SGIEBELGERB
Ei mainoksia, ilmaisjakeluita tai kulttien keräyksiä. Ei vastaanottoa
kenellekään, jonka nimessä esiintyy sana "Korppi" millään kielellä.
Ovisummerin pärinä enemmänkin raastoi kuin napsautti minut hereille. Vilkaisin kelloa: seitsemän jotain. Kuka sadisti minua tähän aikaan häiritsisi? Ja miksi makasin patjallani täysissä pukeissa?
Ovelta sisään hyppäsivät Anne ja Susa. Annen puhetulva oli kaataa minut selälleni, ja pitkän tovin uskoin olevani edelleen unessa. Jutut lohikäärmevauvasta aamuvarhaisella eivät olleet kaikkein todentuntuisimpia, oma fiilikseni oli kuin krapulainen, mutta suussa ei maistunut alkoholi. Olin käynyt nukkumaan kiltisti kirja kainalossa yli kuusi tuntia sitten, miksi minun oloni siis oli kuin viikon vanhalla lasagnella?
Susa sanoi jotain aurastani. Välähdyksenomaisia kuvia viime yöstä palasi mieleeni. Olin ollut liikkeellä jonkun kanssa - tuntemattoman naisen. Asunnossani oli vaatteita, joissa oli palojälkiä. Uuden kämppäni tyhjyydessä ne pistivät silmiin. Mitä ihmettä täällä oikein oli tapahtunut?
Pikainen aamiainen Aschanilla auttoi minua kokoamaan ajatukseni. Anne oli viettänyt yönsä keijumaassa ja toiminut ottoäitinä lohikäärmeenpoikaselle, samalla kun hänen sisällään ollut enkeli oli koettanut vapauttaa Susan päänsä painosta. Anne oli ilmeisesti jostain täysin omituisesta syystä saamassa keijumaisia piirteitä itselleen - hän alkoi vähitellen muuttua varsinaiseksi okkulttisten voimien kohtauspaikaksi. Susa taas kertoi Liisa-nimisen vampyyrin saapuneen kaupunkiin. Liisa oli Daturon ottotytär. Liisa tahtoi varmaan tietää mitä oli tapahtunut. Liisa oli luultavasti kysynyt minulta.
Poistuin kahvilasta Lassen kellariin. Hienoinen syyllisyydentunto paikan käyttämisestä vaivasi minua, mutta mitään muutakaan keskustassa sijaitsevaa rauhallista pyhättöä minulla ei oikein ollut. Kuluneen viikon aikana maaginen huono karma oli ollut vähitellen jättämässä minua, ja uskoin pienten rituaalien kokeilemisen olevan turvallista.
Kahta rituaalia myöhemmin istuin voipuneena kellarin nurkassa ja koetin hieroa raajoihini elämää. Loitsut olivat onnistuneet, mutta heti kehät murrettuani tajusin, että olin heikko ja henki ei kulkenut. Minussa oli jotain pahasti vialla. Taikani olivat myös kertoneet, mistä oli kysymys. Elimistössäni oli vampyyrin verta, eikä aivan vähän.
Olin juonut yöllä vampyyrin verta.
Loitsujen aiheuttama huonovointisuus kulki koko sieluni läpi. Oli mahdotonta erottaa, mikä oli fyysistä ja mikä oli henkistä. Näin ei koskaan pitänyt käydä. En ole näin varomaton, en ole näin huolimaton. Minähän olen okkulttinen jonglööri, minä olen legendaarinen vaikeuksista luistaja, arkipäivän Hämähäkkimies tupakan ja pitkän rotsin kanssa. Minä olen niin kiero, ettei luotikaan satu. Minä. En. Ole. Minkään. Verenmijän. Sätkynukke.
Jos toistelisin tuota litaniaa riittävästi, alkaisin ehkä uskoakin siihen.
Ajatus verikahleesta oli hirvittävä. Miten paljon olinkin sitä inhonnut Lassessa tai Annessa, vielä enemmän se kammotti minussa itsessäni. Se hyökkäsi kaikkea sitä vastaan joka olin, kaikkia niitä piirteitä joiden avulla määritin itseni. En tahtonut olla kenenkään orja, en kenenkään määräiltävissä.
Ei ihme, ettei magia sujunut. Sefiroottiset voimat näkivät tapahtuneen vähintään yhtä suurena petoksena heitä kohtaan kuin minä koin sen hyökkäyksenä. Varmaan sain tehtyä loitsuni vain luontaisen kierouteni ansiosta tai jotakin.
Ulkona satoi kaatamalla. Palasin tyhjään asuntooni, ja savukkeen ja suihkun jälkeen soitin Lasselle. Kerroin lyhyesti tilanteeni ja pyysin apua. Minun olisi tehtävä Liisalle sama asia kuin hänen ottoisälleenkin. Ensin hänet pitäisi löytää. Vanhanaikainen Liisa majailisi varmaan jonkin vanhan rakennuksen kellarissa, joten otin Lasselta sopivan luettelon keskustan vanhoista paikoista.
Soitin Annen auttamaan mestojen koluamisessa. Lamaannus alkoi väistyä, mutta tilalle tuli huimaava epätoivo. Jos Liisa oli juottanut minulle vertaan, hän oli varmaan myös kuulustellut minua. Se tarkoitti, että hän tietäisi Daturon kohtalon, tietäisi aikeemme selvitä Helsingin tiedusteluista, tietäisi meidän kaikki suunnitelmamme. Ja hän oli läheisissä väleissä Helsinkiin. Jos hän saisi sanan heille, se olisi loppu. Minulle, Annelle, Lasselle, ja varmaan kaikille jotka me tunnemme. Meidän aikeemme tällä hetkellä eivät kestäneet minkäänlaista tarkastelua.
Onneksi Liisa oli vanhanaikainen, eikä käyttänyt sähköpostia tai puhelinta. Jos hänet löydettäisiin tänään, asiat voisi korjata. Se vaatisi taas yhden murhan.
Raatihuoneen kellarin oven mystisten jälkien tutkiminen johti taas heikottavaan oloon. Olin saanut Lasselta jotain sekavia tekstiviestejä, joiden perusteella menin Annen kanssa kirjaston lähelle yhyttääkseni hänet. Lassella oli mukanaan valkoisiin vaatteisiin pukeutunut hassun näköinen nuori tyttö. Kun Anne näki tämän, hän kiljahti riemusta ja halasi tätä. Tyttö oli lohikäärmeenpoikanen hänen unestaan.
Jos muu tilanne ei olisi ollut niin ahdistava, olisin nauttinut seuraavan parin tunnin absurdiudesta täysin siemauksin. Kävimme Susan ja lohikäärmeenpoikasen (joka sai nimekseen Ti-ti-uu) kanssa syömässä. Ti-ti-uu oli päätynyt Lassen ovelle ilmeisesti aiemmin näkemämme keijuennustuksen mukaan - "dragon at a wizard's door" tosiaan. Pastapaikan pitäjä väitti isäni käyneen myös syömässä, mutta toivoin hänen erehtyneen. Joachim Sgiebelgerb ei ollut tyyppi joka tulisi kummittelemaan 15 vuotta kuolemansa jälkeen, toivottavasti ei vaikka minä näyttäisin lopullisesti lipsahtaneen kaikkien kabbalististen traditioiden ulkopuolelle ja muuttuisin ghouliksi.
Päivän aikana kävi ilmi, että kaikki tuntuivat tahtovan Liisan pään vadilla. Susa, Sakari, jopa Julius. Ti-ti-uu paikansi meille kolme paikkaa joissa asuu suuri pahuus ja joissa tämä vampyyri voisi olla - ja yllättäen yksi oli talo jossa minä asuin. En näköjään vaan voi voittaa asuntomarkkinoilla. Palaneet vaatteet kotonani jättivät minut aprikoimaan, olisikohan Liisa voinut jäädä auringon yllättämäksi kotonani, ja livahtaa kellariini. Meillä ei kuitenkaan ollut valoja tai aseita tutkia paikkaa.
Puolalanmäki ja Vartiovuori olivat niinikään vesiperiä, ja jälkimmäinen viimein vakuutti minut siitä, että magian tekeminen olisi hyvä jättää auraltaan puhtaammille vähäksi aikaa - mutta jotain pahaa siellä oli ainakin ollut. Annen lähtiessä tapaamaan Sakaria sain viimein Lassen ylipuhuttua hypnotisoimaan minut. Menimme hänen luokseen, ja hän näytti yhtäkkiä saavan muistiinsa aukon. Hän ei muistanut mitään kahden tunnin harhailustamme kaupungilla.
Onneksi olimme käyneet ostoksilla Partiovarusteessa, ja näytin hänelle, että hänen kynälampussaan oli nyt polttimo, joka aiemmin oli ollut rikki. Hänen muistinsa tila huoletti minua, enkä tiennyt mitä sille voisi tehdä, mutta se ei ollut ongelma joka söisi meidät auringon laskettua. Liisa oli. Niinpä koetin rentoutua, ja vajosin hypnoosiin.
Tavallisesti en usko olevani kovin suggestioaltis, mutta kuitenkin Lasse sai kaivettua päästäni ulos jotain viime yön tapahtumista. Hypnoosi tarjosi minulle hetken lepoa, ja sen jälkeen olo oli hieman skarpimpi. Olimme olleet Vartiovuorella, jossain vaiheessa Liisa oli pudottanut käsilaukkunsa, kenties vuorelle. Ehkä se olisi yhä siellä. Mutta mitään hyötyä siitä ei välttämättä olisi.
Sakari oli jättänyt pari päivää sitten huostaani järeitä vampyyrintappovälineitä. Olin tietysti varastoinut ne Lassen kellariin, ja nyt kävin hakemassa yhden niistä sieltä. Vaarnapyssyllä saattaisi olla Liisaan riittävän pysäyttävä vaikutus, ja auringonvalo varmaan voisi viimeistellä sen mitä puu aloitti. Vaan pystyisinköhän edes ampumaan Liisaa? Pystyin tuskin edes ajattelemaan selkeästi.
Tulin etäisesti tietoiseksi siitä, että koko aamupäivän olin vain säntäillyt ympäriinsä vailla mitään järkevää suunnitelmaa. Osittain se oli varmaan paniikin syytä, mutta se saattoi johtua myös verikahleen alusta. Jokin osa tajuntaani ei takuulla tahtonut minun tekevän mitään Liisaa vastaan...
Sitten Susa kertoi Annen ja Sakarin olevan kaupungin virastotalon takana, ja Annen olevan aika hajalla. Syöksyin sinne vikkelästi. Anne lojui nurmikolla, Sakari lymyili varjoissa pensaikossa. Ilmeisesti muutos keijumaisempaan suuntaan oli jo vaikuttamassa: Anne ei voinut olla Sakarin lähellä. Kaiken synkkyyden läpikin tämä tuotti minulle häijyä vahingoniloa, ja koin oloni hieman halpamaiseksi sen vuoksi. Etenkin kun Sakari oli ilmeisesti täysillä mukana hankkeessa etsiä ja tuhota Liisa. Tähtitorninmäellä aistimani pahuus oli ilmeisesti ollut yksi Sakarin piilopaikoista, ja hän kertoi sen auliisti.
Ehkä Sakari ei ollutkaan niin läpeensä paska tyyppi.
Puimme hetken ajan suunnitelmiamme. Julius tahtoi myös Liisan, ja me emme halunneet hänen sekaantuvan asioihin. Sakari pakeni maan alle, Anne ja Ti-ti-uu lähtivät hämäämään Juliusta, minä ja Susa otimme aseet ja lähdimme Liisan mahdolliseen lymypaikkaan.
Vesiperä - ei minun kellarissani. Turvauduimme lopulta Juliukseenkin, näytimme hänelle palaneita vaatteita ja selvitimme, voisiko hän haistaa niiden haltijasta jotain. Ei mitään uutta.
Viimeisenä mahdollisuutena matkasimme Tähtitorninmäelle. Tarkistimme varmuuden vuoksi Sakarin piilokolon, mutta mielipuoli oli räjäyttänyt siellä valtavan määrän napalmia ja tuhonnut kaiken mitä siellä olisi saattanut olla. Paikka oli hävityksen kauhistus, ja palautti mieleeni sen, että pohjimmiltaan Sakari oli kuitenkin pelokas psykopaatti vailla suhteellisuudentajua. Kuka hullu virittää kauko-ohjattavia pommeja kaupunkiasunnolleen?
Päivänvaloa oli jäljellä vielä joitain tunteja. Jossain mäellä oli - ehkä - Liisan käsilaukku. Ja jos elämä toimisi kuin elokuva, sieltä löytyisi ehkä jotain hyödyllistä, jotain jolla voisimme kääntää tilanteen eduksemme. Jos. Oljenkorsia, mutta muutakaan ei ollut.
Mäki oli täynnä muitakin korsia. Polkuja oli lukematon määrä, umpeenkasvanutta tiheikköä sen varrella valtavasti. Jos tänne jonnekin oli pudonnut laukku, sitä ei löydettäisi kuin ihmeellisellä onnella. Ei ennen pimeän tuloa. Eikä ihmeellistä onnea tänään ollut.
Lopulta en jaksanut enää turhalta tuntuvaa etsintää. Istuin Annen syliin puhelemaan. Pian kaikki saattaisi olla ohi, meidän pitäisi paeta eri suuntiin, kaupunki olisi jätettävä jos Liisa saisi tietonsa helsinkiläisille. Annen sisällä keijuluonto ja ghoulius alkaisivat pian käydä todellista taistelua, ja minä tiesin kumman toivoisin voittavan.
Ajatus siitä, että olisin itse sivussa kärsinyt yhtä kovan tappion jäyti minua. Mutta pakotin sen pois mielestäni. Ehkä en tällä hetkellä ollut maagi, tai oman itseni herra, mutta ei Liisakaan minua saisi tottelemaan jos pysyisin kaukana hänestä. Veren addiktiivisuus ei minua liikuttanut - minkä tahansa addiktion voi aina korvata suurilla ongelmilla ja tarpeella juosta henkensä edestä. Jos olin pystynyt elämään aina välillä kuukausia ilman tupakkaa, ei veri voisi olla sen pahempi juttu.
//
Tulevia aikeita:
* Kun Liisan aave tulee vastaan, varsinainen kivi putoaa Karin sydämeltä. Ei enää verikahletta. Magian tekeminen ei kyllä taida varsinaisesti onnistua vielä vähään aikaan, ainakin joitain viikkoja kai menee veren puhdistumiseen, ja sitten voi ehkä alkaa taas tehdä kosher-korjauksia.
* Kaivetaan esiin kirjallisuutta tapauksista, joissa keiju on saanut vampyyrin verta, ja etsitään keinoja auttaa Annea selviämään tästä sisäisestä tappelusta, vieläpä siten että ghoulius palaa pois. Keijujen kanssa voin elää, ne ovat vain arvaamattomia ja vaarallisia, ja sellainenhan tyttöni on muutenkin.
* En tee oikeasti yhtään magiaa. En tee edes aamuisia puhdistautumisrituaaleja, koska niillä saattaa olla jotain vaikutusta nykyiseen olomuotoon. Niin vastenmielistä kuin se onkin, tällä hetkellä taitaa olla hyödyllistä olla revenant. Tosin jos en joudu menemään Helsinkiin, aloitan uudestaan aamu- ja iltarituaalit.
* Varaudun henkisesti siihen, että joudun lähtemään Annen asemasta Johannan ghoulin roolissa Helsinkiin tapaamaan oikeita vampyyreja. Tämä hirvittää hieman, mutta vaihtoehtoakaan ei taida olla.
Torstaina Lasse jutteli Karin kanssa ja sanoi, että jos vielä yksikin asia menee pieleen, hän lopettaa nämä hommat.
Lasse heräsi kymmeneltä Karin soittoon. Kari kertoi kaupunkiin tulleen uuden pelaajan, Daturon vampyyrijälkeläisen Liisan. Kari epäili, että tämä piileksisi jossain kellarissa, joka oli ollut paikalla jo sata vuotta sitten. Lasse ehdotti Raatihuoneen kellaria, Linnankatu 3:n kellaria, kirjastoa, kaupungintaloa ja Akatemian taloa, mutta lupasi lähteä kirjastoon etsimään muita mahdollisuuksia.
Lasse keitti itselleen teetä ja alkoi pukea päällensä, kun ovisummeri soi. Kari varmaan, Lasse ajatteli ja avasi oven. Kun Lasse minuutin päästä tulee ovelle pitäen toisessa kädessä teekuppia ja napittaen toisella paitaansa, seisoo eteisessä joku tuntematon olento, joka hymyilee aurinkoisesti. Lasse oli totaalisen hämmentynyt, mutta tiesi kokemuksesta, ettei tällaisissa tapauksissa kannattaa hätääntyä. "Haluatko sä teetä? No hyvä, mene vaan keittiöön odottelemaan." Hakiessaan työhuoneestaan teetä Lasse samalla tekstasi Karille avunpyynnön.
Kari saapuikin pian, mutta ilmoitti jo tuntevansa Titi-uuksi kutsumansa olennon, joka on siis lohikäärme ja Annen suojatti tai kaveri. ("Only wish the Lady heard was, Dragon on a human's door." Tätä se kai tarkoitti. Ehkä keijut voivat olla vahingossa hyödyksikin.)
Titi-uu oli jo auttanut paikantamaan mahdollisia Liisan piilopaikkoja, kuten Tähtitornin vieressä oleva kumpu. Kari selitti melko vakuuttavasti myös, että Lasse oli ollut mukana tällä reissulla ja menettänyt viimeiset pari tuntia muististaan. No, sitä sattuu.
(Unohtuneena aikana Lasse totesi, että kun torstaina hän pelkäsi yhden asian menevän pieleen, nyt on mennyt kaksi: lohikäärme Lassen kimpussa ja vampyyri Karin.)
Nyt Lassella oli kynttilä ja suitsuke palamassa ja Karin mukaan Lasse oli juuri aikeissa hypnotisoida Karin, jotta tämä voisi kertoa mitä tapahtui viime yönä. Yön tapahtumat saatiinkin jossain määrin kartoitettua: Liisa oli tullut Karin luokse ja juottanut Karille vertaan, ehkä myös juonut Karista. Liittyikö tähän myös konventionaalista seksiä jäi Lasselle epäselväksi, mutta Karin asunnosta löytyneet vaatteet viittaisivat siihen, minkä Lasse Karille sanoikin.
Hypnoosin aikana Lasse ei malttanut olla kysymättä Karilta myös muutamasta muusta asiasta, kun tiesi Karin unohtavan keskustelun herätessään. Lassen muistiinpanoja näistä:
Lasse
Anne
Hypnoosin jälkeen Kari, Lasse, Titi-uu ja paikalle saapunut Susa lähtivät tapaamaan Annea ja Sakaria. Matkalla Titi-uu lupaili auttaa Lassea kummallisten unien suhteen. Lasse lähti teatteriin ja jätti Titi-uun Annen hoiviin. Sakari oli oma iljettävä itsensä. Titi-uu hämmentää Lassea, mutta jostain syystä Lasse kokee tämän ystävällismieliseksi ja saattaa jossain vaiheessa alkaa luottaa tähän. Vähän kuin olisi ihastumassa johonkin uuteen ihmiseen.
Ehkä asiat eivät sittenkään ole täysin pielessä.