Pimeyden maailma 4: Päivänä kuolleiden

Kari / Pimeyden maailma 4: Lauantai, 30. 10. 2004

Aamulla postilaatikossa oli paketti Alexilta, matkalla Malille. Oletettavasti paketissa oli kuivattuja kärpässieniä tai jotain muita tajunnalle jännittäviä asioita tekeviä huumeita; yhtä oletettavasti se olisi laitonta ja vaarallista. Mutta väliäkö hällä, kyllä minä voisin Alexin murheita hetken kantaa, jos joku hengitti hänen niskaansa.

Aamupäivän levykauppakierros oli ollut melko tulokseton. Etsimääni Bruce Springsteenin livekeikkaa vuodelta '81 ei löytynyt, mukaan oli tarttunut vain saksalaisen natsikabbalisti-industrialbändin viimeinen kiekko, ja sekin minua kiinnosti pääasiassa koska kyseinen bändi oli ilmeisesti sotkeutunut okkulttisiin kuvioihin kotimaassaan. Musiikillisesti konejyly ei innostanut. Koulussa annoin itselleni luvan polttaa yhden savukkeen; Anne oli vaatinut minua lopettamaan, mutta hän oli myöhästynyt lossistaan eikä saapuisi ennen iltaa.

Lasse yhytti minut. Hän oli aikeissa tavata jotain tamperelaista okkultistia ja myöhemmin hörhöistä juttua tekevää toimittajaa. Me rupattelimme niitä näitä taiteesta, kolmannen silmän avaamisesta sekä kirjoista, ja ohimennen sivusimme myös Lassen oloa. Ilmeisesti hänelle järkkäämäni lääke oikeasti teki tehtäviään.

Sakari-niminen kaveri kyseli meiltä Turussa olleista oudoista ilmiöistä, ja me vastailimme niitä näitä. Sakari tuntui olevan lievissä vaikeuksissa, ja Mali saattaisi kyetä auttamaan häntä, mutta Mali kuulosti puhelimessa taas erinomaisen epäkoherentilta, ja silloin hänet oli parasta vain jättää rauhaan. Mikael-niminen toimittajakin ilmaantui, sitten myös Anne. Keittokirjan kokoaminen saaristossa ei kuulostanut minusta kovin mielenkiintoiselta touhulta, mutta alkuvuosi oli ollut aivan riittävän mielenkiintoinen meille molemmille.

Pyhäinpäivän omituisuudet alkoivat puhelulla miekkoselta, joka sanoi olevansa Antero Vipunen ja kaipaavansa apua. Puhelimen ääressä oli myös Venla, jolle olin palveluksen auki lääkkeistä joita olin hänen kauttaan saanut. Lähdin pahoin aavistuksin tapaamaan näitä kahta ja jätin Malille menevän paketin Annen huostaan. Se saattoi hyvinkin olla päivän viisain siirtoni.

Venla oli menettänyt muistinsa. Antero oli samassa jamassa. Mikä vielä ällistyttävämpää, Venla oli ilmeisesti myös Saija - siis se henkilö, joka Lassen lääkettä minulle oli alunperin järjestänyt. Homma kuulosti visaiselta, eikä kaksikon mukana roikkuva Venlan poikaystävä-wannabe Petri oikein ollut avuksi.

Muistinmenetys häiritsi minua. Se ei tuntunut miltään niistä neurologisilta amnesian muodoista joista olin joskus lukenut; veikkasin, että tämä oli jotenkin eri tavoin syntynyttä, kenties tahallisesti aiheutettua. Venla/Saija oli kehottanut minua keväällä pysymään poissa asioista, jotka eivät minulle kuuluneet, mutta tulkitsin tätä aika vapaasti ja oletin, että hän ei ollut toivonut minun olevan auttamatta itseään ongelmatilanteessa. Arvelin, että muistin palauttaminen olisi kovasti toivottavaa. Venla ja Antero olivat molemmat tunteneet Ivanan sekä Sadun, mutta Ivana oli hoidossa Venäjällä, ja Satu ei vastannut puhelimeen.

Pohdin muistinmenetyksen parannuskeinoja kun Lasse soitti. Hän sanoi Sadun olevan teillä tietymättömillä, ja tämän dekkari-isän olevan huolissaan. Satu saattoi olla viimeisiä ihmisiä, joka oli nähnyt Venlan kun tällä vielä oli muisti tallella, joten ehdotin Lasselle hommien vaihtamista: minä alkaisin etsiä Satua ja Lasse tulisi tutkimaan muistiaukkoisia. Näin teimmekin.

Lasse jäi juttelemaan muistiaukkoisille, minä taas etsin käsiini Matti Manner -dekkarin ja Sadun isän. Kadonneen tytön etsintä ei oikein lähtenyt käyntiin, mutta sen sijaan idea muistinmenetyksen korjaamiseksi syntyi. Voisimme yrittää hypnotisoida Anteron ja Venlan, ja katsoa mitä heidän mielestään löytyisi. Meillä oli pätevä hypnotisoijakin: Lasse.

Mikael-toimittaja päätyi myös paikalle Hesburgerin yläkertaan, jossa näitä juonia punottiin. Kävi ilmi, että hän oli niinikään seurustellut Venlan kanssa silloin kun tämä oli ollut vielä Saija. Hän ei ollut innostunut hypnoosiajatuksesta, muttei hänellä ollut paljon vaikutusmahdollisuuksiakaan. Lasse vei hypnotisoitavat kotiinsa; mukaan lähtivät myös Petri ja Mikael.

Minä jäin Annen kanssa hetkeksi ulos puimaan tilannetta. Lasse oli alustavissa veikkauksissa arvioinut, että Antero ja Venla olivat paljon vanhempia kuin miltä näyttivät, ja tämä saattoi tarkoittaa vaikka mitä ikävää. Hetken ajan mielessäni välähti kuva hirveästä kirvesjoukkomurhasta Lassen kotona; Helenakin oli Helsingissä eikä voinut tulla hätiin. Ties mitä hypnoosi paljastaisi, eikä kukaan näistä henkilöistä ollut varsinaisesti poikkeuksellisen luotettava. Suuntasin Annen kanssa myös Lassen luo.

Tällä kertaa pahat aavistukseni olivat onneksi olleet perättömiä: tapahtumat olivat etenemässä rauhallisesti, ja vieraat istuivat vierashuoneessa rupattelemassa samalla kun Lasse penkoi piilotajuntaa. Ainakin Anteroon hypnoosilla näytti olevan hyvä vaikutus - hän sai joitain muistoja takaisin, ja hän tuntui jonkin verran tulevan ulos aiemmasta synkkyydestään.

Tein arvioita uusista tuttavuuksistamme. Venla pysyi arvoituksena - hypnoosin jälkeenkään hän ei tahtonut juuri avautua asioista. Antero tuntui leppoisalta miekkoselta, mutta kun hän kertoili satunnaisista lapsuusmuistoistaan, myös minä tulin vakuuttuneeksi siitä, että hän oli oikeasti paljon vanhempi kuin miltä näytti. Mikael oli varovaisen seurallinen, selvästi fiksu kaveri, mutta en päässyt oikein perille hänen tarkoitusperistään. Petri tuntui vaan olevan kaulaansa myöten oudoissa asioissa eikä tiennyt mitä ajatella.

Puhe kääntyi jossain vaiheessa helmikuun asioihin. Väsyneesti minä kerroin, että karkauspäivänä Turun alta nousi muinainen mahti lopettamaan maailman, mutta vastapuolelta tuli päätön ratsumies, ja ilmeisesti nämä kaksi ottivat yhteen ja painuivat tiehensä. Vastaanotto oli tyrmistynyt ja epäuskova, mutta en muuta ollut odottanutkaan. Mitäs kysyivät, ei ole mikään pakko uskoa.

Sain myös Sadulta puhelun. Tyttö oli ilmeisesti ollut poissa kaupungista ja palannut vasta nyt; hän ei tiennyt että häntä etsittiin. Kysyin häneltä Venlasta ja ehdotin, että huomenna voisimme nähdä ja puhella asiasta. Hän taas kertoi minulle, että Mikael oli itse asiassa toiminut Ivana Welshin psykiatrina tänä vuonna, ja muistutti minua siitä, että myös Ivana oli menettänyt muistinsa kun ruotsalaiset Golden Crossin ongelmamaakarit olivat kuulustelleet häntä keväällä.

Oliko Mikael maininnut Ivanasta? En muistanut. Hän oli kyllä myöntänyt tuntevansa Ivanan, muttei juuri muuta. Tavallaan aloin ymmärtää hänen kiinnostustaan tapaukseen. Yritin kysellä häneltä Ivanan tilanteesta, mutta hän vetosi potilaan luottamuksellisuuteen. Asiaa oli paha puristaa pidemmälle, varsinkaan kun minulla ei ollut oikein muuta kuin arvaukseni siitä, että asiassa oli kyse jostain vakavasta.

Mikael oli kovasti lääketieteellisen lähestymisen kannalla, ja olin samaa mieltä hänen kanssaan. Kun hypnoosi oli hoidettu ja sen vähäiset tulokset kirjattu muistiin, päätimme huomenaamulla käyttää amneesikot TYKS:issä jatkotutkimuksissa.

Muiden poistuttua minä ja Anne jäimme vielä puhumaan Lassen kanssa. Anne tajusi asian, jonka olisi pitänyt olla minulle ilmeinen: Antero ja Venla olivat luultavasti jonkun ghouleja. Jos näin oli, oli hyvin luultavaa, että lääke, jota Lasselle juotettiin, oli jonkun vampyyrin verta - ehkä hieman käsiteltyä, mutta kuitenkin.

Typeryyteni tajuaminen osui minuun kuin pohjoisen erikoispikajuna. Kiireessäni löytää Lassen tilanteeseen parannus olin ehkä langennut historian vanhimpaan halpaan, ja saattanut Lassen jonkun verenimijän ghouliksi.

Ehkä.

Voi saatana. Lisätietoa olisi hankittava, ja nopeasti.

Lähdin Annen kanssa kotiin. Olin masentunut, mutta pidin sen omana tietonani, ja joka tapauksessa Anne saattoi hyvin aavistaa mitä ajattelin. Kotimatkan kohennuksena joku enkeliksi pukeutunut outolintu muistutti minua olemassaolollaan yleisistä epäonnistumisistani ihmisenä.

Sunnuntai, 31.10

Aamulla yhytin Mikaelin, Anteron ja Venlan TYKS:issä. Olin onnistunut ylipuhumaan tutun lääkärin tekemään pari rutiinitutkimusta kaksikolle ja olemaan hiljaa tuloksesta. Ne olivatkin hämmentäviä: Antero oli ilmeisesti ghouli, Venla taas näytti olevan muuttumassa pois ghouliudesta ja sairastavan pahaa anemiaa. Muistinmenetykseen ei löytynyt mitään ilmeistä lääketieteellistä syytä.

Kävin kätkemässä Alexin toimittaman paketin Lassen talon kellariin, ja etenin asunnolleni roikkumaan verkossa. Haeskelin lisätietoa vastaavista tapauksista vailla menestystä, kunnes koitti lounastapaamisen aika Lassen kanssa. Sain pöydän Dennisistä, ja puhelun Annelta; hän oli penkomassa jotain ullakkokomeroa. Pulssini kohosi hetkeksi, olisin halunnut olla mukana, mutta Anne sanoi homman olevan turvallista. Niinpä minun oli keskityttävä Lassen kohtaamiseen.

Lounas oli synkeä. Lasse ei avoimesti syyttänyt minua mistään, mutta teki selväksi, että hän tiesi tarkalleen mikä ghoulin verikahle isäntäänsä oli, ja että ainoa keino purkaa se olisi vampyyrin kuolema. Ja verikahlittuna hän tietysti vastustaisi tätä.

Lasse oli niitä ihmisiä, joihin koin voivani luottaa täydellisesti, ja ajatus siitä, että näin ei enää olisi jyskytti päässäni syyttävänä. Nyt olin tässä tilanteessa. Jos Lasse olisi verikahleessa, en voisi kertoa hänelle aivan kaikkea kaikesta - lähinnä asioihin, jotka liittyisivät tähän verikahleeseen. Väitin hänelle, että verikahleen purkamiseen oli muitakin keinoja, vaikka en ollut alkuunkaan varma tämän todenmukaisuudesta.

En sanonut ääneen, että jos Lasse olisi verikahleessa, minun olisi luultavasti vierailtava vampyyrin luona noutajan ominaisuudesssa. Enkä tätä todellakaan tahtonut tehdä. Sanottiin vampyyreista mitä tahansa, minulle nekin ovat vain ihmisiä - verta imeviä ja aika ikäviä tyyppejä, kyllä, mutta eivät järjestään mitään hirviöitä. En tahtonut riitoihin heidän kanssaan.

Lounaan päätyttyä riensin tapaamaan Annea, joka kertoi, että Daturo oli luultavasti kuollut, ja Venla ja Antero olivat ilmeisesti tämän ghouleja. Jos arvio oli oikea, oli luultavaa, että myöskin Lassen lääke oli lähtöisin Daturosta, ja tämä tarkoitti että verikahletta ei enää olisi. Tavallaan hyvä uutinen, tavallaan ei. Verikahleen poistuminen - hyvä. Kaupungin yhden vampyyrin kuoleminen - paha. Ilmeisesti murhaa ei oltu tehty edes käyttämällä aurinkoa tai älytöntä määrää bensaa, mikä tarkoitti että tappajalla olisi aika pirunmoisesti voimaa.

Alex oli siivonnut murhapaikan, kai. Häntä vaan ei tavoittanut mistään. Hän ei vastannut puhelimeensa, eikä lukenut sähköpostiaan. Yhtäkkiä hänen lähettämänsä paketti alkoi kiinnostaa huomattavasti. Se oli menossa Malille, mutta Mali saisi nyt antaa anteeksi postiinsa puuttumisen.

Painuin Annen kanssa kellareihin Lassen talon alle. Avasimme paketin, ja löysimme tuubillisen verta. "D sek, ei ennen 3.11." - Daturo-sekoitus? Daturon verta? Mitä kummaa Mali tällä tekisi?

Olin sopinut tapaavani Sakarin näihin aikoihin, ja yhytin hänet Hemingway'sissa jossa hän jutteli Anteron kanssa. Sakarin asia oli kahdenkeskeistä. Hän tarjosi minulle savukkeen, enkä voinut kieltäytyä - keskustelu Lassen kanssa oli kuluttanut minua, ja tarvitsin edes yhden tupakan. Annekaan ei nähnyt.

Sitten Sakari näytti minulle kulmahampaansa, paranemiskykynsä ja muita taitojaan. Vampyyri. Päivänvalossa. Olin tukehtua kaakaooni. Tässä olisi tyyppi, joka ainakin voimansa puolesta olisi voinut nitistää Daturon. Onneksi en ollut puhunut asiasta sanaakaan Sakarille.

Sakari tahtoi tietää viime vuoden helmikuusta estääkseen samanlaiset tapahtumat Tampereella, ja minä kerroin hänelle kaiken mitä muistin. Se ei ollut paljonkaan, ja keksimättä mitään parempaa ehdotin, että hänen pitäisi kysyä Lasselta päättömästä ratsumiehestä. Jos Sakari oli rehellinen aikeidensa suhteen, olisi hyvä että hän saisi tietää mahdollisimman paljon. Jos ei, ei ratsastajasta kertominen haittaisi.

Järkytettynä lähdin Annen kanssa Kouluun. Halusin nähdä Sadun, halusin tietää Venlan vaiheista. Näin pikaisesti Lassea, varoitin häntä Sakarin luonteesta. Matti Manner tahtoi minulta tietoja, mutta en oikein sillä hetkellä halunnut ryhtyä kertomaan yliluonnollisista asioista maallikoille. Olin saanut jo aivan riittävästi epäuskovia katseita yhdelle päivälle. Sanoin, että jos hän löytäisi Alexin minulle, voisimme puhua enemmän. Sitten Satu, Petri ja Antero saapuivat paikalle.

Satu ei osannut kertoa Venlasta paljonkaan, hän ei ilmeisesti tuntenut tätä kovin hyvin. Petri kääri savukkeita, nikkikset nousivat taas pintaan, ja Anne kysyi aikoiko pentu saattaa minua kiusaukseen. Sanoin ettei tähän ollut mahdollisuuksia, mutta typerä kersa sanoi sitten nähneensä minut polttamassa Hemingway'sissa hetki sitten.

Perkele. Busted. Myönsin Annelle vetäneeni röökiä, ja ilmoitin kielikello-Petrille että hän oli juuri päässyt paskalistalleni. Hänen lähtiessään vessaan lausuin Isikselle pyynnön, että typerän lavertelevan pojan sukuelimiin kasvaisi suuri visvaa vuotava syylä.

Sitten jostakin minuun iski ajatus - taas ilmeinen, mutta käyttökelpoinen. Jos Malille menevässä paketissa todella oli Daturon verta, tilkka sitä saattaisi auttaa Anteroa ja Venlaa saamaan muistojaan takaisin. Ainakin se estäisi Venlaa vajoamasta täysin anemiansa valtaan.

Idea oli mahdollisesti vaarallinen, mutta olimme umpikujassa. Kokeilemisesta ei haittaa olisi - tai no, tietysti kallista nestettä kuluisi, ja ghouli-Antero saattaisi friikata ja tappaa meidät kaikki, mutta ei suurempaa haittaa. Juuri tällaisilla suunnitelmilla sitä on ennenkin katastrofeja aiheutettu.

Varttituntia myöhemmin minä, Anne ja Lasse katsoimme kuinka Antero nautti teelusikassa olevat muutaman tipan punaista nestettä. Antero oli ollut asian suhteen epäluuloinen, ja olin yrittänyt hälventää hänen epäluulojaan typerällä mutta jalolla tavalla: puhumalla totta. Hän ei kuitenkaan ottanut sitä kovin hyvin, ja kun hän oli kysynyt mikä hän oikein oli, olin vastannut "eräänlainen puolivampyyri". Hänen ärtymyksensä kasvoi, ja hän sanoi minun loukkaavan häntä, mutta joi kuitenkin lääkkeensä.

Ensialkuun mitään vaikutusta ei näkynyt. Sitten Antero alkoi puhua pulputtaa. Hän alkoi kävellä ympäri koetilanamme olevaa kellarihuonetta ja löpistä väkivaltaisista muistoistaan, ja taas tajusin, että jos tämä ghouli innostuisi, hän voisi varmaan repiä meidät kaikki kappaleiksi ja kadota yöhön. Hän tahtoi myös lisää verta. Onneksi loppuveri oli vielä piilossa, ja vain minä ja Anne tiesimme sen sijainnin.

Seuraavaksi päätimme kokeilla näyttää Anterolle ullakkoa, jossa Daturon arveltiin kuolleen. Poimin vielä toisenkin teelusikallisen verta mukaan, aikeenani juottaa sen Venlalle; loput jäivät kellariin lääketieteellisiin tarkoituksiin. Poimin mukaan myös pistoolin Helenan kaapista, siinä toivossa että siitä olisi edes hitusen tasoitusta jos asiat menisivät täysin pieleen. Yritin olla ajattelematta, että en ollut käynyt ampumaradalla puoleentoista vuoteen, enkä varmaan osuisi puhelinkoppiin sisäpuolelta.

Matkalla kohti Humalistonkatua Antero sai puhelun, Mikaelilta, ja yhtäkkiä hänen oli pakko lähteä tapaamaan toimittajapsykologiamme. Mitä kummaa?

Samalla kun Lasse lähti rautatieasemalle Helsingistä saapuvaa Helenaa vastaan, minä ja Anne sorruimme vainoharhoihin. Kukaan ei tiennyt Mikaelista mitään, kukaan ei voinut vahvistaa hänen koskaan tunteneen Saijaa. Hän saattoi olla täällä murhaamassa ja tuottamassa muistinmenetyksiä; hän oli vastustanut yrityksiä hypnotisoida Anteroa ja Venlaa, eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta näiden kahden auttamiseen ennen kuin oli käynyt ilmi, että muutkin olivat sitä tekemässä. Ehkä hän oli murhannut Daturon, ja neutraloinut tämän ghoulit. Ehkä hän tahtoa puuttua asioihin ennenkuin me palauttaisimme ghoulien muistot. Jostain syystä Antero tuntui nyt luottavan häneen.

Mitä muutakaan me olisimme voineet tehdä kuin seurata Anteroa? Hän meni Cafe Noiriin, me jäimme ulkopuolelle. Ties mitä murhanhimoisia suunnitelmia sisällä puitiin. Yritimme houkutella Venlan ulos antaaksemme hänelle verta ja ravistellaksemme ehkä hänenkin muistiaan hieman, mutta tuloksetta. Niinpä päädyimme sisään kohtaamaan Mikaelin, Venlan, Anteron ja Sadun, ja ilmoittamaan heille löytömme.

Cafe Noirin baarimikko katseli meitä murhaavasti kun pullo jossa oli epämääräistä nestettä vaihtoi omistajaa. Minua ei kuitenkaan hänen penseilynsä kiinnostanut. Venla ei tahtonut juoda eliksiiriä, mikä minun kannaltani alkoi tässä vaiheessa olla aika se ja sama; ilmeisesti hänen muistonsa eivät olisi palaamassa aivan pian, ja nähtävästi Mikaelkaan ei meidän päämme menoksi kuitenkaan juonitellut. Antero olisi mieluusti ottanut lisää verta, mutta me emme tahtoneet sitä häneen haaskata.

Lopulta Venla joi lääkkeensä. Hänenkin olonsa parani, mutta muistot pysyivät poissa. Ei voittoa tälläkään saralla.

Mitä tässä muutakaan tekisi kuin kävisi koko joukolla katsomassa ullakkokomeroa siinä toivossa, että hämähäkinseitit muistojen päältä irtoaisivat? Humalistonkadulle taivalsi melkoinen joukko, Lasse ja Helenakin liittyivät seuraan, samaten Sakari-vampyyri. Tilanne näytti harvinaisen pahalta, eikä tyhjän ullakkokomeron näkeminen tilannetta oikeastaan auttanut. Lisää muistoja ei tullut.

Väistellä ei enää juuri voinut, joten kerroin Anterolle ja Venlalle viimein mitä oletimme Daturolle tapahtuneen. Antero kiehahti ja alkoi karjua. Sitten hän huitaisi minua naamaan.

Filmi katkesi hetkeksi, ja löysin itseni ullakon lattialta. Näin kaiken kahtena, ja suussa maistui veri. Omani, tietysti. Onneksi Antero ei enää käynyt päälleni, vaan tyytyi mouhoamaan jotain siitä, miten hän löytäisi Daturon ja tappaisi kaikki.

Annoin taluttaa itseni alas ullakolta. Koko päivä oli mennyt täysin päin persettä, enkä keksinyt enää mitä voisin tehdä. Anne yritti lähettää minua TYKS:iin, mutta en lämmennyt ajatukselle. Jätin muun porukan oman onnensa nojaan ja vetäydyin Hemingway'siin. Minun oli määrä tavata dekkari-Matti siellä, ja tukeva paukku tekisi nyt hyvää.

Matti tuntui ymmärtävän, että joskus maailmalta saa turpaan. Hyvä dekkari oppii sen varhaisessa vaiheessa urallaan. Kerroin hänelle oikeastaan kaikkea, mitä hän suinkin keksi kysyä. Jossain vaiheessa Mikael liittyi seuraamme, ja Anne myös. Olin valtavan hyvillään hänen saapumisestaan: me olimme taas vaihteeksi epäonnistuneet, olin saanut päihini emmekä varmaankaan tehneet mitään hyvää, mutta sentään hän oli vielä paikalla. Ja kaipa minustakin jotain iloa hänelle oli.

Lasselta tuli vielä puhelu, joka kertoi seonneiden ghoulien lähteneen tien päälle etsimään Satua, ties mistä syystä. Satu oli kuulemma Petrin seurassa. Matti lähti tyttärensä perään, mutta ennenkuin hän poistui, käskin hänen sanoa Sadulle, että jos hän harrastaisi seksiä Petrin kanssa, olisi parasta käyttää kumia; ties vaikka lausumani genitaalisyyläkirous olisi tehonnut, ja tarttuva...

Tulevaisuudensuunnitelmia:

Pitää selvittää, onko Daturo oikeasti kuollut; jos ei, pitää selvittää onko Lasse siihen verikahleessa; jos on, pitää etsiä keino rikkoa se jotenkin; jos sellaista ei ole, täytyy käydä vakava keskustelu itseni kanssa.

Mikäli nimittäin Daturo on tahallaan saattanut Lassen verikahleeseen, mä aion tuhota sen. Se on rikkonut niitä sääntöjä, joiden mä katson pätevän mun ja vampyyrien välillä: mä en paljasta niitä maailmalle, ja ne ei tuota vaikeuksia mun ystäville. On harvoja ihmisiä joihin mä voin oikeasti luottaa, Lasse on yksi näistä, ja mä en suostu ajatukseen, että siitä olisi tullut jonkun vampyyrin sätkynukke.

Jos Daturo ei itse ollut homman takana, tilanne on vaikeampi, mutta kyllä se luultavasti on. Ja vampyyrit on oikeasti hyvin hauraita: iso bensaräjähdys ja päivänvalo puree niihinkin...

Mikael / PM4: Kaikkien pyhien päivä

Soundtrack:

(Unknown:) “She Began To Lie”
Coldplay: “The Scientist”
Gomez: “We haven’t turned around”

Lauantai 30.10.2004, iltapäivä

Mikaelin lounas venyi hieman, minkä johdosta yksityisetsivän ja tuttavan Matti Mantereen kanssa sovittuun tapaamiseen Mikael saapui hieman myöhässä. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Matti kertoili tutkineensa viime aikoina hieman vakuutuspetoksia, Mikael mainitsi suuntaavaansa piakkoin haastattelemaan Lasse Tuominen –nimistä henkilöä liittyen erääseen Näkymätön Piiri -nimiseen ryhmään. Matin kanssa keskusteltiin myös Sadun tilanteesta, Mikael arveli kyseessä olevan normaalia omien rajojen kokeilua, koska Matin mukaan sellaista vaihetta tytöllä ei teini-iässä ilmeisesti ollut. Satua ei kuulemma ollut muutamaan päivään näkynyt ja Mattia Mikael lohdutteli juuri tuolla tiedolla: tyttö varmasti ottaisi kyllä aikanaan yhteyttä eikä mitään pahaa nyt varmastikaan ollut tapahtunut. Matti antoi lisäksi Mikaelille nimen ”Sgiebelgerb”, joka kuulemma liittyi jotenkin Satuun. Sgiebelgerbiin Matti liitti ties mitä juoruja mustasta magiasta. Mikael lupasi kysyä haastattelun yhteydessä Tuomiselta, josko tämä tietäisi jotakin tästä Sgiebelgerbistä.

Erottuaan Matista Cafe Noirin ulkopuolella Mikael suuntasi Wiklundille ostamaan kameraansa filmiä – edellisessä kun oli vain muutama paikka jäljellä. Kaupan ovella puhelin soi. Mikael suuntasi rauhallisempaan osaan kaupan aulaa ja vastasi:

”Haloo?”
”Onko se Mikael Asikainen? Täällä soittaa Antero Vipunen ja me tarvitsisimme hieman apua. Täällä on muutamalla ihmisellä muistinmenetys”, kertoi miesääni puhelimessa.
”Anteeksi kuka?”
”Antero Vipunen, ja meitä on täällä myös Venla ja Petri ja--”
”Eivät tainneet vanhemmat paljon sinusta pitää”, kommentoi Mikael, joka ei todellakaan kaivannut tähän lauantai-iltaan mitään pilapuheluita.
”Mitä?”
”Niin, kun Antero Vipuseksi sinut ristivät.”
”Niin oletko sinä jonkin alan lääkäri tai jotakin? Tarvitsisimme apua näihin muistihäiriöihin”, jatkoi miesääni itsepintaisesti. Mikael alkoi miettiä, että olisiko kyseessä ehkä muutakin kuin joku äärimmäisen heikolla huumorintajulla varustettu teini.
”En ole todellakaan mikään lääkäri, mutta psykologian kandidaatti kuitenkin. Mistä ihmeestä sinä sait tämän numeron?”
”Psykologian kandidaatti”, kommentoi ’Antero’ ilmeisesti muulle pöytäseurueelle, ”Anita antoi tämän numeron, tuntee kuulemma sinut, tai tietää.”
”En minä tiedä ketään Anitaa”, pohtii Mikael ja toteaa mielessään tämän olevan ehdottomasti oudoin hänen käymänsä puhelinkeskustelu todella pitkään aikaan.
”Tai Anita vissiin tuntee jonkun Sadun”, taustalta kuuluu nais-ääni, joka sanoo Anterolle sukunimen ’Manner’, ”niin Mantereen Sadun, joka ilmeisesti oli antanut numerosi Anitalle”, selittää Anteroksi itsepintaisesti itseänsä nimittävä mies.
”Jaa-jaa, niin teillä on joitakin muistihäiriöitä?”, kysyy Mikael saadakseen puhelin joskus loppumaankin ja ehtiäkseen Tuomisen haastatteluun.
”Joo, mulla ja Venlalla on mennyt muisti ja me halutaan tietää, että voitko sinä auttaa?”
”Jaa, en minä nyt puhelimessa voi mitään ihmekonstia teille ainakaan heittää, kertoa otetta jostakin ’Näin saat muistisi takaisin’ -teoksesta tai vastaavaa”, kommentoi Mikael yhä hieman ärsyyntyneenä tästä selvästi pilapuhelulta vaikuttavasta häiriöstä.
”Mutta eikö olisi jotakin teosta tai..”
”No ainakin minun täytyy nähdä teidät ensiksi, katsotaan hieman, missä te olette?”
”Amarillossa.”
”Missä päin Amarilloa?”, kysyy Mikael poistaakseen epäilyn, että kyseessä on joku teini, joka ei varmasti missään k-18-paikassa olisi.
”Tässä baaritiskin lähellä--", mies jatkaa henkilöiden kuvaamista jonkin aikaa ja Mikael vakuuttuu Amarillosta varmaankin löytyvän kyseisen näköinen seurue.
”Joo, minulla on tässä hieman kiireitä, mutta sovitaanko, että tulen noin vartin päästä käymään siellä”, toteaa Mikael.
”Hyvä, hei vaan”, sanoo ääni ja katkaisee puhelun.

Mikael ei todellakaan ole varma, että onko hänellä aikaa ja intoa lähteä katsomaan mitään höyrähtäneitä tyyppejä, jotka haluavat mystiseen muistinmenetykseen parannuksen taikaiskusta. Wiklundin filmi-osasto ammottaa tyhjyyttään ja Mikael suuntaa Anttilaan pohtien mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Kävellessään hän raapustaa lapulle TYKS:in psykiatrisen päivystyksen numeron. Se olisi hänen miestään paras tapa hoitaa tilanne: ojentaa lappu ja katsoa miten käy. Jos pölvästilauma olisi vain päättänyt pilailla jonkun psykologin kustannuksella, he eivät varmastikaan sairaalaan menisi. Mutta jos heillä oikeasti olisi jokin äkillinen muistinmenetys, niin TYKS olisi paras paikka aloittaa tutkimukset. Mikael pohti nopeasti mitä hänen mieleensä tuli äkillisistä muistinmenetyksistä, ja ensimmäisenä mieleen ponnahtivat erilaiset neurologiset syyt, joten sairaalassa käynti olisi paras hoitaa nopeasti.

Anttilasta löytyi sopivaa filmiä ja Mikael kiiruhti Amarilloon. Kello oli jo 17.20, ja Tuomisen kanssa oli sovittu haastattelu puoli kuudeksi. Nyt ei olisi aikaa pysähtyi jaarittelemaan niitä näitä pitkäksi aikaa. Amarillosta löytyi neljän hengen seurue, jossa yhdellä oli Anteron kuvaama sulkahattu. Antero paljastui vaaleatukkaiseksi alle kolmikymppiseksi mieheksi, joka oli kovin suulaalla tuulella. Mikael kyselee hieman häneltä asioita ja katsoo tarkemmin seuruetta. Saija! Mitä ihmettä hän tässä seurueessa teki? Saija ei osoita millään tavalla tunnistavansa entisen poikaystävänsä Mikaelin, ja samalla Antero selittää Venlan (eli ilmeisesti Saijan) olevan hänen lisäkseen toinen muistinsa menettänyt. Mikael kysäisee muutaman tarkentavan kysymyksen, toteaa ettei näin äkkiä pysty mitään tekemään, jättää psykiatrisen osasto numeron pöydälle ja hyvästelee seurueen.

Mikaelin mieli kävi kovilla kierroksilla. Saija oli jälleen maisemissa. Muistinmenetys? Se selittäisi kyllä pikaisen katoamisen silloin keväällä: jonkin sortin trauma tai neurologinen selitys, jonka johdosta Saija menetti muistinsa ja luuli olevansa ”Venla”. Mutta missä hän nyt oli ollut tämän ajan ja miksi juuri nyt saapunut Turkuun? Ja tämä Antero Vipunen sitten. Nimi oli niin pöhkö valinta, että saattoi olla vain muistinsa menettäneelle annettu ”varanimi”. Kahdelle henkilölle vastaava muistinmenetys yhtä aikaa? Tämä sulkisi muutaman mahdollisuuden pois, mutta...

Mikael saapui Ravintola Koululle ja päätti hetkeksi sulkea mielestään Saijan. Ehkä joukko noudattaisi hänen neuvoaan ja suuntaisi bussilla TYKS:iin. Tätä hän epäili kyllä itsekin. [Havaitsin tämän ajatuksen tulevan pelin ulkopuolelta, sillä vaikka hahmot haluaisivatkin TYKS:iin, niin ainakaan kyseiset hahmojen pelaajat eivät varmasti tällaista ratkaisua tekisi tässä vaiheessa peliä. Pikainen hahmoon palautuminen tämän ajatus-tason tipahtamisen jälkeen.]

Mikael oli nähnyt kuvan Lasse Tuomisesta, ja tunnisti tämän baarin puolella istuskelleesta neljän hengen seurueesta. Tuominen lopetteli vielä keskustelua seurueensa kanssa ja Mikael odotti sivummalla. Hän tilasi pienen tuopillisen itselleen ja teen Tuomiselle, ja vetäydyttiin rauhallisemmalle puolelle hoitamaan haastattelu. Tuominen vaikutti oikein älykkäältä kaverilta ja haastattelu oli erittäin antoisa. [Haastattelusta muistiinpanot liitteessä 1.]

Haastattelun lopussa Mikael kysyy Tuomiselta nimestä Sgiebelgerb, ja Tuomisen mukaan kyseessä on ”ihan luotettava tyyppi”. Tuomiselle Mikael kertoo avoimesti syyn Sgiebelgerbistä kyselemiseen olevan se, että erään Sadun isä oli huolissaan tyttärestään ja seurasta jossa tämä liikkuu, ja oli jotenkin saanut selville tyttäreensä liittyvän nimen Sgiebelgerb. Tuominen naurahtaa kuivasti, että ”Sgiebelgerbin kyllä voi uskoakin vetävän puoleensa sellaisia nuoria naisia”, mikä toisaalta ei lupaa Mikaelin mielestä hyviä uutisia Matille. Mikael jättää Tuomiselle käyntikorttinsa Sgiebelgerbille annettavaksi.

Haastattelun jälkeen Mikael hoitaa pienen puhelun Pasille, psykologiasta graduaan kovaa vauhtia väsäävälle ystävälleen, ja kyselee hieman tämän tietoja amnesiasta. Jaottelu neurologinen-psykologinen vahvistuu oikeaksi ja nimenomaan neurologisten syiden (aivoverenvuoto, aivotärähdys jne.) poissulkeminen sairaalassa olisi hoidettava mahdollisimman nopeasti. Toinen vaihtoehto on eräänlainen muistin blokkiutuminen trauman tai vastaavan seurauksena, ja Mikael päätti etsiä vielä ”muisti-seurueen” käsiinsä samaisena iltana varmistuakseen ettei kukaan heistä olisi hengenvaarassa jonkin aivovaurion vuoksi. Puhelin soi kuitenkin pian tämän jälkeen ja toisesta päästä miesääni kertoo Mikaelille olevansa Sgiebelgerb. Hän sanoo Mikaelin sijainnin kuultuaan saapuvansa heti Koululle.

Lyhyen esittäytymisen jälkeen Mikael selittää Sgiebelgerbille Sadusta ja Matista samat asiat kuin kertoi Tuomisellekin. Sgiebelgerb on jollakin tapaa huolestuneen oloinen Sadusta, myönsi tuntevansa tämän, ja hän halusi tavata Matin. Mikael johdattaa hänet Foijaan, johon Matti sanoi menevänsä Cafe Noirista. Matti tavoitetaan ja esittelyt suoritetaan. Suunnataan Amarillon kautta Hesburgeriin, josta löytyy amnesia-kaksikko tällä sulkahattu-Petrillä ja Tuomisella vahvistettuna. Tuominen on lopettelemassa jotakin kartoitusta näiden kahden muistien suhteen. Keskusteluja käydään suuntaan ja toiseen, Mikaelin maineelta tuntema Anne Koivula paljastuu Kari Sgiebelgerbin tyttöystäväksi saapuessaan paikalle. Mikael nappaa kuvan muistinsa menettäneistä kaiken varalta. Matti Manner toimii samoin. Keskustellaan mahdollisista jatkotoimista. Mikael haluaa luonnollisesti olla mukana – tärkeimpänä on huoli Saijasta ja toisaalta Tuomisen ammattitaito on aivan varmasti hieman kieroutunutta. Jotakin voi mennä pahasti pieleen.

Tuominen haluaa kokeilla hypnoosia muistinpalautuskeinona, ja ehdottaa paikaksi asuntoaan. Mikael alkaa huolestua. Saija, eli Venla, ei varmastikaan ole tällä hetkellä missään syyntakeellisessa tilassa, ja jatkuvasti puhuva Antero vielä vähemmän. Hän haluaa lähteä mukaan, samoin joukon jatkoksi alusta asti jotenkin lyöttäytynyt wannabe-samurai-lukiolaispoika-Petri. Joukkomme suuntaa Yliopistonkadulla sijaitsevaan asuntoon. Manner soittaa pian tämän jälkeen Mikaelille. Käskee estää hypnoosi-istunnon hinnalla millä hyvänsä. Sgiebelgerbillä ja Tuomisella on kuulemma jotakin tekemistä sen kanssa, että Ivana Welsh sekosi aikoinaan vielä pahemmin. Olivat yrittäneet häneen jotakin samankaltaista, kuin nyt oltiin kokeilemassa Saijaan ja Anteroon. Mikael on jo valmiiksi samoilla linjoilla ja yrittää pian tämän jälkeen puhua järkeä Anterolle. Antero vakuuttaa, ettei usko hypnoosiin, mutta haluaa silti kokeilla sitä. Anteron suunnatessa hypnotisoitavaksi Mikael kutsuu Saijan sivummalle. Hän kuuntelee Mikaelia, tuntuu omaavan valmiiksi samankaltaisia epäilyksiä Tuomista kohtaan kuin Mikaelkin. Saija kertoo haluavansa nähdä miten Anterolle käy, mutta lupaa harkita pitkään ennen hypnotisoitavaksi suostumistaan.

Sitten alkaa useamman tunnin odottelujakso Tuomisen asunnon vierashuoneessa. Kari Sgiebelgerb saapuu tyttöystävineen jossakin vaiheessa paikalle. Saijalla on kova nälkä ja käymme hyödyntämässä Tuomisen keittiöstä löytyneitä ruokatarvikkeita. Sgiebelgerb vitsailee keittiöstä hyvin tuttavalliseen sävyyn, ja ilmeisesti hän on Tuomisen vanha ja hyvä ystävä. Ehkäpä Mantereen hieman yliampuvilta kuulostavat pelottelut Sgiebelgerbin ”mustaan magiaan” liittymisestä olivat muutakin kuin huolestuneen isän ja yliluonnollisista asioista mitään tietämättömän miehen puheita.

Anteron hypnoosi loppuu aikanaan. Hän selittää ”muistinsa palautuneen noin 10%:n verran”. Mikael on yhä epäilevä, eikä Saijakaan ole aluksi suostuva hypnotisoitavaksi. Mutta aikansa Tuomisen kanssa sivummalla keskusteltuaan hän suostuu. Mikaelin odotus naapurihuoneessa käy pitkäksi. Hän nappaa pari valokuvaa aikansa kuluksi. Hän kuuntelee entistä puheliaammaksi ja vapautuneemmaksi käyneen Anteron puheita. Ja huonoja vitsejä politiikasta. Toisaalta Anteron vitsit päivänpolitiikasta vahvistavat muistinmenetyksen olevan puhtaasti psykologinen, eikä mistään fyysisestä vammasta tai sairaudesta johtuva. Jostakin alitajunnasta kumpuaa selvästi hallitsemattomia muistikuvia arkipäiväisistä asioista. Kyseessä on siis selkeä muistiblokki, joka jollakin tavalla kieltää muistamasta omaan henkilökohtaiseen menneisyyteen liittyviä asioita kovin tarkasti. Antero kuvaa kyllä ottamiaan valokuvia hyvinkin tarkasti, joten täysin omaan henkilöhistoriaan liittyvät asiat eivät hänen tapauksessaan ole kateissa. Saijan kohdalla tilanne on Mikaelin käsityksen mukaan pahempi.

Kellon lähestyessä kymmentä Saijan hypnoosi-istunto loppuu. ”Älkää kysykö häneltä mitään hypnoosista tai hänen menneisyydestään”, kommentoi Tuominen ykskantaan. Mikaelin epäluulot eivät ainakaan noilla keinoin häviä mihinkään. Mikael haluaa kokeilla normaalia terapiatapaamista Saijan kanssa ja aika sovitaan sunnuntai-iltapäivään kello kolmeksi. Mantereen kanssa Mikael sopi tapaamisen puoli kahdeksi, joten huominen iltapäivä tulisi olemaan kiireinen. Sgiebelgerb suostuu lopulta toimimaan Mikaelin alusta asti ehdottamalla tavalla ja muistinmenetyksestä kärsivä kaksikko sovitaan vietäväksi TYKS:iin pikaiseen tarkastukseen sunnuntaiaamuna kymmeneltä. Ehkä silloin jotakin uutta selviäsi.Lauantai 30.11, ilta ja yö.

Mikael suuntaa kotiaan kohti saatuaan varmuuden siitä, että Saija suuntaa yöksi hotelliin eikä kenenkään hänelle tuntemattoman luo. Oman yönsä Mikael viettää selaillen kaikki mahdolliset muistinmenetyksiin liittyvät artikkelit ja ennakkotapaukset, jotka löytää kotonaan olevasta kirjallisuudesta ja näppärästi saa käsiinsä verkon välityksellä. Yö kääntyy aamuksi ennen kuin Mikael ottaa lyhyet unet. Nukkua täytyi yrittää, vaikka pää tuntui paisuvan erilaisten teorioiden ja Saijaan liittyvien muistojen velloessa ympäriinsä.

Sunnuntai 31.11.2004, aamupäivä

Sgiebelgerb, Mikael, Saija ja Antero käyvät TYKS:issä. Ohessa liite selvinneistä asioista [liite 2].

TYKS:istä asuntoonsa palattuaan Mikael nukahtaa toviksi. Yön kestänyt valvominen tekee tehtävänsä.Sunnuntai 31.11.2004, iltapäivä

Pikaisen lounaan syötyään Mikael saapuu yli puoli tuntia myöhässä Manner-Masan kanssa sovittuun tapaamiseen. Paikalla on koko eilinen seurue: Saija, Antero, Petri ja lisäksi Sakariksi esittäytyvä Tamperelainen vampirismista kiinnostunut henkilö. Hänet Mikael muistaa nähneensä jo eilen Koulussa Tuomisen ja Sgiebelgerbin seurassa. Seuraa puolisen tuntia Sakarin ja Masan kanssa keskustelua, kunnes Manner häipyi ilmeisen loukkaantuneena Mikaelin myöhästymisestä jo toiseen tapaamiseen.

Kolmelta Mikael tapaa Saijan pääkirjaston edessä, kuten oli sovittu. Anitakin on paikalla. Mikael muistaa Sgiebelgerbin ja Annen eilisiltana kertomat tarinat Anitan salanimistä ja valtavasta tietomääristä. Nyt tämä vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen harmittomalta ja vain hieman uteliaalta tapahtumiin liittyen. Tuomiokirkkosillan ylittäminen osoittautuu suureksi ongelmaksi, sillä Saijalla on selkeästi fobia siltoihin liittyen. Pelkotila ei selvästikään liity pelkästään veteen, vaan nimenomaan silta tai pieni vene tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Järkiperustelut eivät tunnu kelpaavan, mutta Saija suostuu kokeilemaan linja-autoa sillan ylittämiseen. Mikael rauhoittelee Saijaa autossa, mieleen palaa jälleen elävänä edellinen kevät. Saijan käsi on pehmeä ja lämmin kuten silloinkin.

Hieman yli kolmen Mikael johdattaa Saijan ja Anitan S-Osiksen tiloihin, joihon hänellä on avaimet. Toimiston alakerrassa on ollut edellisenä iltana Halloween-bileet ja paikka on synkkä kuin mikä. Mustaa ja hämärän eri sävyjä. Anita ja Saija ovat säikähtäneitä, mutta rauhoittuvat päästyään yläkerran kodikkaampaan toimistoon.

Puoli kolmesta puoli neljään on terapiaistunto Saijan kanssa, Anitan ollessa läsnä. Mikaelin muistiinpanot toisaalla [liite 3]. Mitään uutta ja järisyttävää ei paljastu, mutta Mikael alkaa nähdä Saijan hieman toisessa valossa kuin aikaisemmin. Hän ei todennäköisesti ole ”Saija”. Mikael yrittää täysin tietoisesti terapiaistunnon jälkeen karistaa Saijaa kohtaan omaamansa tunteet taustalle ja tarkastella tapausta etäisemmin. Saija yrittää kysellä enemmän omasta menneisyydestään: Anita kertoo tunteneensa Saijan hyvin pintapuolisesti ja Mikael kieltäytyy tarkentamasta aikaisempaa suhdettaan Saijaan. Perusteena on parantumisen mahdollinen hidastuminen uusien faktojen liiallisen tuputtamisen myötä. Oikeasti Mikael pelkää jotakin. Jotakin tarkentumatonta.

Neljän aikoihin, paluumatkalla osakunnasta, käydään kolmestaan Tuomiokirkossa. Saija on paljon ulkonäköään vanhempi. Mikael ymmärtää, ettei nyt puhuta mistään vuosista, vaan kymmenistä vuosista. Saijan kanssa käyty lyhyt keskustelu soi hänen päässään sunnuntain mittaan yhä useammin:

”...minä asun tuolla yliopiston suunnalla ja voisimme siellä pitää aivan normaalin terapiaistunnon...”
”...ai niin, kun yliopisto on muuttanut tuonne...”, vastaa Saija osoittaen sillan yli nykyistä yliopistoaluetta kohti. Yliopiston muutosta on aikaa yli viisikymmentä vuotta. Saija puhuu huomaamattaan asiasta siten, kuin hän itse olisi nähnyt vanhan yliopiston rakennukset kauppatorin kupeessa. Tuomiokirkossa Mikael yrittää rajata Saijan ikää kyselemällä tämän mahdollisista muistikuvista liittyen katolisen uskon harjoittamiseen. Onneksi Saija ei sentään muista olleensa Tuomiokirkossa 1500-luvulla tai ennen. Se olisi jo liikaa. Aivan kuin tämä ei olisi...

Keskustaan paluun yhteydessä Spigelberg yrittää useaan otteeseen tavoittaa Saijaa. Lisää puhtaasti yliluonnollisia ”parannuskeinoja” olisi ilmeisesti tarjolla. Mikael ei kiistä, ettei yli normaalin tieteen menevät asiat liity oleellisesti Saijaan ja siten ne ovat myös todennäköisesti ainoa todella toimiva parannuskeino. Mutta näiden ”auttajien” motiivit ovat hämärän peitossa. Sgiebelgerb, Tuominen & kumpp. eivät vaikuta miltään hyväntekijöiltä. Kysymys mitä Mikael pohtii on, että mitä nämä auttajat oikein haluavat itselleen ja haluavatko he todellakin parantaa Saijan muistia (vai hoitaa Saijan ja Anteron lopullisesti pois päiviltä)? Saija haluaa tavata Anteron ennen kuin suostuu kokeilemaan sunnuntaille varattuja ”hoitoja”, joita on ilmeisesti jo kokeiltu Anteroon. Mikael soittaa Anterolle ja kutsuu tämän Cafe Niriin. Puhelun aikana hän kuulee Karin ja muiden estelevän Anteroa kovasti ja kommentoivan jotakin malliin: ”ei tähän nyt mitään toimittajia kameroineen tarvitse sotkea”. Mikael ei selvästikään ole tänä viikonloppuna kovinkaan monen suosiossa.

Cafe Noirissa Antero kertoo saaneensa jotakin ”punaista hilloa” hoitona. Hän kuvailee muistinsa palautuneen osittain, kaikki menneisyyden kuvat menevät kuulemma ohi nopeina välähdyksinä. Saija on huolestunut aineen selvästi addiktoivasta vaikutuksesta. Hän selvästikin luottaa Mikaeliin yhä enemmän ja Mikaelin kehotukset suhtautua varovaisesti näihin auttajiin vaikuttavat ilmeisesti Saijankin mielestä järkeviltä. Mikael ottaa skottikahvin. Pää tarvitsee nyt toimiakseen jotakin miestä vahvempaa. Hän hymyilee ja jutustelee Saijalle tämän syödessä lämmintä voileipää, ja kuuntelee toisella korvalla Anteron ja Petrin joutavia tarinoita.

Sgiebelgerb ja Anne saapuvat kahvilaan kasvattaen seurueen kokoa entisestään. Sgiebelgerbillä on mukanaan sitä ”punaista mansikkahilloa”, jota he antoivat jo Anterolle ja jota olisi nyt tarkoitus testata myös Saijaan. Saija epäilee pitkään aineen tehoa. Mutta hänen nälkänsä kasvaa Annen ja/tai punaisen aineen läsnä ollessa jotenkin yliluonnollisesti. Mikael alkaa miettiä jälleen tarkemmin Saijan muutamia irrallisilta vaikuttaneita kommentteja parin edellisen vuorokauden aikana. Edellisenä iltana hän sanoi Lasse Tuomiselle:

”Onko sinulla jotakin partavettä…tuoksut jotenkin…hassulta. Ei se kukaan muukaan voi täällä olla.” Mikael epäili TYKS:in pikatesteissä paljastuneiden hajuaistiin liittyvien ongelmien selittävän tämän. Mutta Saijan outo nälkä tiettyjen henkilöiden seurassa…tähän liittyi jotakin enemmän. Mitä outoa näissä henkilöissä oli? Jotakin yliluonnollista? Mitä? Ainakin Tuominen ja Satu Manner herättivät tällaisen nälän.

Mikael haluaa keskustella Sgiebelgerbin kanssa kahden kesken. Tämä keskustelu kahvilan eteisessä avartaa Mikaelin näkemyksiä monella tavalla, ja ilmeisesti Karikin pääsee hieman eroon Mikaeliin kohdistamistaan oudoista epäilyistä. Kari selvittää tilannetta näin: Saijan (josta Kari käyttää nimeä Aurora) ja Anteron muistinmenetys johtuu tuon ”punaisen hillon” puutostilasta. Nämä muistinmenetyksestä kärsivät henkilöt ovat nyt tuon puutostaudin johdosta sairaita, Saija vakavammin kuin Antero. Kari kertoo hyvin avoimesti tapauksen taustoista, mikä auttaa Mikaelia hahmottamaan kokonaisuuden:

Saija ja Antero ovat työskennelleet hyvin pitkään (Mikael ymmärtää ainakin Saijan tapauksessa tämän tarkoittavan useita useita vuosikymmeniä) erään Daturo-nimisen henkilön leivissä. Häneltä he ovat saaneet tuota ”punaista nestettä”, joka on pitänyt heidät nuorina pitkään.
Daturo oli ”yliluonnollinen olento”. Hänen verensä on tuota punaista nestettä. Daturo nimenomaan ”oli”, sillä Karin mukaan hän on nyt kuollut. Punaista nestettä ei siis tule lisää. Tuo pieni annos, joka hänellä oli, on ilmeisesti viimeinen.
Saijan ja Anteron muistinmenetysoireet vain pahenevat. Antero palautuu todennäköisesti ”tavalliseksi ihmiseksi” aineen haihduttua hänen elimistöstään lopullisesti, mutta Saija on ollut siihen riippuvainen pidempään. Hän ei kestä ilman sitä kuin muutaman viikon.

Mikael vakuuttaa tämän keskustelun lopussa, ettei hän välttämättä ole niin ummikko näissä normaalin tieteen ulkopuolelle menevissä asioissa, kuin Sgiebelgerb selvästi kuvittelee. Mikael bluffaa hieman, sillä todellisuudessa juuri tämänkaltaisiin yliluonnollisuuksiin hän ei ole oikeastaan ikinä törmännyt. Nythän puhutaan vampyyreista. Tai jostakin sen kaltaisesta asiasta. Ei mistään yliluonnollisia vaikutuksia omaavasta juomasta tai vahvasta suoraan ihmisen mieleen vaikuttamisesta jonkin telepatiakeinon avulla. Nyt puhutaan vampyyreista. Voi saatana. Tämän ajatuksen iskeytyessä Mikaelin päähän Antero saapuu eteiseen. Hän sanoo Karille:

”Tiedätkö sinä missä Daturo on, tai voitko saada sitä selville?”
”En tiedä missä hän on…enkä tiedä…”, vastaa Kari hieman välttelevästi.
”Sinä viet meidät Daturon luo”, sanoo Antero ja ottaa nopeasti askeleen lähemmäksi Karia ja jatkaa: ”Tai mä tapan sut!”

Antero seisoo uhkaavana kuin kuolema itse vain muutaman sentin päässä Karista, joka vaistomaisesti nojautuu taakse. Antero vilkaisee Mikaelia, joka ei vastaa katseeseen, ja suuntaa takaisin pöytään. Kari katsoo Mikaelia ja toteaa:

”Tuntui siltä, kuin hän olisi voinut repiä minut kappaleiksi paljain käsin.” Mikael nyökkää.

Mikael ja Kari palaavat pöytään, jossa Saija on jatkanut ilmeisesti keskustelua punaisen aineen vaikutuksista Anteroon. Saija on ilmeisesti valmis kokeilemaan ainetta, ja Mikael nyökkää hänelle. Se olisi kaikesta huolimatta varmaankin parhaaksi Saijalle. Varmaankin. Vapisevin käsin Saija saa kaadettua ainetta lusikalle ja nielaisee sen. Aluksi hän aikoo jättää tilkan nestettä purkin pohjalle, mutta muuttaa mielensä jo muutaman sekunnin jälkeen, ja ottaa kaataa loputkin suuhunsa. Purkin hän antaa Anterolle nuoltavaksi. Mitään äkillistä vaikutusta ei selvästikään ollut. Seurue lähtee kokonaisuudessaan Annen ja Karin johdattamana kohti paikkaa, jossa heidän sanojensa mukaan tapahtui jotakin dramaattista, ja jossa nämä muistot voivat palata mieliin. Satu ja Anita tosin jäävät kahvilaan. Heti Cafe Noirin ulkopuolella Antero ja Saija alkavat tapella Anteron taskussa olevasta tyhjästä veripullosta kuin viimeisestä lempikarkistaan kinastelevat pikkulapset.

Matkalla asunnolle joukkoon liittyvät myös Tuominen ja joku tuntematon punatukkainen naishenkilö [Tuomisen tytär Helena]. Mikael pyytää Saijaa jäämään joukon taakse hänen kanssaan. Saija suostuu ilmeisen mielellään ja alkaa kertomaan asioita, joista hän aikaisemmin päivällä ilmeisesti tiesi, muttei halunnut puhua. Esimerkiksi hänen oikea nimensä. Hypnoosissa selvitettiin sen olevan Aurora Stein-jotakin.

”Arvaa kuinka vanha minä olen”, kysyy Saija.
”No ainakaan et ole reilu parikymppinen, kuten keväällä luulin. Olet paljon vanhempi. Nyt puhutaan vuosikymmenistä. Muistatko, kun itse puhuit yliopiston muuttamisesta pois keskustasta. Muistan lukeneeni jonkun 20-luvulla syntyneen turkulaisen haastattelun tuossa pari viikkoa sitten, ja hän valitteli vanhan yliopistorakennuksen purkamisen olleen virhe silloin hänen nuoruudessaan”, vastaa Mikael.
”Aivan..olen syntynyt vuonna –97, arvaa millä vuosisadalla”, jatkaa Saija ikään kuin kuulematta tarkemmin Mikaelin kommenttia. Mikaelia jotenkin hyytää.
”Tuhat kahdeksansataaluvulla? Tuhat seitsemänsataaluvulla? Tuha--”
”Oikein. Olen syntynyt vuonna 1797.”

Mikael on hiljaa. Hänen päänsä lyö tyhjää muutaman kierroksen. Ajatukset eivät haluat muotoutua järkevästi, vaan piiloutuvat jonnekin kallon takanurkkaukseen ja toivovat ettei niitä huomata.

”Se siitä. Nyt sinä..”, aloittaa Aurora.
”Ei, kyllä minä näin tämän tulevan”, sanoo Mikael. Hän samaan aikaan sekä valehtelee, että puhuu totta. Hän oli kieltäytynyt näkemästä tätä totuutta, vaikka tiesi sen olemassaolon. Henkilökohtainen suhde Saijaan oli sokaissut hänet. Ei hän halunnut tämän menevän näin.
”Ei tämä välttämättä muuta asioita”, toteaa Mikael ontosti. Hänen päänsä tuntuu raskaalta. Hän kaipaa nyt toista skottikahvia. Tai pikemminkin sitä viidettä. Ilman kahvia.

Seurue saapuu korkean kerrostalon alaovelle. Mikael ja Saija saavuttavat muut. Sgiebelgerb totesi jo Cafe Noirissa, ettei itse paikalle kaivattaisi ketään ylimääräisiä. Mikael rykäisee ja toteaa muille:

”En näe mitään syytä sille, että tietyt henkilöt meistä tulisivat yläkertaan asti. Ainakin minä, Petri ja Sakari voisimme hyvinkin jäädä tänne alas odottamaan.” Hän katsoo kysyvästi Tuomista ja Sgiebelgerbiä, saaden nyökkäyksen vastaukseksi. Saija, Antero, Tuominen ja punatukkainen nainen menevät odottamaan hissiä. Sgiebelgerb tulee kolmen alas jäävän luokse. Sakari yrittää selvästikin peitellä pettymystään.

”Minä tulen alas varmaankin tuossa viiden minuutin päästä. Olen nähnyt jo tänään yhden ’minä muistan, minä muistan’ -kohtauksen, enkä välitä nähdä enää toista”, toteaa Sgiebelgerb lyijynraskasta tunnelmaa keventääkseen. Tämän jälkeen hän palaa muiden perässä hissille ja yläkertaan. Mikael hymyilee vaimeasti ja laskee laukkunsa maahan. Hänen päänsä raskaus on keventynyt hieman. Hän laittaa kannettavan soittimen napit korviinsa, ja lupaa päästää Petrin ja Sakarin sisään näiden lähtiessä ulos tupakalle.

Mikael nojaa seinään. 30-luvulla Lousianassa äänitetyn hypnoottisen sävelmän alkukantaiset rytmit lyövät hänen päänsä sisällä laidalta toiselle.

”Saija on…yli kaksisataa vuotta vanha…miten..tai no sen minä kenties ymmärränkin…mutta miksi minä ja hän emme voisi…maailma on musta…tai verenpunainen…”
”Zto?…mitä?”

Mikael havahtuu. Hän on käpertynyt ala-aulan nurkkaukseen pieneksi mytyksi. Petri ja Sakari ovat palanneet tupakalta jonkun talon asukkaan avattua oven. Petri kysyy jotakin. Mikael nyökyttelee ja hymyilee.

Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua – Mikaelin ajantaju meni mietteiden syövereissä – yläkertaan siirtynyt seurue palaa takaisin. Sgiebelgerb on satuttanut silmänsä, Anne on koko ajan hänen vierellään ja yrittää auttaa. Antero ja Saija näyttävät tyytymättömiltä. Mikael päättelee, ettei muistinpalautus joko toiminut, tai sitten palauttanut haluttuja muistoja.

Saija haluaa keskustella Mikaelin kanssa kahden kesken sivummalla. Mikaelille tämä käy – hän toivoo päänsä selviytyvän paremmin, jos sen ei tarvitse olla ajatuksineen yksin.

”Tiesitkö sinä Daturon olevan kuollut?”, ampaisee Aurora suoraan mieltään selväsi painavaan asiaan. Aurora on hyökkäävä, kovempi henkilö kuin Saija oli. Mikaelin mielessä Saija kuitenkin sulautuu yhä paljolti osaksi Auroraa, hän toivoo yhä jotakin, mitä ei itsekään osa tarkasti määritellä.
”Tiesin, Sgiebelgerb kertoi Cafe Noirissa juuri ennen kuin lähdimme--”
”Miksi et kertonut minulle? Miksi et sanonut tuota ennen kuin tulimme tänne?!”, tivaa Aurora, korottaen ääntään hieman. Lähempänä kerrostalon ovea seisoskelevat Spiegelber, Koivula ja Tuominen kääntyvät katsomaan. Mikael yrittää rauhoitella Auroraa:
”En minä tiennyt koko asiasta kuin vasta vähän aikaa, olisiko sillä edes ollut niin suurta väliä tänne tulemisen kannalt---”
”Olisi ollut!”, tiuskaisee Aurora, tuijottaen tiukasti Mikaelin silmiin loistavan sinisillä silmillään. Mikaelin kielen päällä pyörivät sanat liittyen siihen, ettei Saija kertonut päivällä istunnossa läheskään kaikkea mitä omasta historiastaan ja persoonastaan tiesi. Mikael nielaisee pahat sanat, hän tietää Auroran olevan tällä hetkellä monella tapaa rajakohdassa.
”Tiedätkö miten paljon minulle annettiin? Puoli vuotta. Puoli vuotta!”
”Jo tämänaamuisten tulosten perusteella tiesin kyllä odottaa pahinta, mutta tämän illan tiedot ovat kyllä ennustaneet vähempääkin aikaa sinulle”, vastaa Mikael. Hän vastaa väärin.
”Puoli vuotta! Etkö sinä ymmärrä miltä minusta tuntuu, etkö sinä ymmärrä?”
”Ymmärrän…sinuun sattuu…tämä tieto on aluksi äärettömän raskas kantaa. Ja sen ymmärtäminen kokonaisuudessaan vie pitkään. Olen kyllä keskustellut ihmisten kanssa, joilla on tiedossa vastaavankaltainen tieto jäljellä olevan elämänsä pituudesta---”, Mikael yrittää selittää. Hän kuitenkin jo aavistaa tulevan vastauksen sisällön. Tätä asiaa ei voi ymmärtää normaalien ihmisten kanssa koettujen tapausten pohjalta.
”Kuinka paljon heillä on ollut vuosia takanaan? Korkeintaan kahdeksankymmentä! Sinä et lainkaan käsitä tätä…”
”Tiedän, etten voi mitenkään käsittää täydellisesti tätä asiaa sinun kannaltasi, se on useimmille ihmisille täysin mahdotonta. Mutta minä yritän, minä olen tässä”, yrittää Mikael epätoivoisesti. Hän tietää olevansa menettämässä sitä luottamusta, jonka hän onnistui luomaan Saijaan. Aurora on täysin eri persoonalta vaikuttava henkilö. Saija oli ihmismäisempi, luottavaisempi, elämään positiivisemmin suhtautuva. Auroran silmissä loistaa epätoivo, tuska. Aurora tietää ehkä liikaa itsestään, ymmärtämättä kuitenkaan riittävästi.

”Sinun psykologisista istunnoistasi ei taida nyt paljon olla apua”, toteaa Aurora.
”Ehkä niidenkin avulla voitaisiin käsitellä tätä asiaa. Sinä voisit jäsentää nykyisen tilanteen selkeämmin ja nimenomaan keskustelun avulla minä tavoittaisin sinun tunteesi paremmin”, kuvailee Mikael mielipidettään.

Antero viittoo sivummalla Auroralle. Ilmeisesti Satu Manner soittaa Anterolle, haluaa tavata tai jotakin vastaavaa. Aurora hylkää Mikaelin kuin vanhan rukkasen. Pidennystä elolle on luvassa aivan toiselta taholta, ymmärrys ja empatia ovat toissijaisia. Aurora antaa Mikaelille vain pienen huiskaisun kädellään ja suuntaa Anteron kanssa kohti ydinkeskustaa. Pian Sgiebelgerbin, Annen, Tuomisen ja punatukkaisen naisen muodostama ryhmä suuntaa heidän peräänsä. Sakari liittyy heidän joukkoonsa ja Petri lähtee viimeisenä kohti keskustaa. Mikael miettii hetken…mitä hän voisi tehdä?

Ensimmäisenä tulee ajatus Matille soittamisesta. Ilmeisesti kyse on kuitenkin hänen tyttärestään: tavalla tai toisella Satu todellakin liittyy yliluonnollisiin asioihin – ymmärsi Mannner-Masa sitä tai ei. Mutta näiden asioiden kertominen kasvokkain olisi Mikaelin mielestä niin paljon järkevämpää kuin puhelimitse, että hän hylkää tämän idean. Hitaasti Mikael suuntaa Petrin perässä kohti keskustaa, mutta päättää oikaista Taidemuseon puiston läpi. Mikael juoksee.

Hän saapuu kävelykadulle, vilkaisee oikealle ja näkee Auroran ja Anteron. Mikael kävelee rivakasti Kapp Ahl:in syvennykseen ja soittaa Matille, jota pitää jollakin tapaa yhä luottohenkilönään. Matin vastaus kuuluu:

”Moi.”
”Hei, soittelen tässä, kun on pieni tällainen tilanne päällä. Satu on jotenkin sotkeutunut tähän koko bisnekseen. Liittyen minuun ja etenkin näihin kahteen muistinsa menettäneeseen. He ovat ilmeisesti kohti matkalla tapaamista Sadun kanssa."
”Aha? Mistä sinä tällaisia tietoja---”
”Minä tiedän, käske Sadun piiloutua johonkin”
”Ok., odotas hetki”, kuuluu puhelimesta. Sen jälkeen kuuluu

”Onko meillä syitä luottaa tähän Asikaiseen”
”En näe syitä miksi meillä olisi,” toteaa ääni, kuulostaa Sgiebelgerbiltä.
”Totta. Moi Mikael, mitäs asiaa sinulla olisi?”, kysyy Manner-Masa. Mikael kuulee koko keskustelun, eikä välttämättä olisi halunnut tietää tätä Matin asennetta. Hän vastaa kuitenkin:
”Kuulin tyttäresi olevan tekemisissä näiden kahden muistinsa menettäneen kanssa. Ja toivon totisesti tyttäresi ottavan heihin etäisyyttä. Turvallisuussyistä”, toteaa Mikael.
”Selvä, tehdään näin, moi”, sanoo Matti ja katkaisee puhelun.

Mikael kävelee torille, josta näkee hyvin kävelykadun pään ja Hansan sivustan. Petri tulee lopulta hänen ohitseen.

”Miten sinä jo täällä olet?”, kysyy Petri torilla, ”taisit juosta?”

”Totta, lähdin vasta sinun jälkeesi liikkeelle”, vastaa Mikael. Mikael ja Petri keskustelevat muutamat sanan verran sulkahatun näkyvyydestä julkisuudessa. Petri haluaa kertoa laajasti sulkahatun sulautumisesta tummaa taustaa vasten, mutta Mikaelia ei oikeasti kiinnosta koko asia. Hän huomaa Auroran ja Anteron olevan Hansan syvennyksessä ja keskustelevan jostakin aiheesta kiinteästi. Hän haluaisi kiertää heidän viereensä. Mutta tämä olisi nyt mahdotonta. Niinpä hän haluaa jättää Petrin ”vahtimaan asioita”. Nuori mies selvästikin on sangen pahasti pihalla monista asioista, mutta tietää ilmeisesti rajat yliluonnollisen ja luonnollisen välillä.

Mikael suuntaa kohti Hansaa. Hän sanoo menevänsä Koululle, ja kehottaa Petriä pysymään aloillaan. Mikael kääntyy heti kulman takaa sisään Hansaan. Hän saapuu suihkulähteelle ja on aikeissa jatkaa kohti pistettä, jossa Aurora ja Antero olivat pohtimassa tilannetta. Mikael pysähtyy. Hän keskittyy. Hän on tilanteessa, joka on useimmille ihmisille täysin käsittämätön, eikä hän itsekkään oikein halua käsittää sitä. Mikael itse kaipaa nyt kuulijaa. Niinpä hän palaa pari askelta takaisin ja saapuu viherkasvien keskeltä Matti Mantereen, Kari Sgiebelgerbin ja Anne Koivulan seuraan Foijan terassille keskeyttämään heidän keskustelunsa.

Mikael on skeptinen koko joukkoon kuultuaan ”salaa” Mantereen osoittaman kysymyksen ”voiko Asikaiseen luottaa” puhelimen läpi. Toisaalta Mikael ymmärtää isän huolen tytärtään Satua kohtaa ja yrittää lohduttaa ja rohkaista miestä parhaansa mukaan. Toisaalta hän tiedostaa suoraan Sgiebelgerbin häneen kohdistamat epäilykset. Mutta jonkin intuition pohjalta hän odottaa Sgiebelgerbin tekevän vain hyviä päätöksiä näiden kahden amnesiapotilaan suhteen. Asikainen tietää omien tietojensa ja taitojensa jäävän rutkasti Sgiebelgerbin taitojen alle tämänkaltaisiin asioihin liittyen. Matti Manner on kiukkuinen Mikaelille. Hän on joutunut kahden päivän aikana törmäämään yli normaalin käsityskyvyn meneviin asioihin, ja vihoittelee Mikaelille, koska tämä ei ole edes vihjaissut aikaisemmin minkään tämänkaltaisen olemassaolosta.

Lopulta Satuun saadaan yhteys, hän nimittäin soittaa Asikaiselle. Kyselee hieman muistinmenetyspalatukseen liittyvistä asioista ja Mikael vakuuttaa Sadulle olevansa varma, että tämä parivaljakko etsisi tietä pidempään elämään keinolla millä hyvänsä.

”Olen kuullut ties mitä väitteitä vampyyreistä, ovatko Venla ja Antero sellaisia?”, kysyy Satu.
”Ei…ei nyt sentään aivan, mutta jotakin sinne päin”, selittää Mikael, joka ei itsekään tiedä tarkkaa vastausta.

Mikael kehottaa Satua pysymään kaukana Aurorasta ja Anterosta, sanoisivat nämä mitä tahansa. Pian tämän jälkeen Satu soittaa isälleen, ja Matti lähtee pöytäseurueesta etsimään tytärtään.

Mikael istahtaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kohtuullisen rauhallisena paikoilleen. Annesta erittyy ympäristöön jotakin selittämätöntä mustaa pilveä. Jotenkin Mikelista oli koko illan tuntunut, että Annesta erittyi Kariin vain negatiivisia vaikutteita, eikä naisen läsnäolosta keskusteluissa olisi mitään hyötyä. Toisaalta Karin luottamus Anneen on melkoisen järkkymätöntä ja Karin luottamus Mikaelin tuntemuksiin koko vampyyriasian suhteen tuntuu parantuneen viimeisen tunnin aikana riittävästi. Joten Mikael päättää olla pohtimatta paikalla olevien kolmen ihmisen välisiä luottamussuhteita enempää ja puhuu asioista suoraan sen verran kuin tietää. Mikael oppii paljon uutta. Hän tietää ettei hänen elämänsä näiden tietojen valossa tule palaamaan ennalleen, vaikkei se mitään normaalia elämää aikaisemminkaan ollut. Paluuta Saijan kanssa vietettyyn kevääseen ei ollut, ei vaikka hän haluaisikin. Niinpä hän päättää pysyä kasassa, ja jatkaa eteenpäin. Hän kertoo ajatuksistaan ja tuntemuksistaan Karille ja Annelle. Keskustelu aaltoilee ja Mikaelista tuntuu, että hänen tuttavapiirinsä tulee muuttumaan tämän viikonlopun seurauksena melkoisesti.

Sunnuntai 31.11.2004, ilta.

Mikael oli luonnollisesti hämmentynyt. Hän oli joutunut jälleen katsomaan maailmaa peittävän tietämättömyyden verhon taakse. Hänen tuntemansa ihminen oli paljastunut vampyyrin veren avulla omaa elämäänsä pidentäneeksi ”puoli-ihmiseksi”, tai vastaavaksi. Karin illalla lausumat lohdutuksen sanat auttoivat hieman:

”Kyllä Saija, tai Aurora siis, on pohjimmiltaan kuitenkin ihminen. Kaikilta niiltä osin, joilla on jotakin merkitystä.”

Mutta ymmärsikö Sai---Aurora tätä itse? Hyväksyikö hän oman ihmisyytensä ja kuolevaisuutensa? Saatuaan tietää elinaikansa olevan noin puoli vuotta, Aurora reagoi luonnollisesti hyvin vahvasti. Kyllä hän oppisi jäsentämään asian. Toivottavasti. Mikael ei ollut varma mistään. Hän halusi olla Auroran tukena, olla tämän linkkinä ihmisyyteen, auttaa häntä löytämään iloa jäljellä olevista päivistä. Elämästä. Mutta Aurora ei ainakaan tällä hetkellä kaivannut ymmärrystä tai tukea, vaan jotakin Graalin maljaa, joka takaisi hänelle lisävuosia. Pystyisikö Mikael auttamaan Auroraa? Ehkä hän voisikin, mutta todennäköisesti ei saisi lupaa tältä siihen. Mikael päätti etsiä Auroran käsiinsä. Ja yrittää.

Liite 1: Lasse Tuomisen haastattelu, alustavat muistiinpanot.

Näiden (ja haastattelusta olevan nauhan) avulla artikkeli kasaan.

Henkilö nimeltään Lasse Tuominen

yliopistotausta: suom.kirj.laitoksella työskennellyt tutkijana, ei tosin enää pariin vuoteen
nykyään kiertää luennoijana: kansalaisopistot ja vastaavat
Näkymättömän piirin historiaa
Tuomisen mukaan piiri syntyi opiskelijakavereiden tapaamisten perusteella. Samankaltaisista asioista kiinnostuneiden keskustelupiiri vakiintui, ja jäsenet vaihtuivat hiljakseen. Tuominen on yksi viidestä ”perustajajäsenestä”. Lisäksi yksi laitoksen luennoitsijoista toimi ryhmän ”tutorina” alkuaikoina, hänen luonaan piiri kokoontui.
jäsenten kiinnostusten kohteet erilaisia: 1980-luvulla erilaiset new age-jutut olivat joidenkin kiinnostuksen kohteena etc.
kyseessä siis eräänlainen kirjapiiri, jossa vapaan keskustelun ja kirjojen esittelyn avulla luodaan avarampaa näkemystä maailmaan
Nimi ”näkymätön piiri” tulee siitä, ettei ryhmä halua julkisuuteen, eli se pysyttelee näkymättömissä. Toisaalta myös renessanssin Italiassa toimi laittomiin ja yliluonnollisiin asioihin paneutunut ”näkymätön yliopisto”, johon nimellä myös viitataan.

Piirin järjestäytyneisyys, toiminta, ja tavoitteet

Jäsenmäärät: kokouksissa yleensä paikalla noin kymmenen henkeä, vaihtuvuus suurta. Yhteensä piirin tapaamissa ainakin satunnaisesti käy noin 30-40 henkeä.
Yhteistyötä jäsenten kesken on jonkin verran, mutta lähinnä kyseessä yksittäisten henkilöiden tapaamis-iltama, kuin mikään järjestäytynyttä yhteistutkimusta ylläpitävä yhdistys. Jonkin verran kirjoitustoimintaa: samasta aiheesta kiinnostuneet piiriläiset ovat julkaisseet tutkimuksia yhdessä.
Toimintaa: apuna muutamissa poliisitutkimuksissa, joissa selittämättömät kuolemat ovat hämmentäneet perinteisiä tutkimusmenetelmiä noudattanutta virkavaltaa. (Piiri toimii siis myös yhteiskunnan hyväksi, ei mistään laupeudesta tosin, vaan kiinnostuksensa vuoksi. Hyvä kertoa lukijoille tästäkin –Mikaelin pohdintoja). Yksilöt auttaneet lähinnä, ei mitään virallista NP:n toimintaa siis tuo.
Tavoitteena yksilön kehitys.

NP:n julkisuuskuva

yksilöt luennoitsevat, ei ryhmä, siksi mitään selkeää julkisuuskuvaa yhdistyksellä ei ole
ryhmä ei ole julkisuudessa esillä -> ei negatiivista palautettakaan, tai mitään noitavainoja. Toisaalta Tuominen on kokenut työyhteisössään pienimuotoista kitkaa tiedon harrastuksesta levittyä.
Tuominen korostaa ettei NP ole mikään harrastus muiden joukossa, vaan pikemminkin uskonto ja elämäntapa

Lisää toiminnasta, vapaata keskustelua

”yliluonnollinen = luonnontieteiden ymmärtämyksen yli menevät asiat”, korostaa Tuominen. Eli humanismikin on lähellä piirin toimintaa. Numerologiaan paneutunut Tuominen kertoo matematiikankin olleen keskiajalla yliluonnolliseksi luettava asia. (käsitykset siitä, mikä on ”yliluonnolista” ja mikä ei muuttuvat siis, kulttuurisidonnaisuus, mainitse artikkelissa –Mikaelin huomio)
uskonnoissa on olemassa dogmat, jotka määrittävät – vertaa NP:n syvempi ja avarakatseisempi tutkimustapa. Kirkko ei ole mikään totuus, mutta kristinusko ei välttämättä ole mitenkään ”väärässä”. Esim. katolisen kirkon ihmeet kiinnostavat piiriä.
piirin suhteet humanismiin ja taiteisiin siis vahvat, akselilla epätieteellinen – tieteellinen Tuominen sijoittaisi piirin hieman akselin ulkopuolelle taide-humanismin suuntaan

Loppukaneetti

Tuomisen terveiset: kirjastojen kirjat olivat ennen kiihkouskovien tekemiä, mutta nyt perustietoja löytyy alaa sivuavilta yhdistyksiltä, esimerkkinä mainitsee ”pakanaverkko”-kattojärjestön.
Lisää nippelitietoa: ensimmäinen suomalainen vapaamuurarilooshi oli Turussa, joten kaupungin perinteet yliluonnolliseen ovat pitkät

Liite 2: Lääkärintarkastus TYKS:issä, aamupäivä sunnuntaina 31.11.2004.

- Saatte käsiinne vähemmän kysylevän lääkärin joka suostuu tekemään muutamia kokeita...Pitempiaikaista hoitoa/tutkimuksia vasten joudutte tekemään uusia järjestelyitä (jos siis sellaisia jostakin syytä kaipaisitte). Ja huomautukseksi: Venla-Saija pyörtyy tuolla tutkimuksessa ja hän on aika kalpean oloinen.

* Peruslabrakokeet; tuloksia voi kysellä maanantaina klo.8.30-10.00. Puolilta päivin voisivat olla nuo nopeammat jutut valmiita:

- Sieltähän selvisi, että näin alustavien tutkimusten mukaan Antero saattaa kärsiä poikkeuksellisen korkeasta veren hemoglobiinista:[Veren punasolujen hemoglobiinin tehtävänä on sitoa keuhkoissa itseensä happea ja kuljettaa sitä kudoksiin. Pitoisuuden ratkaisee pitkälti perimä. Terveen aikuisen hemoglobiini ei juuri heilahtele, ellei hän oleskele ohuessa ilmassa tai alppimajassa, jossa hapen osapaine pienenee ja hemoglobiinin kyky sitoa happea heikkenee. Hapenpuutteen paikkaamiseksi elimistö kiihdyttää erytropoetiini-hormonin tuotantoa, joka lisää punasolujen ja hemoglobiinin määrää. Vähitellen hapenottokyky ja suorituskyky paranevat. Muutamat sairaudet, erityisesti keuhko- ja sydänviat sekä tupakointi, aiheuttavat hemoglobiinin liikatuotantoa. Häkä sitoutuu hemoglobiinia hanakammin happeen, jolloin elimistö yrittää korjata tilannetta lisäämällä hemoglobiinipitoisuutta. Lääketiede tuntee useita happea sitovia hemoglobiinin mutaatiota.

Hyvin suuresta Hyvin suuresta hemoglobiinipitoisuudesta ei ole välttämättä hyötyä, koska veri muuttuu liian sakeaksi eikä kierrä kunnolla] ja nämä arvot olivat hyvin hyvin todella todella korkeat.- JA Venla-Saija saattaa sairastaa pallopunasoluanemiaa joka on periytyvä sairaus: [Synnynnäinen pallopunasoluanemia (sferosytoosi) on Pohjois-Euroopan yleisin hemolyyttinen eli punasolujen tuhoutumista lisäävä, anemiaa aiheuttava sairaus. Tauti periytyy yleensä vallitsevasti, toisin sanoen puolet potilaan lapsista perii taudin. Pallopunasoluanemiaan sairastuu noin yksi 5000:sta, mutta lieväasteista tautia potee tietämättään arviolta nelinkertainen määrä ihmisiä. Sferosytoosissa punasolujen elinikä on lyhentynyt, koska pallomaiset punasolut hajoavat herkästi, erityisesti pernassa. Taudinkuva vaihtelee paljon, lievästä anemiasta vaikeahkoon. Hankalakin anemia rauhoittuu pernan poiston jälkeen. Ennen poistoa on huolehdittava tietyistä rokotuksista ja säännöllisesti myös sen jälkeen.]

- kumpikaan ei liity unohteluun ja saattaa olla virhetuloksia, sillä olivat todella huippulukemia molemmista päistä (ja muutenkin outoja). Lisätestejä siis pitäisi tehdä runsaasti. Molempien valkosolujen arvot olivat myös oudot...

* Neuropsykologinen tutkimus (selitys tuossa alla)

Neuropsykologinen tutkimus on aiheellinen muistivaikeuksien selvittelyssä, kun kyseessä on:

Työikäinen potilas
Lievä muistivaikeus
Erotusdiagnostinen selvitys
Oikeustoimikelpoisuuden arviointi
Autolla ajokyvyn arviointi

Neuropsykologiseen tutkimukseen kestää tavallisesti kahdesta kolmeen tuntia. Tutkimus alkaa haastattelulla, jossa kartoitetaan muistivaikeuksien laatua sekä tulosten kannalta olennaisia asioita kuten koulutusta, työtaustaa ja elämäntilannetta.

Neuropsykologiset tutkimustulokset perustuvat erityisiin neuropsykologisiin testeihin, joiden tuloksia verrataan normitietoihin. Tutkimus kattaa sekä kognitiiviseen suoriutumiseen laaja-alaisesti

vaikuttavat tekijät kuten tarkkaavaisuus, keskittyminen, toiminnan ohjaus, toiminnan nopeus sekä erilliset kognitiiviset toiminta-alueet kuten päättelytoiminnot, muisti, kielelliset, visuaaliset ja motoriset toiminnot. Tällä eri osa-alueiden tutkimisella selville saatavan kognitiivisen suoritusprofiilin perusteella voidaan tehdä päätelmiä siitä, missä aivojen osissa vaurioita esiintyy ja mihin sairauteen vaikeudet voisivat liittyä. Psyykkisen tilanteen huomioiminen on tärkeätä, erityisesti masennus voi aiheuttaa muistin ja toimintakyvyn heikentyneisyyttä.

Syitä muistamattomuuteen voisi olla tuon neuropsykologisen tutkimuksen mukaan:

aivotärähdys;
päähän kohdistuneen iskun aiheuttama lievä vaurio, oireina enintään puoli tuntia kestävä tajuttomuus ja muistinmenetys tai luultavammin jokin psykologinen este ainakin Anteron kohdalla.
Suuren trauman kokeminen ja siitä selviäminen kieltämällä ja unohtamalla. Pitkäkestoisesta psykiatrisesta hoidosta voisi olla apua. Kummallakin on vakavia ongelmia sekä lyhyt että pitkäkestoisen muistin kanssa. Fyysisesti kaikki tuntuisi olevan kunnossa, mitä nyt Venla-Saijan hajuaistissa voi olla jotain häikkää...

Liite 3: Analyysi Saija Kalliosta ja muistinmenetyksestä.

Ensimmäisen istunnon muistiinpanot, iltapäivä 31.11.2004.

Hämmennys

Viime viikkoina Saija ollut hämmentynyt. Ei osaa tarkemmin määrittää, mistä tietää tämän. TIETÄÄ vain jotenkin tämän tunteen vallinneen jo jonkin aikaa, ennen lauantaina alkanutta muistinmenetystäkin. Viittaa johonkin pitkään jatkuneeseen tilanteeseen, joka vaikuttanut?

Pohdintaa Saijan taustasta

”onnellinen lapsuus”, sanoo. Ei osaa tarkentaa. Antero sanoi aivan samaa eilen minulle…liittyykö tämä nyt jotenkin hypnoosiin? Upottiko Tuominen tämän ajatuksen jotenkin näiden kahden päähän pitääkseen heidät rauhallisina? Kyllähän tämä ”iloinen lapsuus”, ajatus on aivan normaali, etenkin iän myötä sellainen syntyy..iän myötä..
siskoksia oli, Saija muistaa olleensa lempilapsi
kysyttäessä tarkempia mielikuvia rakennuksista, ympäristöstä, vastaa ”talo oli isompi kuin muilla”. Ei osaa kuvailla taloa, mutta pienellä vihjailulla saa irti sen, että kyseessä on ilmeisesti iso maatila/kartano. Hevonen kuulemma oli, muita eläimiä ei muista. Rikkaasta perheestä?
ei muita muistikuvia historiasta lapsuuden lisäksi.
ei muista mitään viime keväästä, mielessä asiat vain eilisestä eteenpäin

Tarkempaa määritystä lauantaina alkaneen muistinmenetyksen rajasta

junassa, jolla saapui Turkuun Helsingistä, oli minibistro. Lähtö Helsingistä on mielessä.
kiire junaan, ei muista miksi
tuli asemalle autolla, jossa oli kuljettaja. Arvelee itse taksiksi. ”Oli pakko ehtiä junaan”. Miksi? Mikäli kyseessä on muistiblokki, niin sen läpi on kuitenkin päässyt tällainen henkilöllä oleva selkeä tieto siitä, että Turussa on oltava lauantaina tiettyyn aikaan. Jos onnistuisin selvittämään, että miksi Saija tuli Turkuun, niin muistinmenetyskin ratkeaisi varmasti samalla..
koko lauantai-aamu on kuin ”savuverhossa”

Mitä itse ajattelee?

asiat ovat sekaisin päässä. Lähimuistissakin ongelmia?
on melkoisen varma, ettei ole verihiutale-asian takia saanut hoitoja. Mistä moinen tieto? Ja jos taudinmääritys aamulla osui oikein, niin miten on voinut selvitä ilman hoitoja? Lääkkeitä kuitenkin tarvitsee, mikäli siis alustavat tulokset oikeita.
”muistin puute ei ole häirinnyt, ei siinä mitään”. Miksi suhtautuu koko asiaan niin kevyesti? Ei ahdistusta, miksei? Ilmeisesti itse tyytyväinen siihen, ettei muista? Itse ”aiheutettu” muistiblokki on edelleen vahvin ehdokas, kieltäytyy ymmärtämästä jotakin asiaa, ja on alitajunnassa iloinen siitä, ettei muista?

Nimi-asia

ei ole lainkaan varma siitä, kumpi nimistä on oikea. Venla Nieminen ja Saija Kallio tuntuvat kumpikin vierailta. Kumpikaan ei tunnu oikealta. Kolmas nimi?

Mieleen ponnahtavia asioita

Sadun olisi pitänyt olla vastassa Turussa. Tärkeää?! Satu liittyy jotenkin muistin menetykseen? Satua haastattelemalla voisi selvitä se, mitä Saija ei halua/pysty muistamaan.
Turku näytti lauantaina oudolta: iso, rauhaton, meluisa, autot ärsyttävät. Käynyt viimeksi joskus todella kauan aikaa sitten? Miten mahdollista (Saija näyttää minua nuoremmalta)?

Kuvaus omasta luonteesta

seurallinen, menevä, pomottava (välillä), mukava

Johtopäätökset

Muistiblokki todennäköisin aiheuttaja – trauma yhä selvittämättä -> jatkoistuntoja
voi tulla ongelmia lähimuistin kanssa, jos tilanne pahenee tästä yhtään enemmän
Ikä on jotakin muuta kuin voisi ajatella päälle päin?
Sekä Saija että Venla vääriä nimiä?

PM4:n ja PM6:n välillä tapahtunutta:

* Mikael selvittelee mahdollisimman paljon vampirismista ja ghouleista. Lisäksi yleisteokset magiasta ja sen käytöstä tulee luettua lävitse. Mitään erityisen uutta ja ihmeellistä tietoa ei irtoa, mutta hänen tietopohjansa laajenee hieman.

* Auroraan ei saa yhteyttä useista yrityksistä huolimatta. Yllättäen Aurora otti Mikaeliin yhteyttä. Hän ilmoitti helmikuun 8. muuttavansa Turkuun ja ehdotti tapaamista lauantaille 12.2. Mikael suostui ja odotti tapaamista varovaisen toiveikkaana.

Aurora / PM 4

Mikä oli se pakottava syy, joka sai minut juoksemaan tänä lauantaiaamuna tähän junaan? Miksi minä tulin tänne? Turkuun? Ja miksi Turku näyttää silmissäni niin kovin erilaiselta? Miksi minä en muista? Miksi tiedän, että minun pitäisi muistaa?

Lauantai 30.10.2004

Saavun junalla Turun rautatieasemalle Pendolinolla Helsingistä. Olen sopinut, että tapaisin asemalla Anitan ja Sadun, joiden pitäisi tulla minua vastaan. Asemalla en kuitenkaan tapaa muita tuttuja kuin Anitan. Satu ei ole saapunut, eikä hän myöskään ole ilmoittanut missä on. Anita on yrittänyt tavoittaa häntä, mutta Satu ei suostu vastaamaan puhelimeen. Häpeäkseni tunnustan, etten junasta noustessani olisi tunnistanut Anitan kasvoja aseman ihmismassasta, ellei tämä olisi niin innoissaan juossut halaamaan minua. En muistanut häntä. En muistanut miksi olin noussut junaan ja lähtenyt niin kiireellä kohti Turkua, että en ollut ottanut edes kunnon matkatavaroita mukaani. Muistissani on tyhjä aukko. Aukko, jonka Anitan höpötystä kuunnellessani huomasin kattavan koko elämäni taaksepäin. Kuka minä itse asiassa olen? Junalipussani lukee Saija Kallio. Muistan myös esiintyneeni nimellä Venla Nieminen. Anita kutsuu minua Venlaksi, joten päätän käyttää sitä nimeä nyt Turussa, jotten vaikuttaisi entisten ystävieni silmissä aivan sekopäiseltä. Vaikka en tiedäkään olenko Saija vai Venla, en anna asian häiritä minua. Ainakin tiedän Anitan tavattuani millä nimellä minua kutsuttaisiin.

Tajuan nyt muistellessani tapahtumia, että minun olisi pitänyt olla kauhuissani totaalisesta muistinmenetyksestä. Silloin en tuntenut huolta. Mieleni taka-alalla kaikui ajatus siitä, että jollakin tuttavallani asiat olivat paljon huonommin. Kuulin päässäni avunhuutoja. Avunhuutoja, jotka olivat viimeisten päivien aikana vain voimistuneet.

Eroan Anitasta ja vietän aamupäivän katsellen Turkua itsekseni. Miten kaupunki onkaan suuren näköinen. Ja jotenkin muistan, että kaupungin pitäisi olla paljon vaatimattomampi. Kummissani kävelen pitkin Turun katuja kieltämättä hieman eksyneenä, kunnes huomaan puhelimeni soineen. Olin ihastellut kaunista kirkkoa ja uppoutunut kuuntelemaan sen syvyyksistä kumpuavaa kuoromusiikkia, enkä ollut lainkaan huomannut, että taskussani oli piipittänyt kännykkä. Joku minulle tuntematon numero oli soittanut. Tarkistan numeron, sillä kuvittelen, että tämä salaperäinen ystäväni Satu olisi voinut soittaa. Laukusta löytyvästä muistikirjan palasesta löytyy kyllä sama numero, mutta se ei ole Sadun vaan jonkun Petrin. En tiedä miksi olen Helsingistä lähtiessäni ottanut mukaan laukkuuni vain joitakin tarpeellisia tavaroita ja lisäksi irtirepäistyn sivun ilmeisesti omasta muistikirjastani, sillä käsialan tunnistan omakseni. Laukustani löytyy myös kummallinen jostakin romaanista irti revitty sivu. En muista tuntevani ketään Petriä, mutta päätän soittaa takaisin tälle henkilölle, sillä en todellakaan tiedä, miksi olen Turkuun saapunut. Ehkäpä joku näistä muistikirjani ihmisistä osaa kertoa sen. Ehkäpä juuri Petri.

Näppäilen numeron ja jään odottamaan että joku vastaisi...

–Petri, kuuluu nuori miesääni vastaavan.

–No hei, täällä Venla. Olet ilmeisesti soittanut hetki sitten, mutta en huomannut sitä.

–No hei hei, missäs päin maailmaa vaikutat?

–Jossakin päin Turkua. Mihinköhän suuntaan pitäisi kulkea, kun olen nyt Rauhankadulla ja äsken ohitin Sofiankadun? Voisin haluta päästä keskustaan.

–Olet siis tulossa keskustaan, miksi? Ehtisimmekö me mitenkään nähdä tässä piakkoin?

–Voisi olla ihan hyvä nähdä, mutta kun nyt on vain sellainen tilanne, että en oikeastaan tiedä, että tunnemmeko me edes...

Mietin kuumeisesti kenen kanssa oikein juttelen puhelimessa samalla kun tämä henkilö opastaa minua pitkin Turkua kohti keskustaa. Mikaelinkirkosta kuuluu kaunista kuoromusiikkia. Haluaisin jäädä kuuntelemaan, mutta puhelinoppaani käskee jatkamaan eteenpäin. Vihdoin osaan itsekin ottaa oikean suunnan ja sovimme, että soitan Petrille takaisin, kun olen lähellä Kauppatoria.

Pääsen Hansatorille ja samassa erään kahvilan pöydästä nousee Anita. Anitan pöydässä istuu noin kolmikymmenvuotiaan näköinen hieman hämmentyneen oloinen mieshenkilö. Mies esittäytyy ja kertoo olevansa valokuvaaja Antero Vipunen. Hmm, jotenkin mies vaikuttaa etäisesti tutulta, mutta en kyllä muista tavanneeni. Keskustelemme niitä näitä ja Antero kertoo edelliskesän valokuvanäyttelystään. Nyt hän on Turussa ja etsii Daturo-nimistä henkilöä toimittaakseen hänelle joitain tauluja tai jotain. Suurin osa miehen puheesta menee ohi korvieni. Missä ihmeessä olen nähnyt hänet aiemmin?

Anita vetää minut syrjään ja kysyy uudelleen tästä Daturosta. Olisi todella tärkeää löytää tämä henkilö. Hänelläkin on kai jokin syy tavata Daturoa, mutta Anita ei paljasta kovinkaan paljon omia asioitaan. Kyselen lisää tästä Daturosta, mutta en saa paljoakaan tietoa. Anita ei edes osaa – tai halua – kertoa onko kyseinen henkilö mies tai nainen. Daturo kuulemma liikkuu taidepiireissä ja on muutenkin outo tyyppi. ”Itse asiassa”, Anita sanoo, ”sinähän Daturon paremmin tunnet kuin minä. Älä nyt yritä väittää, että et muistaisi häntä.” Jaa, miksiköhän minun oletetaan tuntevan outoja henkilöitä? En saa minkäänlaista muistikuvaa Anitan ja Anteron kaipaamasta henkilöstä. Tajuan kyllä, että Anita tuntee minut ilmeisen hyvin. Ehkäpä hän saattaisi kertoa huomaamattaan hieman menneisyydestäni, jos osaisin udella kiertoteitse paljastamatta muistinmenetystäni.

Kahvilan pöydässä Antero yhtäkkiä kertoo meille, että hän ei muista viime kesää edeltäviä tapahtumia lähes lainkaan. Mitäh?! Siis lähes sama tilanne kuin minulla. Koska Anita nyt vaikuttaa kunnon kaverilta ja Anterolla on samanlaisia kokemuksia muistinmenetyksestä kuin minulla, päätän paljastaa heille myös oman muistiongelmani. Keskustelemme Anteron kanssa intensiivisesti yhteisestä ongelmastamme, kunnes vierelleni tulee yllättäen joku pitkään mustaan nahkatakkiin pukeutunut sulkahattuinen nuori mies.

–Moi Venla. Et sitten soittanut. Keskustelun avaus tulee tylysti ja suoraan.
–Soittanut, siis kenelle? kysyn.
–Niin, lupasit soittaa kun pääset Kauppatorin lähistölle. Onneksi satuin kulkemaan ohi ja bongasin teidät täältä.
Ahaa, hän on siis Petri, selvä.
–Liity toki seuraan. Taisin kokonaan unohtaa puhelumme kun tapasin Anitan ja Anteron täältä istumasta. Mitä asiaa sinulla oli?

Ärsyynnyn keskeytyksestä, sillä meillä oli Anteron kanssa keskustelu kesken ja tämä mies vain paukkaa paikalle kutsumatta, mutta käyttäytyy kuin odotettu vieras. Petri kertoo, että olin luvannut kuulemma esitellä Petrin ja Anteron toisilleen. Joissakin viime helmikuussa järjestetyissä juhlissa olin näin luvannut tehdä. Esittelyjen jälkeen päätimme siirtyä nelistään istumaan jonnekin tunnelmallisempaan paikkaan. Minulla ei ollut harmainta hajua mistään paikoista. Petri ehdotti Amarilloa ja sinne myös päädyimme.

Näin jälkeen päin pohdittuna koko tilanne kuulostaa koomiselta. Olin silloin tuntenut Anteron jo aikoja, mutta käyttäydyimme kuin kaksi toisilleen täysin vierasta ihmistä. Asiaa on kyllä naureskeltu myöhemmin monesti.

Mukavan hämyiseen sivupöytään päästyämme jatkoimme minun ja Anteron muistinmenetyksen pohtimista. Antero on kovasti huolissaan omasta ongelmastaan ja tahtoo saada siihen ratkaisun. Mitä nopeammin, sen parempi. Anita osoittautuu tässä vaiheessa hyödylliseksi tuttavuudeksi. Hän kertoo saaneensa ystävältään Sadulta jonkun Mikaelin numeron ja Mikael voisi ehkä osata auttaa. Mikael on Anitan kertoman mukaan psykologian opiskelija yliopistolla ja lähes valmistumassa jo. Antero on saamastamme uudesta kontaktista innoissaan ja haluaa heti soittaa Mikaelille. Minua puolestaan kiinnostaa kuunnella Petrin juttuja tarkemmin. Hänen kanssaan pidempään keskusteltuani luulen aistivani, että hän selvästi tuntee minut tästä kolmikosta sittenkin parhaiten.

Antero päättää soittaa Mikaelille ja hiljenemme kuuntelemaan...

”Onko se Mikael Asikainen? Täällä soittaa Antero Vipunen ja me tarvitsisimme hieman apua. Täällä on muutamalla ihmisellä muistinmenetys”, Antero selostaa tohkeissaan puhelimeen.
”- - ?” Ilmeisesti puhelimeen vastasi Mikael, sillä Antero jatkaa juttuaan innoissaan.
”Antero Vipunen, ja meitä on täällä myös Venla ja Petri ja--”
”- - -” Puhelimeen tokaistaan ilmeisesti jotain töykeää, mikä saa Anteron ilmeen muuttumaan hieman itsepintaisemmaksi. Hah, nauran Anteron ilmeelle. Mikael ei taida olla mikään vitsinikkari luonteeltaan. Tai sitten Antero soittaa huonoon aikaan.
”Mitä?” Antero kysäisee. Ravintolan meteli peittää alleen kaiken mitä puhelun vastaanottaja sanoo. Emme tiedä kuin sen mitä Anteron kommenteista ja kasvonilmeistä saamme irti. ”Niin, oletko sinä jonkin alan lääkäri tai jotakin? Tarvitsisimme apua näihin muistihäiriöihin”, jatkoi Antero tivaamistaan.
”- - -” Puhelimen toisesta päästä tulee jonkinlaista selitystä...
”Psykologian kandidaatti”, Antero huikkaa meille puhelun välistä ja nyökkää tyytyväisenä. ”Anita antoi tämän numeron, tuntee kuulemma sinut, tai tietää.”
”- - -” Mitä se Mikael nyt selittää. Onko tämä väärä Mikael, kun hän ei tunnu tuntevan Anitaa?
”Tai Anita vissiin tuntee jonkun Sadun”, Antero selittää puhelimeen takaisin. Ilmeisesti tämä Mikael on hieman hidasälyinen... Anita tarkentaa Anterolle välissä: ”Manner, Satu Manner”. Antero jatkaa keskeytymättä selitystään: ”niin Mantereen Sadun, joka ilmeisesti oli antanut numerosi Anitalle”
”- - -” Anteron ilme kirkastuu. Ahaa, nyt tärppäsi.
”Joo, mulla ja Venlalla on mennyt muisti ja me halutaan tietää, että voitko sinä auttaa?”
”- - -” Eipä taida voida, mikäli osaan lukea Anteron silmistä.
”Mutta eikö olisi jotakin teosta tai..” Ilmeisesti Antero alkaa jo luovuttaa. Mikael ei kai ole kovin auttamishaluinen. Toisaalta, emmehän edes tunne koko kaveria, joten ymmärrettäväähän tuo on.
”- - ?”
”Amarillossa.” Anteron kasvojen ilmeet vaihtelevat jokaisen puhelimesta kuuluvan kommentin jälkeen. Hei, ehkäpä se mies tulee vielä illan aikana pistäytymään.
”- - ?”
”Tässä baaritiskin lähellä ---”, Antero kuvailee seurueemme ja näyttää itseensä tyytyväiseltä. Mikael taitaa sittenkin tulla käymään.

Jep. Antero haluaa saada suolapähkinöitä ja juotavaa. Mikael lupasi tulla käymään Amarillossa viimeistään vartin päästä. Pohdimme mahdollisia vaihtoehtoja, joita Mikael voisi kenties ehdottaa muistin palauttamiseksi. Odotus tuntuu pitkältä, kunnes Petri alkaa yllättäen kertoa koko pöytäseurueellemme edellisen kevään suhteestaan minuun. Olemme siis seurustelleet viime helmi-maaliskuussa? Ahaa... Onpa ollut silloin miesmaku... Miksi Petrin piti tämä tässä ja nyt kertoa? Ja vielä kaikille mahdollisille kuulijoille? Varmaan olisi ollut parempi keskustella asiasta ensi kahdenkeskisesti, mutta sanottua ei saa sanomattomaksi. En jaksa närkästyä Petrin jutuista pahemmin, kiinnostukseni saada kuulla elämästäni ennen muistinmenetystä voittaa ärsyyntymisen.

Mikael saapuu ilmeisen kiireisenä puoli kuuden maissa pöytäämme Amarilloon. Ruskea nahkatakki ja huolettomasti korville kiskaistu pipo luovat rennon vaikutelman. Tämä kaveriko joku psykologi? Kiireissään Mikael ei ehdi (tai sitten vetoaa kiireeseensä eikä halua/viitsi) muuta kuin antaa TYKSin psykiatrisen osaston numeron ja kysäistä muutaman kysymyksen ennen kuin jatkaa matkaansa. Vai niin, eipä tästä tainnut olla paljoakaan apua.

Miten tuo hahmo, Mikael Asikainen, tuntuikin niin tutulta? Luultavasti lisää näitä kaverin kavereita, joita olen joskus tavannut.

Antero ei oikein ole tyytyväinen Mikaelilta saamaansa apuun. Hän tuntuisi haluavan saada muistinsa takaisin hinnalla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti. Mihinköhän hänellä on kiire? Itsestäni tilanne tuntuu lähinnä koomiselta. On mielenkiintoista kuunnella toisten kertomana asioita omasta elämästä. Mieltäni painaa enemmän päässäni ajoittain kuuluvat avunhuudot. Yhdistän mielessäni muistinmenetyksen ja avunhuudot toisiinsa, mutta en puhu tuntemuksistani muille. Anteron tilanne tuntuu samankaltaisuudestaan huolimatta olevan erilainen kuin minulla. Antero jatkaa tivaamistaan Anitan kanssa ja tahtoo häneltä lisää jotain psykologituttuja tai muita mahdollisia auttajia. Kaivamme taskuistamme puhelinmuistioita – minä muiden mukana tongin laukkuani – ja tarkastelemme numerosaldoa. Anitalta löytyy jonkun Karin numero. Kari tosin on jonkinlainen okkultisti ja hieman hämärä kaveri Anitan selityksen mukaan, mutta häneltä saattaisi löytyä tuttavia, jotka osaisivat auttaa. Antero ottaa numeron onnellisena vastaan ja syventyy taas puhelinkeskusteluunsa. Minä jään katselemaan puhelinmuistiostani löytyviä numeroita.

Numeroita ei ole kuin viisi:

Kari – jolle Antero on juuri soittamassa – on ilmeisesti kuulunut tuttavapiiriini. Hänen numeronsa löytyy muistiostani ensimmäisenä. En omaa minkäänlaista muistikuvaa Karista, mutta mikäli hänkin tulee käymään Amarillossa, niin enköhän vielä illan aikana tapaa hänetkin.

Seuraava numero kuuluu Sadulle, siis Anitan kadonneelle ystävälle, joka ei halua tai voi vastata puhelimeensa.

Kolmantena on, mitä..? Mikael Asikainen? Hetki sitten kaveri oli pöydässämme, enkä edes tiennyt tuntevani. Tai pitäisikö sanoa tunteneeni? Nimi ei kyllä herätä mitään muistikuvia. Toisaalta Mikael kyllä tuntui etäisesti tutunoloiselta.

Puhelinmuistiosta löytyivät vielä Petri ja Anita, pöytäseuruelaiset. Anteron numeroa ei kyllä ollut, joten hänen kanssaan emme sitten ole kai olleet parempia tuttuja.

Antero saa puhelunsa päätökseen ja ilmoittaa meille, että Kari olisi tulossa jonkin ajan kuluttua käymään. Karin numero oli löytynyt muistiostani, joten odotin innolla tapaavani tämän henkilön. Jos vaikka nyt selviäisi miksi olin tullut Turkuun. Anita ja Petri olivat osoittautuneet huonoiksi tietolähteiksi. Vaikka ilmeisesti olinkin ollut Petrin kanssa jonkinlaisessa seurustelusuhteessa vuoden alkupuolella, en jaksanut uskoa, että se olisi mitenkään liittynyt tulooni Turkuun. Kari mahdollisesti osaisi kertoa enemmän menneisyydestäni ja antaa parempia neuvoja muistin palauttamiseksi kuin Mikael, joka oli vain huiskaissut TYKSin numeron ja jatkanut lähes saman tien matkaansa.

Kari tuntuu saapuessaan mystiseltä tyypiltä. En saa millään tuntemusta siitä, että olisin tavannut Karin aiemminkin. Hän kyselee paljon tilanteestamme ja pohdiskelee mielessään erilaisia vaihtoehtoja selostaen samalla minulle ja Anterolle mitä ne tarkoittavat. Anita varoitteli Karista selvästikin turhaan. Kari tuntuu luotettavalta kaverilta, joka yrittää auttaa tosissaan. Hän soittaa jollekin ystävälleen Lassille tai Lasselle ja lupaa, että tämä osaa auttaa paremmin. Jäämme odottelemaan tämän Lassen/Lassin saapumista. Anita poistuu tässä vaiheessa paikalta selitellen kiireitään. Jonkin ajan kuluttua Lasseksi esittäytyvä charmikas mies saapuu. Hän tuoksuu vastustamattomalle. Olen tuntevinani pientä nälkää ja pyydän, että siirtyisimme jonnekin syömään. Muut menevät edeltä suunnaten viereiseen Hesburgeriin. Tulen Petrin kanssa hieman syrjemmällä perässä. Hän selittää innoissaan viimekeväisen suhteemme laatua intiimejä yksityiskohtiaan myöten auki, niin ettei mitään jää minulle ainakaan epäselväksi. Kiitän häntä lyhyesti ja liityn muiden joukkoon. Ruokahaluni on tipotiessään.

Kari hävisi jonnekin, mutta teemme tilauksemme Hesburgerin kassalla ja menemme syömään. Tilaamani ranskalaiset eivät tunnu millään riittävän, vaan katselen kateellisena kuinka muut syövät aterioitaan. Miten taas voikin olla näin nälkä?

Kesken kaiken Lassen esitellessä hypnoosia vaihtoehtoisena parannuskeinona muistikatkoksiin paikalle saapuvat Mikael ja Kari, sekä Matti Mantereeksi, Sadun isäksi esittäytyvä mies. Huomaan Karin seurassa vielä hiljaisen naishenkilönkin, mutta tämä ei katso aiheelliseksi esittäytyä. Lasse jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä hypnoosista ja huomaan Anteron innostuvan asiasta enemmän kuin mistään muusta hänen ollessaan seurassani koko päivänä. Hänen epäilyksensä Lassea ja Karia kohtaan ovat ilmeisesti tipotiessään ja hän haluaa kokeilla hypnoosia. Heti. Itse mietin hypnoosin mahdollisuuksia. Lasse kyllä kertoi, kuinka loistavia tuloksia hypnoosilla on saatu, mutta jotenkin ajatus ei oikein saa minua luottamaan itseensä. Mielessäni kaikuvat Anitan varoittavat sanat Karista ja Lassesta ja paikalle saapunut Mikaelkin näyttää epäilevältä.

Miksi ihmeessä minua kiinnostaa mitä mieltä Mikael on asioista? Parasta lienee vetää hänet hieman syrjemmälle ja keskustella siitä miten hyvin tunsimme ennen kuin lähdin keväällä Helsinkiin.

Itse asiassa, miksiköhän lähdin keväällä Helsinkiin? Tai minne sitten lähdinkään. Ainakin nämä ihmiset väittävät että Helsinkiin menin, mutta kukaan ei tunnu tietävän syytä.

Jatkamme Hesburgerilta Lassen kotiin, jossa hän aikoo suorittaa Anterolle hypnoosi-istunnon. Itse en vielä tiedä aionko hypnoosia kokeilla, mutta mikäli Antero saa siitä apua, en näe mitään syytä olla itse kokeilematta sitä. Ainakin haluan välttämättä päästä katsomaan miten Antero hypnoosista hyötyy. Matkalla Mikael pyrkii selvästikin kääntämään pääni niin, etten kokeilisi hypnoosia. Lasse ei kuulemma ole mikään ammattilainen ja aikaansaadut tuhot voivat olla suurempia kuin aikaansaadut hyödyt. Suostun miettimään vielä toiseen kertaan. Olen silti äärettömän kiinnostunut näkemään miten Anterolle käy. Onhan hän sentään ensimmäinen koekaniini ja mikäli hänelle käy huonosti, ei minun tarvitse silti suostua. Kyllä varmasti Petri tai Mikael suojelisi minua, mikäli jotain uhkaavaa ilmenisi.

Päästyämme Lassen asunnolle meidät muut ohjataan odotushuoneeseen ja Lasse aloittaa Anteron kanssa hypnoosi-istuntonsa. Odottelemme Petrin ja Mikaelin kanssa hänen odotushuoneessaan istunnon kulumista. Olen kiinnostunut näkemään miten hypnoosi vaikuttaa Anteron muistiin. Mikäli hänen muistinsa palautuu edes osittain, saatan olla valmis kokeilemaan itsekin hypnoosin vaikutusta. Mikael istuu vieressäni ja selvästikin yrittää käännyttää minua perinteisen psykologian pariin. Miten minusta vain tuntuu, että se ei nyt välttämättä riitä tässä tapauksessa. Jossakin vaiheessa Kari saapuu Lassen asunnolle kummallinen naisseuralaisensa mukanaan. Nainen esittäytyy Anneksi ja on paremmin tutustuttuna itse asiassa ihan mukava. Odotellessamme nälkäni taas kasvaa ja päädymme Lassen keittiöön etsimään itsellemme ruokaa. Toisaalta ei minulla ollutkaan nälkä.

Antero saa lopulta hypnoosi-istuntonsa päätökseen ja juttelen hetken hänen kanssaan. Hän ei pitänyt kokemusta huonona ja kertoo muistinsa palautuneen jonkin verran. Hän kertoo muistavansa lapsuudenkotinsa ja vanhempansa. Lisäksi hän sai takaisin jonkinlaisia tunnemuistoja. Minä en nyt aivan tuollaisista muistoista ole kiinnostunut. Lähinnä haluan tietää miksi käytän kahta nimeä, Saijaa ja Venlaa, ja että miksi ihmeessä olin tullut Helsingistä Turkuun? Mikäli hypnoosilla olisi todella mahdollista palauttaa muistikuvia, niin haluaisin ehdottomasti kokeilla sitä heti. Antero vaikutti huoneesta ulos tullessaan niin hyväntuuliselta ja rennolta, että en voi olla luottamatta Lasseen, sanoi Mikael sitten mitä sanoi.

Jälleen pohtiessani noita tapahtumia pitkän ajan kuluttua uudestaan voin vain pudistella päätäni. Miksi ihmeessä olin noin luottavainen. En edes tuntenut Lassea ja hypnoosi väärissä käsissä olisi voinut saada aikaan vaikka mitä pahaa. Toisinaan sitä vain on luottavainen. Ja kaikki tuntematon ei olekaan aina pahaa.

Keskustelen Anteroa haastateltuani vielä hetken Lassen kanssa ja mielessäni tulen siihen tulokseen, että en omaa mitään hävittävää. Tuskinpa täysin vieras tyyppi kuitenkaan voi mitenkään hyötyä siitä, että kerron hypnoosissa asioita itsestäni.

En muista itse hypnoosikokemuksesta juurikaan mitään. Minulla on ollut lämmin ja rento olo, kaikki on ollut ihan hyvin. Hypnoosin loputtua Lasse näyttää hieman hämmentyneeltä ja kertoo kummallisia asioita. Nimeni ei siis olekaan Venla Nieminen, mitä olen aiemmin epäillytkin. En oikein tunne nimeä omakseni, mutta koska sitä nimeä olen käyttänyt, niin siihen olen myös tyytynyt. En myöskään ole Saija Kallio, jolla nimellä ainakin Mikael minut tuntee. Olin myös käyttänyt tätä nimeä junalipussani. Kuka sitten olen, jos en Saija enkä Venla? Niin... Lasse kertoo, että hypnoosissa paljastunut oikea ristimänimeni on Aurora Steinheil. ”Että mikä?” kysyn.

Aurora Steinheil.

Kuullessani nimen tunnen sen omakseni. Muistan, että todella olen sen niminen. Saija ja Venla ovat vain nimiä, joita olen joutunut pakosta ajoittain käyttämään. Nimeni kerrottuaan Lasse paukauttaa päälle vielä, että syntymävuoteni on 1797. Mitäh?! Lasse on selvästi aivan sekaisin päästään. Ihmiset eivät elä yli kolmesataavuotiaiksi. Luulisi hänenkin sen tietävän. Lasse kuitenkin kirjoittaa nimeni ja syntymävuoteni paperilapulle ylös ja ojentaa sen minulle aivan vakavissaan. Hän ei tarkemmin selittele, mutta joillakin henkilöillä, ei ihmisillä, iän pituus saattaa todella olla enemmän kuin se normaali 70–80 vuotta. Ja minä ilmeisestikin olen sellainen. MILLAINEN???

Hypnoosin jälkeen ajatukset pyörivät päässäni ja pyydän, että Lasse sanoisi muille, etteivät he kyselisi mitään hypnoosissa selvinneistä asioista. Antero tulee kuitenkin innoissaan härpättämään viereeni jännittävästä kokemuksesta, johon vastailen melko niukkasanaisesti. Petriä kiinnostaa myös kovin mitä hypnoosissa on paljastunut ja hän muutamaan otteeseen kysyykin, että joko muistan hänet. Mikä tuossa pojassa olisi niin erityistä, että hänet pitäisi muistaa? Mitään niin ihmeellistä ei ainakaan mieleeni tule. Päinvastoin.

Mikael haluaa kokeilla miten perinteinen psykologia auttaisi avaamaan muistiblokkia, jolla nimellä hän muistinmenetystäni kutsuu. Sovimme tapaamisen sunnuntain iltapäivälle kolmeksi. Lisäksi sovimme ennen lähtöämme Lassen luota, että menemme seuraavana aamuna Antero, minä, Mikael ja Kari TYKSiin käymään. Mikael onnistuu kuulemma jotenkin ujuttamaan meidät tutkimuksiin, vaikka minulta ja Anterolta ei henkilöllisyyspapereita jostakin kumman syystä löydykään.

Lasselta lähdettyäni kuljen hetken yhtä matkaa Petrin, Anteron ja Mikaelin kanssa, kunnes päätän suunnata jonnekin hotelliin yöksi. Otan Mikaelin neuvosta vaarin, enkä majoitu jonkun entisen puolitutun luokse.

Hotellissa jään tuijottamaan sänkyni vastapäistä seinää ja pyörittelen päivän tapahtumia päässäni. Antero tuntuu edelleen liian tutulta ollakseen vain joku bileissä tavattu valokuvaaja. Ja Mikaelista vaivalla ongittujen niukkojen vihjeiden jälkeen saatan ehkä kuvitella, että meillä olisi ollut kenties jonkinlainen suhde ennen lähtöäni Helsinkiin. Se selittäisi osaltaan hänen ylihuolehtivaa asennettaan Saijaa, tai siis minua kohtaan. Entäs sitten parivaljakko Kari ja Lasse? Karin puhelinnumero löytyy muistikirjastani repäistystä sivusta. Kari selvästi tunnisti kuka olen, mutta itse en todellakaan tiedä mitä kautta näin kummallisen hiipparin olisin muka tuntenut. Lasse puolestaan saa aivoissani aikaan jonkinlaisen näläntunteen aina tullessaan riittävän lähelle. Joko hän käyttää jotakin todella erikoista partavettä tai sitten itse miehessä on jotakin erityistä...

Mutta päällimmäisenä kaikista ajatuksista päässäni pyörii ajatus siitä, että kuka, tai pikemminkin MIKÄ, minä olen?? Tiedän olevani Aurora Steinheil, mutta en voi olla syntynyt vuonna 1797, kuten Lasse väittää minun hypnoosissa paljastaneen. Tavalliset ihmiset eivät elä näin kauan. Mutta mikäli olen tiennyt hypnoosin vaikutuksessa nimeni oikein, niin miksi sitten olisin keksinyt jonkin aivan kummallisen syntymäajan. Ja jos taas syntymäaika on keksitty, niin miksi en olisi keksinyt jotain yhtä outoa myös nimekseni. Pää tuntuu hajoavan ristiriitaisten ajatusten myllerryksessä. Koen, että on helpompaa vain työntää hämmentävä synnyinaika jonnekin mustaan ajatustyhjiöön ja jatkaa ilman siitä aiheutuvia ahdistavia tuntemuksia. Paitsi että, mistä mieleeni ajelehtii kuvia palavasta Turusta, juuri muuttaneesta yliopistosta tai muista menneistä tapahtumista? On helpompi vain mennä sänkyyn ja nukkua yön yli vailla hämmentäviä unia.

Sunnuntai 31.10.2004

Sunnuntaiaamuna nousen aikaisin pää vielä sekaisin edellisillan ajatuksista. Syön aamiaisen hotellin aulabaarissa ja lähden kohti TYKSiä, jonka luona olen luvannut tavata Anitan, Anteron, Karin ja Mikaelin. Matkalla sairaalalle joudun ylittämään Tuomiokirkkosillan bussilla. Jostakin syystä en vain voi kuvitella käveleväni sen yli. Olen varma, että mikäli kävelisin keskelle siltaa, se alkaisi sortua ja vetäisi minut mukanaan. Bussissa suljen silmäni ja peitän korvani käsilläni tullessamme sillalle. Muut matkustajat katsovat minua pitkään, mutta he eivät voikaan tietää mitä tapahtuisi, jos bussi joutuisi pysähtymään sillalle.

Sairaalassa pääsemme Anteron kanssa jonkun lääkärin tutkimuksiin. Lääkäri on ilmeisesti Mikaelin vanha tuttu, sillä hän ei kummemmin henkilötietoja kysele, vaan siirtyy onneksemme lähes heti ottamaan testejä ja tekemään kokeita. Voin sairaalassa hieman huonosti. Tunnen, että veri ei kierrä kunnolla ja että olen kasvoiltani aivan valkoinen. Hetken päästä menetän tajuntani.

Jostakin syystä muistan elävän tarkasti kuinka apua huutava ääni päässäni kirkastui ja koveni ollessani tajuttomana. En oikein ymmärrä miten se on mahdollista että kuulen siinä tilassa mitään, ja vielä oudompaa on se, että muistan sen selvästi.

Emme saa sairaalasta oikeastaan mitään hyötyä irti. Meille sanotaan, että nopeimmat tulokset voivat olla valmiita puolelta päivin, mutta maanantaihin asti kestää ennen kuin saamme enemmän tuloksia. Menen sairaalasta hetkeksi yksikseni Kupittaan puistoon kävelemään ja miettimään sitä, mikä jäi eilisiltana kesken.

Kahdentoista jälkeen soitan TYKS:in laboratorioon ja kyselen tuloksiani. Minulla todetaan alustavien tutkimuksieni mukaan pallopunasoluanemia. En oikein ymmärrä mitä nainen puhelimen toisessa päässä selittää kiihtyvällä vauhdilla, mutta tajuan, että veriarvoissani on jotain kummallista. Jotain vaarallista. Minun pitäisi tulla lisätutkimuksiin, sillä nainen ei ollut varma, olivatko testit tehty oikein, sillä vaaralliset veriarvot olivat aivan huippulukemia. Myös valkosoluissani todettiin jotain outoa.

Neuropsykologisessa tutkimuksessa todettiin, että syynä minun ja Anteroon muistamattomuuteen saattaa olla aivotärähdys. Syynä voisi olla myös jonkinlainen psykologinen este, jonka olemme itse itsellemme luoneet. Esimerkkinä tähän voi olla suuren trauman kokeminen ja siitä selviytyminen kieltämällä muistot.

Fyysisesti kaikki tuntuisi aivoissamme olevan kunnossa, paitsi että hajuaistissani todettiin olevan jotain kummaa...

Maleksin kaupungilla kunnes kello alkaa lähestyä yhtä. Satu soitti pian sairaalasta päästyämme ja halusi nähdä minut. Sovimme puhelimessa törmäävämme toisiimme Hansan R-kioskilla. Astellessani kohti tapaamispaikkaa kuljen Hansan Hemingwaysin ohi ja näen eilisen yksityisetsivän Mantereen istumassa siellä. Onneksi Satu tunnistaa minut päästessäni kioskille, sillä en taaskaan saanut vanhan ystäväni kasvoja mieleeni. Päätämme mennä myös Hemingwaysille, sillä Sadulla on kuulemma asiaa, jonka kertomiseen voi mennä kauan. Jokohan vihdoin saan tietää, miksi olen tullut niin kiireellä Turkuun? Satu on puhelinmuistiostani viimeinen kontaktini, jonka kanssa en ole vielä keskustellut.

Tilaamme teetä ja Satu aloittaa tarinansa. Ensin hän kyselee hieman mitä muistan edelliskeväästä. Muistanko, että tunsimme? Muistanko, että sanoin hänelle silloin, että tiedän mikä hän on? Muistanko, että lähdin hänen kanssaan kiireellä jonnekin metsämökille? En, en, EN! En muista mitään.

Olin kuulemma sanonut Sadulle, että tiedän mikä hän on ja vaatinut häntä lähtemään kanssani paikkaan, josta hän löytäisi lisää kaltaisiaan. Olin vienyt Sadun jonnekin yksinäiselle metsämökille keskelle korpea ja esitellyt hänelle siellä paljon uusia ihmisiä. Tai siis en ihmisiä vaan joitain, mitänenyttaasolikaan. Jotenkin Sadun kertomus liittyi Hovilaisiin ja Varjohovilaisiin, mutta suurin osa hänen selityksestään meni ohi korvieni. Liikaa yliluonnollisia asioita kerralla ylittää käsityskykyni, ja kadotan tarinan punaisen langan.

Sadun juuri lopetellessa outoa kertomustaan tekemisistäni, paikalle pyörähtää eilinen entiseksi poikaystäväkseni esittäytynyt Petri. Hän liittyy seuraamme ja kuuntelee muka-kiinnostuneen näköisenä selostustani siitä, miten en muista entisiä tuttavuuksiani. Jostakin samaan pöytään kanssamme saapuu myös joku Sakariksi esittäytyvä nuorimies. Hänen kanssaan emme ole vielä tavanneet ja tuntuu oikeasti hyvältä tutustua ”normaalilla tavalla” uusiin kasvoihin. Hän on hurjan kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Mies on kuin kyselyikään ehtinyt pikkupoika. Itsestään hän ei juurikaan kerro mitään, on kuulemma tamperelainen opiskelija lomilla. Onneksi Sakari syventyy nopeasti keskustelemaan Petrin kanssa itämaisten taistelulajien hienouksista jättäen minut ja Sadun kysymyksineen rauhaan.

Olin luvannut tavata Anteron tänään kahdelta, joten soitan hänelle hieman vaille kaksi ja kutsun hänet kanssamme Hemingwaysiin. Antero kertoo olevansa keskustan tuntumassa ja saapuu paikalle nopeasti. Keskustelemme jonkin aikaa niitä näitä, kunnes vetäydyn joksikin aikaa Anteron kanssa kahdenkeskiseen keskusteluun. Kysyn häneltä tunteeko tai tietääkö hän jonkun Aurora Steinheil –nimisen henkilön. Hän kertoo että nimi tuntuu tutulta, mutta ei todellakaan voi muistaa häntä – ja naurahduksen säestämänä lisää ”tässä tilassa ainakaan”. Kysyn myös Sadulta kahden kesken tunteeko tai tietääkö hän Auroraa. Hänkään ei myönnä tuntevansa nimeä, mutta neuvoo minua kääntymään asiani kanssa isänsä puoleen. Yksityisetsivä Manner on oikea henkilö selvittämään kadonneita henkilöitä.

Jossakin vaiheessa huomaan Mikaelin liittyneen seuraamme, mutta koska olin luvannut tavata hänet kolmelta kirjastolla, en katsonut aiheelliseksi häiritä hänen ja Mantereen keskustelua. Yhtäkkiä Matti Manner nousee pöydästään ja lähtee toiseen tapaamiseen. Minulle tulee kiire juosta hänen peräänsä. Tavoitankin miehen ja pysäytän hänet hetkeksi. Ojennan hänelle eilen illalla hypnoosin jälkeen Lassen kirjoittaman lapun, jossa lukee Auroran – siis minun? – nimi ja syntymävuosi. Pyydän etsivää selvittämään kuka nainen on ollut ja missä hän on elänyt. Kiitän ja päästän kiireiseltä vaikuttavan Mantereen jatkamaan matkaansa.

Ehdin juuri ja juuri hakea tavarani Hemingwaysista, pukea takin ylleni ja lähteä kohti kirjastoa ennen kuin kello lyö kolme. Tapaan kirjastolla Mikaelin ja Anitan, joka mielellään tulisi mukaamme psykologiseen istuntoon. Lähdemme kohti Mikaelin toimistoa, joka sijaitsee lähellä nykyistä yliopistoa. Matkalla joudumme jälleen ylittämään Aurajoen, jonka yli en tälläkään kertaa suostu kävellen menemään. Otamme siis bussin ja pääsemme sillä joen toiselle puolelle. Kuulen korvissani, kuinka silta valittaa auton ajaessa sen yli. Toimiston lähellä hyppäämme bussista ulos ja suuntaamme Mikaelin työhuoneelle. Huone on kodikas ja Mikael keittää meille teetä. Puoli neljästä puoli viiteen minulta kysellään kaikenlaisia asioita menneisyydestäni ja muistoistani. Lisäksi Mikael haluaa selvittää mitä kieliä osaan puhua ja ymmärrän. Jotenkin koen, että hän tietää minusta jotain, mitä hän ei vain halua paljastaa. Yritän Anitan kautta udella tietoja itsestäni ja menneisyydestäni, muitta en saa Mikaelia puhumaan vapaasti. Asia on siis selvästi jotain arkaluonteista.

Jotta pääsisimme vanhoilla bussilipuilla takaisin keskustaan ja valittavan sillan yli, lähdemme työhuoneesta jonkin veran ennen viittä. Yliopiston luona huomaan saaneeni Sadulta tekstiviestin, jossa minua varoitetaan ryhtymästä mihinkään toimiin Karin kanssa ennen kuin olen nähnyt Sadun. Outoa. Lupaan kuitenkin nähdä Sadun kunhan pääsemme takaisin toimistolta. Matkalla linja-autopysäkille poikkeamme Tuomiokirkon kautta. Kuulen kirkon lähellä sen syvyyksistä kaikuvaa kuoromusiikkia. En ymmärrä miksi Anita ja Mikael eivät kuule musiikkia. Sehän soi aina kaikkien vanhojen kirkkojen läheisyydessä. Poikkeamme sisälle kirkkoon ja Mikael kyselee lisää outoja kysymyksiä. Olenko ollut sivukappeleissa? Onko kirkko aina ollut tämän näköinen? Miltä minusta tuntuu kun tulen sisälle rakennukseen?

Selviydymme keskustaan loistavasti, sillä bussimme ylitti sillan nopeasti ja turhia jarruttelematta. Matkalla Kari yrittää tavoittaa minua, mutta en halua vastata hänelle ennen kuin olen jutellut enemmän Sadun kanssa. Hän tuntuu tietävän asioita Karista ja tämän ystävistä. Tapaamme Sadun, mutta samaan aikaan Antero soittaa ja pyytää minua tulemaan luokseen. Selviää, että hänen luonaan ovat myös Kari ja kumppanit. Pyydän Mikaelia taivuttelemaan Anteron tulemaan luoksemme Kauppatorin laidalle YKSIN. Haluan nähdä mitä Anterolle on tehty, sillä tämä ei tunnu puhelimessa omalta itseltään.

Anteron saavuttua Kauppatorille siirrymme Café Noiriin. Kahvilassa Antero kertoo saaneensa Karilta ja Lasselta jotain punaista hilloa, joka kohensi hänen oloaan mainittavasti. Tämä punainen mössö kuulemma auttaa saamaan muistia takaisin. Olen hyvin epäileväinen. Vieressäni Satu ja Mikael ovat yhtä epäilevän näköisiä kuin minäkin. Kysyn Anterolta mitä tämä punainen aine on. Hän ei osaa vastata, mutta kertoo, että hän haluaa ainetta lisää. Kun esitän Anterolle kysymyksen ”Haluatko ennemmin takaisin muistisi kuin lisää tätä punaista ainetta?” hän ei osaa vastata. Mielellään hän ottaisi molemmat, mutta jos pitäisi valita, niin hän ottaisi kyllä ennemmin... lisää punaista. Päätän, että en halua tätä ainetta, joka selvästi aiheuttaa vahvan riippuvuussuhteen jo yhdestä maistokerrasta.

Yllättäen selkämme takaa seisovat Kari, Lasse ja Anne. Emme tiedä, paljonko he ovat kuullet puheestamme, mutta suljemme kaikki suumme yhtä aikaa kuin käskystä. Vatsaani koskee. Minulla on nälkä. Tajuan, että söin vain muutama minuutti sitten lämpimän sämpylän, mutta himoitsen jo Petrin lautasella komeilevaa leipää. Päässäni alkaa huimata ja tunnen kuinka kasvoni vetävät taas valkoisiksi. Minulla on paha olo ja nälkä yhtä aikaa. Käteni tärisevät, mutta yritän salata heikon oloni nojaamalla seinään ja selittelemällä kaiken nälän syyksi. Kari kertoo minulle, että hänellä on punaista ainetta, hilloa, jonka puutteesta heikko oloni ja nälkäni johtuvat. Hänellä on ainetta vielä vähän, mutta Annen laukusta löytyvä määrä on viimeinen tiedossa oleva saatava erä. Kari lisää, että mikäli en ota ainetta, heikko oloni pahenee ja että tulen muutaman viikon sisällä kuolemaan. Mitä? En jaksa uskoa. Katson Anteroa, joka säteilee hyvää tuulta ja tarmoa. Vieressäni Mikael supattaa minulle miten vaarallista voi olla ottaa jotain ”lääkettä” tietämättä mitä se on. Nykylääketieteellä on varmasti keinonsa auttaa minua oikein menetelmin. Horjun päätöksessäni kahden vaiheilla.

Yhtäkkiä Kari ja Mikael poistuvat jonnekin keskustelemaan ja Anne jää viereeni istumaan. Hän on oikeasti huolissaan minusta ja vannoo, että hänen kädessään olevassa purkissa on ainoaa oikeaa lääkettä, joka auttaisi tilanteeseeni. Nälkäni kasvaa. Mieleni tekee yllättäen puraista Annea. ”Kerää itsesi”, mietin pääni sisällä. Mikael tulee takaisin istumaan ja Kari kysyy haluanko ”hilloa” vai en. Mikäli otan tätä lääkkeeksi kutsuttua mönjää, niin minun pitää luvata vastikkeeksi auttaa Karia ja Lassea etsimään jotakin jostakin. Antero vaatii, että mikäli otan lääkettä, niin Karin kumppaneineen tulee myös auttaa meitä löytämään Daturo, jotta puolestamme auttaisimme heitä heidän etsinnöissään. Mietin. Ajatukseni harhailevat, enkä saa niistä kiinni. Samaan aikaan päässäni alkaa heittää niin, etten hetkeen edes näe kunnolla. ”Anna sitä ainetta”, sanon Annelle. Aivan sama mitä tapahtuu ja mihin lupaudun, näin tämä ei kuitenkaan voi jatkua. Avaan purkin vapisevin käsin ja katselen kuinka kädessäni oleva lusikka tärisee kaataessani purkin pohjalta tipan ”hilloa”. Katson ympärilleni ja näen, että kaikki pöydässämme seuraavat tilannetta tarkkaavaisesti. Huomaan Sadun ja Petrin kasvoilla epäröivän ilmeen. Muut näyttävät odottavan että laitan lusikan suuhuni. Myös Mikael.

Kurkustani alas valuva aine säteilee lämpöä ja tunnen kuinka mieleni kirkastuu. Oloni kohenee samaa vauhtia kuin ”hillo” valuu alaspäin. Vilkaisen Anteroa, joka katsoo minua hymyillen epävarmana. Virnistän takaisin. Tunnen jälleen olevani Elossa. Kiitos!

Lähdemme Café Noirista kiireellä Karin, Annen ja Lassen johdolla kulkemaan kohti jotakin paikkaa, josta Daturon voisi löytää. Lähtiessämme Satu varoitteli minua ryhtymästä mihinkään enää tätä arveluttavampiin toimiin kyseisen kolmikon kanssa. Ja mikäli löytäisimme tämän salaperäisen Daturon, minun olisi parempi lähteä vauhdilla pois. Kari, Anne ja Lasse kulkevat edellä, perässä tulemme minä, Antero, Petri, Mikael ja jostakin syystä joukkoon liittynyt Sakari sekalaisessa järjestyksessä. Kahvilaan jäivät Satu ja Anita. Heillä ei ollut halua lähteä mukaamme. Päästyämme kahvilasta ulos Antero vilauttaa minulle tyhjää purkkia, jossa on vielä reunoilla punaista mönjää. Sieppaan sen nuollakseni loput aineesta suuhuni, mutta Antero on liian nopea. Päädymme siihen tulokseen, että jämät säästetään tärkeämpään käyttöön kuin hetkelliseen mielihyvään. Antero sulloo purkin takkinsa sisään ja vilkaisee minua. Hetken päästä hän hymähtäen nakkaa minulle purkin tahmaisen kannen kuin luun koiralle. Olipa jalosti tehty...

Matkalla Mikael pyytää minua jäämään hänen kanssaan joukon jälkeen, jotta voisimme keskustella rauhassa toisten kuulematta. Ajattelen, että Mikaelin on hyvä kuulla hypnoosissa selvinneet asiat ennemmin minun suustani, kuin myöhemmin jonkun toisen paljastamana. Tuntuu kuin olisin hänelle jotakin velkaa. En oikein tiedä mistä tunne johtuu, mutta uskon, että tunne ei ole väärä. Aloitan kertomukseni kysymällä Mikaelilta mitä hän tietää henkilöstä nimeltä Aurora Steinheil. Hän ei ole koskaan kuullutkaan kyseistä nimeä, mutta sanoo, että Kari on puhunut minusta käyttäen Saijan sijasta nimeä Aurora. Kyllä. En ole Saija Kallio, vaikka niin olen joskus väittänytkin. En ole myöskään Venla Nieminen, vaikka kovin moni minut sillä nimellä tunteekin. Minä olen Aurora Steinheil. Minä muistan sen. Jatkan Mikaelin tenttaamista. ”Arvaa kuinka vanha olen”, kysyn häneltä. Tämä on edelleen hieman hämärä asia minullekin, mutta muistini sopukoista hiljalleen paljastuvien kuvien vuoksi voin uskoa Lassen väittämään vuosilukuun. ”No ainakaan et ole reilu parikymppinen, kuten keväällä luulin. Olet paljon vanhempi. Nyt puhutaan vuosikymmenistä. Muistatko, kun itse puhuit yliopiston muuttamisesta pois keskustasta. Muistan lukeneeni jonkun 20-luvulla syntyneen turkulaisen haastattelun tuossa pari viikkoa sitten, ja hän valitteli vanhan yliopistorakennuksen purkamisen olleen virhe silloin hänen nuoruudessaan”, Mikael vastaa minulle. ”Aivan.. Olen syntynyt vuonna –97, arvaa millä vuosisadalla”, arvuutan häneltä. Oloni on jotenkin sumuinen. Tiedän, että kerron Mikaelille arkaa ja uskomattomalta kuulostavaa asiaa, mutta en itse kykene suhtautumaan paljastamiini tietoihin asiaan kuuluvalla vakavuudella. Tunnen, että näiden tietojen jälkeen olen kuin jotain välteltävää pahaa Mikaelin silmissä. Siksi en edes yritä. Annan sanojen valua suustani suuremmin miettimättä niiden seurauksia. Seuraukset ovat joka tapauksessa samat. Yhdentekevää miten asian esittää.

”Tuhat kahdeksansataaluvulla? Tuhat seitsemänsataaluvulla? Tuha--”
”Oikein. Olen syntynyt vuonna 1797.” Mikael on hiljaa. Tiesin tämän tulevan. Kohta hän väittää minua hulluksi ja kääntyy kotiinsa. Hiljaisuus jatkuu. ”Se siitä. Nyt sinä..”, aloitan tietäen mitä Mikael on kohta sanomassa. Muotoilen jo seuraavaa lausetta mielessäni, ”Oli hauska tutustua ja kiitokset kaikesta. Ymmärrän ettet halua enää...”
”Ei, kyllä minä näin tämän tulevan”, sanoo Mikael. Siis mitä? Ei pakoreaktiota? Nyt hän selvästi tietää jotain, jota minä en tiedä hänen tietävän. ”Ei tämä välttämättä muuta asioita”, hän jatkaa, mutta näyttää mielestäni pahoinvoivalta. Itse asiassa säälin häntä, mutta hänen tuntemansa Saija oli valetta. Jäljellä olen vain minä, Aurora.

Saavumme jonkin kerrostalon pihaan. Tunnistan paikan, mutta vain siksi, että olin aamupäivällä eksynyt samassa korttelissa. Kari avaa talon oven ja sulloudumme kerrostalon rappukäytävään. Eteisessä tulee ahdasta, sillä kahvilasta lähtiessämme meitä oli ollut kahdeksan, mutta jossakin vaiheessa seurueeseemme on liittynyt joku punahiuksinen nuori nainen. Mikaelin kehotuksesta hän, Petri ja Sakari jäävät eteisaulaan odottamaan, kun minä ja Antero yhdessä Lassen, Annen, Karin ja punatukkaisen naisen kanssa nousemme hisseillä talon ylimpään kerrokseen. Kerros on täysin tyhjä ja ihmettelen mitä sieltä pitäisi löytyä. Anne kuitenkin kaivaa avaimensa esiin ja avaa portin, jonka takaa nousevat rappuset vielä kerrosta ylemmäs. Päädymme lopuksi talon ullakolle, ja kaikki ovat kovin innokkaita näkemään löydämmekö sieltä ehkä Daturoa tai edes johtolankoja Daturon olinpaikasta.

”Daturo on oleillut täällä.” Kari sanoo päästyämme perille. ”Muistaako teistä kumpikaan Antero tai Aurora tätä paikkaa?” Puistelemme päätämme. Tunnen paikan kovin ahdistavaksi ja heikko olo alkaa jälleen vallata minua. Lasse ja Anne näyttävät pettyneiltä ja selvästi nieleskelevät harmiaan, kun emme Anteron kanssa osoita merkkiäkään siitä, että tunnistaisimme paikan. Kari jatkaa selitystään: ”Tilanne on nyt sellainen, että emme tiedä missä Daturo on ja siksi toimme teidät tänne. Olette kumpikin työskennelleet pitkään hänen kanssaan ja kuvittelimme, että tämä paikka olisi herättänyt teissä joitakin muistoja. Ilmeisesti vedimme vesiperän.”

”Teille antamamme punainen ´hillo´ on Daturon verta. Ja kuten aiemmin mainitsimme, se purkki todellakin oli viimeinen, joka näillä näkymin näemme. Olette kumpikin riippuvaisia Daturon verestä ja muistikatkoksenne tai muistinmenetyksenne – miten vain – johtuu siitä, että ette ole saaneet sitä liian pitkään aikaan. Veri on pidentänyt elämänne epänormaalin pituiseksi, mutta sen vaikutus lakkaa pian. Saij– siis Auroran tilanne on huonompi kuin Anteron. Auroran nykyinen tila on hetkellinen hyvä kausi, mutta huomisesta eteenpäin tilasi alkaa jälleen huonota.” Kari osoitti viimeiset sanat minulle. ”Aurora, onko sinulla mitään käsitystä sitä missä Daturo voi olla? Jos sinulla on edes mitään vihjettä, niin voimme ehkä pelastaa elämäsi ja – – –”

Olen kauhuissani. ”Kuolenko minä?” huudan. ”Te olette huijanneet minua!” Antero alkaa riehumaan ja lyö Karia. Hän on varma että meitä on huijattu ja että Daturoa ei enää löydettäisi. Päässäni heittää ja joudun tukeutumaan seinään. Onneksi Antero antoi minulle myös tyhjän veripurkin kävellessämme tänne kerrostalolle, joten voin nuolla siitä viimeiset tipat. Oloni kohenee ja seuraan taas tapahtumia. Antero on hävinnyt ja kaikki ovat hyvin hämmentyneitä. Juoksen Anteron perään ja ojennan hänelle veripurkin kannen, sillä uskon, että saan sillä miehen rauhoittumaan. Saatuani Anteron asettumaan tajuan oman tilanteeni ja käsken Karia kertomaan mitä hän tarkoitti sillä, että Daturon löytyminen voisi pelastaa minut lähestyvältä kuolemalta. Haluan tietää paljonko aikaa jää mikäli emme löydä Daturoa...

Puoli vuotta, vuosi enimmillään. Loppua kohti lisääntyvää mielenvikaisuutta ja ruumiini tulee rappeutumaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. ”Nykylääketiede tosin saattaisi antaa sinulle muutaman vuoden li...” Kari selittää yrittäen näyttää anteeksipyytävältä. ”Kiitos, eiköhän se ollut siinä”, tokaisen ja haluan lähteä pois.

Puoli vuotta. Puoli vuotta ei ole mitään. Päässäni vilistävät yllättäen mieleen palautuvat muistot elämästäni. Kolmesataa vuotta pikakelautuu silmieni edessä. PUOLI VUOTTA! Millään ei ole enää mitään väliä. Isot tytöt eivät itke, mutta tunnen kuinka silmäkulmani kostuvat. Puoli vuotta... Ajatukseni kiertyvät kahden niin katkeran sanan ympärille.

Mikael, Petri ja Sakari odottelevat kerrostalon ala-aulassa. Nähdessäni Mikaelin haluan keskustella välittömästi hänen kanssaan. Hän tiesi. Hän tiesi, että Daturoa ei löytyisi. Miksi kukaan ei kertonut minulle? Menemme pihalle, jotta saisimme puhua rauhassa. ”Tiesitkö sinä Daturon olevan kuollut?” kysyn. En jaksa kierrellä ja kaarrella, vaan isken suoraan asiaan. Mikael tiesi, turha yrittää edes väittää vastaan. Petturi!

”Tiesin”, Mikael vastaa selvästi hieman hämmästyneenä suorasta aloituksestani. ”Sgiebelgerb kertoi Cafe Noirissa juuri ennen kuin lähdimme--”
”Miksi et kertonut minulle? Miksi et sanonut tuota ennen kuin tulimme tänne?!” Korotan huomaamatta ääntäni ja kauempana seisoskeleva muu porukka kääntyy katsomaan. Olen närkästynyt ja minua ärsyttää, että minulle ei kerrottu kaikkea mitä minun olisi mielestäni tullut tietää.
”En minä tiennyt koko asiasta kuin vasta vähän aikaa, olisiko sillä edes ollut niin suurta väliä tänne tulemisen kannal---” Minulta ei salata asioita. Olinhan sentään kertonut Mikaelille todellisen henkilöllisyyteni. Koko jätkä alkaa inhottaa minua. Kuulkoon vielä tyydytyksekseen ettei minua tarvitse hengissä kovin kauaa katsella. Puoli vuotta...
”Asioilla olisi ollut väliä!” huudan. ”Minä kuolen, senkin idiootti. Tiedätkö miten paljon minulle annettiin? Puoli vuotta. Puoli vuotta!” Ymmärrän, että Mikael ei tajua. Mitenpä voisikaan. Puoli vuotta kolmen sadan vuoden jälkeen tuntuu silmänräpäykseltä. Mitenpä Mikael voisikaan ymmärtää.
”Jo tämänaamuisten tulosten perusteella tiesin kyllä odottaa pahinta, mutta tämän illan tiedot ovat kyllä ennustaneet vähempääkin aikaa sinulle”, kuulen Mikaelin vastaavan. Tunnen kuinka silmäni kostuvat jälleen, vaikka olin jo kerran saanut itseni koottua. En jaksa enää. Annan kaiken ryöpytä suustani ulos ja puran epätoivoni Mikaeliin, joka pahaksi onnekseen saa kaiken kiukkuni niskaansa

”Puoli vuotta! Etkö sinä ymmärrä miltä minusta tuntuu, etkö sinä ymmärrä?” Kiukkuni ruokkii itseään, mitä enemmän saan purkaa pahaa oloani, sitä huonommalta oloni alkaa tuntua.
”Ymmärrän…sinuun sattuu…tämä tieto on aluksi äärettömän raskas kantaa. Ja sen ymmärtäminen kokonaisuudessaan vie pitkään. Olen kyllä keskustellut ihmisten kanssa, joilla on tiedossa vastaavankaltainen tieto jäljellä olevan elämänsä pituudesta---” En halua kuulla vastaväitteitä. Kukaan ei ymmärrä. Keskeytän Mikaelin tylysti,” Kuinka paljon heillä on ollut vuosia takanaan? Korkeintaan kahdeksankymmentä! Sinä et todellakaan ymmärrä…”

”Tiedän, etten voi mitenkään käsittää täydellisesti tätä asiaa sinun kannaltasi, se on useimmille ihmisille täysin mahdotonta. Mutta minä yritän, minä olen tässä”, Mikaelin selitys kuulostaa naurettavalta. Tiedän olleeni vahva läpi elämäni. Muistan kuinka olen ollut muiden yläpuolella ja ihmiset ovat olleet heikkoja kuolevaisia. Nyt kaikki on mennyttä. Mitä millään puolella vuodella on minulle enää väliä
”Sinun psykologisista istunnoistasi ei taida nyt paljon olla apua”, totean.
”Ehkä niidenkin avulla voitaisiin käsitellä tätä asiaa. Sinä voisit jäsentää nykyisen tilanteen selkeämmin ja nimenomaan keskustelun avulla minä tavoittaisin sinun tunteesi paremmin”, kuvailee Mikael mielipidettään. ”Ole hiljaa!” tiuskaisen. ”Puoli vuotta... Mitä millään on enää väliä. Yksi yö tai puoli vuotta, ei mitään väliä.” Alennan ääneni ja mutisen yksikseni: ”Parempi kuolla oman käden kautta ja vapaasta tahdosta kuin mädäntyä eläimen lailla hitaasti, mutta tappavan varmasti...” En tiedä kuuliko Mikael enää tätä, sillä Anteron käymä puhelinkeskustelu vetää kaikkien huomion puoleensa.

Antero kertoo minulle hiljaisella äänellä puhelun välissä, että Anitalla voisi olla jotain tietoa Daturon olinpaikasta. Päätämme oikopäätä lähteä vauhdilla keskustaan tapaamaan Anitaa ja jättää muun porukan tänne ihmettelemään. Lähdemme lähes juosten paikalta, huiskautamme vain kättämme ja selitämme jotain epämääräistä kiireemme syyksi. Matkalla toteamme, että meistä kumpikaan ei luota Karin ja Lassen motiiveihin. Päätämme, että tästä lähtien emme luota enää kenenkään apuun. Anitaankaan ei kannata luottaa. Kenestäkään ei voi olla varma. Uskomme vain toisiimme.

Käännän hieman päätäni ja huomaan Petrin hahmon seisovan kauempana varjoissa. Selvä, ainakin yksi heistä on lähtenyt peräämme. Lisäämme vauhtia ja käytännössä juoksemme loppumatkan. Anita seisoo häiritsevän näkyvällä paikalla torin kulmilla. Pelkään, että Petri on jo nähnyt hänet, mutta pyydän kuitenkin, että siirtyisimme kiireellä jonnekin Hansan sisäänkäynnin syvennykseen keskustelemaan. Anita kertoo, että Daturo saattaa olla elossa ja että hän on luultavasti löydettävissä – tosin Satun avulla. Satu aistii yliluonnollisia asioita ja kykenee tuntemaan Daturon läsnäolon, mikäli pääsee riittävän lähelle. Ongelmana on vain se, että Satun saamat aistimukset ovat aina negatiivisia, joten hänet luultavasti täytyisi pakottaa auttamaan, sillä vapaaehtoisesti hän tuskin suostuisi. Anita soittaa Satulle, mutta tämä ei vastaa puhelimeen. Emme saa Satuun yhteyttä, joten olemme hieman pulassa. Meidän pitää nopeasti kehittää jokin muu suunnitelma. Näen Petrin kävelevän Kauppatorin poikki, meitä siis seurataan edelleen. Emme voi ainakaan lähteä etsimään Satua. Suunnitelmat ovat minun ja Anteron osalta vähän vähissä.

Anitasta ilmenee uusia puolia. Hän tuntee Daturon paremmin kuin kukaan muu viikonloppuna asian ympärillä pyörineistä henkilöistämme. Hän myös tietää mielenkiintoisia asioita Lassesta, Annesta ja Sakarista. Tarvitsemme Anteron kanssa verta, mieluiten Daturon verta. Koska tätä ei ole tarjolla, voisimme onnistua ja päästä haluttuun lopputulokseen turvautumalla väliaikaisvaihtoehtoon ja juoda jonkun muun VAMPYYRIN verta. Vampyyrin? ”Ei vampyyreita ole olemassa”, sanoo järkeni. Muistoni hälyttävät ja sysään Venla–Saijan järjen syrjään. Aurora tietää että vampyyreja on olemassa. Itse asiassa hän itse on hyvin lähellä vampyyria itsekin. Ja ilman vampyyrin verta... niin, ilman vampyyrilta saatua verta hänen elämänsä on ohi kuin tavallisen kuolevaisen.

Vampyyri on löydettävä. Ja mielellään sellainen, joka luovuttaa verta vapaaehtoisesti. Asia on vain niin, että luovuttajan ja vastaanottajan välille syntyy hyvin nopeasti side, jota ei saa katkaistua. Sopivan luovuttajan on siis oltava luotettava. Ehdotan Lassea, jonka Anita mainitsi olevan myös jonkinlainen vampyyri. (Käsitän nyt, miksi hän tuoksui aina syötävän hyvälle ja herätti ruokahaluni...) Anita kertoo kuitenkin, että Lassella on syöpä ja ei käy sopivaksi luovuttajaksi. Olemme Anteron kanssa samaa mieltä, ei kiitos. Anne no jotakin samankaltaista kuin Lasse, mutta hän ei myöskään oikein sovellu tarkoituksiimme, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jää kutsua tamperelainen ”opiskelija” Sakari paikalle.

Onneksemme Sakari on keskustan lähistöllä ja suostuu tulemaan tapaamaan meitä. Emme halua puhelimessa kertoa mitä asiamme koskee, sillä Sakarin paikalle tulo on varmistettava. Jos Sakari ei suostu luovuttamaan verta vapaaehtoisesti, on se otettava pakolla. Suunnitelma on valmis.

Sakari saapuu paikalle hyväntuulisena lippalakkinsa varjoista virnistellen. Hän kuuntelee kiinnostuneena tarinamme ja myhäilee yksinään. Siinä vaiheessa kun kysymme milloin hän on viimeksi käynyt verenluovutuksessa hän vakavoituu. ”Sinä tiedät, sinä olet paljastanut minut”, hän sanoo kylmästi Anitalle, joka vastaa selitellen takaisin ”Niin olen, mutta tämä on hätätilanne. Auroraa odottaa varma ja hidas kuolema, ellemme saa autettua häntä. Ja Daturo ei nyt ole paikalla.” Sakari käy mietteliääksi ja kysyy tiedämmekö siteestä, joka luovuttajan ja vastaanottajan välille muodostuu. Vastaamme tietävämme ja odotamme malttamattomina Sakarin vastausta. Mikäli hän vastaa kieltävästi ja kääntyy lähteäkseen, hyökkäämme Anteron kanssa yhtä aikaa kummaltakin sivulta. Toisen on pakko onnistua.

Mietittyään asiaa perusteellisesti Sakari päättää suostua auttamaan minua. Olen niin helpottunut, että jalkani pettävät lähes alta. ´Puoli vuotta´ on jo mennyt käsite ja koko elämä on jälleen avoinna. Tunnen kuinka saan vain ajatuksestakin voimaa itseeni ja kuinka riemullinen hymy kohoaa kasvoilleni. ”No niin, missäs se sitten tehdään?” Sakari kysyy. ”Hansan porttisisäänkäynti ei oikein vastaa minun käsitystäni riittävän klassisesta paikasta.”
”Ja mitenkäs me muuten tämä homma hoidetaan? Jos Aurora puree minua ja Antero Auroraa, niin pitäisikö minun muka puraista Anteroa, jotta saamme ringin sulkeutumaan?”
”No et varmana!” Antero huudahtaa ja astuu askeleen taaksepäin. ”Me tarvitaan välikappale”, Sakari sanoo ja vilkaissee minuun virnistäen. Tiedän saman tien mitä hän tarkoittaa. ”Anita, olen pahoillani, mutta nyt tarvitaan vain hieman lisäapua...” sanon. ”Ei, minä en suostu”, Anita väittää vastaan.
”Katsos nyt, teemme niin, että minä puraisen Sakaria, Antero minua, sinä Anteroa ja Sakari sinua. Tässä järjestyksessä joudut kaikkein vähiten alttiiksi vampyyrinverelle. Ja koska tämä on ilmeisesti ensimmäinen kerta kun olet fyysisessä kontaktissa vampyyrinveren kanssa, niin sen vaikutukset häipyvät sinusta parissa päivässä. Älä nyt pelkää, vaan auta minua kun nuo kaksi jääräpäätä haluavat noudattaa vanhoja etikettejä, eivätkä suostu pureksimaan toisiaan” selitän Anitalle ajatuksen.
”No hyvä on sitten. Kaipa on pakko suostua, mutta vain jos Sakarikin vannoo, että tästä ei koidu minulle mitään ylimääräisiä ongelmia..?” myöntelee Anita jo suostuneena tahtooni.
”Mitenkäs olisi jokiranta?” Sakari kysäisee. ”Siellä on melko tunnelmallista ja hämärää, eikä ohikulkijoitakaan ole liikaa.”
”Kuulostaa hyvältä” toteamme Anteron kanssa lähes yhteen ääneen ja purskahdamme nauruun. Neljän hengen ryhmä lähtee hiljalleen valumaan kohti Aurajokirantaa...

Turkularp