Joku jumala ikäväänsä
loi maailmoja taivaassaan,
yli kaikkitietävän päänsä
ne linkos kulkemaan,
käsin kaikkivoivin ylväin
tulipallot leimuavat
niin avaruutein kylväin
sadat, tuhannet, miljoonat.
Loi kuohusta voimansa nuoren
tuo tuntematon myös Maan,
maapallon liekkikuoren
teki tyhjästä sormellaan,
kuin poikanen oikusta hetken
tekis saippuakuplan vain.
Maa alkoi loistavan retken
yli avaruusulappain.
Se tanssi, liekehti, pyöri
valon hurmasta juopuen,
tulipallojen parvessa hyöri
läpi tähtisumujen.
Kävi aurinkokuntien piiri,
kävi karkelo maailmain,
kera vertaistensa kiiri
Maa, raketti jumalain.
Mut verkkaan hehkuvat aineet
avaruudessa sammuivat.
Vesi peitti nyt Maan, meren laineet
syvät, kylmät, elottomat.
Sen suureen leikkiaikaan
ken enää uskoikaan?
Mikä voima enää saikaan
sen rataansa jatkamaan?
Tuli polttava kulutti nuoli,
imi tyhjiin voimat sen.
Joko välkkyvä tähti kuoli,
vajos nieluun pimeyden?
Ei! Aavistamattoman paineen
se tunsi rinnassaan.
Mikä sylissä kylmän laineen
nyt läikehti uudestaan?
Heräs tietoisuuteen, tuskaan
tuli uusi rinnasta Maan.
Vilu, pimeys, unohduskaan
sitä saanut ei sammumaan.
Heräs uhalla kylmäin tuulten
tuli uudesti syntynyt-
ei kutsusta luojansa huulten,
joka Maan oli hyljännyt-
oma polttavan kaipuun voima
Maan rinnasta herätti sen,
Maa kuoleman kammitsoima
kohos kahleensa särkien,
kohos uutta hehkua kohti,
kohos jumalten uhallakin,
sitä ääretön kaipaus johti
läpi jäätävän eetterin.
Tuli elävä liekehti, värjyi
yli laineitten rannattomain.
Meri myllersi, syöverit ärjyi,
tuli kärsivä kasvoi vain.
Se yleni kylmästä jäästä,
tuhan sytytti hehkullaan.
Ajan mittaamattoman päästä
taas elämä verhos Maan.
Ja se paineesta kuuman veren
kohos liekkiin ihanaan.
Se hyytävän, tyhjän meren
teki eläväks kaipuullaan.
Yli aution kallioluodon
heräs vihreys voimasta sen.
Ja sen ylevin pyrkimys muodon
sai hahmossa ihmisen.
Mut ylimmäs suurinta lastaan
tuli kärsivä ikävöi.
Yhä kuoleman siipeä vastaan
sydän ihmisen uhmaten löi,
halas korkeinta, mahdottominta,
janos kuolemattomain jumalten
elämää. Siten ihmisrinta
kivustaan loi Kauneuden.
Sydän kärsivä kylmään tähteen,
tulen sammumattoman loi,
yhä laineesta kaipuun lähteen
janon uuden ja kuumemman joi.
Sydän lensi siivillä liekin
läpi aikojen ajattomain.
Mihin tänään sen retki viekin,
tuli kärsivä kasvaa vain.- Kaarlo Sarkia
PERJANTAI
Joku rikkoo peilejä sisältäpäin. Johanna tosissaan huolestuu ja soittaa Annelle, joka tulee tarkastamaan tilannetta. Kari ei kuulemma ollutkaan sitten lähtenyt sinne Helsinkiin. No, kaipa vältämme katastrofin. Johanna on tosiaan ainut henkilö, joka ei parhaillaan aiheuta karmeita väristyksiä Annelle joko ghoulipuolelta taikka keijupuolelta, joten hahmot päätyivät viettämään aikaa yhdessä. Karilla on riesana aave ja keksimme välkyn idiksen, että sen voisi heivata peilistä tarkastamaan mitä toisella puolella parhaillaan tapahtuu. Kunhan sen ensin saisi suostumaan tuumaan…noh, jos väitämme sille, että Johanna on Turun suuri ja mahtava vampyyriruhtinas? Joo! Paitsi että tarttetaan toisenlaiset vetimet. Noh, Annen kanssa sitten käymään läpi Johannan vaatekaappia, matkalla poimitaan Sakarilta amulettikin mukaan.
Seuraa vaatteiden vaihtoa ja Anne tyrmää Johannan välkyt ehdotukset (”Pitää olla mustaa vai? Noh…käviskö nää mustat verkkarit ja mustat lenkkarit. Ei vai?”) kunnes päädytään osapuilleen vampyyrilliseen kuosiin. Sitten kaikki valkeni…ja ollaankin äkkiä omituisessa paikassa. Noh…harhaillaan, tutkitaan, puhutaan ja kuollaan lopulta nälkään. Jolloin palataan ja huomataan, että meitä on kaivailtu. Joo, ollaan kunnossa, jatkakaa puuhianne vaan. Anne päätyy sitten buukkaamaan Johannalle ja juttelemme elämisen vaikeudesta ja sen sellaisesta. Jossakin vaiheessa Johannalle on kokoontunut ainakin Kari, Sakari ja Anne (taisi olla joitakin muitakin) ja kaikki ihmiset (ja vastaavat) valittavat kuinka vampyyrit syö heidät kaikki ja paikalta ei voi edes paeta ja kaikki on tosi kamalaa ja olivat kaikki uhrautumassa toistensa puolesta ihan kilpaa. ”Huominen on viimeinen päivämme…” Atur katselee inhimillistä hätää murheellisena. Hitto. Pakko noita on pystyä auttamaan, Karikin on hyvänen aika ihan palasina, ehdottelee typeriä siitä miten se pitää änkeä tuleen…kyllä tässä vaan nyt on tehtävä jotain. Minä olen sentään melkein niinkuin enkeli ja nämä vaan kuolevaisparkoja, kyllä niitä vaan nyt pitää auttaa. Vaan en tiedä miten. Tai tiedän kyllä yhden keinon, mutta… Pitkään Johanna harkitsi itsekkyyden hyveitä ja vielä kuukausi sitten luullessaan olevansa demoni olisi varmaankin vain kohautellut olkiaan, mutta nyt…Herran Haltuun, In Nomine Padre, Ahura Mazda armahda. Eli kädet ristiin ja rukoilemaan ylöspäin hyvin harvinainen rukous. ”Minä täällä, älä ole hirveän vihainen ethän? Tai ole vaan, mutta pelasta edes nuo viattomat (tai ainakin suunnilleen viattomat) kuolevaiset. Tule hakemaan vaan sitten. T: Minä.” Elikkä Ahura Mazdan taivaallisissa saleissa jossakin siellä Pyhän Tulen vieressä ilmestyykin yht’ äkkiä maailmankartalle yli 4000 vuotta kadoksissa ollut atur ja ymmärrettävää kyllä ei tainnut jumaluus olla kauhean armeliaalla tuulella ties missä luuhanneelle tulenliekille, joka vihdoin suvaitsi ilmoittaakin itsestään. Vaan pitihän sitä yrittää.
LAUANTAI
Aamu valkenee ja Johanna rynnii kylppäriin katsomaan joko peilit olivat ok. Eivät olleet…silloin alkaa karmia ja varmaan olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona murehtimassa, mutta kun…se uni. Selvä, Ahura Mazda on kuin onkin pahasti vittuuntunut ja tulee antamaan isän kädestä jossakin vaiheessa. Eli…tämä on viimeinen päiväni maan päällä jos huonosti käy, jos paremmin on päiviä ehkä vielä pari. Hitto. Pakoon ei pääse ja oma henkilökohtainen tuomiopäivä on nyt siis koittanut. Tämä vaikuttaa Johannan muutoin järkähtämättömään mielenlaatuun melko tavalla. Aluksi kokeillaan ”Epäreilua!” mutinaa ja angstataan tulevasta kohtalosta, sitten koetetaan kapinaa vanhan kunnon Lussen (Lusifer, Helvetin Herra, Aamutähti, Saatana, rakkaalla lapsella on monta nimeä…) jalanjäljissä (vaikka minä se taisin kyllä ensin langeta jos tarkkoja ollaan) ja vastustetaan kiihkeästi ihan kaikkea, lopulta päädyttään marttyyrimäisen tyyneen asenteeseen ja päätettään olla hyödyksi kun vielä voidaan, napattaan siivet ikuisesta tulesta ja käydään toimeen. Lauantaina on muilla ongelmana vamppyyrikokouksen valmistelu (uusi vampsyruhtinaamme: Kari! Me valikoimme täällä Turussa ruhtinaiksi takuuvarmasti sopimatonta tavaraa!) ja Johannalla…noh, tuleva tuomio. Keskityttään nauttimaan jätskistä ja auringonpaisteesta ja hoitamaan asioita kuntoon. Testamentti tehdään ja luovutetaan se Susalle ja järjestetään omasta kämpästä keijujen, ihmissusien ja ihmisten turvapaikka meneillään olevissa levottomuuksissa. Niinankin piti tulla sitten kaupunkiin juuri nyt…ja Katin, vaikka sen tulosta kyllä vain ilahduttaan. Istutaan piknikillä ja tehdään suunnitelmia ja sitten alkaa…odottaminen. Illalla ne tulee…hitaasti Johannan luokse alkaa kerääntyä väkeä. Susa, Satu, Niina, Kati, Titiu, Anne…odotamme ja Johanna tuntee aikansa vähyyden, vaikka piristäväthän ne omat kauniit tuliset siivet (3 paria siipiä) sentään hieman.. Miksi käyttää viimeiset hetkensä tylsässä neuvottelussa? Joo…mennään sanomaan se Karille. Ja silloin iskee sitten se monsteri. Siellä se väijyy peileissä, isoissa ikkunoissa, Educariumin seinissä… Tuo on melkein pahempi kuin Ahura Mazdan viha, se sulauttaa itseensä, syö sielun elävänä, tuhoaa…pois, kiireesti pois, kämpille ja nappaamaan kirves käteen.
Johannaa pelottaa, ulos ei enää uskalla, muuten se on menoa. Ihan varmasti. Liikaa lasia ympärillä. Kukaan ei keksi mitään keinoa päästä siitä eroon, ei edes Johanna itse kun ei hitto soikoon muista. Tietää vain, että tuota otusta tosissaan pelätään.. Yksi toisensa jälkeen väki alkaa lähteä muualle nukkumaan. Sakari ja Kari kyllä tarjoutuvat salakuljettamaan Johannan jotakin kautta ulos, mutta kun atur arvelee monsterin seuraavan perässä ei maksanut vaivaa. Aikahan loppuu muutenkin kohta, Ahura Mazda ottaa omansa, mieluummin sitä valvoo viimeisen yön omassa kodissaan (tai siis Johannan kodissa) kuin Lassen ankeassa kellarissa. Vielä ehditään todeta Katin olevan elämänsä kunnossa, jutella keijujuttuja keijujen kanssa ja shokeerata joku Katin kaveri. (Luukas-parka kaipasi pitäviä todisteita, joten Johanna sitten näytti sille siipensä. Ei tainnut auttaa.) Ainakin Johannan koti toimi turvapaikkana melkoiselle joukolle väkeä. Sakari välittää Johannalle laukaisunapin, jonka yliäänisignaali rikkoo peilit ja lasipinnat koko talosta ja sen ympäristöstä. Jos otus yrittää kimppuun niin napin painallus ja pakoon.
Sitten alkaa yö. Johanna seisoo eteisessä suolalla piirretyssä demoniansassaan kirves kädessään ja tuijottaa paperilla peitettyä vessan peiliä, katselee tumman varjon kiemurtelua paperiin syntyneissä viilloissa, joista peiliä näkyy hieman. Odottaa että se hyökkää. Tunnit kuluvat ja Johanna väsyy, ruumis on heikko eikä jaksa. Pelottaa ja tekee mieli juosta. Pois tästä ansasta, jonnekin jossa ei ole peilejä.
SUNNUNTAI
Pimeys vaihtuu aamunkoiton kajoon ja linnut alkavat laulaa ulkona. Kädet tärisevät, tekisi mieli nojata seinään, mutta siivet, nyt jo osittain erottuvat läpikuultavat lieskat, ovat tiellä. Ei jaksa enää. Soitto Karille: onko teillä se juttu kesken siellä vielä? Haittaako jos täällä räjähtää? Nyt? On kesken…odota. Vielä tunti. Toinen. Kello on yhdeksän aamulla. Riittää! Johanna painaa nappia ja juoksee. Lasinsirpaleet narskuvat lenkkareiden alla, mukaan ei ehdi ottaa mitään, ei edes kirvestä. Otus ei tule ihan kannoilla, ehkä keino toimi?Hautausmaalla on rauhallista, linnut laulavat eikä täällä ole peilejä. Jostakin kuuluu poliisien sireenien ääni, mutta Johanna ei jaksa välittää. Atur harhailee hautojen seassa etsien istumapaikkaa. Karille lähetetään viesti: ”Olen hautausmaalla.” Sitten soi puhelin. Väsyttää, huimaa, tuntuu tyhjältä. Pitäisi kuulua ihmisten ääniä, ei kuulu mitään. Tämä oli virhe. Uhrasit juuri talosi ihmiset, viattomia roppakaupalla. Ne on syöty. Johanna istuu penkille katselemaan eteensä. Vastataan puhelimeen. Sanotaan siihen jotain. Alkaa sataa, pisaroita putoilee hiljakseen hautakiville. Taas soi puhelin. Ei vastata. Täällä on rauhallista. Hyvä paikka odottaa…mitä? Ahura Mazdan kostoa ja kaipa minä ansaitsen sen. Ajatukset eivät enää kulje, atur kun yrittää ajatella varsin väsyneessä ruumiissa, väsyneessä ja heikossa. Syyllisyys painaa ja tekee mieli luovuttaa. Kuinka paljon tässä enää on aikaa? Aikaa tehdä mitä? Jotain. Hyvittää. Jotenkin. En minä tarvitse enää enempää syntejä, vaaka painaa muutenkin jo tarpeeksi. Askeleiden rahinaa kiveyksellä, ääniä. Joukko ihmisiä seisoo ympärillä, kestää hetki ennen kuin Johanna tunnistaa ketään. Anne, Kati, Kari…
”Mitä on tapahtunut? Hyökkäsikö se?” Mutistaan jotain, selitetään asioita katkonaisesti. Hävettää, ne ihmiset on varmaan kuolleet eivätkä kaverit anna kysyä poliiseilta. Lähdetään jonnekin. Minne me ollaan menossa? Ei nekään tiedä. Kuullaan sanoja, jotka kuulostavat syytöksiltä. ”Ei se luovuta ennen kuin Johanna on poissa, ihan sama minne me se siirretään…Kaikki on vaarassa.” Ei enää yhtään kuolemaa. Pysähdys. Johanna mainitsee mielestään ainoan kelvollisen ratkaisun: jumalallisen väliintulon. Antautumisen Ahura Mazdalle. Kun saalis on kadonnut ehkä petokin katoaa. Ehdotus saa kannatusta, jättäydyt vaan sen armoille niin kyllä se siitä. Ei. Mutta turha tässä kai on vaarantaa lisää viattomia. Katse taivaaseen, kädet ristiin ja Johannan ruumis putoaa elottomana nurmikkoon. Hetken aikaa sen yllä leijuu valo-olento, jonka kolme siipiparia liekehtii sen noustessa korkeammalle. Valonvälähdys ja olento on poissa.
*
Mustan Ruusun huoneen prinsessa Darya herää päänsärkyyn. Viimeiset muistikuvat ovat kaukaa..usvaa, sota, ongelmia ja kaaosta. Ruohikko. Sininen taivas. Hmmm…noustaan ylös ja huomataan naurettavat vaatteet! Mitä materiaalia tämä takkikin on olevinaan? Hoiputaan muutama askel ja jostakin kuuluu huuto: ”Johanna!” Kuka Johanna? Joukko olentoja lähestyy, joukossa yksi jonka Darya tuntee. Sibylla Lohikäärmeiden Huoneesta! Kysytään kysymyksiä, saadaan hämmentäviä vastauksia. Näillä olennoilla on jokin ongelma varjo-olentojen kanssa, kaikesta siitä minkä Darya muistaa on kauan aikaa, tämä on Syksyn valtakunta…onpa se laajennut. Juodaan omituista juomaa (kokista), ajetaan omituisissa vaunuissa (Sakarin autossa) ja kaiken aikaa kaikki jauhavat jostakin Johannasta ja aturista.
Daryaa ärsyttää, tämä on hänen ruumiinsa, on ollut aina ollut. Ei sitä lahjoiteta millekään Nirgolle! Seurataan okkulttista arvailua (rituaaliksi sitä ei voine sanoa) parkkipaikalla, istutaan juomassa teetä Koulussa ja päädytään tapaamaan paikallista keijua Tuomiokirkon portaille. Ainoastaan Daryan kuninkaallisen ankara kasvatus ja majesteettinen mielenlujuus, päätös olla antamatta roskasakille mahdollisuutta nähdä hermoromahdusta estää kiljumisen ja hysteerisen kohtauksen. Tämä on aivan liikaa, haluan pois! Lohikäärmeeltä saisi kyydin. Menoksi sitten, täällä tulee hulluksi, heikkenee, menettää voimansa. Kohti keijumaata Titiun selässä, nykäisy, jotakin jää jälkeen, mutta Darya pitää kiinni. Kyllä ruumiin voi menettää, kotiin on päästävä.
*
Sini oli saanut päähänsä lähteä Stadiin bileisiin. Saija ja Sakari olivat antaneet luvan, ja Saijan oli myös tarkoitus olla siellä. No, se oli Sinille ihan sama, eikä sitä Saijaa missään näkynyt. Sini vaan oli bileissä ja tapasi kaikkia vanhoja Stadin kavereita. Oli kivaa.
Perjantai-iltana Iso Paha Sakari soitti Sinille ja kyseli, oliko Aurorasta kuulunut, kun se ei kuulemma vastaa puhelimeen. Sitten IPS myös pahoitteli, että Sini on sotkettu tähän. Sini ihmetteli, mihin hänet on sotkettu, koska hänellä oli parhaillaan ihan kivaa bileissä, eikä hän tuntenut olevansa missään sotkussa. Siniä alkoi tietenkin hämätä, että olihan Auroralla varmasti kaikki hyvin, joten hän sitten soitti tälle, ja kyllähän Aurora vastasi puhelimeen, ja sanoi, että ei huolta. Sekä lupasi ilmoittaa, jos tarvitsee Siniä johonkin.
Muuta ihmeellistä koko iltana ei tapahtunutkaan, paitsi että sitten seuraavana päivänä, kun Sini heräsi jostakin kaverin kämpän sohvalta ja hieroi jumiutunutta niskaansa, sieltä löytyi jotakin tosi outoa, mitä siellä ei aikaisemmin ollut ollut. Semmoiset nepparit. Vähän niinkuin paidassa, paitsi että ei kuitenkaan. Aika kummallista. Vähän hämäävää. Eivät ne mitenkään ikäviltä tuntuneet, eivät sattuneet tai mitään. Sinillä ei ollut mitään muistikuvaa, miten ne olivat sinne joutuneet.
Maanantaina Sini palasi takaisin Turkuun ja kuuli kaikenlaista kummaa siitä, mitä siellä oli tapahtunut, kun hän oli ollut toisaalla...
Aamurituaalini oli sattunut, kuten edellisinäkin neljänätoista päivänä. Kaksi viikkoa yliluonnollisen voiman ja kestävyyden kanssa olivat jotakuinkin riittäneet minulle. Kyky piestä nakkikioskin jonossa kenet tahansa ei riittänyt korvaamaan eroa maagisista taidoistani. Koin itseni avuttomaksi ja heikoksi, ja vaikka olin koettanut viettää päivän meditoimalla, olin äärimmäisen hermostunut.
Anne ilmestyi ovelleni saattaakseen minut Helsingin junaan. En halunnut lähteä, hän ei toivonut minun lähtevän, mutta kuten pesunkestävä ääliö ikään olin kuitenkin menossa. Minun piti yhyttää Aurora ja Sini stadissa. Olin ideoinut meille erinomaisen tarinan joka syöttää Helsingin verenimijöille Daturon kohtalosta. Jos se ei kelpaisi, olisi varasuunnitelma juosta lujaa. Johanna oli kuumeessa kotonaan eikä tulisi mukaan. Ja taivaalla oleva täysikuu teki hänestä joka tapauksessa aika vauhkon.
Ensimmäinen vastoinkäyminen käveli luoksemme pukeutuneena mustaan pitsiin, röyhelöihin ja korkokenkiin. Se mitä Liisasta oli jäljellä oli palannut kummittelemaan, vaikka olin toivonut sen jo poistuneen. Ei moista tuuria. Liisan haamu liimautui kiinni minuun kuin iilimato, ja tivasi minulta tietoa Daturon kohtalosta. Testasin peitetarinaamme häneen, mutta kovin paljon kiinnostusta hänen huoliinsa minulla ei ollut. Tyttö oli juottanut minulle vertaan ja sitten jotenkin päässyt hengestään - en tiennyt miten, mutta nähdäkseni hän oli vain saanut mitä kerjäsikin.
Asemalla olin menossa ostamaan lippua junaan kun Susa soitti epämääräisen varoituksen. En käsittänyt siitä paljonkaan - jotain ansasta ja implanteista Helsingissä - joten tarkistin Sakarilta, oliko suunnitelma jotenkin muuttunut. Ja olihan se. Ei kenenkään yllätykseksi Sakari, tuo urhea riskinottaja ja peloton suunnitelmien toteuttaja, päätti heti Susan kanssa juteltuaan että minun ei nyt kuuluisi lähteä tapaamaan stadin vampyyreja. Ei tämä minua varsinaisesti harmittanut.
Anne suuntasi Johannaa tapaamaan, minä jumiuduin Liisan seuraan. En omasta tahdostani, vaan koska hän ei ilmeisesti päässyt muutamaa metriä kauemmaksi minusta ja koska minulla ei ollut resursseja katkaista kummittelua loitsulla. Asuntoni maagiset suojaukset olivat syvältä - juhannuksesta alkaen loitsintakykyni olivat olleet viemärissä - joten Liisa seurasi minua kotiin.
Olisi vähättelyä sanoa, että me emme pitäneet toisistamme. Minusta Liisa oli malliesimerkki vittumaisesta ja ylimielisestä vampyyrista, joka oli ollut erossa inhimillisyydestä niin kauan että hän oli täysin sosiopaattinen toisten kärsimysten tai mielihalun suhteen ja suhtautui ihmisiin kuin yksinkertaisiin mutta vaarallisiin leluihin. Täsmälleen samanlainen vainoharhainen asenne kuin Sakarilla siis. Liisa taas oli ymmärrettävästi katkera minulle, koska olin tappanut hänet. Vai olinko? Minulla ei lopulta ollut tästä aavistustakaan. Selitin Liisalle jotain älyttömästä kasasta suojausloitsuja joita olin kasannut ympärilleni. Täyttä pötyä, kuka ihme muka sellaisia jaksaisi ylläpitää? Onneksi tyttö ei tiennyt magiasta mitään.
Kerroin aaveelle tekaistua tarinaa miehestä nimeltä Rauli Minn, joka oli murhannut Daturon ja jonka Turun vampyyriruhtinas, tuo salaperäinen Vanhin, oli lähettänyt herransa tykö. Veikkasin Liisan jääneen kummittelemaan koska hän ei vielä tiennyt mitä Daturolle oli tapahtunut, ja toivoin, että jos antaisin hänelle tyydyttävät vastaukset tähän, hän vaan haihtuisi. Kun se ei toiminut, yritin ylipuhua häntä katoamaan. Hän oli kuollut ja hänestä oli jäljellä vain audiovisuaalinen harha; useimmat tajuaisivat, että se olisi oikea aika heittää pyyhe kehään. Liisa väitti sitkeästi vastaan ja ilmoitti, ettei ikinä luovuttaisi. Minun oli pakko vastahakoisesti myöntää, että tytöllä (vanhalla naisella?) oli hyvä asenne. Omaa asemaani se kuitenkin vaikeutti.
En pitänyt ajatuksesta, että minulla ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä. Tahdoin selvittää, saisinko jotenkin loitsuilla Liisalta edes hetken rauhaa. Vein hänet kellaripyhättöön ja koetin sitoa hänet heksagrammin sisään. Julmettu nivelsärky ja heikotus iski minuun pikkuruisen loitsun tekemisen jälkeen, mutta Liisa pysyi paikallaan. Hetken. Pari minuuttia. Sitten heiveröinen suojakehäni petti ja Liisa kimposi takaisin luokseni. Nykyisillä voimillani en selvästi saisi yksityisyyttä.
Liisan jatkuvan seuran vuoksi käytin iltapäiväni vältellen Johannaa. Ajattelin, että tarvittaessa voisin pyytää häntä esiintymään Vanhimpana, tuona Turun suurena ja pelottavana ruhtinaana, ja vahvistamaan Liisalle tarinani Daturosta. Siltä varalta, että Liisa jotenkin päätyisi yhteyteen Helsingin väen kanssa, olisi parasta että hänen tarinansa tukisi omaamme.
Sakari pistäytyi, ja esittelin hänet ja Liisan toisilleen. Helsingin tilanne huoletti sekä minua että Sakaria; Auroraan ei oltu saatu yhteyttä, ja Susan uhkailema ansa saattoi olla myös hänen niskassaan. Minua asia ei sinänsä suuremmin kiinnostanut - Aurora oli minulle täysin yhdentekevä elämänmuoto - mutta epäilimme, että hänen tarinansa ei tulisi sellaisenaan helsinkiläisiä miellyttämään. Jossain vaiheessa me joutuisimme kohtaamaan stadilaiset ihan oikeasti. Toivottavasti Johanna olisi siinä vaiheessa jo toimintakykyinen.
Helsingin lisäksi myös lännestä kuului uhkaavia. Sakari väitti, että jotain väkeä Tukholmasta oli tulossa Turkuun - ehkä Makkonen ja sikäläiset vampyyrikaverinsa, ehkä jotain muuta porukkaa. Sakari oletti heidän aikeidensa olevan vihamieliset. Sakari tietty oletti tätä aina, mutta jotenkin hän sai hermostuneisuutensa tarttumaan minuunkin. Kun iltalaivan saapumisaika koitti, havaitsin olevani itsekin melko huolestunut. Syitä kyllä riitti.
Mietin myös Liisan suhteen tuhoisia. Kuolleiden ei tule kulkea maan päällä, ja tämän nimenomaisen kuolleen tehtävä olisi luultavasti narauttaa minut Daturon murhaajana. Tahdoin hänet pois niskastani ja elävien mailta. Normaalisti hänen karkoittamisensa olisi ollut pikkujuttu - hän oli vain kummitus, ja varmaan jopa rabbin oppilas olisi voinut hätistää hänet tiehensä - mutta magia ei nyt vaan sujunut. Ja Lasse oli poissa maasta, Näkymätön piiri piileskeli kukin tahollaan. Mitään ei vaan voinut tehdä.
Harmini Liisaa kohtaan kasvoi, ja me sätimme toisiamme asunnossani, ilkeästi ja pisteliäästi. Meillä molemmilla oli tähän hyvät syyt - paitsi että minulla tietenkin oli parempi syy. Liisa oli käynyt minun kimppuuni primaalisen loukkaavalla tavalla, ja vaikka en muistanutkaan häntä tappaneeni (ja olinko se edes ollut minä?) olisin kyllä halunnut. Hän yritti viedä vapaan tahtoni. Hän tuhosi suhteeni Jumalaan juottamalla minulle vertaan. En ehkä usko kuolemanrangaistukseen, mutta uskon kyllä virheiden korjaamiseen, ja jos asioiden saattaminen oikeaan järjestykseen vaatii että ne sotkenut kuolee, en kyllä heiluta pasifismilippua.
Käytännössä Liisalle en mitään voinut tehdä juuri nyt, joten keskityin niihin asioihin joihin voisin vaikuttaa. Ajatus tukholmalaisista vampyyreista sai minut miettimään, voisiko Ti-ti-uun tarkkaa vainua käyttää heidän paikantamiseensa. Yritin soitella Annelle löytääkseni lohikäärmeen, mutta en tavoittanut edes Annea. Johannakin tuntui kadonneen jonnekin.
Hermostuneisuus alkoi kalvaa minua, varsinkin kun tyttöni ja kaheli kaverini pysyivät uppiniskaisesti kateissa. Vaarattomiakin selityksiä tälle olisi ollut, mutta joka tapauksessa asunnossani kykkiminen Liisan ja Sakarin kanssa oli ajaa minut seinille. Lähdimme lopulta kaupungille kiertelemään, käymään läpi vakiopaikkoja ja katsomaan, olisiko Annea tai Johannaa näkynyt niissä. Ei onnea. Ei myöskään Lassen kotona - tosin asunnon suojaukset riittivät pitämään Liisan ulkona hetken aikaa.
Palasin kotiin turhautuneena. Sakari jäi roikkumaan luokseni ja selittämään kauhutarinoitaan, eikä hyvällä ymmärtänyt lähteä. Vasta kun ryhdyin heittämään vaatteita yltäni mennäkseni nukkumaan hän oivalsi, etten enää kuuntelisi hänen juttujaan. Hän oli onnistunut jäljittämään Annen ja Johannan puhelimet Johannan asunnolle - minusta tämä tarkoitti sitä, että molemmat olivat joko peilimaailmassa tai Arcadiassa. Sakari aikoi käydä tarkistamassa Johannan kodin, ja käskin häntä soittamaan käytyään paikalla. Sitten heitin tietokoneeni näyttämään Liisalle huonoja tv-sarjoja koko yön jottei hän ikävystyisi ja alkaisi häiritä minua, ja kävin yöpuulle...
... tai yritin. Uni ei tullut. Lähetin Annelle tekstiviestin, pyysin häntä soittamaan kun hän voisi, ja lopulta hän soittikin. Hän oli Johannan luona, he olivat käyneet Arcadiassa, ja tilanne oli jotenkin outo.
Pyöräilin yo-kylään, Liisa perässä lepattaen. Johannan asunnolla minua tervehti lattiaan suolalla piirretty septagrammi ja hieman vauhkon näköinen kaksikko. Arcadianvierailun satoa oli ilmeisesti, että myös vampyyriruhtinaamme Johanna oli muuttumassa keijuksi. Tämä nyt vielä puuttui. Johanna selitti myös jotain peilimöröistä, mutta tähän en vakavissani suhtautunut; täysikuulla kaheli tulen seuraaja käyttäytyi vielä tavallistakin oudommin, ja pulma olisi huomenna ohi.
Anne vetäytyi omiin oloihinsa. Yritin puhua hänen kanssaan, mutta läsnäoloni aiheutti hänelle pelkkää päänsärkyä. Vampyyrin veri minussa teki minulle mahdottomaksi olla edes tyttöni seurassa. Toistelin itselleni, että tämä on väliaikaista, enää viikko tai pari niin ghoulivoimani ovat mennyttä ja ehkä sen myötä myös vampirismin tahra. Vaihtoehtoja en halunnut ajatella.
Sitten Sakari sai soiton Auroralta. Auroran muisti oli jotenkin sekaisin, mutta hän osasi sanoa, että helsinkiläiset eivät todellakaan olleet innoissaan pelkästään hänen tapaamisestaan, ja aikoivat seuraavana päivänä lähettää lähetystön Turkuun tapaamaan niitä ihmisiä, joiden piti olla paikalla mutta jotka eivät tulleetkaan. Ei tarkalleen kuulostanut sodanjulistukselta, mutta uhkaavalta kuitenkin. "Te ette selvästikään osaa hoitaa omia asioitanne, joten jospa me tulemme hoitamaan ne teidän puolestanne."
Helsinkiläiset pitäisi tavata, ja heille pitäisi kertoa tarina Daturosta. Sakari epäili, että jos tarinasta ei pidettäisi, seuraisi yhteenotto. Hän ja Johanna alkoivat laskea mahdollisuuksiaan näitä vastaan samalla kun muut pakenisivat.
Minä voin pahoin. Nämä ihmiset olivat valmiina lähtemään taisteluun helsinkiläisiä vastaan suojellakseen kaupunkia heidän raivoltaan. He yrittäisivät syöttää älytöntä tarinaa ja kantaisivat seuraukset jos se ei toimisi. Yhtäkkiä syyllisen halpamaisuuden tunne juoksi täysin ylitseni, ja ennenkuin edes tajusin mitä tein, totesin että jos he haluaisivat Daturon oikean murhaajan, he voisivat tämän saada.
Otin Johannalta auraa muuttavan amuletin ja ilmoitin olevani Turun uusi vampyyriruhtinas, ja tapatteneeni Daturon koska hän rikkoi lakiani. Helsinkiläisillä ei olisi tähän mitään sanottavaa. Huomenna voisin tavata stadilaiset, ja he joko uskoisivat minua ja hyväksyisivät asemani, tai eivät uskoisi ja nitistäisivät minut. Jos jälkimmäinen kävisi, ainakin syyn niskoilleen saisi oikea henkilö.
Liisa yritti räjähtää minulle kuullessaan, että juuri minä olin murhannut hänen ottoäitinsä. Valitettavasti hän ei kuitenkaan yksinkertaisesti lakannut olemasta kun hän löysi vastauksen jota kaipasi. Johanna ja Sakari ilmoittivat, etteivät antaisi minun kohdata helsinkiläisiä aivan yksin, ja totesin, että en minä yrittäisi heitä poissakaan pitää, mutta Daturo-ongelma oli loppujen lopuksi minun sotkuni eikä muiden siitä tarvitsisi kärsiä.
Sakarin mielestä oli edelleen olemassa ilmeinen riski, että helsinkiläiset vaan tappaisivat kaikki jotka kaupungista löytäisivät jos asiat menisivät pieleen. Ihmekös tuo, vampyyriruhtinaana esiintyminen taitaa olla aivan uskomaton synti oikeiden verenimijöiden kirjoissa. Minusta olisi edelleen fiksua jos kaikki kykenevät vaan pakenisivat kaupungista, ja ainakin Anne totesi tähän heti, ettei lähtisi minnekään.
Sakari kysyi, haluaisinko Annen lähtevän. Sanoin, ettei minulla ole valtaa siihen mitä tyttöni tekee tai ei tee. Aidolla vampyyrin ylimielisyydellä Sakari ei käsittänyt lainkaan mitä tarkoitin, vaan totesi, että kyllä asia järjestyy; minun ei tarvitsisi kuin sanoa sana, ja Anne toimitettaisiin pois kaupungista.
Aina kun alan kuvitella, että ehkä jossain Sakarissa piilee hyviäkin piirteitä, hän osoittaa minun olevan väärässä. Hänen röyhkeytensä sai minutkin jo puistelemaan päätäni - Anne oli vieressä kun tämä ehdotus tehtiin. Totesin Sakarille, että toisin kuin hän, minä kunnioitin tyttöni kykyä tehdä itse päätöksensä eikä minulla ollut oikeutta niitä hänelle sanella. En aivan alkanut huutaa hänelle, pahoinvointi muista asioista oli vielä liian voimakas.
Pakenin kotiin. Anne jäi Johannan luo nukkumaan. Enemmän kuin mitään olisin sillä hetkellä toivonut, että hän olisi tullut minun mukaani, olisin halunnut hänet viereeni ja syliini. Minua pelotti aivan valtavasti. Huominen saattaisi hyvinkin olla lopun elämäni viimeinen päivä ja vatsassani oli kuristava tunne. Minussa vaan oli vampyyrin verta. Anne saattoi tuskin olla viittä minuuttia lähelläni saamatta migreenikohtausta. Yö vieressäni olisi hänellle helvetillinen ellei mahdoton.
Liisa seurasi minua kotiin, mutta ei puhunut minulle mitään. Epäilemättä hän mietti, miten tuhoaisi minut ja juoneni. Minun olisi jotenkin pidettävä hänet kaukana helsinkiläisistä tai hän takuulla paljastaisi heille, etten ollut mikään vampyyriruhtinas. En vaan tiennyt miten. En kyennyt ajattelemaan. Kirjoitin Annelle ahdistuneen tekstiviestin, sain yhtä ahdistuneen vastauksen, ja makasin patjallani tuijottaen kattoon. Unet olivat painajaismaisia.
Lauantai 20.8. 2005
Pahoista unista huolimatta herääminen oli vielä ankeampaa. En tahtonut nousta ylös lainkaan. Liisaa ei näkynyt, mutta arvelin hänen kuitenkin olevan yhä maisemissa. Sain Annelta tekstiviestin, mutta se tuntui vaan kääntävän veistä haavassani. Tarot-kortit kehottivat iloon ja juhlintaan, mutta mikään ei olisi voinut olla kauempana mielestäni.
Päivänvalosta huolimatta pelko näykki minua, ja havaitsin pohtivani, miten vaikeaa olisi vain ottaa osa Sakarin eilen minulle heittämästä rahakasasta ja vain paeta kaupungista. Ensimmäisen kymppitonnin olin jo heittänyt Annelle välitettäväksi eteenpäin Sadulle, mutta toinen oli vielä keittiötasollani. Lopulta tulin siihen tulokseen, että paikallani makaaminen vain pahentaisi halvaannuksen kaltaista paniikkiani, ja päätin alkaa tehdä jotain.
Asiat eivät oikein menneet minun suuntaani. Yritin paikantaa jostain maagituttavaa, joka voisi sitoa Liisan paikalleen helsinkiläisten tapaamisen ajaksi, mutta vaikka vaadittu taito ei huomattava ollutkaan, oli alkutulos vesiperä. Liisan yhä tuntuvan läsnäolon vuoksi en uskaltanut edes soittaa asiasta puhelimella, vaan minun piti ilmaista itsenäni pelkillä tekstiviesteillä.
Säikkyyttäni kasvatti tuntemattomasta numerosta tullut puhelu, joka oli tullut kun olin käynyt suihkussa. Pian sen jälkeen sain kuulla Johannalta, että joku ruotsia puhuva oli soittanut hänelle ja hakenut minua tai Lassea. Tukholmalaisiako? Soppa alkoi vaikuttaa todella pahalta, jopa niin pahalta että päädyin lähettämään Juliukselle ehdotuksen palaverista. Jos ei mitään muuta, voisin ehkä saada häneltä keinon kahlita Liisa hetkeksi. Ehkä hän ei edes haluaisi sieluani palkkioksi. Ei niin että se olisi tarjollakaan.
Päätin kokeilla vielä yhtä kieroa temppua aamulla: käväisin Liisan kanssa Lassen kotona, ja onnistuin siirtämään paria Lassen okkulttisesti suojaamaa elementtiä niin, että Liisa ainakin hetkeksi kadotti yhteyden minuun. En uskonut, että se kestäisi kuin lyhyen tovin, eikä siitä ollut illan ratkaisuksi, mutta kyllä se minulle osti hetken rauhaa. Otin seuraavaksi kurssin kohti yliopiston kirjastoa; ajattelin lukea jonkin aikaa vampyyrihovien historiasta, niin että osaisin käyttäytyä uskottavasti helsinkiläisten seurassa. Olin kyllä pari kertaa aiemminkin ollut vampyyrihovin vieraana, mutta en koskaan ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota hovin etikettiin, mitä nyt että se oli ollut minusta rasittavaa ja teennäistä patsastelua. Aivan samaa linjaa en aikonut itse vetää, mutta tahdoin tiedä mitä perinteitä olin rikkomassa.
Anne ja Johanna kävelivät minua vastaan ja tarjosivat parempaa vaihtoehtoa kirjastossa pölyyntymiselle. Menimme istumaan kämpälleni teen ja ajatustenvaihdon parissa. Johanna oli kehittänyt jostain aivan upouuden hädän aiheen: sen lisäksi, että peilit olivat ilmeisesti edelleen auki vaikka täysikuu meni jo, hänen seuraamansa tulen jumaluus oli vihastunut häneen ja uhkasi nyt häntä tuomiolla. Aikataulusta ei ollut tietoa - ehkä tänään, ehkä vuosien kuluttua. Johanna ei kuitenkaan tällä hetkellä oikeastaan uskonut kykyynsä grillata asioita elävältä.
Tapaaminen helsinkiläisten kanssa oltiin kaavailtu järjestettäväksi Tarkk'ampujanpuistossa. Aurora oli yhä poissa, varmaan hän saapuisi illalla samalla kuin stadilaislähetystökin. Suunnitelmana oli käyttää Sakaria ja Johannaa henkivartijoina, mutta nyt oli epäselvää olisiko Johannasta vartioimaan kenenkään henkeä. Mieleni oli maassa, ja Annen sekä Susan kehittämä ajatus piknikistä tuntui läpeensä naurettavalta. Mutta en minä tahtonut yksin kotiinkaan jäädä.
Liisa ilmestyi takaisin matkalla puistoon. Yhytimme Susan, asetuimme kauniiseen aurinkoiseen paikkaan nurmikolla, avasimme eväskorin ja ryhdyimme syömään sekä puhumaan päättömiä. Susa ei kertonut mitään kovin hyödyllistä Helsingistä, mutta eilisillan raportti siitä että Kati oli ilmeisesti saapumassa tänään kaupunkiin sai vahvistuksen. Hullu tyttö: Johanna oli soittanut hänelle vain varmistuakseen, että hän ei olisi tulilinjalla, mutta heti kun susikaverimme oli kuullut että me olimme vaikeuksissa, hän oli ilmoittanut tulevansa apuun. Tieto tästä oli ollut eilisillan harvoja valopilkkuja, ja piknikillä päätin, että jos olisimme vielä huomenna hengissä, tarjoaisin Katille niin paljon kaljaa kuin hänen ihmissuden kroppansa vaan voisi vetää, vaikka se sitten veisi minut konkurssiin.
Susa aiheutti minulle päänsärkyä, kuten monesti muulloinkin. Liisa oli kaivannut jotain joiden avulla hän kykeni vaikuttamaan aineelliseen maailmaan, mutta minä en näitä voinut tehdä. Susa veti kaaosmaagin viitan ylleen, piirsi pupukuvoita pariin kumihansikkaaseen, ja seuraavaksi Liisa oli lähes olemattomilla voimillaan läpsimällä minua naamaan. Haamun huitominen ei minua niinkään häirinnyt, mutta havaitsin että en vieläkään osannut suhtautua hällävälistiseen "millä vaan voi tehdä mitä vaan" -kaaosmagiaan muuten kuin etäisellä inholla. Vaikka minunkin on tiedetty suhtautuvan rituaalivaatimuksiin hieman vähätellen, osoitan sentään jonkinlaista peruskunnioitusta voimille joita kutsun. Kaaosmaageilta tätäkin on turha odottaa.
Huolimatta yrityksistäni pysyä hapannaamaisena aurinkoinen päivä kohensi mielialaani hieman. Tilanteen absurdius vetosi huumorintajuuni: Turun vampyyrihovi istuu piknikillä keskellä päivää ja puhuu omituisia. Annella oli yhä päänsärky, mutta sain silti pitää häntä sylissäni. Ti-ti-uu saapui myös paikalle ja yritin suostutella häntä tekemään Turun ylilennon ja vilkaisemaan, näkyisikö uusia pahoja voimia.
Ehdin vaihtaa Liisankin kanssa kahden kesken pari sanaa. Liisa oli itse sanonut kaipaavansa uuden ruumiin tai jonkinlaisen kehollisen läsnäolon, ja minä tein selväksi hänelle, etten uskonut tämän riittävän hänelle. Perustin arvioni perusymmärrykseen siitä, miten aaveet toimivat: ainoastaan vahva halu viedä päätökseen jokin, mikä oli jäänyt tekemättä riittää edes kipinäksi aaveelle, ja tämä halu varmasti oli tahto selvittää Daturon murha, ja ehkä rangaista syyllistä. Miten paljon tahansa hän tahtoikin muita asioita, hän tahtoi enemmän nähdä minun saavan rangaistuksen siitä, mitä olin tehnyt Daturolle.
Lopulta Sakarikin löysi meidät, ja niin Turun hovin piknikille saatiin mukaan ensimmäinen vampyyrikin. Vastoin yleistä vainoharhaisuuttaan Sakari tuntui olevan valmis luottamaan Liisaan eikä nähnyt mitään ongelmaa siitä, että tämäkin olisi paikalla illan tapaamisessa. Hän rupatteli jotakin Liisan kanssa, ja oli ilmeisesti järjestämässä tälle uutta kehoa. Vaikken ajatuksesta pitänytkään - kuolleet pysykööt kuolleina, kiitos - oli Sakari kai jo aloittanut tämän organisoinnin.
Lopulta ruuat oli syöty ja me hajaannuimme tahoillemme. Minä suuntasin asunnolleni; päässä heitti hieman ja mietin, tekikö ghoulius minut jotenkin alttiimmaksi auringonpistokselle. Liisa tuntui kadonneen jonnekin, mutta en tiedä oliko hän vain piiloutunut vai oliko hän viimein oikeasti suvainnut lakata olemasta irvokkaana loukkauksena Jumalaa ja ihmistä vastaan. Päivänvaloa riitti vielä, mutta ilta ryömi säälimättä lähemmäs.
Makasin vuoteellani piirtelemässä maagisten kuvioiden malleja ja pohdin illan strategiaa. Osapuilleen yhtä aikaa Liisa ponnahti takaisin esiin ja Julius soitti. Minun olisi kuulemma hyvä saada hieman lisätietoa Johannalta saamastani amuletista, ja hän voisi jakaa sitä. Ajattelin, että Liisan olisi sama tavata Julius, joten lähdimme Hunter'sin terassille istumaan. Joka tapauksessa tarvitsin lasillisen, piknikkiä varten kun en ollut tajunnut hankkia yhtään alkoholia.
Juliuksen kanssa juttelu oli hauskaa kuin hammaslääkärillä käynti. Kun olin tavannut tyypin juhannuksen aikoihin hän oli tuonut minulle mieleen rocktähden, mutta koko roudariaikanani en ollut tavannut yhtä suurta mahtailijaa edes ekan kultalevynsä juuri tehneiden kikkelihevareiden joukossa. Hyödyllisten amulettia koskevien tietojen erottaminen miehen mahtailusta oli tuskallista, ja kun kaveri alkoi selittää bileistä joissa oli eilisiltana kiskonut kopan kossua ja päätynyt naulattuna ristiin oli mittani jotakuinkin täynnä.
Lähdin liikkeelle ja tarkistin pikaisesti, että tarinat ristiinnaulitsemisesta olivat silkkaa sylttyä. Julius oli todella mainio esimerkki Helvetin voimasta siinä mielessä, että hänen kanssaan puhumisesta tuli todella likainen olo. Hän oli kuitenkin kohdannut jonkun joka oli tuottanut hänelle harmia: hänen kaulassaan riippui kultainen risti, jota hän ei saanut pois. Kuulosti kovin Golden Crossin tekosilta minusta, mutta varma en voinut olla.
Illan lähestyessä mietin yhä kohtaamista helsinkiläisten kanssa. Tulin tuskallisen tietoiseksi, että tapaamispaikaksi suunniteltu puisto oli soveltuvainen taistelukentäksi, ja suorastaan houkutteli yhteenottoa meidän ja helsinkiläisten välillä. Jos halusin minkäänlaista diplomatiaa, tapaamispaikka pitäisi vaihtaa. Mutta minne? Lassen koti tuli mieleen, mutta Lasse oli jo ennestään täysin kypsynyt tapaani käyttää väärin avaimiani hänen kotiinsa, ja sitäpaitsi hänen suojauksensa saattaisivat torjua vampyyreja. Sitten muistin Sakarin minulle heittämän rahanipun.
Puhelinsoittoa ja tonnin lahjusta myöhemmin olin saanut lainaksi avaimen ja hälytyskoodit erääseen yliopiston kokoustilaan Educariumissa. Minua oltiin vannotettu olemaan tekemättä tilassa mitään vahinkoa ja toivoin todella, että voisin pitää kiinni tästä osasta sopimustani. Olin vakuuttanut, että tahdoin vaan järjestää Turun egyptologisen seuran kokouksen salamannopealla varoitusajalla.
Ilmoitin Sakarille ja Johannalle, että tapaamissuunnitelma oli muuttunut ja hankkiuduin kokoustilalle. Paikka ei ollut käsittämättömän hieno, mutta täytti pari hyödyllistä tavoitetta: se ei ollut uhkaava, eikä lähellä ollut muita ihmisiä. Vaikka helsinkiläisten kanssa tulisi täysi sota ja koko talo räjähtäisi, ei mukana pitäisi mennä sivullisia.
Sisustin tilan sen perusteella mitä vampyyrihovietiketistä käsitin. Yritin käyttää Liisaa apuna, mutta hän väitti ettei ollut juuri muiden vampyyrien kanssa hengannut eikä tiennyt näiden etiketistä tuon taivaallista. Sakari saapui paikalle, ja hänestä oli tasan yhtä vähän hyötyä. Ainoastaan Anne keksi jotain oikeasti käyttökelpoista tilaamme. Ei tämä mikään loistava linnoitus olisi, mutta jahka saisimme Johannan paikalle, olisimme kai aivan vakavasti otettavan oloinen joukkue.
Sitten Johanna soitti minulle Educariumin pihalta. Hän ei suostunut tulemaan lähelle rakennusta, koska hän pelkäsi aivan vauhkona sen lasisessa seinässä näkemiään heijastuksia. Hän sanoi, että valtavan suuressa lasissa näkyi suunnilleen valaan kokoinen hirviö joka halusi tehdä hänelle pahaa. Maanittelu ei auttanut - hän ei ollut tulossa.
Päätimme sen sijaan ottaa Juliuksen mukaan taustavoimaksi, ja häntä odotellessamme kävimme syömässä. Ruuan ääressä unohdin hetkeksi kosmiset huolet ja juttelin arkisista asioista - musiikista, elokuvista ja kavereista. Varsin odottamatta keskustelu pomppasi avioituneisiin ihmisiin, ja päädyin puolustamaan poikamieselämääni Annelle Liisan ja Sakarin irvaillessa vieressä. Onneksi minua suojaa moisten asioiden ajattelemiselta vielä ero kirkkokunnissamme - Anne taitaa periaatteessa yhä kuulua johonkin kristilliseen seurakuntaan, ja niin kauan kuin tämä ei muutu, en ryhdy sotkemaan elämääni avioitumalla. En halua edes miettiä, miten suhteeni sefiroottisiin voimiin sotkeutuisi jos menisin naimisiin goyimin kanssa...
Auroran oletettiin saapuvan ensin yhdeksältä, sitten kymmeneltä. Joukkomme pui strategiaansa kokoustilassa. Olimme lukumääräisesti kovin köykäiset - vain minä, Liisa ja Sakari. Julius ilmaantui paikalle taustatueksi, ja piilotimme hänet näkyvistä. Sitten odotimme hermostuneina. Julius ja Sakari mahtailivat kilpaa toisilleen, ja minä voin hiljaa huonosti, ja yritin välttää tulemasta temmatuksi mukaan heidän kerskailukisaansa.
Lopulta Aurora ilmestyi kaupunkiin. Sakari meni asemalle vastaan häntä ja helsinkiläisiä - mutta paikalla oli vain kuriiri ja pari kirjettä. Sävyltään ne olivat kohteliaan uhkaavia, informaatioarvoltaan hieman huojentavia. Helsinkiläisjoukkue oli ilmestymässä paikalle huomenna - ammuyhdeksältä? Mitä helvettiä? Eikö kukaan verenimijä enää kunnioita auringonvaloa?
Meidän kannaltamme kahdentoista tunnin hengähdystauko oli tervetullut. Pohdin, olisiko nyt oikea aika lähteä baariin, kun sain kaksi soittoa. Susalla, Katilla ja jollakulla kolmannella oli jokin tilanne tuomiokirkolla - ja Johannan asunnolla oli peiliolentoon sekä Anneen liittyvä kriisi. Nopeasti jakaannuimme: Sakari ja Julius suuntasivat kirkolle, minä ja Liisa lähdimme kohti yo-kylää. En tiennyt, oliko kirkolla tekeillä mitään, mutta en enää tahtonut viettää sekuntiakaan Suurisuun Veljesten kanssa.
Anne oli lähtenyt säntäämään pakoon Johannan luota, ja me törmäsimme häneen, Satuun ja Ti-ti-uuhun Karibian vieressä. Pysäytimme toisemme, halasimme, vaihdoimme tietoja, pohdimme jatkosuunnitelmaa. Peilissä oli hirviö ja Johanna oli aivan vauhkona sen vuoksi, Susa oli todennut, että Annessa majaileva enkelin varjo saattaisi pystyä tutkimaan peilin takaista mörköä, ja arvelin tämän olevan aivan kokeilemisen arvoinen ajatus. Puhuin varjolle ilman suurempia ongelmia, ja lupasin sille edelleen pientä palvelusta jos se tutkisi asiaa puolestamme.
Johannan asunto oli täynnä väkeä. Johanna itse istui vuoteella kirves kädessä, vauhkon, sairaan ja todella kurjan mutta päättäväisen näköisenä. Hän näytti naiselta joka oli jo ottanut muutaman osuman ja oli nyt valmistautunut lähtemään maailmasta taistellen. Tuskin uskalsin edes puhua hänelle, ja yritykseni keventää tunnelmaa olivat tavallistakin puujalkaisempia.
Ilman suurempia seremonioita livahdin Annen kanssa kylpyhuoneeseen; poimin vain hyllystä pitkän kepin aseeksi. En oikein nauttinut tästä uudesta fyysiseen toimintaan keskittyvän sankarin roolistani, mutta jos kerran magia ei toiminut, voisin yhtä hyvin käyttää ghoulivoimiani ja olla valmis pieksemään pahiksia. Yliluonnollisella voimalla ja kestävyydellä minun pitäisi selviytyä yhteenotoista normaalia paremmin.
Raotin hieman peiliä peittävää paperia, ja Annesta kohosti enkelin varjo, sisään peilistä. Sitten peilissä liikahti jokin.
Toisella puolella olevan olennon pelkkä näkeminen käräytti minulta parikymmentä sulaketta päästä. Ulokkeillaan - raajoillaan - se tarttui enkelin varjoon, ja kiskaisi sen luokseen, riuhtaisi sisäänsä, söi. Alle sekunnissa se oli mennyttä.
Kiljaisin järkytyksestä vallan epäsankarillisesti, ja hetken aikaa aivoni löivät tyhjää. Paperi putosi takaisin peilin eteen, ja sekä minä että Anne kompuroimme ulos kylpyhuoneesta. Tämä arpa ei voittanut. Anne näytti sentään olevan melko hyvässä kunnossa.
Kun hengitykseni oli tasaantunut ja sydämenlyöntini palanneet normaaliin tahtiinsa tajusin, että Anne näytti kummalta. Hän sanoi migreeninsä olevan mennyttä. Hänen päätään ei enää särkenyt. Oliko siinä todella ollut kysymyksessä hänen enkelinsä aiheuttama reaktio? Kuvittelin ongelman olleen keijuveri - mitä tämä nyt oikein oli?
Hirviön näkemisen jälkivaikutukset ahdistivat minua. Vähän aikaa viivyin vielä Johannan luona, sitten astuin ulos saadakseni happea. Liisa seurasi kintereilläni.
Yo-kylän taloja yhdistävän parvekkeen lasioven ohi kulkiessani peilistä singahti lonkero, tai käsi, joka tarttui kiinni minuun. Toinen samanlainen tarttui Liisaan. Kosketus oli jäätävä, niljakas ja iljettävä, ja vaistomaisesti repäisin itseni irti siitä. Ghoulivoimista oli sentään johonkin - mutta Liisaa otus kiskoi peiliin. Ja jotenkin meidän välinen siteemme kiskoi minuakin mukaansa.
Ajatus irvokkaan peilissä elävän Azathothin serkun kosketuksesta sai minut pomppaamaan taaksepäin kaikin voimin. Liisaan tarttunut lonkero irrotti otteensa, ja sitten putosin parvekkeen reunan yli.
Elämäni vilahti silmieni edessä, mutta filmi suistui raiteiltaan ilmat keuhkoista iskevän täräyksen myötä. Makasin asfaltilla raajat miten sattuu, ja Liisa oli vieressäni, pystyssä ja ymmällään. Näin kaiken kahtena, ja pystyyn kömpiminen oli hataraa. Mutta en sentään ollut taittanut luita - ghoulivoimat olivat tehneet potentiaalisesti kuolettavasta putoamisesta vain hieman kivuliaan.
Anne ja Ti-ti-uu juoksivat portaat alas luoksemme, mutta tuskin huomasin heitä nyt kun aloin katsoa ympäröiviä taloja hieman tarkemmin. Näky oli saada minut oksentamaan.
Joka ainoassa heijastavassa pinnassa jonka näin näkyi varjo peilin takaisesta hirviöstä. Ylioppilaskylän taloissa heijastavia pintoja on aika paljon. Oli kuin talojen sisällä möyrisi hirvittävä musta mörkö, ja lähimmmistä ikkunoista se tuntui kurottavan raajojaan meitä kohti.
Kuten tavallista, Annen hoksottimet toimivat nopeimmin. Hän kiskoi meidät hautausmaalle, pois peilipintojen läheltä. Romahdimme ruohikkoon pahoinvoivina ja järkyttyneinä. Niskaani sattui putoamisen jäljiltä.
Naapurissa oleva yo-kylän talo näytti kammottavalta. Minulla ei ollut aavistustakaan, minkä kanssa me oikein nyt olimme tekemisissä tai mitä sille voisi tehdä, mutta se oli kyllä hyvin nopeasti pääsemässä hyytävimpien koskaan näkemieni asioiden joukkoon. En ollut saada silmiäni irti siitä, vaikka sen näkeminen aiheutti minulle jatkuvasti halun nielaista kieleni. Tiesin katselevani nyt jotain, joka tulisi näkymään painajaisunissani vielä vuosia.
Tehdäkseni jotain piirtelin pikaisen loitsukehän ja yritin selvittää otuksen alkuperän. Kovin tarkkaa paikannusta en voinut tehdä, minulla ei ollut siihen aikaa eikä ainakaan energiaa. Lyhyt rituaalinikin oli kolkata minut kaiken näkemäni jälkeen, eikä se kuin varmistanut arvioni, että olento ei ollut ryöminyt ainakaan Helvetistä. Ei yllätyksiä sillä rintamalla - infernaaliset voimat ovat yleensä hienovaraisempia.
Istuin hautausmaan laidalla varmaan puoli tuntia ja yritin keksiä jotain toimintasuunnitelmaa. Samalla Annen päänsärky ja paha olo vähitellen alkoivat palata, kunnes hän ei enää voinut olla lähelläni. Sisällä Johanna istui vuoteellaan eikä ollut olemassa mitään keinoa saada häntä ulos kulkematta peilien vierestä. Otus ei näyttänyt miltään, mikä menisi pois itsestään. Yo-kylän asunnoissa ei näyttänyt liikkuvan paljon ihmisiä, ja mieleeni muistui karmivasti miten otus oli tarttunut minuun.
Ainoa asia jonka kuvittelisin voivan vaikuttaa olentoon olisi heijastavien pintojen särkeminen, niin ettei sillä enää olisi ovea tänne. Kokonaisen talon ikkunoiden ja peilien rikkomiseen taas tarvittaisiin melkoinen jysäys, räjähdys jossain lähistöllä. Ja tähän voisi auttaa Sakari.
Hoipuin Three Beersin, Liisa yhä varjonani, kohteenani Sakari ja ryyppy. Napppasin oluen ja istuin samaan pöytään Sakarin sekä Katin kanssa. Vaihdoimme kuulumisia ja tilanneraportteja. Kati tarjoutui tulemaan seuraavana aamuna tukijoukoksemme tapaamaan helsinkiläisiä, ja kivi vierähti sydämeltäni. Valitettavasti toinen, huomattavasti suurempi ja akuutimpi möhkäle oli yhä paikallaan.
Koin käyttäneeni hyvät ideani päivän osalta täysin loppuun enkä uskonut, että voisin enää tehdä mitään Johannan hyväksi. Oli raukkamaista hylätä hänet, mutta minua tarvittiin huomenna kohtaamaan lauma vaarallisia helsinkiläisiä, enkä todellakaan keksinyt mitä voisin peilihirviölle tehdä ennen sitä. Ehdotin Sakarille mahdollisuutta räjäyttää ikkunat, ja hän löysi jostain infraääniheittimiä. Jos virittäisimme ne Johannan talon molemmille puolille ja jättäisimme laukaisimen hänelle, hän voisi hirviön hyökätessä rikkoa talonsa ikkunat ja juosta pakoon.
Katillakin oli murheita - pieniä mutta henkilökohtaisia. Hän oli vahingossa pari täysikuuta sitten purrut kaveriaan nimeltä Luukas, ja nyt tästäkin oli nähtävästi tullut ihmissusi. Luukas oli varsinainen seurakuntanuori, ja ilmeisesti täysin vailla kykyä käsitellä lykantropiaa tai muuta okkulttista hulluutta. Kaiken lisäksi poikaparka oli seurannut Katia Helsingistä Turkuun, ja oli törmännyt suoraan Sakariin, Juliukseen ja Johannan asunnon skitsoon ilmapiiriin. Ilmeisesti hän oli kovaa vauhtia lipsumassa paniikkiin, ja jonkun pitäisi yrittää vähän puhella hänelle. Kati oli itse jo yrittänyt, muttei oikein saanut mitään aikaan, ja sitäpaitsi hän halusi käydä Sakarin ja Juliuksen kanssa vilkaisemassa Auroraa.
Kati kysyi, voisinko minä puhella Luukasin kanssa, ja suostuin: elämän tosiasioiden kertominen nuorelle lykantroopille oli juuri sellainen yksinkertainen homma jolla voisin hieman parantaa maailmaa tämän päivän osalta, ja ehkä saada ajatukset hetkeksi pois jättimäisestä peilimöröstä sekä huomisesta. Yritin vihjata Katille, ettei hänen välttämättä kannattaisi lähteä Sakarin ja Juliuksen matkaan; kaksikko oli varsin rasittavaa seuraa, ja Sakarin kyky saada mitään oikeasti aikaan ilman että joku muu oli koko ajan potkimassa oli lähellä nollaa.
Kävimme yhtä kaikki virittämässä infraäänilähettimet paikoilleen, ja Kati kävi hakemassa Luukasin Johannan luota. Näin vilaukselta paikalla yhä hengaavaa Annea. Taas kerran olisin tahtonut vain unohtaa kaiken muun ja paeta tyttöni kanssa jonnekin jossa voisimme lohduttaa toisiamme. Vaan ei. Fiksumpi ja normaalimpaa elämää viettävä kaveri varmaan tajuaisi, että jos tyttöystävä on kaksi viikkoa valittanut päänsärkyä, on ehkä syytä käydä uudestaan läpi koko suhteen mielekkyys...
Luukas oli nuori, väsyneen ja säikähtäneen näköinen kloppi, jolle tarjosin yösijaa. Ajattelin ensin viedä hänet omalle kämpälleni, mutta sitten mietin Liisan paikallaoloa ja tulin siihen tulokseen, että ehkä väärinkäyttäisin Lassen kotia vielä kerran. Kati sanoi tulevansa sinne myös kunhan lopettaisi iltansa.
Matkalla Lassen luo Liisa osoitti hyödyttömyytensä. Yritin puhella Luukasille etäisen järkeviä ja kummitukseni vaan teki parhaansa järkyttääkseen poikaa. Tuotti suurta tyydytystä jättää aave rappukäytävään ja saada hetkeksi ympärille normaali ympäristö. Ihmissuteen suojaukset eivät sentään purreet.
Toinen hyvä syy käyttää Lassen kämppää oli, että kaapista löytyi vähän viinaa - jotain hienostelevaa kermalikööriä vain, mutta sillä hetkellä olisin ollut valmis juomaan vaikka Lasolia. Selitin Luukasille elämän tosiasioita paukkujen välissä. Poika väitti ettei juonut, enkä viitsinyt häntä siihen yrittää suostutella. Enemmän viinaa minulle.
Vaikka yritin parhaan taitoni mukaan olla rakentava ja kannustava, viikonlopun kurjat elämykset olivat jättäneet jälkensä. Minun ja Luukasin taustassa oli sentään joitakin yhteämiskohtia - laajalti katsottuna olimme about samaa uskontorypästä, vaikka hän olikin protestanttinen kristitty ja minä kapinoiva ortodoksijuutalainen. Tunsin kuitenkin hänen uskonsa opinkappaleet, olkoonkin että suhtauduin niihin ehkä vihamielisemmin kuin olisi pitänyt.
Minun ongelmani tässä oli, että inhoan kristittyjä ja heidän uskoaan. Yritän yleensä pitää sen näkymättömissä, mutta aina joskus se pomppaa esiin, kuten juuri tällaisessa tilanteessa. Heidän uskontonsa on omituinen sivuraide, joka opettaa lammasmaista sokeaa rakkautta Jumalaan. Jokainen heprealainen on tiennyt jo ammoisista ajoista, että ankaraa Jumalaa ei voi rakastaa, häntä on vain parempi totella tai käy huonosti. En ole koskaan tajunnut, miten kristityt voivat yhdistää maailmassa näkemänsä pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden käsitykseensä armollisesta Jumalasta. Eivätkö he ole oppineet Jobin kirjasta yhtään mitään?
Tottakai minä uskon Jumalaan. Se ei tarkoita, että pitäisin Hänestä, tai että tottelisin häntä muulloin kuin silloin kun se itselleni sopii. Tämä vaan ei Luukas-parkaa paljon miellyttänyt.
Lykantropia on riittävän vaikea sulattaa ilman kristillistä taustaakin. Yritin lohduttaa häntä toteamalla, että tauti ei sinänsä päässyt koskettamaan hänen sieluaan, ei vaikuttanut hänen kykyynsä noudattaa uskontonsa käskyjä ja oppeja, ainoastaan edellytti häneltä tiettyä varovaisuutta. Kati oli kieltänyt minua kertomasta pojalle, että juuri hän oli tätä purrut, joten en tätä kertonut, mutta oli kyllä ihme jos hän ei sitä arvannut.
Lopulta keskustelu valui pelkästään monologikseni, ja totesin, että olisi aika mennä nukkumaan. Ankeuttani lievitti muutaman henkosen verran Annelta saamani tekstiviestit - ja samalla ne muistuttivat minua siitä, että olin kuitenkin yksin, humalassa ja masentunut. Tein vierashuoneen sohvasta Luukkaalle pedin, metsästin kaapeista hänelle peittoja, ja kävin itsekin yöpuulle.
Puolta tuntia myöhemmin Kati soitti alaovelta ja pyysi sisäänpääsyä. Sakarin ja Juliuksen kanssa baareissa käynti oli kuulemma ollut niin turhauttavaa kuin olisi voinut kuvitella: Aurora ei ollut osannut kertoa mitään käyttökelpoista, ja Suurisuun Veljeksillä oli ollut käynnissä tavallisen hirvittävä munanmittauskilpailu. Syörin Katille leipää - raakaa lihaa ei kaapista löytynyt - ja ohjasin hänetkin nukkumaan. Neljän tunnin kuluttua olisi noustava tapaamaan helsinkiläisiä.
Sunnuntai 21.8. 2005
Puhelimeni herätti minut aamukahdeksalta. Eilisillan alkoholi oli pitänyt valtaosan painajaisista poissa, ja vaikka unissani oli esiintynyt ameebamaisia irvokkuuksia ajan ja tilan tuolta puolen, en muistanut niistä paljonkaan herätessäni.
Odottamani herätysäänen asemasta heräsin Annen soittoon. Hän haeskeli minua kämpältäni ja pyysin häntä tulemaan Lassen luo. Pian hän saapuikin, ja vaihdoimme kuulumisia eilisillasta. Paljon ei niitä ollut. Yö oli parantanut hänen päänsärkynsä, mutta hän tuntui olevan hankkimassa uutta istuutumalla syliini. Neljän tunnin uni, oksettava pahoinvointi ja suunnaton huolien taakka vetäytyi vähäksi aikaa - mutta kauan en voinut aloillani olla. Soitin Sakarille, ja pyysin häntä menemään asemalle vastaan saapuvia stadilaisia. Sitten potkin Luukkaan ja Katin hereille.
Luukas lähti Helsinkiä kohti, Anne, Kati, Liisa ja minä taas siirryimme Educariumin tiloihin. En tajunnut, minkälaiset vampyyrit oikein järjestäisivät tapaamisen aamuyhdeksältä - oliko paikalle tulossa pelkkiä ghouleja vai olivatko helsinkiläiset alkaneet käyttää samaa aurinkovoidetta kuin päivänvalossa tuhoutumaton Sakari? Olimme kokoustilassa juuri ennen sovittua aikaa, ja odotimme. Johanna soitti, kertoi valvoneensa koko yön ja kysyi, mitä oli tapahtumassa. Sanoin, että hoitaisimme helsinkiläiset ensin ja sitten tulisimme auttamaan häntä. Hän kuulosti todella voipuneelta.
Minuutit kuluivat. Sakari soitti. Asemalla ei ollut ketään. Helvetin stadilaiset olivat tehneet meille oharin.
Sitten olin kuulevinani ulkoa kaukaista melua. Sekuntia myöhemmin Sakari soitti jälleen, ja ilmoitti kuulleensa juuri valtavan infraäänipamauksen. Ei perkele. Johanna.
Syöksyimme pois Educariumilta ja yo-kylää kohti. Karibian vieressä maa oli täynnä lasia, ja ensimmäiset poliisiautot olivat jo paikalla. Infraäänilaukaisimet olivat pirstoneet Johannan talon ikkunat, samoin kuin sen kanssa kyljittäin sisäpihalla olevien talojen ikkunat. Olisin kuvitellut paikan olevan täynnä ällistyneitä ihmisiä, mutta sen sijaan korttelissa vallitsikin enimmäkseen tyrmistynyt hiljaisuus. Joitain uteliaita ihmisiä muista taloista oli saapumassa paikalle, mutta talon 4D asukkaita ei näkynyt.
Kuin peili olisi heidät niellyt.
Muistin Susan esittäneen eilisiltana näkemyksen, että heijastavien pintojen rikkominen olisi vain omiaan vapauttamaan peilissä asuvan hirviön. En ollut kiinnittänyt siihen silloin mitään huomiota - heijastava pintahan oli olennon portti tähän maailmaan, jos portti särkyisi, olento jäisi toiselle puolelle, eikö? Ei se ainakaan täällä ollut.
Ei ketään missään. Poliisit olivat tulossa. Jossain vaiheessa he tunnistaisivat minut. Ja olinko myös jättänyt ison kasan sormenjälkiä infraäänilähettimeen eilen? Ei minulla ainakaan hansikkaita ollut.
Johanna ei vastannut puhelimeen, mutta häneltä tuli viesti, jossa hän kertoi olevansa hautausmaalla. Kiersimme poliisit ja etsimme Johannan. Löysimme hänet sotamuistomerkin luota. Jos hän oli edellisiltana näyttänyt kamalalta, oli hänellä nyt ainakin toinen jalka haudassa. Hänen silmissään oli tuhannen mailin tuijotus ja hän tuskin reagoi kun hänelle puhuttiin. Hän kertoi painaneensa laukaisinta, tulokset näimme.
Pakotin ajatukset kadonneista ihmisistä (montako? 30? 40? 60?) pois mielestäni ja paneuduin käsillä olevaan tilanteeseen. Oli ilmeistä, että hirviö peileissä oli edelleen paikalla, ja Johanna kertoi sen olevan isompi kuin koskaan. Lisää poliiseja oli valumassa yo-kylään, ja pian joku tulisi varmaan kysymään meiltä, mitä hemmettiä oikein puuhasimme. Meidän piti poistua hautausmaalta. Paras paikka jonne Johannan voisi piilottaa ja jossa ei olisi peilejä olisi varmaan Lassen kellari.
Yritys lähteä sinne jäi kuitenkin lyhyeksi. Heti kun Johanna astui lähellekään mitään missä oli peilejä, niihin ilmestyi hirviön varjo, ja nyt entistä suurempana. Aiemmin se oli ehkä ollut elefantin kokoinen, nyt se toi enemmän mieleen ruotsinlaivan. Ja sen pinta-
-hyvä luoja, sen uloin kuori näytti koostuvan nuorista ihmisistä. Mustasta sävystä huolimatta ne olivat yhä tunnistettavia, juuri sen näköistä väkeä jota olisi saattanut asua ylioppilaskylä 4D:ssä vielä eilen.
Henkisesti olin luhistumisen partaalla, samoin Johanna. Me emme voisi ikinä viedä häntä Lasselle, matkan varrella oli taloja, niissä kaikissa ikkunoita, jokaisesta ikkunasta hirviö voisi hyökätä kimppuumme. Tai muiden ihmisten kimppuun.
Emme tienneet mitä tehdä. Johanna vaikutti epätoivoiselta. Sitten hän totesi, että hän voisi yhtä hyvin kohdata jumalansa ja ottaa vastaan minkä hyvänsä tuomion mikä tältä sitten olisikin tulossa. Hän kiipesi tienpientareelle ja teki käsillään kuvioita. Useimmat siirtyivät pois hänen läheltään - jos Ahura Mazdan tuli laskeutuisi taivaasta kertomaan jumalan mielipiteen, ei lähellä ollut terveellistä olla. Amulettini suojasi minua tulelta, ja Liisa oli aineeton, mutta muilla ei ollut moista suojaa.
Johanna sulki silmänsä, sitten näkyi pieni välähdys ja näytti siltä kuin utuinen hahmo olisi kohonnut ylöspäin hänen kehostaan. Hänen ruumiinsa kaatui maahan, eikä enää liikkunut. Hän ei liioin hengittänyt. Oliko hän kuollut, vaiko vain transsissa? En voinut tietää.
Katilla oli pieni peili, johon vilkaisin. Lähes välittömästi sen toisella puolella odottava hirviö yritti kurottaa minuun valejalallaan, ja heitin peilin pois luotani. Johanna oli poissa, mutta hirviö ei ollut kadonnut, ainoastaan päättänyt että se oli nyt kiinnostunut minusta ja Liisasta. Kati ei näyttänyt sille kelpaavan.
Yhtäkkiä henkilökohtainen tilanteeni oli muuttunut synkästä katastrofaaliseksi. En voinut lähteä mihinkään suuntaan - kaikkialla oli lasia, peilejä ja niiden takana sotalaivan kokoinen Leviathanin serkku joka janosi sieluani. Paniikki nosti päätään, mutta pakotin sen vielä toistaiseksi aloilleen.
Kati piilotti Johannan ruumiin moottoritien viereiseen pensaikkoon - seutu kuhisi yhä poliiseja ja uteliaita töllistelijöitä, emmekä tahtoneet selittää heille mitään. Viereisellä parkkipaikalla tein pienen suojaavan rituaalikehän jonka keskelle jätin peilin. Todettuani ettei hirviö tullut kimppuuni kehän läpi yritin tutkia sitä tarkemmin. Se ei kuitenkaan ollut miellyttävää puuhaa. Olento näytti sulattavan itseensä ulkopinnallaan olevia hahmoja (sieluja?) ja pyrkivän kahmimaan lisää. Sen ympärillä oli peilisokkelo, mutta peileistä osa näytti särkyneen.
Jostain syystä mieleeni pomppasi muistikuva kehnosta Death of Superman -sarjakuvasta, jossa Doomsday-mörkö hakkaa vähitellen tiensä ulos järkyttävän vahvasta vankilasta johon se on jätetty. Sitten Doomsday kävelee maiden ja mantujen hanki, ja tuhoaa kaiken tieltään. Ei sarjakuva hyvä ollut, mutta sen alkupätkä, jossa pysäyttämätön hirviö murtautuu vapaaksi oli aina ollut minusta jotenkin karmiva.
Mihin hyvänsä Johanna olikin joutunut, toivoin että hänellä meni siellä paremmin.
Istuin kiveyksellä ja yritin löytää jostain hyviä ajatuksia. Tein simppeleitä kokeita: peilihirviö tahtoi minut, riippumatta siitä oliko aurani omani vaiko vampyyriruhtinaan, ja se seurasi minua aina kun liikuin. Sakari ilmestyi paikalle, ja ensin yritin heittää hänelle ideoita siitä mitä voisimme tehdä siinä toivossa että hän keksisi niihin jotain rakentavaa jatkoa. Kun hänen vasta-ajatuksensa olivat kertakaikkisen haihattelevia ja megalomaanisia, päätin olla kiinnittämättä häneen enää enempää huomiota. Kati ja Anne hakivat roskaruokaa, jota söin hajamielisesti. Hirviö tuntui olevan pääasiassa innostunut minusta. Minun pitäisi vetäytyä jonnekin, jossa ei ollut peilejä. Ainoat tiet sellaiseen paikkaan kulkivat peilien läheltä.
Sitten tien varren pensaikossa näkyi liikettä. Ensin kuvittelin jonkun löytäneen Johannan, sitten tajusin, että liikkuja olikin itse asiassa Johanna. Anne juoksi tämän luo. Hetken optimismi kosketti minua: ehkä tämä vielä muuttuu iloksi, ehkä Ahura Mazda olisi antanut palvelijalleen aseet taistella hirviötä vastaan.
Toiveeni murskautuivat Johannan lähestyessä. Hänen kävelynsä oli jotenkin erilaista, ja hänen ilmeessään ei ollut jälkeäkään aiemmasta kauhusta. Hän ei myöskään näyttänyt tunnistavan meitä. Anne esitteli Johannan keijuhallitsija Daryana, jonka hän oli ilmeisesti tuntenut omassa keijuelämässään.
Ei apua siltäkään suunnalta siis. Vähät välitin kaverini kehoon saapuneesta keijuylimyksestä, ja yritin keskittyä. Tahdoin päästä isän kirjastoon, tahdoin lukea lähdeteoksia, mutta se oli mahdotonta, kaikki oli mahdotonta, olin ansassa, jumissa tällä parkkipaikalla kunnes poliisi hakisi minut pois ja veisi mustamaijaan ja auton ikkunan läpi minuun tarttuisi lonkero ja-
Pakotin paniikin pois tajunnastani. Oli pakko olla keino löytää piilopaikka jossa ei ollut peiliä. Oli pakko päästä täältä jotenkin Lassen kellariin. Selvästi minä vedin ongelmaa mukanani, niinpä jos minä katoaisin hirviön tutkalta, se ehkä jättäisi muut rauhaan.
Yllättäen Sakarilla oli ratkaisu. Hän kertoi kaupungin alla olevan useita piilopaikkoja, eikä niissä tai niihin johtavissa tunneleissa todellakaan ollut laseja tai peilejä. Lähin tunnelin sisäänkäynti ei ollut erityisen kaukana, viereisen lastenkodin pihamaalla.
Oli aika painua maan alle. Huuhdoin piirtämäni heksagrammin ja kehän pois Katin väljähtäneellä dieettikokiksella ja sitten livahdin päiväkodin kaivonkannelle. Talon ikkunasta hirviö tavoitteli minua, mutta olin sitä nopeampi. Pudottauduin alas lämpöputkien sekaan, ja lähdin Sakarin osoittamaan suuntaan.
Maan alla parin kilometrin taivallus tuntuu kymmeneltä kilometriltä maan päällä. Onneksi reitti oli selkeä ja minulla oli pari viikkoa sitten ostamani taskulamppu, tulta en olisi uskaltanut edes tehdä. Hetkittäin kuljin hajusta päätellen lähellä viemäreitä. Aurajoen alitus oli todella karmiva kokemus, ja klaustrofobia oli ajaa minut sikiöasentoon. En uskaltanut polttaa savukettakaan, vaikka mieli teki kovasti.
Eräässä polun mutkassa riisuin vampyyriamulettini. Sillä en tekisi enää mitään, enkä tahtonut Juliuksen kykenevän löytämään minua sen avulla. Jossain vaiheessa maan alla oli tullut vastaan torjuvia suojakehiä, jotka ajoivat Liisan tiehensä, ja se oli minusta hyvä; en tahtonut hänen seuraansa.
Lopulta suuri teräsovi, neutraloidut turvajärjestelmät ja Sakarin piilokolo. Tavallisesti olisin ollut kauhuissani paikan hälytysjärjestelmien vuoksi - varmasti täälläkin jossain oli ansa valmiina syytämään napalmia ja polttamaan kaiken - mutta nyt olin liian voipunut piitatakseni. Kävin sohvalle pitkäkseni ja otin takin peitokseni. Minulla oli järjettömästi univelkaa. Valveilla en pääsisi pakoon ajatuksiani, unessakaan en välttämättä, mutta ehkä saisin hieman levättyä. Soitin Annelle ja kerroin olevani perillä, sain kuulla että hirviötä peilissä ei ollut näkynyt enää. Kai se sitten seurasi minua. Ehkä se oli hyväkin asia. Ehkä olisin täällä loppuikäni enkä koskaan enää kiipeäisi maan päälle.
Nukuin kuin vakaa vainaja, unia näkemättä, vaatteet päällä ja maan alla. Sitten tulevaisuudensuunnitelmani pahin aukko paljastui minulle, kun Sakari ja Kati saapuivat kylään. He kantoivat yhä huolta peilimöröstä, ja pähkäilivät mitä tehdä sille. Minä tahdoin vain nukkua, olin kärttyisä ja huono vieras Sakarin kotona. Jos olisin ollut omassa kämpässäni, olisin paiskannut Sakarin pellolle; jos olisin voinut, olisin lähtenyt matkoihini tästä loukosta. Lopulta kypsyin jahkailuun ja saamattomuuteen, ja totesin, että virallinen auktoriteetti peilimaailman ongelmissa oli Ivana, minulla ei ollut hänen yhteystietojaan mutta Susalla varmaankin olisi, ja koska me emme mitään keskenämme keksisi, olisi parempi ottaa Ivanaan yhteyttä.
Sakari tuntui olevan sitä mieltä, että peilimörkö oli maailmanlaajuinen ilmiö. Jos näin oli, se olisi minusta hyvä asia, se kun tarkoitti että se ei olisi oikeastaan meidän huolemme. Minä en kuvitellut olevani maailman paras maagi, ja jos tällainen pullma olisi, sen korjaisi joku paljon voimakkaampi ja taitavampi. Sakarilla ei kuitenkaan moisia vaatimattomuuden harhaluuloja ollut, hän tiesi että koko maailman pulmat juuri hänen oli ratkaistava, mieluiten siten että hän ensin aprikoi niitä juuri minun kanssani joitain tunteja.
Kuin terve ihminen ikään onnistuin projisoimaan kaiken oman pahan oloni Sakariin. Olin vakavasti alkamassa punnita hänen kuuntelemisensa kivuliaisuutta ja peiliin kurkistamista, kun lisää ihmisiä saapui paikalle. Koko joukko väkeä, tärkeimpänä Anne. Hänen mukanaan saapui kaveri, joka näytti epämääräisesti tutulta ja jonka hän esitteli serkkunaan Aleksina. Missä ihmeessä olin oikein nähnyt tämän tyypin aiemmin?
Kävi ilmi, että Ti-ti-uu oli viemässä Daryaa takaisin keijumaille, ja Johannan ruumis oli taas vapaana, jossain kylmiössä. Ilmoitin Susalle, että tahdoin varata sen Nirgon uudeksi olinpaikaksi; sen lisäksi että se olisi minulle käytännöllisempää kuin vaikkapa majoittaa Liisa kroppaan, olin varma että Johanna/Atur olisi mielellään lahjoittanut jäänteensä tulen papille.
Kävi myös ilmi, että paikalle saapuneet näyttivät kaikki saaneen kertakaikkiaan tarpeekseen Juliuksesta, ja suunnittelivat interventiota jossa hänestä tehtäisiin lopullisesti selvää. Hurrasin ajatukselle, varsinkin kun sitä tunnuttiin olevan kehittämässä aktiivisesti. Aleksi-serkulla oli ilmeisesti hallussaan isot kasat okkulttista mahtia jonka avulla saatanarokkarin voisi panna aisoihin. Hänen lähettämisensä takaisin Hornaan ei kuitenkaan riittänyt, koska hän tulisi vaan takaisin, ja ei oltu varmoja, riittäisikö puhti hänen tuhoamiseensa. Muistutin ihmisiä demonologian ekasta oppitunnista: jos sinulla on ikävä demoni riesanasi, sido se johonkin helyyn ja nakkaa hely merenpohjaan, niin demoni pysyy poissa ainakin joitakin vuosikymmeniä. Tähän ideaan tartuttiinkin.
Yksityiskohtia säädettiin edelleen. Minulle yllätyksenä tuli, että Juliuksen oli ilmeisesti tuonut meidän maailmankaikkeuteemme, maahamme ja Turkuumme ei kukaan muu kuin Sakari, ja että Sakarilla oli nykyään rinnassaan massiivinen loitsukuvio, joka toimi porttina Helvettiin. Ei ihme, että miekkosen aura oli demoninen. Hänen veressään ei ollut enää pelkästään vampyyrisia aineksia, vaan myös infernaalisia.
Sitä oli myös Annessa, Sadussa, Tarussa, Aurorassa ja muissa jotka olivat juhannuksena saaneet annoksen rituaalin mennessä metsään.
Samassa tajusin, missä olin nähnyt "Aleksi-serkun" aiemmin. Hän oli hyvin saman näköinen kuin puoltatoista vuotta aiemmin tapaamani Petri-niminen RanDom-firman työntekijä, joka sittemmin taisi paljastua Annen alkuperäiseksi suojelusenkeliksi ja jonka kehotin suksimaan erämaahan kun hän katsoi parhaakseen paheksua sitä, että minun kaltaiseni syntinen retku vikitteli puhdasta ja viatonta Annea.
Nyt Annessa oli demoniverta, ja enkeli oli ilmeisesti palannut. Tai jotain. En ymmärtänyt enää mistään mitään, mutta ajatus siitä, että tytössäni oli vielä vähän lisää yliluonnollista outoutta ei enää edes järkyttänyt minua, ainoastaan turrutti. Jaksoin ainoastaan marginaalisesti kiinnostua ympärillä punottavista juonista, ja vasta siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että Sakaria pitäisi jonkun pitää paikallaan samalla kun muu joukko lähti loihtimaan Juliusta koin tämän tarjoavan minullekin jotain. Lähinnä, tilaisuuden hakata Sakaria naamaan.
Logiikka Sakarin murjomisen takana oli, että Julius voisi muuten kutsua miljoonia palveluksia velkaa olevan vampyyrin apuun kun hän jäisi pentagrammiin ja häntä alettaisiin sulloa amulettiin. Jossain vaiheessa Sakarin hornanportti pitäisi myös sulkea, mutta se oli myöhempi murhe; Julius oli akuutimpi. Minä en voinut lähteä auttamaan rituaalissa, mutta voisin kyllä osallistua Sakarin aloillaan pitämiseen. Kati ja Aurora jäivät seurakseni - Kati varsinaiseksi lihakseksi.
Käärin hihani ja aloin takoa Sakarin naamaa nyrkeilläni. Olisin yhtä hyvin voinut nuijia tiiliseinää. Edes ghoulin voimilla en saanut häneen aikaan mitään merkittävää vauriota, tuskin edes satutin häntä. Kati saisi aikaan enemmän tuhoa, mutta loppujen lopuksi päädyimme vain ampumaan häntä sydämeen vaarnapyssyllä.
Sitten jouduimme tekemään samoin Auroralle.
Sitten odotimme.
Kummankin vampyyrin sydämessä oli puutappi, jota minä ja Kati pidimme paikoillaan. Jossain yläpuolellamme Julius oli saamassa ansionsa mukaan. Jos olisin kuukausi sitten ollut tässä tilanteessa, olisin varmaan etsinyt rautasahan ja sahannut Sakarin pään irti. Nyt en vain jaksanut. Aivan riittävästi väkeä oli kuollut, ja suuri osa syystä oli minun. En tahtonut enää lisää verta käsiini. Inhosin Sakaria, mutta en vain löytänyt tahdonvoimaa tehdä, mitä osa minusta koki yhä välttämättömäksi.
Epäilemättä joskus saisin vielä katua tätä.
//
Tulevaisuudenaikeita:* Yo-kyläläisten kuolemasta tai pahemmasta kohtalosta on tullut reipas moraalinen krapula Karille. Ei kiitos ihmisten tappamista aivan vähään aikaan, en tahdo satuttaa Sakaria ja vaikka Liisallakin on oikeasti kaikki syyt tahtoa murhata minut, en silti suorita mitään ennaltaehkäisevää teloitusta jos hän kropan saa. En suostu moiseen. Jos hän toteaa, että minun on kuoltava, hän varmaan pystyy sen tekemään; yritän kyllä suojautua, mutta en tapa häntä. Kuvittelen varmaan, että enää en käytä väkivaltaa edes itsepuolustukseksi, mutta käytännön tilanteessa varmaan luontainen pelkuruus ja pragmatismi ajaa tämän edelle.
(Kari taitaa olettaa, että peilihirviö oli syönyt ainakin osan väestä jo ennen kuin ikkunat räjäytettiin, kun logiikka oli että se näkyi peilissä aiemminkin ja selvästi pystyi kiskomaan ihmisiä sisäänsä; jos peilit rikotaan, eihän se otus mistään tyhjistä ikkunoiden aukoista paista ja siis luultavasti tuolloin olisi saanut hengiltä vain ne ihmiset jotka sattuivat olemaan ikkunoiden ja peilien sirpaleiden lähellä.)
* Soitetaan Tenkalle/Nirgolle, ja tarjotaan sille Johannan kroppaa. Jos kelpaa, homma ratkeaa ja Tenkka pääsee takaisin omaan kehoonsa.
* Jos Liisa ei saa kehoa, yritän kyllä manata hänet pois ja pysymään kuolleena. Tämä lähtee enemmän kabbalistisesta koulutuksesta: aaveet on saatettava lepoon, eikä heille sovi antaa elävien ihmisten kehoja. Tietty maaginen kiinnostus olisi Liisan palauttamiseen ihmiseksi, mutta oikeastaan en siihen kyllä tahdo osaa enkä arpaa. Jollain tavalla se rikkoo säädettyä kosmista järjestystä, ja pelkään että jos niin tehdään, käy vielä huonosti.
* Demoniveri Annessa ja muissa. Kunhan peilimörkö lakkaa vainoamasta ja ghouliveri kuluu loppuun, pitää alkaa taas tehdä magiaa. Tavoite on tosiaan tehdä pitkä sarja puhdistavia rituaaleja, joilla putsataan demoniset vaikutukset pois kavereista. Tahtoisin aloittaa Annesta, mutta se tuskin on helpoin kohde. Tärkein nyt kuitenkin. Jos saan vaikka Askon näkymättömästä piiristä auttamaan, voidaan yrittää lopulta vaikka rikkoa Sakarissakin oleva Helvetin portti. Asiaa pitää kuitenkin tutkia ensin, ei ole kiirettä yrittää heti sokkona.
* Helsinkiläiset ei enää kiinnosta. Selvästi ne ovat pelkkiä pellejä. Jos ne tulevat vittuilemaan Daturon kuolemasta, vittuilen kyllä takaisin. Lisäksi lupaan itselleni, etten enää koskaan lotkauta korvaakaan millekään uhkalle, jonka tiedotus on peräisin Sakarista. Kaverilla ei selvästikään ole mitään hajua siitä, mitä on tekeillä tai mikä on oikeasti vaarallista. Helsinkiläiset, tukholmalaiset, pah, itse se on suurempi uhka kaikelle elämälle.