"Cause I'm just a soul whose intentions are good
Oh lord, please don't let me be misunderstood"
Jostain syystä Santa Esmeraldaa kuunnellessani ajattelin Sakaria. Hän oli aina itse väittänyt, ettei hän ollut paha, ainoastaan väärinymmärretty. Mene ja tiedä, mutta hän oli nyt poissa, ja tämä oli parasta mitä vuoteen oli tapahtunut. Susa oli tehnyt hänestä onnellisen, mitä se sitten tarkoittikin.
Myös Johanna oli poissa, mutta sitä en tahtonut ajatella. Olisin tahtonut kuvitella hänenkin olevan onnellinen jossain, mutta epäilin että asia ei aivan näin ollut. Olin vatvonut hänen kohtaloaan melkein kuukauden ja edelleen se pulpahti välillä pinnalle. Ei vähiten, koska Nirgo käveli ympäriinsä hänen nahassaan.
Annelta lainaamani yöpymisvermeet painoivat tonneja kävellessämme Paraisten bussilta kohti kaupunginteatterin parkkipaikkaa. Teatterisillalla yhytimme Danielin, Annen vanhan koulukaverin, joka oli vuosien tauon jälkeen ottanut yhteyttä. Hän oli sanonut tahtovansa kadota hetkeksi. Ymmärsin hyvin tämän tarpeen. Poliisi ei ollut vielä ehtinyt saada minuakaan kiinni, eikä minula ollut kiirettä korjata tätä asiaintilaa.
Daniel kertoi tulevansa Israelista, ja joutuneensa islamistien tappolistalle. Jututin häntä heimoni iki-ihanan valtakunnan tilanteesta, ja tein pika-arvion miehestä: tavallinen palkkasotilas ilman ideologiaa, eufemistisesti "turva-alan palveluksessa". En yleensä pidä hänen kaltaisistaan tyypeistä, konseptuaalisesti, mutta toisaalta tulen minä toimeen Helenankin kanssa. Jokin Danielin tarinassa tuntui silti hieman väärältä. Vaikken koskaan ollut Pyhässä maassa käynytkään, tiesin hieman maailman tilanteesta salaliittokavereideni kautta, enkä ollut koskaan kuullut, että kukaan yksittäinen turvakontraktori saisi kuoleman fatwaa niskaansa. Seudulla kyllä oli paljon väkeä, joka suoritti tähdättyjä salamurhia - CIA, öljy-yhtiöt, Mossad... mutta näitä en jäänyt pohtimaan.
Pienten harharetkien jälkeen löysimme Susan mökille. Paikka näytti karmivalta - sekä rakennusteknisessä mielessä että horror-genren kannalta. Ketään muuta ei vielä näkynyt, joten kiertelimme paikkoja. Puoliksi odotin löytäväni ulkorakennuksen kirveestä veritahroja tai perniöläisen kylähullun syöksyvän jostain kimppuumme. Oli kylmä, eikä sisään päässyt, edes murtokeinoilla.
Satu ja Nirgo saapuivat viimein avainten kanssa. Heidän mukanaan oli Marko-keiju, jonka Satu oli poiminut paikalle henkiseksi tueksi. Mökki oli sisältäkin viileä, mutta viihtyisä, ja käytännöllisemmät joukossamme alkoivat lämmittää sitä.
Minä aioin ottaa koko keikan rentoutumisen kannalta. Satu ja Marko aikoivat unitrippailla Arcadiaan, Nirgo tahtoi tavoitella Atur-Johannaa, minä ajattelin vain juoda viskiä ja nauraa paskaisesti kaikille hommille joita minulle yritettäisiin tyrkyttää. Tämä oli nyt lomapäivä, eikä sitä pilaisi edes Nirgon penseily.
Kolmannenkin auton mukana tuli odottamaton vieras: Susa oli tuonut Sinin matkassaan. Sini ja Nirgo osoittautuivat heti kättelyssä epätoimivaksi pariksi, ja näyttivät siltä, että he saattaisivat saada aikaan aivan oikean tappelun. Kieltämättä Sini oli aika rasittava ja tyhjäpäinen - ex-ihmissusi muistutti eniten jotain pientä ja innokasta koiraa - mutta hänkään ei tuntunut liiaksi Sakaria kaipaavan kuultuaan tämän poistuttua kuvioista pysyvästi. Nirgo luennoi meille omasta uskonnollisesta näkemyksestään, minä kertoilin valikoituja parhaita paloja juutalaisten varhaisesta historiasta.
Jossain vaiheessa iltaa avasin viskipulloni. Anne katsoi minua paheksuvasti, mutta jutut ympärillä olivat käyneet selvälle ihmiselle vaikeiksi sietää. Nirgon ymmärtämättömyyttä kiusattiin häpeämättömästi, Sini ja Satu kohelsivat yhdessä ja suunnittelivat Turusta keijukaupunkia, Marko oli tylsä, Susa sekaisin ja Daniel aivan pihalla kuulemastaan. Jos miesparalla ei ollut mitään aiempaa kosketusta okkulttisiin asioihin, ei meidän puheissamme varmaan ollut hänestä vähäisintäkään järkeä.
Satun hyperaktiivisuus kävi hieman hermoille. Ehkä on turhaa hommaa yrittää puhua keijulle järkeä, mutta Satussa on myös ihmispuoli eikä tieto taistelun toivottomuudesta ole koskaan minua pysäyttänyt. Yritin vakuuttaa Satulle, että hän ei tahtoisi kauheaa keijulaumaa Turkuun, eikä ihmisten kaappaaminen Arcadiaan vasten näiden tahtoa ollut asia jota katsottaisiin läpi sormien. Tottakai keijut ovat kautta aikojen lapsia kaappailleet, ja vaikka ennemmin soin ihmisten muuttuvan keijuksi kuin vaikkapa ghouliksi, en silti tahtonut kaunista kansaa kasapäin ympärilleni. Minun oli aika helppo ymmärtää, miksi keijut ovat joillekin suurempi kauhistus kuin vampyyrit; kaoottiset, arvaamattomat ja tappavan voimakkaat läpeensä maagiset olennot tekevät elämästä helvettiä järjestelmällisemmille ihmisille.
Hämärtyessä sytyttelimme ulos tulia, ja vilkaisimme mökin molemmat kellarit lävitse. Ei niissä mitään erikoista ollut, mikä olikin hyvä jos täällä oli tarkoitus alkaa lipua maailmasta toiseen ja kuunnella viestejä tuonpuoleisesta. Harkitsin ajatusta kellarien vibojen lukemisesta pienellä rituaalilla, mutta sitten muistutin itseäni siitä, että olin lomalla, ja palasin yläkertaan juomaan ja kertomaan pöljiä juttuja roudariajoiltani. Muut paistoivat makkaraa ja sen sellaisia omituisuuksia.
Melko varhain Satu kävi nukkumaan voidakseen kulkea Arcadiassa. Nirgo vetäytyi niin ikään perähuoneeseen nukkumaan Johannan kirveen kanssa. Me muut roikuimme keittiössä syömässä ja puhumassa niitä näitä. Rentoutuminen oli toiminut aivan mainiosti, ja viski oli jättänyt minulle mukavan lämpimän olon. Danielkin oli voittanut suhtautumisvaikeutensa meihin saatuaan siemauksen.
Kun olohuoneen puolelta alkoi taas kuulua ääniä, siirryimme katsomaan mitä Satulle kuului. Ei hyvää. Arcadiassa joku sidheaatelinen oli tehnyt hänelle keijumetkut ja vaatinut häntä valitsemaan joko Arcadian tai ihmisten maailman välillä. Hän ei ollut edes saanut täytenä takaisin aiemmin omistamaansa keijumaiden avainta, vaan jonkin kertakäyttöisen kopion. Huolimatta mökin kuumuudesta hänellä oli kylmä. Ilman Markoa hän ei välttämättä olisi edes päässyt takaisin Arcadiasta.
Satu tuntui myös olevan hukassa ja todella huolissaan tapahtuneesta. Esitin hänelle arvaukseni siitä, mistä oli kysymys ja mitä hän voisi ehkä asialle todella tehdä. Panin taas merkille, että edelleen kun hän joutui todelliseen ongelmaan Satu alkoi ajatella kuin ihminen, eikä kuten keiju. Tämä ei luultavasti ollut hyvä piirre, koska suurin osa hänen pulmistaan oli keijupulmia.
Sitten Sini kysyi, mitä sitten jos jollakulla on niskassa nappeja, kuten hänellä.
Helsingissä oli todella tekeillä jotain mätää. Elokuun lopussa olin ilmeisesti itse täpärästi välttänyt moisten istukkaiden asentamisen itseeni, mutta Sini ei ollut yhtä onnekas. Oletettavasti kyseessä ei ollut pelkästään koriste. Yleinen arvio oli, että kyseessä oli laite, jolla ainakin voitaisiin havaita mitä istukkaiden kantaja havaitsi - tuskin samanaikaisesti, mutta ehkäpä purkamalla. Daniel sanoi törmänneensä kirjoituksiin vastaavista. Elektronista mielikontrollia, posthypnoottisia suggestioita... melkoista vainoharhailua, eikä tarkalleen minun alaani, mutta yhteensopiva monen jutun kanssa.
Kuka noita istutti ihmisiin? Supoko? Minun oli jotenkin vaikea uskoa valtion käyttävän rahojaan moiseen hightekkiin, ainakaan ilman jotain innokasta yksityistä sponsoria. Mutta kevään ja kesän juttujen perusteella Supo oli varsin todennäköinen syyllisehdokas. Heillä oli sekä motiivi että tilaisuus, keinoista vaan en ollut aivan varma. Tosin jos jollakulla tuollaista oli, kai heilläkin.
Daniel ja Marko pohtivat Sinin pään kuvauttamista. Ihan hyvä idea sinänsä. Foliohattujen käyttöönottoakin harkittiin, itse tuumin vain pitäisikö lähteä soittelulla ja kyselemisellä jäljittämään näiden laitteiden paperijälkeä.
Tämä ajatus keskeytyi, kun takahuoneesta alkoi kuulua hyytävää kirkumista.
Anne säntäsi perähuoneeseen oitis, minä pysähdyin vain poimiakseni mukaan liitua ja vettä. Jos Nirgo alkaisi skitsahdella, meillä olisi tulipalo käsissämme. Sentään hän ei vielä ollut ilmiliekeissä, mutta ääni jota hän piti oli kammottava. Pelkän säikähdyksen mentyä ohitsekin huudot aiheuttivat neuronien napsuntaa päässäni. Alkoholi onneksi pehmensi reaktiotani; en tiedä miten Anne selvisi.
Nirgo ei kuulostanut Nirgolta. Hänen vaatteensa savusivat, ja kun pudotin niihin hieman vettä, kirkuna vain paheni. Oliko tämä sittenkään Nirgo? Voisiko se olla Atur?
Ulkona oli täysikuu. Nyt ei olisi paras hetki ottaa riskejä. Aloimme peittää ikkunoita, peilejä ja muita heijastavia pintoja kankailla ja sanomalehdillä. Onneksi täällä ei niitä paljon ollut.
Lopulta Anne talutti täysin surkean näköisen hahmon olohuoneeseen muiden joukkoon. Se oli Johanna, toki, Atur-Johanna, ei Nirgo, ei Darya, ei se ihminen joka kehon alunperin oli omistanut. Meidän kaverimme. Täysin palasina.
Tämä veti maton jalkojeni alta. Olin pari viikkoa käyttänyt piehtaroimalla syyllisyydessä siitä, mitä oli lopulta käynyt, ja olin viimein kyennyt hyväksymään jotain siitä. Nyt syyllisyys tapahtuneesta palasi, laahusti tuskaisin askelin pienen mökin sohvalle. En osannut edes olla onnellinen, olin vain järkyttynyt. Mitä hänelle oli tehty? Missä hän oli ollut? Ja joutuisiko hän takaisin sinne?
Anne halasi Johannaa ja piti tästä kiinni. Muita en edes nähnyt, en kyennyt ajattelemaan. Tahdoin pyytää Johannalta anteeksi kaikkea sitä typerää mitä olimme hänelle aiheuttaneet, mutta en saanut sanaa suustasi. Johanna oli selvästi kauhuissaan, hän rukoili saada jäädä luoksemme, ja Anne vakuutteli hänelle, että häntä ei kukaan yrittäisi ajaa pois.
En käsittänyt paljon hänen jutuistaan. Murskautuneita siipiä, suojelusenkelin tehtäviä, kehon jakaminen Nirgon kanssa - kaikki muodosti minulle vain suuren mustan sopan. Jos Johanna ei olisi noin hajonnut, noin kertakaikkisen surkea ja nujerrettu, voisi tilanteeseen suhtautua muutenkin kuin kauhulla.
Tuskin edes tajusin, että Anne oli tarjoamassa minulle piparkakkua. Ei minun tehnyt mieli makeaa. Yritin turruttaa itseäni alkoholilla.
Jossain vaiheessa viinan läpi aloin tajuta, että Johanna ei enää itkenyt, eikä Satukaan ollut enää kääriytynyt vilttiin kauhun vallassa. Pöydän ääressä hymyiltiin. Joku lohkaisi jotain vitsin tapaista. Joku toinen vastasi siihen.
Vähitellen yleinen tunnelma kiskoi itsensä ylös suosta johon se oli vajonnut. Kun Johannan itku loppui, meille alkoi valjeta, että kaverimme oli todella palannut, eikä olisi vajoamassa takaisin hornan syövereihin.
Täysi hysteerisyys pääsi irti yllättävän nopeasti. Annekin sortui juomaan viskiä, Satu pelleili kaninpäätyynyn kanssa, Johanna käsitti yksinkertaisia asioita väärin ja Sini sekä Susa puhuivat pehmeitä. Kuin kaikki olisivat yhtä aikaa päättäneet jättää murheensa taakseen. Tai vetäneet viinaa, tai pilveä.
Tai keijupölyä. Susan pipareissa, joita kaikki sisälläolijat paitsi minä olivat syöneet. Daniel ja Marko olivat olleet ulkona tarjoilun aikana.
Minulta kesti pitkään epäillä tätä. Olin hilpeässä nousuhumalassa kuten muutkin, lauloin irlantilaista juomalaulua ja imitoin humalaista maagia joka kutsuu demonin tehdäkseen vaikutuksen kavereihinsa. Ajatukseni selvisivät käydessäni ulkona polttamassa savukkeen. Silti voitonriemu tapahtuneesta oli voimakkaimpana tunteenani. Ulkona oli ällistyttävän kaunista täysikuun ja tähtien valossa, joten poimin Annen mukaan ja vietimme romanttisen hömppätovin pihalla toisiimme kietoutuneina. Ehkä karun kaverin maineeni kärsii moisesta, mutta minkäs teet, yöllä jopa maaseutu voi olla kaunis. Mainitsin myös hänelle epäileväni, että Daniel ei puhunut kokonaan totta taustatarinastaan.
Valvoimme pitkään. Lopulta oma humalani vaihtui pehmeään laskuvaiheeseen, keijut, Sini ja Johanna painuivat nukkumaan, ja sain tilaisuuden kysyä Susalta, oliko hän syöttänyt tytöille jotain. Hän myönsi tehneensä niin, lisänneensä pipareihin onnellisuuspulveria. Hän sanoi, että sitä oltiin pyydetty.
Pahuksen Susa. En voinut olla hänelle kovin vihainen, koska tilanne oli todella kaivannut jotain sen tapaista. Jos en olisi ollut viikkoa jumissa Paraisilla, kaukana diilereistä, olsin varmaan voinut tarjota paria marisätkää ihmisille saman vaikutuksen aikaansaamiseksi. Silti olisin toivonut, että hän olisi kysynyt ensin. Olin itse ollut aivan vähällä syödä pipareita, ja ties mitä niiden ja alkoholin sekakäyttö olisi tehnyt. Tai no, kyllähän Anne molempia nautti.
Susa sanoi, että pöly sai nauttijan unohtamaan huolensa. Hyvä varmaan niin, minä en huoliani vain tahtonut unohtaa. Huolillani on ikävä tapa hiipiä selkäni taakse ja puukottaa minua jos en pidä niitä tarkasti silmällä.
Menin ulos pesemään hampaitani, ja törmäsin lähes itkevään Anneen, sekä Danieliin jonka kanssa hän oli puhunut. Daniel sanoi, että meidän oli keskusteltava. Ja mehän keskustelimme.
Daniel kysyi, mitä tekisin jos kuulisin, että pahin kuviteltavissa oleva olento palaisi. Jo tässä vaiheessa jotenkin arvasin mitä oli tulossa, Danielin silmistä ja hymystä. Ne olivat tutut. Odotin silti, että hän sanoisi sen.
Hän sanoi olevansa Sakari. Ihminen nyt, Susa oli antanut hänelle toisen tilaisuuden.
Perkele. Ihmekös että kaveri sopeutui älyttömään seuraan niin nopeasti.
Hän kertoi, että Anne ei kyennyt käsittämään hänen kertomustaan - hän unohti asian heti kun tästä mainittiin. Susan onnellisuuspöly, tietysti. Kaipa vaikutus menisi pian ohitse.
Hän kertoi myös kauhutarinoita Sinin niskanapeista ja tahosta niiden takana. Hän kertoi listasta, jolla oli ihmisiä - tarkkailtavaksi, implantattavaksi, tuhottavaksi. Olin kuulemma listan kärjessä.
Minua ei tämä juurikaan kiinnostanut. Sanoin hänelle, että jos hän oli palannut, sitten oli - minun kannaltani riitti, ettei hänellä ollut enää otetta Anneen. En pitänyt hänestä, mutta tehköön elämällään mitä tahtoi. En jaksanut ylläpitää vendettoja, ei niissä ollut mieltä.
Hänen varoituksensa tulivat toisesta korvasta sisään ja menivät toisesta ulos. En ollut koskaan saanut Sakarilta ensimmäistäkään hyödyllistä tiedonjyvää, ja viimeksi nähdessämme, kun pidin vaarnaa hänen sydämessään, vannoin etten enää koskaan lotkauttaisi korvaanikaan hänen jutuilleen. Hänelle taivas oli aina putoamassa, hirveitä asioita tapahtumassa, vaikka mitä kamalaa - ja koskaan hän ei ollut oikeassa. Viimeksi olin kuunnellut hänen uhkakuvaansa sen sijaan että olisin keskittynyt olennaiseen, ja tuloksena Johanna oli kadonnut, samoin ainakin 20 muuta. Hän oli paranoidi. Pitäköön huolensa, minä en niitä jakaisi.
Ja pitäköön salaisuutena paluunsa, ei olisi minulta reilua kertoa sitä kaikille. Toinen mahdollisuus ei ole mikään toinen mahdollisuus jos se pilataan heti alkuunsa. Tosin miksi pirussa hänen piti palata Turkuun? Eikö hän voisi aloittaa alusta vaikkapa Torniossa, tai mikä vielä parempaa, Milanossa tai Sydneyssä?
Silti edes tämä uutinen ei pilannut hyvää tuultani. Olimme saaneet Johannan takaisin. Palasin sisään ja kävin Annen viereen nukkumaan. Tyttöni oli puoliunisesssa humalassa ja puhui päättömiä, mutta puhukoon, minä rakastin häntä yhtä kaikki. Vaikka hän sitten näkisi ikkunasta hämähäkinmuotoisia pilviä.
//
Aamusta tai kotimatkasta ei ole erityistä kerrottavaa, tosin Kari kysyi Sadulta mitä hän kuvitteli Sakarille käyneen ja mitä tekisi jos tämä joskus taas ilmestyisi kuvioihin. Mitään selvää vastausta ei saatu. Seuraavana iltana Kari yritti taas kertoa Annelle Danielista, tuloksetta.
Kun merkit onnellisuushumalasta eivät kahdessa päivässä häviä, Kari toteaa ryhtyvänsä itse toimiin. Jos Anne lähtee reissuun ja sieltä alkaa kuulua päättömiä, Kari muuttaa Paraisten talon ulkorakennuksen alkemialliseksi laboratorioksi ja ryhtyy tutkimaan, mitä onnellisuuspölylle oikein voi tehdä ja millä sen vaikutukset saa kumottua. Kaksi viikkoa tätä puuhaa toivottavasti tuo tuloksia.
Lasselle kerron tapahtuneesta kyllä kaiken. Hän saa tietää myös Sakarista, muille olen vaiti. Pyydän myös hänen apuaan keijutomun tutkimusessa, samoin kuin kenen tahansa muun joka vaan kynnelle kykenee. Mali olisi hyvä apu jos hänet saisi kiinni.
Jos Karille alkaa nimittäin käydä ilmeiseksi, että vaikutus ei tosiaan itsestään katoa, hän alkaa oikeasti pelätä. Maailma on vaarallinen paikka eikä siellä selviä elossa siten, että unohtaa kaikki huolensa ja on jatkuvasti onnellinen. Viikossa Susa alkaa olla Karin suosikki-inhokkilistalla, tosin syyntakeeton hänkin taisi olla pulveria jaellessaan kun oli itsekin sitä niin paljon käyttänyt.
Saapi nyt nähdä mitä tapahtuu, mutta mm. seuraavaan voi varautua:
* Jos vaikutus ei lainkaan haihdu, Kari työskentelee vastalääkkeen parissa kunnes palaa loppuun. Jos näyttää siltä, että tytöt ovat lopullisesti keijuuntuneet, Kari toteaa, että tämä on nyt riittävästi, ja katoaa vähin äänin paikkakunnalta enemmän tai vähemmän pysyvästi. Kari ei kestä katsoa Annea järkensä menettäneenä, ja selvästi tämä on aivan yhtä onnellinen ilman häntä.
Kari ei nimittäin ole ollenkaan hyvä sellaisten ongelmien kanssa, jotka edellyttävät että hän puuttuu toisten itsemääräämisoikeuteen. Ghouliuden kanssa oli sama juttu: tavallaan hän tiesi, että Anne ei ollut oma itsensä Sakarin vallan alla - mutta silti hän koki aivan kammottavaksi ajatuksen puuttua johonkin, joka oli periaatteessa Sakarin ja Annen keskinäinen juttu eikä hänelle kuulunut. Nyt sama on tullut uudelleen: jos Anne vakuuttaa olevansa onnellinen, ei Karilla ole energiaa murtautua uudelleen tuon vakuuttelun läpi, ei hän jaksa päättää että hän itse tietää paremmin mikä Annelle on hyväksi. Ihmisten oikeus säätää itse elämäänsä on tosi syvällä vanhan punkkarianarkistin arvomaailmassa, ehkä liiankin syvällä. Joten jos tästä ei toivuta, Kari ei vaan jaksa.
* Jos vaikutus haihtuu, Kari haluaa Susalta vakuutuksen, että mitään tällaista ei enää koskaan tapahdu. Jos hän ei sellaista saa, hän varmaan toteaa että pitäköön sitten tunkkinsa, tähän mielipuolten pesään ei jäädä. Pois joka tapauksessa, tosin siten että Anne pyydetään mukaan. Jos Anne ei lähde, Kari varmaan päätyy joka tapauksessa lähtemään.
Tässä kun vaikuttaa se, että Kari ei oikeasti ota hyvin ystäviensä menettämistä tai sen jatkuvaa pelkoa. Jos hänen ystäväpiirissään on joku tuolla tavoin aktiivisen itsetuhoinen tai todellisuuspakoinen - ja vieläpä taipuvainen taltuttamaan sitä puolihuolimattomasti kaikkiin muihin ympärillään - hän kyllä menee pois tämän luota, kauas. Hän ei tahdo elää ympäristössä, jossa kuka tahansa hänen ystävänsä voi koska tahansa joutua hullun kaaosmaagikeijun uhriksi.
* Yleisesti: jos tyttölomalta pohjoisesta kuuluu niin kauheita juttuja kuin mitä Cosmicissa kävi ilmi, Kari on kotona todella hajalla huolesta. Hän tietää, ettei voi tehdä mitään ennenkuin tytöt palaavat, joten hän joutuu vain toivomaan että he selviävät hengissä eivätkä tapa ketään. Seuraava peli tulee luultavasti Karillekin olemaan aivan hirvittävän ahdistunut ja moraalisen krapulainen.
* Daniel/Sakarin juttuihin implanteista ei paljon huomiota kiinnitetä. Helsinkiin ei mennä ja Turun poliisia yhä vältellään, mutta sen enempää eivät nuo asiat kiinnosta. Ja jos Daniel kuvittelee tuppautuvansa kylään Paraisille, mä kutsun sen sisään, juon sen kanssa viinaa kunnes siltä lähtee taju, ja toimitan ilman rahaa ja henkkareita ruotsinlaivaan. Nyt se on vaan ihminen, joten siihen tehoaa tavalliset metkut, ja mulla on luultavasti noin 20 kertaa parempi viinapää kuin sillä.
//
Loistava pelipaikka! Siellä oli…kellari! Kaksikin. Ja tietty ne piti tarkistaa, jotta voidaan sanoa ettei siellä mitään ollut kun viimeksi katottiin. Ainoa miinuspuoli paikassa ovat hiiret, jotka taisivat pitää bileitä patjassani, syödä mutustaa kannatinpalkkeja ja hillua myös seinien välissä. Ainakin niitä kuunnellessa meni yö…
Nirgo aloitti pelinsä vittuuntuneena. Yleensäkin Nirgon perusluonne oli vittumaisuuteen taipuva ja siis tyyppi joko halveksui, mökötti, julisti tai oli muuten ikävä. Miksi sitä piti mökillekin lähteä tätä varten? Typerää, Nirgo aavisteli pahaa. No, olihan kirves mukana ja usko horjumaton. Sillä selvittäisiin, vaikka typerät ihmiset kävivätkin hermoille, etenkin se Sini-niminen idiootti, joka ei osannut sanoa oikein nimeä Nirgo. Ja ihmiset vain lusmusivat! Jauhettiin sontaa niin että Nirgoa ällötti ja pappi päätti lopulta nukkua vaikka vihalla! Tänne vaan joku kalpea haamu niin se kyllä kuulusteltaisiin!
Samaan aikaan toisaalla: aturilla ei ollut kivaa. Ei yhtään. Joten poishan oli päästävä ja Ahura Mazdalle tarjottiin seuraavaa diiliä: katsos noita tyyppejä tuolla, sytyttelevät kynttilöitä ja muistavat hyvällä…niistä saisi seuraajia ja minähän voisin ruveta vähän niinkuin suojelusenkeliksi? Pliiiiis? Olen tällä hetkellä ainut ylimaallinen alaisesi, joka on edes hengannut maapallolla vuosituhansiin…paras vaihtoehto tosiaan kun tiedän näistä jutuista. Ja niin…suunnattomassa viisaudessaan Ahura Mazda repi aturinsa seinältä ja heitti tämän takaisin maahan, vanhaan ruumiiseensa.
Nirgo näki omituista unta tulisesta paikasta ja tyypistä jolla oli tuliset siivet. Joka tuli lähemmäs kunnes…ei helvetti, minähän en tätä ruumista luovuta! Joten Nirgo vastusti parhaansa mukaan, vaan hävisi, sillä kun taivaasta kuvainnollisesti sinkoutuu yksi protoarkkienkeli/langennut enkeli/elävän tulen avatar päin näköä niin siinä tavallinen ihminen ottaa kyllä ruumiista hatkat. Nirgo ei ollut tavallinen ihminen, joten jäi ottamaan lukua mielen perukoille herätäkseen myöhemmin…vittuuntuneena.
Atur siis havaitsee repivän kivun siivissään, taisi jäädä muutama höyhen taas jälkeen niistä perhana ja sitten…alaspäin, alaspäin…makaa sängyssä selällään kirvestä puristaen ja vaatteet savuten. Ensimmäinen akuutti tunne on…kipu siivenriekaleissa. ”AUUUUUUUUUUH!” (Tästä larpeissa kurkku suorana huutamisesta alkaa tulla paha tapa) Sattuu, veden pisarointi on loppunut, valoa, ääniä, ihmisiä, hourailenko minä, miten niitä voi olla samassa sellissä kanssani, ehkä tämä on vaan joku jumalan kiero pila, missä sitä taas ollaankaan ja kuka ja mitä ja…ei saa enää satuttaa! Vähitellen tajutaan, että se millä yritetään kaivautua pakoon seinän läpi on käsi, ja että makaa sängyssä. Ruumis? Minulla on ruumis? ”Nirgo?” Kuka Nirgo? ”Atur?” Ynähdetään jotain myöntävää ja samalla tajutaan, että siinähän on Anne. Friikkaillaan kyllä vielä ensiluokkaisesti jonkin aikaa inisten että ei saa päästää sinne takaisin kunnes lopulta vakuututaan siitä että tässä voi rauhassa hengittää jonkun aikaa. Pelastus! Tai ainakin pelastus jonkin aikaa…hyvä luoja, minä pääsin pois! Puristetaan tyynynä toiminutta karvaliiviä ja kiitetään hartaasti kaikkia luomakunnan voimia samalla kun pelätään, että hetkenä minä hyvänsä…oletkin takaisin siellä! Lopulta Johanna saatiin suostuteltua tulen ääreen ”olohuoneeseen” ja siinä sitten koomailtiinkin ja kerättiin ansiokkaasti säälipisteet totaalisen pihalla olevalla ilmeellä. Atur oli vaan niin kickseissä siitä että pääsi pois, edes hetkeksi. Annen ja Karin syyllisiä ilmeitä oli kyllä ihan hajotus katsoa, mutta enpä sitten laittanut Johannaa salamana toipumaan kun se oli kerran viettänyt pari kuukautta kidutettavana. Tämän ongelman hoisivat hetkeksi pois päiväjärjestyksestä Susan keijukeksit. Ongelmat katosivat, vaikka varovaisuus ei kyllä tyystin. Esim. suklaasta pidättäydyttiin edelleen, koska ei oltu varmoja sen suotavuudesta Ahuran silmin.
Loppuilta menikin sitten istuskellessa, makkaraa syödessä ja kikattaessa. Kaikki vaan oli niin hauskaa. Satulla, Annella ja Susallakin oli hauskaa ja Kari, Daniel ja Marko…nooh, ne vaan joutuivat kestämään sitä että meillä oli hauskaa.
Mul ei menny järin hyvin. Saija ja Sakari oli hävinny mystisest sillon, ku olin ollu Stadis bilettääs - oli se kyl aika tyhmä veto lähtee sinne. Eli siis mul ei ollu enää duunii, ja rahat oli hiljalleen loppumaan päin, ja sit ku ei ois rahaa maksaa vuokraa, ni kämppäki menis...
Olin kuullu Susalta et joku porukka on lähös jonneki mökille, ja et ainaki Kari ja Anne on siellä, ja sit jotain keijusälää. Se kuulosti must aika kivalta, ja Susa lupas ottaa mut messiin, jos roudaisin itteni Saloon. Siispä tein sit nii, ja se poimi mut kyytiin sielt Salon juna-asemalta. Ja sit me ajeltiin autolla johonkin tosi korpeen, missä se mökkimesta oli.
Heti ku päästiin mökin pihaan, törmäsin johonki ihan uuteen tyyppiin. Sen nimi oli Marko, ja vähä myöhemmin tuli selväks, et se oli keiju, paitsi et aika tylsä sellanen. It-netti-keiju-setä. Nörttikeiju. Pöh. Sit siel oli toinenkin uus tyyppi, semmoinen Daniel, jonka mä sit päätin nimetä Taneliks. Se muistutti vähäsen Sakaria, mut ilmeisesti oli ihan pihalla ihan kaikesta, ja ihan tavallinen ihminen vaan. Voi raasua. Saipa ainaki kertarysäyksellä selville, et maailmassa on paljon outoja tyyppejä. Nii, muita ketä siel oli, oli Satu, mulle jo ennen tuttu keiju, ja sit tosiaan Susa, ja Kari ja Anne, ja sit Johannan ruumiissa asustelevia tyyppejä. Eka siin oli joku semmoinen Nirgo tai jotain, joku Snirkki, joka oli kuulemma assyrialainen pappi, mitä ikinä se sit meinaakaan.
Kariihan mä oikeastaan ehkä lähinnä olin tullu tapaamaan, koska mä tiedän, et se tietää kaikkee. Eli mä yritin sillai vaivihkaisesti siltä kysellä juttuja. Sain siltä, ja muiltakin, aika monipuolisen ja sekavan kuvauksen siitä, mitä Turus oli käyny sillon, ku mä olin Stadis, eli kuin siit talosta, mis Johanna asu, oli posahtanu kaikki ikkunat. Kukaa ei oikee tuntunu tietävän ihan kaikkee, mitä oli käyny, mut Johanna, tai siis Atur... mut en mee vielä asioiden eelle, no, se tyyppi kumminki, oli painanu jotain nappia, minkä se oli saanu Karilta ja kait Sakarilta, mikä sit oli kosauttanu ne ikkunat, ja sit Satu ja jotku muut oli mättäny Sakaria (jes!), ja jotain semmosta. Ja nyt Kari oli työtön ja rahat ihan loppu, vähän niinku mäkin, paitsi et se sentään ees osaa jotain järkevää.
Ni, niist mun muista ongelmista sit. Se tuli aika äkkii selväks, että sekä Saija että Sakari on pysyvästi pois kuvioista, ja samoin Julius, et niistä ei tarvis välittää, mut toisaalta, tosiaan, eipä tulis rahaaka enää. Ja sit Kari myös sano, et se sudensielu, jos se on menny, ni se on sit menny, ja se siitä. Ei sitä saa takas. Prkl. No, mut ei se mitään. Kuulemma on ihan helppo tapa tehä must taas susi: pitää vaa hommaa joku susi pureen mua. Tietty sit se jotain selitti, et se ei välttis toimis ja vois olla vaarallista, mut mitä sit. Jos se on ainoo mahollinen tapa, ni totta kai mä koitan sitä. Pitää vaan ettii Kati käsiini ja pyytää sitä vähä puraseen. Kyl se varmaan suostuu.
Ne hemmetin nappula-neppari-niskajutut nostatti heti melkosen älämölön. Jotenki kaikki hyppäs pari metriä taaksepäin, ku kysyin, mitähän semmoset vois olla. Ne oli kuulemma kuulleet, et sellasia vois ihmisille ilmaantua, jos ne käy Stadissa, mut ei ollu aiemmin nähneet sellasia oikeesti. Nytpä näkivät sit. Ja sit ne kehitti kaikkii aika järkkyi teorioita, miten joku sit vois ehkä liittää mut johonki tietokoneeseen ja lukee ajatuksia tai vaik ties miten syöttää uusia tai jotain. Pelottavaa. Mun eka ajatus oli tietty vaa ottaa joku teräase ja nyhtää ne irti, mut sit noi muut oli sitä mieltä, et se ei ois fiksuu, ku ne varmaan menis ehkä syvemmällekin, ja ne oli sitä mieltä, et ne pitäis mennä kuvauttaan tai jotain. Ja sit ne myös oli sitä mieltä, et vaik ny periaattees S & S on pois ja mun ei sillee oo pakko olla Turussa, ni ehkä nyt ois kuitenki parempi, niin kauan ku ei tiietä, mitä siel Stadis voi käydä. Tampere vois kuulemma olla enempi jees, mut ei ihan just nyt vielä ainakaan.
Mua ei kauheesti houkuta ajatus mennä johonki sairaalaan jotain säätään, ku en mä ees oo sairas, ja ne mestat on oikeesti niin kolkkoi ja ikävii, ja saasta, en mä ehkä ees halua tietää, mitä kaikkee joku Supon sika on oikeesti mun päähän installoinu.
Jeh. Ne oli ne mun ongelmat. Muillaki oli ongelmii: Satu kävi jossain unimestas, siel Arkadias kai taas, mistä ne keijut aina höpisee, ja sit se hommas sielt jonku avaimen. Se vaa oliki sit vääränlainen avain, ja kaikki meni muutenki pieleen, ilmeisesti, ku se meinas jumittaa johonki limboon ja sit Marko kävi pelastaa sen, mikä oli tosi söpöö. Satun oli pitäny saada avain, et se voi mennä takas sinne Arkadiaan aina ku se haluu, ja nyt se saiki vaan one-way-ticketin, et joko sen pitää pysyy tääl ihmisten seas ja vaikuttaa nii ihmiseltä ku olla ja voi, tai sit mennä sinne Arkadiaan ikiajoiks eikä ikinä tulla tänne. Ihan syvältä tommone. Mut eiköhän se jotenki selvii, koska ainaki Karilla ja Tanelilla oli jotai ideoita.
Sit oli tosiaa tää Johanna/Nirgo/Atur-tapaus. Eli siis, ilmeisest oikee Johanna on kuollu jo joskus ajat sitte, ja sit sen ruumiis on asunu kaikkii tyyppejä. Ja Atur on niist yks hyvä tyyppi, se on joku ihme tulihemmo, millä on kolme parii siipiä, ja se palvoo jotain ihmeen pyhää Mazdaa. Joku Ahura Mazda tai jotain se kai oikeesti oli, joku zoroastrilaisuus-systeemi. Mut sillon siinä ikkunanpoksauksessa oli samalla sattunu kaikkee, ja sit siin Johannan ruumiis oli ollu joku, ja sit joku muu, ja sit toi Nirgo oli tullu siihen. Ja Nirgo oli tosi tylsis tyyppi, se vaa yrmyili kaikille, mut sil oli loistavii ilmeitä kyl. Nirgon oli sit tarkotus nukkuu tääl jonku kirveen kans, jos sit joku kuollu tulis vierailee sen luo yöl ja selittää jotain. Enkä mä ihan tajunnu, ketä ne oikeen odotti, mut sit se, kuka tuli, oli se Atur. Atur (Johannan ruumiissa siis) oli eka vähän aikaa ihan sekasin, mut ku se vähän selkiinty, ni mä vähän opin ehkä tunteenkin sitä, ja se oli tosi rento tyyppi. Se Snirk
No juu, ilta parani kummiski huomattavasti siin vaihees, ku Susa tarjoili pipareita. Ne oli sinisii, ja niis oli paljon nonparelleja, ja sit kaikki olikin oikeastaan aika kivaa. Elämä ei näyttänykään niin pahalta. Oltiin sit aika onnellisii loppuilta, me ketkä oltiin syöty niitä. Kari ei vissii ihan kauheesti ollu ilonen ku Susa oli niit meille syöttäny, mut ei se mitää, koska se oli ihan mukavaa, ja Kari ny on vissiin vähän tollanen tiukkis toisinaan.
Ja sit me mentii nukkuun jossain vaihees, ja sit siel juoks hiirii yöllä, ja sit mä heräsin hirveeseen tömäykseen, ku rastas lens päin ikkunaa ja kuoli. Ja sit sain Tanelilt kyydin pois sieltä.
Eli siis, ylipäänsä, ei yhtää hassumpi mökkireissu. En mä ehkä kauheesti taas saanu mitään aikaan, mut enpä ainakaa vissiin järkänny mitään isompia ongelmiakaan, ja mul oli aika kivaa.