Pimeyden maailma 13: Merry Christmas - Hauskaa joulua

Asko / Pimeyden maailma 13

Näkymättömälle piirille

Rakkaat ystävät. On luultavaa, että pien tämän kirjeen vastaanottamisesta – ehkä jopa aiemmin – olette ehtineet unohtaa minut. Ehkä kirje itsessään katoaa matkalla. Ehkä vastaanotatte kirjeen kykenemättä muistamaan sen lähettäjää. Olen yrittänyt suojata kirjeen voimakkaimmin taioin jotka tiedän, mutta en ole varma, riittävätkö ne edes hidastamaan kirousta – kirouksen kiertämiseen tai pysäyttämiseen eivät voimani riitä.

Tunsitte minut Asko Stenvallina. Kuuluin Näkymättömän piirin perustajajäseniin, ja olen toiminut piirissä aktiivisesti alusta alkaen. Kaiken oppini olen saanut vanhalta Rabbi Sgiebelgerbiltä ja piirin muilta jäseniltä. Useimmat teistä olivat hyviä ystäviäni myös piirin ulkopuolella. Tästä huolimata ette luultavasti tunnista nimeäni tai löydä jälkeäkään minusta valokuvista tai kirjeenvaihdostanne.

Kaikki jäljet minusta ovat katoamassa todellisuudesta.

Vuosikausia olen metsästänyt kuolemattomuuden avainta. Siinä, missä useimmat teistä osaisivat nimetä lukuisia tapoja saavuttaa ruumiin kuolemattomuus, suurin osa näistä tavoista olisi perin tuhoisia sielulle, eikä minulla ole ollut pienintäkään haavetta kuolemattomuuden tavoittelusta sieluni hinnalla. Helvetti ei ole minun määränpääni.

Leikatakseni pitkän tarinan lyhyeksi: onnistuin kehittämään rituaalin, jolla sain toistettua vaeltavan juutalaisen rituaalin. Sain siis langetettua itseeni – erään pyhimyksen ruumista välikappaleena käyttäen – Herramme kirouksen, joka pakottaa minut elämään maan päällä tämän toiseen saapumiseen asti. Toisen saapumisen yhteydessä ruumiini tuhoutuu ja sieluni vapautuu. Taivaspaikkani olen jo ostanut.

Kirouksen sivuvaikutuksena jäljet minusta ovat katoamassa ystävieni – ja vihamiesteni – mielistä. Olen kivi, joka ei mereen heitettäessä aiheuta aaltoja. Toimeentuloni ja elintasoni olen varmistanut erilaisin rituaalein. Vaikka jätän teidät taakseni – ja tulette unohtamaan minut täydellisesti – tulen palaamaan keskuuteenne ratkomaan keskeneräisiksi jääneitä asioita ja selvittämään Karin ja Lassen kuolemat.

Pahoittelen äskeistä. En keksinyt ainoatakaan parempaa tapaa kertoa tuota. Kiertely ei olisi soveliasta tässä tilanteessa. Tulette unohtamaan minut, mutta ette sitä, mitä seuraavaksi kerron. Vain kertojan.

Lasse on kuollut. Lasse menehtyi Turun Pizzeria Rosson miestenhuoneeseen 19.11. liki tarkalleen kello kolmelta. Ennen menehtymistään Lasse tiesi menehtyvänsä ja uskoi Supon tavoittelevan henkeään. Aion palata kostamaan Lassen kuoleman riitein, joiden jäljiltä Lassen kuolemaan osallistuneiden tahojen sielut tulevat rukoilemaan kuolemaa – joka ei heitä pelasta; aion varmistaa, että helvetti tarjoaa näille sieluille erityisen kohtelun.

Kari on kuollut. Karin menehtyi läsnäollessani väkivaltaisen voimakkaan kouristelukohtauksen saattelemana saavuttuaan Lassen asunnolle kuulemaan Lassen kohtalosta. Karin saapuessa asuntoon tämän seurassa yritti saapua eräs turkulainen vampyyri, jonka uskon syylliseksi – tai ainakin osasyylliseksi – Karin kohtaloon. Lasse kutsui minua kerran erään väittelyn jälkeen – lievässä humalatilassa – moraalittomaksi mustan magian harjoittajaksi; aion osoittautua Lassen arvion arvoisaksi kostaessani Karin kohtalon tälle vampyyrille kivuliaimmilla mahdollisilla tavoilla. Yrittäköön rauhassa estää henkilöä, jota ei kykene löytämään.

Viimeisenä toiveenani – ennen kirjeen päätöstä ja ennenkuin unohdatte minut lopullisesti – haluaisin pyytää teitä käymään asunnollani, jonka avaimet ovat mukana kirjekuoressa. Toivon, että siirrätte jäljelläolevan osan kirjastoani Näkymättömän piirin kirjastoon. Kirjoituspöydältäni löydätte "testamenttini", jonka perusteella voitte jakaa piirin kannalta hyödyllisen omaisuuteni. Asuntoni siirtyy vuoden lopussa isoisäni perustamalle säätiölle. Luultavammin varsin pian tämän jälkeen kaikki tieto siitä, että olen koskaan omistanut asuntoa, toiminut luennoitsijana ja sittemmin professorina Helsingin yliopistolla tai opiskellut Turussa katoaa, eikä minua ole koskaan ollut olemassa.

Tulemme tapaamaan, mutta ette tule tuntemaan minua.

Rakkain terveisin,

Asko Stenvall

P.S. Liitin oheen kopion Lassen muistikirjasta. Se auttanee hahmottamaan monia jäljellejääneitä kysymyksiä. Lassen testamentin toimitin tämän tyttärelle Helenalle. Toivon, että otatte Helenaan yhteyttä mahdollisimman pian.

P.P.S. Toivoisin, että voisitte tarkistaa rakkaan Jonskuni (yhteystiedot alla) hyvinvoinnin; itse en uskalla ottaa tähän yhteyttä toistaiseksi. Nimeäni ei kannata mainita: Jonsku - kuten kaikille tulee käymään - on luultavimmin unohtanut minut täydellisesti.

Lasse / Pelien 12 ja 13 välillä

Lasse aavisti pahaa. Lasse aavisti aina pahaa, mutta tällä kertaa paha tuntui henkilökohtaiselta. Numerologia, astrologia, tarot, kaikki viittasi isoon muutokseen. Se saattaisi tarkoittaa kuolemaa. Se saattaisi myös tarkoittaa vampyyriksi muuttumista tai Marian kanssa yhteen palaamista. Oli vaikea sanoa mikä pelotti eniten.

Lasse oli käyttänyt viimeisen kuukauden toteuttaen järjestelmällistä suunnitelmaa.. Lainaus muistikirjasta:

-> Kuoleman todennäköisyyttä voi vähentää

• suojaukset kotiin tehty
• suojaukset työpaikalle tehty
• suojaukset itseen tehty
• suojaukset työmatkalle
• suojaukset ruokaan/juomaan/ilmaan
• suojaukset uniin (Titi-Uu) tehty

myös -> kuolemaan voi varautua

• sopia välit Marian ja Helenan kanssa
• testamentti tehty
• varmistaa, että kuoleman jälkeen seuraa hyviä asioita
• hetki kummittelua asioiden hoitamiseksi
  • pieni rituaali tehty
• sielun puhdistaminen
  • päivittäinen askeesi aloitettu
  • päivittäiset uhraukset aloitettu
  • päivittäinen rukoilu aloitettu
  • päivittäinen synnintunnustus aloitettu
  • päivittäinen kirkossakäynti aloitettu
• kirje eloonjääneille?
• ei uusia projekteja ennen kuin tilanne selviää

Välittömästi suunnitelman teon jälkeen Asko oli soittanut Intiasta ja ilmoitti langettavansa itseensä Vaeltavan juutalaisen kirousta. Lasse vastusteli ja yritti muistuttaa Askoa tämän sielusta, mutta Asko ei ehtinyt puhua pitempään. "Ei uusia projekteja" sai odottaa sen aikaa, että Lasse selvittäisi mitä kaikkea voisi mennä vikaan.

Viikkoa myöhemmin Wille soittaa Lasselle ja kysyy jostain Asko Stenvallista -Intiassa majailevasta teologista. Lasse ei tiedä lainkaan mistä on kyse, mutta olettaa Willen puhuvan koodia ja koittaa selvittää nimen numerologisia konnotaatioita. (Moderni länsimainen numerologia povaa muutoksia, pythagoralainen numerologia taas ristiriitoja ja heikkoutta, mutta toisaalta lujuutta ja rohkeutta.) Ymmärtäessään selailla muistikirjaansa, Lasse huomaa, että Asko onkin oikea henkilö, jonka hän vain on jostain syystä unohtanut.

Lassen testamentti:

Testamentti

Minä Lasse Tuominen (080162-6493) kirjoitan tätä 10.11.05 täysissä ruumiin ja sielun voimissa, sekä kahden todistajan läsnäollessa. Uskon mahd. kuolevani lähiaikoina. Jos näin ei käy, tämä dokumentti mitätöityy 22.12.2005.

Jätän maallisen omaisuuteni ent. vaimolleni Maria Tuomiselle ja tyttärelleni Helena Tuomiselle suhteessa 1/4 (M.) ja 3/4 (H.), seuraavia poikkeuksia lukuunottamatta:

- Asuntoni Yliopistonkatu 7C32:ssa Turussa jätän kokonaan tyttärelleni Helenalle. (Vuokralaiseni M. Sorvarin vuokrasopimus päättyy tämän kuun lopussa.)

- Toimistollani olevat kirjat lahjoitan Taiteiden tutkimuksen laitoksen kirjastoon.

- Kirjan Näkymätön lapsi (Tove Jansson) lahjoitan henkilölle, jonka tunnen vain nimellä "Titi-Uu". Toivon, että vaimoni Maria voi etsiä Titi-Uun käsiinsä ja toimittaa kirjan hänelle.

- CD- ja LP-levyni testamenttaan Tero Toivoselle, "Tenkalle".

- Raamatun, Biblian, Koraanin ja al-Quranin lahjoitan Asko Stenvallille siinä toivossa, että hän löytää niistä viisautta.

- aikakauslehtikokoelmani testamenttaan Wille Linnalle.

- muut osat kirjastoani ml. vanhat muistikirjani testamenttaan Kari Sgiebelgerbille, joka saa ne omistukseensa sinä päivänä, kun menee naimisiin. Puolison uskonnolla tai sukutaustalla ei ole tämän klausuulin kannalta väliä.

- kirjoja säilyttää toistaiseksi näin alkava Näkymättömän piirin kirjasto, jonka haltuun kirjat toimittaa Tero Toivonen.

"Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin. Valitettavasti sitä on elettävä eteenpäin." - Kierkegaard

Turussa 10.11.05

Lasse Tuominen

Todistajat

Lasse / 20.11. Pimeyden maailma: Merry Christmas

Lasse kävi aamulla Tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, kuten joka sunnuntai viimeisen kuukauden aikana. Sitten hän tuli kotiin kirjoittamaan vihdoin muistikirjaansa kirjettä lähimmäisilleen:

Jos Kun kuolen, nämä vihkoset saattavat tuoda jäljelle jääneille jonkinlaista ymmärrystä luonteeni, taustani tai tutkimusteni suhteen. Pari sanaa siis mahdolliselle sinulle, hyvä lukija.

Ensin, nämä eivät ole päiväkirja, vaan joukko sekalaisia muistiinpanoja kirjoista, artikkeleista, keskusteluista, laskelmista, kirjeistä ja näiden pohjalta tekemistäni päätelmistä.

Toiseksi, tätä vihkoa ja sen edeltäjiä (sekä mahd. seuraajia) pystyvät kuoltuani lukemaan (ent) vaimoni Maria Tuominen, tyttäreni Helena Tuominen, sekä ystäväni Näkymättömän piirin parissa (joihin täässä mielessä luen myös Kari Sgiebelgerbin).

Jos näissä kirjoituksissa on jotain, mikä järkyttää tai loukkaa teitä, pyydän anteeksi. Koitin aina toimia kuten parhaaksi näen.

Quod est Inferius est sicut quod est Superius, et quod est Superius est sicut quod est Inferius, ad perpetranda Miracula Rei Unius.

Pitäkää huolta toisistanne. Testamenttini löytyy liitteenä tämän vihon alusta.

Lasse Tuominen

Vähän sen jälkeen Lasse saa puhelun joltain Mariannelta, joka väittää tavanneensa Lassen aikaisemmin. Marianne varoittaa, että Titi-Uun mielestä Lassella ei ole kaikki hyvin. "No sen tiesin kyllä itsekin."

Myöhemmin joku "Asko" soittaa ja kertoo, että hänen läheisyydessään olevat ihmiset tuppaavat unohtelemaan häntä. Lasse sopii tapaavansa miehen Hansan Rossossa puoli kolmelta.

Selatessaan vihkoaan Lasse huomaa, että Asko on esiintynyt siellä aiemminkin ja että Lasse on myös unohtanut tämän aiemmin. Viimeinen merkintä, jossa Lasse muistaa Askon, koskee Vaeltavan juutalaisen rituaalia. Lasse päättää koota Asko-tietonsa yhdelle sivulla, jotta muistiinpalauttaminen helpottuu. Erikseen alleviivatut ja huutomerkeillä korostetut kohdat ovat "Moraaliton mustan magian harjoittaja" ja "Yritti n. viikko sitten kuolemattomuusrituaalia".

Lassea väsyttää, mutta hän lähtee kuitenkin suunnitelmiensa mukaan ortodoksiseen kirkkoon sytyttämään kynttilöitä ja sieltä Hansan Rossoon lounaalle. Lasse syö jo salaattia, kun hänen seurakseen tuppautuu joku tuntematon mies. "Et kai joutunut odottelemaan?" "…ö... En. Milloinkas me sovimmekaan näkevämme?"

Mies kertoo olevansa joku "Asko" ja selittää, että hänellä ja Lassella oli tapaaminen puoli kolmelta Rossossa. Lasse vilkaisee muistikirjaansa ja se vahvistaa asian. Varmuuden vuoksi Lasse pyytää vielä nähdä Askon ajokortin.

Pian pöytään tulee myös Jonsku, jonka Lasse muistaa tavanneensa kerran tai kaksi aikaisemminkin. Jonskukaan ei muista Askoa, vaikka Asko on omasta mielestään tämän vanha professori.

Lasse ja Asko heittelevät toisiaan Raamattu-viittauksilla. "Muista Johannes 16:26."
"Huh, hetken pelästyin, kun luulin, että tarkoitit Johannes 16:23."
"Ei sentään. Joskin koko Johannes 16:24-28 on kyllä relevantti. Samoin kuin ensimmäisen Mooseksen kirjan 4:16. Kainin kiroustahan on usein verrattu Vaeltavaan juutalaiseen."
"En minä sentään vampyyri ole. Vaeltava juutalainen säilytti sielunsa."
"Mutta Vaeltavan juutalaisen legendahan esiintyy ensimmäisen kerran vasta 1600-luvulla jossain saksalaisessa poliittisessa pamfletissa!"
"Silloin se kirjoitettiin ensimmäisen kerran ylös, mutta itse legenda on paljon vanhempi. Katsoin, että oikealla rituaalilla ja Jeesuksen ruumiilla voisi saavuttaa fyysisen kuolemattomuuden toiseen tulemiseen asti. Mutta Jeesuksia ei kasva puissa. Onneksi minä pystyin korvaamaan Jeesuksen ruumiin pyhimyksen ruumiilla."
"Eihän se Peter Berna ollut mikään oikea pyhimys, vaan vain pyhitetty sveitsiläinen lähetyssaarnaaja."
"Ja marttyyri. Mutta siksi rituaalia pitikin vahvistaa muilla keinoin..."

Asko selitti rituaaliaan, Lasse koitti muistaa, että mies oli moraaliton musta maagi. Se oli kuitenkin vaikeaa, sillä Lassea väsytti niin paljon. Hän otti mukavamman asennon ja sulki hetkeksi silmänsä...

Lasse huomasi olevansa pizzeriassa syömässä. Pöydän toisella puolella olivat Jonsku ja joku okkulttisia höpisevä mies. Mies esittäytyi Askoksi ja pyynnöstä todisti henkilöllisyytensä ajokortillaan. Asko kehotti Lassea lunttaamaan muistikirjasta Askoa käsittelevän sivun yhteenvedot. "Moraaliton musta maagi"! Vai niin.

Asko alkoi taas kertoa rituaalista, mutta pian Lasse nukahti uudestaan. Herättyään hän voi hiukan pahoin ja hoippuroi vessaan. Vessassa Lassen elämä ruumiillisena olentona lakkasi. No, tähän oli varauduttu.

Lasse käveli vessan ovien läpi takaisin pizzeriaan ja liittyi Jonskun ja Askon seuraan. Lasse oli hyvin vaivautunut. Hän oli varautunut pysymään hetken haamuna kuolemansa jälkeen, mutta hän ei ollut varautunut joutuvansa kertomaan omasta kuolemastaan tuttavilleen. Miten tällaisen asian voisi hoitaa tyylikkäästi?

Kun ei muuta keksinyt, Lasse kehotti Askoa avaamaan pöydälle jääneen muistikirjan korvamerkin kohdalta. Asko luki Lassen kirjoittamaa kirjettä pitkään ja hämmentyneenä käänsi sivua edestakaisin.

"Ymmärränkö oikein, että et ole millään erillisellä loitsulla avannut tätä kirjettä nyt minulle, vaan että siinä mainitut ehdot ovat täyttyneet?"
"Kyllä."
"Sinä olet siis..."
"No, niin."
"Mutta et varmastikaan ole mikään haamu tai --"
"Itse asiassa olen. Halusin varmistaa, että pystyn hoitamaan asiani loppuun. Jos haluat, voit lukea kirjeen myös Jonskulle."

Se oli virhe. Oli tuhottoman vaivaannuttavaa kuulla itse kirjoittamiaan jäähyväisiä luettavan ääneen omassa läheisyydessään. Omaa kuolemaa seuraavaa etikettiä vaan ei opetettu koulussa, ei edes rabbi Sgiebelgerbin koulussa.

Jonskusta tilanne oli niin kummallinen, että hän päätti lähteä kotiinsa.

Asko meni miesten vessaan, haki Lassen avaimet tämän taskusta ja miehet lähtivät Lassen kämpälle. Matkalla Asko eksyi Hansakortteliin ja pääsi kuittailemaan Lasselle tämän toimimisesta henkioppaana.

Asko haki muutamat Lassen tälle testamenttaamat kirjat ja lupasi ilmoitella Marialle ja Helenalle. Samassa sisään tunkee Leena Pitkäseksi esittäytynyt nainen.

Tilanne oli hämärä. Lasse yrittää vastentahtoisesti pitää seuraa Pitkäselle keittiössä, kun Asko olohuoneessa kertoo Lassen tyttärelle Lassen kuolleen. Pitkäsen epämääräiset kuulusteluyritykset eivät oikein jaksaneet kiinnostaa. Lasse pyysi Pitkästä laittamaan cd-soittimen päälle, jotta saataisiin jotain taustaääntä.

Sisälle oli aamupäivällä jäänyt Doorsin levy. "Break on through" oli tuskaisen sopiva ja Lasse yritti keventää tunnelmaa vitsailemalla siitä Askolle. Ei tainnut mennä ihan etiketin mukaan.

Lopulta Pitkänen suostui lähtemään ja samassa Kari soitti olevansa taas Turussa. Asko, joka vastaili aineettoman Lassen puhelimeen kutsui Karin Lassen luokse.

Tarkoitus oli kertoa Karille Lassen poismenosta, mutta heti Karin tultua sisään tämä sai jonkinlaisen kohtauksen. Asko talutti tämän olohuoneen sohvalle, jossa miehet olettivat Karin olevan jonkinlaisen kirouksen alla. Rituaali päälle, siis.

"Mun rituaaliveitsi on tossa", Lasse neuvoi alkaessaan itse messuta ja piirtää pentagrammeja ilmaan. Tarkoitus oli, että Askokin käyttäisi veistä ilmaan piirtämiseen, mutta sen sijaan hän alkoikin viillellä Karia ja itseään. Hienoa.

Hätäisestä loitsusta ei kuitenkaan ollut apua, Kari menehtyi melkein saman tien. Lasse ja Asko eivät haluttaneet luovuttaa. Lasse halusi kutsua Karin hengen juttelemaan heille, mutta jälleen kerran Asko teki rituaalin vähän eri tavalla ja manasi hengen puhumaan omassa ruumiissaan. Jonkinlaisena zombina, siis. Hyvä homma, Asko.

"Kari! Kuuletsä meitä?"
"Graagh. Missä mä olen?"
"Sä kuolit. Me manattiin sut takaisin omaan ruumiiseesi."
"Joo. Osaatsä sanoa mikä sut tappoi?"
"En. Älkää jättäkö mua tällaseks."
"Okei, joo. Onko sulla jotain viimeisiä toiveita?"
"Älkää tehkö musta zombia."
"Ei se oo pysyvä ratkaisu."
"Mrh? Soititteko te jo ambulanssin?"
"Ei vielä. Asko sun pitää soittaa."
"Niin, Lasse on siis myös kuollut, mutta se on tässä haamuna." Asko soittaa ambulanssin.
"Mahtavaa. Kauanko mä oon ollut kuolleena?"
"Et kauaa. Pari minuuttia."
"Ettekö te kumpikaan osaa ensiapua? Mä saan pian aivovauriota."
"No sen kuin pumppaat sydämelläsi verta aivoihisi."
"Mitääh?"
"Niin, pumppaa, pumppaa!"

Asko palaa. "Ne tulee parin minuutin päästä."
"Asko, voitaisko me animoida Karin sydän käyntiin?"
"Eikö se pysty itse liikuttamaan sitä?"
"Ilmeisesti ei. Mutta jos me liikutettaisiin sitä keinotekoisesti, se vois parantaa selviytymismahdollisuuksia."
"Totta, muutenhan hermoradat alkaa rappeutua. Mitähän rituaalia siihen kannattais käyttää?"
"Jätkät! Ei mitään magiaa. Kantakaa mut ulos pakkaseen."

Harmissaan okkultisminörtit luopuvat hienoista suunnitelmistaan ja Asko saa taluttaa Karin ruumiin ulos. Miehet hyvästelevät Karin ja Asko katkaisee Karin henkeä ruumiissa pitäneen loitsun.

Lassen asunto on täynnä Karin ja Askon verta, Karin ruumiissa Askon piirtämiä rituaalimerkkejä ja Rossossa Lassen ruumis sekä Askon etukorttitiedot. Asko katsoo parhaaksi vetäytyä ennen kuin ambulanssimiehet tulevat. Miehet jättävät nopeat hyvästit ja Asko katoaa Lassen kännykän, avainten ja muistikirjan kanssa. Jättää vielä pöydälle Raamatun, josta avaa viimeisen aukeaman, Johanneksen ilmestyksen lopun, ja jättää levyn soimaan.

Lasse pohtii omaa kuolemaansa, Karin kuolemaa, lukee Ilmestyskirjaa ja kuuntelee tuskaisen osuvaa Doorsin The Endiä.

Ovisummeri soi, vielä kerran. Lasse ei voinut sitä avata, mutta siirtyi kuitenkin itse alas ja ulos. Ovella olivat Leenä Pitkänen jonkun apulaisensa kanssa. Lasse kertoi heille ovikoodin ja jutteli hetken heidän kanssaan rappukäytävässä. Ylioppilaskylässä oli räjähtänyt, vielä moni muukin tuttava oli kuollut. Onneksi Kari ei saanut tietää siitä.

Lasse palasi asuntoonsa miettimään tulevaisuutta. Omaansa ja muiden. Siitä on monta vuotta, kun hän ajatteli itseään etupäässä fyysisenä olentona, joten muutos ei tuntunut kovin suurelta. Helena, Maria ja kaverit ehkä surisivat, mutta muutoin se ei Lassea juuri haitannut. Jos voisi kääntää kirjan sivuja, voisi Lasse jatkaa tutkimuksiaan tällaisessakin muodossa. Toisaalta, enää ei tarvitsisi lukea kuoleman jälkeisestä elämästä tai muista sfääreistä, hän oli nyt siellä. Matkaoppaat oli luettu ja matkaliput ostettu.

Viimeinen, suurin rituaali oli alkanut.

"This is the end.
My only friend, the end.
Of our elaborate plans, the end. [...]
It hurts to set you free
but you'll never follow me.
The end of laughter and soft lies.
The end of nights we tried to die.
This is the end."

Satu / Pimeyden maailma 13

”Ei herranjumala, mitä viinaa täkäläiset oikein juo? Ei suomalaisesta valkovenäläisestä tule tällaista krapulaa!” ”Ei se ole valkovenäläisen näköinen ole sitä miltä se näyttää. Siinä on paikallista viinasotkua ja vuohenmaitoa”, opastaa juuri ruokaostoksilta sisään tullut Kari. Ei voi olla totta, ne on juottanut mulle jotain vuohenjuustoa! Viime illan ja yön baarireissu takoo päässä. Ensimmäistä kertaa täällä uskaltaudun baariin ja heti on marokkolaiset miehen kusettaneet kymmenen-nolla. Olotilaani ei yhtään parantanut se, että kuuretkeltään palannut Sini oli tuonut mukanaan lihaklöntin, ja muu porukka ympärilläni pohti, mistä eläimestä se on peräisin. Vai onko se eläintä ollenkaan. Ehkä lammasta, mahdollisesti kamelia. Tai miten olisi dromedaari? Tai kamelin ja dromedaarin puolitoistakyttyräinen jälkeläinen. Lopettakaa jo!

Muiden alkaessa touhuta ruokaa otan pienen aikalisän sohvalla ja pakotan itseni ylös. Ei minun olo voi pahempi olla kuin Sinin reissunsa jälkeen ja se on sentään jo jalkeilla. Hammastahnateen maku saa ajatukseni pois minkä lie lihasta, ja olokin alkaa olla parempi kun paistamani sipulin tuoksu alkaa herätellä ruokahalua. Annen tekemä ruoka maistuu ihan mahdottoman hyvälle ja syön sitä enemmän kuin olisi ollut tarvis. Korjaan epäaktiivisuuteni ruuan laiton suhteen tiskaamalla astiat.

Ruuan jälkeen löhöämme olohuoneessa Sinin kummastellessa sitä, miksei hänen lammasseikkailu ole ylittänyt uutiskynnystä. Pohdimme kaikessa rauhassa mahdollisia vaihtoehtoja nukkumajärjestelyiden suhteen. Johanna haluaisi nukkua kylppärissä, mutta häntä ärsyttää suunnattomasti se, että Kari häätää hänet joka aamu laittoman aikaisin pois aamurituaalien tieltä, jonka Gary-setä haluaa ehdottomasti suorittaa juuri kylppärissä. Muut taas eivät pidä siitä että Johanna nukkuisi jossain muualla, koska se tarkoittaa yöherätyksiä palohälyttimen kanssa. Olemme juuri päässeet yksimielisyyteen siitä, että lähdemme ostamaan lisäkylpyammetta, kun Titiu viilettää paikalle, ihan tuosta vaan. Nyt äkkiä! Lasse! Marianne! Vaarassa! Nyt on kiire! Ehdin nippa nappa napata mukaani laukun ja kengät ja sitten mennään.

Pamahdan Hansaan, hassuissa vaatteissa, sukkasillaan kengät kädessä, samasta ikkunasta josta Ivana aikoinaan meni läpi palauttamaan kallon palasta päättömälle ratsumiehelle. Siinä suihkulähteellä, kenkiä jalkaan kiskoessa mietin Ivanaa ja lähes parin vuoden takaisia asioita. Ivana oli rakas ystävä. Terästäydyin kun tajuan sen tosiseikan, että olen tosiaan Suomessa, Turussa, yksin, ilman paikallista rahaa ja kännykkää.

Kävelen Hansatorille istumaan, ja pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Missähän muut ovat? Laukussa on Karin numero, mutta minulla ei ole puhelinta. Voi olla että muut ovat jo Lassen luona ja sieltä heidät löytäisi, mutta en tiedä, missä Lasse asuu. Ei koskaan tehnyt mieli tutustua tyyppiin. Vastenmielisen oloinen poppamies. Puhelin, on saatava jostain puhelin! Tai törmättävä johonkin tuttuun. Pohdin Koulussa käymistä, siellä saattaisi olla joku tuttu jolta saisi puhelimen tai joka tietäisi missä Lasse asuu. Kouluun meneminen mietityttää kuitenkin vähän, siellä voi olla myös tyyppejä, joihin en todellakaan haluaisi törmätä heti. Koulussa ei ole ketään, ja matkaan takaisin Hansaan pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Alan olla jopa niin epätoivoinen, että mietin jotain ihmeen joululauluesitystä saadakseni pari euroa puhelinkorttiin. Samaan aikaan mietin, pystyykö korttipuhelimesta soittamaan marokkolaiseen puhelimeen. Nämä mietteet keskeyttää Niina joka on käymässä Turussa. Pelastus! Puhelin! Soita Karille! Soitan Karille, joka neuvoo minut Lassen luo. Otan Niinan mukaani ja lähden sinne.

On hemmetin kylmä, Niina ihmettelee vaatetustani ja takin puuttumista. Normaalisti hyppisin ilosta kun on lunta mutta nyt se ei tunnu kivalta. Onneksi ehdin napata kengät mukaan! Matkalla olen törmätä siihen tiukan näköiseen Leena-tätiin jota ei saanut suututtaa. Käännän pääni ja toivon ettei Niinan pulputus kiinnitä Leenan huomiota. Pääsemme ohi huomaamattomasti ja uskallan taas itsekin puhua. En kyllä pahemmin pysty keskittymään Niinan juttuihin kun mietin missä mennään. Sini ja Kari ovat Lassen luona, mutta missä Anne ja Johanna ovat?

Päästyämme Lassen luokse siellä on joku tyyppi joka vaatii saada puhua Karin kanssa. Kukaan ei tiedä, mikä tämä tyyppi on ja Sini ajaa hänet ulos. Toteamme ettei Lassen asunto ole enää turvallinen, ja että paluumme Turkuun on näköjään huomattu, ja lähdemme pois, Huntersiin. Tällä hetkellä paikan nimi tuntuu lähinnä surkuhupaisalta. Saatuamme kaakaot eteemme se kumma tyyppi, Daavid, eli Taavetti, soittaa Karille. Mistä kummasta on saanut numeron? Taavetti tulee paikalle ja haluaa keskustella Minun, Sinin ja Karin kanssa, yksitellen. Minun vuoroni on viimeisenä. Taavetti ei ymmärrä vitsejäni Goljatista ja kyselee jotain siitä Ritusta. En ihan oikeasti tiedä tapauksesta oikeastaan mitään, mutta Taavitin kysyessä kenellä olisi ollut tarpeeksi voimaa tappaa Ritu, syytän armotta Sakaria ja Auroraa. Ja samalla kiroan mielessäni Tanelin alimpaan maan rakoon. Kun olen kertonut mitä tiedän, tulee minulle oudon helpottunut tunne. Ihan kuin olisi ollut hyvä että sai puhua jollekulle. Edes juuri Taavetilta saatu tieto siitä, että SuPo käyttää isää tietolähteenä, ei tunnu pahalta. Korkeintaan hyvä, että isä ei tiennyt minusta. Taavetti sanoo meidän olevan vaarassa, ja sanoo, että hänellä on turvapaikka. Lähdemme sinne, kun Karille tulee muuta menoa. Toivottavasti hän pärjää. Jatkamme matkaa Taavetin perässä ja kerromme Sinin kanssa hyviä vitsejä mausteesta nimeltä piri piri ja siitä, miten hevostallilta voisi kysyä ”saako täältä hepoa”, mutta Taavetti ei taaskaan ymmärrä vitsiä. Tylsä tyyppi. Alamme keskustella siitä, että ainut harmi siinä, etten enää ole yhteydessä Arcadiaan on se, että en varmaan koskaan saa sellaisia kivoja keijusiipiä. Olo on niin huoleton että edes varpaiden jäätyminen ei huoleta.

Lonttisissa päädymme asuntoon jossa istahdamme patjalle lämmittämään Sinin varpaita. Niina tarjoaa sukkahousujaan Sinille mutta sini käärii varpaansa villapeiton sisään. Niina on juuri nousemassa ja menossa vessaan kun Taavetti ampuu Niinan. Oho! Jäipä tuohon seinälle hassu jälki! Mietin ääneen, miten saisin sellaiset siivet kuin minulla oli siellä naamiaisissa. Taavetti tulee lähemmäs ja kysyy, millaiset siivet haluaisin. Samalla hän pistää minua kaulaan ja olo muuttuu vielä vähän hassummaksi, uneliaaksi. Sinille Taavetti sovittelee jotain kaulakorua. Kivaa! Jos minä saan siivet niin Sini saa kaulakorun! Ovikello soi. Juuri kun joku on astumassa sisään, väsymys voittaa minut.

Putoan. Putoan pumpuliin. Kuin sellaista vaaleanpunaista ja –vihreää hattaraa jollaista lapsena aina tivolista halusi. Sen väristä hattaraa kuin minun naamiaissiivet olivat. Missähän ne ovat nyt? Ne jäivät silloin naamiaispaikkaan kun lähtö tuli. Pian en enää putoa. Allani oleva hattarapumpuli on ihanan pehmeää. Kierin ja kierin siinä, se kutittaa vähän. Ei liikaa. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Olenko Arcadiassa? Voi olen! Kauniita puita! Hei, mikä selkääni kutittaa? Yritän kääntyä ja katsoa mutta jään pyörimään ympyrää kuin häntäänsä jahtaava koira. Otan pois kaulahuivin jonka nappasin Hansassa jostain ja voi että! Minulla on pienet, läpikuultavat, kultareunaiset siivet! Niissä on sinistä, punaista, violettia ja vihreää. Aivan kuin ne naamiaissiivet! Voi että! Näkisipä Sini ja Anne nämä! Johannakin varmaan tykkäisi näistä vaikka sen siivet onkin isommat. Kari varmaan nauraisi näille omaan tyyliinsä. Mutta Anne ja Sini tykkäisivät varmasti. Siipiä heilutellen lähden kauniiden puiden luo ja katoan Arcadiaan usvaan.

Johanna / Pimeyden Maailman 13 ja viimeisestä pelistä

Johanna aloitti pelinsä Marokossa. Hengattiin olohuoneessa, Satulla oli kankkunen, Annen pää takussa (tainnut käyttää shampoon sijaan viemärinavaajaa hiuksiinsa, taitanee olla parasta nimikoida shampoo muutenkin kuin arabiaksi), Sini koisasi huoneessaan kunnes Johanna kävi herättämässä. Odoteltiin Karia takaisin torilta. Karin saavuttua mietittiin tilannetta. Ihan hyvä, sudella tilaa juosta, Kari töissä baarimikkona, Satu rihkamakaupassa, Johanna kusettaa ihmisiä aina käydessään ostoksilla. ”Mitä, aiot myydä tuon minulle niin kalliilla? Olen leski! Minulla on kaksi nälkäistä suuta ruokittavana! Sinä ahneuden ilmentymä, kuinka saatat?” (vanhalla arabialla, jotenka länsimaalainen blondi kuulostaa kysyjän isoäidiltä). Pelkästä järkytyksestä myyvät halvemmalla. Niin, Johanna suunnitteli rupeavansa vaikka turistioppaaksi (tulisi hienoja kiertokäyntejä). Kyllä tässä pärjätään, varaa on jopa ostaa kylpyamme, jossa nukkua. Aina pahoja unia nähdessä kun palohälytin (joita Kari oli kylvänyt joka puolelle asuntoa) alkaa huutaa ja sitten on rynnistettävä suihkuun viilentymään. Ja suihkussahan ei voi nukkua koska eräs nimeltämainitsematon nuija kabbalisti änkee sinne klo. 5 aikaan aamulla tekemään aamurituaaliaan eikä anna ihmisten tai atureiden nukkua rauhassa.

Tehtiin ruokaa, Johanna kokkasi Sinin tuomat lihat itselleen ja sudelle, muut tekivät cuscus-porkkana-kukkakaalipöperöä. Kaikki puuhasivat vähän kaikkea, myös tiskit hoidettiin yhdessä (Ja mähän en yksin tiskaa! Seuraava!-tyylillä). Sitten takaisin olohuoneeseen loikomaan vatsa täynnä ja tyytyväisenä.

Kunnes….

Titiu. Helvetin Titiu. Ei aikaa reagoida, ei neuvotella, ei ottaa mukaan mitään, vips ja poissa ollaan. Anne ja Johanna tarttuvat toisiinsa, tuntevat putoavansa ja ryskis. Johanna lyö päänsä seinään, Anne putoaa istualleen. Missä mitä kuka hä? Valkoinen seinä, takkeja, värikäs vesivärityö ovessa…kotona. Siis Suomessa, Turussa, osoitteessa Yo-kylä 4 D 25. Paikassa joka jätettiin taakse lopullisesti, niin luultiin. Johanna ryhdistäytyy. Marianne on kuolemassa ja Lasse on kuolemassa. Ne pitää pelastaa. Ja kerätä muut kasaan, sitten vaan peilin läpi takaisin Marokkoon. Missä on Satu, Sini ja Kari? Ei aavistusta. Ehkä Lassen luona? Mutta Marianne…noustaan lattialta, hoiputaan makuuhuoneeseen tarkoituksena kaivaa jostakin sopivammat vaatteet itselle ja Annelle. Sitten nähdään, että sängyssä on joku. Peittoa raottaessa näkyvät Mariannen kasvot. Katse harhailee, puhe takeltelee, se horisee jotain siitä miten koala kuolee, miten Lasse kuolee… se on köytetty ja ranteessa on teipattuna jokin nappi. Johanna ja Anne rauhoittelevat parhaansa mukaan, vapauttavat Mariannen köysistä, mutta havaitsevat ettei puolitajuttoman siirtäminen ole helppoa. Mitä sille tehdään? Se on huumattu tai jotain. Peilin läpi. Viedään se pois täältä tämä on…ansa.

Katse osuu kattoon teipattuun nelikulmioon. Mikä? Anne mainitsee pommin. Siis mikä on pommi? Tuo juttu katossa vai juttu Mariannessa. Jos jompaankumaan koskee niin…ei hitto. Johanna ei ole pommiekspertti. Kuultuaan ettei katossa olevaa laatikkoa kannata mäiskiä murskaksi kirveellä Johanna ei osaa tehdä muuta rakentavaa. Jos Mariannen kädessä oleva asia räjähtää kun sitä siirretään niin…no, ihminen voi elää ilman kättä, murehditaan sitä sitten. Kirves. Niin, se otetaan käteen, sillä Johannasta tämä juttu haiskahtaa SuPolta. Niillä on teknisiä vimpaimia, ne kaappaavat ihmisiä…ne ovat tämän takana varmasti. No, Mariannea ne eivät saa! Yksikin narahdus oven toiselta puolelta ja sisään yrittäjä saa kirveestä kalloonsa, mentaalisesta iskusta aivoihinsa ja tulta päin näköä, mikä suojausefekti nyt ensin käynnistyykään. Eli ovesta yrittävät kyllä hoidellaan ja mehän emme mene ulos. Ei, me poistumme peilin kautta. Kun Mariannen nyt vaan saisi tuosta liikkeelle. Se ei liiku omin avuin, hitto. Missä on Sini kun sitä kaivattaisiin, missä ovat kaikki jolla on lihasvoimaa? Paikalla on vain Anne ja Johanna, kummatkaan mitään muskelinaisia ja Johannalla vielä selkä kohtalaisen hajalla. No, ei auta. Roudataan Marianne turvaan ja kerätään sitten muut. Anne ja Johanna auttelevat sille housut jalkaan, laitetaan sukatkin. Ja kengät, ties mitä kautta joudutaan menemään. Viskataan Annelle housut, vaihdetaan itsekin hame housuihin. Istumaan tuettu Marianne lysähtää kasaan, lakkaa hengittämästä. Johanna ja Anne kumartuvat kaverinsa ylle…

”Marianne! Voi helvet-” Sitten katossa ollut pommi räjähtää, huoneen täyttävät myrkytetyt neulat, jotka iskeytyvät seiniin, lattiaan, sänkyyn, Marianneen, Johannaan ja Anneen. Anne kaatuu, jää makaamaan sängyn viereen, puolittain pöydän alle. Liikahtaa vielä, sitten on hiljaa. Johanna huomaa ruumiinsa lakanneen tottelemasta, kaatuvan taaksepäin. Johanna päätyy makaamaan lattialle. Neuloja on kaikkialla, mutta ne eivät satu…tunnottomuus leviää, on vaikea hengittää. Sinä kuolet. Ruumiisi kuolee liian nopeasti, et ehdi tehdä sille mitään, polttaa myrkkyä pois. Et ehdi auttaa muita, Marianne on kuollut, Anne samoin, et ehdi pelastaa Lassea, et auttaa Karia, Siniä ja Satua takaisin turvaan Marokkoon. Olet epäonnistunut suojelusenkelin tehtävässäsi. Totaalisesti. Ikinä kuolema (ja Johanna on kuollut monen monta kertaa ja toinen toistaan ikävimmillä tavoilla) ei ole tuntunut näin katkeralta. Ruumis heikkenee koko ajan, mutta Johanna kääntyy vatsalleen.

Tekee mieli karjua, raivota, syytellä! Hitto…minähän en lähde näin. Isketään neuloja täynnä oleva kämmen lattiaan niin, että neulojen päitä tulee kädenselästä ulos. Verta pisaroi sormia pitkin. Hyvä. Verisillä sormilla piirretään lattiaan viesti: ”MINÄ KOSTAN TÄMÄN SUPO” Heikko lohdutus, eihän Johanna tiedä edes muistaako mitään seuraavaan ruumiiseen siirtyessään tai…toteaako Ahura Mazda, että viimeinen mahdollisuutesi on täten käytetty, olet epäonnistunut tehtävässäsi, ikuinen kidutus odottaa. Kumpikaan vaihtoehto ei miellytä, mutta mitään ei enää voi tehdä. Pimeys. Johannakin lakkaa liikkumasta.

Ja sitten. Jatkovaihtoehdot 1-3:

1.Atur herää jumalansa nauruun. Näinkö sinä hoidat hommasi? Sinusta ei koskaan ole ollut mihinkään! Säälittävä pieni tuli, sinulla oli yksi mahdollisuus ja katso miten kävi? Kaikki kuolleita. Kaikki. Sinä vaan et kuole. Sinä roikut murretuista siivistäsi ikuisesti minun salini seinällä muistuttamassa minua kuolevaisten hullutuksista. Ja muistamassa itse.

2.Atur herää jälleen uudessa ruumiissa, vailla muistikuvia siitä kuka on, missä on ja miten on tänne päätynyt? Hämäriä välähdyksiä kasvoista, sanoista, hetkistä, jotka liittyvät loputtomaan virtaan menneisyyksiä, joista ei muista täydellisenä enää yhtäkään. Jotakin piti tehdä, jotakin piti varoa…ei jaksa muistaa mitä. Tietää vain että on vanha. Vanha ja voimaton. Ensimmäiset muistikuvat ovat tulesta. Demoni. Olen luultavasti demoni. Paras siis varoa. Katsellaan peiliin, uusia kasvoja, uutta ruumista. Yritetään selvittää asioita sen elämästä. Tutustutaan uusiin ihmisiin ja vanha tarina alkaa taas alusta eikä loppua näy. Häntäänsä syövä käärme, joka ikuisesti kiertää kahdeksikkoa löytämättä koskaan ulos.

3.Atur herää Marokossa olohuoneesta. Ruokalepo. Unet olivat tosin epämiellyttäviä. Titiu…ja Marianne…Kai niillä on kaikki hyvin siellä Suomessa? On varmaan, olisivathan ne muuten ilmoittaneet. Nyt hakemaan sitä kylpyammetta torilta Susan ja Sinin kanssa.

Anne / PM 13

Piru tätä takkua. Paikalliset pesuaineet ovat vaan niin kamalia. En käsitä mitä muut tekevät hiuksilleen saadakseen ne suoriksi. Satukin oli eilen juhlimassa, vai pitäisikö sanoa Siiri, kun väärennetyin paperein nyt elämme. Turku on jäänyt taakse, enkä oikeastaan kaipaa sitä. Kaikki tärkeä on täällä, siksi kotikin on täällä.

Täällä on Makkareshin kaupunki Marokossa. Meluisa, lämmin ja pölyinen. Saimme vuokrattua asunnon, jossa on runsaasti tilaa meille kaikille. Ihan hyvä, sillä uusperheemme on vähintäänkin värikäs. Kuka uskoisi että keijujen, maagin, ihmissuden ja "tulenhengen" yhteisö kestäisi toisiaan päivää tai kahta enempää. Meillä on menossa jo kolmas viikko ja elämämme on asettunut uomiinsa. Ei niin ettei kinasteluja olisi, kuuluvathan nekin elämään. Toivoisin voivani sanoa, että olemme kaikki sivistyneitä ihmisiä, mutta se nyt vaan ei satu pitämään paikkaansa, useammasta kuin yhdestä syystä.

Olen vihdoinkin Karin kanssa naimisissa. No teoriassa, paperilla ainakin, vaikka väärennetyt ovatkin. Anna ja Gary Singer. Luulen että olemme hyvä pari, vaikka olenkin itse jäävi tämän asian suhteen. Kari tuntuu viihtyvän. Hän onkin saanut töitä jonkin hotellin baarista. Eikä minullakaan mitään valittamista ole, paitsi paikallisista pesuaineista. Toivoisin joskus saavani vielä kunnollisen työpaikan, mutta enköhän minä jotain keksi, kuten aina.

Uusperheeseemme kuuluvat myös "sisareni" Joanna Berg ja hänen kaksostyttönsä Siiri ja Saara. Johanna esittää sisartani. Satu ja Sini taas ottavat kaiken ilon tämän lapsina esiintymisestä. Gary-setä taitaa kuitenkin olla heidän suosikkinsa. Voi meitä. En voi olla rakastamatta perhettämme, sillä se siitä on tullut, perhe.

Sini on viettänyt ensimmäisen kuutamoyönsä Afrikan taivaan alla autiomaassa ja vuorilla pyörien, niin ainakin luulen. Pelkäsin hieman miten käy, mutta kyllä hän osasi kotiin palata. Niin, eihän meidän Sini palaa kotiin tyhjin käsin. Totta kai hän tuo laumalleen palan lihaa. En ole aivan varma mitä tuo oli, mutta siistimme sen tyttöjen kanssa eilen illalla ja pistimme jääkaappiin. Tänään siitä olisi tarkoitus kokata jotain ruokaa.

Kari onkin torilla hakemassa vihanneksia, osaahan hän paikallista kieltä ja hieman luotettavampi näissä asioissa kuin Johanna. Olen hieman suunnitellut että laittaisimme tänään porkkana-kukkakaali-muhennosta ja kuskusta. Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut, joten se taitaa toteutuakin.

Sieltähän se Kari tuleekin. Maitoa, kermaa, sipulia, kaalia, porkkanoita... kaikkia näyttäisi olevan. Hyvä. Voimmekin alkaa toimeen. Pitää kuoria, pilkkoa ja pestä. Sini lakkaa kynsiään. On kuumaa ja pölyistä, mutta kukaan ei valita. Kaikki nauttivat siitä että teemme asiat yhdessä. Ruokakin valmistuu nopeasti. Tälläistäkö se sitten on kun on perhe. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne valtaa mieleni. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon surua ja epäluuloa, mutta se, ne ajat, tuntuu olevan jossain kaukana. Me olemme täällä ja nyt. Hymyilen, en erityisesti millekään, ehkä vain siksi että tunnen oloni onnellisiksi.

Ateria oli onnistunut. Alan pikku hiljaa oppia, ehkä en olekaan aivan avuton keittiössä. Johanna ja Sini uskalsivat koskea Sinin tuomaan lihaan. Ehkä se oli lammasta, ehkä ei. On varmaan parempi että uskomme sen olevan lammasta. Ihan vain mielenrauhan vuoksi. Itse yritän tukea Karia hänen ruokavaliossaan ja tyydyin muhennokseen. Se oli hyvää, vaikka itse niin sanonkin. Tiskit katosivat keittiöstä todella nopeasti.

Ruokailun jälkeen kokoonnuimme olohuoneeseen kuten aina ennenkin. Tämä lämpötila suorastaan houkuttelee makuulle. Tapanamme on käydä perheen asioita lävitse juuri näinä raukeina hetkinä, kun kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Ei koskaan niin sovittu, mutta niin on vain käynyt. Johanna haluaisi kylpyammeen. Tottahan se on että olisi kaikkein kätevintä että hänellä olisi oma kylpyamme jossa nukkua, silloin Karin ei tarvitsisi häätää häntä aamulla kylpyammeesta. Ja onhan meillä Sini, joten sen kantaminen basaaristakaan ei olisi ylivoimasta. Kyllä, pyörät me tarvitsemme. Sinihän kantaisi sen vaikka yhdellä kädellä, mutta se olisi hieman huomiota herättävää. Hm. Johanna oppaana turisteille. Ehkä, vaikka täytyy hieman miettiä. Toisaalta, tarvitsemme kyllä rahaa.

Keskustelu etenee omaa tahtiaan. Pientä nälvimistä on aina ilmassa. Makaan sohvalla Kariin nojaten ja nautin elämän pienistä iloista. Siitä että keskustelemme arkisista asioista. Siitä että saan olla Karin vieressä vailla salaisuuksia. Siitä että vastoinkäymiset eivät meitä ole erottaneet. Siitä että olemme perhe. Tunnen sen myös muiden äänistä. Elämä hymyilee välillä meillekin.

Tulee tuulenpuuska, kuin viileä sateen tuoma tervehdys. Ikkunaverhot heilahtavat ja Titiu seisoo keskellämme. On kiire. Marianne ja Lasse tarvitsevat apua. Ei ole aikaa puheisiin, on mentävä. Nyt. Huone katosi. Olimme jossain muualla, Titiuun mukana. Turku, määränpäämme. Satu tuntui irtaantuvan jonnekin pimeään. Ei. Tunsin Karin ja Sinin etääntyvän meistä. Ei, ei ei. Ei nyt.

Putosin Johannan kanssa jonnekin pimeään ja kovalle. Jostain tuli valoa. Ikkuna. Vaalea lattia, muovi lattia. Tutut seinät. Nousin hieman varovasti. Olin ilmeisesti satuttanut polveni maahan kaatuessani. Tämähän on Johannan vanha kämppä. Mitä? Marianne. Tuohan on Marianne. Mitä hän täällä tekee. Marianne, oletko kunnossa. Mitä sinulle on tehty?

Nostamme arovasti peittoa. Sininen köysi on kahlinnut hänen paikoilleen. Marianne hourailee koalasta. Alamme selvittää köyttä. Jotain on pahasti pielessä. Tiedämme, että tämä asia liittyy jotenkin meihin. Me olemme tästä vastuussa. Marianne ei ole tehnyt ikinä kenellekään pahaa. Hän on vain viaton sivustakatsoja. Hänen ainoa virheensä oli tuntea meidät.

Näemme oudon laatikon katossa ja muovisen rannekkeen Mariannella. Pahat aavistukset valtasivat mieleni. Pommi, ainakin todennäköisesti. Mikä sen laukaisisi? Katsoimme toisiamme ja Mariannea. Varmaa on, että ilman Mariannea emme täältä lähtisi. Marianne tarvitsisi vaatteita, samoin me. Turussa oli lunta, niin ihmeellistä kuin se olikin.

Ei mitään hätään Marianne. Ei mitään hätää. Me olemme täällä. Ei mitään hätää... Koala vai. Älä huoli, me pelastamme sen. Otamme koalankin mukaan... Nostamme hieman kättäsi. Näin... Auta toiselta puolelta että saamme hänet istumaan... Me pelastamme koalan, älä huoli. Marianne! Marianne!

Jotain tapahtui. Kuin tuhat neulaa olisi pistännyt. Otteeni Mariannesta heltiää. Johanna, mitä tapahtui, haluan kysyä, mutta en saa ääntä. Tunnen kunka valahdan sängylle ja vierin lattialle. Tiedän että lattia on kova, mutta en tunne sitä. Kaikki tuntuu katoavan. Kipu. Miksi en tunne sitä? Miksi en kuule mitään. Seinäkin katoaa. Tunnen kuinka kaikki antaa periksi ja katoaa... katoaa...

- - - - - - - - - - - - -

Ei kipua. Ei kylmyyttä. Tunnen auringonvalon kasvoillani ja ilmassa leijuu tutut tuoksut. En uskalla avata silmiäni. Pelko on yhä luonani... mutta haluan uskoa.

Marianne / Pelien välissä tapahtunutta:

Poliisit sitten tulivat, kuten Marinne oli odottanutkin. Miksi eivät olisi tulleet? Marianne tunsi Johannan, Annen, Karin, Sadun, Susan, Sinin - eli kaikki ne, jotka jollakin tavalla olivat sekaantuneet ensin leirikeskusalueelta ja sitten Yo-kylästä kadonneiden ihmisten tapauksiin. He eivät kuitenkaan kysyneet Heidistä tai valokuvasta ja shekistä. Hyvä. Tämä tarkoitti sitä, ettei Heidi ollut mennyt kertomaan poliiseille mitään.

Marianne selitti poliiseille oikeastaan kaiken, mitä tiesi. Paitsi Lassen ja Titiun hän jätti mainitsematta, koska nämä olivat edelleen kaupungissa, vaikka tiesikin sen tuskin pelastavan yhtään mitään. Susasta hän puhui, sillä oli varma, ettei tämä kuitenkaan jäisi kiinni. Sitä paitsi Susa oli oikeastaan aika epäluotettava. Oliko sillä niin väliäkään, jos hän puhui Susasta poliiseille?

Poliisit käyttäytyivät asiallisesti, vaikka toisen kuulustelijan ilmeestä näkikin, että hän ei uskonut puoliakaan Mariannen jutuista. Marianne itse asiassa toivoikin, että poliisit pitäisivät häntä vain vähän seonneena, johonkin hämärään kulttiin sotkeutuneena, mutta nyt siitä irtipäässeenä opiskelijatyttönä. No, ainakin Marianne pääsi lopulta pois. Kaikki siis hyvin toistaiseksi. Vaan vielä oli SuPo.

Marianne / Pimeyden maailma 13: Merry Christmas - Hauskaa Joulua

Kun uni ja todellisuus menivät sekaisin

Sunnuntaina puolenpäivän jälkeen Mariannen puhelin soi.

"Lassella ei ole kaikki hyvin. Sinunkin kannattaisi ehkä tänään olla varovainen." Soittaja on Titiu, joka kuulostaa kiireiseltä ja huolestuneelta. Kieltämättä myös Marianne huolestuu.
"Miten niin ei kaikki hyvin?"
"Lasse on ollut hyvin sekava eikä hän muista asioita. Tuntuu siltä, että hänelle on sattunut jotain."

Titiun puhelu saa Mariannen vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä eivät ole Lassen normaalit muistikatkokset vaan jotakin pahempaa. Titiu tuntuu olevan sitä mieltä, että ystäviä siellä jossakin kaukana tulisi varoittaa. Varoittaa mistä? Kuka heidät sieltä löytäisi?

"Ole varovainen." Titiu lopettaa puhelun, ja Marianne jää tuijottamaan tyhjyyteen.

Kohta puhelin soi uudelleen. Marianne havahtuu. Eric haluaa tavata hänet rautatieasemalla kahden aikaan. Hän sanoo, että heidän pitäisi jutella.

"Mistä?"
"Ystävistäsi."

Niinpä tietysti. Eric ei oikein ole pitänyt hänen uusista ystävistään. Taisi olla hänen onnensa, että heitä ei ole vähään aikaan näkynyt. No, Marianne lupasi olla asemalla kahdelta. Miksiköhän juuri asemalla? Sitä ei Marianne jäänyt ajattelemaan, sillä hänen piti jo lähteä kävelemään, mikäli halusi olla siellä ajoissa.

Matkalla Marianne soittaa Lasselle. Lasse ei tunnu muistavan, kuka Marianne on. Marianne selittää, ja Lasse selaa selvästikin muistikirjaansa. Sitten vasta hän muistaa. Marianne kertoo Titiun soitosta ja sanoo olevansa hieman huolestunut. Hän vain halusi tietää, oliko Lassella todella jotain hätää ja tulisiko hänen itsensä olla varuillaan jostakin syystä. Titiu oli kuulostanut niin hätääntyneeltä. Lasse vain ihmettelee, ettei Titiu ole soittanut hänelle tai käynyt hänen luonaan. Ei Lassella kuulemma ole mitään hätää, mitä nyt SuPo on hänen perässään. Lasse tietysti kyselee vähän Titiun soitosta, mutta eipä Marianne siitä paljon osaa kertoa. Eihän Titiu hänellekään pitkään puhunut. Marianne lopettaa puhelun ja jatkaa matkaansa asemaa kohti.

Aseman edessä Marianne näkee Niinan. Niina on juuri tullut junalla Tampereelta, missä hän nykyisin asuu Makkensa kanssa. Niina odottaa kuulemma Susaa. Hänellä on jokin paketti vietäväksi jollekin Leena Pitkäselle. Hmm, onkohan se sama Leena, jonka Marianne tapasi Susan seurassa pari viikkoa sitten? Susan ja sen Danielin. Muutama kysymys Niinalle ja Marianne on varma, että kyseessä on sama Leena. Makke oli antanut paketin Niinan matkaan ja sanonut, ettei sitä kuulemma voinut lähettää postissa. Niina vain ihmettelee, että eihän Makken pitänyt tuntea ketään Turusta.

"Niinhän sinä Niina-raukka luulet. Vähänpä sinä tosiaan Makkestasi tiedät. Leena on vampyyri, joten miehesi liikkuu vaarallisessa seurassa. Sinua taidetaan käyttää aika pahasti hyväksi."

Marianne kysyykin Niinalta, joko tämä tietää enemmän miehestään. Kun viimeksi Niina tiesi vain, että Makke on töissä jossain IT-firmassa ja antaa hänelle kivoja lahjoja ja kukkia. Polttareiden aikaanhan asiantilaa yhdessä ihmeteltiin. No, nyt Niina ainakin väittää tietävänsä enemmän, kun silloinhan he olivat tunteneet vasta niin vähän aikaa. Toivottavasti se on totta.

Kohta Susa saapuu paikalle jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Niina alkaa puhua Susalle; tuntematon mies tulee Mariannen luo ja kysyy:

"Marianne Tallgren?"

Marianne nyökkää. Tuntematon lähtee johdattamaan häntä sivummalle ja näyttää sitten Supon papereita.

"Supo haluaa kuulustella sinua. Sinun on parempi tulla mukaan."

Mariannella ei ole vaihtoehtoja. Hän kävelee tahdottomasti miehen perässä tämän autolle. Auton luona hän tuntee pistoksen kaulallaan ja sen jälkeen hän tajuaa, kuinka hänet ohjataan istumaan takapenkille. Maailma ympärillä alkaa näyttää ihanan värikkäältä, ja olo on pumpulisen pehmeä. Hassua, kun käden liikuttaminen tuntuu niin raskaalta. Auto käynnistyy.

Matka tuntuu pitkältä. Auton ikkunasta näkyy kirahvi. Mitenköhän se pärjää, kun on lunta? Mitenköhän täällä ylipäätään on kirahvi? Ei kai Johanna vaan sittenkin saanut sitä kirahvia tuotua peilistä? Taivas on punainen. Krokotiili on vaaleanpunainen. Näkikö Marianne juuri krokotiilin?

4D. Johannan talo. Portaat. Johannan huone. Tuntematon mies riisuu Mariannelta vaatteita ja tyrkkää makaamaan sängylle. Kaikki on kuin pumpulia. Tai samettia. On vaikea liikkua. Mariannen kädet ja jalat sidotaan. Onneksi köysi ei tunnu pahalta. Miksiköhän mies tekee noin?

Hyllyn päällä istuu koala. Hei, se on varmaan se koala, jonka Satu otti mukaansa. Sitten koala katoaa, ja Marianne näkee vain miehen seisomassa tuolilla. Ranteessa tuntuu hassulta. Siinä on kiinni jokin outo möhkäle. Huoneen seinät näyttävät läikikkäiltä. On erilaisia värejä: punaista, vihreätä, oranssia... Ovi kolahtaa, ja Marianne on yksin. Silloin hän alkaa tajuta, että ehkä kaikki ei olekaan niin hyvin. Ehkä tämä pumpulimaailma onkin vain unta ja kohta tulee jotain muuta. Hän muistaa Lassen. Ja Titiun. Lasse kuolee. Niin sen täytyy olla. Lassella ei ole kaikki hyvin. Lasse kuolee.

Kuuluu räsähdys ja huudahduksia. Mitähän nyt tapahtuu? Loppuuko tämä pumpuliuni nyt? Äänet kuulostavat tutuilta. Keitäköhän tänne on tullut? Peitto raottuu. Kyllä, edelleen tuttuja, mutta mistä? Kovin suurilta vaan näyttävät. Vähän pelottavia. Johanna ja Anne he sanovat olevansa.

"Marianne! Mitä ne ovat sulle tehneet?" Ääni tulee kuin jostain kaukaisuudesta. Miten niin? Mariannellahan on ihan hyvä olo. Tai ehkä ei sittenkään. Lasse. Lasse kuolee. Jos Marianne itsekin on nyt kuolemassa. Köysi lähtee, ja Marianne on vapaa. Hyllyllä istuu taas koala. Marianne hymyilee.

"Koala", Marianne sanoo ja yrittää osoittaa hyllyä, mutta käsi tuntuu painavalta. Sitä on vaikea liikuttaa.

"Koala. Ei ole mitään koalaa. Se on ihan sekaisin." Marianne kuulee, kun Johanna ja Anne puhuvat. Hän yrittää edelleen saada muut näkemään koalan, mutta selvästikään se ei onnistu. Johannalle ja Annelle piti sanoa jotakin. Lassesta. Sitten Marianne tajuaa. Koala kuolee. Koska hänkin ilmeisesti on menossa kohti kuolemaa, myös koala kuolee.

"Koala kuolee. Koala kuolee. Koala pitää pelastaa."

Hetkisen kuluttua Marianne taas rauhoittuu. Johanna sanoo, ettei koala kuole. Mutta Lasse. Lasse kuolee. Marianne näyttää taas säikähtäneeltä.

"Lasse. Lasse kuolee." Johanna ja Anne yrittävät kysyä jotain. Mitä? Ei Marianne tiedä. Titiu tietää. Mutta Marianne ei saa sanottua muuta kuin "Titiu." Olo alkaa tuntua voimattomalta. Katossa on punaisia väriläiskiä. Johanna ja Anne vain eivät näe niitäkään. Mariannelle puetaan vaatteita. Hän yrittää olla avuksi, mutta on niin vaikea liikkua. Ei jaksa. Välillä tajuntaan iskee ajatus kuolemasta. Pitäisi sanoa jotain. Johannaa ja Annea pitäisi varoittaa. He ovat huomanneet jonkin laatikon katossa. Ehkä se liittyy Mariannen kuolemiseen. Ja Lassen. Ja koalan.

Silmien edessä on utuverho. Lopulta ne painuvat kiinni. Johanna tai Anne kutsuu Mariannea nimeltä ja ravistelee vähän. Kohta kuulemma lähdetään peilin kautta. Silmät sulkeutuvat uudelleen eivätkä enää avaudu. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Olo on kuitenkin hyvä. Marianne istuu lysähtäneessä asennossa sängyllä eikä enää liiku. Hän on kuollut.

---

Todellisuuden toinen puoli:

Marianne herää henkeään haukkoen. Hetken aikaa katossa näkyy punaisia läikkiä. Sitten ne vähitellen katoavat. Marianne näkee Ericin, joka nukkuu. Varmuuden vuoksi hän herättää tämän, jotta tietäisi nähneensä pahaa unta. Olihan se unta? Titiu. Marianne haluaa soittaa Titiulle ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Titiu vastaa. Lassella ei kuulemma ole mitään hätää. Se oli siis unta. Mutta kuitenkin niin todellista. Missähän menee unen ja todellisuuden raja?

Kari / Pimeyden maailma 13: Marrakesh, 20.11. 2005, kello 10.00 GMT

Kävelin torilta takaisin asuntoamme kohti ja lueskelin huvittuneena lehtijuttua rockfestareista, jotka adoptoimassamme kotikaupungissa oli toukokuussa järjestetty. Selvästi täältäkin löytyi minulle sopiva alakulttuuri kun vaan penkoi tarpeeksi syvältä. Ilmeisesti Marokko oli astumassa kohti jonkinlaista musiikillista vapautumista, mikä saattoi tarkoittaa sitä, että juuri minun kokemuksellani varustettu arabiaa kelvollisesti puhuva eurooppalainen voisi löytää hauskaa ja mielekästä työtä. Aurinko paistoi ja lämpötila oli juuri sopiva minulle.

Ostosten kanssa astuin sisään kämppään. Sinikin oli jo päässyt hereille ja Annen unisissa hiuksissa oli kamelin kokoinen takku. Olohuone oli kaaos, kuten tavallista, kahvi oli loppunut, Satulla oli krapula eilisistä bileistä ja Johanna uhkasi kärventää seuraavan joka jättäisi kumisen leikkisammakon hänen tyynylleen. Toisin sanoen, aika lailla sellaista mitä olin oppinut vajaassa kolmessa viikossa odottamaankin.

Minttutee herätteli väsyneitä ihmisiä riittävän hyvin - minäkin sain tyytyä siihen, koska kahvi oli lopussa ja tupakkani kateissa. Samalla kun aloimme kokkailla brunssia jututin Siniä hänen yöjuoksustaan. Ilmeisesti Marrakesh oli paikkana hyvin valittu, sutemme oli päässyt juoksemaan erämaassa kaikessa rauhassa, ja oli jopa saanut syödäkseen. Laumalojaali sutemme oli raahannut joitain lampaan kappaleita kotiinkin, ja urheasti muut aikoivat syödäkin niitä. Kaipa niistä keittämällä trikiinit ja muut hirveydet haihtuisivat.

Kukkakaali-kuskussotku oli maukasta. Saatuamme syötyä ja tiskattua siirryimme olohuoneeseen ruokalevolle ja katselemaan telkkua. BBC World kertoi maailman tapahtumista, me puimme perheemme pieniä asioita. Olihan meillä ongelmia. Rahaa oli vielä, mutta kun vain Satu ja minä työskentelimme, olivat tulomme liian pienet viidelle. Muidenkin kuin minun ja Johannan olisi syytä osata arabiaa, mutta ajatus Sinin opettamisesta ei oikein valanut minuun uskoa. Johannalla oli edelleen taipumus laukaista palohälytin huoneessaan aina nähdessään epämiellyttävää unta, ja minua taas välillä rasitti yhdessä asumisen kaoottisuus ja yleinen suttaisuus.

Siltikin oloni oli hyvä. Tyttöni oli sylissäni, ja ympärilläni oli ystäviä. Olin aina miettinyt, miten hyvin sopeutuisin normaaliin perhe-elämään, mutta tämä ei kyllä ollut sellaista. En tiennyt, mitä tämä oli, mutta Turusta lähdön myötä kaiikki isot huolet olivat jääneet taakse, enkä todellakaan voinut valittaa.

Puimme ostoksille lähtemistä, kun olohuoneen ikkuna pamahti auki. Yllättävä tuulenpuuska tuiversi huoneeseen, mukanaan raikas sateen tuoksu. Titiun hätääntynyt ääni alkoi kuulua jo ennen kuin häntä itseään näkyi kokonaan. Silmänräpäyksessä koko se onnellinen kuvitelma, jonka olin koonnut itselleni uudesta alusta romahti. Jotenkin olin odottanut tätä, tai jotain tällaista, ja samalla kun tartuin takkiini ja kenkiini tunsin tarttuvani myös kaikkiin vanhoihin huoliini ja ahdistuksiini.

Lasse ja Marianne. Apua. Turkuun. Niinpä tietysti.

Uusi tuulenpuuska, ja Marrakesh jäi taaksemme.

*

Turku, 20.11. 2005, kello 15:04 GMT+2

Kuin pyörremyrskyyn tempautuneena näin välähdyksenomaisia kuvia vieraista paikoista. En tiennyt missä muut olivat, en ehtinyt sanoa mitään kenelllekään. Pidin kiinni takkini liepeistä ja toivoin, että marokkolainen puhelimeni tai työvälineeni eivät sinkoutuisi pois. Korvissani ujelsi.

Sekasortoa kesti varmaan vain pari sekuntia, sitten ujellus katkesi ja törmäsin päätä pahkaa johonkin. Johonkuhun. Oli säkkipimeää.

"Anne? Johanna?" kysyin. Sini vastasi. Ei muita. Olimme jossain pimeässä, lämpimässä ja hiljaisessa paikassa. Hapuilin taskulamppuni esiin ja sen valossa paljastui kymmeniä heijastuksia minusta ja Sinistä. Olimme Lassen kellarin saunaosastossa. Turussa. Vain me kaksi.

Ensimmäinen refleksini oli tavoitella puhelintani, mutta kenelle soittaisin? Olin ainoa, joka oli Marokosta puhelimen hankkinut. Muut saattaisivat saada yhteyden minuun, jos he vaan muistaisivat numeroni ja löytäisivät jostain puhelimen.

Tämä ei nyt ollut ollenkaan hyvä. En tiennyt lainkaan, mihin kannattaisi ryhtyä; olin toivonut, että voisin saada Titiulta lisää tietoa ennen kuin joutuisin heittäytymään asioihin käsiksi. Mutta ehkä hän oli vienyt muut Mariannen avuksi, ja Lassen kanssa selviäisimme kyllä kahdestaankin. Voisin soittaa myös jollekulle muulle, mutten oikein tahtonut mainostaa numeroani täällä ainakaan vielä.

Hipsin Sinin kanssa takaportaikkoa pitkin Lassen takaovelle. Matkalla vilkaisin, olivatko Sakarilta aiemmin viemäni aseet yhä kätköpaikassaan kellarissa, mutta näköjään moista onnea ei ollut. Ulkona näytti olevan talvi. Porraskäytävä oli viileä kesäisille vaatteillemme.

Oven läpi Lassen asunto kuulosti hiljaiselta, melkeinpä pahaenteisen hiljaiselta. Sitten hiljaisuuden katkaisi ovisummeri. Joku oli Lassen ulko-ovella.

Onneksi minulla oli yhä avaimeni. Päästin itseni ja Sinin sisään tyhjään asuntoon, ja painoin ulko-oven avausnappia. Tahdoin nähdä, kuka tänne oikein pyrki. Ehkä siellä olisivat muut.

Ei moista onnea. Sini katseli ovisilmästä, ja näki Leena Pitkäsen, sekä tuntemattoman miehen pitkässä takissa. He koputtivat Lassen ovelle. Me poistuimme nopeasti mutta äänettömästi.

Leena Pitkänen oli Amanda Sade. Hänellä oli resursseja vaikka miten paljon, ja hän saattoi olla etsimässä meitä. Talon ympärillä saattoi olla suuri joukko Supon väkeä. He saattaisivat potkia ovet nurin ja alkaa tutkia paikkoja. Me vetäydyimme takaisin kellariin.

Hetken aikaa koin paniikkia. Olimme konkreettisesti loukussa, niskaamme saattaisi kohta sataa ghouleja tai Karhukoplaa, ja vaikka Sini voisikin varmaan purra ja raapia tiensä niiden läpi, en tahtonut mitään teurastusta. Missä Lasse oli, jos ei kotonaan? Uskaltauduin yrittämään hänelle soittamista, mutta en saanut vastausta. Kun kerran olin alkuun päässyt, koetin Mariannea seuraavaksi. Hänen puhelimensa ei ilmeisesti ollut edes päällä.

Titiu oli ehtinyt mainita jotain siitä, että Lasse oli sairas. Olisiko hän ehkä TYKSissä? Sinne en kyllä aikonut lähteä. Tarkistimme ullakon - tyhjä, vailla merkkejä rituaaleista - ja palasimme sitten Lassen asuntoa penkomaan.

Paikka oli autio, mutta siisti. Ei pölyä, ja olohuoneen CD-soitin oli vielä päällä, sisällä Doorsin levy. Lasse oli ollut joko yksin tai joku Näkymättömästä piiristä oli ollut hänen seurassaan. Pöydällä tosin näytti olevan vain yksi teekuppi.

Sini oli levoton, ja tahtoi tehdä jotain. Minä samaten, mutta en halunnut poistua asunnosta. En tahtonut kerätä huomiota puoleemme. Kävin läpi puhelimeni numeroita; olin säästänyt surkean vähän turkulaisten tuttujen yhteystietoja. Mikael pisti silmään, ja mietin soittaako hänelle. En tiennyt, voisinko luottaa häneen. Jotenkin hän oli tiennyt Supon suunnitelmista aiemmin. Hän oli kyllä myös varoittanut minua.

Sitten puhelimeni soi. Satu. Hän oli päätynyt Hansaan, yksikseen, mutta oli törmännyt siellä Ninaan ja saanut tämän puhelimen lainaksi. Hän oli arvannut, että olimme Lassella, mutta ei tiennyt missä hän tarkalleen asui.

Annoin hänelle ohjeet miten löytää paikalle, ja koetin uudelleen tavoittaa Lassea. Missä Anne ja Johanna oikein olivat? Mikseivät he soittaneet?

Pian ovisummeri pärähti - mutta ovisilmästä ei näkynytkään Satua, vaan aiemmin havaitsemamme tuntematon mies. Hän hakkasi ovea päättäväisen näköisesti.

Sini katseli minua kysyvästi. Epäluuloisuuden vuoksi en olisi halunnut kenenkään vieraan kanssa puhua, mutta Satu tulisi pian, ja mies törmäisi tähän rapuissa. Ja jos hän todella oli vaarallinen, pelkästään se tieto että joku aina päästi hänet sisään ulko-ovesta varmaan riittäisi pian aktivoimaan hänet käyttämään mahdollisia resurssejaan.

Me olimme jo käyttäneet puhelimia. Hitto, olimme jo palanneet Turkuun, nyt oli oikeastaan aivan turha enää yrittää kikkailla varovaisuuden kanssa. Avasimme oven.

Miekkonen esittäytyi Davidiksi, ja sanoi tutkivansa Ritun murhaa. Hän ei tiennyt Lassen sijaintia, mutta tuntui tunnistavan Sinin ja minut. Ei mikään ihme. Yritimme keskustella, mutta se ei oikein päässyt alkuun; Satu ja Ninakin ilmaantuivat paikalle, ja David sanoi tahtovansa puhella kanssamme kahden kesken, ilman ylimääräisiä. Pinnamme alkoi hieman palaa, ja mies taisi havaita sen - hän lähti tiehensä. Pah. Menköön.

Lassen asunto ei tuntunut kovin turvalliselta paikalta olla. Anne ja Johanna saattaisivat olla pyrkimässä sinne, mutta toisaalta he saattaisivat myös soittaa. Ei näyttänyt todennäköiseltä, että Lasse olisi palaamassa. Lähdimme Hunter'siin kaakaolle. Ulkona oli pirun kylmä välimeren eteläpuoleisille vaatteillemme, mutta matka oli onneksi aivan lyhyt. Ei meillä tietenkään ollut rahaa, mutta Ninalla oli rikkaan sulhasensa luottokortti ja hän tarjosi meille juomat.

Nina oli pihalla, kuten tavallista, mutta hän oli sentään nähnyt Mariannea pikaisesti tänään. Ainakin Marianne oli vielä aamulla ollut näennäisesti aivan kunnossa. Mitähän Titiu oli sitten tarkoittanut?

Puhelimeni soi. Ei Anne, vaan ilmeisesti David-hyypiö. Hän tahtoi taas puhua, ja sanoi saaneeni numeroni radiotaajuusmittarilla. Hän kehtasi vielä vittuilla minulle siitä, että olin varomaton. Tietäisi vaan, kuinka varomaton...

Panin ajatukseni järjestykseen. Turkuun tuleminen oli jo käytännössä kolkannut kaiken salailun meistä, joten nyt me voisimme oikeastaan unohtaa piilottelun kokonaan ja ottaa aggressiivisen hyökkäyslinjan: tekisimme mitä oli tehtävä, ja jos joku asettuisi poikkiteloin, toivokoon suopeutta luojaltaan. Esitin tätä muillekin, ja sanoin myös, että David olisi tulossa tänne. Kun kukaan ei vastustanut, kutsuin miekkosen paikalle.

David kyseli jotain yhdentekeviä tyhjänpäiväisyyksiä Ritusta. Ajatukseni olivat muualla, olin ärtynyt tästä tyypistä, mutta hän sanoi että hänellä oli tietoa Supon liikkeistä. Hän sanoi, ettei Supolla ollut mitään aktiivista vangitsemisoperaatiota käynnissä kaupungissa - ihan hyvä niin, vaan mistä hän sen muka tiesi? Toisaalta hän oli liikkunut vampyyriruhtinattaremme joukoissa.

En pitänyt tyypistä, mutta panin sen ärtyneisyyteni ja huolestuneisuuteni piikkiin. Tahdoin löytää Annen ja Johannan, ja Lassen ja Mariannen. Hän jututti muitakin paikallaolijoita, ja minä mietin, pitäisikö tässä nyt ottaa taksi yo-kylään ja käydä tarkistamassa Johannan vanha asunto siltä varalta, että Anne ja Johanna piileksivät siellä.

Sitten David sanoi saaneensa ilmoituksen, että yo-kylässä oli tapahtunut räjähdys - nimenomaan Johannan vanhalla asunnolla. Hän tarjosi meille paikkaa turvatalossa jossain Lonttisissa. Samantekevää, sinnekin voisi mennä. Tuumin, että voisin myös alkaa soitella muille tutuille ja yrittää kiskoa heiltä tietoja.

Kokeilin kuitenkin vielä kerran Lassea. Hänen puhelimessaan vastasi Asko. Olisin voinut kiljua riemusta, mutta Asko kuulosti harvinaisen vakavalta. Hän sanoi, että minun olisi syytä tulla heti käymään Lassella; hän käski minua tulemaan yksin. En pitänyt ideasta jättää Satu ja Sini Davidin seuraan, mutta edelleen Sini osasi luultavasti pitää huolta itsestään.

Niin vilistin sandaalit viuhuen ja helvetillistä kylmää uhmaten takaisin Yliopistonkadulle. Kun pääsin sisään, ei kylmä tuntunut jättävän minua lainkaan. Olo oli huono...

... ja hissimatkan ylös se huononi ennestään. Viidennessä kerroksessa oli jostain syystä Leena Pitkänen, joka sanoi jotain, jota tuskin kuulin. Hakkasin Lassen ovea, ja Asko avasi sen. Yritin sanoa jotain nokkelaa sisään astuessani, mutta ääni petti, jalat samoin.

Ei perkele. Jokin massiivinen sairaskohtaus. Silmissä sumeni. Askon ääni kuului kaukaa. Lasse näytti olevan myös paikalla, ja hän näytti jotenkin kummalta.

Minut autettiin sohvalle. Pärskähdin ja näin valkoisessa paidassani punaisia pisaroita. Päässä jyskytti ja joka paikassa alkoi kohota hirvittävä polte.

"Tekikö tuo nainen jotain?" Lasse kysyi. Pudistin päätäni, pakotin itseni sanomaan että mikä minua söikin, se alkoi jo ennen Leenaa.

Silmissäni sumeni ja polte yltyi kestämättömäksi. Kaukaa Askon ääni huusi jotain puhdistusrituaalista. Lasse sanoi, ettei voisi auttaa. Kaikki hajosi valkeaan kohinaan.

*

Kirkas valo hajosi, ja silmieni edessä Lassen olohuone selkeni taas vähitellen. Se jäi vähän epätarkaksi. Raajat tuntuivat raskailta ja minulla oli kylmä.

En tuntenut sydämenlyöntejäni.

Olisin kuvitellut paniikin nousevan, mutta paniikki on ilmiö joka lähtee adrenaliinista, ja minulla ei adrenaliinia ollut. Minulla ei ollut edes verenkiertoa.

Kammoni oli oksettava, mutta fyysiset responssit puuttuivat. Lasse ja Asko olivat kumartuneita eteeni. Asko kysyi, kuulinko häntä.

Kyllä kuulin, mutta toivoin etten olisi.

Minun henkeni oli pakotettu takaisin tomumajaani. Mutta tomumaja itsessään ei ollut varsinaisesti kunnossa. Alkukantainen taikuus piti minut ankkuroituna siihen, antoi sille juuri niin paljon liikkuvuutta, että pystyin puhumaan. Ehkä se olisi tehnyt vielä enemmänkin. Tunsin okkulttisen energian jossain sisälläni. Jos olisin tahtonut - jos joku olisi tahtonut - se olisi ehkä ollut riittävästi nostamaan ruumiini jaloilleen ja animoimaan sen.

Animoitu vainaja. Painajaisissanikaan en olisi keksinyt pahempaa kohtaloa itselleni. Miksi Asko oli tehnyt näin?

Lasse oli kuollut, hän sanoi. Lasse oli vain aave, hänen ruumiinsa oli jäänyt ravintolan kylpyhuoneeseen. Joku oli myrkyttänyt hänet. Ehkä sama joku oli myrkyttänyt minutkin. Asko oli tehnyt itselleen Intiassa Vaeltavan juutalaisen rituaalin, hän oli nyt kuolematon, ties minkä hirvittävän hinnan hän oli siitä maksanut. Ruumiin animointi ei ollut hänelle mitään.

Pakotin itseni puhumaan kuristavan kauhuni läpi. Asko oli silti ystäväni, ehkä hän voisi jotenkin auttaa vielä muita - muutkin olivat vaarassa, ei tämä voisi jäädä minuun ja Lasseen. Kerroin lyhyesti, mitä olin kuullut, missä olin ollut, mitä olimme tehneet. Asko otti puhelimeni.

Olin kuollut. Elintoimintoni olivat pysähtyneet. Ei kai minua jätettäisi tähän tilaan, vangiksi mätänevään ruumiiseen?

Asko soitti minulle ambulanssin. Ensiapua hän ei osannut antaa, enkä minä osannut suunnata minua animoivaa magiaa sydämeeni. Pelkäsin, että jos yrittäisin käyttää sitä, saisin itsestäni vain toden teolla animoidun vainajan, kävelevän hirviön jolla on jäljellä vain primaalinen halu syödä.

Poimittuaan puhelimeni Asko raahasi minut Lassen parvekkeelle. Jos hyväkseni olisi vielä jotain tehtävissä, pidentäisi pakkanen aikaa jonka kehoni pysyisi ehjänä. Tahdoin ennemmin jäädä lääketieteen kuin taikuuden armoille. Ainakaan lääketiede ei tekisi mitään, joka olisi uskontoani vastaan.

Lumi oli kaunista, vaikka sen kylmyyttä en tuntenutkaan. Sanoin Askolle, ettei hän saisi jättää minua näin. Hän sanoi, että olin ollut hyvä ystävä. Sitten hän tarttui taikuuteen joka minut vielä ankkuroi tälle puolelle, ja repi sen hajalle.

Anne, mikset sinä ole täällä kanssani?

Lumi oli kirkasta.

*

Ehkä kaikki tapahtui juuri näin. Ehkä tämä oli viimein tarinani loppu. Luojani tietää, että olen ansainnut sen - sekä todennäköisyyksien lakien mukaan että karmisesti. En ollut hyvä ihminen, vaikka kovin yritin. Olen rikkonut Jumalan ja ihmisen lakia, mutta tekisin sen kaiken uudelleen, katumatta ja pääni pystyssä pitäen. Jumalani loi maailman kansani asuttavaksi, mutta Hän ei ole armollinen ja rakastava Jumala, vaan säälimätön ja ankara Armeijoiden Herra, the Lord of Hosts, YHVH, Tetragrammatron, ja jos hän kohtelee meitä miten huvittaa, minä varaan itselleni saman oikeuden suhtautua Häneen. Rakastin tyttöä joka ei kuulunut heimooni, kerroin goyimille salaisuuksia jotka olivat heiltä kielletyt, rikoin kaikkia niitä kymmentä käskyä vastaan jotka kansani oli joskus vuorelta saanut.

Ehkä kylmä ruumiini löytyi Yliopistonkadun parvekkeelta, tunnistettiin kuuluisaksi pahanilmanlinnuksi ja harminkappaleeksi poliisin toimesta. Ehkä saan palkaksi tästä kaikesta vain paikan vanhempieni vierestä Chevra Kadishan hautausmaalla, kiven jossa lukee hepreaksi nimeni, eikä muuta. Ei rakastettua aviomiestä, ei kaivattua poikaa, ei isää, ei hyvää ystävää. Isoäitini ei enää elä pitkään, eikä hän pääse Turkuun käymään haudallani. Ehkä jälkeeni ei jää ketään joka muistaisi tai kaipaisi. Ehkä me kaikki kuolimme - minä, Anne, Lasse, Johanna, Satu, Sini, kaikki muut jotka vihollinen varjoista suinkin sai kiinni.

Saattoi myös olla, että asiat eivät menneet niin. Mikael vihjasi Askolle puhelimessa, että oli nähnyt meidät jossain aivan muualla, että tämä kaikki oli ehkä vain jaettua painajaista. Omituisempiakin asioita on tapahtunut. Kenties en vain voinut uskoa, että olin päässyt irti kaikesta pahasta Turussa, ja vain syyllinen alitajuntani ajoi minut kauhujen myllyn läpi.

Tai saattoi käydä vielä pahemmin. Ehkä Asko ei katkaissutkaan loitsua, joka kehoni animoi. Ehkä sen sijaan tajuntani jäi elämään pienen pienenä kipinänä kylmään ruumiiseeni, ja taikuus sen sisällä kasvoi kunnes sen jäsenet liikkuivat jälleen. Ehkä sameat silmät aukenivat, ja näin kuin putken päästä kuinka käteni tarttuvat kiinni ruumista tunnistamaan tulleen poliisin kaulasta, kiskovat hänen kurkkunsa ärisevään suuhuni, hänen verensä ja lihansa ravitsevat pohjatonta elävän kuoleman nälkää. Ehkä kohtaloni on olla vain epäkuollut hirviö, joka pysäytetään tuhoamalla aivoni tai katkaisemalla pääni. Ehkä en saa edes sovitusta Jumalani kanssa hautajaisista, vaan jään siihen ikuisesti hylättyyn ja kirottuun joukkoon joiden ruumis ja sielu on saastutettu epäpyhimmällä salaisella tiedolla jota maailmassa on.

Mutta jos keneltä tahansa minua tuntevalta kysyttäisiin veikkausta, hän luultavasti sanoisi, että kohtaloni on arkisempi, ja sellaisena ehkäpä vielä julmempi.

*

Kouristus taivuttaa ruumiini kaksinkerroin. Kylmät ja piinatut elimeni saavat navakan potkun. Minkä heprealaisten jumala ja moraaliton alkemia antoivat hajota, voi tarmokas ambulanssilääkäri korjata.

"Sydämenlyönti. Äkkiä, antakaa hänelle happea!"

Äänet kuuluvat kaukaa, puhuvat lääketieteellisiä. Tuskin käsitän niitä, mutta jokin uppiniskainen osa minussa taistelee, pitää kiinni elämästä. Haluan elää. Ystävieni vuoksi, Annen vuoksi, silkan pässinpäisyyden vuoksi. En kulje valoa kohti. En minä. Minä olen sankari, minä olen tuhoutumaton.

Lääkäreitä. Väläyksiä steriilistä sairaalahuoneesta. Kaukaista kipua, ääniä, pistäviä tuoksuja.

Hiljaisuus. Kenties päiviä kestävä rauhallinen hiljaisuus.

"Herra Sgiebelgerb?"

Avaan silmäni. Valo on kirkas, mutta väärällä tavalla kirkas. Tämä ei ole kutsuva enkeli, joka johdattaa minua kohti lopullista palkintoani, tämä on loisteputki steriilin, sairaalalta haisevan huoneen katossa. Puhuja on väsyneesti hymyilevä lääkäri.

Korisen myöntävän vastauksen.

Lääkärini kertoo minulle saamastani massiivisesta yliannostuksesta, ja siitä, miten olin aivan vähällä kuolla. Se on eufemismi, tarpeeton. Minä kuolin, mutta kehoni oli kylmässä lumessa ja pysyi sellaisena ehjänä, kunnes elimistöni saatiin taas käyttöön. On liian aikaista tietää, saiko hermostoni pysyviä vaurioita. Nykyaikainen lääketiede pystyy ihmeisiin, jos potilas vain haluaa elää, tai pelkää kuolemaa riittävästi. Pelkää sitä, mikä sen takana odottaa, vaikka sanookin ettei välitä.

Kysyn, onko kukaan käynyt katsomassa minua. Jotkut ovat. Entä Anne? Anne Koivula, tyttöystäväni, pitkä, vaalea, silmälasipäinen, mahdottoman utelias, kauniimpi ja ihanampi kuin yksikään niistä enkeleistä joilla on tapana seurailla häntä ympäriinsä.

Lääkärin ilmeen vaihtuminen kertoo enemmän kuin mitkään sanat. Hän sanoo, että minun pitää levätä, mutta minä sanon, että minun on tiedettävä. Hän myöntyy. Hän kertoo.

Kuulen tuskin mitään siitä, mitä hän sanoo.

Jos olisin tiennyt Askon jättäessä minut lumeen, eivät ambulanssilääkäri ja TYKS:in myrkytysyksikkö olisi varmaankaan saaneet minua elvytettyä.

Jos olisin tehnyt toisin.

Jos olisin ollut viisaampi, nopeampi, varovaisempi.

Jos olisin pitänyt kiinni hänestä enkä takistani.

Jos.

PM 13 / David

Davidin näkökulmasta ja osittain David-vaikutteinen ulkopuolinen tarkkailija.

1145- Tuomiona tuomiolla. Päivänä kirkolla.

David saapuu tuomiokirkolle. Onhan tuomiosunnuntai, sehän sopii. Tapaamispaikka ei aukea vielä tunteihin. Tekikö Evelyn tämän tahallaan? Tarkistetaan ympärillä olevat paikat. Yksi aukeaisi sopivasti. Koitetaan soittaa. Ei vastaa. Mitä hittoa? Ei kai se nuku vielä? Noin klo 1300 keskus välittää uuden numeron. Evelyn selittää olleensa Bailaamassa edellisenä iltana ja kadottaneensa puhelimen. Jeah, right. Mitä hittoa tollainen tekee 10:ssä? sehän on ilmiselvä uhka. Tai ainakin epäpätevä.

1310 Tapaaminen- Ja pettymys.

Tapaaminen lopun supon kanssa Paniinissa. David ihmettelee hiljaa itsekseen että mitä ihmettä Turun osasto 10 on oikein tehnyt tämän ajan, minkä se on ollut pystyssä? Ryypännyt ilmeisesti, ainakin Evelyn. Tuolla ulkona on friikkejä, jotka syövät ihmisiä, ja nämä ajattelevat ottavansa niitä kiinni, jahka saavat normaalille oikeudelle kelpaavat todisteet. Ei mitään hajua siis mitä tarkoittaa sana yliluonnollinen. Ehkäpä ne olis syytä lähettää takaisin Tukholman lastentarhaan.Hahmon mielipide on niistä että mitä helvettiä varten ne on päästetty lastentarhasta ulos. Ehkäpä asiat pitää hoitaa toisella tapaa, on sitä jo mietitty, miten toimia, mikäli käsky tulee. Kuunnellessaan turhaa lässytystää David kokoaa raivoaan ja miettii, pitäisikö nuo niitata miettimästä hamekankaita samantien pöytään vai vasta myöhemmin. Nousee kuitenkin pöydästä, ja poistuu rautatieaseman suuntaan. Hyvä että Lasse on kohta poistettu. Ihanaa murtautua jonkun kotiin ja myrkyttää elintarvikkeita.

1415-Rautatieasema- Tilaisuus tekee kaappaajan.

Rautatieasema. Kiva katsella ympärilleen. Ei, mutta tuolla on sen friikkilauman ”ystävä”, Marianne. Mikä lie ruokapankki tai …. niin, Ehkäpä tässä olisi toinen tilaisuus vetää ne friikit tähtäimeen. Hetkinen, on, kyllä, Supon henkilökortti on mukana. Näytetään se Mariannelle ja pyydetään sivummalle, kerrotaan että häntä mahdollisesti tarkkaillaan ja pyydetään sulkemaan puhelin ja seuraamaan. YO-kylässä on jo uusittu ikkunat, mutta Johanna Viljamaan kämppä on silti vielä Supon rikospaikkana. Viedäänpä Marianne sinne.

Annetaan pieni ruiske lidokaiinia niskaan, nikamavälin kohtaan. Eipä juokse karkuun. Takavarikoidaan puhelin. Tutkitaan reppu pintapuolisesti, käydään kännykkä läpi, sidotaan Marianne vuoteelle ja viritetään pommi. Annetaan kiva cocktail Curarea, LSD:tä sekä lidokaiinia ja Digitalista. Ei kuole pian, ei helpolla, eikä hänestä ole enää 3 minuutin kulutta mitään hyötyä, ketä tahansa hänet sitten löytääkin. Laitetaan pommin pulssilaukaisin Mariannen ranteeseen ja sammutetaan esto-kantoaalto. Ehkäpä joku tämän friikkien suojelijan ystävä koittaa pelastaa tämän. Lähdetään kaupungille. Mitä jos kävisi Lassella katsomassa vieläkö se sätkii. Outoa kyllä, joku pieni mutta pippurinen naishenkilö vaati samaan aikaan pääsyä sisään koputtamalla voimallisesti. Niinpä David lykkäsi tapaamisideaa puolella tunnilla, odottaen vain että tuo toinen poistuisi.

1515- Return to castle Wolfenstein.

Kävelee taas Lassen ovelle. Koputtaa. Kyllä, sisällä liikkuu joku. supattelua. Ovi avataan. Davidille kerrotaan Lassen olevan poissa. David toteaa, ”Siirin” nähtyään, että hei, sehän on Sinikka. Samaten ”Garyn” David tunnistaa helposti kuvien perusteella Kariksi. Jotenkin David olettaa että on menty salanimissä näin siitä syystä, ettei mikään jätä salanimeensä vastaamatta. Joka tapauksessa Sinikka siirtää varsin voimakkaasti Davidin syrjään. Ei liene enää epäselvää, onko Sinikkakin friikki. Senkin voisi toimittaa pikapakettina Helvettiin, vaikka toisaalta tuo yhdistelmä silkkaa voimaaa ja naisellisuutta on ihailtava, ellei melkeinpä rakastettava.

Samassa sisään ryntää Satu jonkun ystävänsä kera. Hullu voi koittaa tappaa kaksi kerralla, neljä on liikaa idiootillekin. Niinpä David ei totea muuta kuin ei sitten Karin varsin nihilistisellä sävyllä tekemiin tiedusteluihin ja päättää ettei tuo tyyppi kuole helpolla. Tai ei ainakaan nopeasti. Niskalaukas olisi ollut armollinen vaihtoehto.

Hakemaan lisävarustusta autolta, muutaman tykin, jolla voi pamauttaa isommankin pään harteilta. Noin ihan varmuuden vuoksi, tietenkin. Soittaa Karin lähellä scannaamaansa numeroon. Vittuilee päin näkyä kuinka varomattomia he ovat. Kumma kyllä Kari & Co suostuvat sen jälkeen tapaamaan.David saapuu paikalle, Hunter’s Inniin varoen, melko varmana, ettei häntä seurata. David alkaa keskustelemaan luvaten olla paljastamatta Leena Pitkäselle tietojaan ja Riitta Leiniön murhista kysellen. Jututtaa ensin Karia, kyselee tyhjänpäiväisiä, myrkyttää tämän friikki-kummin tipauttamalla tuoppiin hieman jauhetta. Tämän jälkeen keskustelee samasta aiheesta Sinin kanssa, jolle antoi hevoskuurin rauhoittavia ja amytaalia. (Velma oli iki-onnellinen kun kuuli että Sinistä tuntui vain hyvin luottavaiselta ja rauhalliselta… Tai sitten ei…)

Viimeisenä kiusaamaan Satua samasta asiasta ja tälle vastapalvelukseksi antoi tiedon että pappa-manner työskenteli Supon piikkiin… Samanlainen rauhoittava Coktaili Satullekin. (Tiina varmaan tiesi odottaa tätä, se otti sen niin hyvin eikä antanut samantien IRL-päätyyn). Sen jälkeen johdattamaan joukkoa, Niina mukana, ”Turvataloon” sinne Lonttisiin. Matkalla ilmeisesti Asko soittaa Karille ja haluaa tämän Lassen kämpille. Well, kohta tuo kuitenkin kuolee, nauttikoon se… mikä se oli, väsymätön piiri vai mikä lie, yhden hang-aroundinsa ruumiista yhdessä Lassen ruumiin kera. Voivatpahan leikkiä niillä, pitää ne kumminkin ensi viikolla poistaa, joten ne ei aiheuttane pitkäaikaista katastrofia.

Sini ja Satu nauravat ja laskevat leikkiä matkalla. Tavallaan se on sääli, että ne on friikkejä. Ne vaikuttaa ihan mukavilta. Well, Satu kylläkin kuolee puolen tunnin sisällä pelkkään kipuun, Sini voisi kestääkin. Niina on mikä lie, se on vaarallinen.Saavuttiin turvatalolle. Ensimmäisenä siellä poistettiiin häiriötekijä Niina, jonka pää ammuttiin pitkin seiniä. Satu ja Sini katselivat onnellisesti että mikäs sille tuli. Satu ikävöi siipiään, varma friikki. Sääli, se on niin söpö. Ehkä sentään tälle pitäisi olla armollinen ja nopeuttaa sen kuolemaa ja tehdä pois nukkumisesta tuskaton. David antoi Satulle ”siipiruiskeen”.

Rankka yliannostus Hyoskyamiinia, atropiinia, skopolamiinia (hyosiinia), pyridiiniä, chrysatrooppista happoa, tanniinia ja Curarea. Tyttö, otus tai mikä lienee, sai kyllä elämänsä ja kuolemansa Pilven. Tuosta tuskin pääsee kovin paljon enää ylemmäs millään. Hitaasti tappavaa, ruiskeen saajan mielikuvitus kyllä ottaa vallan viimehetkillä ja tekee asioita, joita ei ennen ole uskaltanut tai edes uskaltanut haaveilla.

Daavid laittoi Sinille kaulapannan, flirttaili jatkuvasti (muita, jo kuolleita, kuulemma nauratti…) koska oli Lassen kämpillä nähnyt mihin Sini pystyy, piti tästä. Tavallaan. Soittaa Supolta apuvoimia, saa sen uuden naisetsivän apurikseen. Käskee tämän saniteettitiloihin ja niittaa raa’asti selkään ampumalla, miinoittaa ruumiin ja ottaa Sinin, joka katselee Satua, et hei, eihän se liiku, mukaansa. Sinistä alkaa tässä kohtaa repeämään kaikki tunteet ilmaan (Ja Velma veti sen täysillä, muutenkin David oli psykoottisuutensa takia rankka pelata, saati se kun tosissaan hahmoa syyllistettiin). Taas Johannan kämpille, josta Ruumiit on siivottu pois. ”Sidotaan” Sinin etutassut.. Eipä se Siniä pidättelisi, puhutaan kostosta Johannan kaappaamisesta, valmistellaan Sini tappamaan, luodaan tälle mielikuvia miten Johannaa kidutettiin. Kaunista.

Soitetaan Supo paikalle ja valmistaudutaan. Molemminpuolista loan heittoa puolisen tuntia, Sini on koko ajan repeämässä kiukussaan. Tajuttuaan, ettei nuo idiootit tajua todella, että täällä on sotatila, David turhautuu. Supon koittaessa perääntyä David ottaa Siniltä kaulapannan pois. Hetken kuluttua, herjaamisen jälkeen, David nappaa napin irti ranteestaan ja toteaa Sinille : sulla on 30 sekkaa. Daavid näkee miten Sini muuttuu niin kauniin tuhovoimaiseksi ja tuntee miten tämä repii selkärangan poikki ja osittain ulos raastaessaan pään Davidin harteilta. Viimeisenä näkynään Davidilla on ihmissuden valtaisa tassu tulossa kohden ja tunteenaan ylpeys, ettei tappa nut Siniä myrkyllä. Noin uljaan Soturin pitää kuolla Soturin kuolema. Siis taistelussa tai kostaessa, tämä saakoon molemmat. Ehkä sittenkin olisi pitänyt viedä se sinne ibiz…………

Sini / PM13: Sini Tammelan Viimeinen Seikkailu Turussa

Oltiin siis paettu Supon inkvisitioo Marokkoon. Meil oli valehenkilöllisyydetki ja kaikkee. Marokossa oli mukavaa.

Olin säätäny siel erämaas jotain pari päivää, ku oli täysikuu, ja kävelin lauantain kotiin tosi väsyneenä (olin hukannu pyörän johonki) ja menin saman tien nukkuun. Su-aamulla heräsin, puin vaatteet pääl, ja sit meninki takas sängylle lojuun. Olkkarist kuulu hirvee melu, ku Anna ja Joanna ja Saara jotain jutskas. Ilmeisest Saara-sisko - eli Satu - oli ollu bileis jossain ja sil oli vähän darra. Mul oli susi-darra vaan. Hiljakseen roudasin itteni sängyst ylös ja menin kans olkkariin.

Gary-setä tuli kaupasta, ja alettiin kaikki häslään keittiössä. Kuorin porkkanoi ja paistelin lihaa. Olin tuonu sen lihan jostain sielt erämaast, me vähän ihmeteltiin, mikä se oli, lammas vai lehmä vai kameli. Ja sit Satu heitti hassuu läppää, ja naureskeltiin maustepurkille, mis luki piri (tai piri-piri tai peri-peri tai jotain). Kari ja Johanna yritti selostaa mulle ja Satulle arabiaa, mut eihän me mitään siit tajuttu.

Kari oli vissiin vähän miettiny, ja se kyseli kaikkee mun kuu-seikkailusta, ja ehdotti juttui. Niinku sitä, et pitäs mennä tarpeeks kauas, ja vois tehä aina lenkin ja palata sinne, mist lähti (ni vois löytää pyöränki taas), ja ei sais syödä ketään tyyppejä, eikä liikaa lampaita samasta paikasta. Ja et vois vaik olla kaulapanta, mis on jotain ohjeit tai jotain, jos eksyn.

Syötiin sit mein kokkaukset - kuskusia, vihannessoosia ja se mun lihaköntti, joka oikeesti oli pilkottuna ja paistettuna ihan tavallisen ruuan näkönen. Oli tosi hyvää, söin sikana. Sääli vaan ku ei ollu jälkkäriä. Mentiin olkkariin pitää ruokalepoo ja miettiin loppupäivän puuhiamme. Kari oli menos töihin, mut ei ihan viel. Johanna totes, et se tarttis kylpyammeen, et se vois rauhas nukkuu siinä. Sitä vois lähtee basaarista ettiin. Sehän ois tietty iso ja painava, mut kyllä mä sen jaksaisin kantaa, elikkä halusin sit ilman muuta lähtee mukaan. Satu myös. Ehkä Kari ja Annekin vois tulla. Mut ei just nyt, kun oli kuumin keskipäivä. Lojuttiin vaan, ja puhuttiin höpöi, ja katottiin telkkarii ja kuunneltiin outoo musaa.

Ihan yhtäkkii Titiu pölähti sinne selittään kaikkee kauheeta, et Lasse ja Marianne oli kuolemaisillaan! Äkkii ehittiin nykäseen takit ja laukut messiin, ja sit mentiinkin jo hirveet vauhtii, ihan ku ois peilist kävelty, ja joku repi meit erilleen, ja mä tartuin Karii hihast kii.

Me tipahdettiin johonki pimeeseen ja huudeltiin kaikkii muita, mut ne ei ollu siinä. Karil oli onneks taskulamppu. Eka juttu, mitä näky, oli WC-pönttö! Meiän takana oli tieteski peili. Ei menny kauaa, ku Kari totes, et jaa, ollaan ihan varmast Lassen kellarissa. Turussa. Pentele. Kyl mäkin sen tunnistin, ku tarkkaan katoin. Oltiin sit tiputtu sinne siit peilist.

Lähettiin hiipparoimaan ympäri kellarii, ja ihmeteltiin, mitä tehtäs. Karil oli se kännykkä, mut kun kellään muulla meist ei ollu, ni ei voitu soittaa kellekään. Lasse eikä Marianne ei kumpikaa vastannu. Mut olihan ny ne muut sentäs sen verran fiksuja, et ku niillä oli kuitenkin Karin numero, ni ne menis vaik puhelinkoppiin ja soittais. Sitä ootellessa, Kari etti kaapista jotain aseita, kai Sakarin jäljiltä, mitä siel olis pitäny olla, mut ei siel ollu. Eikä kukaan vaan soittanu.

Kiivettiin ylös jotain takaportaikkoo, mitä en ollu ikin ennen nähny. Sielt päästiin suoraa Lassen keittiöön. Lasse ei ollu kotona, eikä siel ollu ketään muutakaan. Ovisummeri soi. Kari kävi avaan, ja sit venattiin, ketä sielt ilmestyis. Sielt tuli Leena ja joku mies. Me vähän niinku juostiin pakoon ja mentiin kellariin takas piileskeleen vähän paniikissa. Otettiin valotki pois, ettei kukaan tajuis, et siel on joku. Oltiin siel hyvän aikaa, mut ei sinne ketään tullu.

Kiivettiin takas Lassen kämpille. Eka käytiin tosin tsekkaamas joku ullakko, mis kuulemma kans oli tehty toisinaan rituaaleja. Se oli ihan tyhjä. Siellä kämpillä taas oli semmonen aika kotosa kaaos, ja Kari sano, et se olikin ihan normaalia. Mut CD-soitin oli päällä, ja siel oli Doorsin levy, mikä oli kuulemma varma merkki, et Näkymätön Piiri oli ollu siel, eikä edes kovin kauan sitten. Viimein Karin känny soi, joku muu meist Marokon perheest ehkä? Joo, se oli Satu, joka oli tippunu yksin keskelle Hansaa. Se oli törmänny johonki Niinaan. Kari opasti ne kans tänne.

Ikkunast näky lunta ja jäätä. Ankeeta. Summeri soi, ja luultiin tietty, et se oli Satu, mut se olikin se äijä, joka oli ollu Leenan kaa. Eka ei haluttu päästää sitä sisään, mut sit Kari totes, et kokeillaan nyt, ja sen saa syödä, jos se on epäilyttävä. Sitä se oli, kyseli jotain Ritusta ja tunsi muka mut. Se oli kuulemma David, eli siis tietysti Taavetti. Sen peräst sisään tuli Satu ja se Niina, ja mä oli Taavetille aika tyly, ja se häippäs. Terve menoo.

Selvitin sit pikasesti, kuka tää Niina oli. Joku ihan tavallinen tyyppi kai, joka tunsi turkulaisii. Niin ne pahat stoorit yleensä alkaa. Ne oli ollu sen polttarit, mitkä pidettiin sillon kauan aikaa sitte ku ekan kerran ite tulin aika tavallisena tyyppinä (mut sutena) Turkuun ja tutustuin Saijaan. Niina oli tavannu Mariannen aikasemmin, ja sano, et se oli vaan angstaillu jostain sen jätkästä. Ei kuulostanu silleen kuolemanvaaralliselta, mut ei Titiu meit ois turhan takia tänne tuonu.

Mietittiin, mitä tehtäs. Voitas mennä johonki, mist sais lämmintä juotavaa ja vois päivystää, jos vaik joku tulis, tai Anne ja Johanna soittas, ku ei niist ollu vielkään kuulunut. Mentiin siis Hunter's Inniin. Oli kyl kylmä niis marokkolais-vaatteissa. Onneks ei ollu pitkä matka. Se Taavetti kävi soitteleen Karille, ja halus tulla tapaan. Loppujen lopuks Kari suostu. Juotiin siin kahvii ja kaakaoo ja venailtiin. Kyselin, mitä kaikkee Taavetille sais kertoo. Kari oli sit kait kumminkin sitä mieltä, et ihan sama, oltiin kuitenki jo suossa, ihan liemessä, joten turha sitä enää oli yrittää piileskellä.

Taavetti tuli, ja halus puhuu erikseen kaikkien kaa. Mult se vaan kyseli, miten tunsin Ritun. Se lupas tietoo vastineeksi, ni kysyin silt, tiesikö se, kuka tappo Ritun. Se vaan sano, et se siivottiin pois tieltä, ku se oli vaarallinen. Just joo. Mut oikeestihan Taavetti oli ihan mukava setä, ja kaikki oli ihan mukavaa muutenki. Yhtäkkii vaan tuli kiva ja rento fiilis.

Taavetti kertoili myös, et SuPo oli jo saanu Annen ja Johannan. Mut kyl kai ne ny selviäis, olihan Johanna ennenki päässy niilt pakoon! Ja kuulemma Satun isään ei vois luottaa, ku se oli tehny SuPolle duunia. Taavetti halus viedä meiät johonki muualle, "turvataloon", no, en tietty ihan sitä uskonu. Halusin, et Kari tulis messiin, ja niin se ja Niina sit tuliki kans. Mut ei oltu ehitty kauas, ku Kari sai jonku puhelun, ja se sano, et sen pitää lähtee johonki äkkii ja ihan yksin. Se lupas tulla sit perästä.

Oli vähän nihkee ja kylmä reissu sinne Taavetin mestaan, mut onneks oli niin mukava olo. Hyvä trippi. En tajunnu miks, enhän mä ollu ottanu muuta ku kahvia. Perillä mää ja Satu istahdettiin johonki patjalle lattialle kummissa fiiliksissä. Taavetti vetäs esiin pyssyn ja pam vaan, Niinan pää räjähti pitkin seiniä. Tais vähän roiskuu meidänkin päälle. Se oli tosi punaista. Ja kova ääni. Katteltiin vaan vähän ihmeissämme. Ja sit se Taavetti töykkäs Satua jollain neulalla, mut ei siit ees näyttäny käyvän mitään. Mulle se laitto kaulanpannan, mist se selitti, et se oli pommi, sillee, et jos meen siitä liian kauas tai se kuolee, nii pum! Pää irti... Oho. Ja se soitti sit jollekin SuPon tyypeille, et tulkaas kattoon tänne.

Paikalle ilmesty sit pian joku SuPon täti, ja Taavetti hoiteli senkin noin vaan pois päiviltä. Alko kyl tulla selväks se, et se oli tosi, tosi paha tyyppi, mut kuitenkin, meininki oli ihan jees, joo... Sit Satu kuukahti siihen patjalle, eikä liikkunut enää. Ja Kari ei koskaan tullu sinne meiän perässä.

Taavetti lähti raahaamaan mua johonki, oli vieläki vähän tokkurassa, mut se alko hälvetä hiljalleen, ja kauhee totuus alkoi hahmottua mun sekavassa mielessä. Taavetti oli myös niin ystävällinen seko psykopaatti, et se sit tietty selosti itse lisää kaikist hulluist murhapuuhistaan.

Anne, Johanna ja Marianne oli kuollu. Eihän sen pitäny olla mahollista - Atur suojelusenkelinä ja sen kaikki kolme siipiparia ja tulitaiat ja kaikki, noin vaan tapettu muka. Lasse oli samoin mennyttä. Marianne ja Lasse oli ollu syöttei, et meidät muut saataisiin esiin. Ja Karinkin se Taavetti oli kuulemma tappanu. Heroiinin yliannostukseen. Hirvee tapa mennä - ja Kari - ei se voinu olla totta, miten toi tyyppi olis muka voinu listii sen niin helposti noin vaan! Mut mä olin omin silmin nähny, miten Niinan aivot oli lentäny pitkin seiniä. Ja Satunki se oli pistäny kuolleeks, kun mä vaan katselin tyhmänä tajuamatta ja pystymättä tekeen mitään. Ketään ei enää ollu jäljellä, paitsi mä.

Tietty mun ekat tunteet oli paniikki ja täydellinen shokki ja valtava tarve syödä toi idiootti julma sairas paska, mut se oli auton ratissa, ja mul oli se penteleen panta, joka räjäyttäs multa pään irti, jos kävisin sen tyypin kimppuun. Mut sil oli ehdotus. Tai monta. Se sano, et se piti musta, et olin sen mielestä söpö, ja siks se oli säästäny mut, eikä oikeestaan ees halunnu tappaa mua. Just. Seko mikä seko. Mut se sano, et saisin syödä SuPon tyypit, tehtäs niille ansa, ja sit paettas yhdessä. En mä paosta niinkä välittäny, mut joo, totta kai halusin kostaa SuPolle. Melkein yhtä paljon ku tälle jätkälle. Yritin miettii, mikä olis järkevää, mitä joku Kari tai Anne tai joku muu fiksu tyyppi ois tehny tällases tilanteessa, mut eihän siitä mitään tullu. Ei tällast tilannetta oikeesti voinu olla olemassa! En voinu olla itkemättä, en pystyny käyttäytyyn kuin susi, oleen vahva ja vakaa, ku kaikki mun kaverit oli kuollu.

Mentiin Johannan kämppään. Se oli tyhjä, sielt oli jo siivottu aiemmat ruumiit. Kohta tulis lisää. Mä kävin sängylle istuun, ja Taavetti sito mun kädet - ei ne narut mua kauaa pitelis. Ja sit ootettiin SuPoo. Taavetti selitti lisää, vakuutteli, kuin se ei oo niin paha, tekee vaan työtään, eikä pidä siitä mitenkää hirveesti, eikä ees tiiä keltä sen käskyt tulee... Ja et kuin se edelleenki piti musta ja halus lähtee Ibizzalle ja kadota... Mua melkein houkutteli se. Okei, tyyppi oli friikki, mut ehkä se ei silti ollu täysin paha, ja voisin sentäs vielä selvitä tästä hengissä, jos... Mut se paska oli tappanu mun lauman! Ja silti, jos hyökkäisin sen kimppuun, kuolisin itekin.

SuPon tyypit tuli, niit oli vaan kaks, nainen ja mies, nihkiksiä molemmat. Osotteli meit pyssyillä, ja kävi jauhaan Taavetin kans, et mitäs nyt tehtäis. Ilmeisesti Taavetti oli ollu niiden messissä, mut sit ottanu jutun omiin käsiinsä ja ylittäny valtuutensa listimällä porukkaa tosta vaan. Ja nyt Taavetilla oli pommei joka puolel, joten sitä ei vois ampua, vaikka niiden ois tehny mieli. Niil olis ollu joku kaveri vielä jossakin, joka ei ollu paikalla, ja olis ehkä osannu purkaa pommit, mut jostain syystä ne ei halunnu sitä tänne. Saasta. Mä oisin halunnu ne kaikki tänne.

Niitä SuPo-hyyppiä myös hämäs, ku paikal oli siviili, eli mä. Niil nuijilla ei ollu sit mitään hajua, kuka ja mikä mä olin. Olivat vaan huolissaan, et mulle kävis jotain. Ääliöt. Olisivat olleet enempi huolissaan omasta selviämisestään. Ne oli paljon enemmän vaarassa kuin mä. Siinä sit istuin siin sängyl ja kuuntelin niiden paskanjauhantaa ja vuorotellen itkin ja panikoin ku oli kurjaa ja tiesin et täs ei voi käydä hyvin, ja nauroin ku ne oli niin tyhmiä, enkä meinannu pystyy piteleen itteeni ihmishahmossa, ku halusin repiä ne kaikki pieneks silpuks. Mut Taavetti ei tajunnu mun vihjeitä ja epätoivosia katseita.

Taavetti oli luvannu sanoa mulle merkiks ällön angstisesti "Hyvästi Sini" sit ku pitäis toimia, mut sitä merkkiä ei koskaan tullu. Eka näytti, et ne SuPon kaverit aikoo häipyä, ja mä oli vähän hädissäni. Mut sit ne peruuttiki takasin. Ilmeisesti SuPo ja Taavetti sai aikaan jonkinlaisen diilin. Sen vuoks Taavetti tuli ottaan sen kaulapannan multa pois. Urpo. Muuta en voinu ajatella. Nuija. Mitähän se kuvitteli tekevänsä?

Muutuin sudeks sillä sekunnilla ku se panta oli irti, ja hyökkäsin Taavetin kimppuun. Ekaa kertaa tietoisesti upotin kynnet ja hampaat ihmislihaan, ja että se tuntu hyvältä. Raadella sitä paskiaista. Mut en voinu jämähtää repiin sitä, tai SuPo pääsis pakoon. Hyppäsin niiden niskaan ja kaadoin kumoon, kynsin raivokkaasti, halusin niidenki kärsivän, ne ääliöt ketkä kaappas Johannan ja sai tän koko sotkun aikaan - ja kyl ne kärsikin.

Ehin ohimennen tajuumaan sen kauheen asian, et olin ekaa kertaa todella tappanu ihmisiä. Ja ihmetellä, mitä mulle nyt kävis. Ja sit kaikki räjähti, ja sattu niin pirusti, etten oo koskaan tuntenu mitään sellasta. Enkä enää koskaan tuntiskaan. Koska siihen se kaikki loppu. Kostin niille, ja sit liityin taas laumani seuraan.

Kuolin kuten olin elänytkin, vaistonvaraisesti, hetken mielijohteesta, tee ensin, mieti myöhemmin. Se oli mun huonoin ja paras teko ikinä. Huonoin, koska se tappo mut. Paras, koska se oli oikeen ja paha sai palkkansa.

*****

Seuraavana aamuna heräsin mun huoneessa. Aurinko paisto verhojen välistä. Oli sunnuntai, ja olin just eilen palannu ihan raatoväsyneenä mun täysikuukeikalta. Saasta, mitä painajaisia. Olin kyl varmaan syöny jotain sopimatonta. Ehkä se oli se puoltoistakyttyräinen kameli.

Satulla oli darra. Annen hiukset oli takussa. Johanna oli taas meinannu käräyttää sänkynsä yöllä. Kari tuli kaupasta ja alettiin laittaa ruokaa. Elämä jatku Marrakeshissa tavalliseen tapaansa. Pitkään ja onnellisesti.

Heidi / Pimeyden Maailma 13

Su 20.11.2005 Heidin kirjoitelmia junassa matkalla Tampereelle. Kattaen ajan 18-20.11.2005

En oikein tiedä mitä kuvittelin saavuttavani tällä matkalla. En ajatellut asiaa niin pitkälle lähtiessäni. Posti toi asioita. Siitä oudosta peilistä vain oli päästävä eroon. Sen olemassa olo, se että se oli minun hallussani teki oloni kovin levottomaksi ja ahdistuneeksi.

Olin juuri säntäämässä ovesta ulos perjantaina kun ovikello soi. Aiheutti minulle miltei sydänkohtauksen. Postin kotiinkuljetus toi minulle paketin. Olin jo siinä vaiheessa myöhässä luennoilta joilla minun ihan oikeasti olisi pitänyt olla joten kuittasin paketin sitä sen tarkemmin tutkimatta ja nakkasin sen hattuhyllylle rientäessäni ulos.

Olin yrittänyt ensimmäisestä Turun-matkastani lähtien normalisoida elämääni. Ryhdyin jälleen käymään säännöllisesti luennoilla, näin ystäviäni ja palasin takaisin kaikkiin harrastuksiinikin. Ilmoittauduin jopa kansalaisopiston vesivärikurssille. Tuota kurssia minulla oli nytkin perjantaina luentojen jälkeen, ja illaksi olin lupautunut joihinkin opiskelukavereiden bileisiin. En juuri viihtynyt kyseisissä bileissä, harvemmin tuon kaltaisissa juhlissa viihdyinkään. Liikaa ihmisiä, liikaa alkoholia. Ei minun tarvinnut edes selitellä aikaista poistumistani, suurin osa ihmisistä ei joko huomannut tai heitä ei kiinnostanut ja loput olivat tottuneet että yleensä häivyin juhlinnoista ennen puoltayötä. Kotiin päästyäni söin vielä iltapalaa, kävin naapureista välittämättä suihkussa ja menin nukkumaan.

Ennen kuin ehdin nukahtaa muistin kuitenkin aamulla saapuneen paketin. Könysin ylös tutkimaan mitä paketti pitäisi sisällään. Oletin sen olevan kenties jotain mitä äitini oli keksinyt tällä kertaa minulle tilata. Mahdollisesti lisää kerättäviä posliinilautasia, kirjoja, kiinalaisia stressipalloja tai vaikkapa muumikuvioisia sukkia. Paketti ei kuitenkaan ollut äidiltä vaan lähettäjä oli Jussi Haarla. Pakettikortin mukaan sisältö oli Helenan tavaroita jotka olivat tulleet Haarlalle Harri-serkulta. Haarlan nimeen olin törmännyt aikaisemmin liittyen Helenan asuntoon, mutta Harri nimistä serkkua meillä ei ole.

Loogisin selitys tuntui kuitenkin olevan että ehkä Haarla oli ymmärtänyt väärin Harrin suhteen siskooni ja kyseessä oli joku Helenan Helsingin kaveri tms. Avasin paketin joka oli hyvin kääritty ja pehmustettu, huolella teippailtu. Vaahtomuovin keskeltä kaivoin esiin sinisen pienehkön soittorasian jonka kannessa nökötti pieni tyttö. Avatessani lippaan lähti sen sisällä oleva pieni ballerina pyörimään verkkaisesti hypnoottisen musiikin tahdissa. Rasia näytti lähinnä jonkun lapsuuden aarteelta, mutta Helenalla moista ei koskaan kyllä lapsuudessa ollut.

Rasiassa oli paljon kaikenlaisia koruja, riipuksia, helmiä, avaimen periä, abloy-lukon avain. Nostelin esineet yksi toisensa perään pois rasiasta. Tunnustelin, katselin ja yritin muistella. En tunnistanut koruista ainuttakaan. Rasian pohjalla makasi punaiseen paperiin käärittynä litteä esine jonka, soittorasian yhä soittaessa hypnoottisia sävelkulkujaan, nostin esiin. Paperin sisältä paljastui pieni hienoin kehyksin varustettu peili. Kehyksessä kulki jotain pieniä oudohkoja eläimiä ja peili oli silmiini todella kaunis.

Soittorasian melodian hiljalleen hidastuessa ja vaimetessa vilkaisin tuohon peiliin. Voisin vannoa nähneeni peilissä vihreää ja eloisaa metsää. Näkymä oli niin eloisa, vivahteikas, outo ja pelottava etten halunnut katsoa pidempään, enkä ainakaan katsoa uudelleen. Käärin peilin nopeasti takaisin paperiin ja pakkasin sen sekä kaikki korut takaisin soittorasiaan ja rasian takaisin pakettiin jossa se oli tullutkin.

Istuin jonkin aikaa hiljaa paikoillani tuijottaen tuota pakettia. Soittorasian musiikki soi aavemaisena korvissani vielä nyt rasian vaiettuakin. Jokin paniikin omainen hiipi lähemmäs ja lähemmäs. Tunsin itseni niin hyvin pieneksi ja voimattomaksi ja vaikka istuin yksin kotonani tunsin hyvin vahvasti että minua tarkkailtiin. Poistaakseni nousevat tuntemukset nousin ylös, sytytin jokaisen valon mitä kodistani löytyi, laitoin Zen Cafeen soimaan ja keitin itselleni kahvia.

Asiaa kahvin kanssa mietittyäni päädyin siihen että esineistä, tai tarkemmin ilmaistuna peilistä, olisi päästävä eroon. Lisäksi mieltäni vaivasi se, mikä tuo peili oikeasti oli ja mistä se oli peräisin. Ainut ja ensimmäinen mieleeni tuleva suunta lähteä asiaa setvimään oli Mikael jolle laitoinkin välittömästi viestiä jossa kerroin postitse tulleesta paketista. En olettanutkaan Mikaelin vastaavan viestiini heti, mutta valvoessani koko yön kykenemättömänä nukkumaan mieleni levottomuus nousi. Pyörin levottomana sängyssä, lukemiseen en kyennyt keskittymään. Mietin Helenaa ja hänen minulle tuntemattomaksi jäänyttä elämäänsä Helsingissä. Hänen mielenterveytensä rakoilemista, päiviä ennen hänen romahtamistaan, vierailujani sairaalassa hänen romahtamisensa jälkeen. Mieleeni hiipivät myös epäilyt oman mieleni tilasta. Yö oli pitkä ja painostava. Joskus aamuyöllä lähetin Vielä Mikaelille toisen viestin jossa lyhyesti ja ytimekkäästi ilmoitin että minun täytyi päästä eroon esineistä joita posti oli minulle tuonut.

Aamun valjetessa olin yllättävän tyytyväinen siitä että alkava lauantai oli täynnä ohjelmaa äitini syntymäpäivien muodossa. Matkasin Toijalaan ja keskittäessäni ajatukseni täysin juhlien järjestelyjen sujuvuuteen ahdistus helpotti hetkellisesti. Sukulaiset, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, välttelivät Helenan ja hänen poissa olonsa mainitsemista. Olin huomaavinani että sukulaiset välttelivät myös minun kanssani juttelua. Tämä ei sinänsä minua häirinnyt hiukkaakaan. Päivän aikana Mikaelkin lopulta oli vastannut minulle. Asiaa sen kummemmin pohtimatta, järkevyyttä punnitsematta ilmoitin hänelle saapuvani sunnuntaina Turkuun luovuttaakseni hänelle siskoni tavarat. Vaikka tiesin pian pääseväni esineistä eroon, ja vaikka yövyin vanhemmillani Toijalassa, en kyennyt nukkumaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä silmäystäkään. Aamulla, äärettömän väsyneenä, kofeiinitabletteja syöden kulkeuduin kymmeneltä lähtevällä junalla Turkuun.

Turkuun päästyäni lähetin välittömästi Mikaelille tekstiviestin missä kerroin saapuneeni kaupunkiin sekä tiedustelin häneltä missä vaiheessa voisimme tavata. Hän ei tapansa mukaan vastannut välittömästi, joten kulkeuduin keskustassa sijaitsevaan Sokoksen kahvilaan tappamaan aikaa. Istuin ikkunan vieressä sijaitsevassa pöydässä ja katselin ulos. Ajatukseni harhailivat ympäriinsä. Muistelin lapsuuttani, elämää Toijalassa, Helenaa, lähistöllä asuneita serkkujamme. Muistin miten minua joskus teini-ikäisenä äärettömästi ärsytti pari vuotta nuoremman Helenan roikkuminen perässäni. Miten joskus juoksin häntä pakoon, huomaten sen turhaksi, hän oli minua liikunnallisempi jo silloin enkä koskaan päässyt häntä pakoon. Miten huusin hänelle, käskien painua ikäistensä kakaroiden pariin, kadota elämästäni. Toivoin etten olisi tehnyt niin. Tuijotin ulos ikkunasta ihmisten loputonta virtaa ravistellen itseäni irti muistoista.

Oli jo kulunut tunteja siitä kun saavuin Turkuun eikä Mikael ollut vieläkään vastannut minulle. Yritin soittaa hänelle mutta ilmeisesti hänen kännykkänsä oli kiinni sillä useista yrityksistä huolimatta siihen ei saanut yhteyttä. Mielialani oli valunut vahvasti masentuneeseen suuntaan. Minusta alkoi tuntua että ainakaan tämä matka ei toisi tilanteeseen mitään apua. Ettei mitään apua välttämättä ollut saatavissa mistään. Ettei Helenaa ehkä voinut auttaa. Minun oli kuitenkin päästävä eroon peilistä. Päätin kokeilla onneani ja soitin Lasselle tiedustellakseni tietäisikö hän kenties missä Mikael mahtoi asua. Lasse ei kuitenkaan tiennyt, enkä minä vielä tässä vaiheessa tahtonut tyrkyttää peiliä tuolle hieman hurahtaneen oloiselle professorille. Seuraavaksi kokeilin onneani kokeilemalla numerotiedustelusta, mutta sieltäkään ei löytynyt Mikaelille osoitetta. Lähetin vielä myös Susalle viestiä tiedustellen keinoja löytää Mikael, Susa vastasin joskus myöhemmin ettei hänellä ollut mitään käsitystä. Yritin jonkin ajan kuluttua soittaa uudelleen Lasselle. Olisin tahtonut viedä peilin hänelle, kuulla ehkä jopa hänen teoriansa ja lähteä takaisin Tampereelle. Lasse ei kuitenkaan enää vastannut. Jossain vaiheessa Mikael sitten soitti minulle. Sovin näkeväni hänet kyseisessä Sokoksen kahvilassa ja pienen ajan kuluttua hän saapuikin. Täsmälleen saman näköisenä, saman oloisena ja yhtä rauhallisena kuin hän oli viimeksikin hänet nähdessäni ollut.

Keskustelu oli jotenkin outo ja etäinen. Kuin jokaisen lausutun lauseen jälkeen olisi seurannut useiden minuuttien hiljaisuus, hetki jolloin aika pysähtyi. Annoin hänelle paketin joka sisälsi soittorasian, korut ja peilin. Selostin hänelle tarkemmin rasian sisältöä, ja hetken takelleltuani kerroin myös peilissä näkyneestä metsästä. Mikael toisti kaikki samat asiat kuin mitä oli sanonut minulle edellisellä Turun vierailullani, samat ohjeet rauhoittua, ajatella järkevästi, saman huolestumisen minun mieleni vakaudesta, ohjeet normalisoida elämääni. En kuunnellut. Minä toistin hänelle kaiken saman mitä olin edellisellä vierailullani sanonut, painostavan tunteen seuraajista, ahdistuksen ja epätoivon. En usko että hän kuunteli. Tuijotin ulos ikkunasta. Ulkona oli jo hämärää.

Päätin lähteä takaisin Tampereelle. Nousin ylös, pukeuduin. Mikael teki samoin. Lähti kävelemään kanssani kohti asemaa. Puolessa välissä matkaa halusin olla yksin. Pidin Mikaelista, luotin häneen, mutta tiesin myös ettei hän kyennyt siskoani tai minua auttamaan. Joskus asiat on vain hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat. Joskus mitään ei vain ole tehtävissä. Mikael ehdotti että hänelle viimeksi luovuttamani ase olisi riittävä korvaus hänen vaivannäöstään, tämä sopi minulle mainiosti. Hän myös lupasi lähettää Helenan tavarat minulle takaisin ne tutkittuaan. Kerroin että muut esineet voisin ottaakin, mutta peiliä en halunnut enää haltuuni. Hyvästelin Mikaelin apeana ja ajatuksissani minkä jälkeen suuntasin kulkuni kohti asemaa. Matkalta ostin vielä itselleni ristikoita joita väsäilin sitten odotellessani junaa, sekä hedelmäkarkkeja. Niitä samoja joita äiti toi minulle ja Helenalle aina kaupasta meidän ollessa vielä pieniä. Rasiallinen hedelmäkarkkeja, perhosia ja etanoita…

Mikael / PM13

Soundtrack:

-Beck: Round the Bend

Sunnuntai 20.11.2005

“We don’t have to worry
Life goes where it does
Faster than a bullet
From an empty gun”

Huomasin olevani hereillä. En näin jälkeenpäin ajatellen ole varma, muistanko heränneeni – muistan vain tuijottaneeni kattoon ja ajan lipuvan hiljalleen eteenpäin. Jatkoin vuoteella makaamista vielä jonkin aikaa. Noustuani löysin vaatekertani laskosteltuna siististi tuolini kaiteelle. Vanha beige neuleeni. Olin melko varma, että tuo neule olin laittanut tuon neuleen pyykkikoriin muutama päivä sitten. Outoa.

Vilkaisin sähköpostit. Eilen ja toissapäivänä käymän kirjeenvaihdon päätteeksi Heidi Tuomela oli näemmä ilmoittanut saapuvansa tänään sunnuntaina Turkuun. Virtojen laittaminen puhelimeen vahvisti saman: Heidi Tuomela oli saapunut Turkuun ja halusi tavata minut päästäkseen eroon joistakin siskolleen Helenalle kuuluneista esineistä. En halunnut vielä näin yhden aikaan kohti keskustaa. Oloni oli outo. Jotenkin kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Minulla oli hämärä mielikuva siitä, että eilen oli opiskelijajuhlat joissa kävin, ja jäin muistaakseni nukkumaan Fobian toimistolle. Mutta täältä asunnoltani minä heräsin. Saatoin muistaa väärinkin, mutta en ollut ottanut edes kovin paljon, ja tässä päivässä oli jotakin muutakin ikävää kuin hienoinen päänsärkyni.

Kokkailin kaikessa rauhassa isoäidin reseptin mukaan kaalipataa, ja päätin lounaan jälkeen kokeilla josko vodkapaukku parantaisi oloani. Mitään erityisempää mielentilan kohentumista vodkasta ei seurannut, vaan oloni säilyi edelleen omituisena. Tuijottelin hyllyssäni olevaa pientä ikonia, jonka kultaus heijasti ikkunan läpi säteilevää auringonpaistetta. Ehkä tämä outo olo ei ollut mitään erityistä. Olin vain väsynyt.

Olkalaukkuni nojasi hyllyä vasten. Nostin sen ja tarkistin sisällön: kamera varapattereineen, kaksi muistilehtiötä kynineen ja vanha yhdeksänmilliseni. Pistin aseen koteloineen vyölleni ja asettelin huomaamattomaksi. Viime kevään ja kesän kannoin asetta ollessani oikeasti peloissani, mutta nykyään kyseessä oli enemmänkin pelkkä tapa. Asetta pohdiskellessani huomasin laukussani myös toiseen aseen: Heidi Tuomisen haltuuni antaman pistoolin. Minä olin varma, että piilotin sen hyvin, enkä missään tapauksessa ollut asetta kätköstä hakenut. Tungin tämän toisen aseen kaappiin haulikkoni viereen, ja aloin oikeasti huolestua mielenterveydestäni. Ei kai minuunkin ollut iskemässä jonkinlainen muistinmenetys? Olin varmaan Turun okkulttiseen maailmaan sotkeutuneista henkilöistä ainoa, jonka mielessä ei ollut muutamia lauantai-iltoja isompia aukkoja. Ja halusin asian pysyvän näin.

Lopulta lähdin liikkeelle kohti keskustaa, kello oli ehkä kolme. Aika eteni hitaasti ja mutkitellen. Pysähdyin johonkin aivan oudolta näyttävään ravintolaan ja join kupin kahvia. Pääni tuntui utuiselta, mielessäni pyöri ihmeellisiä mielikuvia, muistoja jotenkin erilaisina kuin ne aikaisemmin olin nähnyt. Kahvi jäähtyi kuppiin. Lopulta muistin miksi olin tullut keskustaan, ja soitin Heidille. Lupasin saapua paikalle aivan hetken kuluttua. Otin kuvan itsestäni. Näytin oudolta. Eikö minulla ollut hiukan pidemmät hiukset normaalisti? Ravistelin itseni ylös ja poistuin ravintolasta.

“Turn yourself over
Loose change we could spend
Grinding down diamonds
Round, round, round the bend”

Tapasin Heidi Tuomelan Sokoksen kahvilassa. Hieman unenomainen olo, jotenkin kaikki tuntui olevan toisintoa jostakin toisesta päivästä, jota en vain muistanut oikein selvästi. Kaikki vastaukset tuntuivat olevan aivan edessäni, mutta viekoittelevasti ne lipsahtivat aina niitä kohti kurottaessani juuri ja juuri ulottumattomiin.

Heidi oli jälleen väsyneen oloinen, tismalleen saman näköinen ja oloinen kuin kuukausi sitten. Tuota kuukauden takaista päivääkö minä elin uudelleen? Ei se sitäkään ollut. Yhä siskonsa tilanteesta ja omasta mielenterveydestään huolestunut Heidi halusi heti minun istuuduttuani antaa siskonsa tavaroita sisältävän paketin minulle. Ilmeisesti paketin sisältö oli tullut Helenan vanhalle asunnolle Helsinkiin ja ohjattu sieltä eteenpäin Heidille.

Kuvaus paketin sisällöstä oli melko yllätyksetön: koruja, avain ja peili. Peilistä Heidi lipsautti aiheen ympärillä keskusteltuamme omituisen kommentin. Jotakin sellaisten asioiden näkemisestä, joita ei siellä oikeasti ole. Lopulta hän suostui kertomaan nähneensä peliä vilkaistessaan siitä metsää tai jotakin vastaavaa. Ja tämän jälkeen hänen paha olonsa ja vainoharhaisuutensa oli alkanut jälleen kasvaa. Unettomuutta ja seuraamisen tunnetta. Rauhoittelin häntä parhaani mukaan, ja ilmeisesti Heidi itsekin halusi rauhoittua, mikä helpotti paljon asiaa.

Unenomainen oloni jatkui. Tuijotin torilla käveleviä ihmisiä, havahduin välillä kysymään jotakin arkista Heidiltä, enkä oikein saanut otetta ajatuksistani. Hiljaisuuteni ja keskittymättömyyteni sai Heidin tekemään lähtöä, hän halusi lähteä kävelemään viiden junalle jo neljän aikaan. Ehdotin hänen mukaansa lähtemistä, ja kävelimme jonkin matkaa yhdessä. Kerroin Helenan tapauksen olevan todella ongelmallinen, eikä sen ratkeaminen ollut kovinkaan todennäköistä. Lupasin selvitellä vielä hieman lisää asioita, ja Heidin haltuuni jättämä ase riittäisi kyllä kattamaan mahdolliset kulut. Tilanteen ymmärtävä Heidi vaikutti hieman apealta. Yhtäkkiä hän totesi, ettei minun tarvitse tulla koko matkaa asemalle, joten kättelimme ja hän katosi ihmisvilinään.

Jatkoin matkaani Daily Newsiin, jossa tilasin ison oluen ja asettauduin mukavasti nurkkapöytään. Olin päättänyt tarkistaa saamani paketin sisällön mahdollisimman pian. Paketin kyljen mukaan se oli tullut aivan normaalin postin mukana Helsingistä Tampereelle. Sisällä oli pehmusteisiin käärittynä hieman kämmentä isompi sininen soittorasia. Kannessa oli söpö piirros kukkahattuisesta tytöstä istumassa niityllä.

Rasian sisältä paljastui hiljalleen pyörivä balettitanssija ja syvennys täynnä koruja. Nostelin korut ja niiden seassa olleen avaimen pöydälle, kuvasin ne, ja keskityin jälleen rasiaan. Korujen peittämänä äsken ollut punainen paperi kätki ilmeisesti alleen Heidin säikähtämän peilin. Otin kamerani, siirsin paperia ja kuvasin rasian syvennystä katsomatta itse suoraan rasiaan. Olin ylivarovainen. En tiennyt mikä oli aiheuttanut Helenan sekoamisen, mutta oireiden siirtyminen hänen siskoonsa oli huono merkki. Halusin kaikin tavoin välttää päätymästä itse enää yhtään vainoharhaisemmaksi kuin jo olin.

Katsoin ottamiani kuvia. Peili oli kahdeksankulmaisen pronssikehyksen sisällä. Halkaisijaltaan itse peili oli viitisen senttiä. Kehyksiin oli valettu pienenpieniä eläinhahmoja, joista kaikki eivät olleet normaaleja nelijalkaisia. Tuosta peilistä piti ottaa hieman tarkempaa selkoa. Arvailin sen näyttävän todennäköisesti heijastuksensa kautta jotakin toista todellisuutta tai mahdollisesti jonkinlaista unimaailmaa, mutta näiden arveluiden vahvistamiseksi tarvitsin apua. Soitin Lasse Tuomiselle, jonka olin tavannut viimeksi muutama päivä sitten. Puhelin hälytti, mutta siihen ei vastattu.

Pyörittelin soittorasiaa hetken käsissäni ja pakkasin sen takaisin laatikkoon. Laatikon asettelin laukkuuni ja lähdin ulos. Kävelin vailla päämäärää pitkin autioita katuja. Turku tuntui ja näytti tyhjältä. Mp3-soittimestani kuului rauhoittavalla rytmillä etenevä surumielinen kappale. Vaelsin pehmeässä unenomaisessa tilassa eteenpäin.

Huomasin istuvani tutussa ympäristössä, Ravintola Koulun pehmeässä nojatuolissa, ja edessäni oli kuppi höyryävää kahvia. Lämmitin käsiäni kuppia vasten. Mielessäni pyörivät sekaisin mielikuvat kuluneista vuosista. Mitä minä oikeastaan etsin? Mihin halusin vastauksen? Oli eksynyt alkuperäiseltä tieltäni löytää suuria vastauksia suuriin kysymyksiin, mutta en tuntenut oloani eksyneeksi. Pienten vastausten kautta katsottuna ne suuret kysymykset olivat niin mitättömiä. Ja tällä hetkellä en ollut lainkaan niin varma minkään ainoan oikean ja konkreettisen vastauksen olemassaolosta. Maailma oli tänään erilainen kuin aikaisemmin.

“People pushing harder
Up against themselves
Make their daggers sharper
Than their faces tell”

Puin takkia ylleni ja olin aikeissa lähteä Koulusta, kun paikalle osuivat hengästyneinä ja kiireisen oloisina Albert Kivijärvi ja Evelyn Lintula. He keskustelivat ovella ja kuulin sanat ”Viljamaan asunnolla”. Tervehdin heitä yllättyneenä ja kutsuin luokseni. Evelyn kysyi saman tien, että onko minulla autoa. Kielsin omistavani mitään pyörää kummempaa kulkuneuvoa, ja Evelyn alkoi puhua taksin hankkimisesta. Heillä oli selvästi kiire liikkua jonnekin kauemmas. Evelyn kysyi, olinko nähnyt Lassea tai Karia, ja kerrottuani etten ollut kumpaakaan äskettäin nähnyt, hän kehotti minua ilmoittamaan mikäli miehiin törmäisin.

Koko tilanne oli outo. Hengästyttävä. Aivan kuin jokin kosminen rytmi olisi nytkähtänyt avian toiseen tahtiin kertaheitolla. Albertin käteltyäni tervehdin myös Evelyniä ja tämän seurassa ollutta “Lahdeksi” esittäytynyttä miestä. Kaksi jälkimmäistä näyttivät erityisen kireiltä, mutta Albert vaikutti halukkaalta jäädä istumaan kanssani hetkeksi. Hän ilmoittikin tämänkaltaisen toiveen kahdelle seuralaiselleen, jotka myöntyivät tähän ja pari sanaa Albertin kanssa sivummalla vaihdettuaan ryntäsivät ulos. Heidän poistuessaan korvissani soivat sanat ”Viljamaan asunnolla”. Jotakin aivan omituista oli nyt meneillään.

Istuuduin takaisin nojatuoliin ja Albert asettautui vastapäiselle paikalle. Kyselin hieman amuletin myöhemmästä kohtalosta ja perikuntaa varten kirjoittamani kirjeen hyödyllisyydestä. Sain kuulla kirjeen olleen oikein tarpeellinen ja amuletin olevan yhä tallessa. Mutta amuletilla oli ilmeisesti kova tarve liikkua. Olisi kuulemma parempi, jos sitä ei olisi enää ollenkaan harmina.

Kysäisin myös kevyesti siitä, miksi Evelyn ja Lahti olivat matkalla Viljamaan asunnolle. Kerroin asunnon käsittääkseni olleen tyhjä jo melkein kuukauden Johannan lähdettyä matkoille. Albert kertoi joiden historianopiskelijoiden olleen ilmeisen kiinnostuneita tuosta amuletista, ja että Johannaa etsittiin sen takia. ”Historianopiskelijat kiinnostuneita jostakin tuollaisesta amuletista”, pohdin, ”jos olisivatkin, ei ainakaan Atur-Johannalla olisi mitään tekemistä tuon asian kanssa.” Hymyilimme mahdollisimman luonnollisesti toisillemme.

Keskustelimme pinnallisesti niitä näitä, ja Albertin kysymykseen olinko törmännyt mihinkään samankaltaiseen outoon viime aikoina vastasin melko suoraan, etten opintojeni vuoksi ollut ehtinyt juurikaan paneutua tuollaisiin asioihin. Tunne siitä, etteivät Albert ja Evelyn olleetkaan mitään perikunnan edustajia alkoi vahvistua mieleni perukoilla. He olivat vain uskomattoman hyviä näyttelijöitä, tai sitten vain jotakin todella outoa oli tekeillä. Tai sitten oli kyse kummastakin näistä yhdessä.

Yritin kierrellä viime kesän, amuletin, Viljamaan ja näihin liittyvien aiheiden ympärillä. Albert puhui kyllä sulavasti kaikesta, mutta jotenkin kaikki oli niin pinnallista. Hymymme olivat jäykkiä. En vain vieläkään ollut varma mistään. Oliko tuo mies sittenkin vain lakimies väärässä paikassa väärään aikaan? Olinko kuvittelemassa kaiken? Olinko sekoamassa? Sitäkö tama unenomaisuus oli?

Muistin taskussani olevan soittimen, ja kaivoin sen esiin tarkistaakseni oliko siinä yhä virrat päällä. Albert huomasi tämän, ja alkoi höpistä jotakin sen kaltaista, että ”jaa, perinteisiä toimittajatemppuja, etköhän sinä saanut kaiken irti minkä halusitkin”. Näin hymyn taakse. Ei tämä ollut minun vainoharhaani, vaan Albertin. Hänellä oli jokin selvä syy epäillä kaikkia, ja tämänkaltaisen pelon takana on aina syy pelkääjässä itsessään. Vakuutukseni siitä, etten todellakaan ollut tätä keskustelua nauhoittanut, koska mitä iloa siitä minulle olisi, menivät kuuroille korville. Aloin hermostua Albertin jatkuessa syyttelyään kevyen hymyn loistaessa hänen kasvoillaan.

Albert alkoi tehdä lähtöä. Hän ei halunnut kuvata suuntaansa mitenkään tarkasti, sanoi vain menevänsä ”tuonne noin”. En lähtenyt inttämään. Kysyin rauhallisesti uudestaan, että mihin hän oli menossa. Vastaus oli ”torin suunta”. Ehdotin yhteistä kävelymatkaa, sillä en halunnut päästää tuota nilkkiä näköpiiristäni. Se etten saanut Tuomiseen yhteyttä yhdistettynä Evelynin kiireeseen päästä Johannan asunnolle sai minut epäilemään kaikkia ja kaikkea.

“Babe, it’s your time now
Loose change we could spend
Where we are going
Round, round, round the bend”

Kävelin Albertin seurassa torin poikki, ja hänen kertoessaan halustaan käydä Lasse Tuomisen asunnolla kerroin yrittäneeni itsekin tavoitella Lassea hieman aiemmin. Päätimme kävellä Tuomisen luo yhdessä, ja minä soitin Lassen numeroon kävelyn aikana. Albert puhui jotakin sen kaltaista, ”että on hyvä jos joku hänelle tuttu ilmoittaa tulostamme”. Aikoiko Albert järjestää jonkin ihmeellisen väijytyksen Lasselle minun siivelläni. Saisi kokea melkoisen yllätyksen, jos kääntäisi minulle selkänsä sitä tehdessään. Lassen numero hälytti jälleen pitkään, mutta vastasi lopulta:

”Lassen puhelimessa Asko”, kuului vastaus tutulla äänellä.
”Mikael Asikainen tässä hei, mitäs Asko?”
”Hei. Oomm..muistatkohan minut?”
”No tottahan toki minä sinut muistan, kyllähän nyt mies jolla on varaa tarjota koko pöydälle kierros Baileysejä muistetaan. Ainahan varakkaat ja viinaa tarjoavat kaverit jäävät mieleen”, vastasin kevyesti.
”Aivan---”
”Onkohan Lasse jossakin siinä lähettyvillä, minulla olisi hänelle asiaa. Olen yrittänyt häntä tänään tavoitella jo muutamaan otteeseen, mutta hän ei ole vastannut puhelimeensa. Juuri nytkin olen matkalla hänen asunnolleen, oletteko te siellä vai---”
”Paras tapa tavoittaa Lasse on mennä TYKS:iin”, aloitti Asko. Tässä vaiheessa kylmä tunne alkoi painaa rintaani. Viittilöin Albertia jatkamaan matkaa edelläni nopeammin. En kuitenkaan toisaalta ymmärtänyt edes ajatella mitään todella vakavaa sattuneen – ehkäpä Lasse oli vain mokannut jossakin asiassa ja oli toistaiseksi kykenemätön pääsemään luurin ääreen, tai jotakin muuta pientä. Asko jatkoi:

”Voisitkohan istuutua hetkeksi? Minulla olisi hieman sellaista asiaa..mm.., joka voi hieman järkyttää.”
”No kerro nyt vain.” En halunnut pysähtyä tai istuutua. Tämän halusin kuulla heti, kaatua saappaat jalassa, jos olisin kaatuakseni.

”Mm..tiesithän sinä, että Lassella on syöpä.”
”Kyllä, onhan hänellä ollut se jo melkoisen pitkää---”
”Lasse on tällä hetkellä TYKS:issä. Tänään kello kolme iltapäivällä Lasse menehtyi syöpään.”
”Mitä?! Eihän hän…miten se on mahdollista…”
”Valitettavasi asiassa kävi näin.”
”Eihän syöpään nyt sellaisella aikataululla..juurihan minä näin Lassen keskiviikkona, eikä hän silloin mitenkään...”
”Niin…mmm…tämä on kyllä todella ikävää…”
”Missä sinä olet?”
”En ole enää tällä hetkellä Turussa.”
”Tiedätkö sinä missä kaikki muut ovat? Kari esimerkiksi, onko hän mahdollisesti palannut---”
”Itse minulla on huonoja uutisia myös Karista…”
”Mitä! Ei, et sinä voi kertoa jotakin samanlaista tapahtuneen kaikille…Voi saatana! Ei helvetti! Missä Kari on?” Onneksi Albert käveli yhä kauempana. Olin pysähtynyt nojaamaan seinää vasten. Päässäni jyskytti.
”Hän on käsittääkseni myös TYKS:issä, joko kuolleena tai sitten teho-osastolla.”
”Voi helvetin…mitä täällä oikein on tapahtunut?”
”Ilmeisesti jonkinlainen myrkytystila.”
”Ei oikeasti…minä olen juuri matkalla Lassen asunnolle erään häntä kaipaavan henkilön kanssa. Enkä ole lainkaan varma, ettei tämä henkilö tietäisi jotakin näistä myrkytyksistä ja muista, olisi jopa jotenkin osallisina niihin. Onko Lassen asunnolla ketään?”
”Ei välttämättä vielä, Lassen tytär Helena tosin saapuu sinne lähiaikoina, ehkä kahdeksalta”, vastasi Asko.
”Minä taidan mennä sinne asunnon suuntaan tämän miehen kanssa, ja yrittää saada hänet painumaan helvettiin sieltä sitten…tai jotakin…ja menen sinne TYKS:iin sitten.”
”Kuulostaa hyvältä. Jos näet Lassen ystäviä, kehota heitä häipymään maasta.”
”Eivätkö he tehneet niin? Kari, Anne ja muut? Mitä helvettiä he täällä tekivät?”
”Ilmeisesti he palasivat, koska Marianne ja Lasse tarvitsivat apua.”
”Niin tietysti…tietysti…menen nyt tuon Lassen asunnon kautta TYKS:iin.”
”Soitatko sitten, kun pääset sinne.”
”Soitan sitten.”
”Kiitos, kuulemiin.”
”Kuuleamiin.”

Kävelin raskain jaloin kohti Lassen asuntoa. Yliopistonkatu ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä tieltä. Albert oli hävinnyt jonnekin. Hankkinut kenties taksin ja painunut Johannan asunnolle muiden perässä. Päätin soittaa hänelle ja varmistaa asian. Mies vastasi, ja kertoi hienoiseksi yllätyksekseni vain kävelleen rivakasti nähdessään minun jäädessä puhelimeen, ja olevan jo Tuomisen alaovella.

Ennen ovelle tuloa kaivoin pistoolini vyökotelosta taskuuni. Jos Albert olisi jotenkin Lassen ja Karin kuolemien takana, saisi hän maksaa kalliisti. Jos hän yrittäisi yhtään mitään, hän saisi maksaa hengellään. En jaksanut enää arvailla. Tämän painajaisen polku oli saatava rikki hinnalla millä hyvänsä.

Albert oli ovisyvennyksessä, eikä kukaan ilmeisesti avannut ovea hänen soittaessaan summeria. Kerroin ettei ylhäällä varmaankaan olisi ketään, joten ehkäpä olisi paras lähteä. Ei halunnut liikkua tuo käärmemäistä hymyään virnistelevä mies. Raivo kasvoi sisälläni. Halusin painaa miehen kallon seinää vasten ja hakata hänestä tiedot ulos. Kyllä tuo virne varmasti hyytyisi aikanaan. Albertin puhelin soi, keskeyttäen nousevan raivoni. Albert vilkuili minuun puhelun aikana, vastaillen joko ”kyllä” tai ”ei”, etten vain saisi mitään selville puhelun. Soittaja oli kaiketi Evelyn.

En jaksanut keskittyä puhelun seuraamiseen. Vaivuin syvemmälle omiin mietteisiini. Annoin ajatusteni vaeltaa, tunteiden viedä mieltäni eteenpäin. Unimainen olotila pyörteili ympärilläni, kaikki oli jotenkin sameaa.

”Where are we going
Round, round, round the bend”

Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Tunsin herääväni tietoiseksi kaikesta mitä ympärilläni oli. Unta. Tämä oli kaikki vain unta. Miten tämän käsittäminen oli vienyt näin kauan. Painajaismainen kaavamaisuus, esineiden ja ihmisten ilmestyminen paikkoihin joihin ne eivät kuulu, oudot rytminmuutokset. Se olisi ollut niin itsestään selvää, ellei se olisi ollut niin uskottavaa pehmeässä harsomaisuudessaan. Sanoin hyvästit yhä puhelimessa olevalle Albertille, hän oli pelkkä statisti, ohikulkija suuremmassa kuviossa. Soitin Askolle kertoakseni havainnostani siltä varalta, että riittävän usean henkilön havahtuminen voisi parantaa tätä unta painajaisesta joksikin paremmaksi. Juoksin. Polkupyöräni oli yhtäkkiä aivan seuraavan kulman takana. Nousin satulaan, ja lähdin polkemaan.

Saavuin Johanna Viljamaan asunnolle ylioppilaskylään. Löysin asunnon helposti, sillä sen eteen saapui parhaillaan useita ambulansseja ja poliisiautoja. Talosta puuttui usean yksiön kokoinen pala, raunioista nousi savua. Kävelin kohti hävityksen keskipistettä toisilleen ohjeita huutelevan lääkintähenkilöstön läpi. Löysin maasta vaaleanpunaiset osittain sulaneet aurinkolasit ja nostin ne käteeni. Lasit olivat olleet puoli tuntia aikaisemmin Evelynin kasvoilla. Lähistöllä oli värikkäin nauhoin koristeltu rasta, joka toi mieleeni viimeksi kuukausi sitten näkemäni Sinin. Hän oli tuolloin löytänyt uudelleen sisäisen ihmissutensa ja karannut ilmeisesti ulkomaille. Aivan kuten Karin, Sadun, Annen ja Johannankin piti tehdä.

Paikalle juoksi poliisi ja ohjasi minut sivummalle. Nousin jälleen pyörälleni, ja poljin TYKS:iin. En tiennyt mitä halusin sieltä löytää.

Olin sairaalassa. Ensiavun päivystyksessä kysyin Lasse Tuomista ja Kari Sgiebelgerbiä. Minulle kerrottiin Lassen menehtyneen aikaisemmin päivällä, ja ruumiin olevan kylmiössä odottamassa jatkotutkimuksia. Kari oli parhaillaan teho-osastolla, taistellen hengestään vakavan myrkytystilan jäljiltä. Liu’uttuani samean unen läpi pitkin sairaalaan käytäviä päädyin ruumishuoneelle. Kylmässä huoneessa oli metallinen pöytä. Lasse Tuomisen kalpean ruumis makasi sillä.

Pääni tuntui raskaalta. Unen tiedostamisen sijaan olin menettämässä otteeni ja päätymässä jälleen painajaisen vietäväksi. Olin pysähtynyt miettimään liikaa. Kenen painajainen tämä oikein oli? Oliko Jumala nukahtanut, ja olimme kaikki pieniä leikkinappuloita Hänen suuressa unessaan? En osannut ravistella itseäni hereille, enkä osannut herättää ketään muutakaan unessa olijaa. Menin virran mukana eteenpäin, ympäri mutkan, uomaa seuraten.

Näkymä teho-osaston ikkunan läpi oli kuin televisiosarjasta. Useita vihreisiin kaapuihin pukeutuneita henkilöitä oli kumartuneena leikkauspöydällä makaavan ruumiin ympärille.

”Pulssi romahtaa jälleen. Menee kammionvärinään.”
”Yritetään vielä kerran.”

Ruumis nytkähtää pöydällä. Nytkähtää uudestaan.

Hiljaisuus.

Päät painuvat.

”Kuolinaika: sunnuntai 20.11.2005, kello 19.31.”

Huomasin istuvani lattialla seinään nojaten. Ei kaikki voinut päättyä näin. Ei jälleen…en halunnut jälleen tulla kiskaistuksi irti. Juuri kun olin juurtumassa, saamassa otteen siitä kauan etsimästäni vastauksesta. Olin ollut ymmärtämässä kaiken, kun se kiskaistiin pois. Ei tämä voinut mennä näin. Kaikki oli jotenkin vinossa, kuin jossakin oudossa maalauksessa. Asiat eivät olleet omalla paikallaan. Ymmärsin puristavani olkalaukkuani sylissäni. Se oli terävän kulmikas. Avasin sen, ja löysin minulle aikaisemmin päivällä annetun paketin, josta kuoriutui esiin peili. Ja asiat loksahtivat kohdalleen.Koko maailma keskittyy tuohon peiliin. Takerrun siihen. Kadottamani tunne unen tiedostamisesta on jälleen lähempänä. Keskitän katseeni peiliin. Vilahdus metsää. Toinen maailma, toinen todellisuus. Tuijotan pientä heijastavaa pintaa kauan, tarkasti. Lopulta näen.

Kaukana, tuskin silmin havaittavissa, on ryhmä hahmoja. Näen heidät hiljalleen yhä tarkemmin ja tarkemmin. Siristän silmiäni, ja keskityn.

Seitsemän henkilöä. He näyttävät etäisesti tutuilta. Lopulta tunnistan muistivihkoaan selaavan vaaleatukkaisen henkilön, joka on selvästi syvällä omissa mietteissään. Ja pitkään takkiin pukeutuneen miehen piilottelemassa juuri sytyttämäänsä tupakkaa lämpimästi hymyilevältä hoikalta naiselta. Etäisesti sutta muistuttavan ja loputtomasti puhuvan rastatukkaisen hahmon. Jotakin kaunista ihmettelemään pysähtyneen hämmentyneen henkilön, jota vieressä seisova nuori nainen kärsivällisesti opastaa. Vilkkaasti elehtivän tytön, joka kertoo noille muille jostakin kokemastaan ihmeellisestä asiasta.

Ja silloin ymmärrän kaiken. Oikeastaan kaikki on hyvin.

---

Turkularp