”Ei herranjumala, mitä viinaa täkäläiset oikein juo? Ei suomalaisesta valkovenäläisestä tule tällaista krapulaa!” ”Ei se ole valkovenäläisen näköinen ole sitä miltä se näyttää. Siinä on paikallista viinasotkua ja vuohenmaitoa”, opastaa juuri ruokaostoksilta sisään tullut Kari. Ei voi olla totta, ne on juottanut mulle jotain vuohenjuustoa! Viime illan ja yön baarireissu takoo päässä. Ensimmäistä kertaa täällä uskaltaudun baariin ja heti on marokkolaiset miehen kusettaneet kymmenen-nolla. Olotilaani ei yhtään parantanut se, että kuuretkeltään palannut Sini oli tuonut mukanaan lihaklöntin, ja muu porukka ympärilläni pohti, mistä eläimestä se on peräisin. Vai onko se eläintä ollenkaan. Ehkä lammasta, mahdollisesti kamelia. Tai miten olisi dromedaari? Tai kamelin ja dromedaarin puolitoistakyttyräinen jälkeläinen. Lopettakaa jo!
Muiden alkaessa touhuta ruokaa otan pienen aikalisän sohvalla ja pakotan itseni ylös. Ei minun olo voi pahempi olla kuin Sinin reissunsa jälkeen ja se on sentään jo jalkeilla. Hammastahnateen maku saa ajatukseni pois minkä lie lihasta, ja olokin alkaa olla parempi kun paistamani sipulin tuoksu alkaa herätellä ruokahalua. Annen tekemä ruoka maistuu ihan mahdottoman hyvälle ja syön sitä enemmän kuin olisi ollut tarvis. Korjaan epäaktiivisuuteni ruuan laiton suhteen tiskaamalla astiat.
Ruuan jälkeen löhöämme olohuoneessa Sinin kummastellessa sitä, miksei hänen lammasseikkailu ole ylittänyt uutiskynnystä. Pohdimme kaikessa rauhassa mahdollisia vaihtoehtoja nukkumajärjestelyiden suhteen. Johanna haluaisi nukkua kylppärissä, mutta häntä ärsyttää suunnattomasti se, että Kari häätää hänet joka aamu laittoman aikaisin pois aamurituaalien tieltä, jonka Gary-setä haluaa ehdottomasti suorittaa juuri kylppärissä. Muut taas eivät pidä siitä että Johanna nukkuisi jossain muualla, koska se tarkoittaa yöherätyksiä palohälyttimen kanssa. Olemme juuri päässeet yksimielisyyteen siitä, että lähdemme ostamaan lisäkylpyammetta, kun Titiu viilettää paikalle, ihan tuosta vaan. Nyt äkkiä! Lasse! Marianne! Vaarassa! Nyt on kiire! Ehdin nippa nappa napata mukaani laukun ja kengät ja sitten mennään.
Pamahdan Hansaan, hassuissa vaatteissa, sukkasillaan kengät kädessä, samasta ikkunasta josta Ivana aikoinaan meni läpi palauttamaan kallon palasta päättömälle ratsumiehelle. Siinä suihkulähteellä, kenkiä jalkaan kiskoessa mietin Ivanaa ja lähes parin vuoden takaisia asioita. Ivana oli rakas ystävä. Terästäydyin kun tajuan sen tosiseikan, että olen tosiaan Suomessa, Turussa, yksin, ilman paikallista rahaa ja kännykkää.
Kävelen Hansatorille istumaan, ja pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Missähän muut ovat? Laukussa on Karin numero, mutta minulla ei ole puhelinta. Voi olla että muut ovat jo Lassen luona ja sieltä heidät löytäisi, mutta en tiedä, missä Lasse asuu. Ei koskaan tehnyt mieli tutustua tyyppiin. Vastenmielisen oloinen poppamies. Puhelin, on saatava jostain puhelin! Tai törmättävä johonkin tuttuun. Pohdin Koulussa käymistä, siellä saattaisi olla joku tuttu jolta saisi puhelimen tai joka tietäisi missä Lasse asuu. Kouluun meneminen mietityttää kuitenkin vähän, siellä voi olla myös tyyppejä, joihin en todellakaan haluaisi törmätä heti. Koulussa ei ole ketään, ja matkaan takaisin Hansaan pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Alan olla jopa niin epätoivoinen, että mietin jotain ihmeen joululauluesitystä saadakseni pari euroa puhelinkorttiin. Samaan aikaan mietin, pystyykö korttipuhelimesta soittamaan marokkolaiseen puhelimeen. Nämä mietteet keskeyttää Niina joka on käymässä Turussa. Pelastus! Puhelin! Soita Karille! Soitan Karille, joka neuvoo minut Lassen luo. Otan Niinan mukaani ja lähden sinne.
On hemmetin kylmä, Niina ihmettelee vaatetustani ja takin puuttumista. Normaalisti hyppisin ilosta kun on lunta mutta nyt se ei tunnu kivalta. Onneksi ehdin napata kengät mukaan! Matkalla olen törmätä siihen tiukan näköiseen Leena-tätiin jota ei saanut suututtaa. Käännän pääni ja toivon ettei Niinan pulputus kiinnitä Leenan huomiota. Pääsemme ohi huomaamattomasti ja uskallan taas itsekin puhua. En kyllä pahemmin pysty keskittymään Niinan juttuihin kun mietin missä mennään. Sini ja Kari ovat Lassen luona, mutta missä Anne ja Johanna ovat?
Päästyämme Lassen luokse siellä on joku tyyppi joka vaatii saada puhua Karin kanssa. Kukaan ei tiedä, mikä tämä tyyppi on ja Sini ajaa hänet ulos. Toteamme ettei Lassen asunto ole enää turvallinen, ja että paluumme Turkuun on näköjään huomattu, ja lähdemme pois, Huntersiin. Tällä hetkellä paikan nimi tuntuu lähinnä surkuhupaisalta. Saatuamme kaakaot eteemme se kumma tyyppi, Daavid, eli Taavetti, soittaa Karille. Mistä kummasta on saanut numeron? Taavetti tulee paikalle ja haluaa keskustella Minun, Sinin ja Karin kanssa, yksitellen. Minun vuoroni on viimeisenä. Taavetti ei ymmärrä vitsejäni Goljatista ja kyselee jotain siitä Ritusta. En ihan oikeasti tiedä tapauksesta oikeastaan mitään, mutta Taavitin kysyessä kenellä olisi ollut tarpeeksi voimaa tappaa Ritu, syytän armotta Sakaria ja Auroraa. Ja samalla kiroan mielessäni Tanelin alimpaan maan rakoon. Kun olen kertonut mitä tiedän, tulee minulle oudon helpottunut tunne. Ihan kuin olisi ollut hyvä että sai puhua jollekulle. Edes juuri Taavetilta saatu tieto siitä, että SuPo käyttää isää tietolähteenä, ei tunnu pahalta. Korkeintaan hyvä, että isä ei tiennyt minusta. Taavetti sanoo meidän olevan vaarassa, ja sanoo, että hänellä on turvapaikka. Lähdemme sinne, kun Karille tulee muuta menoa. Toivottavasti hän pärjää. Jatkamme matkaa Taavetin perässä ja kerromme Sinin kanssa hyviä vitsejä mausteesta nimeltä piri piri ja siitä, miten hevostallilta voisi kysyä ”saako täältä hepoa”, mutta Taavetti ei taaskaan ymmärrä vitsiä. Tylsä tyyppi. Alamme keskustella siitä, että ainut harmi siinä, etten enää ole yhteydessä Arcadiaan on se, että en varmaan koskaan saa sellaisia kivoja keijusiipiä. Olo on niin huoleton että edes varpaiden jäätyminen ei huoleta.
Lonttisissa päädymme asuntoon jossa istahdamme patjalle lämmittämään Sinin varpaita. Niina tarjoaa sukkahousujaan Sinille mutta sini käärii varpaansa villapeiton sisään. Niina on juuri nousemassa ja menossa vessaan kun Taavetti ampuu Niinan. Oho! Jäipä tuohon seinälle hassu jälki! Mietin ääneen, miten saisin sellaiset siivet kuin minulla oli siellä naamiaisissa. Taavetti tulee lähemmäs ja kysyy, millaiset siivet haluaisin. Samalla hän pistää minua kaulaan ja olo muuttuu vielä vähän hassummaksi, uneliaaksi. Sinille Taavetti sovittelee jotain kaulakorua. Kivaa! Jos minä saan siivet niin Sini saa kaulakorun! Ovikello soi. Juuri kun joku on astumassa sisään, väsymys voittaa minut.
Putoan. Putoan pumpuliin. Kuin sellaista vaaleanpunaista ja –vihreää hattaraa jollaista lapsena aina tivolista halusi. Sen väristä hattaraa kuin minun naamiaissiivet olivat. Missähän ne ovat nyt? Ne jäivät silloin naamiaispaikkaan kun lähtö tuli. Pian en enää putoa. Allani oleva hattarapumpuli on ihanan pehmeää. Kierin ja kierin siinä, se kutittaa vähän. Ei liikaa. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Olenko Arcadiassa? Voi olen! Kauniita puita! Hei, mikä selkääni kutittaa? Yritän kääntyä ja katsoa mutta jään pyörimään ympyrää kuin häntäänsä jahtaava koira. Otan pois kaulahuivin jonka nappasin Hansassa jostain ja voi että! Minulla on pienet, läpikuultavat, kultareunaiset siivet! Niissä on sinistä, punaista, violettia ja vihreää. Aivan kuin ne naamiaissiivet! Voi että! Näkisipä Sini ja Anne nämä! Johannakin varmaan tykkäisi näistä vaikka sen siivet onkin isommat. Kari varmaan nauraisi näille omaan tyyliinsä. Mutta Anne ja Sini tykkäisivät varmasti. Siipiä heilutellen lähden kauniiden puiden luo ja katoan Arcadiaan usvaan.