se sano et se tulis kans koht Johannalle.

Anne kummiski saapu eka paikalle. Johanna oli tietty sanonu ettei sen isyydestä saa kertoo eteenpäin, mutku se oli niin paras juttu ikinä, ni pakkohan mun oli kertoo. Sanoin sen sit Annelle. Anne ei meinannu tajuta. Me saatiin muutenki selittää sille aika sikana kaikkee mitä oli tapahtunu ku me oltiin päädytty tänne ja mitä tääl oli meneillään sun muuta.

Vähän myöhemmin sit Karikin tuli ja sen kans tuli myös se joku Hilkka, minkä kämpässä olin heränny eilen. Se oli vähän ankeen olonen tyyppi, mut ehkä se johtu siitä et sitä huoletti se kipinä tai sit se ei tykänny musta ku mä en ollu se Jaana. Mut samapa tuo. Kerrottiin Karillekin sit Johannan isyys ja se otti sen ihan hyvin. Tai no, hyvin ja hyvin, ryyppäämiseenhän se sit meni kumminkin. Tosin se oli muutenki ollut mun ja Johannan ja Katin suunnitelma--et jos tää kerta oli meiän vika ilta ennenku poksahdettais, ni ei hyvänen aika sentään poksahdettas selvin päin.

Mietittiin kans vähän jatkoo. Tietty me haluttiin kaikki vaan takas Marokkoon mahollisimman pian. Lähinnä ainoot ongelmat, mitkä vois vielä Marokoskin häiritä, oli toi Johanna/Sarah-ruumisjumitus, ja sit se, jos ne nepparityypit olis vielä mun perässä. Mut Hilkka kyl sano, ettei ne välttis olis. Sakari ainaki oli väittäny, et niiden joku labra oli menny ihan palasiks ku mä (tai siis, joku mun ruumiissa kai) ja se ja jotku oli paennu sieltä, ja sit se Luka, joka oli poksahtanu, oli ollu niiden nepparityyppien päätyyppi ja seki oli nyt kuollu. Et ehkä mun peräs ei enää ollu ees ketään.

Me oltiin just vasta pääsemäs vauhtiin juomisen kans ku Lasse ja Laila ilmaantu, ja ne oli tosi huolissaan siitä Lipokkaasta ja sit ne selitti jotain jostain unimaailmaportista mikä oli jossain puistossa mistä se Lipokas ehkä tulis ja mikä pitäs laittaa kii. No sinne sit vaan, olihan meitä täs sentään kunnon Okkultisten Sekaantujien tiimi asioita sottaamassa... Minä ja Kati kuulemma voitas lättää se Lipokas unimaailmassa, mut ei se auttas siihen porttiin. Sen sijaan Kari vois ritualisoida sen kii. Ookoo. Lätätään Lipokas tai tehään rituaaleja puistossa, jännää, siistiä, sopii mulle! Menoks vaan.

Se puisto oli aika jännä mesta, siel oli kaikkii semmosia patsaita, ja sit se oli kivaa ku oli niin paljo lunta. Kari näytti meil missä meiän pitäs sit olla rituaalin aikana, ja sit Lasse alko suunnitteleen sitä. Mä ja Kati kiipeiltiin niiden patsaiden päälle ja kaikkee. Mut sit ei meinattu saada kynttilää syttyyn rituaalii varten ku tuuli, ja Karin mielestä se portti oli liian iso ja vaikee, ja sit vielä oli liian kylmäki muka (ei musta ees ollu niin kauheen kylmä ollenka). Et ei me sit tehtäskä sitä rituaalii tänään.

Mentiin sen sijaan Hilkalle, mis Hilkka oli just laittamas ruokaa. Oliski ollu nälkä. Mut eihän me ehitty syödä tietenkä, ku Kati sai soiton siitä mallitytöstä mitä sen piti olla vahtaas, et Sakari olis tekemäs sille jotain pahaa, mikä viel jotenki liitty siihen peilihirviöön mikä oli Johannan peräs! Äkkiä sinne! Syödään Sakari, jesjes, viimeinkin!

Mut sit siel Hemingwaysis mihin me oltiin menos oliki sikana poliisei ja ambulanssi, ni jouduttiin oottaan et ne häippäis, ja sit ei ne kai ollukaan ollu siel Sakarin ja sen kavereiden (teiniokkultistien sun muiden) takia, vaan ihan jonku baaritappelun. Ja ei Sakari sun muut ollukaan tekemäs mitään ihmeellistä. Nähtiin vaan ku se häipy, sit siin oli kans se Liisa-vampsy (ruumiillisena!), joka virnuili vittumaisesti Karille, ja sit jotain muita. Enkä mä vieläkä saanu syödä Sakaria, räyh.

Mentiin takasi ulos. Jotku niistä muista, niinku se Alyssa ja joku poika joka varmaan oli keiju, meinas et mennää leikkiin vuorenvallotusta johonki, mä olisin kyl menny niiden kans, mut sit ne päätti et menis johonki baariin. Kati meni niiden kans.

Sit meitä oli vaan mä ja Johanna ja Kari ja Anne, ja ku Kari ja Anne oli nii väsyneitä, ni päätettiin mennä sit Johannan kämpille nukkuun. Ja pitäs vissiin puhua perheasioitaki. Paitsi ettei niis ollu paljo puhumista, ku kaikki vaan halus takas Marokkoon.

Ei me sit kumminka tietenkä menty nukkuun sit siel Johannalla. Mua ja sitä hämäs se koko poksahdus-juttu minkä piti tapahtuu yhdeltä yöllä, ja sit Kari ja Anne jäi pähkään sitä porttijuttuu edelleen. Jotain et se pitäs ehkä ottaa se koko patsas ja roudaa johonki muualle. Ne sit lähti viel johonki baariin säätään sitä systeemiä. Mä ja Johanna jäätiin Johannalle. Katjaki ilmaantu sinne ku se halus olla siel ettei meiän tarvis poksahtaa yksin.

Ooteltiin sit sitä poksahdusaikaa. Katteltiin Ihmeperhettä ja juteltiin ja kyl vähän alko hiljalleen hermostuttaa, vaik aiemmin päiväl Kari ja Lasse oliki vakuuttanu, et ei täs olis mitään hätää.

Kymmentä vaille yks me mentiin pihalle Johannan kans ihan varmuuden vuoks. No, eipä siel sit tapahtunu mitään, paitsi et Johanna tuijotti vähän aikaa johonki ja sit se ilmotti saaneensa jumalallisen näyn, tai vähän niinku muiston mikä oli palautunu. Se meni silleen, et tää oli oikeesti hyvä juttu tää kipinä, mut meiän pitäs vaan ettiä joku temppeli mis on pyhä tuli ja pappeja sun muuta, ni sit ne kipinät menis pois ja me oltas jotenki tosi puhtaita ja jees. Just joo. Eikä niist muistakaan sit kuulemma kukaan ollu poksahtanu.

Kai ne kipinät siis pitäs joskus saada pois, ettei me vaan random-poksahdettas koska vaan, mut sil ei ollu niin kiire. Katja läks kotiinsa nukkuun, Kari ja Anne palas ihan sikaväsyneinä ja käperty lattialle kasaan. Mua ja Johannaa ei mitenkä kauheesti kumminkaan nukuttanu, ja ku oli niin kivaa vaan olla koko perhe yhessä taas ja silleen, ni me sit valvottiin ja höpistiin aika myöhään. Oltiin tyynysotaaki, mut Kari väitti et se taikoo meiät rupikonniks jos ei lopeteta, ni oli pakko, ku ihmissudet on paljo hienompia ku ihmisrupikonnat.

Jossain välis ulkoa näky joku väläys, ja me päätettiin, et se oli varmaan Lasse, joka oli kiivenny puuhun ja poksahtanu. Joko se oli niin kiltti ja marttyyri et se kiipes sinne ihan vaan meitä varten et voitas kattella, tai sit sillä oli salanen harrastus et se tykkäs kiipee puihin. Ei voinu tietää kumpi. Mietittiin myös, voisko naapurihuoneista löytyy seuraks teinipoikia jos menis sanoon, et on TV-lupatarkastaja, ja sit et saako hyvät zarathustralaiset sekaantuu lehmiin tai kameleihin (mihin Kari silleen sopivasti sano väliin kovaäänisesti et "Ihan sama"). Sarah ei ihan kauheesti tykänny ku se ei päässy nukkuun, mut voi voi.

Sitki ku me päätettiin oikeesti ruveta nukkuun ni ei siit meinannu tulla mitään ku Johannan känny soi vaik kuin monta kertaa, ja sit viel jossain vaihees Kati soitti ja sano, et ne olis tappamassa jotain Oonaa! Ku se Oona oli kuulemma zombi... Ihan ihme juttu! Mut viimein aamuyöstä Katiki tuli Johannalle nukkuun ja meki saatiin unta.

Aamulla Kari ilmotti, et se kuulee semmosta veden tippumis- ja virtaamisääntä. Muutki oli sanonu kuulevansa, oltiin ihmetelty liittyyks se jotenki siihen Lipokkaaseen vai mihin. Anneki kuuli sen, ja Kati, mut mä ja Johanna ei. Kari ei kummiskaan pitäny sitä mitenkä vaarallisen olosena.

Muut nous jalkeille ihan liian hitaasti, mul oli nälkä ja mä halusin kahvii ja oli tylsää ja ulkona oli aurinkoista ja nättii ja lunta. Päästiin me sit lopulta liikkeelle ettiin jotain aamupalapaikkaa. Valittiin joku mikä ois aika kaukana mut mentäs kävellen, ihan jees aamulenkki! Vaan sit se paikka olikin kii. Ärsyttävää. Mentiin Hansast läpi ja sit sinne Fontanaan, mis oli oltu eilen, mut neki oli kaikki kii. Johan ny oli kumma, ettei muka koko kaupungist saa aamupalaa.

Hilkka soitteli ja se oli kans ettiis aamupalaa, ni sit se ehdotti et ainaki Börsist sais ku se on hotelli ni se on auki. Mentiin sit sinne. Hassusti sit kun Hilkka ilmaantu, ni huomattiin et sil oli ihan siniset vaatteet ja semmonen vesipisarakoruki vielä, ihan ku se veden ääni -juttu. Kummaa.

Mietittiin aamupalan ääres kaikkii juttui niinku sitä porttia ja Lipokasta ja mitä pitäs tehä. Perusajatus meil kumminki oli se, et autetaan sen verta ku voidaan ja sit illalla kohti kotia.

Sen unimaailmaportin sulkemiseen tarvittas jotain lisävoimaa. Sen olis voinu saada keräämäl kasaan monta maagia, mut ei ollu ketään ketä koota. Tai sit hakemal jostain kirjastosta jotain, mut se kirjasto oli golem, vähä niinku se ois elävä, ja sit se ruttais jos sieltä yrittäs viiä jotain ulos. Kai sit loppujen lopuks pääteltiin et pitäs vaan saada Amanda Sade taivuteltuu taivutteleen paikalliset puistotyypit roudaan se patsas johonki talteen. Ei tää oikeestaan ees ollu meiän ongelma ollenkaan. Kari lättäs Hilkalle sheriffintähden ja sano, et tää olis nyt sit sen kaupunki.

Ennen häippäämistä meil oli myös kyl se yks tosi iso ongelma, eli tää Johannan ruumis, tai siis Sarahin, ku vaiks Johannan oikee ruumis oli Marokos talles, ni jos Johanna lähtis pois Sarahista ni sit Sarah ois vaan halvaantunu. Mut sit Kari keksi ihan parhaan ratkasun: ne vois vaihtaa ruumiita. Laitettas Sarah Johannan ruumiiseen, mikä on ehjä, ja Johanna vois pitää sen rikkinäisen ruumiin ku se kerta pysty ihan hyvin käyttään sitä. Vähänkö sikaovelaa! Sit siihen voitas avuks ostaa joltain Nickiltä joku kiinalainen kivi mikä auttas sielun siirrossa.

Sille Nickille sit soiteltiin, ja jossain välis Laila ja Lasse saapu, ja sit se Nick. Kari osti sen kiven Nickiltä silleen, et vaihto sen Lassen kellarin avaimeen. Mä lähin mukaan ku Kari lähti esitteleen sille sitä kellarii. Se oli just niinku ennen, vanha kunnon Lassen kellari. Ja se Nick oli tosi magee, sil oli mageet hiukset ja kivat vaatteet ja se tykkäs keijuista, ehkä se oli ite keiju, jeejee.

Viel keksittiin yks ongelma mikä piti ratkasta. Se oli se Oona. Kati oli kai oikeesti eilen illal ollu tappaas sitä, koska sen ruumis oli nyt jossai betoniin valettuna koskenpohjas. Se oli nyt sit kummittelemas jossain Hansassa, ja Kari oli sitä mieltä, et se pitäs ajaa pois, että mentiin sit sinne.

Se oli tosi outo ku se haamu oli siel, mä vähän niinku tunsin sen missä se meni, välil se tuli tosi lähelle ja se oli aika häiritsevää. En oikeen tykänny. Sit siel oli joku Seth mikä oli kai ollu sen Oonan poikaystävä, ja sit niil oli joku ihme kultti tai joku et ne palvo jotain Voima-nimistä juttuu.

Kari yritti jotain mut ei päässy siit eroon ekal yrittämäl. Me sit vaan ooteltiin ja ootellessa mä ja Johanna käytiin ostaan jätskit ku Anne anto luvan. Tokal yrittämäl Kari sit onnistu--se laitto sen Oonan pulloon mikä sil oli ollu mukana! Hih, aika nihkee kohtalo joutuu pulloon, mut kuulemma se ei ollu voinu jatkaa mihinkä kuolemanjälkeiseen ku sitä ei oltu huolittu mihinkä, se vast nihkeetä oliki. Kari lupas sille Sethille et se yrittäs auttaa Oonan eteenpäin. Ja se siitä.

Käveltiin ulos Hansasta, varmana vikaa kertaa. Mä en niin enää ikinä haluais nähä koko Turkua. Jos mä viel törmäisin niihin nepparityyppeihin ja ne yrittäs tuoda mut takas ni ei kyl olis mitään mikä vois estää mua syömästä niitä.

Ekalla mahollisella lennolla takasin Marokkoon. Kotiin. Oman lauman kans.

---

Turkularp