Pimeyden maailma 9: Kesäyön painajainen

Karin kesäprojekti: kuoleman lavastaminen

Olen väittänyt kaikille lähteneeni Provinssirockiin. Jonain yönä ennen 21. päivää livahdan Annen luo (avaimella) ja teen diilin Annen päässä olevan enkelin varjon kanssa. Hän välittää minulle Annen tunteet vähän aikaa, minä jään palveluksen velkaa.

Jätän Annelle sähköpostin, jossa kerron poistuneeni kaupungista "toistaiseksi". Samalla lähetän toisen viestin, joka on muka automaattisesti lähetetty jos en käy parin päivän välein kirjautumassa johonkin palveluun. Viestissä veikkaus, että olen kuollut ja Sakari on murhannut minut.

Hankkiudun jemmaan jonnekin lymypaikkaan Turussa. Suojaan itseäni löytymiseltä maagisilla keinoilla - kätkeydyn loitsukehään josta minusta ei jää jälkeäkään ulkopuolelle, sekä sotken auraani niin, ettei sitä voi erottaa. Tämä saattaa vaatia ilkeitä temppuja, mutta jos kerralla hukkaan kosher-ruokavalion, ja juon vaikkapa pari litraa verta (veripalvelusta pöllittyä ja muutakin), teen joitakin omituisia shamanistisia rituaaleja ja muutenkin olen varsinaiseksi häpeäksi kabbalistiselle perinnölleni, luultavasti aurastani ei enää kukaan saa mitään tolkkua. (Selvittelen välini oikean kabbalistisen magian kanssa sitten joskus toiste, saattaa vaatia parin viikon puhdistautumisoperaation...)

Sitten jätän jonnekin psyykkisen jäljen sekä todistajia kohtalostani. Hankkiudun Humppilaan ja hyppään näennäisesti Provinssirockista palaavaan junaan sunnuntaina, juon pari suullista viskiä ja kaadan sitä reippaasti päälleni, ja esitän todella humalaista. Pidän huolta siitä, että Turun rautatieasemalla minut muistetaan kun hoipun taksiin. Järkkään jostain tekaistun taksikilven ja varastetun auton (pitäisi olla helppoa, olin kuitenkin ennen itsekin taksikuskina) ja pyydän jonkun kamun poimimaan minut asemalta kyseisellä autolla.

Tältä kyydiltä en koskaan enää saavu kotiin. Auto hukataan jonnekin vitikkoon jossa ei ole silminnäkijöitä. Se saa löytyä muutaman päivän kuluttua ihan ehjänä. Toivottavasti se ei löydy pelissä, mutta jos se löytyy, hämäys kyllä kestää sen. (Kamu joka Karin tuonne kuljetti ei tiedä tarkalleen mistä on kyse; Kari heittää hänelle tukun rahaa ja suostuttelee lähtemään pois kaupungista muutamaksi päiväksi. Olkoon kamun nimi vaikka Touko Vartiainen.)

Siltä varalta, että joku psyykkinen jäljittäjä on poikkeuksellisen tehokas, Kari tekee vitikossa pienimuotoisen infernaalisen rituaalin, johon kuuluu jostain hankitun koiran uhraaminen; koiraparka tapetaan rumasti mutta nopeasti, ja Kari juo sen verta. Tämän rituaalin pointti on kaksijakoinen: yhtäältä sen on tarkoitus saada tapahtumapaikalle jotenkin löytävät pikkumaagit ja muut herkät tyypit uskomaan, että paikalla on tapahtunut paha väkivallanteko (tuskin kukaan saa kovin selvää kuvaa siitä mitä oikein on käynyt) ja toisaalta sotkea Karin aura niin pahasti, että häntä ei löydetä millään yliyksinkertaisilla paikannusloitsuilla. Kolmaskin tarkoitus on; jos joku tuo paikalle vaikkapa koiran jäljittämistä varten, on koiran uhraamisen ja sen jättämien veri- ja psyykkisten jälkien tarkoitus sotkea kyseisen eläimen jäljityskyvyt.

(Tällaista mustaa ja veristä taikuutta Kari ei varmasti ole tehnyt sitten nuoruusvuosiensa, ja asiasta tulee epäilemättä sanomista joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä käsillä olevat ongelmat ovat kriittisempiä.)

Mitä siis muka tapahtui:

* Kari palasi Provinssista sunnuntaina hirveässä humalassa.

* hän nousi rautatieasemalla taksiin juuri ennen puoltayötä (23.58)

* Kari shanghaiattiin vitikkoon, häntä ammuttiin päähän, ruumis paloiteltiin ja heitettiin painojen kera jonnekin josta sitä ei löydy.

* Karin sähköpostilaatikkoon murtauduttiin, ja joku lähetti Karin nimissä maanantaiaamuyöstä sähköpostin, jossa Kari sanoo lähteneensä kaupungista joksikin aikaa

* Kari on kuitenkin ollut vainoharhainen, ja virittänyt vaihtoehtoiseen sähköpostiosoitteeseen ohjelman, joka aktivoituu jos hän ei käy parin päivän välein kuittaamassa olevansa elossa. Tämä ohjelma lähettää tiistaiaamuna Annelle viestin "jos luet tämän, minulle on käynyt jotain pahaa".

Jos pelissä asiaa aletaan penkoa (kuten toivon käyvän), veikkaan ihmisten muistavan Karin menneen Provinssirockiin. Paluuaikataulu on aika helppo tarkistaa, ja tämä johtaa varmaan ihmiset kyselemään viranomaisilta tai muilta. Kari ei lähde festareille autolla, joten juna on ilmeinen paluuratkaisu.

Turun rautatiasemalta kyselemällä löytyy Karin tuntomerkkejä selvästi vastannut miekkonen, joka haisi viinalta, haistatteli poliisille ja puhui sekavia. Kuitenkin hänestä päästiin eroon kun hän nousi taksiin ja lähti pois.

Tarkemman kyselyn seurauksena joku asemalla on saattanut kiinnittää huomiota siihen, että

* taksi ei ollut kaikkein hyväkuntoisimman näköinen (koska se oli varastettu auto)

* jos joku rautatieasemalta osaa kertoa taksin rekkarin, voidaan selvittää että kyseinen auto oli varastettu sunnuntaina, ja on yhä kateissa

* jos joku muistaa taksin kilven numeron (todennäköisempää?), käy ilmi että Turun takseissa ei sellaista numeroa ole. Viimeistään tässä vaiheessa dekkaria leikkivien pitäisi tulla siihen johtopäätökseen, että nyt on tapahtunut jotain tosi kieroa.

* jos jäljitys etenee näin pitkälle, ja joku psyykkisesti lahjakas alkaa seurata taksin reittiä, ja jotenkin jopa onnistuu löytämään määränpäähän, hän löytää sieltä paikan jossa on pahoja viboja ja jossa on selvästi lähimenneisyydessä tapahtunut jotain pahaa.Jos Karin jättämää "poistun kaupungista" -sähköpostia jäljitetään, se näyttää lähteneen Karin oikeasta osoitteesta (dare@paranoia.tuug.fi). Tarkempi atk-penkominen (esim. yhteydenotto paranoia.tuug.fi:n adminiin) tuo esiin havainnon, että Karin tunnuksen salasana on murrettu su vastaisena yönä.

Jos Karin "olen varmaan kuollut" -viestiä jäljitetään, se jäljittyy ilmaiseen sähköpostipalveluun joka tarjoaa mm. mahdollisuuden lähettää viesti ajastettuna.

//

Kari / Pimeyden maailma 9: Kesäpäivän seisaus

Juslenian alapuolella sijaitsee joukko humanistisen tiedekunnan varastoja. Näihin on arkistoitu kymmeniä laatikoita vanhaa tutkimusmateriaalia, rikkinäisiä huonekaluja, vanhoja tauluja ja yleistä romua. Niissä käydään harvoin, ja minulla on niihin avain kirjallisuustieteen ajoiltani.

Istuin epämukavassa nojatuolissa lattiaan piirtämäni heksagrammin keskellä ja yritin meditoida. Kun sotkee päätään riittävästi, saavuttaa ekstaattisen deliriumin, autuaan tilan josta pyhät miehet ja profeetat ovat kautta historian paasanneet. Minä vaan en ollut vielä lähelläkään tätä tilaa, ja oloni oli yksinkertaisesti pahoinvoiva. Maanantain vastaisena yönä juomani koiran veren maku ei ollut suostunut katoamaan suustani, niveleni olivat jäykät samassa asennossa istumisesta ja unenomainen tunne siitä, etten ollut aivan oma itseni ei mennyt pois. Jos nukuin, näin vain sekavia painajaisia. Nikotiininkaipuu oli vaimentunut taustalle kaikkien muiden epämukavuuksien vaatiessa enemmän huomiota. Anne oli jo totuttanut minut tupakoimattomuuden tuskaan, muut piinat olivat uusia.

Pahemminkin on joskus mennyt, toistelin itselleni aina välillä. En muistanut yhtään nimenomaista kertaa milloin asiat näin olisivat olleet, paitsi ehkä joskus vuosia sitten Kievissä Natashan kuoltua. Tällä kertaa olin sentään tavallaan itse valinnnut kohtaloni, ja tieto siitä, että voisin koska tahansa lähteä pois oli eräänlainen lohtu.

Itsensä kiduttaminen on addiktiivista, vähän samalla tavoin kuin masennus tai ryyppääminen. Kun sen kerran aloittaa, siitä on vaikea päästä irti. Yön hetkinä olin miettinyt, mitä jos en koskaan enää poistuisi loitsukehäni sisältä, vaan jäisin sinne paastoamaan kunnes valaistuisin tai kuolisin nälkään. Halluisia ja hourivia ajatuksia kaikki, mutta houkuttelevia.

Ilman musiikkia tekemäni rituaali ja sen jälkeiset 60 tuntia olisivat varmaan syöneet mielenterveyttäni. Olin säästellyt soittimeni akkuja ja yrittänyt kuunnella jotain mitä en normaalisti kuuntelisi, kaikki osana yritystä kätkeä aurani maailmalta. Vältin vanhaa rokkia ja funkkia, kuuntelin klassista, jazzia tai new age -moskaa. Olin asettanut itselleni aikarajan, ja tahdoin noudattaa sitä.

Puhelimeni herätyskellon soidessa olin puoliunessa. Nousin ylös samantien, jäykkä kroppani valitti mutta viis veisasin siitä. Leikkasin liitukuvioon aukon ja hoipuin kylpyhuoneeseen. En tiedä, miksi Juslenian kellarista löytyy suihku, mutta en valita; sillä hetkellä peseytyminen tuntui siunatulta. Söin eväideni loput, ajoin partani, venyttelin niin paljon kuin pystyin, puhuin itsekseni tottuakseni taas omaan ääneeni, poltin yhden (vain yhden!) savukkeen.

Olin ulkona kehästä. Oli keskiviikko, kello oli melkein kaksi. Jos ideani oli toiminut, se olisi toiminut tähän mennessä. Kiipesin ylös kellarista kunnes puhelimeni kenttä palasi, ja soitin Sadulle. Valinta oli helppo: tiesin, että hän ei ainakaan ollut Sakarin käskyläinen, ja kaikki muu oli irrelevanttia.

Lyhyt puhelinkeskustelu löi minuun kuin moukari. Melkoinen joukkue oli viime yönä käynyt Sakarin kimppuun ja yrittänyt tappaa hänet. Oliko katoamiseni aiheuttanut tämän reaktion? Mitä olin oikein saanut aikaan? Anne oli samassa paikassa kuin Satukin, Raatihuoneen talolla, kellarissa. Lähdin liikeelle.

Ulkona auringonvalo pisti silmiini, mutta silti toivotin sen tervetulleeksi. Tällä hetkellä se oli tärkein suojani yön mörköjä vastaan. Olin maagisesti heikko kuin lapsi, karmisesti karkuteillä, kabbalistina kadotuksen pertaalla. Ajatus isän vanhaan taloon astumisesta kylmäsi, mutta onnekksii se ei ollut suunnitteillakaan.

Satu, Anne, Marko ja Taru-niminen keiju löytyivät kellarista. Keijut näyttivät piestyiltä ja puolikuolleilta, Anne oli fyysisesti ehjä mutta henkisesti aivan hajalla. Otin hänet syliini ja lyhyen hetken ajan unohdin kaiken muun.

Noin kahtakymmentä sekuntia myöhemmin syyllisyydentuntoni saivat minut kiinni, ja aloin tentata Sadulta kuvausta tapahtuneesta. Ilmeisesti kuolemani lavastus oli tosiaan mennyt täydestä, mutta Sakarin kimppuun käyminen ei ainakaan suoraan ollut seurausta siitä. Kyseessä oli Venlan juoni, mutta se oli räjähtänyt silmille. Keijut ja Anne olivat saaneet melkoisen tujauksen Sakarin verta, ja Kati-ihmissusi oli roudannut heidät tänne. Selvästi Kati oli sopeutunut olemukseensa sitten Rymättylän keikkamme, ja tämä oli valopilkku tilanteemme pimeydessä.

Kaikki muut asiat olivatkin sitten päin helvettiä. Anne kertoi etsineensä minua kaikkialta, Turusta keijujen taikapeilien avulla ja Helvetistä Julius-nimisen okkulttidiilerin metkuilla. Koetin selittää hänelle miksi olin lavastanut kuolemani, samalla kun muuta väkeä vilahti paikalla. Joel, J:n entinen avustaja, nyttemmin Venlan (?) ghouli, ja Kati, joka näytti olevan okei. Sadulla ja Tarulla oli käynnissä projekti korjata pääsiäisenä alkanut keijuongelma, lepyttää nukkumatti ja tehdä ties mitä. Hyvä, onnea matkaan vaan, mutta minulla oli oma hommani.

Otin Annen syrjemmälle, ja kerroin hänelle hänen päässään olevasta enkelin varjosta. Sitten kutsuin varjon esiin, ja pyysin sitä kertomaan Annen tunteista viime aikoina.

Varjon selonteko oli kuristava. Anne oli ahdistunut katoamisestani, mutta hän silti luotti Sakariin ehdottomasti, ei tuntenut vihaa tai raivoa tätä kohtaan. Ja eilisillan jälkeen tyttöni oli ilmeisesti saanut uuden annoksen saman pellen verta. Ote oli nyt entistä lujempi.

(Eilisillan tapahtumat kuulostivat täysin päättömiltä; vaikutti siltä, että Sakari oli suunnitellut koko jutun, ja että mitä erimielisyyksiä hänellä ja Venlalla olikin, heillä oli myös yhteisiä intressejä. Ehkä keijuja vastaan tai jotain?)

Silti. Anne, voi perkele ja koko sen hovi. Olisin toivonut, että Sakarin väite olisi pitänyt paikkansa - ettei kierolla vampyyrilla olisi rakkaan suloisen tyttöni mieleen kuin hienoinen vaikutus, mutta näin ei selvästikään ollut. Kaikista Annen tunteista huokui sokea luottamus Sakaria kohtaan.

Minua oksetti. Ei mustasukkaisuuden vuoksi, ei koska koin menettäneeni Annen. Ei, syynä oli yksinkertaisesti taas se vapaan tahdon raiskaus jonka Sakari oli tyttööni kohdistanut. Hänen arvostelukykynsä oli mennyttä. Hänestä oli tehty sätkynukke.

Pakotin itseni tekemään jotain jotten huutaisi. Satu ja Taru tarvitsivat painajaisenpoistoprojektiinsa pullon, joka aina täyttyi. Annekin näki painajaisia. Lassella oli aina täyttyvä pullo. Lähdin käymään hänen luonaan.

Myös Helena oli paikalla Lassen asunnolla. En ollut nähnyt kumpaakaan aikoihin; Kreikanmatkan venymisen seurauksena olin täysin ulkona Näkymättömän piirin puuhista. Tällä hetkellä en niihin kuitenkaan edes ehtinyt puuttua, kiinnostukseni oli muualla. Rupattelimme teen ääressä hetken. Lassekin oli kuullut huhun kuolemastani, ja myös henkiinheräämisestäni. Anne oli sitten ilmoittanut Sakarille heti kun oli minusta kuullut...

Lasse oli unohtanut Helenan olemassaolon. Syöpälääkkeen sivuvaikutuksia? Helena tuntui syyttävän minua koko lääkkeen toimittamisesta isälleen, ja oli hänellä tavallaan syytäkin. En kuitenkaan jaksanut juuri nyt ottaa vastaan syytöksiä. Yritin vakuuttaa Lassea luopumaan pullosta, mutta pullo oli toimitettu turvaan muualle, ilmeisesti Helenan toimesta. Totutulla keijulogiikan tuntemuksellaan Lasse toimitti minulle korvaavan pullon ja myös toisen keijujen kaipaaman esineen. Kaipa ne toimivat, tosin mutisin jotain siitä, että jos ne eivät täyttäisi tarkoitustaan, olisin hyvin penseä. En kertakaikkiaan jaksanut olla diplomaattinen.

Lasse ja Helena kävivät tuomassa tavarat keijukellarille. Kuulemma paikalla oli eilen järjestetty oikeat keijujuhlat, ja paikalla oli ollut myös Lassen ex-vaimo Maria. Makeeta. Lassen ja Helenan poistuttua paikalle jäivät vain minä, Satu ja Taru, joten esitin heille yksinkertaisen kysymyksen: jos lähtisin murhaamaan Sakaria, vastustaisivatko he, vai auttaisivatko kenties. Ajatus Sakarin lähettämisestä tuonpuoleiseen sai innostuneen vastaanoton, hyvä. Ainakaan nämä kaksi eivät asettuisi tielleni poikkiteloin ja ehkä, jos onneni vaikkapa kääntyisi, saisin heiltä jopa apua. Ainakin Sakari oli aiheuttanut heille rutosti harmia menneisyydessä. Kerroin heille, että Anne oli Sakarin ghouli, ja tämän vuoksi Sakarin oli kuoltava.

Emme kuitenkaan ryhtyneet murhajuonien punomiseen vielä siltä istumalta. Keijujen illaksi kaavailtua rituaalia varten tarvittiin vielä yhtä puuttuvaa osaa. Se osa oli Johannan oikea nimi, jonka hän oli unohtanut kauan sitten. Johannakin ilmestyi paikalle auttamaan asian pohtimisessa. Jotenkin nimi liittyi tuleen, ja porukka päätti lähteä kirjastoon penkomaan.

Minä sain soiton Julius-nimiseltä sekatavarakauppiaalta, joka tahtoi tehdä kanssani diilin. Rokkarin näköinen kaveri oli päältäpäin ihan mukavan oloinen, mutta kun hän alkoi puhua, haistoin haudatun koiran. Hän tarjosi minulle sopimusta: hän poistaisi Sakarin siteen Anneen, ja minä jättäisin Sakarin rauhaan. Kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Lupasin miettiä asiaa. Julius sanoi itse tahtovansa vain sielunsa takaisin, ja uskovansa että minun kanssani hyvissä väleissä oleminen avaisi hänelle tulevaisuudessa mainioita kontakteja. Ehkä niinkin. Toisaalta yhtä monelle tyypille minun mainitsemiseni varmaan on nopea keino saada potkua persuksilleen.

Olin unohtanut savukkeeni takkini taskuun. Ulkona oli liian kuuma makuuni, taivalsin takaisin keijukellarille, mutta halu polttaa oli kadonnut. Elimistöni oli aivan sekaisin. Sitten ulkoa kuului hirveää möykkää ja avunpyyntöjä.

Energiattomasti kipusin kellarin portaat ylös, ja leukani loksahti. Johannan kädet olivat ilmiliekeissä, ne leimusivat kirkkaudella johon ei voinut katsoa suoraan, ja hänestä huokui kuumuutta. Tuli ei näyttänyt vahingoittavan häntä, ja hän näytti olevan suunnattoman riemuissaan. Ilmeisesti hänen nimensä oli sitten löytynyt. Atur, hän oli Atur, persialaisten uudelleensynnyttävä tuli, zarathustralainen henki tai jotain sinne päin.

Hänen tulensa myös houkuttelisi paikalle joka ainoan uteliaan sielun kymmenen kilometrin säteellä. Yritimme sammuttaa liekkejä, ja lopulta onnistuimme. Piirsin hänen kämmeniinsä veden riimut siinä toivossa, että ne hidastaisivat uutta leimahtamista. Sitten istuuduin puhelemaan hänen kanssaan.

Johanna säteili energiaa ja itsevarmuutta, ja voimaa, valtavasti voimaa. Hänestä oli kerralla tullut yksi kaupungin mahtitekijöistä. Mietin, voisiko hänetkin värvätä murhaamaan Sakaria, mutta en ollut asiasta vielä varma. Sadulla ja Tarulla oli syytä vihata vampyyria, Johannalla taas ei. Enkä oikeastaan ollut muutenkaan varma hänen aikeistaan.

Johonkin muuhun hänestä kuitenkin olisi. Tenkassa asuva Nirgo oli tulen pappi, ja Atur oli tulen henki. Jos nämä kaksi saisivat keskustella, voitaisiin Nirgo ehkä suostutella jättämään Tenkka - edes kuukaudessa Näkymätön piiri ei ollut pystynyt tähän. Ehkä. Ainakin Johanna halusi mieluusti puhua Nirgon kanssa.

Kaikki palat olivat nyt paikallaan, joten Kati, Satu ja Taru lähtivät suorittamaan rituaalia loppuun ennen kuun nousua. Hyvä näin, ehkä painajaisista ja pahasta onnesta päästäisiin viimein eroon. Minä, Susa ja Anne istuimme kellarissa, mutta se alkoi ahdistaa minua. En ollut syönyt kunnolla kolmeen vuorokauteen, olin ollut maan alla aivan tarpeeksi, joten päätin lähteä kävelylle. Anne tuli mukaan.

Poimin vegeburgerin Tuomiokirkon viereiseltä grilliltä ja astelin Annen kanssa jokirantaa pitkin. Me juttelimme. Oloni oli aivan skitsahtanut. Olisin tahtonut olla aivan muualla - Anne oli vihollisen kätyri, ja jatkuvasti hänen puhuessani tunsin että kerroin vain Sakarille aikeistani. Mutta Anne oli myös Anne, ja tahdoin olla hänen seurassaan.

En yrittänyt salata inhoani Sakaria kohtaan, en yrittänyt edes salata murha-aikeitani. En ehkä ole rehellinen ihminen, mutta en myöskään halunnut olla kiero. Annen kuului tietää mitä aioin. Jos Sakari saisi samalla tietää...

... no, ehkä minulla on vain kuolemankaipuuta tai jotain. Tai ehkä toivoin, että Sakari ilmestyisi jostain ja tekisi minustakin ghoulinsa. Sitten voisin unohtaa kaikki huoleni, olla ikuisessa pöllyssä yhdessä Annen kanssa ja rakastaa häntä ja Sakaria. Olisin onnellinen kuin pelastettu kristitty.

Aivan varmasti.

Anne-kulta. Meidän hölmöilymme ja paksupäisyytemme yhdistelmä tuhoaa vielä meidät molemmat. Eikä matka alas ole edes mikään helppo vapaa pudotus, ennen pohjaan osumista me kolhimme itseämme vielä moneen töyssyyn.

Jos olisin fiksu, nostaisin kytkintä, painuisin huitsin vittuun tästä älyttömästä kaupungista, ja tulisin takaisin viiden vuoden päästä. Mutta Anne tarvitsee apuani, tiesi hän sen tai ei. Jonkun pitää vapauttaa hänet. Minun pitää leikkiä ritaria valkeassa Hondassa. Mikään rooli ei sovi minulle huonommin. Ja Anne, johon rakastuin juuri, koska hän oli itsenäinen, omapäinen ja vähintään yhtä itsetuhoisen utelias kuin minäkin, sopii vielä huonommin pelastettavaksi prinsessaksi.

Keijut saivat rituaalinsa tehtyä. Parin päivän päästä olisivat Niinan häät. En ollut päässyt Provinssirockiin. Oli aika lähteä muutamalle lasilliselle. Huomenaamulla alkaisin rakentaa itseäni uudelleen maagiksi.

//

Tulevaisuudensuunnitelmia:

* Tarkkaillaan painajaisia ja huonoa onnea. Jokohan ne suostuisivat vähitellen loppumaan?

* Käyn Niinan häissä, tuli niistä sitten millainen fiasko tahansa. Jos Makkosta tai hänen agenttejaan näkyy, kysyn mitä miekkonen aikoo - lähinnä, onko hän joskus tulossa takaisin kaupunkiin?

* En tee diiliä Juliuksen kanssa. En luota mieheen, hänen tarjouksensa on lliian houkutteleva, enkä sen jälkeen voisi uskoa siihen, että Anne todella olisi oma itsensä. Minun on hoidettava Sakari itse.

* Järkätään Nirgon ja Aturin tapaaminen. Suostutellaan, lahjotaan tai jotakin Nirgo lähtemään pois Tenkasta. Tarjotaan hänellle vaikka hienoa patsasta jossa olla ja spekuloida, tai jotain.

* Aletaan puhdistautua katoamistempun jäljiltä. Ruokavalio palautetaan kosheriksi, paastotaan ja tehdään muita kabbalistisia korjausaskelia. Mitenkään fanaattinen mä en näiden kanssa ole. Optimistinen tavoite on että jos vaikka sitä elokuun puoliväliin mennessä uskaltaisi taas alkaa pitää itseään jonkinlaisena kabbalistina, ja ehkä syyskuussa uskaltaisi ensimmäistä kertaa testata vanhaa taloakin. Jos ei vielä onnistu niin sit ei...

* Operaatio Sakarin surma lähtee käyntiin. Tästä pitää neuvotella Sadun ja ehkä muidenkin mukaan värvättävien kanssa. Tarkat detaljit on vielä epäselviä. Johanna mainitsi, että uudelleensyntymän tulta ei pidä käyttää tappamiseen, mutta ehkä tulesta voisi olla jotain apua tähän. Tahtoo kirjastoon lukemaan aiheesta... mutta kun ei uskalla.

* Haluaisin myös lukea siitä rituaalista, jonka katras oli tehnyt tiistai-iltana Sakarin pään menoksi. Vaan kun oma kirjasto on edelleen multa suljettu, taidan yrittää pyytää Lassen apua.

Anne / PM 9 Kesäyön painajainen

21.-22.6 2005, Turku

Kari ei vieläkään ole palannut Provinssista. Olisin niin tahtonut puhua ja selvittää asioita ennen kuin jotain tapahtuu. Mokomakin. Palaisi jo.

Tämä on mahdotonta. Minun pitää varmaan poistua kaupungista joksikin aikaa. Itse asiassa taidan olla täysin tavoittamattomissa. En tiedä, miten pian palaan takaisin. Ehkä en halua tulla takaisin ollenkaan.

Kari

Sitten tuli viesti. Se mitä olin pelännyt. Kari tarvitsee aikaa. Hän ei palaa Turkuu vielä, jos ollenkaan. En voi antaa asian olla niin, mutta jos se on mitä hän tahtoo... Yritin soittaa, mutta hän on vaihtanut numeroa. Tämähän on vakavaa! Mutta en voi silti jättää asioita näin. En voi.

Kävelin mietteissäni kävelykadulla ja tuskin huomasin Katia, joka oli juuri saapunut Turkuun. Vaihdoimme kuulumisia ja jatkoimme matkaa samaan suuntaan. Katilla on hieman ollut ongelmia. Hänen kaverinsa, diileri kuulemma, tarvitsee 10 000 euroa. Ei mikään pieni raha. Ja Kati itse. Viime täysikuun jälkeen hänessä oli paljon neulanreikiä ja suitsukkeiden tuoksu oli kuulemma yhä vahva. Voi Katia. Ongelmamme meillä kaikilla. Mutta oli hänellä myös syy tulla Turkuun. Mystinen tekstiviesti uhrikivestä ja nelilehtisestä apilasta. Totesimme pian että kumpikin meistä kärsii huonosta onnesta. Ja ainoa mikä minua ja Katia yhdistää on se yksi yö leirikeskuksessa ja Helvetinkolo vieressä. Ei kuulosta hyvältä.

Kati soitti Johannalle sillä aikaa kun kävin lukemassa sähköpostini. Toivoin uutisia Karista, mutta ei mitään.

Odottelimme Johannaa Papagallossa. En muistaa syöneeni niin hyvää jäätelöä pitkään aikaa. Lakritsijäätelöä ja sitruunasorbettia. Nam. Lusikatkin olivat pienen lapion mallisia ja värikkäitä ?

Johannna saapui ja keskustelimme hetken huonosta onnesta, joka meitä kaikkia tuntui vaivaavan. Keskustelun lopputuloksena päätimme lähteä vilkaisemaan yo-kylän uhrikiveä. Johanna ja Kati lähtivät rautatieaseman suuntaan hakemaan Katin tavaroita ja itse lupasin tulla perässä.

Kävelin tovin, kunnes tajusin ettei minulla ollut mitään suunnitelmia. Soitin kuitenkin Sadulle, olihan minulla hänen tuliaisensa mukanani. Tapasin Sadun ja hänen keijuystävänsä Tarun Koulussa. Taru oli pirteä ja iloinen. Sadulle oli vihdoin paljastunut miksi hänestä on tullut keiju: Taru on hänen vanha naapurinsa lapsuuden ajalta ja tämä oli vienyt Sadun vierailulle keijupaikkaan. Että sellaista. Sadun Irlannin reissu oli mennyt hyvin. Vaihdoimme muutamia matkakuulumisia ja hieman viime aikaisia kuulumisiakin. Mutisin jotain Karin olemisesta matkoilla ja pienestä riidasta, mutta en halunnut mennä yksityiskohtiin. Niin. Miten tilanteen nyt edes selittäisi.

Pyysin keijuilta anteeksi ja lupasin palata. Piipahdin taas lukemassa sähköpostini. Siellä oli viesti Karilta, mutta ei sellainen kuin olin odottanut.

Anne,

Jos luet tätä, on parempi ottaa varma asento ja vetää syvään henkeä. Mitä luultavimmin en nimittäin ole enää elävien kirjoissa. Tämä viesti on lähtenyt, koska en ole 48 tuntiin käynyt siirtämässä taas toiset kaksi vuorokautta tulevaisuuteen sen ajastettua lähetystä.

Suunnilleen Euroopan-kiertueelta paluun jälkeen on ollut sellainen tunne, että jonkun silmät ovat jatkuvasti niskassani. Ja sanottiin huonoissa piireissä mitä tahansa, yleensä mä en miellä olevani kohtuuttoman paranoidi. Hitto, harvoin olen edes kovin varovainen. Ja nyt...

... niin no, mä olen miettinyt vakaasti sitä, pitäisikö käydä viemässä Sakarille yllätyslahjaksi tynnyrillinen bensaa ja tulitikku. Tuntuu myös siltä, että se miettii samaa. Saattaa olla, että se ehti ensin. Tai ehkä me ehdittiin yhtä aikaa.

Sakari varmaan tietää saman kuin minäkin: että mulla ei ole oikeasti mitään vaihtoehtoja tämän asian suhteen. Ihmisiltä ei saa viedä näiden vapaata tahtoa, kenestäkään ei helvetti tehdä orjaa. Kaikkein vähiten susta. Ajatus siitä, että mä en voisi enää luottaa suhun - siihen että sä teet just niin kuin sua itseäsi huvittaa - on mahdoton kestää. Sitä pitää joko ryömiä pulloon tai yrittää korjata asiat, ja asioiden korjaaminen vaatii tässä muiden asioiden rikkomista. Sakari tietää sen.

Mä en tiedä, onko sun ja Sakarin välillä verikahle, mutta tämän viestin kannalta sillä ei varmaan ole niin valtavasti väliä. Joko nämä sanat lukee oikea ja itsenäinen ihminen tai Sakarin sätkynukke. En voi tietää, joten voin leikkiä toiveella että ensimmäinen vaihtoehto on totta.

Sä olet mulle valtavan rakas ja kallis. Ja olet myös hienoin ihminen jonka mä olen ikinä tuntenut, aivan mielettömän upea, fiksu, rohkea ja joka tavalla aivan mahtava, paras rikoskumppani jollaista kukaan toisten asioihin sekaantuja voisi ikinä toivoa. Älä unohda sitä ikinä.

Kari

"Jos saat tämän, jotain on vialla." Jotain siis on tapahtunut, mutta kuka ja mitä? Pitää hieman ajatella. Palasin keijujen seuraan ja yritin selvitellä ajatuksiani.

Hieman myöhemmin seuraamme saapui Julius, josta emme tietäneet juuri mitään. Paitsi Satu. Sakari oli soittanut tälle aikaisemmin ja pyytänyt pitämään silmällä Turkuun saapuvaa Juliusta. Olimme siis uteliaita, voi sitä me olimme. Julius ei ollut sellainen kuin oli kuvitellut, vaikka en tiedä mitä olin kuvitellut. Pian kävi selväksi että Julius on kauppias, jolta löytyy melkein mitä vaan. Kauppis joka on kalastaja ja asuu pienellä saarella keskellä Airistoa. Kumma mies, mutta jotain tuttua hänessä on. Olen melkein varma että olen nähnyt hänet ennenkin tai jotain... Puhelias mies kuitenkin ja jotenkin kiinnostavaa hänessä on.

Olihan Juliuksella jotain kiinnostavaa: Sakarin salkku. Olimme hieman epäileviä asian suhteen, sillä Sakari ei ole niitä ihmisiä jotka hukkaavat tavaroita, mutta uteliaisuutemme voitti. Sakarin suunnittelema tai ei, niin kaupanhieronta alkoi, tai ainakin yritys siitä. Julius ei tahtonut rahaa, vaan pikemminkin palveluksia. Mikäs siinä. Hän tuntui olevan hieman nihkeä tekemään kauppaa kolmen ihmisen kesken, mutta olimme hänelle vaikeita. Luovutin kuitenkin ja jätin keijut hoitamaan hommaa. Pyysin Satua kuitenkin hankkimaan myös salkussa olleet paperit. Olin enemmän kuin utelias tietämään mitä minusta on kirjoitettu. Pahoittelin poistumistani, mutta pyysin kuitenkin Juliuksen puhelinnumeron ennen kuin lähdin. En ole varma miksi. Ai niin. Tietenkin. Hän voisi varmaan etsiä myös kadonneita ihmisiä.

Kello läheni yhdeksää. Olin sopinut Sakarin kanssa tapaamisen Kiitorata-baariin. Uskoakseni en ollut myöhässä, mutta Sakari oli jo paikalla. Vai on hän hukannut salkun, aloitin. Suoraan asiaan. Kerroin mitä tiesin. Miten hän voi olla niin varomaton että kirjoittaa tuollaisia asioita ylös ja sitten vielä hukkaa salkun. Miten. Sakari miltei sihisi vihasta ja kaikki epäilyni katosi. Hän todella oli hukannut salkun. Miten hän voi. Oikeasti.

Tovin kuluttua uskalsin myös myöntää toisen syyn haluuni tavata Sakari. Sen sanominen ei ollut mitenkään helppoa, mutta minun piti saada tietää. Ei, hän ei ollut nähnyt Karia ja minä uskoin häntä. Tunsin helpottuneisuutta enkä voinut kuvitella miksi se oli ollut niin vaikea sanoa. Puhuminen tuntui nyt niin helpolta. Kerroin tilanteen ja Sakari kysyi pyysinkö häntä auttamaan. Vastasin etten tiedä, mutta se oli tarpeeksi.

Tietojen keruu on hidasta, mutta Sakarin kontaktit olivat nopeita. Kului tunti, ehkä puolitoista. Kari ei ole enää tällä maailman tasolla, tai ainakaan hänen auransa ei ole. Se ei myöskään ole Helvetissä tai Arkadiassa. En tiennyt mitä ajatella. Sakari kysyi osasiko Kari peittää auransa. En tiennyt. Muitakin vaihtoehtoja oli. Se että hänen auransa on muuttunut. Pystyin kuvittelemaan humaltuneen ja vihaisen Karin, joka epätoivoissaan hakee apua ja voimaa ihmissusien parista, tai miksei vampyyrienkin. Tai sen että hän on yrittänyt kutsua jotain päätään suurempaa ja nykyisellä epäonnella.. en halunut ajatella. Kari on järkevä, mutta joskus liian impulsiivinen ja silloin järki unohtuu. Jä meidän ongelmamme on enemmän tunteiden kuin järjen alueella. Aloin todella pelätä mitä Kari on tehnyt.

Sakari oli ihmeellinen. Hän ei säästellyt resurssejaan yrittäessään auttaa. Jatkoin lopulta matkaa sillä Sakarilla oli tapaaminen, ilmeisesti Sinin kanssa, mutta Sakari lupasi ilmoittaa jos jotain ilmenee. Toivon niin.

Ehdin Stockmannin nurkalle kun törmäsin Auroraan. Tällä näytti olevan kiire, mutta hän olisi halunnut nähdä minut ja Karin myöhemmin illalla. Karin. No, kerroin hänelle että se on hieman vaikeaa, sillä Kari on matkoilla, mutta toki autan häntä jos hän tarvitsee apua. Aurara näytti yllättäen hieman harmistuneelta. Ilmeisesti hänellä olisi ollut jotain hieman tärkeämpääkin asiaa. Aurora lupasi ilmoitella jos tarvitsee apua.

Mietin mitä tekisin, kun Julius muistuu mieleeni. Soitin hänelle samantien ja hänellä olikin minulle hetki aikaa. Puhuimme ensin Juliuksesta itsestään ja tämä paljastui sielunsa menettäneeksi ihmissudeksi. Huonon kaupan seuraus kuulemma. Järkytyin hetkeksi, mutta ajan kiitäessä hyppäsin suoraan asiaan. Halusin hänen etsivän Karin minulle. Hinta oli yksi palvelus itse etsimisestä ja kaksi palvelusta löytämisestä. Selvä. Tiesin mitä halusin ja olin valmis maksamaan siitä, mutta Juliuksen aiemman puheet jäivät hieman vaivaamaan. Kysäisin millaisia palveluksia hän haluaa, minulla kun on rajani sen suhteen mitä kykenen ja mitä suostun tekemään. Mutta kyseessä olikin vain majapaikan tarjoamista tai sellaisia. No, jos tämä on palvelusten taso, niin mikä ettei ja löimme kättä päälle. Julius parka olisi halunnut kirjallisen sopimuksen, mutta hänellä itsellään oli liian kiire.

Ilta oli venynyt pitkälle. Piipahdin koulun kautta, jos keijut olisivat sattuneet vielä olemaan siellä. Eivät olleet, mutta kohtasin Lassen ja tämän tyttären Helenan. Myös Lassen ex-vaimo oli paikalla, häntä en ollutkaan aikaisemmin tavannut. Vaikutti perhetapaamiselta enkä tohtinut häiritä heitä sen kauempaa. Kysäsin Lasselta kuitenkin onko hän sattunut näkemään Karia, vaikka en odottanutkaan mitään sen kummallisempaa vastaukseksi.

Olin jo puolittain unohtanut Katin ja Johannan, mutta nämä eivät olleet unohtaneet minua. Olivat pikemminkin huolissaan. Soitin Katille ja lupasin nähdä heidät vanhan suurtorin tienoilla. Olivat menossa tapaamaan joitain keijuja? No, parempi kysyä sitten kun kohtaamme. Lupasin soittaa kun ehdin sinne asti.

Toisinkuitenkin kävi. Ehdin juuri ylittää Tuomiokirkkosillan kun törmäsin Satuun ja Taruun. Satu oli juuri yrittänyt soittaa minulla, mutta puhelimessani ei näkynyt mitään. Taas. Kirottu epäonni. Keijukaksikko oli juuri menossa hakemaan salkun papereita Juliukselta ja käännähdin heidän mukaansa.

Jäin jokirantaan odottamaan keijuja. Oli parempi että he menisivät kaksin tapaamiseen. Keijut lupsivat olla nopeita ja palasivatkin tovin kuluttua. Ensin he eivät halunneet antaa minun lukea papereita, jotten hahmostuisi. Tuo jos mikä sai minut uteliaaksi. Keijujen käännyttäminen ei ollut vaikeaa. Sain paperit käteeni ja petyin suuresti. Missä olivat kaikki suuret paljastukset. Mikä näissä tiedoissa muka on valonarkaa. Ei mikään. Vai aikoo Sakari avioitua Sadun kanssa. Kuulostaa oudolta, vaikka tällä on kyllä jokin päähänpinttymä Sadusta. Vilkaisin myös lippaaseen liittyviä papereita, mutta en lukenut niitä. En halunnut tietää.

Jatkoimme kaikki matkaamme kohti keijuja. Ilmeni että he ovat Brinkkalan kellarissa. Huono juttu. Puhelimessani ei ole siellä kenttää ja juuri tänään haluan olla tavoitettavissa. Mutta uteliaisuus voitti. Halusin nähdä keijujen juhlat ja tavata Johannan ja Katin.

Keijujen juhlat olivat hyvin pienet, mutta löytyi sieltä tuttujakin: Suza. Johanna ja Kati olivat myös päässeet paikalle ja pidimme pientä kokousta joka ei johtanut mihinkään. He olivat löytäneet ehkä uhrikiven ja ehkä nelilehtisen apilan. Sadulla ja Tarulla oli kuitenkin ehkä vastaus. Heillä oli laatikko johon tuli kerätä tiettyjä kuvaukseen sopivia esineitä ja viedä se sitten unimaailmaan tai jotain. En oikein saanut selville. Mutta yksi esineistä oli enkelin antama koru. Kuulostaa tutulta. Jos se saa painajaiset loppumaan, niin luovutan korun mielelläni. Se ei kuitenkaan ollut mukanani. Lupasin hakea sen ja palata pian.

Korun hakemisessa ei ollut ongelmia, mutta kun palasin niin Lasse istui perheensä kera keijujen majatalossa. Majatalon tunnelta tuntui hieman nihkeältä. Luovutin korun Sadulle ja jätin tilanteen heidän haltuunsa. Pyysin Suzalta Anteron puhelin numeron, tämä kun oli tullut kaupunkiin. Ainahan oli mahdollista että Kari oli törmännyt tähän. Heillä ei ollut mitenkään hyvät välit.

En kuitenkaan ehtinyt lähteä. Taisin uteliaasti vilkaiste toiseen huoneeseen, jossa näytti olevan jotain peilejä lattialla. Hm. Keijupeilejä. Suza valoitti minulle niiden luonnetta ja kun sain vielä vaihdettua yhdeltä keijulta itselleni kuukiven, niin uskalsin yrittää niiden kautta katsomista. Yritin etsiä Karia. Se on vaikeaa minulla sanottiin, mutta minun on pakko yrittää, olihan sentään keijujen mahti nyt suurimmillaan (tai jotain). Minä todella tahdoin löytää hänet.

Näin Karin... Näin kuinka hän riehui humalaisena Turun rautatieasemalla ja nousi taksiin... Näin verta ja tunsin pahan läheisyyden.. Tunsin kuinka Kari tuhoutui.. Kari, sellaisena kun minä hänet tunsin, tuhoutui... jotain todella pahaa oli lähellä...verta...

Istuin, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Se oli totta. Tiesin sen. Tuo oli tapahtunut. Hän on poissa. En kyennyt hyväksymään siitä. Sen täytyy olla jotain muuta. Suljin sen kauas. Halusin ajatella jotain muuta.

Keijumajatalo oli hiljentynyt. Suuni tuntui kuivalta. Otin lasillisen keijuviiniä ja halusin ulos. Kati ilmaantui ja sanoi löytäneensä Sinin. Tai ainakin saavansa tietoon mistä tämän saa kiinni. Sini. Niin. Jos Karista onkin tullut ihmissusi, ehkä Sini tietäisi. Todellakin. Niin sen täytyy olla.

Lähdimme tapaamaan Siniä kauppatorin nurkalle. Paikalla oli kuullemma muitakin.. Aurora, Antero Vipunen ja Joel ainakin. No, onneksi minulla on ihmissusi mukana. Kaikki meni kuitenkin mukavasti, paitsi että kukaan ei tiennyt mitään. Sini ei tiennyt mitään paikallisista ihmissusista. Antero oli varsin mukava, vaikka jutut oli säilynyt. Venlakin oli mukava ja järkevä, mikä oli melkein pelottavaa. Ehkä olen ollut väärässä hänen suhteensa.

Tämä mielipide jäi kuitenkin lyhyeksi. Aurora aikoo tuhota Sakarin Sadun lippaan avulla. Maailma pysähtyi hetkeksi jo toisen kerran tänäiltana. He tarvitsevat siihen kahdeksan ihmistä. Venla + Antero + Joel + Satu + Taru + Julius + Sini + minä ilmeisesti. Ah. No, valitettavasti minulla oli sovittu tapaaminen, josta olin jo myöhässä, mutta lupasin auttaa jos he eivät saa ketään muuta.

Sakari. Sain tämän kiinni nopeasti ja kohtasimme linnankadun ja aurakadun kulmassa, josta jatkoimme matkaa linnalle päin. Ristiriitaiset tunteet pulpahtivat pintaan. Kari. Sakari. Pysähdyin ja kysyin tämä on tehnyt Karille. Minä näin sen. Minä haluan tietää. Minun tarvitseee tietää. Ja Sakari vannoi, taas kerran, ettei hän ole tehnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat vakavat. Hän on luvannut ettei hän vahingoita Karia. Uskoin häntä. Minä todella uskoin häntä. Mutta jos se ei ollut hän, niin kuka sitten.

Kerroin Venlan suunnitelmista, mutta Sakari näytti enemmän kohtaloonsa alistuneelta kuin yllättyneeltä. Hän kärsi myös. Nojasin seinään ja valuin istumaan. Miksi. En halua menettää molempia heitä tänään. Se on liikaa. Voin puhua Sadun ympäri, Kati kuuntelee minua.. miksi minä en saa auttaa..

Sakari haluaa kohdata demonin ja taistella sitä vastaan. Onhan hän voimistunut vuosien ja vuosien saatossa ja demoni kenties heikentynyt oltuaan suljettuna lippaassa. Ehkä, mutta uhkapeliä silti. Hän voisi taistella muita vastaan ja viedä laatikon, mutta hän ei halua. Typerä typerä mies. Miksi. Miksi pitää hakea kuolemaa.

Istuimme kävelytiellä ja keskustelimme pidempään kuin aikaisemmin. Sakari puhui ja näin kuinka syvälle pimeyteen hän on joutunut. En tiedä riittävätkö voimani hänen pelastamiseensa, mutta minä tahdon yrittää. Hän lupasi ettei enää vie kenenkään sielua. Se on alku, mutta ei pelasta niitä, jotka ovat jo kärsineet.

Sakari. Onko hän vampyyri vai demoni? Kumpaakin eikä kumpaakaan. Alan ymmärtää joitain asioita joita hän on aikaisemmin sanonut. Niissä alkaa olla enemmän järkeä. Ehkä minun pitäisi alkaa pelätä oman sieluni puolesta. Se on yhä tallella, ainakin Sakari näin sanoo. Enemmän pelkään Sakarin itsensä puolesta. Tämä itse on pahin vihollisensa.

Kello löi 15 yli kaksi yöllä ja lähdimme kohti Vartiovuoren puistoa. Olin Venlalle luvannut saattaa Sakarin sinne. Epäilyni kasvoivat ja Sakari yritti lohduttaa minua. Ei sen todellakaan pitänyt mennä näin. Hän sanoi nähneensä enteen ja että kaikki käy hänelle hyvin. Hänen itseluottamuksensa oli niin kova, että aloin pikkuhiljaa uskoa häneen.

Puisto oli hiljainen. Kohtasimme Venlan joukon nopeasti. Ilmapiiri oli jännittynyt. Odottelimme keijujen saapumista. Vein Katin syrjemmälle ja pyysin häneltä jotain: jos Sakari voittaa demonin, hän on todennäköisesti huonossa kunnossa, ja jos Venla kumppaneineen sen jälkeen hyökkää hänen kimppuunsa, niin pyysin Katia pelastamaan Sakarin. Se on tärkeää.

Venla oli antanut kassinsa minulle ja totesin kantavani Sadun/Sakarin lipasta. Vedin Sakarin syrjään, kerroin että minulla on lipas ja pyysin häntä lähtemään pois sen kanssa. Mutta ei. Hän hymyili ja pyysi minua luottamaan. Katsoin häneen. Tahdoin hänen pakenevan, mutta jos hän tahtoo jäädä, niin minä luotan häneen.

Keijut saapuivat ja muodostimme kehän. En kyennyt ajattelemaan. Tein vain mitä sanottiin. Koskin lippaaseen ja Joel aukaisi sen. Jotain lensi ja tunsin kipua, kuin tuhat neulaa olisi iskenyt ja kaaduin raskaaseen pimeyteen.

Painajaiset palasivat. Näin kuinka Sakari tuhoutui. Näin kuinka Kari kuoli. Näin heidän tuhoavan toisensa.. Näin kuinka kaikki tärkeä elämästäni katosi...

Joku ravistelee. Joka paikkaa kolotti ja pää oli kuin kolmen viikon ryyppyreissun jäljiltä. Kati. Kuulen hänen äänensä. Uskallan hieman raottaa silmiäni. Mitä on tapahtunut. Miten Sakarille kävi. En muista. Kati kertoi miten rituaalissa kävi. Kaikki muut kaatuivat maahan, paitsi Sakari, Venla ja Julius, eivätkä he näyttäneet yllättyneiltä, pikemminkin päin vastoin. Kati itse oli seisonut niin kaukana, ettei hänelle ollut käynyt mitään. Onneksi. Kati oli kantanut meidät tänne suojaan, kiitos hänelle siitä.

En ymmärtänyt, mutta yritin nousta. Se oli vaikeaa. Suza oli onneksi tuonut minulle jotain vaatteita, sillä vanhat olivat neulojen lävistämiä. Söin jotain ja yritin kerätä voimia. Keijut olivat todella huonossa kunnossa, mutta Suza oli hoitanut heitä läpi yön. Heti kun tunsin jaksavani, sanoin tarvitsevani raitista ilmaa ja raahauduin viereiseen puistoon lintujen laulun, auringonpaisteen ja kännykän kentän piiriin.

Lähetin Sakarille tekstiviestin. Halusin tarkistaa onko hän kunnossa. Vastaus tuli melkein saman tien: "Anteeksi etten puhunut viime yönä suoraan siitä lippaasta, mutta joukossanne oli mentaali joka luki ajatuksianne. Aito epätoivosi oli tarpeen. Anteeksi. T:S"

Ostin jäätelökioskista jäätelön ja istuin puistonpenkillä ja pidin seuraa ajatuksilleni. Ne olivat sekavat. Sakari oli turvassa. Karista ei ole tietoa.

Palasin takasin kellariin ja odottelin Sadun heräämistä. Kati lähti tapaamaan Lassea. Meni tovi, mutta lopulta Satu alkoi havahtumaan. Hän oli niin pettynyt ja vihainen Sakarille. Hän oli viimein alkanut luottamaan tähän ja sitten.. Tunsin hänen kipunsa enkä osannut muuta kuin halata. Kävi ilmi että Aurora oli kiristänyt Sadulta lipaan uhkaamalla ettei tämän isä palaisi elävänä laivalta. Tiesin mitä hän tunsi. Tunsin niin suurta empatiaa Satua kohtaan. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää kenellekään. Ei mitään. Hän ei ole ansainnut tätä.

Marko tuli katsomaan Satua ja tarkistamaan miten tavaroiden keräys oikein sujui. Samalla hän sai kuulla uusimmat käänteet.

Turvauduin Satuun. Hänen seurassaan uskalsin ajatella Karia ja sitä ettei häntä ole. En tiedä koska Sadusta on tullut minulle niin läheinen, mutta hänen seuransa tuntuu luontevalta. Hän yritti valaa minuun uskoa, mutta tiesin mitä olin nähnyt ja joku päivä minun täytyisi kohdata se.

Satu sai puhelun ja viittoi meidät hiljaisiksi. Kun tieto tuli, en uskaltanut uskoa siihen. Satu ei valehtilisi tällaisesta asiasta, tiesin sen. Kari oli tulossa. Kari, mutta millainen Kari? Aika tuntui valuvan. En halunnut liikkua Sadun luota. Kuulin askelia. Kuulin Karin äänen.

Olin helpottunut ja vihainen, enemmän kuitenkin helpottunut. Maailma pyörähti taas kerran. En ymmärrä enää mitään. Pääni ei kestä enempää. Mutta millään muulla ei ollut väliä. Kari oli tullut takaisin. Hänelle ei ollut kasvanut sarvia tai muutakaan. Koko juttu oli ollut Karin omaa tempausta. Mokoma oli tehnyt rituaalin ja peittänyt auransa. Näky oli siis ollut totta, vaikka ei ihan sitä mitä olin luullut. Kari oli halunnut saada selville mitä todella tunnen häntä kohtaan ja tavallaan ymmärrän häntä. Tilanne ei ole helppo hänellekään.

Yöllä olin kuullut valkoisiin pukeutuneelta keijulta että varjoni on mustan enkelin varjo. Näköjään Kari on huomannut tämän ja laittanut oman varjoni vakoilemaan minua. Aika hävytöntä. Pienen rituaalin avulla, jos se nyt edes oli rituaali, Kari pystyi puhumaan sen kanssa. Asettauduin makuulle penkille ja kuulin kuinka varjo kertoi tunnetiloistani. Oli outoa kuulla jonkun toisen kertovan mitä tunsin. Se teki jotenkin alastoman olon.

Keskustelut käytiin. Kari lähti tapaamaan Lassea ja itse pyörin hetken toimettomana osaamatta tehdä mitään. Halusin tehdä edes jotain. Syömään. Lähden syömään.

Torilla törmäsin Juliukseen ja sain hänet ruokaseurakseni. Lähdimme kohti New Timea, paitse että kohtasimme matkalla Katin, joka oli menossa tapaamaan Johannaa. Heilläkin oli ajatuksena mennä syömään. No, teimme vielä yhden mutkan ja söimme lopulta nelisteen. Julius sitten on puhelias mies. Ruoka ei oikein maittanut. Julius lähti ja jäimme kolmisteen. Juttelimme niitä näitä ja hieman Karista. Pyysin etteivät he lähtisi Karin mukaan Sakaria vastaan toivottomaan taisteluun. Kaikkia en pystyisi suojelemaan.

Muut lähtivät kellarille, itse suuntasin jokirantaan hieman haukkaamaan raitista ilmaa. Kärsimättömyys kuitenkin oli suuri ja lähdin pian muiden perään. Kellarin edessä törmäsin Lasseen ja Helenaan, jotka katsoivat minua todella oudosta ja olivat huolissaan minusta. Miksi. Nythän kaikki on hyvin, kun Kari on palannut. Vastasin olevani kunnossa, kai.

Kellarin portaiden juurella törmäsin Suzaan, joka kertoi minulle huolestuttavia tietoja. Muut ovat Sakaria vastaan ja viime yön tempaus vain vahvisti sitä. He haluavat Sakarin pään. Mutta ei siinä kaikki. Kari oli kertonut heille minusta. En halunnut kohdata heitä ihan vielä, joten palasin ulos. Tavallaan olin helpottunut. En haluaisi valehdella. Tavallaan on parempi että he tietävät. Mutta. En tiedä miten he tulevat suhtautumaan minuun jatkossa.

Tovin kuluttua muutkin saapuivat ylös. Kati ja Satu olivat huolissaan minusta. En voinut kuin hymyilllä, ehkä epäonnistuneesti, ja väittää olevani kunnossa. Keijut lähtivät matkaan. Katikin meni jonnekin. Kari puhui yhä puhelimessa. Palasin sisälle ja minun tuli kylmä. Otin peiton ja laitoin pitkäkseni penkille. Hiljaista. Mietin viime aikaisia tapahtumia ja yritin miettiä ratkaisua. Tarvitaanko edes sellaista? Kyllä. Muuten tilanne räjähtää. Olin varoittanut Sakaria, mutta uskooko hän. En ole saanut häneltä mitään viestiä.

Kari palasi ja keskustelimme taas.

Menimme ulos ja Kari otti kasvishampurilaisen grilliltä. Minunkin piti syödä jotain, mutta kun katselin tuotteita, minun mieleni ei tehnyt syödä mitään. Kävelimme kirkon vierestä jokirantaan ja istuuduimme rappusille. Ilma oli kaunis. Meidän suhteessa on pieni ongelma. Se, että meitä on siinä kolme. Hyvä puoli kai on, että voimme puhua ja keskustella siitä, mutta mitään ratkaisua en osannut tarjota. En edes sitä, mitä toivoisin Karin tekevän. Toivoin ainoastaan, ettei hän lähde pois. Eilinen tuntui vain kaukaiselta painajaiselta.

Odottelimme ilmoitusta keijujen paluusta, mutta mitään ei kuulunut. Lopulta päätimme palata. Teimme kuitenkin mutkan yliopiston kellarin kautta ja Kari siisti hieman jälkiään.

Keijut olivat palanneet onnistuneelta reissulta. Kuulimme retken parhaat palat ja hetken jos toisenkin toivoin että olisin saanut olla mukana. Ehkä ensi kerralla. Se voisi tehdä hyvää. Keijujen onnistunut reissu teki kaikkien mielialalle hyvää. Kari päätti lähteä ryyppäämään ja tämän kerran voin suoda sen hänelle. Ehkä teen jopa seuraa.

Johanna / 21.-22.6.2005 PM 9: Kesäyön Painajainen

Jälleen kerran vannoin, että oleilen ihan vaan kotona, vastaan ehkä yhteen puheluun enkä sekaannu mihinkään. Joopa joo…heti klo. 19 soitti Kati, joka oli kaupungissa. No sehän haluttiin tietty tavata, joten kamat kassiin (teippiä ja lehtiä peilejä varten, suolaa demoneita varten ja vesipullo ikävää pyrokinesian manifestoitumista varten) ja menoksi. Katin seurasta löytyi myös Anne, jota olikin kaivailtu. Ai oli ollut lomalla Kreikassa? Noh, lomailuhan on kiva juttu. Auto hajosi niin monta kertaa? Noooh, huono tuuri on minullakin. Ja Katilla? Ja Kati on saanut mystisen tekstarin…uhrikivi…Mariannen kanssa kävelyllä ollut Johanna oli sellaisen jopa löytänyt (siinä luki että uhrikivi: muinaismuisto) joten päätimme mennä sinne etsimään neliapilaa tekstarin mukaan. Jos sellainen löytyisi voitaisiin onni ehkä kääntää. Annelle tuli muuta, joten Johannan kämpille päätyivät vain Kati ja Johanna itse.

Muuten tavallinen kämppä, mitä nyt suihkussa patja, tyyny ja peitto (kun viime aikoina on nukkuessa alkanut ilmestyä ikäviä tulenlieskoja sänkyyn) ja eteisessä suolalla piirretty pentagrammi ympyrässä, jossa on kolmioita ympyrän kehällä (demoniansa, eihän sitä koskaan tiedä kun sitä helvettiä mentiin sorkkimaan…). Odoteltiin Annea, todettiin ettei sitä saa kiinni kännystä, silkasta solidaarisuudesta koetettiin vielä soittaa Karillekin (jonka Anne raportoi kadonneeksi) eikä tavoitettu. Pah, mennään sinne uhrikivelle. Siinä sitten ihmissusi ja tulenhenki tms. ovat loikata metrin ja kirkua kun matkalla kivelle ohi porhaltaa arvaamaton lenkkeilijä. ”Ei meillä oo hei mitään hätää, hitto niidenhän pitäisi pelätä meitä!” vakuuttelimme polvet tutisten ja etsimme kiven ympäristöstä neliapilaa. Löytyi vain kuivettunut tavallinen apila tai joku vastaava, mutta otimme sen mukaan kaiken varalta.

Päädyimme takaisin kämpille ihmettelemään. Onpa hiljaista, pitäisiköhän meidän varmistaa, että muilla on asiat ok? Vaikka etsiä sitä Karia? Niin…toisaalta, ei me haluta sekaantua niiden ongelmiin…mutta kun meidät sotketaan niihin kumminkin…äh, mennään nyt sitten käväisemään niiden keijujen luona. Yksi niistä halusi ”Johannan” tosinimen. Jos muistaisin sen luuletko että kertoisin sen eteenpäin? Tosinimillä saa aikaan ikäviä juttuja halutessaan. Asenne muuttui kun Johanna kuuli loput jutusta, totta kai saatte sen tosinimen, tämähän on tosi cool juttu! Kun vaan muistaisin sen…

Kati jäi keijujen kanssa ja Johanna lähti kotiinsa, yön aikana kaverit sähläsivät ja kuulemma ottivat turpiinsa tältä Sakarilta. Päästyään töistä Johanna kutsui Katin lounaalle ja seuraan liittyi myös Anne ja joku ihme mustalaisheebo, joka kuulemma oli kauppias. Syötiin kebabia ja taivasteltiin sitä miten asiat menivät taas hitusen puihin. No Kari oli sentään löytynyt. Palattiin Arcadian porteille kellariin miettimään sitä tosinimeä. Pakkohan se on jostain löytyä. Lasse oli taas asettunut poikkiteloin, kieltäytyi kysymästä assyrialaiselta papilta Nirgolta ja hypnotisoimasta Johannaa. Siispä Johanna alkoi vaivata aivojaan toden teolla. Nimi, joka liittyy jotenkin tuleen…ja hedelmällisen puolikuun alueeseen….alkaa a:lla, sillä on jotain tekemistä sanojen Gusjat, Firbog, Burzen-Mihr ja Takhti-Suleiman kanssa…nimi Ahura Mazda nousee mieleen…äh, tietty voisi kysyä Taivaallisilta Sotajoukoilta, mutta kun en viittisi vaivata enkuleita, ne on niin ynseitä…ja Asmodeus tai joku muu demoni varmaan tietäisi, mutta kun….eeeei. No onhan sitten neutraaleja tahoja, mutta kun en hitto vieköön muista miten Hermes Trigmekistosta kutsuttiinkaan…tai jotakuta muuta. Päh, ja Ivana on Gaiassa, joten siltäkään ei voi kysyä. No, netti avuksi. Googletetaan sanat ahura mazda ja saadaan tulokseksi zarathustralaisuutta. Sitten kirjastoon googlettamaan lisää. Tuttuja juttuja vaikka millä mitalla, aikaa 15 minsaa, ei vaan löydy sitä sanaa. Runsain mitoin muuta tuttua hommaa kyllä…aika loppu. Johanna palaa kellarille pää savuten ja mutisten muinaisarmenialaisia paikannimiä…toimi nyt muisti, ollaan niin lähellä! Äh, buustataan sitä tulella, sehän tässä on viimeaikoina loimottanut turhankin usein. Joten kynttilä palamaan ja tiukkaamaan liekiltä kuin kolmannen asteen kuulustelussa ikään ”Miksi kutsun sinua?” Armenia, Ahura Mazda, Takhti Suleiman, Gusjat, Firbog, Burzen-Mihr, Ahriman, Avesta, Zarathustra…a…t…u….r. ATUR!

Johanna hihkaisee mieleensä muistuneen nimen ja ta-dah: samalla ilmestyy kummankin käden yläpuolelle pienen pieni portti suoraan…ikuiseen tuleen. Eli sädehtivät lieskat lyövät käsistä korkealle talojen kattojen tasalle ja keijut ymmärrettävästi jäävät tuijottamaan suu auki. Niin tuijottaa Johannakin, joka tietty ilahtuu tästä syntytulensa manifestaatiosta…ainut asia vaan että se näkyy kauas. Ja moneen ulottuvuuteen…joten tässä ollaan kuin majakka, vaikka piti pysyä piilossa…eheh, sammu! Sammu nyt kiltti…jookosta? Damn, nia atur nia, grimshii-shei (ei, tuli, ei, sammu!)! Ei, ei auta arameankielinenkään kehoittelu, iloisesti se vaan tuossa loimottaa. Hitsit…ei kellään vesiriimua ole? Kari saa taas syyn kaivata tupakkaa (Johanna on selvästi vaaraksi sen tupakkalakolle, järkyttänyt sen jo pariin kertaan niin että savuketta on ollut pakko kaivaa rasiasta sen jälkeen…mikä tietenkin on tulenhengelle vain mieleen) kun nolona virnistelevä atur esittelee käsiensä lieskoja ja pohtii että mitenkäs tämän saisi niinkuin sammumaankin. Et mene sisään! No ei sitten. Etkö voisi hypätä jokeen? Se kuivuisi, ei kannata. Lopulta Johanna päättää häpäistä olemuksensa, vakuutella itsensä siitä että vesitilkka riittää hillitsemään lieskoja hetkeksi ja sitten, Katin kaadettua vettä käsille riennetäänkin sisään pitämään käsiä veden alla. Vesiriimu…noh, veden symboli saa riittää. Eli loppupäivän patsastellaan aaltoviivat kämmenissä, kyllä ne hyvin hillitsivät. Nimen kuuleminenhan tuon purkauksen aiheutti.

Oma nimi…vautsi. Joitakin muistoja…vautsi. Ja ikuinen tuli…vautsi vau! Ihmekös sitä, että Johanna oli hieman sekapäinen, virnisteli vain ja pudisteli päätään. No kun se lieska oli…niinkuin vanha tuttu…ja muistojakin alkoi valua takaisin…ihan niitä ensimmäisiä…nyt on pakko saada suklaata! Mussutettuaan pari suklaapäällysteistä vaahtokarkkia atur sammuikin iloisesti nurkkaan kuorsaamaan ja tavoittelemaan unissaan lähellä loimottavaa kirkasta tulta, joka kuitenkin aina karkasi ennen kuin siitä sai kiinni. Kati ja kumppanit palasivat ja nukkumatti oli kuulemma vastaanottanut jutut. No ei sitten muuta kuin efektejä odottamaan.

Että tälleen. Mikä Johanna nyt sitten oikeastaan on? Sen saa pelinjohtajakin edelleen lopullisesti päättää, mutta ainakin hahmo itse uskoo nyt vakaasti olevansa atur, ikuisen tulen ilmentymä zarathustralaisesta uskonnosta assyrian jne. ajoilta. Pyhä tulihan ei yleensä ota ihmishahmoa, mutta tämä tapaus on voinut sellaiseenkin harhautua.

Pelien välissä:

Käytiin sukulaisten luona kylässä.

Vietettiin rauhaisat häät, jossa syötiin pitsaa.

Marko / PM7:n ja PM9:n välillä (pelinjohdon käsialaa):

Pääsiäismunan saamisen jälkeen asiat eivät suorastaan alkaneet parantua. Satu oli vähän etäisen tuntuinen eikä hän tai kukaan muukaan mitenkään valmis oikeasti toimimaan saadakseen asialle ratkaisua. Painajaisten ärsyttävä toistuminen, unen puute ja se tosiseikka ettei juurikaan ollut johtolankoja joita seurata saivat asiat näyttämään kaiken kaikkiaan hieman hankalilta. Pitäisi mennä Arcadian, keijujen maailmaan, jonka sivua unten maan raja viistää sekoittuen keijujen omalaatuiseen valtakuntaan. Vapaaehtoisia ei juurikaan ollut. Ainoa johon Marko oi yhteydessä oli Satu ja hän ei ollut valmis matkaamaan tuohon toiseen maailmaan. Satulla kuitenkin oli avain ja hän lupasi kyllä päästää Markon keijujen portista jotta Marko pääsisi ratkaisemaan ongelmaa. Se oli siis sovittu. Hyvä, ehkä asiat etenisivät. Huomenna.

Sinä yönä Marko näki aivan erilaista painajaista kuin ennen. Ensin Marko oli samalla niityllä missä pääsiäispupu oli pomppinut hädissään, mutta nyt niitty oli jotenkin paljon synkempi vaikka aina se oli tuntunut ahdistavalta. Hetken ihmeteltyään Marko tajusi,. Että nyt täytyi olla yö. Kelmeä täysikuu loi aavemaista valoa ja kirkkaat tähdet muodostivat kuvioita liikkuen kokoajan. Kylmä tuuli puhalsi niityn yli ja jostain kuului kuiskauksia joista ei saanut selvää. Marko seisoi kauan paikallaan tietämättä mihin suuntaan lähteä. Niitty näytti jatkuvat silmänkantamattomiin joka suunnassa eikä missään näkynyt minkäänlaista kiintopistettä jota kohden olisi voinut yrittää suunnata.

Äkkiä jossakin pilkahti valo. Liikkuva, tuikkiva valo. Valo tuli lähemmäs ja se näytti tulevan kummallisesta lyhdystä jossa ei ollut lainkaan kynttilää vaan vain jonkinlainen tähtien lailla loistava kivi sisällä. Lyhtyä kantoi tummin pukeutunut henkilö joka oli ikään kuin tulossa Markoa kohti. Hahmo lyhtyineen tuli lähemmäs ja hämmästyksekseen Marko tajusi sen olevan Satun. Satun kantoi lyhtyä kädessään ja toisessa kädessään hänellä oli suuri punainen avain. Satu ei tullutkaan Markoa kohti vaan oli kulkemassa tämän ohitse. Markon teki mieli huutaa Satulle, mutta tämän olikin jo liian kaukana. Miettimättä asiaa sen enempää Marko lähti seuraamaan Satua tämän lyhdyn valon tuikkiessa jossakin edessäpäin.

Satu lyhtyineen vaelsi jonnekin todella kauas pitkin tumman niityn heinikkoista polkua. Hassua, että siellä oli polku, Marko ei ollutkaan sitä aiemmin huomannut. Polku johti ison telttamajan luo jonka eteen Satu pysähtyi. Hän avasi teltan ovessa olevan lukon suurella punaisella avaimellaan ja astui sisään.. Marko oli aivan lähellä ja seurasi Satua. Teltan sisässä oli käytävä. Pitkä valkoseinäinen käytävä. Marko näki Satun katoavan käytävän mutkaan jossakin kaukana edessäpäin. Miten Satu olikaan jo ehtinyt niin kauas? Markon täytyi pitää kiirettä saadakseen Satu kiinni. Käytävä kääntyi ja haarautui saman tien kahtia. Satua ei näkynyt missään. Käytävän seinät olivat valkoiset ja ne heijastivat oudosti kaikkia sateenkaarenvärejä. Lattia oli jotakin tummaan kiveä ja katto oli jossakin hyvin korkealla. Umpimähkään Marko valitsi toisen käytävistä. Käytävä jatkui ja tuli jälleen risteykseen. Lisää käytäviä. Haaroittuvia, kääntyileviä, samanlaisia käytäviä. Marko valitsi uusia käytäviä eikä niille tuntunut olevan loppua. Jos niitty olikin vaikuttanut ikuisuuksien mittaiselta kävellä niin tämän sokkelo vei kyllä siitä vielä voiton.

Käytävä toisensa jälkeen Marko vaelsi täysin eksyksissä kunnes tunsi olevansa niin väsynyt ettei jaksaisi enää paljon pidemmälle. Hän alkoi etsiä jotakin mihin voisi hetkeksi istahtaa miettimään asiaa ja kas kummaa, käytävän mutkassa olikin pieni, matala sohva. Marko suuntasi sen luo ja istui. Hän oli varamaankin nukahtanut sohvalle sillä hätkähti hereille kuulleessaan miehen äänen puhuvan. ”Mikä siis on viimeinen hintasi?” vastapäätä istuva mies kysyi. Paikka oli telttamainen, kankaita roikkui seinien peittona, tilaa valaisivat katosta matalalla roikkuvat värikkäät lamput ja lattia peittivät paksut matot. Marko istui samalla matalalla sohvalla mihin oli nukahtanut - ilmeisesti kesken kaupan käynnin - ja häntä vastapäätä istui vanha mies samanlaisella sohvalla. Pienellä soikealla pöydällä Marko ja miehen välissä oli tumma puinen rasia, jonka Marko tahtoi. Hän ei oikein tiennyt miksi, mutta jostakin syystä hän halusi tuon rasia. Hämärästi Marko alkoi muistaa tarjonneensa rasiasta aika paljon rahaa. Miehen hinta oi kuitenkin ollut niin korkea, ettei yhteisymmärrystä ollut löytynyt. Kovan tinkimisen aikana maksuväline oli vaihtunut rahasta tietokoneisiin, ohjelmistoihin, pääsiäismuniin, maagisiin esineisiin ja nyt mies kysyi jälleen Markolta viimeistä hintaa. Tinkiminen oli jo kestänyt äärettömän kauan. Maksuvälineiden vaihdokset olivat olleet jotenkin hyvin loogisia, mutta Marko ei tuntenut oikein olevansa tässä tinkimisessä vahvoilla: hän halusi tuon rasian ja mies tuntui tietävän sen. Marko oli pitkään hiljaa joten mies ehti ehdottamaan: Tästä rasiasta, vain sinulle, niin hyvä hinta! Tulen ja veden amuletti, pullo joka aina täyttyy, avain joka avaa salatut ovet, koru jonka enkeli antoi, sen todellinen nimi joka on itsensä unohtanut ja sormus joka pitää kuolevan elossa. Kuuntyttären täytyy tuoda nämä ennen kuin täysikuu häntä jälleen koskettaa Unten takaiseen maahan Hiljaisen metsän salattuun lehtoon. Tämä on hyvä tarjous. Tarjous vain sinulle. Viimeinen tarjous.

Lipas oli liukumassa pois Markon ulottuvilta. Vastaus ongelmiin oli katoamassa ikuisiksi ajoiksi, mutta mikään miehen pyytämistä esineistä ei ollut Markon. Avain saattoi olla se mikä Satulla oli, mutta siitäkään Satu ei varmaan ilolla luopuisi. Toisaalta jos painajaiset jatkuisivat ei kai avaimella olisi mitään väliä. Mies odotti Markon vastausta. Marko epäröi. ”Niin et tiedä missä esineet ovat tai haluavatko he luopua niistä”, miehen ääni oli jotenkin unettava. ”Älä huoli”, hän jatko jotenkin pilkallisesti, ”kyllä he haluavat. Mieluusti he haluavat sen voin taata.” Jonkin verhon takaa astui esiin tummiin harsoihin verhoutunut nainen. Hänen mukanaan levisi hyvä tuoksu, mutta jotenkin samalla tuli kylmä, hyvin kylmä. ”Se on siis sovittu.” Miehen ääni oli tyytyväinen, vähän liiankin tyytyväinen. ”Tässä, tämän sisällä on se mitä tarvitset, avaa rasia varoen rikottuna siitä ei ole mitään hyötyä vaan päinvastoin.”

Tummiin harsoihin pukeutunut nainen pyörähti kuin aloittaen tanssin. Aaltoileva musta kangas, jokin voimakas tuoksu. Helähdys joistakin koruista. Marko tunsi että hänen oli pakko seurata naista. Hän nousi ylös ja nainen tanssi hänen edellään ikään kuin pilkaten, saavuttamattomissa mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä että häntä pystyi seuraamaan helposti. Jossakin vaiheessa Markosta tuntui, että samankaltainen tilanne oli ollut aiemminkin. Joskus kauan sitten. Marko yritti kaikin tavoin miettiä asiaa ja lopulta hän muisti: Niitty ja Satu. Hän oli seurannut Satua samalla tavoin tulleessaan tänne. Edellä kulkeva nainen näytti muuttuvan. Hitaasti mustat harsot muuttuivat mustiksi vaatteiksi. Hiuksiin ilmestyi häivähdys sinistä ja kädessään Satu kantoi, sillä Satu se todellakin oli, samaa lyhtyä kuin silloin kun Marko oli ensi kertaa kulkenut niityllä. Marko seurasi Satua joka eteni nopeasti ja kevyen tuntuisesti. Marko puolestaan alkoi tuntea itsensä raskaaksi. Jostakin kuului outoja ääniä: kone piippasi ja surisi hiljaa. Tuuli niityllä yltyi. Tähdet tuntuivat haalenevan. Marko tunsi olevansa yhä painavampi ja painavampi. Tumma puinen rasia oli hänellä mukana ja Satun lyhdyn kajo näkyi vielä selvästi sarastavan aamun kajossa. Tai ehkä se olikin ilta. Hassua ettei Marko tiennyt, vaikka oli melko varma, että äsken olivat loistaneet tähdet Sata katosi jonnekin ja kun Marko lopulta pääsi raskaaksi käyneen ruumiinsa kanssa hän huomasi paikalla lähteen. Pienen tummavetisen lähteen jonka pinnasta tähdet kuvastuivat. Mutta taivaalla ei olut tähtiä. Marko tuijotti tummaa vettä ja jotenkin hänestä tuntui, että Satu oli kadonnut tuohon lähteeseen. Satun lyhty näkyi vieläkin jossakin syvällä kunnes hän häipyi lian syvälle tumaan veteen. Veden pinta oli tyyni, vaikka heinikkoisella niityllä tuuli. Tähdet näkyivät vaikka selvästikään taivaalla niitä ei ollut. Markon oma heijastus oli myös outo: hän li pukeutunut omiin vaateisiinsa, mutta heijastuksella oli päällään jonkinlainen pyjama ja kiinni monia letkuja - sairaala. Marko ei oikein ymmärtänyt koko juttua. Niityllä tuuli voimistui nousevan päivän myötä. Lähteessä tähdet yhä loistivat. Marko kumartui koskettamaan outoa kuvajaistaan varmistuakseen että se todella oli kuvajainen. Kyllä. Sieltä se kurottui häntä vastaan ja aivan lyhyen hetken Marko tunsi olevansa yhtä aikaa sekä tuolla kummallisella niityllä että sairaalan teho-osastolla. Marko ei kuitenkaan oikeastaan halunnut sairaalaan ja vesi tuntui jotenkin hylkivän häntä. Sairaalat eivät olleet mukavia paikkoja. Niissä kyseltiin ja tehtiin asioita jotka eitä olleet oikein mukavia. Markon veressä oli ilmeisesti jotain vialla ja nyt hän oli jossakin letkuissakin. Ei, ei Marko sairaalaan niin välttämättä halunnut päätyä. Aikaa kai kului, mutta sitä oli hyvin vaikea määrittää. Välillä Markosta tuntui, että hän oli seissyt lähteen reunalla vain hetken, välillä se tuntui ikuisuudelta. Ainakin päiviltä, viikolta, niin aika ei jotenkin kulkenut niin kuin sen olisi pitänyt. Välillä Marko kosketti kuvaansa, mutta joka kerran tuo avuttoman letkuissa oleva kuvajainen torjui hänet. Tai ehkä hän torjui sen.

Lopulta kumarruttuaan ties monennenko kerran lähteen ylle Marko huomasi sen tummassa vedessä toisen kuvajaisen: sama vanha mies jonka kanssa hän oli tinkinyt ikuisuuden laatikosta seisoi hänen takanaan lähteen reunalla. ”Sinulle alkaa tulla kiire, mutta nyt on hyvä aika. Jos kaikki on tehty oikein saat toisen mahdollisuuden.” Marko ei tajunnut lainkaan mistä mies puhui, mutta eihän kyllä ymmärtänyt kaikkea muutenkaan tässä oudossa maailmakolkassa. ”Katso”, mies sanoi ja osoitti lähteen pintaa. Marko katsoi. Sairaalassa makaava Marko tuntui haalistuvan. Tähdet kirkastuivat ja äkkiä niiden takana näkyi vain pimeyttä. Pimeydessä loisti jotain himmeänä. Jotain m itä ei voinut ihan nähdä. Ei kovin selvästi ja Markon kumartuessa katsomaan vielä hieman lähempää hän tunsi miehen työntävän hänet lähteeseen.

Tumma vesi tuntui kylmältä ja jonkinlainen pyörre veti Markoa mukanaan. Suunnat menettivät merkityksensä ja jotenkin Marko tiesi olevansa jonkinlaisessa portaalissa joka kuljetti häntä kohti tuntematonta. Äkkiä matka päättyi ja Marko huomasi makaavansa hämärässä kellarissa omissa kuivissa vaatteissaan.

Marko / PM9: Koomasta kellarin kautta kotiin - M.Simula ja keskikesän juhla

Sattui, yskitti, koko keho yritti saada kaottua keuhkot ulos suun kautta. Viimeisin muistikuva ennen yskänpuuskaa oli hengen vetäminen täyteen vettä, tai ainakin niin oli täytynyt käydä, koska lähteessä on vettä ja keijutkin hengittävät. Ja yskimisrefleksiä oli vaikea lopettaa todistelemalla itselleen lähteen olleen veden sijasta täynnä jotakin muuta ainetta. Tai aineettomuutta. Tai sitä mistä ulottuvuuksien väliset portit nyt yleensä koostuivat.

Yskin ja yskin, henkitorveen alkoi sattua. Makasin lattialla, tiililattialla, ja oli hämärää. Jostakin kuului heleä naisääni: ”mitä täällä tapahtuu?”. Sen kuin tietäisin. Yskin hieman lisää, yritin koota itseäni. Taputtelen lattiaa. Se tuntuu kiinteältä ja hyvin todelliselta. Rasia! Missä se oli? Hapuilin ympärilleni ja löysin puuesineen kaikeksi onneksi aivan vierestäni. Vedin sen rintani alle suojaan ja yritin rauhoitella yskääni. ”Kuka sinä olet? Mistä sinä tulit?”, jatkuvat kysymykset, nyt aivan vierestäni. Ympärilläni on kolmen naisen hahmot. Kohottauduin polvilleni, naiset ottavat saman tien jokainen askeleen tai pari taaksepäin. Kurkkuni tuntui yhä Saharalta ja pyydän saada lasillista vettä. Yksi naisista lähtee hakemaan sitä.

Katselen hieman tarkemmin ympärilleni. Olen matalassa holvikattoisessa huoneessa, joka on tiilistä tehty ja vailla ikkunoita. Jostakin seinien takaa kumpuaa vaimeaa keskustelua ja huutelua, aivan kuin väkijoukon melua. Huoneeseen jääneet naiset – toinen valkoisessa huntuasussa ja toinen tummissa tyköistuvissa pukimissa – tuntuvat jotenkin tutuilta. Keijuja! Se oli toisaalta hyvä, jotenkin kotoisaa, mutta samalla päähäni pälkähti, että se vanha mies oli tönäissyt minua lähteeseen hieman liian kovaa ja olin päätynyt jollakin ilveellä Maan sijasta Arcadiaan. Se tästä vielä puuttuisi. Kolmas nainen – perinteisissä Valon Hovin keskiaikaistyyppisissä asusteissa – tuo minulle pikarin täynnä vettä. Nousen ylös ja oloni tuntuu jokseenkin huteralta. Hörppään vettä ja yritän saada sanaa suustani. Keijunaiset eivät kysele enää, he ilmeisesti havaitsevat minun olevan hieman muissa maailmoissa.

”Hei”, saan lopulta sanottua. Ääneni särisee. ”Marko Simula. Hauska tavata”, esittäydyn ja kättelen naiset. Heistä reipas käden ravistelu oli ilmeisesti jotenkin outoa. Pian muistin, ettei kättely ollut aivan perinteinen tervehdysmuoto Arcadiassa. Naiset esittäytyivät, mutta nimet menivät suoraan ohitseni. Jotenkin oudot ”sen-ja-sen-tornin-valtiatar”-tyyppiset nimet eivät vain tarttuneet päähäni. ”Missä minä olen?”-kysymykseeni vastattiin ”Korpin Tavernassa”-tyyppisesti, mikä miltei sai minut masentumaan. Olinko todellakin päätynyt jonnekin Arcadian tavernaan? ”Mutta missä tämä taverna on? Onko tämä Maa? Suomi? Turku?” ”Kyllä joku taisi käyttää tästä tuota nimeä..”, vastasi huntuihin pukeutunut keijukainen (jota aloin mielessäni kutsua ”prinsessaksi” tämä ylevän nimen ja…prinsessamaisen käytöksen vuoksi). Olin siis päässyt takaisin. Tai joutunut. Kirstu oli kädessäni, ja minulla oli siitä lupaamani hinta yhä maksamatta.

Siirryimme tavernan naapurihuoneeseen keskustelemaan. Kyseinen taverna oli Maahan keskikesän juhlaa viettämään tulleiden keijujen majapaikka. Olin siis ollut Unten mailla yli kaksi kuukautta. Vastahan oli pääsiäinen, kun ne painajaiset alkoivat, ja tapasin ensimmäistä kertaa vuosiin kaltaiseni. Ongelmien piti lähteä ratkeamaan. Ja nyt oli jo Juhannus. Seuraavaan täysikuuhun oli aikaa yksi vuorokausi. Ja minä olin jossakin kellarissa mukanani vain päälläni olevat vaatteet ja muistilista tavaroista jotka minun pitäisi hankkia. Ei lompakkoa, läppäriä, luuria, ei edes kelloa ranteessa. Keskustelin tovin keijujen kanssa tilanteestani, kerroin avoimesti kaiken minkä tiesin ja kysyin olisiko kenelläkään heistä tiedossa yhtään listan esineistä. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan. Mutta Prinsessa lupasi etsiä tietoja, jos minä korvaukseksi yrittäisin ottaa selville Arcadiaan ilmestyneestä pahasta ulottuvuusportista. Diili syntyi saman tien. Erosin kolmikosta luvaten palata myöhemmin muutama ystävä mukanani – oletin löytäväni ainakin pääsiäisenä tapaamani Sadun, joka varmasti mielellään tapaisi muita keijuja.

Nousin portaat ja työnsin raskaan oven auki. Olin jollakin kujalla, nupulakivetyllä talojen välisellä kulkuväylällä. Katselin ympärilleni ja huokaisin helpotuksesta tunnistettuani paikan: olin aivan Teinin ja Vanhan Suurtorin tuntumassa. Tuomiokirkon kello näytti hieman yli kahdeksaa. Ilta kaiketi. Ulkona harjoiteltiin näytelmää keskiaikamarkkinoita varten, siitä johtui aikaisemmin kuulemani vaimea väkijoukon melu. Kävelin rivakasti keskustan suuntaan ja toivoin löytäväni jostakin lähikuppilasta tuttavia, jotka voisivat auttaa. ”Vaikka ongelmat eivät koskaan ratkea itsestään, on niiden selvittämisprosentti huomattavasti suurempi, kun niitä on ratkaisemassa tehokas ja motivoitunut tiimi”, olin joskus itse luennoinut eräässä ICT-seminaarissa.

Oloni oli pirteä, hieman ylienerginen. Olin päässyt yli tokkuraisuudesta ja kurkun käheyskin oli häipymässä. Toisaalta tilanteeni surkeus kaikessa tragikoomisuudessaan sai mielialani outoon vireeseen: halusin samaan aikaan paneutua täydellä teholla kuuden listalla olevan ehdon täyttämiseen ja heittää koko homman sikseen sen silkan mahdottomuuden vuoksi. Tunsin samaan aikaan pakottavaa tarvetta purskahtaa nauruun ja itkuun. Päätin ainakin tämän päivän ajan suhtautua tilanteeseeni huumorilla, koska sen kanssa vastoinkäymiset olisi ainakin mukavampi ottaa vastaan.

Kävin läpi keskustan baareja ja kahviloita. Hunters In, Café Noir, Tinatuoppi, Cosmic Comic Café – ketään tuttavia ei näkynyt. Suuntasin kohti Hemmingwayta kiirehtivin askelin ja huomasin edessäni tutulta vaikuttavan hahmon. Todella pitkät ruskeat hiukset…sen saattaisi olla Anita, Sadun mukaan eräänlainen keiju hänkin, jonka oli tavannut pääsiäisenä. Eli vain muutamia tunteja ennen sitä, kun menin edellisen kerran nukkumaan. Pyörittelin päätäni ja kiristin vauhtia. Päästyäni naisen rinnalle ja tunnistettuani hänet varmasti sanoin: ”Hei, A-Anitahan se siinä, onpa k-kyllä todella mukavaa nähdä pitkästä aikaa, et uskokaan kuinka mukavaa”. Anita näytti hämmästyneeltä, mutta ei kysellyt liikoja. Ilmeisesti hän kuitenkin tiesi kehoni olleen koomapotilaaksi todettuna TYKS:n teho-osastolla viimeiset kaksi kuukautta. Ja Anita suostui soittamaan Sadulle, jonka olin päättänyt värvätä tärkeimmäksi apulaisekseni tässä velanmaksu-ongelmassani.

Ravintola Koulussa tapasimme Sadun. Hän heittäytyi heti minut nähtyään kaulaani, halasi minua, oikein kunnolla. Se oli...no ei tämä mikään päiväkirja ole, en minä tähän ala näitä asioita tarkemmin analysoimaan. Kuitenkin, minusta ilmeisen huolissaan olleen Sadun seurassa oli hänen uusi ystävänsä Helsingistä, keiju nimeltään Taru. Sivummalla selvitin kahden kesken Sadulle tilanteeni – mikä hyvin pian muodostui kaikkien meidän ”tilanteeksemme”. En nimittäin uskonut tämän kaupan hoitamisen olevan pelkästään minun ongelmani, sillä lippaan myyneen vanhan miehen vihjaus siitä, että vastineeksi luovutettavien tavaroiden omistajat luopuisivat mielellään näistä esineistä, kuulosti lähinnä heihin kohdistetulta uhkaukselta. Satu lupautui auttamaan minua ja suostui ajatukseeni etsiä mahdollisimman tehokas tiimi asian hoitamiseen. Okkultisti-Kari ja tämän ystävä Kirjakerho-Lasse olisi ainakin hyvä löytää, samoin Karin tyttöystävä Anne, sillä he tietäisivät näistä asioista enemmän kuin kumpikaan meistä kahdesta.

Sadulla ja Tarulla oli jotakin kaupankäyntiä Julius-nimisen (”Rockstaraksi” nimeämäni) huivipään kanssa. Taru valitteli meille oudosta unohduksestaan käytyään allekirjoittamassa Vampyyri-Sakaria käsittelevien papereiden haltuunsaamiseksi vaadittavan sopimuksen, ja päättelimme Juliuksen tietävän listan numero 6:sta (”sormus, joka pitää kuolevan elossa”) enemmän kuin halusi kertoa. Tai enemmän kuin hän halusi sen, jolle hän kertoi, muistavan aiheesta keskustelun jälkeen. Juliusta päätettiin yksimielisesti varoa.

Ilmeisesti Kari oli kateissa ja Annellakin kestäisi tovi ehtiä luoksemme. Mutta lista alkoi hiljakseen hahmottua. ”Pullo, joka aina täyttyy” saattoi olla Lassen syöpälääkettä sisältävä pullo, ”avain, joka avaa salatut ovet” oli varmasti Sadun avain, ”koru, jonka enkeli antoi” oli Annen hallussa, ”sen todellinen nimi, joka on itsensä unohtanut” voisi tarkoittaa esimerkiksi Peili-Johannaa ja sormus löytyisi mahdollisesti Juliukselta. Lisäksi Kati-niminen nainen täsmäsi jotenkin ”kuunvalon tyttäreksi”, joka toimittaisi esineet perille ennen huomisiltaa. Ongelmaksi jäi ensimmäinen tavara: ”Tulen ja veden amuletti”, jonka kaltaisista esineistä kukaan ei ollut kuullutkaan.

Satu ja Taru halusivat käydä Arcadiassa, minä ja Anita suuntasimme suoraan kellari-tavernalle. Anne tulisi sinne myöhemmin, samoin Johanna ja Kati. Lassella oli ilmeisesti joitakin ongelmia (päänsä sisällä) ja hänet tavattaisiin tavernan edessä joskus yhdentoista tienoilla. Teoriani siitä, että lippaasta vastineeksi luovutettavien tavaroiden omistajia oli kohdannut tai kohtaisi huono onni elleivät he suostuisi luopumaan esineistään, sai vahvistusta tuntien mittaan. Annea oli vaivannut huono onni, Lassea viirasi jotenkin päästä, Johannalla ja Katilla oli omat ongelmansa ja toistaiseksi Satu vaikutti ainoalta onnettomuuksilta välttyneeltä.

Meidän ”keijuryhmämme” kokoontui puoli kymmenen aikoihin keskustelemaan tilanteesta tavernan saliin. Vastasin lippaan sisältöä koskeviin kysymyksiin hieman ympäripyöreästi kertomalla siellä olevan ”vastauksen ongelmiimme”. En itsekään tiennyt tarkkaa sisältöä, mutta uskoin sanoihini. Hankittavien asioiden lista alkoi hahmottua yhä selvemmäksi: puuttuviksi tekijöiksi olivat jäämässä tulen ja veden amuletti, sekä sormus, joka pitää kuolevan elossa. Lippaan avaamiseen en suostunut, sillä halusin pitää sen palauttamisen koskemattomana mahdollisena siltä varalta, ettei kaikkia listan asioita saataisikaan haalittua kasaan aikarajaan mennessä. Rasian avausmekanismin selvittelyyn paneuduin kyllä muiden avustamana, ja Eleanor keksikin viimeisen ja ratkaisevan liikkuvan osan sijainnin pienen pohdinnan jälkeen. Vastauksien esiin ottaminen oli nyt vain avaimen käännön päässä odottamassa huomista.

Sadun ja Tarun pohtiessa omiaan kerroin Prinsessalle (neiti-Kristallitornin-valtiattarelle) Arcadian portin olevan mahdollisesti kuukausi sitten Turun lähellä suoraan helvettiin avatun portin seurausta, ja myöhemmin paikalle tulleet Johanna ja Kati selvittivät tapahtumat itse nähneenä niistä tarkemminkin. Ilmeisesti porttiongelma oli poistunut ainakin toistaiseksi, eikä se minua erityisemmin kiinnostanutkaan. Toinen ongelma oli Okkultisti-Karin katoaminen. Keskustelin lentävää laivaa johtaneen Eleanorin kanssa hänen tilanteestaan, ja yhdistin luovasti nämä kaksi tapausta toisiinsa. Eleanor oli vain siirtynyt Arcadiasta yllättäen Turun keskustan lähettyville ja Kari oli hävinnyt samoihin aikoihin Turusta. Ehkä oli tapahtunut vaihto? Samassa keskustelussa Eleanorin ääriarcadialainen nationalismi pääsi täyteen vauhtiin, ja rasistisissa puheissaan hän toivoi koko Maan ja sen asuttajien katoamista kokonaan. Koska jokainen saa toki omata persoonallisiakin näkemyksiä aivan vapaasti, en kommentoinut. Arcadian aivopesua harjoittava ympäristö koulii useimmista Valon Hovilaisista ilmeisesti juuri tällaisia fanaatikkoja. Prinsessa oli varmasti samoilla linjoilla kapteenin kanssa, mutta ilmaisi vain näkemyksensä hienovaraisemmin.

Kellon lähestyessä puolta yhtätoista aloin tuntea oloni yhä väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi. Joko mieleni levottomuus kehoni pitkän unen aikana tai sitten kehoni ilmeisesti silmänräpäyksessä tapahtunut siirtyminen TYKS:stä kellariin mieleni miehitettäväksi oli rasittanut kehoani niin paljon, että tunsin oloni todella raukeaksi. Sadulla oli kiireitä, hän halusi odottaa Lasseen saapumiseen. Autokyyti täytyi siis hankkia toisaalta. Ojensin rasian Sadulle ja vannotin häntä olemaan avaamatta sitä ennen kuin olisi äärimmäinen pakko. Lupasin hoitaa tulen ja veden amuletin etsintää kotiin päästyäni kontaktieni kautta, ja Satu voisi paneutua sormuksen saamiseen Juliukselta. Toivotin hyvät yöt tavernan väelle, nousin portaat ylös torille ja otin taksin.

Nukahdin taksiin, ja kotioven tuntumasta löysin kätkemäni vara-avaimen. Postikasan yli kömmittyäni pääsin asuntooni ja löysin käteistä taksin maksamiseen. Laahustin koneelleni, naputin lyhyen sähköpostin liittyen amuletin etsimiseen ja lähetin sen muutamalle kontaktilleni. Nukahdin vuoteelleni vaatteet päällä.Keskiviikkona heräsin virkeänä. Aloitin aamupäivän hoitamalla muutamia rästissä olleita asioita, kuten jääkaapin tyhjennyksen, ja paneuduin sen jälkeen amuletin etsintään. Löysin jälkiä eräästä myynnissä olleesta amuletista, mutta myyjätaho ei käynyt ilmi. Päätin käydä keskustassa hoitamassa pankkiasioita ja tapaamassa ”tiimiäni”.

Kellarissa oli hämärää. Kompastelin hiukan aurinkolasit päässäni, ja huomasin tavernan olevan poissa. Jäljellä oli vain tavallinen vanha kellari. Pimeästä huoneesta löysin kolme hahmoa. ”Kuka sieltä tulee, kuka sinä olet?”, kysyi vaikertava mytty. ”M-marko tässä hei….Taru?”, vastasin ja tunnistin samalla muutkin huoneessa olijat: Satu ja Anne. Anne hoivasi Satua, ja hyssytteli minua olemaan hiljaa. Vaihdoin silmälasit päähäni ja toin naisille vettä heidän pyydettyään sitä. Koko porukka vaikutti krapulaiselta. ”Me tehtiin eilen jotakin tosi typerää”, aloitti Taru.

Huonon olon ja jalkojen tunnottomuuden valittelun keskeltä selvisi seuraava tarina: eilen illalla Satu, Taru, Anne ja hieman sivummalla ollut Kati olivat yrittäneet tuhota Vampyyri-Sakarin avaamalla jonkin hyvin vaarallisen laatikon. Muistin pääsiäiseltä Sadun puheet tuosta laatikosta. Sakari oli itse valmistanut sen turvakseen, mutta ymmärtänyt sen pystyvän tuhoamaan myös hänet. Joten hän oli halunnut antaa sen Sadulle säilytettäväksi. Satu oli jo tuolloin pohtinut rasian käyttöä Sakaria vastaan ja minusta ajatus oli jo silloin hieman outo. Miksi ihmeessä Sakari antaisi jonkin itseään vastaan tehokkaan aseen keijun haltuun? ”Tässä täytyi olla jotakin muuta kuin normaalia tuttavanpalveluksen pyytämistä takana”, totesin silloin. Ja jälkiviisaus on sitä kaikkein parasta. Ilmeisesti kellarissa nyt vaikertava kolmikko oli tipahtanut heti rasian avaamisen jälkeen, ja saanut tajuttomina ollessaan vampyyrin verta. ”Olimme kuin piikkityynyjä”, toisteli Taru. Sadun mukaan annos ei jättäisi mitään pysyvää jälkeä heihin. Toivoin hänen olevan oikeassa.

Tähän laatikon avaamisen Sadun oli pakottanut Puolivampyyri-Aurora, Sakarin entinen apuri. Ja ilmeisesti paikalla oli ollut myös pääsiäisenä ohimennen näkemäni tamperelaisen J-nimimerkkiä käyttävän liikemiehen sihteeri, jota Satu epäili Auroran apuriksi ja tämän verta juoneeksi. Juliuskin oli saattanut olla maisemissa. Tarkemman kuvauksen tapahtumista he saisivat itsekin vasta myöhemmin, kun nyt Lassen mukana olevan (ja minun ongelmani pullo-osiota ratkaiseva) Kati palaisi. Kati oli ilmeisesti ”ringin ulkopuolella” rasian avaamishetkellä ja selvisi vahingoitta.

Yritin hieman hoivailla naisia, mutta oloni oli melkoisen voimaton. Ja surullinen. Olisin halunnut mennä pitämään Satua sylissäni ja lohduttamaan häntä. Vakuuttaa hänet ettei tämä ollut hänen syytään, vaikka hän selvästi tiedostikin heidän vaihtoehtojensa olleen hyvin vähissä. Totella Auroraa suosiolla tai sitten pakotettuna. Mutta jotenkin oloni oli etäinen. En ollut niin paljon keiju kuin Satu, tai niin paljon näihin Turun asioihin sekaantunut ihminen kuin Anne. Tajusin kerralla sen, miten yksin minä oikein elänytkään.

Satu puhui puhelimeen, Kari oli löytynyt ja tulossa kellarille. Anne käpertyi pieneksi nyytiksi Sadun kylkeen ja itki hiljaa. Karin katoaminen oli laittanut Annen koville. Ilmeisesti pari oli paljon läheisempi kuin pääsiäisenä tapahtuneen tapaamisemme perusteella olin päätellyt. Taru ei tuntenut toista jalkaansa, ja yritin kömpelösti hieman hieroa tuntoa hänen nilkkoihinsa. En minä ole tottunut sellaista tekemään.

Pian portaikosta kuului hitaita askelia. Löysin Karin ja kehoitin häntä tulemaan peremmälle. ”H-hei, Marko Simula, m-mehän tapasimme pääsiäisenä…” ”Juu, muistan”, vastasi Kari. Ohjasin hänet Annen luo. Jälleennäkeminen oli lämmin, Anne itki, Karin hienoinen jäyhyys suli pois. ”Minä etsin sinua kaikkialta…missä sinä oikein olit?”, nyyhkytti Anne. ”Et etsinyt aivan kaikkialta…olin yliopiston kellarissa.”, vastasi Kari, minua nauratti kunnes Anne jatkoi vaimealla äänellä: ”…minä etsin sinua helvetistä asti…”

Lähdin pian tämän jälkeen. Oloni oli yksinäinen, enkä halunnut olla enää pidempään yksin muiden seurassa. Ja halusin hoitaa oman osani ongelmani ratkaisemisessa, koska muut olivat selvästi hoitaneet asiaa minunkin puolestani niin paljon. Lupasin Sadulle hankkia amuletin keinolla millä hyvänsä.

Iltapäivällä sain selville amuletin omistavan perikunnan tiedot, ja otin heihin yhteyttä. Esittäydyin kiinnostuneena ostajana, ja halusin nähdä amuletin. Lupasin ottaa mukaan mahdollista etumaksua varten 10 000 euroa, mikä varmaankin osaltaan taivutteli perikuntaa toimimaan näinkin lyhyellä varoajalla. Muutin osan osakkeistani rahaksi ja tyhjensin säästötilini.

Iltapäivällä viiden paikkeilla olin matkalla katsomaan perikunnan amulettia, kun havaitsin Sadun yrittäneen soittaa. Saamassani tekstiviestissä luki: ”Soitathan. Tarvitaan tietokonetietämystä.” Soitin, ja sain kuulla Sadun avanneen puurasian. Sisältä oli paljastunut vain pieni lappu, jossa oli ollut sähköpostiosoite ja pitkä numerosarja. Hän laittoi tiedot minulle toisena tekstiviestinä. Lupasin puhelimitse hoitaa amuletin kellarille kello 18.15. Satu kohensi hieman jo etukäteen kolkuttavaa omaatuntoani kertomalla heillä olevan myös eräs toinen mahdollisesti tulen ja veden amuletista käyvä esine. Jos joutuisinkin varastamaan perikunnalta heidän esineensä väliaikaisesti, palauttaminen tulisi olemaan mahdollista mikäli toinen amuletti sopisi annettuun kuvaukseen paremmin. Enkä minä saisi varkaussyytteitä.

Tämä mielessäni tapasin perikunnan. Neuvottelut etenivät mukavasti, ja sain kuin sainkin rahasalkkuni pantiksi antamalla käsitellä itse korua. Sain kuulla sen savuavista ominaisuuksista ja halusin itse nähdä sen savuamisefektin. Korun antaminen Anitalle hyvin nopealla pysähtymisellä Uudenmaankadulla ja tämän jälkeen harhautuksen jatkaminen ajamalla syrjemmälle keskustasta. Myöhemmin sain vahvistustekstiviestin Anitalta: tavarat oli saatu hankittua ja lainaamaani amulettia ei oltu tarvittu. Otin sen Anitalta vastaan samanlaisella ohiajolla ja palautin omistajilleen. Kiitin kovasti ja lupasin olla yhteyksissä tulevaisuudessa tarkempien ostoneuvottelujen tiimoilta.

Sen jälkeen menin etsimään kuusi esinettä perille vieneet Sadun, Tarun ja Katin, ja kuuntelemaan miten kaikki oli oikeastaan voinutkin tapahtua näin yksinkertaisesti. Eilisen illan epätoivoisesta ongelmatilanteesta oltiin siirrytty tiimityöskentelyn ja toimivan informaatioketjun avulla väljemmille vesille. Tiimi ansaitsi kunnon illallisen. Minun piikkiini.

Lasse / 21.-22.6. Pimeyden Maailma: Kesäyön painajainen

Lassen seikkailut jatkuvat, tällä kertaa keijujen ja ex-vaimojen parissa. Tällä pelillä oli Lasselle selkeä teema, unohdetun tyttären paluu. Pelaajan oli myös hauskaa päästä laajentamaan Lassen maailmaa, kun puolitoista vuotta taustamatskussa ollut entinen vaimo tuotiin peliin. (Samoin kuin viimeksi debytoinut Näkymätön Piiri toimi hienosti.)

Lassella oli ollut epäonnea ja huonomuistisuutta, samoin muullakin Piirillä. Kari ja Anne olivat kadonneet johonkin Eurooppaan. Entinen vaimo oli alkanut vaatia perhetapaamisia - ja oli alkanut väittää, että Lassella oli aikuinen tytär. Ja Lasse itsekin oli alkanut puoliksi uskoa tähän, vaikka olikin kummallista, ettei hänellä ollut asiasta mitään muistikuvaa.

Kesäpäivänseisaus koitti ja Lasse odotti jotain jännittävää tapahtuvaksi. Näin kävikin, kun Satu Manner soitti ja ilmoitti, että joukko keijuja haluaa Lasselta pullon, joka täyttyy itsestään. Oli päivänselvää, että syöpälääkkeestä oli kyse. "Sattumalta" Maria ja Helana-"tytär" olivat viime viikkoina uskotelleet Lasselle, että syöpälääke oli ihmeparannuksen lisäksi tehnyt Lasselle isoja muistireikiä, jopa saanut unohtamaan oman tyttärensä. Ja mikä parasta, keijut vakuuttivat, että jos Lasse antaa pullon heille, kaikki pullon tekemät hyvät asiat järjestyisivät itsestään, mutta huonoista ei olisi tietoakaan. Jepjep.

Lasse tapasi Mariaa ja Helenaa Koulussa ja puhui menneistä. Helena vaikutti koko ajan tutummalta ja Lasse alkoi uskoa tai ainakin halusi uskoa, että tämä oli hänen tyttärensä. Hän jopa kirjoitti muistivihkoonsa tietoja nuoresta naisesta, ettei unohtaisi tätä. Toisaalta, miksi hänen tyttärensä olisi jonkun afrikkalaisen sotilasdiktaattorin palkkasoturina? Vähän kaukaa haettua.

Lasse vei perheensä tapaamaan keijuja ja opasti näitä matkalla siitä miten tulee käyttäytyä: pitää olla takorautaa mukana, ruokaa ei saa ottaa, pitää olla kohtelias, ei saa luvata mitään jne. Lasse vei mennessään lahjan keijuemännälle ja sanoi ottavansa selvää tulen ja veden amuletista, sekä itsestään täyttyvästä pullosta. Mentiin vielä teelle Lasselle ja sitten Helena ja Maria lähtivät pois.

Kaikki vaikutti vähän turhankin hyvältä. Jos Lasse luopuisi lääkkeestään, keijujen tai Nukku-ukon aiheuttamat pahat unet, huono tuuri ja unohtelevaisuus loppuisivat, syöpä paranisi ja Lasse saisi tyttärensä takaisin. Lisäksi Kari (joka oli ilmeisesti oikeasti kadonnut, vaikka Anne oli löytynyt) palaisi ihmisten ilmoille. Kaikki vaikutti keijujen juonelta, jonka tarkoitus oli saada Lassen pullo. Aamulla tytär muuttuisi kuiviksi koivunlehdiksi ja syöpä palaisi. Lasse soitti Willelle. "Kuule, tää saattaa kuulostaa vähän kummalliselta kysymykseltä, mutta onko mulla tytärtä?" "Tytärtä?" "Niin. Parikymppinen, nimeltään Helena, opiskelee historiaa." "Ei sulla mitään tytärtä ole, kyllä kai mä sen tietäisin, jos olis." "Oletko varma?" "Joo, ei ole tytärtä." "Aha, joo, no kiitos." Niin kuin Lasse oli epäillytkin. Keijujen juonia.

Lasse soitti vielä jo nukkumassa olleelle Askolle, joka voisi tietää keijuista enemmän. "Kuule, tää on ehkä tyhmä kysymys, mutta onko mulla tytärtä?" "Mitä?" "Täällä on keijuja ja mun ex-vaimo yhtäkkiä väittää, että mulla on tytär ja--" "Mikä sulla totta kai on." "Onko? Oletko varma?" "Olen tietysti. Odotas hetki... Joo, täällä on muun muassa sun lähettämä ylioppilaskuva siitä." Ja Asko luetteli tyttärestä jotain perustietoja. Yhä kummallisempaa. Askon kanssa puhuttiin myös jotain keijuista, ja todettiin, että niille luultavasti kelpaisi mikä tahansa ehdot täyttävä esine. Ja niin Lasse alkoi miettiä sopivia korvikkeita tulen ja veden amuletille, itsestään täyttyvälle pullolle ja muille.

Vähän ajan päästä Wille soitti uudestaan: "Moi, sori, mä olin väärässä. Kyllä sulla on tytär. Helena. Olenhan mä sen tavannutkin. Mä oon tosi pahoillani, mulla on ollut mun pitkäaikaismuistin kanssa aika paljon ongelmia viime aikoina."

Lasse meni nukkumaan varmana siitä, että teki hän keijujen kanssa mitä tahansa, syöpälääkkeen juomisen oli loputtava, sillä hän halusi tyttärensä takaisin.

Seuraavana päivänä Lasse tapasi aamulla Helenan, jonka käsiin antoi syöpälääkepullonsa. Helena vei sen jonkun tuttavansa luokse, eikä Lasse edes halunnut tietää mihin.

Puoliltapäivin Lasse lähti Kouluun Venlan kanssa ja sai kuulla, että yöllä Sakari oli voittanut taistelussa Venlan, Anteron, Satun, Annen ja joukon muita Turun yöllistä väkeä.

Sieltä Lasse palasi kotiinsa, johon ilmestyi Kari, varsin huonossa kunnossa, mutta kuitenkin elossa. Pian paikalle saapui myös Helena, jonka Lasse nyt muisti yhä paremmin. (Oli tosin lukenut muistikirjasta apua Helenan aamulla soittaessa.) Kari alkoi melkein uhkailla Lassea syöpälääkepullon takaisinsaamiseksi, joten oli hyvä, että Helena oli vienyt sen ja pysyi lujana. Lassea tämä uusi puoli Karissa häiritsi aika paljon, onhan Kari ollut epäluotettava ja epämääräinen, mutta ei sentään koskaan kääntynyt Lassea vastaan tällä tavalla.

Kolmestaan he järjestivät keijuille tiimalasin itsestään täyttyväksi pulloksi ja jin-jang-korun tulen ja veden amuletiksi. Keijuista paikalla olivat ainoastaan Satu ja tämän toveri Taru Varjohovista. Molemmat olivat huonossa kunnossa Sakarin jäljiltä. Paikalta löytyi myös Joelin tai Juliuksen (keitä ovatkaan) kirjoittama paperi Sakarin suunnitelmista. Lasse kirjoitti suunnitelmat muistiin ja jos ne pitävät paikkansa, Sakari on todella paljon pahempi hirviö kuin kukaan osasi aavistaa. Hänestä on päästävä eroon. Kari uhosi hoitavansa sen, mutta siinä käy vaan huonosti. Karilla oli kyllä syynsä, sillä Anne on ilmeisesti Sakarin ghouli.

Lasse odottelee jännityksellä mitä tapahtuu, kun hän on pari kuukautta ilman syöpälääkettään. Tällä kertaa hän aikoo olla tarkasti lääkärin tarkkailussa toiveena, että syöpä voidaan lääketieteen keinoin estää, kun sen oletettu kasvaminen tiedetään ennakkoon. Sentään tytär on palannut, ja toivottavasti keijut saavat portinkin suljettua.

Sini/ PM9: Sini Tammelan Antiseikkailut Turussa, osa II

Sini saapui Turkuun kahdesta syystä: hänen piti toimittaa Saijalle joku hämärähkö kirjeentapainen sekä tavata Sakari, joka oli sähköpostitse kertonut, että hänellä olisi tietoa Ritun kuolemasta - hän taisikin olla ensimmäinen ja viimeinen tyyppi, joka väitti omistavansa moista informaatiota.

Jälleen kerran Sini oli kovin kiinnostunut saamansa hämärän lähetyksen sisällöstä. Heti Turkuun saavuttuaan hän ottikin asiakseen avata tämän kirjeen. Ulomman, merkitsemättömän kirjekuoren sisällä oli toinen, jossa oli nimi: Aurora Steinnhelm tai jotakin sinnepäin. Ilmeisesti sitten Saijan oikea nimi. Sen kirjekuoren sisällä oli itse kirje, hienolle paperille painettuna. Ikävä kyllä sen sisältö ei juurikaan auennut. Jotakin siinä puhuttiin Turun asioiden järjestykseen laittamisesta ja Saijan pikkuveljen tekemisistä, ja siitä, ettei Saija tiedä kaikkea kaikesta. Ja allekirjoittajana oli joku Kristiina Lahti, vaikka Katariina oli sanonut, että se on joltain Margaretalta.

Kirjekuorten avaaminen oli ollut vähemmän kuin hienovarainen homma, ja sitä olisi vähän vaikea peitellä. Niinpä Sini marssi Hansan Tiimariin ja osti uuden kuoren, jonka päälle kirjoitti tuon aiemmin sisemmässä kuoressa olleen nimen. Sitten hän soitti Saijalle ja sopi tapaamisen.

Sini ja Saija tapasivat Kauppatorilla ja menivät istumaan Tinatuoppi-nimiseen paikkaan. Kuten tavallista, Sini joi kahvia. Saija avasi kirjeen, eikä näyttänyt huomaavan siinä mitään outoa. Hänen ilmeensä, kun hän kirjettä lueskeli, ei kertonut yhtään mitään. Hän ei tuntunut tajuavan siitä juurikaan enempää kuin Sini. Saija myös näytti Sinille paperin, jossa oli läjä omituisia valokuvia eri paikoista, ikäänkuin kuva-arvoitus. Se ei myöskään sanonut kummallekaan mitään. Saija sanoi, että se on Anterolta, taiteilijatyypiltä, joka oli lähtenyt kiertelemään Keski-Eurooppaan, ja oli nyt ilmeisesti palannut. Antero oli kuulemma vaikuttanut olevan vähän sekaisin, ehkä aineissa. Ja se joku Katin kaveri, huumediileri Niko, liittyi jotenkin Anteroon. Kumma juttu, mutta toisaalta Suomi on pieni maa... Joka tapauksessa, Saija oli lähdössä tapaamaan tätä Anteroa, ja Sini ei kuulemma voisi tulla mukaan. Tyypillistä. He siis lähtivät Tinatuopista ja kumpikin menivät omaan suuntaansa.

Sinin suunta oli jokivarsi, johon hän meni istuskelemaan ja piirtämään erästä ravintolalaivaa. Siitä ei tullut erityisen hienoa jälkeä, mutta ainakin aikaa kului. Saija oli luvannut soittaa kun olisi hoitanut asiat Anteron kanssa, mutta mitään ei kuulunut. Sini lähti hiljakseen kävelemään takaisin keskustaan. Hän vietti hetken Hesessä ranskiksia syöden, ja lähti jatkamaan matkaa. Shamrockia ohittaessaan hän näki ikkunan läpi Saijan - ja Joelin! Heti sinne.

Saija ei kuulemma ollutkaan nähnyt Anteroa. Sini oli vihainen, kun Saija ei ollut soittanut, mutta erittäin iloinen siitä, että törmäsi taas Joeliin. Joelilta Sini kuuli uutisia Jiistä: Jii oli ilmeisesti joutunut johonkin pulaan ja päätynyt uudelle komennukselle Alaskaan. No, se olikin aika nuija tyyppi. Hyvä juttu Joelin kannalta siis, kuulemma Joel oli nyt vastuussa siitä Tampereen puljusta.

Tässä vaiheessa Sini sai varmistuksen pitkällisille epäilyilleen: Saija myönsi olevansa vampyyri, ja myös sen, että Sakari on sellainen. Sini kertoi Saijalle, että oli aikeissa tavata Sakarin, ja tällä kertaa Saija antoi Sinille Sakarin numeron. Hiukkasen hermostuneena Sini soitti Sakarille ja sopi tapaamisen myöhemmin samana iltana. Joel häipyi hoitamaan jotain juttuja, ja vähän myöhemmin häipyi myös Saija. Joel lupasi soittaa, Sini oli aika harmissaan ja ihan varma, ettei kukaan soittaisi kuitenkaan.

Yllättäen ei mennyt kovinkaan kauaa kun Joel sitten soittikin, ja roudasi Sinin Viskibaariin yksille. Siellä he istuskelivat ihan tyytyväisinä vähän aikaa ja keskustelivat vähemmän syvällisiä, kunnes tuli aika tavata Sakari. Sini otti Joelin mukaan henkiseksi tueksi.

[Tästä alkaapi Sinin muistinmenetys. Sini ei siis tiedä tästä enää yhtikäs mitään, mutta se on kuitenkin olennaisen tärkeää.]

Ihan kuten Saija oli sanonut, Sakari ei näyttänyt yhtään pelottavalta, vaan pelkästään tavalliselta nörttipojalta. Joka tapauksessa hän lupasi, että hänellä tosiaan on tietoja. Sini totesi, että hänen tavoitteenaan tässä hommassa oli saada tietoja, koska hän on utelias, mutta että tiedot saatuaan hän luultavasti haluaisi käydä vähän potkimassa sitä murhaajaa. Joka tapauksessa hän halusi tietää Sakarin hinnan. Sakari sanoi, että hinta voisi olla vaikkapa sielu. Tai sitten palvelus. Sini totesi, ettei halua ihan niin suurta uhkapeliä harrastaa, että möisi sielunsa, mutta palvelus olisi ihan OK. Sakari vaati, että joku puolueeton tyyppi tekee sopimuksen ja soitti sille. Joel ei saisi tulla mukaan. Joel varoitteli, ettei Sini tekisi mitään tyhmää, mutta Siniä ei juuri kiinnostanut. Hän oli kuitenkin koittanut selvitellä tätä hommaa sen verran pitkään, että olisi valmis vähän maksamaankin jotta saisi viimein jotakin selville.

He kävelivät Sakarin kanssa poispäin. Sakari ilmoitti, että sopimukseen kuuluu vaitiolovelvollisuus siitä, ketkä sen tekivät ja mitä siihen liittyi. Okei, okei. He saapuivat auton luo. Autoa ajoi joku tyyppi, joka oli se Sakarin puolueeton sopimuksenvahvistaja. He ajelivat johonkin. Tyypin nimi oli kuulemma Julius ja se oli saaristosta. Ja vähän myöhemmin se selitti, että se oli ollut samanlainen kuin Sini, ennenkuin joku oli ottanut siltä sielun, tai jotain. Ei kiva.

He pysäköivät auton johonkin syrjäisen oloiseen paikkaan. Rusakko hyppi pois alta, kun he astelivat ulos autosta. Sopimus kirjoitettiin aika nopsasti. Siinä sanottiin, että Sini on palveluksen auki sekä Sakarille että Juliukselle - tästä jälkimmäisestä ei ollut puhuttu mitään, mutta se oli kuulemma välttämätöntä. Justjoo. Joka tapauksessa sopimus sitten solmittiin, ja Sakari kertoi tietonsa. Supo oli ollut vain työkalu, totta tosiaan. Ritu oli sotkeentunut johonkin, mihin ei olisi pitänyt, ja joku oli halunnut siivota hänet pois tieltä. Mutta se joku, joka oli oikeasti asian taustalla, olikin jo kuollut. Jipii. Ei siis kostoa tiedossa. Koko kauppa oli yhtä kusetusta, Sakarin tiedot täysin turhia. Tässä vaiheessa Sakari ja Julius alkoivat puhua sielun ottamisesta. Siniä alkoi hitusen huolestuttaa, ja kun sedät käskivät häntä menemään autoon, hän ei olisi halunnut. Hän yritti juosta pakoon, mutta ei vaan pystynyt.

Sedät ajelivat takaisin keskustaan, ja kaikki nousivat ulos autosta. He sanoivat, että palvelukset hoidetaan heti. Juliuksen palveluksena Sini joutui pitelemään rubiinia ja vastustelematta lausumaan sanat, jotka siirsivät hänen sudensielunsa siihen. Sitten Sakarin palvelus: Sinin pitäisi pitää seuraa Auroralle ja suojella häntä parhaansa mukaan. Tyhmää, senhän Sini olisi muutenkin tehnyt. Ja sitten sedät vielä ottivat ja tyhjensivät Sinin muistin siitä hetkestä lähtien, kun hän oli ekaksi tavannut Sakarin.

[Eli, tähän loppui se unohdettu jakso ja muistinmenetys.]

Sini löysi itsensä jostakin parkkipaikan nurkalta läheltä Forumia, eikä hänellä ollut mitään hajua siitä, missä hän oli ollut ja miksi hän oli siellä, ja hänellä oli omituisen ontto olo. Hän soitti hädissään Joelille. Joel sanoi olevansa Edisonissa. Sini olikin ihan siinä lähellä, mutta siellä oli juuri ollut pilkku, joten sinne ei päässyt sisään. Hetkeä myöhemmin Joel, Aurora ja sitten se Antero, joka esiteltiin Sinille, tulivat ulos Edisonista, ja yhteistuumin suunnattiin kohti Viskibaaria.

Joel vakuutteli Sinille, että he olivat oikeasti tavanneet Sakarin, mutta Sini ei millään muistanut mitään siitä, eikä viimeisten parinkymmenen minuutin tapahtumista. Kaikki taisivat olla vähän huolissaan, eikä vähiten Sini, jota kovasti epäilytti, olisiko hän todella tullut myyneeksi sielunsa. Hiljalleen huolestuminen muuttui kuitenkin raivoksi tuota typerää Sakaria kohtaan, joka oli selvästi tehnyt hänelle jotain ikävää ja sitten pyyhkinyt kaikki muistot siitä. Sakari saisi vielä maksaa tästä!

Seurue asettui baariin, ja Sini osti juotavaa. Heillä oli syvällinen juttutuokio Anteron kanssa. Antero vaikutti aika hassulta, vähän pihalla olevalta tyypiltä. Hiljaisesti, vain Sinille, Antero selitti, että hän oli oikeasti menettänyt sielunsa joskus kauan sitten, jolloin hän oli tehnyt hirveyksiä, tappanut jonkun papin, ja joutunut jonkun käskyläiseksi, joka oli sen sielunkin sitten ottanut, ja sen jälkeen hänen elämänsä oli vain vilistänyt silmien edessä ja vuodet ja vuosikymmenet ja sadatkin olivat menneet sekaisin. Ei kuulostanut kivalta. Antero pyysi, ettei Sini kertoisi kenellekään.

Kati, Sinin tuntema ihmissusi, saapui myös Viskibaariin, ja pari muutakin tyyppiä, ainakin Anne, ja sitten joitakin gootin näköisiä tyttöjä, jotka kuitenkin häipyivät pian. Ja sitten huivipäinen tyyppi nimeltä Julius, joka teki jotain kauppoja Saijan kanssa. Joka tapauksessa, Kati kertoi kuulleensa huhun, että joku oli menettänyt sudensielunsa. Kati ei tiennyt muita susia kuin itsensä ja Sinin, joten homma näytti pelottavan selvältä. Sini oli tosiaan hukannut sielun, mutta vain toisen niistä. Hän ei enää tuntenut kuun kutsua. Se oli kauhea ajatus, ja lisäsi entisestään Sinin raivoa Sakaria kohtaan.

Niinpä kun Saijan suunnitelmat hyökkäyksestä Sakaria vastaan kävivät ilmi, Sini oli täysillä mukana. Heillä oli kuulemma jokin laatikko, jonka avaamiseen tarvittiin monta tyyppiä, ja joka olisi jotenkin haitallinen Sakarille, voisi jopa tappaa sen. Sini oli innoissaan. Listitään se Sakari. Loistavaa. Laatikon sisällöstä vain oli vähän vaihtelevia näkemyksiä: joko siellä oli demoni, tai sitten se imisi kaikista lähellä olevista kaiken yliluonnollisen, tai jotain. Sinille se oli aika sama, kunhan se vain satuttaisi Sakaria. Paitsi että sen avaamiseen tarvittiin tavallinen ihminen, ja illan aikana Sini oli saanut tietää, että Joel oli nimenomaan vain ja ainoastaan ihan tavallinen ihminen, yksi niistä harvoista tässä porukassa. Siispä hänen pitäisi avata laatikko, ja se oli aika kurja ajatus. Joel yrittikin juoda itsensä mahdollisimman känniin tuota lähestyvää mahdollista kuolemaa odotellessaan.

Synkkä seurue marssi kohti tapaamispaikkaa ja Sakarin kohtaloa, eli siis jotakin puistoa tois' puol' jokkee. Sakari olikin siellä odottamassa, kiltisti kuin mikä. Kiltiltä se lähinnä näyttikin, ei yhtään niin pahalta ja ilkeältä kuin Sini oli odottanut, mutta ulkonäöstä viis, se ansaitsi kumminkin tulla listityksi! Saija ja Sakari kiertelivät toisiaan ja naljailivat mahtipontisesti, kun muut odottelivat, mitä tulemaan pitää.

Viimein pari kaivattua keijuakin saapui paikalle, ja Julius piirsi maahan jonkin kehän, jonka sisään Sakari yllättävän kiltisti ja itsevarmasti asteli. Joel otti laatikon, ja muut mukanaolevat asettuivat kehään seisomaan. Paitsi Kati, joka sanoi, ettei halua olla messissä vaan meni puskaan piiloon. Joel selitti vielä jotain Sakarille, kun sen käskettiin avata laatikko, ja niin se sitten avasi sen.

Jotakin meni ilmeisesti todella pahasti pieleen. Laatikko jotenkin räjähti tai jotain, ja sitten sattui kovasti, ihan kuin olisi tökitty täyteen piikkejä. Sini tuupertui maahan ja hetkeä myöhemmin menetti tajuntansa.

Sini heräsi seuraavana aamuna yksin jossakin tosi ikävässä, kylmässä ja kolkossa sellissä, jonka keskellä oli arkku. Hänellä oli yleisesti ottaen tosi huono olo, joka paikkaan sattui ja sitten vielä oli se pienoinen sielunpuutostilakin. Sellistä kuitenkin johti portaat ylös, joten Sini hoiperteli pois sieltä.

Ulkona aurinko oli korkealla ja päivä pitkällä. Ja mukavalla vihreällä nurmikolla istui ärsyttävän mukavan näköinen kolmikko odottelemassa Siniä: Saija ja Sakari sulassa sovussa, sekä Julius. He pyysivät Siniä luokseen, ja Sini sitten meni. Seurasi kovasti keskustelua ja ikäviä uutisia.

Sakari ja Saija selostivat ensinnäkin, että juu, koko laatikkojuttu oli yksi iso huijaus, ihan niinkuin Saijan ja Sakarin riitakin, ja he olivat kovasti pahoillaan, mutta se oli välttämätöntä. Siihen liittyi joku vielä heitäkin isompi voima tai tyyppi jonka nimi oli joku Daltron tai jotakin sellaista, josta oli pitänyt päästä eroon, ja se riita liittyi jotenkin siihen. Laatikon pointti taas oli kai jotenkin ollut selvittää, minkälaista porukkaa siihen hommaan lähtisi, tai jotakin. Vaikka tyypit niin iloisesti selittelivätkin, niin koko homma jäi Sinille silti hämäräksi.

Harvinaisen selväksi kumminkin kävi se, että Sini ei voisi enää mennä kotiin, ei Tampereelle eikä Helsinkiin, koska hän oli nyt kuulemma hyvin turkulainen ja muualla häntä vainottaisiin. Sen sijaan Saija ja Sakari tarjosivat diiliä, eli Sini jäisi Turkuun, saisi sieltä kämpän ja opiskelupaikan, olisi turvassa, saisi palkkaakin, kunhan vain palvelisi Saijaa ja Sakaria. Kivalta kuullosti, joo, paitsi ettei sille ollut tarjolla mitään vaihtoehtoja. Ja jos Sini jotakin todella inhoaa, se jokin on muiden totteleminen ja se, että tekee juuri niinkuin sanotaan. Nyt vaan ei voinut muuta. Kovasti ne yrittivät puhua ja selittää, kuinka kivaa ja loistavaa tämä olisi, mutta Siniä ei kiinnostanut. Hän totesi, että OK, kun ei kerran muuta voi, ja joko nyt saa mennä syömään, kun oli aika kova nälkä. He kysyivät Sinin palkkatoivetta, ja Sini sanoi, että haluaa takaisin sudensielunsa. Jos he voisivat sen järjestää, niin Sini voisi olla heille töissä melkeinpä omasta tahdostaan ja tyytyväisenä. Ja sen

Siniä otti ankarasti päähän. Hän lähti kävelemään poispäin, aikomuksenaan saada ruokaa, ja jossain välissä tajusi, ettei ihan tiedä missä on, joten soitti Joelille, joka auttoi vähän. Sini päätyi Subwayhin syömään, ja söikin sitten oikein reippaasti ja kiltisti. Samalla hän kokosi ajatuksiaan, ja päätti, että jos kerran nyt on pakko olla Turussa jumissa, niin sitten on, ja siitä pitäisi ottaa ilo irti. Saija ja Sakari olivat luvanneet paljon rahaa, enemmän kuin Sinillä olisi koskaan ollut. Sini siis meni saman tien läheiseen kauppaan katselemaan vaatteita.

Sinillä oli kumminkin vähän yksinäinen olo ja hiukkasen onneton kaikesta huolimatta, joten hän soitti Joelille, ja he menivät yhdessä Shamrockiin, mihin Saijakin kohta ilmaantui. Joel kertoi heränneensä jostakin kellarista, missä oli keijuja. Sini pui omaa tilannettaan Joelin ja Saijan kanssa, ja Saija ilmoitti, että sielun palauttaminen voisi tapahtua ehkä vuoden sisällä, koska sen tilalle pitäisi hommata toinen sudensielu, mikä ei ehkä olisi kovin helppoa, ja että Sini voisi auttaa, jos löytäisi jonkun halukkaan sielunluovuttajan...

Joelillakin oli vähän nälkä, ja kolmikko meni pizzeriaan syömään. Sitten Joel lähti tapaamaan Juliusta, ja Saija puolestaan Anitaa. Sini palloili Saijan mukana. Saija selitti kaikenlaista keijuista, jotka kuulemma olivat tekemässä jotakin kurjaa rituaalia Saijan kiusaksi, tai jotain, ja Saijaa kiinnostaisi tietää asiasta lisää. Siniä puolestaan kiinnosti tavata keijuja, ja kun Anitalta vielä selvisi, missä keijut ovat, Sini lähti sinne, ekaa kertaa virallisesti Saijan leivissä jotain duunia tekemässä.

Keijut Satu ja Taru, sekä vanha tuttu ihmissusi Kati, ja joku Johanna, joka oli kai sama Johanna, joka oli ollut polttareissa silloin joskus, olivat kirjastossa etsimässä jotain tietoa, ja tarvivat myös Saijan oikean nimen. Niillä oli joku nimi, ja Sini tsekkasi sen ja totesi sen olevan juuri se oikea nimi, mikä siinä kirjeessä oli ollut. Sitten keijut suuntasivat pois johonkin omaan mestaansa, ja Sini seurasi. Siitä rituaalista kävi ilmi sen verran, että siihen liittyi jotain tavaroita, jotka piti viedä keijumaahan eli Arkadiaan, ja keijut sanoivat, että tekevät sen, koska haluavat lisää keijukarkkia... Justjoo. Ja ne tarvivat siihen ihmissuden mukaan, minkä takia Kati oli niiden kanssa. Ja sinne keijumaahan ei kuulemma voineet mennä kuin keijut ja ihmissudet silloin kun ne on kutsuttu.

Kun keijut menivät ovesta sisään johonkin mestaansa, Sini jäi pihalle ja soitti Saijalle ja kertoi, mitä oli saanut selville. Saija käski Sinin estää niitä keijuja tekemästä sitä rituaalia, eikä Sinillä ollut mitään hajua, miten sen voisi tehdä. Hän oli juuri lopettanut puhelun, kun se Johanna ryntäsi ulos ovesta, kädet tulessa. Oho. Tosi outo juttu, joka jotenkin myös huvitti Siniä. Siltä oikeasti nousi käsistä liekkejä! Tajutonta! Joka tapauksessa, ovesta tuli ulos myös Kari Sgiebelgerb, joka kovasti sääsi jotain, että ne liekit saataisiin sammumaan.

Sini jäi hetkeksi ulos hengaamaan ja jutskaamaan keijujen kanssa, ja ne olivat oikeasti aika vinkeitä tyyppejä. Hauskoja ja hassuja, päinvastoin kuin melkein kaikki muut turkulaiset. Sini päätti mennä sisään katsastamaan paikan. Se oli jonkinmoinen kellariluolasto, ja siellä oli Karin ja sammumaan päin olevan Johannan lisäksi myös Anne. Hetken päästä Joel ilmestyi paikalle.

Joel ja keijut juttelivat jotain pöydällä olevasta peilistä. Sitten kaikki häipyivät pihalle röökille, paitsi Joel ja Sini. Sini kertoi Joelille, että heidän pitäisi jotenkin estää se rituaali, mutta Sini ei tiennyt miten. Joel otti ja kahmaisi sen peilin laukkuunsa, ja sitten he vain kävelivät tiehensä, sanoivat keijuille ja muille heippa vaan, ja soittivat Saijalle.

Joel, Sini ja Saija menivät jälleen Shamrockiin istumaan ja odottelivat, josko kohta joku soittaisi ja vaatisi peiliä takaisin. He myös katselivat sitä kovasti. Sen sisällä oli jotakin pyörteilevän savuista, ja pinnassa joitain outoja riimuja tai merkkejä, jotka Joel piirsi paperille. Kukaan vaan ei soittanut. Julius ilmestyi paikalle. Sille näytettiin se paperi, jossa oli merkit, mutta ei peiliä itseään, ja yritettiin selvittää, tietäisikö se peilistä jotain. Ei tuntunut tietävän.

Viimein kyllästyttiin odottamaan ja Saija yritti soittaa keijuille ja käydä kauppaa peilin palauttamisesta, mutta yllättäen ne eivät tuntuneet olevan mitenkään kovin hädissään, ja olivat kuulemma kovasti tekemässä sitä rituaalia kaikesta huolimatta... Eli Sini ja Joel olivat källänneet ja se peili ei ollutkaan niin kovin tärkeä, kait. Äh.

Sinin tulevaisuudesta

Sini siis hukkasi sudensielunsa kiitos todella tyhmän diilin, jota hän ei itse edes muista, ja on kovin onneton asian johdosta. Sikäli kun Sini muistaa, hän on aina ollut susi, ja ihan tyytyväinen ja iloinen sellaisena. Ilman sitä hän on vajaa. Hän siis haluaa kovasti saada sen takaisin, ja on valmis tekemään vaikka mitä sen saadakseen - melkein mitä vaan, paitsi luopumaan siitä jäljelläolevasta sielustaan. Ritun kuolema jää ikuiseksi mysteeriksi. Sini uskoo saaneensa jotain tietoja, muttei tiedä mitä, ja joka tapauksessa, koko juttu ei oikeasti ollut sen sudensielun arvoinen. Ja Sini syyttää Sakaria koko hommasta, ja on tälle edelleen erittäin vihainen.

Kaikesta huolimatta Sini on nykyään töissä Sakarille ja Saijalle, koska he sanoivat, ettei Sini voi lähteä takaisin Hesaan eikä Tampereelle, paitsi lyhyesti käymään, ja Sini oli aika valmis uskomaan heitä. He lupasivat järkätä Sinille kaiken tarpeellisen Turussa, toistaiseksi kesäloman ajaksi, ja sitten syksyllä voitaisiin solmia joku oikea sopimus ja katsoa tarkemmin. Seuraavan viikon ajaksi Sini sai käyttöönsä loistavan hotellihuoneen. Ja niin paljon rahaa kuin hän vain tarvisi. Tärkeintä oli kuitenkin, että työtä vastaan Saija ja Sakari lupasivat, että voisivat järkätä Sinin sudensielun takaisin. Se on se ainoa syy, miksi Sini oikeasti, vapaaehtoisesti, suostui tekemään S & S:lle töitä.

Siispä Sini ilmoittaa vanhemmilleen Tampereelle, että viettää kesälomansa jonkun kaverin luona Turussa. Ja ilmoittaa Helsinkiin kouluunsa Kuvataideakatemiaan, että on ainakin syyslukukauden poissaolevana, eikä tule syksyllä opiskelemaan, sekä purkaa vuokrasopimuksen Hoasin solukämppään, jossa on Helsingissä asunut. Halusi hän sitä tai ei, Sinistä tulee joka tapauksessa toistaiseksi Turkulainen.

Mitään sen suurempia tulevaisuudensuunnitelmia hänellä ei sitten olekaan. Hän aikoo elää Turussa niin täysillä kuin voi, kiertää kaikki bilemestat, törsätä aivan sikana rahaa shoppailuun ja muuhun lystiin, tutustua uusiin porukoihin, ja hengata kivojen tyyppien, kuten Joelin seurassa. Silloin kun on pakko, hän sitten tekee niitä Saijan tai Sakarin hommia, mitä nämä vaativat, että saisi jatkossakin paljon rahaa, ja sitten on tietysti se tärkein juttu, se yksi ainoa tavoite, mikä Sinillä on vielä jäljellä. Menetetty sudensielu pitää saada takaisin.

---

Turkularp