Oltiin oltu vähän reissaamas tyttöjen kesken - Susa, Anne, Johanna, Satu, Marianne ja Titiu ja mä. Tultiin sit kotiin perjantaina illalla tosi myöhään, oli vielä aika onnellinen olo. Kaaduin sänkyyn ihan sikaväsyneenä, en ees tiiä, mitä kello oli. Heräsin joskus ennen kahtatoista ku Susa soitti, ja sano, et sill on valokuvia, ja et niit vois nähän Johannalla klo 15. Menin takas nukkuun vielä.
Nousin viimein sängyst joskus ennen kahta. Vaatteet oli rutussa ja likasia, ja ruoka oli homeessa, paitsi näkkärit ja kahvi. Roudasin sit itteni ulos ja soitin Susalle. Se sano olevansa Hansan Hesessä, ja mä päätin mennä sinne kans, noin niinku aamupalalle. Meinasin mennä väärään Heseen ja eksyä Hansaan, kuten tavallista, mut löysin sit lopult Susan.
Silki oli kai vähän lomakrapula – vähä vähemmän onnellinen olo, ja ei muistanu, mitä oli tehty. Ihmeteltiin vähän valokuvia, oli kai ollu tosi kivaa! Sinne Heseen tuli sit pari tyyppiä moikkaan Susaa, ja mäkin tutustuin niihin. Ne oli Minea ja Liisa, eli Minea oli vaan ihminen, psykan opiskelija ja vähän pihalla. Liisa taas oli vähän jännempi tapaus. Se oli haamu, ja vähän ei-ruumiillinen, ei kuulemma voinu mennä 5 kilsaa kauemmas Karin kotoa, ja ne oli kuulemma tappanu toisensa (paitsi et ei Kari kai kuollu). Ja aiemmin se oli ollu vampyyyri.. Ja sen ison pahan D:n Daturan tytär! Jaiks. Ei siis vissiin kiva tyyppi. Onnes se sit häipyikin paikalta. Minea jäi.
Kolmen maissa me – mä, Susa ja Minea – sit lähettiin kohti Johannan kämppää, mis taas vaihteeks on jopa ehjät ikkunat. Matkalla tuli myös messiin Titiu. Mun muistikuvat koko tyypistä oli aika vähäset, paitsi et se on kiva ja se on siisti lohhari!
Johannal oli jo Anne ja Marianne ja tietty Johanna, eli siis Atur. Anne ja Atur oli saanu Karilt jotain anti-onnellisuusjuttua, minkä takia niit kutitti ihan koko ajan. Hih, kun me muut ei oltu enää onnellisii muutenkaan. Atur sit soitti Karille ja sano sille, et "Kari perkele". Siitäs sai. Marianne näytti kirjeitä, mitä se oli lähettäny Karille. Ne oli aika jänniä, samoin ne valokuvat. Oli sit käyty ainakin Norjassa, Jenkeissä, Jaavalla (minä & vesiputous), ja Japanissa... Ja tehty kaikkea tyhmää, niinku lähetetty peilin läpi lunta sinne ja tänne, oltu messis Jenkeis metsäpaloon liittyen, ja menty peilist läpi keskel kauppakeskust Jaavalla... Ja sit oli ne revontulet Suomessa... Oho. Nii juu, sit myös syötiin liikaa karkkia.
Johannan piti mennä tapaan jotain Ripaa eli Ristoo, ja sit sille oli soittanu joku Johannes, joka oli ex-Johannan veli, jost Atur ei tienny mitään. Mariannelle taas oli soitellu joku ihmeen Lassen tytär tai jotain, joka sen piti nähä. Joka tapaukses kaikkien piti mennä jonneki, paitsi mun. Sinne talon pihaan tuli myös Taneli ja kummat brittivieraat, jotka oli ihan gootteja. Taneli kerto, et ne oliki vampyyreja. Atur, Anne ja Marianne häipy, me muut jäätiin palloileen. Sinne tuli myös joku toimittajatäti Leena, joka oli ärsyttävä ja epäilyttävä. Vämpsit puhu vaan englantii ni en tajunnu mitään.
Susa läks kans, mut Minea jutskas paljon vämpien kaa, ja ne päätti mennä ettiin Liisaa, ku se on sentäs kans ollu brittivampyyri. Ne halus välttis mennä bussilla. Mä, Taneli ja Titiu jäätiin kolmisteen käveleen takas keskustaan. Mietittiin, mitä tehtäs. Taneli vänkäs, et se on oikeesti Daniel, mut ei vaan musta oo. Titi halus ruokaa, mä ja Tane kahvia. Päädyttiin meneen Kouluun.
Koulussa sit meniki aika hyvin koko loppuilta. Porukkaa tuli ja meni, varmaan puol Turkua oli siellä, ja puhuttiin vaik mitä. Tunnelmat vaihteli myös tilanteen mukaan katost lattiaan. Ihmisiä, ketä siel oli, oltiin mä, Titiu (me syötiin pois mun karkit), Taneli, Leena (joka oli hämäävä ja sil on yhteyksiä korkeisiin paikkoihin), Minea (jonka kans me käytii Hesessä taas joskus iltakymmeneltä), Satu, Susa, Anne ja Kari tuli ja meni monesti, Liisa oli hetken, sit ne britit eri Nao-lohhari ja sen fäbä-loordi, sit se Risto kävi siellä (jonku Makkosen tiedustelija Tampereelta) ja Mikael (mukava psykologisetä).
Ja sit oli myös se Johannes, Johannan veli. Kaikki sano, et mä en sais kertoo sille mitään, mut must se ansaitsi tietää, et sen sisko on kuollu. Johannes/Raist(?!) oli kyl tosi kumma tapaus. Mä kerroin sit sille, tietty, muut ei tykänny, mut Leena pyyhkäs sen muistin (mut sille jäi viel muistikirjaan jotain). Atur ite oli kadonnu kokonaan, ei vastannu puhelimeen. Monet oli huolissaan. Mä kyl arvelin, et se oli vaan menny piileskeleen kotiinsa kaikilt toimittajilt ja veljilt ja muilt.
Puheenaiheita oli lähinnä kaikkien ongelmat. Brittivamppien ongelmist en saanu selkoa. Lissu halus pysyvän ruumiin, ja Kari lupas auttaa sitä, vaik ne inhoskin toisiaan. Minea, Daniel, Anne, Susa ja ties ketä, ai nii, Leena, ja Satu! - ne sääs jotain keiju-uni-Minean näky-hommaa (se on näkijä). Sitä varten Satu piti äkkiä hakee se mökillä saatu avain kotoaan, ja mä menin messiin tueks ja turvaks. Ei siel ees mitään pahaa näkyny, mitä ny Satun koti oli sekasin mein seikkailujen jäljiltä. Vietiin sit se avain niille "fiksummille". Vähän huoletti, et mitä ne sil tekis, ku se oli kumminki se "one way ticket" avain hommeli. Mut Satu jätti sen jolleki ja meni sit kotiin nukkuun.
Ilta meni pilalle viimestään sillon, ku mun ongelma hyppäs pöydälle ja Taneli kävi siihen kii. Nimittäin siis nepparit – susiasian hoitoon ku tarvin toista sutta, ja paikal ei kai ollu ketään, ku Katiikaan ei saanu kiinni. Siis Urpo-Taneli oli sit kuullu siel sen tiedusteluduunis näistä implantti-jutuista. Armeija ei kuulemma ollu ikinä saanu sellasii ees laitettuu kellekään niin et ne ois jääny eloon. Ja ne oli niin kalliit, et esmes valtiolla ei ois rahaa laittaa semmosiin, et ne oli varmaan sit ollu Stadin vampyyrit. Ja ne liitty mielen kontrollointiin. Ja menee kii johonki selkäytimeen tai jotain. Ja sit se pelotteli, et jos joku vois vaik kännykäl kytkeytyy niihin ja pistää mut tekeen vaik mitä. Ja et niit ei sais pois tappamatta mua.
Olin sit täysin masentunu – masentuneempi ku ikinä eläessäni. En ollu enää susi, ja mul oli nepparit, ja mä voisin tehä vaik mitä kamalaa niiden takii, eikä niit sais pois – voisin yhtä hyvin hypätä sillalt Auraan. Tanelist ei ollu iloa. Istuin hiljaa siin masikses. Lissuki tuli jotain tyhmää urputtaan. Mut sit mä kuulin, et Näkymätön Piiri oli kans jossain Koulul, ja aattelin, et no, kai ne nyt kumminki keksis jotain, ja menin ettiin ne.
Piirisedät ei pettäny mun odotuksii. Ensinnäki ne – siis Kari, Lasse, Asko, ja Jonsku ja Anne ja Mikael, oikeesti innostu ja kiinnostu siit ongelmasta. Olihan se tavallaan aika lail niidenki ongelma. Ja niil oli rutkasti paljon parempii ideoita kuin Taneli ja tappavat laserleikkaukset. Ne sit kävi kinaamaan keskenään, mitä ja miten ja mikä toimis... Just tää yö sattu oleen joku muslimien Voimien yö, milloin niiden rukous tuottas valtavasti voimaa. Kari ehdotti jotain "krapulanpoistorituaalia", et niinku Asko sano, et löydään isol henkisel vasaral selkään ja mätkäytetään ulos ylimääräset epäpuhtaudet. Aika ilkeeltähän se kuulosti, mut ihan sama, parempi kummiski kuin kuolla, vaik muut vähän epäröiki. Se pitäs tehä klo 05.39 tai jotain, milloin oli niiden muslimien rukous naapurin moskeijas. Sen kunniaks ja sitä kauhul oottaen tuli sit vähän juotuaki. Ja rituaalii ootellen myös me mentii kaikki (tai siis mä, Kari ja Anne), Lasselle yöks, ku se rituaali olis Lassen kellaris.
Lähettiin siis nukkuun muutamaks tunniks Lasselle. Tsekattiin eka se kellari ja pestiin sielt lattia, se oli aika jännä mesta (olinki jo kuullu siitä juttuu). Mua pelotti ihan oikeesti. Olin jo jättäny aika rankat jäähyväiset Minealle ja Tanelille. Ku tää ihmisen olemus on niin hauras, et sitä vois oikeesti kuolla niin kauheen helposti. Mut Kari oli sitä mieltä, et ei se olis vaarallista ees, vaik onnistumismahdollisuus oli ehkä vaan 30 prossaa, ni pahinta mitä vois käydä, olis, et mitään ei tapahtuis.
Kaikest huolimatta, olin siis tosi kauhuissani ja masentunut ja ei kyl kauheesti väsyttänyt. Yritin nukkuu siel Lassen sohval, mut ei se toiminu oikeen, ja olin tosi helpottunu sit joskus 5.15 ku mun kello viimein soi ja sai taas tehä jotain... vaik se jotain oli just se pelottava asia.
Mentiin siis kellariin, ja sit mun piti istua heksagrammin keskel minkä Kari oli piirtäny lattiaan liidulla. Lasse ja Anne piti kynttilöitä. Karil oli hassun näköset seremoniavaatteet, mut ei silti paljon naurattanu, ku se kierteli sitä piiriä ja huiteli ilmaa veitsellä ja höpis jotain mystisiä rituaalisanoja. Mut kaikesta jännityksestä sun muust piittaamatta, ei must muuten tuntunu missään vaiheessa mitenkään erikoiselta. Ja sit se oli ohi – ja mul oli yhä ne saamarin nepparit. Mut ainaki Karin krapula parani.
Olin jo luullu, etten enää vois olla masentuneempi, mut olinpa vaan. Piirsin raivoisan kuvan nappula-angstistani, mut ei se mitää auttanu. Menin keittiöön. Pöydäl oli iso leipäveitsi. Yritin törkkää sillä neppareita, mut en pystyny! Ne saastat (Stadin vämppkiset kai) oli ohjelmoin mut niin, etten vois ees ite rikkoo niit mitenkään! Kari tuli sinne keittiöön (!pelkis kalsareis yök!) ja sano, et "Toi ei näytä terveeltä" ja et "Asiat näyttää ehkä nyt synkiltä", mut et aamul vois olla valosampaa. Ja totta puhuen, ei mulla ees ollu niin kauheen huono olo, vaan jotenki oudon kotoisa. Menin sit kumminki takas sinne sohvalle lojuun, ja nukuin johonki kymmeneen asti puolen tunnin pätkissä ja näin jotain ikävii neppariunii.
Mut että se Kari on tosiaan viisas mies. Aamul ku heräsin, ni asiat todellaki näytti valoisammilta. Värikkäämmiltä. Tuoksuvammilta. Kaikki oli kivempaa. Musta tuntu taas samalta ku ennen, niinku sillon ennen sitä huonoo diilii Sakarin kans. Niinku sudelta. Anne ja Kariki hiljalleen heräili ja päätti lähtee aamupalaa hankkiin, ja mä tungin mukaan. Kerroin Karille, milt musta tuntui, mut se ei uskonu mua, sano et ei sen rituaalin ois siihen pitäny mitenkä pystyy. Ilonpilaaja. Mä kyl kuitenkin tiesin, milt musta tuntu, eli just oikeelta ja hyvältä.
Mentii ostaa grillisafkaa Kauppatorin reunalta. Annen piti treffaa Susa ja hoitaa jotain privaattijuttui, ni mä kävelin vähä aikaa Karin kans. Puhuttiin aika paljon mun susimaisuudesta ennen ja miltä nyt tuntu ja mitä pitäs tehä. Kari sano, et se vois kyl tsekkaa, et oonko mä oikeesti susi, ja et se tekis sen ihan mielelläänki oikeesti. Mut ei ollu mikään hirmu kiire sen kans kumminkaan.
Todettiin, et pihal on kylmä, ja mentiin hetkeks istuun Börsiin. Kari tarjos kahvit, kiltti setä. Istuskeltiin pöydäs ja Kari luki lehtee ja yritti ettii jotain tietoo jostain ihme räjähdyksest, mikä oli kuulemma käyny jossain yöllä, mut ei siit ollu missään uutisis, ei lehes, eikä ees netis. Höh. Ja sit päätettiin, et seuraavaks mentäs johonki Karin tutun kämppään, missä voitas tehä se joku susi-tsekkaus-rituaali, ja siel piti muutenki käydä hakees Karin naamiaisasu ja heittää jotain kamoja sinne.
Ei oltu päästy viel kovin pitkälle jokivartta pitkin, ku Karin puhelin soi, ja se totes, et äkkii takas sinne Gillesgårdeniin, jotai oli käyny. Lähettiin juokseen takasi, ja mä juoksin paljo nopsemmin ku muut, tietty! Mut ennenku ees päästiin sinne, ni Kari sano, et mä en sais mennä sisään ees niiden nepparien takii, vaan pitäs jäädä venaan, et se sanoo, et voi tulla. Ja Anne jätti mulle jonku sen laukun vartioitavaks, mis oli jotain kamoi, mitä se ei halunnu viedä sinne sisää. Mä sit jouduin seisoskelee yksin siin kylmäs tuules sielä sisäpihal ja pitkästyin ihan täydellisesti. Ei ollu paljo nähtävää ku pari talitinttiä ja puluu.
Just ku olin soittamas Annelle, et voiks pliis tulla jo ku mä jäädyn, ni Kari tuli hakee mut sisään. Se selitti, et jotain tosi pahaa on meneillään ja on hirvee kiire, mut taas vaihteeks mulle ei voi kertoo mitää nepparien takii. Eka prioritetti oli kummiski selvittää, oonks mä oikeesti taas susi. Sitä vartes se piirteli jotai liidulla lavuaariin, ja sit mun piti laittaa sinne verta, mikä ei ollu ihan sikakivaa, ku jouduin saksilla nirhaan sormen auki, mut ei se sattunu paljoo, ja meni umpeen samantien. Sit Kari törkkäs sinne jonku hopearahan, ja sih vaan! Tuli kyl semmone reaktio siit, et ihan selvä tapaus oli, eli kyl mä ite tiesin parhaiten. Susi mikä susi. Jeeeee!
Seuraavaks piti sit päästä neppareist eroon, mut se oliki vähä helpompi homma ku mä olin taas karvaturri. Piti vaan saada mut jotenki muuttaan muotoo, mikä taas oli vähä vaarallisempi homma... Kari oli sitä mielt, et paras mesta tehä se olis siel sen tutun kämpäs, mihin me oltiin jo aikasemmin oltu menossa. Lähettiin nyt sit sinne kahestaan. Mä kyl kyselin, onks se ihan varma, et se ei ehkä tarttis apuvoimii, mut se on semmone sankari olevinaa, et ei tietenkä se tarvinu, ja oli niin kamala kiirekin. Ku jotain pahaa oli kuulemma tulos, mut se ei voinu kertoo mitä niin kauan ku mul oli nepparit. Se kerto sen suunnitelmist sen verran, et tosiaan, sen pitäs tehä jotain ikävää, et must tulis oikeesti susimuotonen, ja sit vaihtoehot oli, et mä en ookaan kuitenkaa ihan kunnol susi ja mua sattuu, tai sit et se ei ehi pakoon ja sitä sattuu, tai sit et nepparit jotenki maagisesti ei lähekään pois. Mitää yksityiskohtii se ei sit kertonu.
Mentii siel talos johonki kellariin – taas kellari! Se oli kylmä ja kolkko ja aika pieni. Mä otin jotain vaatteit pois, niinku takin ja sillee, ettei ne hajois. Kari käski mun istuu maahan kauemmas ovest, ja peräyty ite oven ulkopuolelle – ja sit se otti pistoolin esiin ja pum! Ampu mua polveen! Tajuton jätkä!
Tietty mä sit suutuin sille ihan järjettömäst ja otin ja kasvatin karvaa ja hampait ja kynsii ja yritin syödä sen, mut se oli tarpeeks nopee ja paiskas oven kii mun nenän eest ja laitto lukkoon. Mun muistikuvat siit seuraavast jostain tunnist tai jotain on aika hämärii. Räyhäsin siel ympäri sitä pientä kellarii kai, ja yritin mennä siit ovest läpi, mut se oli liian paksu. Ja Kari siel mutis jotain toisel puolel ovee, ja sit se laitto vissii jotain musaaki soimaan.
Jossain vaikees huomasin, et lojun kellarin lattial, on tosi kylmä, ja mun vaatteet on riekaleina, mut ei sattunu mihinkää, ja nepparit oli poissa! Että oli muuten ihana tunne, ku laitto käden niskaan ja ne ei ollukaan siellä! Pyysin Karii avaan oven, ja viskaa mulle jotain vaatteit. Se oli nii kiltti, ettei se ees kattonu. Mut mun vaatteet oli vaa tosi onnettomii – vajaa naamiaisasu, eli turisti-t-paita, ja kaameet pyöräilysortsit. Ei mul sit muuta ollukaa. Onneks oli takki sentäs. Kari oikee repäs ja lainas mulle sen trikoot. Yök, yök, yök! Tajutonta, mul oli Karin trikoot päällä! Ja tajuttomampaa, et Kari käyttää trikoita! No, se sai sit kuulla siitä loppuillan, setä raasu. Mentiin ulos kellarist ja ylös sinne kämppään, ja sielt löyty jopa mulle kengät, ne oli kyl aika risat ja vähä isot. Ja mä haisin aika pahalle, ja yritin saada sit pestyy pois. Joko koiralle tai sit Karin trikoille, en tiä kummalle. Ihme kyl Titiu ilmaantu sit sinne paikalle, sen oli pitäny tulla auttaan rauhot
Lähettiin kolmisteen lampsiin pois sieltä sinne Gillesgårdeniin ja bileisiin. Onnettomist vaatteist huolimatta, olin kyl onnellisempi ku lomalla konsanaan! Mä olin taas susi, ja nepparit oli pois! Jes, jes, jes! Tosin vähä se väheni se onni, ku Kari kerto siitä, mikä oikeesti oli tää suuri ongelma. Supo. Taas vaihteeks. Niil oli joku ihme inkvisitiomeininki, mikä halus vaan listii meiät kaikki, tän yhen ison porukan Turun yliluonnollisii ja okkultisteja, ku ne syytti meitä vaik mistä kuolemista, jotka tais kyl ehkä ollaki joidenki syytä, vaiks mä kyl syytin kaikesta Sakarii. Ne Supon tyypit oli kaapannu Aturin! Sen takii se ei ollu vastannu puhelimeen. Ne oli pakottanu sen puhuun, joten niil oli kaikkien meiän nimet! Mut onneks se oli sit päässy pakoon. Fakta kummiski oli, et niit tulis niit Supon tyyppei iso iso lössi, ja niil olis järeet aseet, ja ne osais tapella meit vastaan – eli susiin hopealuotei ja sillai, auts! Siis, meil ei oikee olis muuta ratkasuu ku lähtee pakoon, kukin
Ihan järjenvastasesti, Gillesgårdenis oli mukamas rento bileiden esimeininki. Atur ja Satu oli siel, niit oli tosi kiva nähä, etenki Aturii ku olin kuullu, mitä sil oli käyny. Se vei meiät johonki avautumishuoneeseen, eli lattias oli piiri, mikä esti sen Mazdaa kuulemasta, mitä se puhu, ja sit se kerto meil koko stoorin, ja se oli kyl aika hurja! Vitsi se Atur on kova jätkä, ku se pääs niilt pahis-sediltä pakoon. Mä tietty kerroin kaikille mun stoorin, must sekin oli aika kova stoori! Kari sentäs oli ampunu mua! Ja sit mä olin vielä yrittäny syödä sen! Ja muutuin ihan oikeesti sudeks! Ja nepparit läks pois pois pois! Mä oisin halunnu kertoo sen stoorini tietenki ihan kaikille, mut Anne tuli nipoileen, et ei sais kellekään selittää niitä, ku tänne tulis vähän muitkin tyyppejä ku kavereita. Hitsi. Ja siit pakenemisest ja Supost ja Siperiastakaan ei saanu mitään puhua.
Aturil ja Satul oli mageet naamiaisasut ja siivet, Atur oli haamu-enkeli! Mul vaan oli ne ihan onnettomat kamat. Heitin kyl ne Karin trikoot pois heti ku vaan pystyin, mut sit tuli tosi kylmä. Onneks Aturilt liikeni sukat lainaa, ja ne oli aika mun tyylisetki, semmoset kivan raidalliset. Sit sinne paikalle alko tippuu muutaki jengii, niinku ne brittivamppikset, ja sit se kumma Leena. Kaiken lisäks mä kuulin, et se on vamppis myös! Mä en tajuu, miks se oli sinne ees kutsuttu. Mua kävi risoon ku se kopisteli niil koroillaan siel ympäriinsä. Olis tehny mieli vähän kynsii sitä tai jotain. Lasseki tuli, ja sille mä kyl otin ja kerroin kaikkee, ku Karikin kerto. Oli se ihan sikasiistii kuulla Karilta, kui se oli venaillu sen kellarin oven takan et mä rauhotun ja siihen oli ilmestynyt isoi lommoi!
Ilta oli sit aika perus hengaus bileilyä, mitä ny aika rauhallista ja vähän haikeeta, ku meit oli tää porukka, joka ties, et meidän pitäs lähtee maasta ja pakoon ja piiloon. Ruokaa oli paljo ja se oli tosi hyvää. Sit oli niit onnenkeksejä, mist tuli aivan loistavii juttuja, ja vähemmän loistaviiki. Mun paras oli kyl ehdottomasti se herttanen "Ystävät ovat niitä, jotka ovat paikalla silloinkin, kun olisivat mieluummin jossain muualla." Sen mukaan mul tosiaan on paljon ystävii, ennen kaikkea Kari. Se vähä irvisteli kyl, ku sanoin sille, et onpa kivaa ku se on mun ystävä, mut kyl se vaan on. Auttohan se mua enemmän ku kukaan muu, teki must (vahingos) suden sil rituaalilki ja hommas nepparit pois. Vaik se oliki aika ilkeetä sillee vaan ampua. Mut aika mageeta kans, eikä siit ees jääny mitään jälkee muutenkaa.
Outo käänne tuli, ku Satu osoitti mulle sellasen kivan kirjavan langan lattialt, ja sano, et mee sä kattoon, mikä toi on, ku sul on enemmän voimaa. No totta kai mä sit menin, ja se johti mut johonki ihme linnaan. Yhtäkkii Anne ilmesty kans sinne – se oli jotenki mun pään sisällä. Se oliki sit joku keijujen unimesta! Tajuttoman siistii! Hengailtiin siellä. Lähinnä Anne neuvo, mihin kantsis mennä ja mitä tehdä, ku mä olin vähän pihal. Titiuki kävi siel meitä moikkaamassa. Siel oli joku semmone nukketalo, ja metsä, ja kaikkee hassua. Ja sit välil piti syödä ja nukkuu. Ja eka mä aattelin, et en sais kyl syödä mitään keijuruokii, ku piti sinne Siperiaanki olla menossa ja kaikkee, mut sit kuitenki oli pakko syödä, ettei pökerry, ni söin sit kaikkii muffinssei ja ties mitä. Ja me bongattiin kaikkee jännää, niinku Titiun munankuori. Loppujen lopuks löydettiin joku sfinksi, mil oli arvotus, mut ei osattu vastata, ja sit metsästä löydettiin punanen avain ja lehtii, mitkä ois pitäny näyttää sfi
Ku tultiin ulos unimaailmasta, huomattiin, et se meiän lössi oli jo paennu paikalta. Ulp. Ja mun kuulemma ois pitäny tietää, mihin mennä. No, vähän pähkäiltyämme todettiin, et varmaanki ne oli siis menny siihen kellarimestaan, mis mä olin ollu sutena. Eli siis lähettiin Annen kans sinne päin, ja toivoin kovasti, etten eksyis matkalla... Luulis et susilla on suuntavaistoo, mut mul se on kyl aina ollu aika onneton...
Tulevaisuudesta
Tulevaisuus ei näyttäny kauheen valoisalta, mut toisaalt, kaikki oli myös superhyvin. Olin susi taas, joten mitkään vastoinkäymiset ei näyttäneet ylivoimasilta. Eniten harmitti, et nyt kun olin oikeesti todella kiintynyt tähän jengiin Turussa, ni siitä pitäs muka erota! Kylhän nyt kaikki tietää, kuinka uskollisii koir... eiku sudet on! Totta puhuen, vaik olisinki saanut Katin kii, niin en olis lähtenyt kovinkaan mielelläni Katin ja joidenkin puolivieraiden Stadilaisten susien matkaan. Ja Siperiassa on niin kylmäki. Tää Karin, Annen, Satun, Aturin ja muiden jengi oli paljo enemmän mun lauma. Eli sit siellä Karin kaverin kämpillä olisin vinkunu ja vängänny niin kovasti ku vaan ikinä pystyn (ja se on jotain se!) et ne ottais kuitenkin mut mukaan mihin ikinä ne sit meneekään, ja olisin luvannu olla tosi kiltisti, ja tehä vaik mitä vaan, ja piileskellä ja olla ihan nätisti, vaik en kyl usko, et olisin ihan täysin sitä pystyny pitämään...
Lasse tietää kyllä, että kun kelloja siirretään taaksepäin samaan aikaan, kun on ramadanin voiman yö (Laylat al-Qadr) ja Halloween, ovat okkulttiset voimat liikkeellä. Muun muassa Asko.
Lauantai alkoi lueskelemalla paria Lassen perjantaina Helsingin Kirjamessuilta hakemaa kirjaa ja tekemällä niistä merkintöjä. Kun Titi-uu ilmestyi Lassen kämpälle, he lähtivät ostoksille valmistautumaan Lassen illaksi suunnittelemaan juustoa ja viiniä -tilaisuuteen.
Lassen ja lohikäärmeen ollessa Kauppahallissa, Asko soitti ja ilmoitti odottelevansa Rossossa. Sinne mentiin. Asko esitteli "entisen oppilaansa" Jonskun, Lasse taas Titi-uun. Lasse lähetti suojelijansa viemään kauppakassin kotiin ja sai kuulla Askon vittuilua kauppakasseja kantavasta lohikäärmeestä. Ja pääsi kiemurtelemaan vaivaantuneesti tökeröön kysymykseen: "Onko teillä suhde? No hyvänen aika, kyllähän sitä nyt piti kysyä!"
Asko toi Lasselle muuten lahjaksi Umberto Econ uusimman, jossa keski-ikäinen antikvaari on menettänyt kaikki henkilökohtaisia asioita koskevat muistonsa.
Ruokailun aikana juteltiin salatieteellisiä sekä juoruiltiin ihan yleisellä tasolla. Lasselle tuli erilaisia yhteydenottoja, joita hän koitti delegoida eteenpäin. Opiskelijapoitsu Johannes sai jutella Askon kanssa, siskonsa arvoitusta ratkaiseva Heidi taas "yksityisetsivä" Karin kanssa. Delegointi meni huonosti ja lopulta Lasse päätyi tekemisiin molempien kanssa, erityisesti Heidin. Heidin sisko oli Helena Tuomela ja rikkinäisten puhelinten vuoksi ihmiset olettivat tämän viittaavan Lassen tyttäreen.
Lounaalta Lasse meni kotiin lukemaan kirjoja, katsomaan televisiota ja valmistelemaan illanviettoa. Hän sai puhelinsoiton Mariannelta, jonka oli kuullut sekä Karin, Titi-Uun että Heidin mainitsevan ja tapasi tämän kotonaan. (Tämän Marianne-osuuden Lasse kuitenkin unohti, vaikka löysikin myöhemmin merkinnät muistikirjastaan.)
Kellon piti olla kuusi ja vieraiden tulla kahdeksalta, mutta yhtäkkiä jo ovisummeri soi. No, näitä aikahyppyjähän nyt tapahtuu. Kari ja Anne tulivat paikalle ja pian myös Asko ja Jonsku. Jossain vaiheessa illan edetessä paikalle ilmestyivät myös Titi-Uu ja Mikael. Juteltiin magian teoriasta, moraalista, vitsailtiin ja kerrottiin villejä tarinoita nuoruuden päiviltä. Erityisesti Kari ainoana villin nuoruuden eläneenä osallistujana kunnostautui viimeksi mainitulla saralla.
Kun juustot ja viini loppuivat, siirryttiin Kouluun jatkamaan. Siellä Lasse ja Asko pohtivat, että Laylat al-Qadrin muslimirukouksissa syntyvä voima luultavasti ohjautuu Lassen kellariin, tuohon "okkulttisen energian viemäriin". Asko ihmetteli eikö Lasse koskaan ole ajatellut käyttää sitä voimaa johonkin omiin rituaaleihinsa. Tätä pohdittiin aikansa, selviteltiin rukousten ajankohtia ja todettiin, että sunnuntaiaamun rukous kello 5:39 ajoittui vielä Voiman yöhön. (Lassella oli luonnollisesti relevantit Koraani-lainaukset muistikirjassaan suomeksi ja englanniksi.)
Valitettavasti Kari päätti pilata hyvän teorian laittamalla sen käytäntöön. Hän päätti voimistaa jotain kabbalistista puhdistusrituaalia muslimimagialla saadakseen Sinistä SuPon jäljityslaitteen irti. Lassesta idea oli typerä, kyse kun ei ollut mistään epäpuhtaudesta, vaan ongelmasta, joka vaatisi tarkasti suunnitellun täsmäloitsun. Asko ja Kari olivat eri mieltä ja Lasse suostui osallistumaan rituaaliin, mutta varautui sanomaan: "Mitä minä sanoin."
Otettiin vielä yhdet tai ehkä kahdet ja lähdettiin nukkumaan. Unta ei ollut tarjolla kuin muutama tunti, kun jo piti herätä. Aamulla Lasse oli näppärästi unohtanut Koulussa käydyt keskustelut ja ihmetteli miksi joku värikkäitä rastoja käyttävä tyttö nukkui hänen olohuoneessaan. Kari oli pukeutunut pipoon ja Lassen rituaalikaapuun. Annekin oli paikalla. Kari lähti kellariin valmistelemaan jotain ja käski muiden seurata perästä kun siltä tuntui. Muistikirjassakaan ei ollut mitään. Vaivihkaa utelemalla Lasse sai sen käsityksen, että oli itsekin osallistumassa rituaaliin. Mikäs siinä.
Itse rituaali meni helpolla rutiinilla. Kari sai muslimienergiat kanavoitua mukavasti ja Lasse komppasi. "Ateh malkuth ve-geburah ve-gedulah le olahm amen..."
Voimasta huolimatta napit jäivät niskaan. Loitsu ei sopinut tähän tarkoitukseen, aivan kuten Lasse oli olettanutkin. "Mitä minä sanoin."
Kun osallistujat saatiin rauhoitettua ja taas nukkumaan, Lasse keitti itselleen vihreää teetä ja lueskeli hetken uutta salaliittokirjaansa vuoteessa. Seitsemän maissa Lasse pisti kirjan pois, sammutti valot, sulki silmänsä ja puhelin soi. Soittaja oli se Heidi, joka oli jossain vainoharhapaniikissa ja pyysi päästä sisään turvaan. Vastoin parempaa tietoaan Lasse myöntyi.
Lasse jutteli hetken Heidin kanssa keittiössä ja meni sitten nukkumaan. (Keittiössä oli jostain syystä vati, jossa oli toukkia. Ne olivat väsyneille ihmisille hypnoottista katseltavaa. Heidin kysyttyä Lasse sanoi niiden olevan varmaan jonkinlaisia jäänteitä yöllisestä rituaalista. Myöhemmin paljastui, että ne tosiaan olivat rituaalijäänteitä, mutta eri rituaalista kuin Lasse luuli: Karin Annesta yöllä vuodattama veri oli muuttunut toukiksi.)
Kun sunnuntai vihdoin valkeni, Lasse raahautui Titi-Uun mukana kaupungille. Siellä oli jotkut naamiaiset, jotka eivät juuri kiinnostaneet. Matkalla Lasse antoi Karille puhelinkonsultaatiota ihmissuden taltuttamisesta. Ilmeisesti yön puhdistusrituaalilla oli sittenkin ollut vaikutusta.
Juhlatilassa Gillesgårdenilla Lasse sai Johannalta kuulla Supon olevan perässään. Ja Näkymättömän piirin perässä. Koska Johanna ei Lassen kirjoissa ole mikään luotettava lähde, hän lähetti kavereilleen kyselyviestejä asiasta. Kukaan ei tiennyt mitään. (Myöhemmin Lasse tajusi, että Tenkan lähettämä viesti oli koodia, ja siinä luki: "Pakene. Sos.") Kuitenkin Kari ja kaikki muutkin turkulaiset tutut tuntuivat olevan pakokauhun vallassa ja haluavan välittömästi muuttaa ulkomaille. Oli tuskin sattumaa, että Asko valitsi juuri tämän päivän aloittaakseen Intian-matkansa, vaikka hän ei puhelimessa tunnustanutkaan tietävänsä asiasta mitään.
Lasse masentui, mutta jäi silti oleilemaan naamiaispaikalle. Karin, Annen ja muiden neuvoista huolimatta hän ei halunnut paeta. Hänellä oli lemmikkilohikäärme, vuosikymmenten kokemus loitsuista, rabbi Sgiebelgerbin kirjasto ja kasapäin palveluksia lunastettavana.
Kari esitteli Lasselle pari skottia, jotka halusivat ostaa Lassen pullon. Lasse lupasi antaa sen, jos skotit hyökkäisivät (ehkä Makkosen kanssa) Supon tyyppien kimppuun. Tappaa ei tarvitse, mutta esimerkiksi päämajan räjäyttäminen, kenttäagenttien muistin pyyhkiminen tai arkistojen polttaminen sopisi hyvin. Tämän Lasse katsoo ensimmäiseksi siirrokseen.
Tästä Lasse sai hiukan toivoa ja lähti kotiinsa suunnittelemaan jatkoa. (Ja siihen peli loppui.)
Seuraavaksi:
Lasse ottaa selvää Supon aikeista ja resursseista. Turvalliset puhelinsoitot Tenkalle ja Willelle selvittänevät nämä asiat tarpeeksi tarkasti. Sitten Lasse kertoo skoteille ja mahdollisille muille iskujoukoille missä ja mihin pitää iskeä.
Lasse suojaa kotinsa ja itsensä mahdollisimman hyvin. Peruskamaa on se, että Lasseen ei voi käyttää taikuutta, väkivaltaa (tms. voimia) ilman Lassen lupaa, Lassen kotona tai työpaikalla ei voi käyttää taikuutta muut kuin Lasse ja Titi-Uu vartioi Lassen unia ja olinpaikkaa. Samoin Titi-Uu voi ehkä tehdä tihutöitä Supon tyyppien unissa.
Lasse tietää, ettei ole ainoa taho, joka aikoo pistää Supolle kovan kovaa vastaan. Makkonen ja muut vampyyrit varmasti taistelevat. Ehkä keijut on suostuteltavissa mukaan. Näkymätön piiri ei varmasti kokonaan pakene, eivätkä muutkaan maagit.
Lasse ei ole mikään toimintasankari ja pyrkii pääasiallisesti pitämään huolta itsestään. Jos hän saa Supon unohtamaan Lasse Tuomisen, se riittää lyhyellä tähtäimellä. Jos se onnistuu esim. skottien avulla tai lahjonnalla, hyvä. Jos pitää lähteä manailemaan jotain demonisotajoukkoja, sitä voidaan harkita.
Johanna aloitti pelinsä…onnellisena. Olotila ei loppujen lopuksi eronnut kovasti Johannan aikaisemmista fiiliksistä asioiden suhteen, joten lapsen tasolle taantuneen herttaisen ilopillerin pelaaminen sujui yllättävän ongelmitta. Keijukeksit vaikuttivat yhä (vaikka eivät aivan täydellä teholla enää, hahmo vaan oli päättänyt roikkua kiinni onnellisuudessa itsepäisesti viimeiseen mahdolliseen tilaisuuteen saakka, eihän tässä mitään tosi pahaa ole tapahtumassa ja sitten kun tapahtui…no vasta sitten naksautettiin se Järkevä Johanna-vaihde silmään). Johanna oli lauantaina haluttua kamaa, kirjaimellisesti. Ensin soitti Susa ja ihmetteli missä oltiin oltu, sovittiin katselevamme lomakuvia kolmelta. Hyvä idis, saadaan tietää missä oltiin. Sitten hahmo koetti tavoittaa Mariannea ja Annea, turhaan. Sitten soitti Ripa tai Rape tai Risto tai…joku. Kyseli Amandaa. No mistä minä Amandan tunnen? Koskaan kuullutkaan…delegoin sulavasti Susalle, joka tuntui jakelevan Johanna numeroa vähän kaikille. No kaikki soittaneet varmaan totesivat puhuvansa sinisilmäiselle idiootille, jolla ei ole ihan kosketusta todellisuuteen. Johanna soitti Karille saatuaan tietää, että Ripalla olikin asiaa Turun vampyyriruhtinaalle. No sehän on Kari, muistaakseni…
Kari antoi kaikkia tyhmiä neuvoja kuten pysy kotona äläkä tee mitään tyhmää, mutta hahmo päätti mennä hakemaan itselleen ilmapallon, kun niitä kuulemma sai hansasta. Matkalla sinne törmäsikin sitten Kariin ja Anneen. Kari oli jostakin kumman syystä sitä mieltä, että hahmoillemme ei ole hyväksi hymyillä kuin idiootit koko ajan ja että se pitäisi saada loppumaan. Onnellisuus vai? Pläääh, näin on hauskempaa. Joka tapauksessa se oli tehnyt diiliä keijujen kanssa ja saanut jotain jauhetta, jota syötti Annelle ja myöhemmin myös Johannalle. Tämä jauhe osoittautui…ei suinkaan vastalääkkeeksi, koska keijukeksien vaikutukset olivat jo haihtumassa, vaan…kutituspulveriksi. Eli raavitutti koko ajan sisäisesti, tämä oli erityisen kivaa sidottuna auton takapenkille ja tuoliin, mutta siitä myöhemmin. Noh, Johanna sai valkoisen Viking Line pallon ja oli iloinen. Tästä pallosta tehtiin sitten MUISTIPALLO, koska muisti reistaili tavallistakin enemmän. Eli siihen kirjoitettiin tussilla mm. ”Älä syö keksejä”, ”älä syö suklaata”, ”älä mene tapaamaan ihmisiä peilin läpi täytenäkuuna”, ”Tapaa klo 6 Johannes Three Beersissä. Se on mun veli. Ota Marianne mukaan.”
Päädyttiin Karin ja Annen kanssa kämpille odottelemaan Susaa ja muita ja silloin soitti….Johannan veli. Seurasi änkyttävä puhelinkeskustelu: ”Mää….tota. Kuka? Ai…veli? Mun vai? Oho! Tota…ihan hyvinhän mää…Haluat tavata? EI! Eikun…ei nyt! Vaikka…*anova katse kavereihin”…klo. 18 Three Beersissä.” Voi ei…velikin vielä. Ja koko ajan kutittaa. Susa, Titiuu, Sini, Marianne ja Anne sekä joku Susan kaveri sitten katselivat kuvia. Lunta…kiva. Mökki…kiva…Metsäpalo? Ei niin kiv…eheh, Sini ja hiekkarantaa…japanilaisia taloja, poliisi…voi jee…jellona! Tuo oli kai se mitä pussasin…jotain ihme luolia…missä kaikkialla me ollaan oltu? Porukka kokoili hajanaisia muistikuviaan, katseli Mariannen matkalta lähettämiä kirjeitä ja päätyi siihen lopputulokseen, että ovat
Johanna tuli sitten luvanneeksi mystiselle Ripalle, että näyttää sille paikkoja Turussa. No toki…sai kaveriparka unohtumattoman kiertokäynnin Johannalta ja Annelta, joka tuli mukaan hillitsemään Johanna kuuluisaa taipumusta möläytellä salaisuuksia. ”Tässä on meidän joki. Oi…sorsia! Mennään katsomaan sorsia! Niin, tossa on sorsia, eikö oo kivoja? Ja sitten mennään katsomaan naamiaiskauppaa, se on kyllä kiinni, mutta sä voit ottaa ideoita että miten koristelet sen paperipussin joka on ihan hyvä naamio naamiaisissa kyllä. Mistä te puhutte? Meillä oli vampyyripiknik muuten kerran…miten niin hiljaa, Anne?” Johannan onnellisuus alkoi lipsua jo hieman, mutta…hei, olen kusessa Ahura Mazdan suhteen, enkä tosissaan halua ajatella sitä nyt! Enkä niitä peilejä…joten…on niin paljon helpompaa vaan…olla onnellinen vaikka hampaat irvessä. Joku reportterikin oli halunnut haastatella yo-kylän ikkunoista, mutta Anne sanoi ettei kannata mennä puhumaan sille. Mutta kun en mitään muista niin…ai ei sittenkään? No ei sitten, lähetän tekstarin sille. Anne saneli tekstarin, joten siitä tuli muuta kuin ”kaverit sanoo etten saa puhua, sorry moi.”
Sitten hahmon kalenteriin ilmestyi vielä yksi yllättävä meno. Susa kiskoi syrjään ja selitti, että vampsyt ja ihmissekaantujat on nyt päässyt siihen pisteeseen, että ne nappaa Turusta jonkun ja kyselee siltä juttuja. Et sää vois mennä leikkimään niiden kanssa? Minä? Miten? Ai ne vaan haluaa jutella ja niille saa kertoa kaikkea, mutta ei niinkuin sitä että osaan hyppiä peilien läpi ja sytytellä tulia ja sellaista, koska sitä ne EI saa tietää. Eli leikit vaan kiltisti niiden kanssa ja jos joku osottaa pyssyllä tiedätkös niin tottele, koska sä et halua että ne tappaa sut. Kun ne on puhunu sun kanssa niin tulet vaan takas tänne sitten. Eli taas vanha kunnon tilanne, jossa Johanna heitetään susille. Nooh, totta puhuen hahmo oli kyllä porukasta ainoa, jolla on mahiksia päästä pakoon pakkopaidasta ja suljetulta osastolta ja joka myös sinne luultavammin laitettaisiin kun hetken höpinää oltaisiin kuunneltu. Johanna alkoi ja aavistella missä kusessa oli, mutta vielä oli onnellisuusviboja, joten…se totaalinen riemuidiootti sitten ilmoittautui vapaaehtoiseksi tähän leikkiin. Susa vaan jätti kertomatta muutaman seikan…vastassa nimittäin ei ollut vampsyjä…vastassa oli Suojelupoliisi ja kolmannen asteen kuulustelu…Helsingissä!
Hahmo valehteli menevänsä tapaamaan veljeään Mariannen kanssa ja lipesi omille teilleen. Viljasiilot. Ilta alkaa pimetä, tuuli ulvoo korvissa ja kirkonkellot alkavat lyödä kuutta. Vanhat luukut rämisevät eikä ristinsielua näköpiirissä. Johanna mietti, että kannattaa varmaan päästää muistipallosta irti, koska siinä on raskauttavaa todistusaineistoa. Pelaaja mietti, että ei voi olla totta mihin sitä joutuu. Ei kukaan täysjärkinen oleta tapaavansa tällaisessa paikassa mitään mukavia tyyppejä joille voi puhua järkevästi. Ja keitä sieltä edes on tulossa? Jotain tyyppejä mustissa puvuissa? Karmii…karmii..karmii! Jopa hahmoa alkoi pikku hiljaa hieman epäilyttää. Vaan täytyy muistaa, että ulottuvuuskävelyyn, possessointiin ja pyrokinesiaan pystyvä vanha henkimaailman olento pelkää yllättävän harvoja samoja asioita kuin tavalliset kuolevaiset, niinpä Johanna piti coolinsa. Paikalle ajaa auto, autosta nousee tuntematon mies, joka esittäytyy veljeksi ja taluttaa autolle tutustumaan tuntemattomaan naiseen ja sitten…naps, rauhoittava piikki kaulaan ja auton takapenkille, nippusiteillä nilkat yhteen, kädet selän taakse ja polvet yhteen, korvatulpat korviin, tiikerisalvaa nenään, säkki päähän, turvavöillä kiinni ja makuupussi päälle. Ja menoksi!
Johanna otti lukua, tarkistelivat ne pulssin matkan aikana ja kun taju alkoi palailla ja kaapattu erehtyi liikkumaan hieman ajoivat sivuun ja iskivät lisää rauhoittavia suoneen. Sen verran Johanna kuitenkin ehti tajuta, että tässä ollaan nyt muuten kusessa! Ihan vaan koska rauhoittavat estävät myös ruumiin toiminnan ja siis myös näyttävät tuliefektit sun muut. Ja liikkuvan auton kuljettajan possessoiminen…eeei hyvä idea. Tässä aletaan olla hitusen suuremmassa kusessa kun alunperin piti, silmät sidottuna kun ei voi daivata edes peilien läpi ja paljonpa hyötyä siitä olisikaan tässä paketissa. Ajettiin ja ajettiin, keskustelustahan hahmo ei kuullut mitään (minä oivalsin olevani matkalla Helsinkiin). Helsingissä sitten talutellaan monia portaita alas, istutetaan tuoliin ja isketään vastamyrkkyä suoneen. Ensimmäinen asia mitä näkee on hemmo lääkärintakissa vetämässä kumihanskoja käteen ja toinen hemmo availemassa salkkua. Onneksi tunnistin ne äänestä ja ehdin keräillä leukani lattialta ennen kuin huppu poistettiin). Johannalle alkaa järki palata ja järjen mukana kylmä kauhu. Tilanne…paha, ei siinä mielessä, että hahmo olisi kidutusta pelännyt, mutta jos nämä tyypit ampuvat kuulan kalloon ja joudun takaisin Ahura Mazdan eteen kaiken ryssineenä…aijaijaijai! Joten…tapahtui mitä tapahtui niin hengissä pysyt jumankauta! Kyllä pehmustetusta kopista aina pois pääsee jos siellä jossain peili on.
Kädet sidotaan nippusiteillä tuolin käsinojiin, kaulaan tuikataan vastalääke rauhoittaville ja nauhuri napsautetaan päälle. Kysely alkaa. Nimi, ikä, kertokaa tapahtumat Saariselällä…ette muista? Huomauttaisimme, että tilanne pahenee mikäli ette ole yhteistyökykyinen…Mitä tapahtui Rymättylässä, jossa katosi leirikoulullinen lapsia? Mitä tapahtui ylioppilaskylä 4D:ssä, jossa katosi 20 opiskelijaa? Mitä tapahtui Saariselällä, jossa poltitte mökin ja minne katositte sieltä? Mitä tiedätte seuraavista henkilöistä: Kari Sgiebelgerb, Lasse Tuominen, Anne Koivula, Satu Manner, Marianne, Kati… Alkuun Johanna käytti hyväksi havaittua taktiikkaa nimeltä ”En muista.” Ei onnistunut, jatkoivat sitkeästi kyselyä, ilmoittivat kylmästi tappavansa jos heittäydyn hankalaksi ja parhaassa tapauksessa saavani kävellä täältä pois. Ja lääkäri mittaili pulssia ja kyseli käytänkö suonensisäisiä huumeita, onko minulla allergioita tai sydänvaivoja tai muita sairauksia, otti verinäytteen ja tuota rataa. Ja aina välillä kuulustelija piti taukoja, joiden aikana keskustelivat oven ulkopuolella kovaäänisesti kovempien keinojen käyttämisestä, hahmolle riitti kun toinen kaappaaja-agenteista ilmestyi huoneeseen latailemaan pistooliaan. Nämä tyypit ampuvat jos et kerro ja sinä et oikeasti halua käydä läpi kidutusta, tyypit ovat niin inkvisitio-orientoituneita, että aloittavat sen toden teolla ennemmin tai myöhemmin. Puhu suusi puhtaaksi niin toivon mukaan pääset jonnekin mistä voit päästä karkuun. Ne tietävät jo ihan tarpeeksi, tuskinpa sinun kertomisesi tilannetta niin hitosti pahentaa, se kun on jo aivan saatanan paha!
Elikkäs…te haluatte niinkuin tietää miten kaikki kävi vai? No hyvä on, mutta ette sitten naura! Se Rymättylän juttu, ne lapset katosivat sieltä, koska sinne avautui Helvetin Portti, josta tulleet demonit söivät ne. Tai sitten ne muuttuivat möröiksi, emme tiedä varmasti. Ja me olimme siellä koska yritimme sulkea sitä saakelin porttia, onnistumatta. Ja Näkymätön Piiri koitta kanssa, ei onnistunut, paitsi että ehkä myöhemmin onnistui, koska emme Susan kanssa sitten päässeet lähettämään sitä rahtilaatikossa Salt Lake Cityyn suola-aavikolle, kun ne veivät sen pois. Johanna valisti, että demonit eivät siedä suolaa ja että Näkymätön Piiri manailee juttuja. Niin ja joo…Saariselällä oltiin Susan keijukeksien takia, se taitaa olla itsekin puoliksi keiju. Ja se yo-kylän juttu. No minä painoin jotain nappia, ikkunat hajosi ja juoksin ja ne muut? No sellainen ulottuvuuksien läpi kulkeva muodoton massa varmaan söi ne. Että tälleen, siinä teille. Jos me oltaisiin tiedetty, että teitä kiinnostaa niin oltaisiin kyllä kipattu tää paska teidän niskaan, mutta kun eihän meitä kukaan olisi uskonut!
Näin…ja taas Johanna jätetään yksin kun kuulustelija menee neuvottelemaan asioista. Karmii…millä hetkellä hyvänsä tuo ovi avautuu ja siellä seisoo tyyppi, joka osoittaa aseella ja painaa liipasimesta. Ja sitten muuten vituttaa kun jumalasi potkii sinua kaiken munaamisesta…ja kaverit ovat kusessa. Niin totaalisen kusessa. Ne pääsevät varmaan kanssa Tukholmaan ”poistettaviksi” tai pakkopaitoihin. Hitto. Noh, jos ne eivät enää kuulustele niin jäävät siihen uskoon, että minä olen ihminen, kaverit ovat ihmisiä ja me olemme kaikki korkeintaan hulluja, emme kauheita mahtitekijöitä, jotka järkyttää luonnollisen ja yliluonnollisen tasapainoa. No, ovi avautuu ja…ei asetta, mutta pilleri ja vesilasi. Teidät siirretään ja kuulusteluja tullaan jatkamaan tältä pohjalta. Pehmustettu koppi odottaa…Johanna terästäytyy, ei hitto, täältä on päästävä! Pilleri poskeen, mutta ei nielaista. Minähän en perkele rauhoitu vaan hyppään sidottuna ekasta vastaan tulevasta ikkunasta läpi! Vaan lääkäri osasi hommansa, käski avata suun ja näyttää että pilleri on nielaistu. Vittu. Johanna sylki pillerin lattialle ja sai rauhoittavat suoraan suoneen sitten. Maailma alkaa taas pyöriä…voi saatana…tee jotain…polta myrkky…no Johanna lysähtää ottamaan lukua ja siirretään kuljetettavaksi jatkosäilytyspaikkaan, agentit tilaavat paikalle kuljetuksen tms.
Siirrettäessä Johannan taju alkaa palailla ja tajuaa, että se on nyt tai ei koskaan…sytytetään siivet ja annetaan niiden roihuta, annetaan veressä olevan myrkyn päästä kosketuksiin ikuisen tulen kanssa ja palaa, annetaan kaiken syttyvän kuumeta ja palaa. Auto jolla Johannaa kuljetetaan leimahtaa liekkeihin ja atur siteistään vapautuneena (sulaneet, kuinkas muuten), hyppää pää edellä auton ikkunasta mahtuen juuri ja juuri. Peiliulottuvuudessa…huh. Paitsi että täällä ei ole turvallista, koska täällä vaanii se peto. Juokse Johanna juokse. Etsi oikea peili, joka vie Turkuun, mieluiten Susan tai Karin tai Annen luokse.
Sillävälin kaverit huolehtivat ja aika kuluu. Supo luultavammin saa tiedon mystisestä räjähdyksestä…mutta eihän siitä selvinnyt hengissä kukaan? Miten Johannan palanutta ruumista ei sitten ole muiden joukossa? Voi älkää tajutko tulla hakemaan, älkää… seuraavana aamuna klo. 12 aikoihin siis Susan valmistellessa naamiaisia kuuluu rysähdys. Peilin edestä löytyy siitä pudonnut atur, joka hartaasti kiroilee paskaa elämäänsä, lattialta noustessaan äkkää Susan ja julistaa kuristavansa tämän ihan kohta, hommaa Kari paikalle nyt! Ja kynää ja paperia, ollaan kusessa! Onnellisuusaste….no kuulkaa 0! Atur on peilien välissä laukatessaan tajunnut muutamankin asian.
A) Sen sijaan, että olisit kurissa ja nuhteessa toimittanut suojelusenkelin tehtävääsi ja ylistänyt jumalaasi Ahura Mazdaa olet kaksi viikkoa hillunut pitkin maailmaa aineissa. Olet kusessa, tuhoa todisteet ja toivo ettei jumala äkkää. Ole tästälähin ihan saatanan hyvä suojelusenkeli eli näin alkuun…pelasta kaverisi SuPolta.
B) Anti olla vika kerta kun ravaat enää peilien läpi, se ölliäinen on siellä vielä! Se loikkiminen ties minne kaksi viikkoa…vittu ei ikinä enää!
C) Olet sentään taas enemmän tai vähemmän puikoissa, pysy sellaisena vaikka se tietäisikin painajaisia käsitellessäsi traumaattista aikaa jumalasi luona.
Saadaan Kari paikalle, ei voida puhua suoraan koska taas tunnetaan akuuttia jumalanpelkoa, joten siirretään sen mieleen kuva Daavidin tähdestä ympyrän sisällä. Vieraan uskonnon symbolin sisään oma jumala tuskin kuulee. No, liidulla kehä siivouskomeroon ja atur sisään. Kaverit saavat todistaa miten kolme paria liekehtiviä siipiä ilmestyy selkään, kehä alkaa palaa ja Johannan karjuessa ”Vitun idiootít!” leimahtaa oikein kunnolla. Selostetaan tilanne, näin on näkkileivät, kusessa ollaan, nyt juostaan ja lujaa. Susan mielestä ei voida jiosta ihan vielä jos meitä tarkkaillaan ja Johannan on paras piilottaa pärstänsä, koska naamiaisiin on tulossa sen veli ja joitakin vampsyjä. Niin ja Siri, joiden nappien takia ollaan tässä kusessa. Nooh, Susa on tuonut Johannan naamiaisvaatteet eli enkelikuteet mukanaan, mutta ne eivät peitä naamaa…mitäs keksitään? Neronleimaus: tehdään pöytäliinankulmasta tämmöinen huppu, leikataan silmänreiät ja vòila! Enkelikummitus! (Pikemminkin Ku Klux Klan enkeli, mutta eihän hahmo ollut sellaisista edes kuullut ja ällisteli lopun iltaa keräämiään kommentteja).
Tietenkin jokainen Johannan tunteva älysi kahdessa sekunnissa kuka hupun alla oli (viimeistään äänestä ja tavasta häröillä), mutta tärkeintähän on, että Johanna itse tunsi olonsa ovelasti naamioiduksi. Huppu päässä pystyi myös syömään, vaikka se vaikeahkoa olikin. Noh, ainakin Anne ja Kari ottivat tilanteen vakavasti ja alkoivat miettiä evakuoitumisssuunitelmia. Kutsutaan kaverit tänne, biletetään ja kerrotaan niille tilanne, ne jotka haluaa paeta jo tänä iltana menee Danielin veneellä/muuten ja kerätään Karin järkkäämään paikkaan. Ne jotka haluaa jäädä…no, niitä on varoitettu sentäs. Marianne päätti jäädä ja atur lupasi tulla kiskomaan sen pehmustetusta kopista jos pahin tapahtuu. Se on sentään siviili, ei sille saa tapahtua pahaa! Lasse päätti myös jäädä, se taukki! Nooh, omapa on nahkansa, vaikka sitäkin taidetaan joutua pelastamaan jos huonosti käy. Kari poisti Sirin napit ja sekin päätti livistää, Siperiaan tosin. Noh, ainakin Satu, Anne, Kari, Johanna ja mahdollisesti Daniel-Sakari lähtevät samalla kyydillä pakoon Algeriaan tms. Euroopasta pysytellään loitolla.
Juhlissa syötiin hienoja onnenkeksejä, kuunneltiin musaa ja välteltiin tiettyjä tyyppejä. Satulla oli hienot siivet ja Sinille järkättiin koirankorvat, Kari oli musta maagi ja Anne noita, Susa oli pukeutunut keijuksi. Lallallaa…tässä biletetään…tulepas sinä juttelemaan kanssani nurkan taakse….ollaan kusessa, varaudu juoksemaan ja nyt takaisin bilettämään… Kari kertoili Näkymätön Piiri anekdootteja, Mikael psykologeille tulevia kännipuheluita ja muut kuka mitäkin. Sini ja atur katselivat paikalla hilluvia vampyyrejä (ghouleja, lohikäärmeitä…nooh, talttahampaita kummiskin) epäilevästi…jos ne alkavat hankaliksi niin…voimakaksikko! Vedetään niitä turpaan niin että soi! No Sini tietty voimansa tunnossa ja Johanna päättäneenä olla hiton hyvä suojelusenkeli. Sitten Anne ja Sini katosivat, luultavammin taas keijumaailmaan syömään muffinssejä. Hitto! Nooh, tietävät mistä meidät löytää, jalat alle kaverit! Eli Karin ja Satun kanssa kiidettiin piilopaikkaan odottamaan. Johanna jätti kaikki kamansa jälkeensä, viihdyttäköön Supo itseään niillä.
Soundtrack:
Lauantai 29.10.2005
Heräsin noin kello 14.30. Olin krapulassa. Ei olisi pitänyt ottaa edellisenä iltana niin paljon. Mutta vodkaa teki mieli, vodkaa oli saatava.
Olin saanut puhelun noin kahdelta. En ollut näemmä vastannut. Hyvä. Ajattelin saavani uuden soiton, mikäli asia oli tärkeä. Kun sain lounaani paistettua, puhelu tulikin:
”Haloo.”
”Hei, Johannes Viljamaa tässä
hei.”
”Hei.”
”Mä oon lukenu sun artikkeleita usalaisista
lehdistä.”
”Ok.”
”Siis jos sinä olet Mikael Asikainen.”
”Olen.”
”Niin mä ajattelin, että jos me voitas tavata
tänään
tai jotakin?”
”Huomenta, kyllä, olen Mikael Asikainen. Juttujani
on julkaistu
myös yhdysvaltalaisessa mediassa joskus. Minä syön
parhaillaan
aamiaista täällä lähiössä, etten
varmaankaan aivan
pian ehdi mihinkään tapaamaan ketään.”
”Anteeksi, hei, tuota…”
”Mutta käyn varmaan myöhemmin
tänään
keskustassa, ja ehdin kyllä tapaamaan tarvittaessa uusia
tuttavuuksia."
Keskustelu jatkui: Johannes selitti jotakin siskostaan, jonka pitäisi olla myöskin maisemissa. Jokin Johannan joka opiskeli historiaa. Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että kyseessä oli SE Johanna, jonka muistotilaisuudessa minäkin oli kuukausi takaperin. Johannalla oli ollut muistihäiriöitä. Jotenkin tästä kaikesta tuli mieleen vuoden takainen tilanne. ”Moi, et tunne mua, mutta meitä olisi täällä kaksi muistinsa menettänyttä.” ”Moi, et tunne mua, mutta mun sisko on menettänyt muistinsa”. Halloween oli alkanut.
Johannes lykkäsi tapaamista, tai oikeastaan siirsi sitä. Alun perin meidän piti tavata kuuden aikaan Three Beersissä Yo-kylässä, jossa Johanneksen piti tavata siskonsa pitkästä aikaa. Sukuhuolia tai jotakin. Ymmärrettävää, jos siskon kehossa on majaillut viimeisen vuoden aikana puolenkymmentä eri persoonaa. Lupasin siis tavata Johanneksen, joka kuulemma oli muuttanut äskettäin Turkuun teologiaa opiskelemaan, Ravintola Koulussa joskus seitsemän aikoihin. Olin paikalla puoli tuntia etuajassa.
Johanneksen pöydän takana istuivat Kari, Anne, Satu ja jokin Siniksi esittäytyvä. Kysäisin pikaisesti heiltä kuulumiset. Kuulemma jokin Heidi-niminen nainen oli kaivannut apua, ja Kari oli antanut tälle numeroni. Mukavaa – on aina ilo saada uusia ystäviä halloween-lauantain iltana. Yksi tasoittava oli tarpeen.
Istuin Johanneksen seuraan, ja saman tien Heidi soittikin minulle. Kari oli kuvannut tapausta todella tärkeäksi, ja minä kuuntelin ymmärtävästi Heidin toiveen tavata mahdollisimman pian. Lupasin olla Börissä vartin päästä. Johannes kertoi tarinaansa: sisko oli outo, hän oli Porvoosta kotoisin oleva wanna-be itämainen okkultisti ja teologian opiskelija. Ihan kehityskelpoiselta nuorelta mieheltä vaikutti. Sellaiselta perus-opiskelijalta. Kuten olin miettinyt aikaisemminkin, ei kannattaisi todellakaan lataista koko Johanna-tilannetta kerralla hänen silmilleen. Joten kerroin tavanneeni Johannan muutaman kerran, ja kuvailin hänen kärsivän ikävänlaatuisesta persoonallisuuden jakautumisesta. Ilmeisesti taustalla masentuneisuutta ja jonkin pakenemista, kuten skitsofrenian kaltaisissa oireyhtymissä yleensä. En siis valehdellut sanaakaan kertoen aivan riittävästi ja asiaa kuvaavasti.
Juotuani tuoppini tyhjäksi ja annettuani Johannekselle e-mailini, lähdin Börsiin. Löysin puhelin korvallani oikean henkilön, joka paljastui nuorehkoksi naiseksi, joka käyttäytyi hermostuneesti. Hän esittäytyi Heidiksi. Hän oli saanut Lasse Tuomiselta kuulla Karin olevan okkultistidekkari, ja Karilta saanut kuulla minun olevan okkultistidekkari. Mielenkiintoinen virhe, jonka korjasin. Kerroin olevani toimittaja, mikä masensi naista. Toisaalta halusin kuulla ongelman, joka hänellä oli, ja rohkaisin häntä kertomaan sen luottamuksellisesti. Voisin sen jälkeen kertoa, että kiinnostiko aihe minua henkilökohtaisesti – missä tapauksessa voisin sitä selvitellä kaikessa rauhassa ilman mitään erillisiä kuluja tai maksuja. Hän kertoi..
Sisko Helena oli ilmeisesti pulassa: vainoharhaisuuden ja oudon käytöksen vuoksi päätynyt mielisairaalaan. Heidi oli siivoillut tämän asuntoa ja löytänyt huoneistosta aseen. Ja Lasse Tuomisen puhelinnumeron. Lisäksi postiluukusta oli tullut kirje: sekavaa tekstiä, Marianne Tallgrenin kuva ja 25000e:n shekki. Tässä vaiheessa tarve okkultistidekkarille oli tullut akuutiksi.
Päättelin perinteiset vakoojaelokuvista tutut päätelmäni, mutta Heidi vakuutti ettei sisko voisi tehdä näin. Mielessäni pyörivät Tuomisen tapaisen henkilön mahdollisuudet muuttaa toisen persoonaa niin paljon, että tämä voisi olla vaikka mitä. Ja seota sen jälkeen, kun tarvetta palveluksille ei enää ollut. Ei (välttämättä) Tuominen, mutta joku hänen taidoillaan varustettu hypnotisoija.
Lupasin auttaa. Heidi oli menossa Naantaliin sukulaisille, ja hän halusi eroon aseesta. Lupasin piilottaa sen, ja mahdollisimman hyvin sokkeloissa käveltyämme vaihdoimme aseen laukusta toiseen. Sanoin vieväni sen puolijulkiselle paikalle yliopistolle – ja vein sen osakunnan toimistoon. Ei varmasti löytyisi, ellei minua pyydettäisi sitä etsimään.
Keskustassa piipahdin Koulussa. Siellä oli Satu outojen henkilöiden parissa: Daniel-niminen mies, Minea-niminen psykologiaa ensimmäistä vuotta opiskeleva nuori nainen, ja joitakin muita oli hänen seurassaan. Istahdin hetkeksi ja jatkoin sitten Cafe Noiriin iltapalalle. Munkin syötyäni ja ajatuksiani setvittyäni käsissäni oli ideapaperi: kontaktit ja listat henkilöistä, jotka Helenaan liittyivät. ”Jonsku” oli ilmeisesti Lassen ja Karin tuttava, johon Heidi oli törmännyt – mahdollisia - seuraajia paetessaan. Sattuma? Tuomisen numero: sattuma?
Soitin Sgiebelgerbille, ja tapasimme Tuomisen asunnolla. Läsnä olivat: Anne, Titiu (lohikäärme, näin hänestä olin kuullut puhuttavan, vaikutti hassunoloiselta nuorelta naiselta), Lasse, Asko (kuivakkaan humoristinen, näkymätöntä piiriä), Jonsku (seurakuntaohjaaja, edellisen tyttöystävä), Kari ja minä. Syötiin juustoa, juotiin viiniä ja sen loputtua vodkaa. Kari kävi välillä Johannan asunnolla, jossa ei ilmeisesti ollut ketään. Esitin asian Helena ja Heidi Tuomela, johon paikalla olevat olivat jo päivän mittaan törmänneet muutenkin. Asko oli skeptinen, minä veikkasin 50-50 yliluonnollinen-ei-yliluonnollien-asteikolla, ja Kari ja Lasse olivat paikkeilla 60-40. Sain muut myöntämään, että ase yhdistettynä kirjekuoreen shekillä ja kuvalla viittasi vahvasti vakoojaelokuvien kaltaiseen hitman-tilanteeseen. Mutta aiheet vyöryivät: uhraamisesta sain oppia paljon lisää (myös neitsyiden uhraamisesta, todennäköisesti joukossa oli myös karitotuuksia, kuten olin Karin yli meneviä juttuja alkanut mielessäni nimittämään), samoin puhuttiin Karin roudarivuosien uhrauskokemuksista ja monesta muusta asiasta.
Viinan loputtua lähdettiin Kouluun. Siellä puhuttiin Sinistä, joka oli ilmeisesti ollut ihmissusi aikaisemmin, ja napeista hänen niskassaan. Todettiin loitsun olevan paras korjaajana toimiva vaihtoehto. ”Luodin poisto”-loitsu olisi kuulemma hyvä. Kukaan ei vain tuntenut parannusmaageja. Lähinnä samankaltainen oli teorialtaan vain Karin ”krapulanpoisto-taika”: Vieraat aineet ulos kehosta, ei niin väliä ovatko ne joitakin hiukkasia vai luoti vai neppareita keskushermostossa. Danielin kyvyttömyydestä toimia vitsailtiin. Samoin siitä, että pitäisikö tähänkin riittiin liittää neitsyiden uhraus. Ilmeisesti keiju-Markon puhelinnumeroa pohdittiin tässä yhteydessä. En voinut kuin pyöritellä mielessäni päätäni. Mutta nämä asiat olivat minun kenttäni ulkopuolella, ja annoin asioiden ollakin näin.
Seurueen todettua Lassen kellarin olevan paras vaihtoehto etsittiin sopivaa ajankohtaa. Naapurissa oli nimittäin islamilainen temppeli, ja parhaillaan elettiin islamin uskon kannalta tärkeää yötä, jolloin Koraani annettiin alas taivaasta. Jokin ”Taivaallinen yö” tai vastaava. Todettiin ainoan toimivan ajan olevan 5.39. Kari olisi primo ja Asko olisi sekundus, jos heräisi ajoissa. Mikäli häntä ei näkyisi puoli kuuteen mennessä, ei kannattaisi odotella – oli riitti kuinka ainutlaatuinen tahansa. Riittävän iso leka – uskovien rukous – ja jokin jolla hakata nappeja ulos – krapulataika – ja homma olisi sillä selvä. Seurueemme lähdettyä nukkumaan jatkoin minä naapuripuolelle, jossa ilmeisesti skotit ja muut teinigootit majailivat.
Teinigootit olivat todellakin teinejä – mistä heille vitsailinkin. Ilmeisesti kaikilla riitti kuitenkin ikää olla Koulussa arki-iltana, mutta näin lauantaina portsari antaisi kyllä muutamalle kenkää. Lohduttelin teinejä kertomalla portsarin olevan tuttuni, mikä kyllä piti paikkaansa, sillä olimme samoihin aikoihin töissä Kupittaalla. Susa poistui juuri minun saapuessani, joten koko väki oli ihan outoa. Otin oluen pehmentämään laskua. Seurueessa oli Anu (hiljainen teinix, joka puhui kuin teinix), Minea (se psykologiaa vasta aloittanut opiskelija, joka ei tuntunut tuntevan oikein ketään minun tuttujani Fobiasta – ainejärjestöstämme), Liisa (Alice, vampyyri-aave, joka oli materialisoitumaan päin, 3-kertainen epäonnistuja Karin sanojen mukaan, kuulemma stripannutkin – katsoa voi muttei koskea), Daniel (turva-alan ammattilainen, puolustusvoimillekin töitä tehnyt tekniikan mies – ainakin sanojen samukaan) ja Mnoa (skotti, puolilohikäärme ja vampyyrin verta etsivä turvanainen vampyyri-herralle, joka oli lady Genovan palveluksessa).
Join. Ja puhuin. Ja vitsailin, tosin koukkuja jouduin seurueelle selvittämään. Hauskaa oli, tuttavuuksia kehittyi. Kellon lähestyessä kahta poistuimme. Daniel halusi puhua sivummalla minun ja Anun kanssa – toivotimme muille hyvää yötä ja lähdimme eri suuntaan. Daniel vakavoitui – ja minä yritin selvitä. Asko oli tarjonnut Baileystä. Olin vetänyt monta kaljaa. Mutta nyt oli tarve selvetä, ja sen tein.
Daniel kysyi, että millä aikataululla selviäisin ulos maasta. Höpöttelin niitä näitä, enhän tuntenut koko miestä. Kerroin pääseväni pois maasta ehkäpä 12 tunnin aikana, eli valehtelin ehkä vain hieman yli puolet ylöspäin. Daniel sanoi Johannan jääneen kiinni – siis Aturin. Kaikki olisi kiinni siitä, mitä hän kertoisi kiinniottajilleen – Helsingin vampyyreille. Supo oli kuulemma heiltä rahoitusta saava, vampyyrien palveluksessa. Kuulosti juuri noiden kalpeiden kavereiden touhuilta. Voi saatana. Daniel puhui jostakin pikalähdöstä, jonka kyydissä pääsisi pian pois. Kysyin tietolähdettä. Susa. Voisin uskoa, tai sitten en. Päätin uskoa, tai ainakin vaikuttaa siltä ulospäin.
Anu näytti poissaolevalta. Kysyin Danielilta Anusta. Oli kuulemma tälle vahtina – holhoojana. Anu kertoi tilanteestaan: häneltä oli vedetty matto pois tämän päivän aikana useasti – perhe, ystävät, koko elämä oli poissa huomisen jälkeen. Ei enää mitään sellaista. Kuuntelin, kysyin, ymmärsin. Anu väisti minua – Danielin mukaan tähän oli syy. Anun seisoessa pää painuksissa kauempana, kysyin, miksi Anu olisi Helsingin listalla. Danielin mukaan Anu olisi ylempänä kuin minä – ”enimmäkseen harmiton”, kuten itseäni nimitin. Selvä, Daniel ei halunnut kysyttävän, en kysynyt. Kerroin Anulle (ja Danielille) ihmisyydestä, siitä mitä on murtaa maailmankuvansa, menettää elämänsä ja rakkaansa silmänräpäyksessä, kerroin siitä kivusta mitä jää jäljellä kun turruttava shokki loppuu, kerroin sirpaleista ja siitä, miten usko ja rakkaus – rakkaus ihmisyyteen ja tuntemiseen – nostaa sinut jälleen jaloilleen. Koska jos ei tuntisi, olisi vain tyhjä kuori, ja sitä ihmisyys ei ole. Se on tuntemista.
Anu katsoi maahan, ja oli hiljaa. Taisin osua ohi. Todennäköisesti Anu väisti. Mutta en voinut sanoa enempää. Anu saattoi olla mitä tahansa – vaikkapa vampyyri tai ties mitä. Daniel oli kuulemma päässyt Sakarin tietokantoihin, lukenut päiväkirjat, tiesi minun kyvystäni karata yllättäen. Kaikkea sitä. Yritti päästä Sakarin paikalle, vaikka oli mielestään niin erilainen? Ehkä. En voinut sanoa enempää. En saanut kontaktia käpertyneeseen Anuun. Danielia kiitin varoituksesta, ja lupasin olla kertomatta eteenpäin. Sanoin, että käyttäisin kuitenkin lähtiessäni mieluummin omia reittejäni. ”Kuten isoäiti opetti, ei kaikkia munia samaan koriin”. Daniel nyökkäsi. Toivotin hyvät yöt, lupasin olla varovainen ja valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Pyöräilin kotiin. Olin luvannut olla kertomatta mahdollisesta uhkasta Karille, koska häneen ei voinut luottaa. Joten laitoin tekstiviestin verkon ilmaisohjelman kautta. Toivottavasti se pehmentäisi hieman Karin ja Annen kokemaa iskua, jos huomenna tulisi äkkilähtö. En voinut kertoa suoraankaan, koska Lassella ja kenties muillakin oli aukkoja mielessään – ehkä he olivat tunteneet Helenan, ehkä olivatkin. Ja tiesivät tämän entisestä elämästä, tiesivät kaikesta, mutta heitä estettiin jotenkin. Ehkä ei. Mutta päätin varoittaa. ” Kari:Pakkaa laukkusi valmiiksi. Helsingin Herrat nappasivat Aturin. Jos kertoo kaiken,tulee akkilahto. Toivotaan ettei mene niin..” Tämän viestin kirjoittamisen jälkeen en jaksanut enää miettiä mitään. Virta pois.
Sunnuntai 30.10.2005
Heräsin hieman ennen puolta päivää. Eilisen kaltaista väsymystä ei ollut, olo oli mukavan mainio. Laitoin heti herättyäni lounasta, vaikka maha tuntuikin hiukan omituiselta. Eilen oli kyllä mennyt myöhään, mutta ei nyt parista oluesta pitäisi mahan vielä sekaisin mennä. Ehkäpä se oli tämä hernekeitto, minkä syöminen tyhjään vatsaan oli aina huono idea. Aivan kuten kaalikin. Sitähän se äitikin aikoinaan sanoi, ettei pidä syödä tyhjään vatsaan kaalia tai herneitä. Minkäs teet.
Puhelin pirisi, Heidi soitti. Kertoi haluavansa tavata Börsissä. Lupasin tulla heti syötyäni, siinä kahden paikkeilla. Ennen keskustaan pyöräilyä vein naamiaisasusteeni ja pakatut matkatavarani (sekä haulikkoni) Osakunnan toimistolle. Sieltä ne olisi helpompi noutaa kuin kotoa ennen naamiaisia.
Heidi oli Börsissä paljon pirteämpänä kuin eilisessä tapaamisessamme. Hän oli kuulemma valvonut oikeastaan koko edellisen yön ja kierrellyt tämän jälkeen autiossa Turussa – noin kuuden aikaan aamulla. Ja hänellä oli ollut tunne, että häntä seurataan. Eilen Lasse Tuomisen tavatessaan hän oli ilmeisesti saanut tältä luvan soittaa, mikäli hän olisi jonkinlaisissa ongelmissa. Tästä johtuen Heidi oli soittanut Lasselle ja ilmeisesti riitin hoidettuaan Lasse oli yhä hereillä kutsuen Heidin teelle. Tämän jälkeen Heidi oli nukahtanut Tuomisen nojatuoliin muutamaksi tunniksi – ja nukkunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla.
Keskustelimme hieman, kerroin Tuomisesta tarkemmin. Heidiä oli hieman alkanut jossakin vaiheessa huolestuttaa, että millainen mies Lasse oikein oli. Tämän kysymykset olivat olleet seuraavankaltaisia: ”Sinusta tuntuu sinua seurattavan? Onko tämä tunne voimakkaampi peilien lähistöllä? Ai mitä nämä toukat tekevät tässä keittiön sokerikulhossa? Ne johtuvat liian vahvasta riittienergiasta.” Kerroin Tuomisen olevan tutkija suomen kielen laitoksella ja harrastavan tavallaan sellaista ei-niin-virallista tiedettä. Heidiä selitykseni tuntui auttavan.
Kartoitin hieman Heidin muistiaukkoja, tai lähinnä halusin varmistaa, ettei niitä ollut. Pyysin häntä muistelemaan kahden viikon ajalta sellaisia harrastuksia ja tilanteita, joihin hän normaalisti joutuu viikon aikana. Ja muistelemaan, että oliko hänellä tarkkoja mielikuvia noista kaikista tilanteista – esimerkkinä annoin oman Tai Chi –tuntini perjantailta: vetäjällä oli ilmeisesti krapula tai edelleen humalatila päällä, koska hänen horjuntansa ja puheensa vaikutti siltä. Ja tämän muistikuvan yksityiskohtaisuuden vuoksi saatoin olla varma olleeni Tai Chissä. Heidi muisti käsityksensä mukaan tarkasti sen, mitä hän oli parin viikon aikana tehnyt – luennot, illanvietot, kivihiontakurssit. Ilmeisesti hänellä ei siis ollut aukkoja muistissaan.
Koko tämä tapaus oli outo. Vaihtoehtoja oli muutamia. Yksi todennäköinen oli se, että sekä Helenan että sittemmin Heidin mieliin oli vaikutettu (ja vaikutettiin yhä?) jollakin tavalla. He eivät kyenneet muistamaan kaikkia tekemisiään, minkä vuoksi heistä tuntui jonkun liikutelleen esineitä ja availleen ovia sillä välin, kun itse oli käymässä muualla. Joten oliko Helenaa ohjattu yksinkertaisin ohjein toimimaan halutulla tavalla, ja kun hänet oli ”käytetty loppuun” hänen oli annettu seota. Puoli vuotta Helsingissä asumista – jonka aikana hän oli sotkeutunut vääriin piireihin, hoitanut annettuja tehtäviä (palkkatappoja?) kenties jopa vapaaehtoisesti ja sen jälkeen sekoitettu vain pää. Liian yksinkertaista ollakseen totta?
Kehotin Heidiä rauhoittumaan, miettimään hieman asioita ihan hiljalleen. Hän aikoi mennä vanhempiensa luokse asumaan joksikin aikaa Tampereelle palattuaan, mitä minä pidin hyvänä ideana. Ei kannattaisi olla yksin ja lisäksi siskon joutuminen mielisairaalaan olisi sellainen asia, jota ei missään tapauksessa oltu käyty läpi riittävästi perheen kesken kahdessa viikossa.
Keskustelun jälkeen hyvästelin Heidin, lupasin tavata hänet loppuviikosta Helsingissä (näyttäisimme hänen siskolleen kirjettä ja keskustelisin muutenkin hänen kanssaan) ja pitäisimme tarvittaessa yhteyttä tässä välilläkin.
Heidin luota lähdettyäni otin yhteyttä Anitaan. Hänellä oli Danielin mukaan tietoa tästä Helsingin suunnasta, ja halusin saada tietää, oliko mitään uutta kuulunut. Susa ei halunnut keskustella aiheesta tarkemmin puhelimessa ja koska hän oli valmistelemassa lähistöllä GG:n naamiaisia, suuntasin häntä tapaamaan.
Gillesgårdenissa olikin jo koko porukka: Lasse, Anne, Kari, Minea, Anu, joku aivan tuntematon Laura (huppupäinen),jotenkin sotilaallisesti ympäriinsä marssiva Leena (joka oli eilen myös Koulussa), puolilohikäärme Mnoa, entinen vampyyri – nykyinen aave Liisa ja kenties vielä joku muukin tilanteeseen sopiva henkilö. Johanneskin saapui myöhemmin. Puhuin hieman Susan kanssa – kuulemma mitään ei ollut kuulunut. Ja myöhemmin hänen kanssaan keskustellessaan sain selvän vastauksen selvään kysymykseen:
”Onko tarkoituksena, että Turusta
lähdetään
pian, kuuluu Helsingistä jotakin tai ei?”
”Kyllä.”
Harvinaisen yksiselitteistä Susalta. Tosin se vanha korkkiruuvi saattoi puhua vain lämpimikseen. Mutta toisaalta jostakin syystä halusin luottaa Susaan. Mutta Danielin visioihin ei pitäisi liikaa luottaa – se mies tiesi aivan liikaa Sakarin asioista ollakseen ihan puhtain jauhoin missään pelissä. Mutta olihan se ollut nähtävissä: Turku oli ihan liian sekava ja hajanainen harrastelijoiden kenttä pysyäkseen pitkään itsenäisenä. Ja nyt holhooja oli tullut ottamaan omansa takaisin.
Minua ei varmasti kaivattaisi liikaa. Niin Susakin epäili. Olin pieni tekijä tässä Turun sopassa, jota Karin ja Lassen kaltaiset henkilöt olivat hämmentäneet jo melkoisen pitkään ja yllättävän hyvällä menestyksellä. Halusin toisaalta olla pois, kun se pommi putoaisi. Jos nämä isot kalat olivat poissa, meitä pienempiäkin alettaisiin etsiä. Joten parasta oli käydä parin viikon lomamatkalla Baltiassa.
Kävin Osakunnan toimistolla. Hain naamiaisasuni, kirjoitin muutaman sähköpostiviestin, pakkasin kaapista pullon kirkasta laukkuuni. Latasin haulikkoni, ja sijoitin sen takaisin huomaamattomana pitämääni sählymailapussiin. Tarkistin vielä lentoja ja lauttoja. Paras vaihtoehto olisi mennä ihan virallisesti omilla papereillani 21.15 lähtevällä laivalla Tukholmaan ja sieltä seuraavana päivänä niillä kesällä Moskovasta hankkimillani (ja huonosti väärennetyillä) ”Boris Muhin” papereillani Tukholmasta Riikaan. Riikasta tiesi veisi Virosta loppukesällä väärillä papereilla hankkimalleni pienelle mummonmökille. Tuo reitti olisi hieman hidas, mutta halpa – ja minulla ei ollut niin kiire kuin monella muulla.
Palasin Gillesgårdenille. Puhuin hieman Johanneksen, Anun ja muutaman muun henkilön kanssa. Olin mietiskellyt illalla paljon Anua. Hän toi jotenkin mieleeni Auroran. Vaikka he olivat elämässään tehneet aivan erilaisia asioita ja heidän taustansa olivat erilaiset. Kumpikin oli tavallaan yksinäinen ja eksynyt, uudessa tilanteessa, outojen ihmisten ympäröimänä, vailla ketään kehen luottaa. Anun tilanne oli synkkä, etenkin jos arvailuni hänen muuttumisestaan vampyyriksi osuivat kohdalleen. Ainakin oireet ja käyttäytyminen viittasivat siihen. Pelko oman inhimillisyyden menetystä kohtaan, kaiken tutun ja turvallisen kadotus kertaiskulla. Olin eilen varmaankin puhunut sen verran paljon epäkuolleiden kyvyttömyydestä tuntea, etten saanut enää kontaktia häneen. Minkäs teit. Impulsiivisuus oli ehkä suurimpia heikkouksiani heti tunteita turruttavan alkoholinkäytön jälkeen. Ja tyttö oli selvästi päättänyt valita Danielin ylimmäksi ystäväkseen. Ja olisihan hän voinut huonomminkin valita – ainakin minun tietääkseni.
Johannes kertoili ajoistaan armeijan palveluksessa. Oli huonosta kunnostaan huolimatta pärjännyt jotenkuten ja ollut ihan sopimussotilaanakin. Ihan mielenkiintoiselta vaikuttava tarina. Tiedä vain, että mitä siitä olisi pitänyt uskoa. Ehkä siinä oli totta siteeksi tai sitten kyseessä oli tätä minun perinteistä tarvettani uskoa hyvää ihmisistä. Koska jos heissä ei kaikissa olisi jotakin hyvää, niin mitä syytä millään olisi. Mitä tarvetta.
Heidi tunsi olonsa ulkopuoliseksi, ja lähinnä keskustelin hänen kanssaan. Meitä ”selväjärkisiä” oli kuitenkin paikalla vain muutama hassu henkilö. Loput näkivät maailman niin paljon omasta vinkkelistään, ettei heidän ymmärtämisen yrittämisessä olisi mitään järkeä. Lasse poistui paikalta. Hän ei Karin mukaan aikonut lähteä maasta mihinkään. Hyvästelin Lassen, kerroin palaavani mahdollisesti lähiviikkoina takaisin maahan, ottaisin sitten yhteyttä. Toivotin hänelle onnea. Uskoin todella paljon hänen tarvitsevan sitä.
Viiden aikoihin Heidi alkoi puhua junaan ehtimisestä ja hän pyysi minua saattamaan itsensä asemalle. Lupauduin lähtemään mukaan, sillä tämä olisi oiva syy poistua paikalta huomiota herättämättä. Susan mukaan yllättävän massojen liikkeet eivät olisi hyvä idea – paikalla oli kuulemma aivan riittävästi liian uteliaita ja tietäviä ihmisiä jo nytkin. Kerroin palaavani asemalla käyntini jälkeen takaisin. En hyvästellyt edes eilisen perusteella oikein mukavalta tytöltä vaikuttanutta Mineaa, vaan lupasin palata myöhemmin juhliin.
Pyysin Karin mukaani naamiaistilan eteisaulaan. Kerroin hänelle eilisestä tekstiviestistä, ja Kari kehui kovasti tietolähdettäni kysyen siitä tarkempia tietoja. En halunnut Susalle enää enempää ongelmia, ja sanoin etten voisi paljastaa sitä. Minua oli kielletty tekemästä sitä. Pyysin ettei Kari kyselisi enempää. Kerroin vain halunneeni varoittaa häntä etukäteen, ettei mahdollinen pikalähtö tänään sunnuntaina tulisi niin yllättäen. Hän kiitti. Ilmassa oli hyvästien tuntua. Olin oppinut luottamaan tähän itsekeskeiseksi opportunistiksi väitettyyn mieheen. Hän oli valkoinen-musta-magia asteikolla niin valkoisen magian harrastaja kuin vain kukaan voisi olla. Annoin hänelle äsken hankkimani prepaid-liittymän numeron, josta hän tavoittaisi minut tarvittaessa tekstiviestillä. Kättelin Karia. Toivotin hänelle onnea ja hyvää jatkoa. Hän toivotti samaa minulle. Nostin kassini, ja lähdin. Henkisesti poistuin Turusta astuessani ulos ja lähtiessäni Heidin kanssa kohti rautatieasemaa. Vaikka aioin palata muutaman viikon kuluttua, ei tämä paikka olisi enää se Turku, jonka oli vuoden aikana oppinut tuntemaan. Tätä Turkua, näitä ihmisiä, kesti minulle tasan vuoden. Matkalla asemalle kerroin Heidille saaneeni työtarjouksen, ja voisin tavata hänet Helsingissä vasta parin viikon päästä. Perustelin tätä valintaa sillä, ettei hänen tapauksensa vaikuttanut sellaiselta, joka ratkeaisi kiireellä toimimalla yhtään sen nopeammin. Heidi vaikutti hieman pettyneeltä, mutta ymmärtävältä. Hän kysyi tästä uudesta tehtävästäni, ja kerroin meneväni Tukholmaan: siellä oli minua kiinnostava tapaus, ja lisäksi kerroin erään Tukholman yliopiston psykologian professorin olevan erikoistunut graduni alaan – saisin samalla kysyttyä häneltä muutamia vinkkejä sähköpostikeskustelujemme perusteella. Valehtelin kuin kokeneempikin tekijä.
Lupasin ottaa yhteyttä Heidiin palatessani Suomeen ja kehotin häntä kirjoittamaan minulle sähköpostia hänen halutessaan kertoa tuntemuksistaan ja olostaan. Toivoin hänen puhuvan olostaan ja kokemuksistaan perheensä kanssa, ja olevan mahdollisimman paljon ystävien ja perheen seurassa, koska seurassa oleminen selvästi paransi hänen oloaan. Kättelin rautatieaseman ovella Heidiä, kerroin olevani iloinen tutustumisemme johdosta, ja toivotin hänelle hyvää kotimatkaa. Hän hymyili, ja kiitti minua kaikesta.Astuin alas rautatieaseman portaat. Lähdin kävelemään kohti satamaa. Matkalla ehdin miettiä menneisyyttäni ja maailma yleensä. Uraani toimittajana, niitä asioita joita olin saanut selville sen vuosien myötä. Sitä sateista iltapäivää Budapestissa, sitä auringonlaskua Tartossa ja niitä iltoja kirjastoissa. Psykologian löytymistä ja sen tuomaa mahdollisuutta tarkastella asioita uusista näkökulmista. Mahdollisuutta ymmärtää paremmin – niin itseä kuin muitakin. Sitä miten usein olin harmitellut tunteiden päästämistä järjen käytön edelle, ja sitä miten olin aina kiittänyt jälkeenpäin kaikkia mahdollisesti kuulevia hyviä jumalia siitä, että tunsin yhä niin paljon. Muistelin sitä kevättä puolitoista vuotta sitten, kun tapasin Saijan. Vuoden takaista lauantaita, kun tapasin Auroran. Niitä tuopillisia, jotka olin ottanut Matin kanssa Turun tavernoissa ja puhunut niitä näitä elämästä. Karin nokkeluutta tavoittelevia huomautuksia ja Lassen ylimenevää luottamusta omiin kykyihinsä. Ja Saijaa, ja Saijaa. Niitä henkilöitä, jotka tunsin, ja joita ei voinut oppia tuntemaan yhdessä elämässä. Se Turku oli nyt menneisyyttä, ja tie vei eteenpäin. En huomannut itkeväni.
PM12:sta ja PM13:sta välillä tapahtunutta:
-PM12:n tapahtumien jälkeiset kaksi viikkoa Mikael oleili mökillään Virossa. Pohti asioita, mietti tapaus Helena Tuomelaa ja omia toimintamahdollisuuksiaan.
-Palasi Suomeen 9.11, tapasi Heidin Tuomelan kanssa Helenan Lapinlahden mielisairaalassa Helsingissä. Helenasta ei selvinnyt mitään, sillä hänen tilansa vain paheni laitoshoidossa. Lääkitystä pidettiin korkealla aivan järkevistä syistä, mutta kotihoitoon siirtäminen voisi parantaa tilannetta. Mikael sai haltuunsa Helenan vanhaan asuntoon saapuneen kirjeen, jonka ohessa oli Mariannen kuva ja tekstiä josta ei saanut selvää.
-Lasse Tuominen vastaa puhelimeensa, ja kertoo ettei Turussa ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Samoin kertoo Susa. Mikaelilla ei ole enää syytä piilotella, ja hän palaa Turkuun. Hän ei tosin käytä enää vanhaa numeroaan eikä vietä asunnollaan aikaansa kuin satunnaisesti.
-Mikael palauttaa pro gradunsa 16.11.2005 todettuaan, ettei hän enää onnistu hiomaan loppuluvusta yhtään parempaa. Häntä huvittaa hieman se, että hänen innostuksensa feromonitutkimukseen lähti liikkeelle reilu vuosi sitten, kun hän pohti ghouleiksi paljastuneen parivaljakon yllättäviä näläntunteita tiettyjen henkilöiden seurassa. Myöhemmin hän yhdisti tässä olevan varmasti jotakin feromonipohjaista viestintää, joka siis oli selvästi yliluonnollisten olentojen keskuudessa vahvempaa kuin ihmisten. Etenkin vahvoja petopiirteitä omaavien vampyyrien tai heidän kaltaisteen. Mutta ennen kuin saattoi perehtyä yliluonnollisten olentojen feromonitutkimukseen, täytyi perehtyä yhä sangen tuntemattomien ihmisferomoneihin ja niin se ajatus sitten lähti.
-11-16.11 Mikael käy päivittäin Lassen luona, jossa yritetään selvittää Helenalle saapuneen kirjeen sisältöä. Tuloksia ei synny. Lassen muistinmenetykset ovat selvästi pahentuneet selvästi, välillä hän halusi yrittää konsteja, joita oli kokeiltu jo aikaisempina päivinä. Mikael ei halua jättää kirjettä Tuomiselle, sillä hän ei luottanut tähän ainakaan tässä tapauksessa riittävästi miehen ollessa itse osallisena tapaukseen sen Helenan asunnosta löytyneen puhelinnumeron kautta. Kirjeen Mikael toimittaa 17.11. tallelokeroon.
-18-19.11 Heidi Tuomela ottaa pariin otteeseen sähköpotsitse yhteyttä Mikaeliin. Ilmoittaa saaneensa haltuunsa joitakin Helenalle kuuluneita tavaroita, joista hän haluaa eroon.
Lähdettyäni Paraisilta pakoon hirmustunutta kotitonttua olin soittanut Nurrille ja pyytänyt majoitusta hänen kämpssään Kivenhakkaajankadulla, teatterin takana. Hän ei itse ollut kaupungissa, mutta järjesti minulle kotinsa vara-avaimen. Olisin voinut varmaan mennä Lassenkin nurkkiin notkumaan, mutta oli olemassa pieni mahdollisuus että poliisi tarkkaili häntä, enkä tosiaan tahtonut tässä vaiheessa päästä asemalle selittämään puuhiani, etenkään mukanani olevaa valkoista pulveria.
Huomenna tulisivat Halloween-naamiaiset, ja niitä varten naksahtaneiden kavereideni oli määrä palata kaupunkiin. Ainakin niin toivoin. Annelta saamani kasvavan epäkoherentit kirjeet ja Mariannen järkyttyneet tapahtumakuvaukset olivat vakuuttaneet minulle, että tyttöni ja hänen kaverinsa olivat nyt pahassa suossa, eikä arvostelukyvyn vievän keijupulverin vaikutus ollut itsestään lähtemässä mihinkään. Tämä vaati interventiota. Ajatus kavereideni huumeputken katkaisemisesta ei ihmeemmin innostanut - ihmiset saavat puolestani hakea iloa mistä kemikaaleista tahtovat - mutta Susa, Johanna ja Satu alkoivat oikeasti olla vaarallisia muillekin kuin itselleen, eikä tämä Fear and Loathing in La-La-Land -trippi ollut varsinaisesti omasta vapaasta tahdosta aloitettu.
Aamusta olin uskaltanut piipahtaa vanhempieni kartanolla, ja poimia mukaan isäni vanhan vara-vara-rituaalikaavun naamiaisasuksi. Painostava tunnelma oli ajanut minut nopeasti pois, ja rentoutuakseni söin aamiaista Aschanilla. Lueskelin uutisia ja mietin, haluaisinko tehdä tänään jotain erikoista.
Heitin rituaalikaavun Nurrin kämpän nurkkaan, ja päädyin tutkimaan kerrostalon kellareita. Jos Lasse oli oikeasti saanut tarpeekseen siitä, että tein kaikki rituaalini aina hänen kellarissaan, voisin ehkä siirtää operaatioita Kivenhakkaajankadulle. Tiloja riitti, ja niihin oli vahvoja ovia. Minun ei tarvitsisi kuin ottaa kopiot näistäkin avaimista - ja koska Nurri oli DJ eikä okkultisti, hän ei huomaisi että kellarissa tapahtuisi jänniä.
Lähdin suuntaamaan suutarinliikettä kohti kun puhelimeni soi. Risto Laitila -niminen tyyppi haki Amanda Sadetta, toimittaakseen tälle kirjeen Makkoselta.
Hämmennyin. Tietääkseni Amanda ei ollut Turussa, mutta Risto oli vahvasti toista mieltä. Viesti Makkoselta - tämä voisi olla hyvä tai huono asia. Ja yllättäen Risto arveli, että minä olisin oikea ihminen toimittamaan kirjeen perille.
Tämän päivän puuhat ratkesivat juuri. Sitten Risto kertoi saaneensa numeroni Susalta. Susa oli puhelimen tavoitettavissa? Olisiko hän jo palannut Turkuun? Entäpä muut?
Jalkoihin tuli vipinää. Matkalla Ristoa tapaamaan melkein törmäsin poliisiautoon ja vauhkona siksakkasin puistojen ja talojen pihojen halki siltä varalta, että kytät tunnistivat minut. Nyt en kertakaikkiaan tahtonut keskustella virkavallan kanssa.
Risto oli ghouli. Se oli ilmeistä jo pojan jalkaterien asennosta. Hän ei kuitenkaan ollut purukaluston terävin hammas, ja antoi auliisti paketin minun haltuuni. Sanoin toimittavani sen Amandalle tai Turun ruhtinaalle niin pian kuin suinkin. Näin aioin myös tehdä - mutta ensin aioin itse kyllä lukea kirjeen. Makkonen kavereineen oli jättänyt Turun oman onnensa nojaan jo kauan sitten, ja sisäisesti virnistäen olin sitä mieltä, että pikainen pyrähdykseni Turun ruhtinaana oikeastaan oikeutti minut vilkaisemaan tätä kirjeenvaihtoa.
Riston mukaan Susa oli jo kaupungissa. Olivatkohan muutkin? Puhelu Johannalta vastasi tähän: hän ainakin oli, ja haeskeli minua, koska viime kuulemalta olin Turun ruhtinas ja Risto oli kysellyt häneltäkin ruhtinaan sijaintia. Johanna vaikutti tavallisen heikkopäiseltä, samaten tovia myöhemmin tavoittamani Anne. Tyttöni oli ollut käymässä Paraisilla ja oli nyt tulossa Turkuun bussilla. Hän puhui jotain Danielista, mutta minua ei kiinnostanut.
Ensin tapasin Johannan, joka oli kävelemässä Yo-kylästä kohti keskustaa, päällään täysin pöljät vaatteet, naama kuin Hangon keksi. Onnellisempaa ei ole usein nähty. Hän oli minun näkemisestäni melkein yhtä innostunut kuin ilmapallosta, jonka hän aikoi kaupungilta hakea. Selvästi hän oli keijupölyn vuoksi viisivuotiaan tasolla ja kaipasi interventiota. En kuitenkaan uskaltanut aloittaa pulverin syöttämistä hänelle.
Anne tuli vastaan kirjaston kohdalla. Vaikka tiesin sen turhaksi, yritin käydä sekä hänen että Johannan kanssa hetken järkevää keskustelua - koetin selittää, että he olivat nyt aivan aineissa, ja että tämän olisi hyvä loppua. Minulla oli vastalääke, jota en kuitenkaan ollut kunnolla voinut testata. Tahtoisin heidän arvostelukykynsä takaisin, jotenkin. He katsoivat minua silmät pyöreinä.
Selittelyideni mentyä kuuroille korville annoin lopulta Annelle hyppysellisen jauhetta, pahat aavistukset mielessäni. Ainakaan välittömästi en havainnut mitään hirvittäviä muutoksia hänessä, mutta päätin pysyä hänessä kiinni epätavallisen tiiviisti kunnes olisin varma. Lähdimme hakemaan Johannalle ilmapalloa, ja minä tenttasin Annea hänen lomakokemuksistaan. Minua ei varsinaisesti yllättänyt, että hän ei muistanut kovin paljoa - minulla on ollut joskus aivan samanlaisia lomia. Joskus sitä vaan herää vieraasta kaupungista oudot vaatteet päällä liikennemerkki sylissään, ja silloin on parempi vaan tarkistaa taskut ja soittaa pari puhelua. Mutta nyt sentään tieto siitä, että Daniel on Sakari suostui jäämään Annen päähän, ja hänen puheensa tuntuivat olevan normalisoitumassa. Kivi vierähti sydämeltäni. Tyttöni tosin valitti, että pulveri kutitti häntä sisältä, mutta arvelin tämän olevan normaali sivuvaikutus siitä, että mönjä tappeli onnellisuustomua vastaan.
Ilmapallon hakemisen jälkeen siirryimme Johannan asunnolle, jossa tytöt aikoivat katsella lomakuviaan. Huolestuin tajutessani, että hän asui edelleen 4D:ssä - mahdollisesti ainoana sen vanhana asukkina. Poliisimerkkejä ei näkynyt ja ikkunatkin oli korjattu, mutta paikka oli edelleen hermostuttava. Pelkäsin jatkuvasti, että peileissä alkaisi liikkua jotain. Hermostuneisuuteni ei tarttunut muihin, mutta sen sijaan se muuttui ärtyisyydeksi.
Anne kertoi Danielin ilmestyneen Paraisille eilen illalla, ja he olivat ilmeisesti käyttäneet yön seikkaillen keijumailla. Jostain sain lievän mustasukkaisuuden harmistuksen tämän johdosta. Kahteen viikkoon en ollut nähnyt Danielia, eikä kyllä ollut ikäväkään, mutta samana iltana kun Anne saapui hän tietysti ilmestyy kuin parempikin stalkeri. Jos minä olisin ollut Paraisilla, ei viime yö olisi mennyt yksin murehtiessa vaan olisin voinut olla tyttöni sylissä, mutta sen sijaan Daniel pääsikin olemaan ensimmäinen joka häntä lohdutti. Tyhmää ja pikkumaista, ajattelin, mutta silti minua sapetti Daniel ja tämä koko tapaus.
Annoin Johannallekin hieman pulveria, mutta hänen hyväntuulisuutensa ei ollut katoamassa minnekään. Hänen muistinsa ei myöskään toiminut kovin hyvin, joten hän päätyi kirjoittamaan tärkeitä muistettavia asioita ilmapalloon. Annen käydessä suihkussa hänen puhelimensa soi, ja minä vastasin siihen.
Soittaja oli Daniel. Jos elämäni olisi TV-sarja, olisi puhelun taustalla ollut studioyleisön naurua ja taputuksia.
"Missä Anne on?"
"Suihkussa."
"Aijoo. Pyydätkö soittamaan, kun mä vasta
heräsin,
enkä oikein muista tarpeeksi viime yöstä. Jossain
vaiheessa mä
vaan simahdin..."
Totesin kundille jotain etäisen hapanta ja lopetin puhelun kohteliaisuus rakoillen. Yhtäkkiä tunsin olevani harvinaisen turha ihminen, kosminen häviäjä ja tarpeeton statisti omassa elämässäni. Mihin piruun Anne minua oikeastaan edes tarvitsi? Minä kyllä rakastin häntä, mutta en jaksaisi tapella hänen huomiostaan. Tahdoin tupakkaa. Tahdoin lähteä ovet paukkuen. Tahdoin Susan paikalle että voisin ravistella häntä niskasta. Tahdoin jonnekin aivan muualle.
Harmiani lievittääksni ryhdyin höyryttämään auki Amanda Saden pakettia Osa minusta oli todella hermostunut viestin sisällön suhteen - mietin, mahtaisiko siellä olla käsky selvittää Daturon kohtalo ja saattaa syyllinen talttahampaiden oikeuden eteen. Mutta ei, rasiassa oli vain onnittelukortti "uuden kodin johdosta" ja koru, joka kuulemma takasi turvallisen pääsyn Makkosen luo. Luultavasti enemmän symboli kuin maaginen väline. Valokuvasin kaiken mitä kirjeen sisältä löytyi, ja olin aika turhautunut siitä, ettei siellä ollut mitään dramaattisempaa. Alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että Amanda Sade oli todella palannut Turkuun.
Kesken kaiken Johanna sai jokseenkin yllättävän puhelinsoiton, veljeltään. Emme edes tienneet, että hänellä oli sellainen, mutta olipa kuitenkin, Turkuun saapunut ja tapaamista toivova. Veliparkaa yritettiin hämätä puhelimessa ainakin, kunnes jostain saataisiin vähän lisätietoa tästä - lähinnä, olisiko häntä mahdollista hämätä uskomaan, että Atur-Johanna olisi hänen siskonsa. Johanna osoitti onnellisuuspölyn tuomia taipumuksia unohtaa kaikki epämiellyttävät asiat, kuten sopimansa tapaamisen veljensä kanssa.
Marianne saapui paikalle, ja oli nähtävästi aivan ehjä, vaikka hänkään ei muistanut paljon viimeisestä parista viikosta. Onneksi. Hän ei edes muistanut kirjeidensä sisältöä, joten jätin ne hänelle. Hän myös kertoi saaneensa puhelun Heidiltä, joka väitti olevansa Lassen tytär. Älytöntä, sellaista ollut olemassakaan. Toisaalta Lassen Helena-tytärtäkään eivät ihmiset aina tunnu muistavan; joskus tuntuu, että hänet on pyyhitty pois kaikkien paitsi minun muistoista, enkä tajua miksi tai kenen toimesta.
Joka rööristä tulevat arvoitukset eivät varsinaisesti vähentäneet yleistä vitutustani. Lomakuvien katselu alkoi vaikuttaa minusta hetki hetkeltä vähemmän kiehtovalta ajatukselta, ja pelkäisin, että sanoisin vain jollekulle jotain ilkeää. Lähdin matkoihini Johannan luota, ja soitin Lasselle. Yllättävä tarve käydä kaljalla valittamassa miten maailma on perseestä valtasi minut.
Lasse oli lounaalla Askon ja tämän oppilaan kanssa, ja kutsui minut liittymään seuraan. Olin kuullut että Asko saattaisi käydä kaupungissa, mutten tietenkään tiennyt päivää. Pyöräilin Rossoon.
Askon oppilas osoittautui Jonsku-nimiseksi nykyiseksi nuorisotyöntekijäksi, joka näki hirviöitä. Kukapa ei. Söimme pizzaa ja avauduin elämän kurjuudesta. Asko kertoi pian alkavasta matkasta Intiaan, Lasse taas muistutti että tänään oli okkulttisesti merkittävä ajankohta, Ramadanin Voiman yö, samoin kuin myös hetki jolloin kelloja oltiin siirtämässä talviaikaan. Jopa tällä tapahtumalla alkoi nykyään olla mystistä merkitystä, niin vahvasti se ihmisten mieliin vaikutti.
Jossain vaiheessa joku Lassen oppilas piipahti pöydässä kysymässä omituisia - ja paljastui Johannekseksi, Johannan veljeksi. Yli-innokas ekavuoden opiskelija sai Askolta pointtereita gonzouskontotieteen perusteisiin ja poistui niitä sulattelemaan. Tuskin hän oli ehtinyt lähteä kun seuraava huolestunut henkilö saapui paikalle, tällä kertaa Heidi. Hän ei sentään yrittänyt väittää olevansa Lassen tytär. Kaiken muun lisäksi sain Johannalta happaman puhelun, jossa hän kertoi, että onnellisuuspulverin vaikutukset menisivät Susan mukaan ohi itsestään ja että minun kutinajauhoni oli vain tekemässä hänen ja Annen elämästä kurjaa.
Tahdoin hetken omaa rauhaa. Poistuin porukasta, näin vilaukselta ulkona Annen joka oli ulkoiluttamasa Ristoa. En jäänyt hänelle juttelemaan, vaan jatkoin kävelemistä. Minun teki mieli viinaa. Onneksi illalle sitä oli luvassa - Lasse, Asko ja Jonsku olivat aikeissa ryypätä, ja olivat kutsuneet minutkin mukaan.
Kävin ostamassa viskipulllon, mutta vastustin halua avata sitä ihan vielä. Sen sijaan pohdin Askon kommenttia. Kun olin kertonut hänelle Danielin puhelusta, hän oli todennut jäljittelemättömään tyyliinsä "tämä on varmaan oikea kohta punnita ihmissuhdettaan", ja minä punnitsinkin. Tiesin, ettei Anne ollut oikeasti nainut Danielia - ja vaikka olisikin, ei se ollut olennaista. Minua vain masensi tunne omasta hyödyttömyydestäni ja siitä, etten taaskaan ollut paikalla kun minua olisi tarvittu. Plus, inhosin Danielia, mitäpä sitä kiistämään. Inhosin ajatusta, että hän vietti yhtään aikaa lähellä Annea. Inhosin sitä, että hän oli Sakari, ja että hän oli takaisin tullessaan päättänyt ottaa Annen lapsuudenystävän hahmon ilmeisesti vain päästäkseen lähelle tyttöäni. Helvetin tampio. Miksei hän voinut käyttää toista mahdollisuuttaan jossain muualla, jossain kaukana täältä?
Kuitenkin Anne oli ollut onnellisuuspilvessä, eikä tiennyt Danielin koko tarinaa. Ja vaikka olisi tiennytkin, miten minun inhoni Danielia kohtaan muka oli hänen ongelmansa? En ollut varsinaisesti käskenyt häntä pysymään kaukana koko tyypistä, eikä minulla tainnut olla moiseen oikeuttakaan. Meidän ihmissuhteemme oli alkanut epämääräisenä, kahden sitoutumista pakoilevan ihmisen varovaisena tunnusteluna, ja joitain asioita ei oltu koskaan yritetty lyödä enempää lukkoon.
Ajatuksiani kootakseni päätin tehdä vaihteeksi Lasselle palveluksen ja lähdin hänen kellariinsa. Aikomukseni oli roudata krääsää hänen kellaristaan Nurrin komeroihin, erityisesti pari pistoolia ja vaarnanheittimen jotka olin pöllinyt Sakarilta pari kuukautta sitten. Projekti kuitenkin jäi kesken.
Hieman aiemmin päivällä Daniel oli yrittänyt soittaa minullekin, ja selitti jotain joukkueesta joka oli saapunut kaupunkiin ja haki minua. En ollut luvannut mitään, mutta olin saanut heidän numeronsa, ja koeluontoisesti soitin heille. Vastaus tuli vahvasti skottilaisittain murtavalla englannilla. Ilmeisesti joku ghouli ja hänen väkensä tahtoivat tietoa kaupungin asioista, ja halusivat tavata. Sovin tapaamisen jokirantaan, ja poimin varmuuden vuoksi Sakarilta viemäni pistoolin mukaan.
Kaksi skottia ja heidän oppaanaan toiminut turkulainen olivat hupaisa porukka. Yksi androgyyninen ghouli nimeltään Anthony, yksi ties mikä, ja yksi tavallisen oloinen ihminen; molemmat ylämaalaiset vampiristisen epämääräisiä ja hassusti pukeutuvia. He tahtoivat löytää Lady Red -nimeä käyttävän vampyyrin jonka arvioivat olleen Turussa jokin aika sitten. Ghouli sanoi tarvitsevansa tämän vampyyrin verta elääkseen, minä taas päättelin kuvauksesta että mainittu vampyyri ei ollut Turussa ollut pitkään aikaan. Hänellä kuulemma oli väkivaltaisia taipumuksia, ja selittämätöntä väkivaltaa ei kaupungissa juurikaan ollut.
Kakkossuunnitelmana ghoulit kaipailivat pulloa, joka aina täyttyisi vampyyrin verestä. Lassen pullo, taas. Totesin heille, että Turussa saattoi olla pullo jollaista he kaipasivat ja lupasin kysellä sen perään. He tiedustelivat palkkiosta, ja totesin, että jos löytäisin mitä he tahtoivat, voitaisiin miettiä minkä arvoinen se olisi.
Mitä Lady Redin löytämiseen tuli, olin sitä mieltä että tässä heitä voisi auttaa Amanda Sade. Melkein saman tien sain puhelun Susalta, jossa sain kuulla, että kirjeeni oikea haltija oli tulossa hakemaan sitä. Onneksi olin liimannut sen välittömästi takaisin kuntoon. Nyt saisi nähdä, kestäisikö liimaukseni tarkkailua.
Skotit eivät tahtoneet tavata Amandaa vielä, vaan poistuivat tämän tullessa. Susa, Anne, ja lyhyt tuntematon nainen ilmestyivät paikalle. Kysyin oliko hän Amanda Sade, ja hän mulkaisi minua pahasti ja kertoi olevansa Leena Pitkänen. Ihan miten vaan. Jos hän kerran sanoi olevansa ruhtinaamme edustaja, kirje kuului hänelle.
Juttelin Leenan kanssa. Ajatukseni yritettiin katkaista puhelulla, mutta delegoin ongelmat Mikaelin ja Lassen niskaan. Yritin sen sijaan saada Leenasta ulos jotain konkreettista, mutta hän suostui myöntämään vain, että Makkonen majaili nykyään Tampereella, ja että hänen päällikkönsä oli juuri muuttanut Turkuun ottaakseen kaupungin (vampyyrit, vaikkei sitä sanottukaan) komentoonsa. Hän myös haukkui järkeäni siitä, että olin pitänyt häntä Amanda Sadena vaikka ulkona oli vielä päivänvaloa. Miten vaan, ei ollut selvästikään tavannut Sakaria tämä nainen.
Leena sai kirjeensä ja lähti tiehensä. Toivoin että hän olisi vienyt Riston mukaansa, mutta näin onnekas en ollut. Niinpä hän sai olla paikalla kun aloin soimata Susaa onnellisuuskekseistä ja viimeisestä kahdesta viikosta.
Susa väitti, että kukaan ei ollut kuollut trippailun tuloksena, eikä minulla ollut oikein vastaväitteitä. Totesin, etten enää koskaan tahtonut nähdä tällaista, en ainakaan ihmisille joita pidin ystävinäni iman että heitä varoitettiin ensin, mutta tuntui hieman siltä, että puhuisin seinille. Sentään kaaosmaagimme tuntui olevan jossain määrin järjissään tällä kertaa, eikä täysin muissa maailmoissa.
Siirryin tenttaamaan häntä Amanda Sadesta. Hän sanoi, ettei mielellään kertoisi tästä; minäkään en mielellään asioita kuullut kun Risto oli paikalla. Susa ei tuntunut tahtovan ajaa tätä poiskaan, enkä minä sitten tiennyt luottaako häneen vaiko ei. Kuitenkin pikainen vihjaus kertoi, että Johanna oli Amanda Saden mustalla listalla kaupungista poistettavaksi, ja tahdoin tietää tästä lisää. Sitten Susa kertoi, että tämä Leena Pitkänen oli itse asiassa Amanda, joka ei niinkään ollut tavallinen vampyyri kuin kehoa vaihtava henkiolento. Ilmeisesti hänellä oli myös paljon hypnoottisia kykyjä, etenkin taito saada ihmiset unohtamaan asioita, etenkin asioita hänen omasta henkilöllisyydestään.
Loistavaa. Nyt olisi saatava Amanda jotenkin kelpuuttamaan Johanna osaksi kaupungin kuvioita tai minulla ja kaupungin verenimijöillä olisi taas yksi suurempi erimielisyys.
Marianne piipahti paikalla; hän oli ollut menossa tapaamaan Johannan veljeä tämän kanssa, mutta Johanna oli livahtanut jonnekin ja nyt häntä huoletti Heidi. Heidin kadonneen siskon ja tältä löytyneiden tuttujen ihmisten kuvien ja puhelinnumeroiden tapaus olisi normaalisti kiinnostanut minua, mutta nyt en ehtinyt siihen paneutua. Ehdotin Mariannelle Lassen puoleen kääntymistä, sitten kuulin Annen olevan menossa Kouluun tapaamaan Satua, ja lähdin mukaan.
Harmistukseni ja vihaisuuteni oli valunut pois minusta, niinkuin monesti käy kun Anne on kyseessä. Koin oloni yhä hieman turhaksi, mutta ei se kyllä ollut tyttöni syy. Kävellessämme avauduin silti hänelle tuntemuksistani ja yritin saada hänet käsittämään, miksi minulla oli (ollut) paha olo. Nyt olo oli kuitenkin parempi, keijupöly oli poistunut ihmisten tajunnasta ja uudet kriisit olivat korvanneet vanhat. Saatoin vaikuttaa vain mustasukkaiselta hölmöltä yrittäessäni tehdä tolkkua pääni solmuista, mutta Anne ei tuntunut välittävän, ja se oli oikeastaan tärkeintä.
Koulussa oli ihmisiä pohtimassa jotain yliluonnollista arvoitusta - Leena Pitkänen, Sini, skottien mukana ollut Minea, omassa pöydässään yksin istuva Johannes myös. Vaihdoin Johanneksen kanssa pari sanaa, varsinaiseen maagisesta ongelmasta en tahtonut kuulla. Jotain Satun keijuavaimen kanssa sillä oli tekemistä - hämäriä ennusteita siitä, miten Kaikki Loppuisi jos Liisa pääsisi koskemaan avaimeen. Ei kuulostanut järin kiinnostavalta. Istuin enimmäkseen Annen kanssa omassa pöydässä, katselin hänen lomakuviaan kaukomailta ja totesin, ettei tytöillä tosiaan ollut mukana ketään valokuvaustaitoista. Jossain vaiheessa Satukin käväisi paikalla.
Lasse viestitti, että saisin halutessani tuoda Annen mukaan istumaan iltaa Näkymättömän piirin kanssa, ja tämä tuntui hyvältä ajatukselta. Oikeat ongelmat kestäisivät aivan hyvin odottaa, minä voisin tänä iltana keskittyä ottamaan sopivasti viinaa ja nauttimaan hyvästä seurasta. Pari viikkoa olivat olleet aika hektisiä, ja lomapäivä tekisi hyvää. Puhelimeni kuitenkin sotki aikeeni taas.
Liisa kysyi, muistinko hänet. Kunpa en olisi muistanut. Hän tahtoi jostain syystä tavata minut. Minä olisin tahtonut, että hän lepäisi rauhassa kuuden jalan syvyydessä, mutta tämä ei luultavasti ollut toteutumassa - ja Liisalla oli edelleen tietoa jolla hän pystyisi halutessaan kiristämään minua, etenkin nyt. Hän sanoi olevansa Cafe Noirissa ja kehotti minua tulemaan sinne. Mikäs siinä; Koulussa Daniel näytti liittyneen okkulttiongelmaa puivaan joukkoon, ja arvelin tämän tarkoittavan, että mahdollisia vaihtoehtoja vatvottaisiin ainakin kuusi tuntia ennenkuin mitään tapahtuisi. Eikä koko juttu minua sinänsä oikeastaan edes kiinnostanut.
Anne oli jokseenkin samaa mieltä, ja lähti henkiseksi tuekseni Liisan kanssa. Cafe Noirista löytyivät skotit, Liisa sekä Titiu. Ilmeisesti toinen skotti oli myös lohikäärme, aika erikoista.
Liisa tahtoi ruumiin, kuinkas muutenkaan. Hänellä oli nyt jo käytössä jokin etäisesti kiinteä olomuoto, mutta se ilmeisesti napsahti takaisin aineettomuuteen heti kun hän yritti poistua Turusta. Tämä sapetti häntä melkoisesti, koska hän ei ollut koskaan kaupungistamme pitänyt ja tahtoi takaisin sateiseen Englantiinsa. Hän oli sikäli päätellyt oikein, että tässä suhteessa intressimme menivät yksiin: minäkin toivoin hänen olevan mahdollisimman kaukana täältä.
Vanhat jutut koomapotilaiden ruumiiden valtaamisesta otettiin taas esiin. Samat argumentit kuin kesällä, eikä minulla vieläkään ollut koomapotilasta takataskussani. Enkä todellakaan aikoisi ketään syrjäyttää kehostaan vaan antaakseni tälle inhottavalle pienelle nilkille uuden mahdollisuuden elämään. Mutta tahdoin silti hänet pois takapihaltani, joten lupasin katsoa mitä voisin tehdä. Sen jälkeen minä ja Anne hakeuduimme Lasselle, tavoitteena aloittaa vakava juominen. Anne ei kahden viikon tripin jälkeen ollut kai aivan niin pahasti viinan tarpeessa kuin minä, mutta ei hän kai kehdannut valittaakaan - ja joka tapauksessa Näkymättömän piirin juomingeissa on aina tietty sivistyksen häivähdys, mikä tarkoittaa että ne eivät pääty oksenteluihin, sammumiseen tai karaokeen.
Lasse tarjosi meille juustoa, keksejä ja viiniä, minun viskinikin teki kauppansa. Asko ja Jonsku ilmaantuivat myös, ja parin lasillisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että Jonsku oli aivan OK tyyppi. Rentoutuminen oli todella mukavaa ja tervetullutta, ja jutut hauskoja. Asko kertoi uskomattomia tarinoita tavastaan käyttää magiaa arkipuuhissaan ja Lasse, tuo vanha puritaani, paheksui näitä huvittavasti. Tästä olisi tulossa oikein miellyttävä ilta.
Anne oli jo jonkin aikaa yrittänyt tavoittaa Johannaa varoittaakseen tätä Amanda Saden aikeista. Kuitenkin Atur osoittautui vaikeaksi ihmiseksi paikantaa, ja kellon lähestyessä kahdeksaa alkoi oikea etäinen huolestuneisuus vallata mieltä. Olin itse haluton huolehtimaan - viimeksi olin hermoillut aivan tyhjän vuoksi tyttöni ja Johannan piipahdettua vain Arcadiassa - mutta kieltämättä oli vähän erikoista, että kukaan ei häntä tavoittanut. Lopulta mielenrauhani vuoksi tarjouduin vapaaehtoiseksi käymään Johannan asunnolla soittelemassa ovikelloa. Ehkä hänen puhelimensa ei vaan ollut latauksessa, tai ehkä hän oli nukkumassa.
En varsinaisesti ollut enää ajokunnossa, mutta polkupyöräilijöitä puhallutetaan harvoin. Opiskelija-asuntola oli hiljainen, ja taas koin humalatilani läpikin hienoista huolta mahdollisesta poliisitarkkailusta 4D:n lähelllä. Johannan ikkunoissa verhot olivat kiinni eikä valoja ollut päällä. Kukaan ei vastannut ovikelloon tai oven hakkaamiseen. Missä Johanna olikin, ei se ollut täällä.
Ei liioin Annen seurassa, tai Mariannen, tai Susan, tai veljensä. Palasin Lassen luo vähän huolestuneempana; en edes muistanut hakea lisää viinaa kuten Asko oli toivonut. Mutta tähän kaikkeen saattoi vielä olla arkinen selitys.
Mikael soitteli Heidistä, ja Lassen luvalla kutsuin hänetkin käymään; myös Titiu ilmaantui jossain välissä. Punnitsimme akateemisesta mielenkiinnosta mahdollisuutta, että Heidin sisaren tapaukseen liittyi jotain yliluonnollista, mutta enimmäkseen asunnosta löytynyt vodkapullo piti keskustelumme kaukana järkevistä asioista. Kerroimme puolitotuuksia ja emävalheita magian teoriasta, ja Lasse innosti minut jopa kertomaan pakollisen roudarijutun saksalaisesta Zeströter-saatanahevibändistä ja heidän ihmisuhriyrityksestään vuodelta '86.
Lopulta alkoholi talosta loppui, mutta me olimme vielä vedossa. Päätimme edetä Kouluun jatkoille. Ei kenenkään varsinaiseksi yllätykseksi Satun avainongelmaa pohtinut porukka oli edelleen samassa pöydässä kuin neljä tuntia sitten, jopa aiempaa suurempana. Me asetuimme aivan eri puolelle ravintolaa ja jatkoimme levottomia juttujamme. Johannaa en ajatellut. Hänen katoamiselleen oli varmasti luonnollinen selitys.
Viimein pöytäämme ilmaantui Sini, joka murehti niskassaan yhä olevia nappeja. Ne olivat kieltämättä harmillinen järjestelmä, ja niiden poistaminen hänestä saisi kaikki nukkumaan yönsä rauhallisemmin. En tiennyt, kuka niiden kautta maailmaa tarkkaili, mutta en uskonut että kellään joka moisia hilavitkuttimia asensi ihmisiin (tai edes ex-ihmissusiin) ilman lupaa olisi puhtaita jauhoja pussissaan.
Olimme kaikki varsin humalassa, ja saimme erinomaisen humalaisen ajatuksen. Mikrokirurgiaa tai parantavaa magiaa ei kukaan meistä osannut, mutta kunnon kabbalistina minulla oli tietysti tallessa useitakin likaisen kehon puhdistamiseen tarkoitettuja rituaaleja - rituaaleja, joiden pitäisi palauttaa keho sen oletettuun tilaan. Kenties sellaisella voisi pakottaa myös ei-toivottuja metalli-istukkaita ulos. Epäilin, ettei minulla kuitenkaan millään olisi riittävästi voimaa näin suureen muutokseen.
Sitten joku muisti Ramadanin Voiman yön, ja joku toinen mainitsi, että Lassen naapurissa oleva Turun islamilainen yhdistys piti yörukouksiaan sen aikana. Jos heidän imaaminsa ei olisi vallan taitava, heidän rukoustensa voimaan voisi ehkä päästä käsiksi, ja sillä voimalla rituaali voisi purra vaikka mihin...
Tyypillinen kännisuunnitelma, tämä. Asko oli innostunut ajatuksesta teoriassa, ja kuten tavallista, minä tahdoin päästä toteuttamaan sen myös käytännössä. Iltarukouksen olimme jo missanneet, mutta pikainen tarkistus verkosta kertoi, että aamurukous luettaisiin 5:38; jos tuohon aikaan tekisimme rituaalin, meillä voisi olla yllättävänkin paljon voimaa käytössä.
Täysin perverssi aika olla hereillä, mutta Sini oli aika epätoivoinen ja valmis yrittämään vaikka mitä. Enhän minä voinut sanoa, että unen tarpeeni kävi hänen kehonsa korjaamisen yli. Lasillista myöhemmin olimme vakaasti päättäneet yrittää juuri tätä rituaalia, kuuden tunnin kuluttua. Minä olisin päämaagi, Lasse tukisi, samoin Asko jos hän pääsisi ylös.
Yllättävässä järkevyyden puuskassa tajusin, että jos oikeasti tämä olisi määrä tehdä, meidän kannattaisi ensinnäkin lopettaa juominen ja toisekseen mennä nukkumaan melko varhain. En todellakaan tahtonut käsitellä suuria mystisiä voimia humalassa, ja jos tätä iltaa ei nyt katkaistaisi, saattaisin aamun koitteessa epähuomiossa kutsua paikalle vihaisia enkeleitä, jotka tahtoivat tietää miksi minun kaltaiseni juutalainen on varastamassa voimaa islamilaisesta rituaalista.
Niin lähdimme hoippumaan yöpuulle päin. Vaihdoin pari sanaa Leena Pitkäsen kanssa ennen lähtöäni; hän kiitti minua kirjeen toimittamisesta, ja minä kysyin suoraan, kannattiko minun odottaa jotain ikävää hänen pomoltaan Liisan tapauksen johdosta. Leena/Amanda totesi, että näin ei ollut, ja toivoin että voisin uskoa tätä. Monet vampyyrit ovat sitä mieltä, että kuolevaisen ei sovi surmata heidän kaltaisiaan edes itsepuolustukseksi, enkä olisi oikeastaan lainkaan hämmentynyt jos Amanda Sade olisi todennut minut vaaraksi kaupungin verenimijöille Liisan kohtalon vuoksi. Daturosta nyt puhumattakaan...
Asko oli menossa nukkumaan Jonskun luo. Minä, Anne ja Sini saimme yösijan Lassen luota, ja tämä kyllä helpotti; en oikein pitänyt ideasta hoippua Nurrin kämpältä Lasselle aamuneljältä ja laskuhumalassa. Lassen kotona vilkaisimme kellarin rituaalitilaa, siivosimme sitä hieman ja keräsimme valmiiksi aamulla tarvittavia tarvikkeita. Ajattelin vaihteeksi käyttää aivan oikeaa rituaalikaapua ja päähinettä, ja näitä onneksi löytyi varastoista.
Talviaikaa puolenyön maissa kävimme nukkumaan. Minä ja Anne saimme Lassen ison vierashuoneen ja sen ihan oikean vuoteen. Asetin herätyksen viideksi ja ryömin tyttöni viereen nukkumaan. Olin katkaissut juomisen suht ajoissa, ja humalani oli tasoittumassa.
Annea kutitti edelleen, ja koin syyllisyyden pistoksia siitä. Kaipa se menisi aamuksi ohi. Juttelimme väsyneesti niitä näitä, ja olin vajoamassa uneen tyttöni valittaessa että hänellä oli kylmä. Hain hänelle lisää peittoja, ja pohdin, olisikohan hänellä kuumetta.
Sitten hän sanoi, että kylmyys tuntui tulevan sisältäpäin. Ensin en kiinnittänyt tähänkään paljon huomiota, ennenkuin hän alkoi oikeasti hytistä, ja oireet tuntuivat pahenevan.
Kylmyys tarttui minuunkin. Oliko Annessa jotain oikeasti vialla? Poimin rituaaliveitsen ja otin lasiin pari tippaa hänen vertaan, sitten kipaisin Lassen keittiöön. Tein pikaisen tutkimuksen veren tilasta, ja tajusin, että Annen sisällä oli nyt tekeillä jotain karmivaa ja luultavasti vaarallista.
Antamani vastalääkekö tämän aiheutti? Luultavasti. Kuinka pahaksi tämä yltyisi? Entä jos Anne ei toipuisikaan siitä itse? Paniikki hyppäsi mieleeni eikä päästänyt irti. Mitä ihmettä voisin tehdä? En ollut mikään parantaja, eikä ketään sellaista tullut edes mieleeni. Lasse ei osaisi auttaa, tuskin Askokaan - enkä tiennyt, paljonko aikaa oli.
Vailla parempaakaan ideaa heitin rituaalikaavun ylleni ja palasin Annen luo. Hän paleli ja oli käpertynyt syvälle peittojen alle; minä kaivoin hänet esiin ja pyysin, että kylmästä huolimatta hän yrittäisi pysyä aloillaan. Sitten tein lyhennetyn version aamuksi kaavailemastani puhdistusrituaalista. Viilsin hänen käsivarteensa pienen haavan, jotta myrkky hänen kehossaan voisi valua siitä ulos, ja kaadoin häneen samalla niin paljon omaa voimaani kuin suinkin pystyin. En ole koskaan ollut mikään empaattinen parantaja tai ki-voimien taitaja, mutta arvelin, että Voiman yönä rituaali saattoi jättää minuun ylimääräisiä hippuja energiaa, ja jos vain voisin antaa ne Annelle, hän toipuisi ehkä tästä paremmin.
Piinaavaa viittä minuuttia myöhemmin Annen hytinä laantui. Astiassa oli hänestä laskettua verta hieman, ja se suorastaan kuhisi yliluonnollista energiaa. Sidoin hänen kätensä haavan ja istuin hänen vieressään tovin, mutta ilmeisesti pahin oli mennyt ohi. Hän ei enää kutissut eikä palellut.
Otin tyttöni takaisin syliini ja sopertelin hänelle anteeksipyyntöjä. Hän sanoi, ettei se mitään ja halasi minua takaisin. Fiilikseni oli sekoitus suunnatonta helpotusta, valtavaa syyllisyydentuntoa, helvetinmoista laskuhumalaa ja hyytävän pahoja aavistuksia. Parin tunnin päästä olisi noustava tekemään oikeasti vaativa rituaali suurilla panoksilla. En tiennyt, olisiko minusta siihen. Uni tuli piinaavan hitaasti.
Sunnuntai, 30.10. 2005
Viideltä pehmeä musiikki herätti minut. Oloni oli aivan suunnattoman kamala. Liian vähän unta, liian paljon viinaa ja huolta. Kolmen vartin kuluttua kaikkien huolien olisi oltava kateissa ja minun olisi oltava itseluottamusta puhkuva maagi.
Kokosin rituaalivarusteeni ja siirryin kellariin piirtämään loisukehää. Moskeijassa valot olivat jo päällä, oli liikuttava vikkelästi. Heksagrammin ympärille kirjoittelin hepreaa ja arabiaa, ja hetken haeskelun jälkeen löysin myös Sinin, Lassen ja Annen. Askoa tai Jonskua ei näkynyt, mutta tämä ei suuremmin minua haitannut.
Rituaalin valmistelu oli selkeyttänyt mieltäni, kuten tavallista. Ajastamisen helpottamiseksi käytin meditatiivista taustamusiikkia - Pink Floydin Echoesia. Ei varmaankaan oikeaoppista, mutta Echoesista tunsin joka tahdin, ja se oli mitä kätevin rytmitys kun tahdoin olla samassa tahdissa islamilaisten rukouksen kanssa. Lasse ja Anne toimivat rituaaliavustajina.
Pukeuduin rituaalikaapuun ja aloitin rituaalin arabiaksi. Siirryin sitten hepreaan, mutta välillä palailin arabiaan. Islamilaisten serkkujeni rukouksen voima tuntui ilmassa, eikä heidän imaaminsa varjellut sitä mustasukkaisesti. Tuskin hän olisi silti antanut minun sitä viedä jos olisi tiennyt olemassaolostani, mutta huomaamatta kuormasta syöminen on aina ollut yksi tärkeimpiä okkulttisia taitojani.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin sarastus koitti, Voiman yö päättyi ja Ramadaniin kuuluva aamurukous sen mukana. Rituaali loppui, kynttilät sammutettiin, ja Sinin niskassa oli yhä kaksi nappia.
Vaikka olin etukäteen todennut, että onnistumisen mahdollisuudet tässä olivat ehkä korkeintaan 30%, oli tappiofiilis melkoinen. Jotain muutakin olisi yritettävä, mutta juuri nyt en keksinyt mitä se voisi olla. Jokseenkin krapulainen olo valtasi minut, ja pestyämme rituaalikehän pois palasin Annen kanssa vuoteeseen.
Näin vilaukselta Siniä keittiössä - hän näytti istuvan siellä veitsen kanssa, ja sanoi, että napit eivät anna hänen edes leikata itseään pois. Yritin sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, mutten oikein osannut.
Kaiken muun lisäksi puhelimeeni oli tullut tunnistamaton viesti, joka väitti Johannan tulleen "Helsingin herrojen" kaappaamaksi. Viestissä ei ollut nimeä tai järkevää lähetysosoitetta, ja jotenkin se vaikutti Danielin tyyliseltä; olin liian väsynyt ja huonovointinen pohtiakseni sen todenperäisyyttä juuri silloin. Kaiken muun lisäksi minulla oli tunne, että peilien takana tapahtui jotain, mutta en kyennyt analysoimaan sitäkään sen enempää. Nukkuminen vei huomioni.
Parin tunnin unen jälkeen Annen nykyään kauheaa ääntä pitävä puhelin raastoi meidät hereille. Aloimme molemmat ottaa yhteyttä kontakteihimme ja ravistaa väsymystä harteiltamme.
Yhtäkkiä viesti siitä, että Johanna oli kaapattu, alkoi saada aivan uutta synkkää painoa. Johannasta ei tosiaan ollut kuulunut vielä pihaustakaan, ja saamani viesti oli lähetetty verkossa olevan ilmaisen viestipalvelun kautta. Mahdoton jäljittää, mahdoton tutkia. "Helsingin herrat" saattoi viitata moneenkin asiaan: stadilaisiin vampyyreihin, Supoon tai johonkin ihan kokonaan muuhun tahoon. Urkin tietooni Leena Pitkäsen puhelinnumeron, koska hän oli ainoa mieleeni tullut taho jolla todella oli uskottava intressi Johannan katoamiseen, ja punnitsin mahdollisuutta ottaa häneen yhteyttä. Voisin kysyä, tiesikö hän Johannan kohtalosta jotain, ja yrittää ehkä käydä kauppaa hänen kanssaan. Hätätilassa voisin ehkä uhkailla häntä paljastamisella tai vaikka väkivallalla. On sitä suuremmillekin voimille bluffauksella panoksia korotettu.
Sini oli jo hereillä kun nousimme, ja Lassen olohuoneessa nukkui nähtävästi myöskin Heidi. Sini sanoi olonsa olevan niskanapeista huolimatta parempi kuin aikoihin, jopa susimaisen reipas. Tämä hämmensi minua. Värikkään tytön susiaspektin oli Julius vienyt pois kuukausia sitten, enkä todellakaan kuvitellut että sitä voisi moisella pikkurituaalila saada takaisin. Suhtauduin epäilevästi hänen susiaspektinsa paluuseen, en oikein osannut olla optimistinen minkään suhteen.
Anne oli tapaamassa Susan ja kuulemassa tämän tiedot Johannasta. Päätin viivyttää Leenalle soittamista vielä hetken; lähdin tyttöni ja Sinin kanssa ulos torille etsimään ruokaa ja kaaosmaagia. Molemmat löytyivätkin. Susa ei tahtonut puhua Sinin lähellä asioista, joten kävelytin taas energistä tyttöä ympäriinsä ja jututin häntä. Niinäkin aikoina kun hän oli ollut hukka, hän ei kuulemma ollut koskaan muuttunut muotoaan tahdonalaisesti; hänellä oli vain muistiaukkoja täysikuiden ajalta. Niinpä hän ei kyennyt muotoa muuttamalla kokeilemaan, oliko hän todella taas susi.
Jos Sini olisi palannut lykantroopiksi, muodonmuutos varmaan karistaisi ylimääräiset istukkaat hänen kehostaan. Jos ja jos. En vieläkään keksinyt, miten hän olisi voinut ihmissudeksi palata vähäisen ritualimme kautta.
Anne palasi luoksemme, ja minä kävin vuorostani Susan juttusilla. Uutiset olivat huolestuttavia. Susa kertoi, että Johanna oli tosiaan tullut kaapatuksi. Kaappauksen oli suorittanut Supo, mutta viime kädessä se ei ollut pelkästään SUPO:n operaatio vaan osa jotain suurempaa ja kansainvälisempää operaatiota, jota saattoi paremman termin puutteessa kutsua vaikka inkvisitioksi. Mutta Johanna oli kuulustelujen jälkeen päässyt pakoon vangitsijoiltaan ja ilmeisesti räjäyttänyt näiden auton tulellaan. Sitten hän oli ajautunut peilien taakse. Kukaan ei tiennyt, missä hän nyt oli. Susa tahtoi hänen ruumiinsa jostain syystä, minä olin osittain huojentunut siitä, että hän oli ainakin vapaalla jalalla. Tosin jos hän oli jumissa peilien takana, hänen tilanteensa saattoi olla erinomaisen huono. Sentään nyt ei ollut täysikuu.
Amanda Sade ei ollut kaappauksen takana, mutta huono tilanteemme silti oli. Koulutetun arvauksen mukaan Johanna ei ollut organisaation ainoa kohde, ainoastaan ensimmäinen kohde, ja hänen kadottuaan pulju saattaisi iskeä nopeasti uudestaan. Sen listoilla olivat ilmeisesti ainakin Anne, minä ja Lasse, oletettavasti myös muita tuttujamme.
Syitäkään ei tarvinnut kaukaa hakea. Yo-kylän tapaus elokuussa oli riittävä ravistelemaan vaikka millaisen sieluttoman byrokratian liikkeelle. Luultavasti sen jälkeen olisi heti kuulunut vain juosta lujaa, mutta maan alta palattuani en yksinkertaisesti jaksanut. Nyt oli syytä. Enkä uskonut, että selityksemme "me aiottiin vaan hyvää" oikein purisi. 20 kadonnutta ihmistä oli aika vahva vasta-argumentti.
Siirryin Annen ja Sinin kanssa Börsiin juomaan kahvia ja miettimään tilannetta. Yritin löytää Hesarista tai verkon vaihtoehtouutisista mainintaa Johannan aiheuttamasta räjähdyksestä, mutta pihaustakaan en löytänyt. Tämä oli pelottavaa, mutta tavallaan myös lohdullista. Jos oletin Susan puhuneen totta, oli räjähdyksen puuttuminen mediasta merkki siitä, että vastapuoli saattaisi vielä kuvitella meidän olevan paikoillamme ja tietämättömiä tilanteesta. Jos se olisi jo lehdissä, he varmaan olisivat jo kolkuttelemassa ovillemme.
Silti en uskonut meillä olevan liiaksi aikaa. Monia ihmisiä olisi kuitenkin varoitettava ennen iltaa, ja tämä sujuisi varmaan kätevimmin päivän naamiaisissa, sinne kun kaikki olivat kuitenkin tulossa. Jos vielä muutaman tunnin eläisi ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa, ja sitten kaikki pakenisivat yhtä aikaa tahoilleen, saattaisimme juuri ehtiä kaikki alta pois.
Kaupungista ja maasta katoaminen tuntui välttämättömältä, ja jotenkin sen ajatteleminen oli helpottavaa. Turkuun minua sitoi oikeastaan vain kaksi asiaa: isäni talo ja kirjasto, sekä Anne. Ensimmäinen pärjäisi seurakunnan huostassa aivan tarpeeksi hyvin, ja Annen kanssa lähtisin yhtä matkaa. Kun Sini oli paikalla, en uskaltanut käydä suunnitelmia läpi ääneen, mutta halu kadota seuraavalla kulkuvälineellä oli kova. Susa oli puhunut jotain Danielin veneestä, mutta tämä nimenomainen suunnitelma ei minua viehättänyt. En tahtonut Danielin kanssa samaan suuntaan.
Päädyimme kävelemään Nurrin asunnon suuntaan. Ajattelin hakea naamiaispukuni ja ehkä pakata hieman tavaroita illan äkkilähtöä varten. Puhelu Susalta pysäytti meidät Teatterisillan vieressä. Johanna oli löytynyt, hän oli pudonnut peilistä, ja hän halusi tavata meidät välittömästi, naamiaispaikassa Gillesgårdenilla.
Pinkaisin juoksuun, Sini ja Anne perässäni. Gillesgården oli onneksi aivan vieressä. Sen kellarissa odotti Susan lisäksi Johanna, elossa, ehjänä ja hurjistuneen näköisenä. Hän vaati minua ottamaan esiin kynän ja paperin, ja sitten käytti omituisinta erikoiskykyään ja sai minut piirtämään kuvan rituaaliympyrästä. Hieman tönittynä tajusin viimein, että hän tahtoi minun tekevän hänelle suojaympyrän jottei häntä voitaisi tarkkailla hänen jumalansa toimesta. Kaivoin liidut esiin, etsin syrjäisen siivouskomeron, ja raapustelin kehän. Johanna astui sen sisään, ja alkoi karjua meille pitämättä sekunninkaan taukoa.
Pääasiassa hän huusi Susalle; ilmeisesti tämä oli jotenkin ennakkovaroittanut Johannaa kaappauksesta, mutta oli Johannan mielestä jättänyt kertomatta olennaisia asioita jotka olivat olleet vähällä jättää hänet vangiksi. Minä olin oikeastaan yksinomaan hyvilläni: Johanna oli kunnossa, eikä häntä enää vaivannut edes turha onnellisuus. Selvästi hän oli nyt päättänyt ryhtyä suojelusenkeliksi täysipäiväisesti, ja tämä alkoi sillä, että hän aikoi paimentaa meidät piiloon kaappaajien tieltä. Tämä sopi täysin yksiin omien aikeideni kanssa.
Johanna pelkäsi, että jos Ahura Mazda saisi kuulla hänen trippailustaan ja kaappauksestaan, hän kiskoisi tämän uudestaan hornaan josta tämä oli pari viikkoa aiemmin selvinnyt takaisin. Tämän vuoksi hän suostui puhumaan vain rituaalikehän sisältä. Joka tapauksessa hänenkin suunnitelmansa oli varoittaa kaikkia niitä tuttuja jotka naamiaisiin saapuisivat, ja sitten kadota. Ilmeisesti hän katoaisi samaa matkaa minun ja Annen kanssa.
Siniä emme olleet uskaltaneet tuoda Gillesgårdenille, koska hänen istukkaansa olivat edelleen jonkinlaisella todennäköisyydellä juuri tämän vihollisen häneen jättämä tarkkailulaite. Niistä oli nyt päästävä eroon mitä pikimiten, niin Sinikin voisi kuulla vaarasta, ja paeta haluamaansa suuntaan.
Samalla kun Susa ja Anne alkoivat kasata naamiaisia ja kutsua tulostaan epävarmoja ihmisiä paikalle, minä otin Sinin huolekseni. Olin keksinyt ideanpoikasen, joka oli jossain määrin kaukaa haettu ja helvetin vaarallinen, mutta näissä oloissa se piti kuitenkin toteuttaa.
Ensimmäiseksi testasin Sinin veren hopealla ja lyhyellä rituaalilla. Verikoe tuki olettamusta, että jotenkin Sini oli nyt jälleen ihmissusi. Syykin tähän alkoi jo selvitä: Voiman yöllä ja rukouksen vahvistamana yksinkertainen pikkurituaali pystyi suuriin asioihin: se ei ehkä ymmärtänyt mitä tehdä implanteille, mutta se kyllä löysi Sinin aurasta jäänteen lykantropiasta, ja sillä oli nyt riittävästi voimaa korjata hänet jälleen hukaksi. Tavallisissa oloissa moinen ei takuulla olisi onnistunut...
Kun Sinin lykantropia oli vahvistettu, oli mahdollista siirtyä eteenpäin. Kerroin parille ihmiselle suunnilleen mitä aioin - nopeasti ja ylimalkaisesti, etten saisi vastaväitteitä - ja sitten lähdin Sinin kanssa kävelemään Nurrin kämppää kohti. Hukka nurisi, että kukaan ei kertonut hänelle mitään kun hänellä oli napit niskassaan, ja minä sanoin, että yrittäisin nyt ottaa ne pois. Kerroin hänelle, että operaatio olisi vaarallinen eikä välttämättä toimisi, mutta hän vähät siitä välitti. Muutenkin hän puhui taukoamatta koko matkan Nurrin asunnolle.
En ryhtynyt pohtimaan suunnitelmani hienompia detaljeja etukäteen, koska olin varma että jos oikeasti miettisin mitä aioin, olisin liian peloissani tehdäkseni sen. Tämä ajatus saattoi mennä pieleen monella eri tavalla, ja useimmat niistä olivat erittäin rumia. Mutta pakko oli yrittää.
Nurrin asunnon kellarissa varastokomerot olivat paksun teräsoven takana. Onneksi. Menimme toiselle puolelle, ja pyysin Siniä riisumaan takkinsa ja antamaan reppunsa. Sitten kehotin häntä istumaan varastokäytävän lattialle. Jäin itse ovensuuhun, ja pyysin häntä panemaan kädet silmilleen. Kun hän teki niin, vedin Sakarilta pöllimäni pistoolin esiin.
Tämä oli pähkähullua.
Yksi laukaus, polveen. Ammuttuani ponkaisin taaksepäin, ja näin kuinka Sini muuttui silmieni edessä. Muutos oli salamannopea, mustaa turkkia, kynsiä, teräviä hampaita. Sitten paiskasin oven kiinni ja tungin pistoolin kahvan ja oven väliin, estämään aukeamisen. Se sopi siihen kuin olisi tähän tarkoitukseen suunniteltu.
Teräksen toiselta puolelta kuului karjuntaa, ja jokin iso ja älyttömän vahva heittäytyi ovea vasten. Ovi piti, ja raivostunut ärjyntä jatkui. Selvästi Sini oli muuttunut sudeksi, ja yhtä ilmiselvästi hän tahtoi repiä pääni irti. Mutta kellarista oli vain yksi uloskäynti, ja sen ovea hän ei saanut rikottua. Susi purki turhautumistaan kaikkeen muuhun minkä löysi, ja äänestä päätellen varastokoppeja hajotettiin juuri hammastikuiksi. Mietin, kuinkahan hyvin melu kuului muualle taloon ja kauanko kestäisi ennenkuin joku soittaisi poliisin.
Istuin alas kellarin oven ulkopuolelle. Ensin yritin puhua Sinille, mutta se tuntui vain raivostuttavan häntä enemmän. Hän ei rauhoittunut kovin nopeasti. Aivan loputtoman kauan täällä ei voisi olla. Soitin Lasselle ja Annelle saadakseni apua ja ideoita ihmissuden rauhoittamiseen; Anne ehdotti että laulaisin Sinille. Olo ei ollut kovin musikaalinen, mutta olin koko päivän raahannut mukanani tietokonetta, ja soitin siltä pehmeää klassista musiikkia.
Jossain vaiheessa Sinin puhelimeen soitti Johannes, jolle vastasin jotain epäkoherenttia. Sitten Lasse sanoi lähettävänsä Titiun apuun.
Viimein karjunta loppui. Tuli aivan hiljaista. Kutsuin Siniä, ja hän vastasi normaalilla puheella.
Ensin hän oli jokseenkin vihainen. Sitten hän tajusi, etteivät napit olleet enää hänen niskassaan. Se laannutti hänen pahaa tuultaan melkoisesti. Hänen vaatteensa olivat riekaleina. Annoin hänelle oven raosta hänen takkinsa ja reppunsa, joista löytynyt naamiaispuku auttoi hieman vaatetilanteeseen. Siirryimme ylös Nurrin kämpälle etsimään vielä lisää päällepantavaa. Lainasin Sinille trikooalushousuni, ne kun olivat kokomustat ja niitä kehtaisi pitää päällä vaikka ulkona.
Lopulta Titiu päätyi myös paikalle, ja yritin hänen kanssaan paikantaa Sinin nappeja kellarin kaaoksesta. Turha yritys, paikka oli kuin pyörremyrskyn hävittämä. Täältä oli varmaan parempi poistua ennen kuin virkavalta tulisi kummastelemaan.
Poimin vielä naamiaispukuni mukaan, sitten hävisimme vähin äänin. Poltin viikonlopun ensimmäisen tupakkani - lakkoyrityksestä huolimatta koin ansainneeni sen. Käteni lakkasivat vapisemasta vasta Gillesgårdenin pihalla, ja voitonriemu ryömi esiin. Jumalauta, tämähän toimi!
Naamiaiset olivat vaisunpuoleiset ja harmillisen raittiit, mutta riemun tunne kantoi minua pitkälle. Luimme onnenkekseistä ennusteita, ja puhuimme tyhmiä. Mustassa maaginkaavussani kuljin ympäriinsä ja toimin ruuanmaistajana tutuille; olin korvauttanut erään poskihampaan paikan palalla kylmää rautaa, ja arvelin, että se varoittaisi minua (kivuliaasti, mutta kuitenkin) jos suuhuni joutuisi jotain keijupöperöä. Aina välillä Johanna poimi jonkun tutun syrjemmälle ja kertoi heille elämän tosiasioita. Sinillekin uskallettiin viimein kertoa, mistä oikein oli kyse.
Järjestelin omia asioitani kuntoon. Kehotin Liisaa kysymään Leenalta uuden kehon perään. Esittelin Lassen skottigooteille jotka tahtoivat hänen pullonsa. Yritin myös suostutella Lassea lähtemään Turusta, mutta hän sanoi mieluummin jäävänsä paikalleen ja uskovansa oikeusvaltioon. No, uskovathan toiset keijuihinkin... ja saattoi olla, että Lassen tajuttiin olevan syytön kaikkeen pahaan mitä oli tapahtunut. Ehkä. En itse olisi kyllä tähän luottanut, mutta hänellä oli syitä pysyä Turussa.
Marianne aikoi lopulta myös jäädä, minun mielestäni viisas valinta. Hän oli kuitenkin siviili, ja ollut mukana tapahtumissa vain sattumalta - lisäksi hänellä oli poikaystävä, opiskelupaikka ja oikea elämä, jotka eivät seuraisi hänen mukanaan. Häneen kukaan tuskin koskisi. Vaikken ääneen tätä sanonutkaan, päätin että jos hänelle tehtäisiin jotain, palaisin, etsisin syylliset ja panisin heidät katumaan. Lasse vielä tiesi mistä oli kyse, hän leikki magialla ja tunsi riskit, mutta Marianne oli vain tavallinen opiskelija. Ja me olimme kaikki hänelle velkaa suuria palveluksia.
Titiu oli pakenemassa uneksuntaan, mutta ehkä sieltä käsin katsomassa Lassen perään. Helsingissä Kati oli saanut sanan - minulla ei ollutkaan tilaisuutta ostaa hänelle kaikkea kaljaa mitä hän jaksaisi juoda, tällä kertaa ainakaan. Muu Näkymätön piiri olisi toivottavasti turvassa. Amanda Sade saisi itse pitää huolta itsestään. Ja millään Danielin veneellä emme kyllä pakenisi. Meillä oli vielä nivaska rahaa, voisimme ostaa kyydin pois muilla keinoin. Daniel pitäköön huolen itsestään, Susa samoin.
Väkeä poistui naamiaisista. Yhytin Mikaelin ulko-ovella. Hän kysyi, oliko hänen viestistään yöllä ollut mitään hyötyä.
Mikael. Psykologian opiskelija, journalistinalku. Mikael, joka aikanaan vihjasi minulle Annen olevan ghouli.
Mikael oli jotenkin tiennyt, että Johanna oli kaapattu, ja varoittanut minua siitä. Hänellä oli pitkänomainen kassi mukana. Kenties siellä oli vain kävelykeppi. Kenties siellä oli haulikko.
En tiennyt mitä sanoisin. Joka tapauksessa olin hänelle kiitollisuudenvelassa. Puristin hänen kättään, sitten hän poistui yöhön.
Meidänkin oli aika lähteä. Johanna ja minä keräsimme kamppeemme. Kysyimme Satulta tuleeko hän mukaan jos me lähdemme nyt, ja hetken mietittyään hän alkoi riisua naamiaisasuaan lähteäkseen kanssamme. Anne oli jossakin Sinin kanssa - tovin olin huolissani, mutta sitten kuulin heidän livahtaneen Arcadiaan. He palaisivat tämän illan aikana, luultavasti. He löytäisivät meidät kyllä.
Halauksia, hyvästejä. Sitten ulos syysyöhön.
Ongelmia ja jäähyväisiä: Mariannen hankala viikonloppu
Marianne luki tenttiin, koska kahden viikon sekoilu ympäri maailmaa oli jättänyt siihen vain kaksi päivää aikaa. Marianne riiteli poikaystävänsä kanssa, joka ei ollut lainkaan yhtä mieltä siitä, että kahdeksi viikoksi venynyt yksi viikko oli mitenkään selitettävissä parhain päin. Eric oli alkoi olla jokseenkin kypsynyt Mariannen omituisiin ystäviin. Marianne lähti kotoa turhautuneena soitettuaan Johannalle. Sekä Johanna että Kari olivat yrittäneet soittaa Mariannen lukiessa tenttiin: Kari kysyäkseen, oliko Marianne hengissä ja Johanna kysyäkseen, muistihan Marianne, että piti tulla matkakuvia katsomaan. Marianne sai myös puhelun joltain Heidiltä, joka kyseli sisarestaan Helenasta. Heidi tuntui olevan sitä mieltä, että Mariannen piti tuntea Helena. Marianne oli kuullut tasan yhdestä Helenasta, jota ei tietääkseen ollut koskaan tavannut. Eikä hän tuntenut yhtään ainoata Heidiä. Koska hän kuitenkin oli tavanomaiseen tapaansa utelias, hän lupasi tavata tämän Heidin.
Valokuvia katseltiin ja matkaa muisteltiin. Karilla oli kasa kirjeitä, jotka Marianne oli lähettänyt Annen kirjeiden mukana peilien läpi. Kumma kyllä, Marianne vaan ei muistanut kaikkea kirjoittamaansa. Titiu auttamassa palomiehiä, peiliovia auki huvipuistossa, Johannalla tuliset siivet... Omituisia muistiaukkoja. Muut alkoivat pikku hiljaa toipua "onnellisuudestaan" ja palata takaisin tähän maailmaan, jossa kaikki ollutkaan ihan niin hyvin. Matkalla saattoi olla pahoja seurauksia.
Marianne kertoi Heidin soitosta, mutta ei sekoitti sukunimet. Kyseessä oli ollut Heidi Tuomela, ei Tuominen. Siksi Helenaa luultiin aluksi Lassen tyttäreksi, sillä Lassella kuulemma oli sen niminen tytär. Myöhemmin selvisikin, ettei kyse ollutkaan Lassen tyttärestä vaan aivan toisesta Helenasta, Helenasta, jota kukaan ei näyttänyt tuntevan. Marianne meni tapaamaan Heidiä, joka oli jo ehtinyt tavata Lassen ja Karin. Heidi oli hermostuneen oloinen nainen, joka pälyili jatkuvasti ympärilleen ja näpräsi hiuskiehkuraa puhuessaan. Marianne ja Heidi istuivat jonkin aikaa Cosmicissa ja Heidi selosti tilanteen. Hänen sisarensa Helena oli Helsingissä mielisairaalassa, mutta se miksi hän oli päätynyt puhumaan juuri Mariannelle, oli sisaren kotoa löytynyt kirje, jossa oli Mariannen valokuva ja suuri shekki. Teksti oli suttaantunut, sillä kirje oli ilmeisesti kastunut. Kotoa oli löytynyt myös sisaren käsialalla kirjoitettu puhelinnumero paperilapulla. Puhelinnumero kuului Lasselle. Mitään näistä Heidillä ei ollut mukanaan. Sen sijaan hänellä oli ase, jonka myös kertoi löytäneensä sisarensa kotoa. Cosmicista lähdettyään Marianne ei ollut varma, miten Heidiin tulisi suhtautua. Hän oli valmis pitämään Heidiä itseäänkin jotenkin seonneena, sillä tämä väitti jonkun seuraavan häntä ja että hänen kotonaan oli käyty hänen poissa ollessaan. Samaa oli kuulemma väittänyt hänen sisarensa.
Tavattuaan sattumalta Karin, Annen ja Susan ja kysyttyään heidän mielipidettään, Marianne päätti soittaa Lasselle. Lasse kutsui käymään ja Marianne otti kutsun vastaan. Lassella oli hieno asunto. Juteltuaan Lassen kanssa, Marianne tuli siihen tulokseen, että asialle ei varmaankaan kannattaisi tehdä vielä mitään. Jos poliisi jostain syystä tulisi kyselemään (vaikka Heidi ei ollutkaan halukas viemään asiaa poliisille), Marianne voisi sanoa, ettei hän todellakaan ymmärrä, miksi hänen kuvansa on jonkun tuntemattoman Helenan kotoa löytyneessä kirjekuoressa. Sehän totuus oli. Lassekaan ei ollut tavannut Heidiä koskaan aikaisemmin eikä hän tuntenut myöskään Helenaa. Hän ei tuntunut turhaan huolehtivan siitä, että hänen puhelinnumeronsa oli löytynyt tämän Helenan kotoa. Mariannella oli vain ensialkuun ollut huoli, että mitä jos jotain oli oikeasti sattunut sen kahden viikon aikana, josta hänellä oli muistikatkoksia. Sitten hän oli tajunnut, että lehtijuttu, jonka perusteella Heidi oli yhdistänyt valokuvan häneen, oli ilmestynyt jo ennen matkaa. Marianne lähti Lassen luota jokseenkin huojentuneena.
Marianne lähti pyöräilemään kotia kohti, mutta sitten tuli puhelu Johannekselta. Johannes oli Johannan (siis aivan oikean, alkuperäisen Johannan) veli, jota Mariannen oli pitänyt mennä tapaamaan Johannan kanssa. Mutta sitten Johannalta oli tullut viesti, että oli mentävä tärkeään tapaamiseen ja jätettävä Johannes myöhemmäksi. Myöhemmin Johannaan ei sitten enää saanutkaan yhteyttä. Karikin kyseli Johannaa joskus iltamyöhällä, mutta ei Mariannellakaan ollut hänestä käsitystä. Marianne tapasi Johanneksen, joka oli kuulemma uskontotieteen ensimmäisen vuoden opiskelija. Äiti oli käskenyt kyselemään Johannasta, kun veli kerran oli muuttanut samaan kaupunkiin ja Johannaan sai yhteyttä niin harvoin. Kaiketi äiti oli huolestunut, vaikka oikea Johannakaan ei ilmeisestikään tavannut sukulaisiaan järin usein. Vaan Johannahan oli vieraillut sukujuhlilla kesällä. Mahtoivat saada kummallisen käsityksen Johannastaan... Ei mikään ihme, että Johannes oli lähetetty kyselemään sisarestaan. Marianne päätti olla kertomatta juurikaan mitään paljastavaa. Hän oli ennen tapaamista soittanut sekä Lasselle että Karille kysyäkseen, mitä Johannekselle kannatti kertoa, sillä kumpikin oli ehtinyt tavata Johanneksen. Olivat kuulemma sanoneet Johannan olevan jotenkin omituinen. Kari oli kehottanut puhumaan Johannalle itselleen. Niinpä Mariannekin päätti sanoa Johannan olevan "jotenkin omituinen". Marianne sanoi myös Johannan muuttuneen joskus pari vuotta sitten. Silloin tämä ei enää käynyt yliopistolla ja alkoi käyttäytyä omituisesti, unohdella asioita. Johannes luetteli joitain nimiä ja kyseli, tunsiko Marianne heitä. Marianne päätti olla tuntematta tai ainakaan tietämättä heistä mitään erityistä. Kaipa he joskus olivat saattaneet Johannan seurassa näyttäytyä. Sini tuli mainituksi, joten Johannekselle taisi löytyä seuraava kohde.
Ollessaan lähdössä kotiin, Marianne sai puhelun Susalta, joka käski odottaa. Marianne oletti näkevänsä muita kavereita, mutta sen sijaan Susan seurassa olikin kaksi tuntematonta ihmistä, joista toinen tosin muistutti Sakaria. Leenaksi ja Danieliksi he itsensä esittelivät. Leena antoi Mariannelle kirjekuoren säilytettäväksi, joka tuli pitää piilossa. [Tämähän meni tietysti niin, että Leena loitsi Mariannen pitämään kirjekuoren piilossa, olemaan kertomatta siitä kenellekään ja katsomatta, mitä siellä on ja antamaan sen vain hänelle tai Danielille.] Näissä tunnelmissa Marianne sitten lähti kotiinsa nukkumaan.
Seuraavana päivänä olivat naamiaiset. Marianne myöhästyi hieman, kun taas piti lukea tenttiin. Kari ehti jo soittaakin, että onko Marianne tulossa ylipäätään. Kyllä, oli jo matkalla. Vastassa oli Johanna, joka selitti, että nyt oltiin pulassa. Supo oli kaapannut hänet Helsinkiin, mutta hän oli päässyt pakoon käräyttämällä pari poliisia ja palaamalla Turkuun peilien läpi. Johanna oli varma, että inkvisitio - siihen hän Supoa vertasi - oli nyt tulossa hakemaan heitä kaikkia. Tämä sotku johtui niistä Rymättylässä kadonneista lapsista ja toisaalta 4D:stä kadonneista opiskelijoista. Heidät aiottiin pistää vastuuseen noista tapauksista. Johanna sanoi, että Supo aikoi hakea heidät, kuulustella heitä kaikkia, niin kuin oli kuulustellut häntä, ja sen jälkeen raahata heidät Ruotsiin "poistettaviksi". Lisäksi Johanna vielä pelkäsi jumalaansa (tai mikä olikaan), ja uskalsi puhua siitä vain pentagrammin keskellä tulen ympäröimänä. Niin että nyt oli paras häipyä maasta jonnekin kauas.
Marianne ei tiennyt, mitä sanoa. Ei hän voisi jättää elämäänsä noin vain. Hän oli alkanut pitää uusista ystävistään, ja omaa uteliaisuuttaanhan hän joka tapauksessa oli tullut sotkeentuneeksi tällaiseen soppaan. Eihän kukaan pakottanut huolehtimaan Johannasta. Ystävien mielestä vaan oli väärin, että Marianne, joka oli vain viaton siiviili ja sattumalta päätynyt polttareista Rymättylän korpeen, kun siellä oli Helvetin portti auki, joutuisi kärsimään muiden aiheuttamista ongelmista. Kari, Anne, Johanna ja Satu ainakin olivat lähtemästä maasta jo tänä iltana. Susa aikoi jäädä Turkuun.
Mariannella oli paha olla. Ei hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Kuinka suuressa vaarassa hän oikeasti oli? Mitä merkitystä oli sillä valokuvalla, joka oli löytynyt sen tuntemattoman Helenan kotoa? Entä jos se päätyisi poliisin haltuun? Poliisi uskoisi varmasti, jos hän selittäisi, ettei hänellä ollut mitään tekemistä niiden kadonneiden ihmisten kanssa eikä hän tiennyt mitään mistään shekistä tai ollut koskaan aiemmin elämässään kuullutkaan kenestäkään Helena Tuomelasta. Tuskin. Entä jos Susa saisi hänet unohtamaan koko asian, kaiken mitä hän oli viime aikoina kokenut, kaiken, mikä liittyi tähän juttuun? Susalla todella oli taito peukaloida ihmisten muistia. Marianne ei enää oikein luottanut Susaan. Keitä olivat olleet Leena ja Daniel? Kenen puolella Susa oikein oli? Marianne kysyi Johannalta, luottiko tämä Susaan. Johanna sanoi enimmäkseen luottavansa, vaan Susalla oli kuulemma monia intressejä. Silti Susa oli kuitenkin varoittanut Johannaa etukäteen Supon kuulustelusta. Ehkä Susaan saattoi sittenkin luottaa.
Anne tuli hakemaan Mariannen ja Johannan naamiaisiin. Ei saanut näyttää siltä, että jotain oli pahasti vialla. Heidikin näytti olevan paikalla. Kukahan hänet oli kutsunut? Ehkä Mikael? Kari nimittäin oli kehottanut Heidiä kääntymään ongelmansa kanssa Mikaelin puoleen, kun tällä oli kyky selvittää asioita. Marianne päätti olla puhumatta Heidille. Ei hänellä ollut Heidille mitään sanottavaa enää. Lisäksi paikalla oli myös Johannes, jota Johanna yritti pakoilla piiloutuneena Ku Klux Klan -malliseen huppuun ja kutsumalla itseään Lauraksi. Eikä varmasti toiminut. Vaan eipä tullut Johannes siltikään mitään kyselemään.
Minea (joku Susan kaveri kai) kysyi jotain avainta. Mikä ihmeen avain? Ei Mariannella ollut mitään avainta omia avaimiaan lukuun ottamatta. Mariannen reaktion kuultuaan Satu kysyi, että eikö Mariannella todella ollut avainta. Eikö sitä annettukaan hänelle eilen? Ei Marianne tiennyt mistään avaimesta. Pitikö hänellä todella olla joku sellainen? Satu näytti olevan sitä mieltä, että nyt se avain oli Danielilla. Sen puuttuminen näytti saavan aikaan hämmennystä. Marianne tiedusteli Johannalta, mikähän avain oikein mahtoi olla kyseessä ja sai vastaukseksi, että avain oli keijumaahan. No, ehkä se sitten oli tärkeä.
Naamiaiset jatkuivat Mariannen keskustellessa lähinnä siitä, mitä hänen nyt oikein kannattaisi tehdä. Susa ehdotti sellaistakin vaihtoehtoa, että Marianne lähtisi Ericin kanssa jollekin lomalle ja palaisi takaisin, kun tilanne täällä olisi vähän rauhoittunut. Susa ilmeisesti aikoi tehdä asioille jotain. Ja Titiu. Lasse ei kuulemma halunnut lähteä. Sini ja Anne olivat kadonneet jonnekin, mutta Kari, Johanna ja Satu päättivät lopulta lähteä. Kyllä Sini tietäisi, mihin he ovat menneet. Marianne oli lopulta päättänyt jäädä. Jos poliisi kyselisi, hän voisi selittää ihan mitä tahansa. Ei kukaan kuitenkaan uskoisi. Hän voisi vaikka sanoa, että oli joutunut pahan kultin pauloihin, mutta oli nyt selviämässä. Tai ihan mitä vaan.
Jäähyväiset olivat jotenkin haikeat, sillä Marianne tunsi todella pitävänsä näistä ihmisistä. Johanna halasi, Kari puristi lujasti kättä. Kuitenkin, jos he kuulisivat, että Mariannelle olisi käymässä pahasti, he tulisivat takaisin. Mariannea ei kuulemma saisi jättää pulaan. Sitten he lähtivät. Marianne oli jonkin aikaa kuin unessa. Hän vain istui paikallaan eikä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella. Johannes tuli kysymään, oliko Marianne kuullut mitään Johannasta sitten eilisillan ja hän vastasi, ettei ollut. Eteensä tuijottaen hän totesi vielä: "Jos Johannaa ei löydy, ei varmaan kannata etsiäkään."
Titiu sanoi, että Lasse ei lähde. Hän sanoi myös, että hän ja Susa hoitavat asian. He saavat poliisit ja muut asianomaiset unohtamaan. Saa nähdä.
Anne ja Sini palasivat. Heille sanottiin, että muut olivat jo lähteneet. Heidän pitäisi tietää, minne.
Marianne jää odottamaan poliiseja. Kyllä ne sieltä vielä tulevat.