Mikael Asikainen

Lyhyt henkilöhistoria:

Mihail Borisovits Alimov syntyi Neuvostotasavaltojen liitossa pohjoiseen Murmanskin kaupunkiin kesäkuussa 1976. 1980-luvun puolivälissä sotilasteollisuuden rakenneuudistus jätti Asimovin suurperheen vanhemmat työttömiksi ja tie vei suomalaissyntyisen isoäidin ränsistyneelle kotitilalle Suomen rajan tuntumaan. Pienessä kylässä Mihail oppi puhumaan isoäidin kanssa suomea, sillä läheisen rajan takana siintävä länsinaapuri oli eräänlainen unelmissa siintävä onnen kultamaa.

Kylään saapui vuonna 1989 outo saarnaaja ja tämän ympärille muodostui nopeasti kultti. Saarnaajan opetuksia seuraavien käytös muuttui eikä kukaan käsittänyt Mihailin selityksiä tästä muutoksista. Mihailin perheen lähtiessä tuttavien suostuttelemana tuon kultin kokoukseen kieltäytyi Mihail lähtemästä mukaan, ja karkasi. Tuo karkaaminen muodostui käännekohdaksi ja myöhempiä vaiheita ennustavaksi asiaksi Mihailin elämässä. Hän tarkkaili salaa miten kultin kokoontumisessa palvottiin irvokkaan patsaan koristaman alttarin ympärillä jotakin mustaa varjomaista olentoa. Noita lonkeromaisia varjoja, tuota suurta pimeyttä ja sitä kuristavaa pelon tunnetta Mihail pakeni. Ja yritti myöhemmin elämässään selvittää syytä tuohon varjoon, hahmottaa nuo suuret kysymykset kaiken taustalla ja löytää lopulta ne kaikkein suurimmat vastaukset.

Karattuaan rajalle ja tultuaan pienen diplomaattisen kädenväännön jälkeen huostaan otetuksi Suomessa hän päätyi koulukotiin Lappeenrantaan. Hän kertoi nimekseen Mikael Asikainen – Asikainen oli ollut hänen isoäitinsä tyttönimi. Hän oli päättänyt tulla suomalaiseksi. Mikael opiskeli korkealla motivaatiolla ja isoäidin opettaman pohjan turvin kehittyi suomenkielentaidossaan nopeasti. Pakottavan tarpeen työntämänä hän etsi vastauksia ja kiinnostui samalla välittämään löytämiään vastauksia muille. Freelancer-toimittajana hän etsi ja löysikin merkkejä lapsuutensa kaltaisista pimeistä kulteista, noista ylempien voimien suorista puuttumisista kuolevaisten maailmaan.

Mikael ansaitsi elantonsa pienien toimittajanpalkkioiden ohella pätkätöillä ja työttömyyskorvauksilla. Kun töitä oli tarjolla, hän paiski niitä olan takaa. Rahat menivät johtolankojen jäljillä kiertämiseen, ja etenkin Keski- ja Itä-Eurooppa tuli 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alkuvuosina Mikaelille tutuksi. Tuolta ajalta mukaan jäi myös pienikaliiberinen pistooli omaksi turvaksi. Vuodesta 2000 alkaen Mikael suoritti psykologian opintoja avoimessa yliopistossa. Alkuperäisenä tarkoituksena hänellä oli oppia tuntemaan paremmin itseään ja muita ihmisiä, mutta pian uudeksi maaliksi muodostui psykologin pätevyys. Sillä juuri ne ihmiset, jotka parhaiten tiesivät vastauksia noihin suuriin kysymyksiin, olivat enemmän tai vähemmän häiriintyneitä. Ja monet vielä suljettuina laitoksiin. Turun yliopistoon Mikael kirjautui väylähaun kautta syksyllä 2002 ja muutti kaupunkiin vuoden 2003 puolella. Psykologian kandin paperit hän otti ulos syksyllä 2003, teki jouluna hieman pätkätöitä Kupittaan mielisairaalassa ja suoritti kliinisen psykologian harjoittelua keväällä 2004. Tuon harjoittelun aikana hänellä oli potilaana muun muassa eräs Ivana Welsh-niminen vainoharhainen nainen.

Keväällä 2004 Mikael tutustui Saija Kallioon, hieman reiluun parikymppiseen viehättävään ja iloiseen naiseen. He tapailivat, ihastuivat, ja Mikael tunsi ensimmäistä kertaa elämässään pystyvänsä kenties olemaan muutakin kuin pelkästään itseensä luottava yksinäinen susi. Silloin Saija lähti, katosi jälkiä jättämättä. Mikael oli oikeasti huolissaan Saijasta ja palkkasi yksityisetsivän selvittelemään hieman Saijasta. Tuohon yksityisetsivät Mantereeseen Mikael ystävystyi ja miehet kävivät myöhemminkin satunnaisesti oluella parantamassa maailmaa. Mutta Saijasta ei selvinnyt mitään, itse asiassa koko naista ei näyttänyt olleen olemassakaan. Mikael sulkeutui enemmän omaan itseensä, hakkasi nyrkkeilysäkkiä yrittäen pitää päänsä kirkkaana, keskittyen opintoihinsa ja etsien edelleen johtolankoja henkilöistä, jotka olivat nähneet vilauksen tämän näkyvän maailman takana olevasta. Näin tultiin syksyyn 2004…

Pelaajan luonnehdintoja Mikaelista:

Henkisesti Mikael oli niksahtanut epätasapainoon jo varsin nuorena: paetessaan sitä suurta mustaa varjoa ja jättäessään perheensä. Hän ei kuitenkaan tiedostanut tätä tasapainonsa ja logiikkansa heittelehdintää kuin satunnaisesti – jolloin hän pakeni tätä sekavuuden tunnetta joko alkoholilla tai raskaalla fyysisellä liikunnalla. Sosiaalisissa tilanteissa hänen olonsa parani yleensä huomattavasti, kun hän peilasi omia tuntemuksiaan muiden tunteisiin ja sai itsestään eheämmän kokonaisuuden kuin yksin ollessaan.

Luonteeltaan Mikael oli vahvasti tunneperäinen, eikä lainkaan niin rationaalinen kuin saattoi ulkoisten toimiensa perusteella vaikuttaa. Ensivaikutelmien ja tuntemusten tärkeys korostui Mikaelin päätöksenteossa, samoin pakkomielteinen tarve selvittää asioita sekä todella vahva itsesäilytysvietti. Hahmon ajatuksenkulkua oli lennokasta ja ilmavaa, ja etenkin muutaman intensiivisimmän pelin jälkeen pelaaja hämmästeli päätään pyöritellen hahmon tekemiä johtopäätöksiä ja ajattelumalleja.

Mikaelin luonne ja suhtautuminen ympäröivään maailmaan muuttui pelikampanjan kuluessa. Ensimmäisten osien hienoinen kyynisyys ja sarkasmi pehmeni loppuosissa kohti empaattisempaa otetta asioihin. Mikaelin henkinen tasapaino vaihteli hienokseltaan jopa pelien aikana. Tarve uskoa ihmisyyteen ja inhimillisyyteen kasvoi pelikampanjan loppua kohden yhdistyen toisaalta yhä suurempaan mittakaavaan paisuvien vainoharhan tuntemusten kanssa. Tämä johti toisaalta äärimmäisen naiiveihin uskomuksiin ja toisaalta paranoideihin pelkoihin. Maailma muuttui Mikaelin perspektiivistä kampanjan kuluessa harmaan sävyistä yhä mustavalkoisemmaksi.

Hahmo rakentui hyvin vahvasti tunnelmiin ja tuntemuksiin, ei niinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen tai rationaalisiin ajatuskulkuihin. Tunnelmia rakensin Mikaelille lähinnä musiikin avulla, ja noiden tunnelmien varassa tuo yksinäisyyteen tottunut hahmo viihtyi pelien sisälläkin omissa oloissaan tunteja ja jälleen tunteja. Pohtien, haaveillen, uskoen ja peläten.

Mikael / PM4: Kaikkien pyhien päivä

Soundtrack:

• (Unknown:) “She Began To Lie”
• Coldplay: “The Scientist”
• Gomez: “We haven’t turned around”

Lauantai 30.10.2004, iltapäivä

Mikaelin lounas venyi hieman, minkä johdosta yksityisetsivän ja tuttavan Matti Mantereen kanssa sovittuun tapaamiseen Mikael saapui hieman myöhässä. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Matti kertoili tutkineensa viime aikoina hieman vakuutuspetoksia, Mikael mainitsi suuntaavaansa piakkoin haastattelemaan Lasse Tuominen –nimistä henkilöä liittyen erääseen Näkymätön Piiri -nimiseen ryhmään. Matin kanssa keskusteltiin myös Sadun tilanteesta, Mikael arveli kyseessä olevan normaalia omien rajojen kokeilua, koska Matin mukaan sellaista vaihetta tytöllä ei teini-iässä ilmeisesti ollut. Satua ei kuulemma ollut muutamaan päivään näkynyt ja Mattia Mikael lohdutteli juuri tuolla tiedolla: tyttö varmasti ottaisi kyllä aikanaan yhteyttä eikä mitään pahaa nyt varmastikaan ollut tapahtunut. Matti antoi lisäksi Mikaelille nimen ”Sgiebelgerb”, joka kuulemma liittyi jotenkin Satuun. Sgiebelgerbiin Matti liitti ties mitä juoruja mustasta magiasta. Mikael lupasi kysyä haastattelun yhteydessä Tuomiselta, josko tämä tietäisi jotakin tästä Sgiebelgerbistä.

Erottuaan Matista Cafe Noirin ulkopuolella Mikael suuntasi Wiklundille ostamaan kameraansa filmiä – edellisessä kun oli vain muutama paikka jäljellä. Kaupan ovella puhelin soi. Mikael suuntasi rauhallisempaan osaan kaupan aulaa ja vastasi:

”Haloo?”
”Onko se Mikael Asikainen? Täällä soittaa Antero Vipunen ja me tarvitsisimme hieman apua. Täällä on muutamalla ihmisellä muistinmenetys”, kertoi miesääni puhelimessa.
”Anteeksi kuka?”
”Antero Vipunen, ja meitä on täällä myös Venla ja Petri ja--”
”Eivät tainneet vanhemmat paljon sinusta pitää”, kommentoi Mikael, joka ei todellakaan kaivannut tähän lauantai-iltaan mitään pilapuheluita.
”Mitä?”
”Niin, kun Antero Vipuseksi sinut ristivät.”
”Niin oletko sinä jonkin alan lääkäri tai jotakin? Tarvitsisimme apua näihin muistihäiriöihin”, jatkoi miesääni itsepintaisesti. Mikael alkoi miettiä, että olisiko kyseessä ehkä muutakin kuin joku äärimmäisen heikolla huumorintajulla varustettu teini.
”En ole todellakaan mikään lääkäri, mutta psykologian kandidaatti kuitenkin. Mistä ihmeestä sinä sait tämän numeron?”
”Psykologian kandidaatti”, kommentoi ’Antero’ ilmeisesti muulle pöytäseurueelle, ”Anita antoi tämän numeron, tuntee kuulemma sinut, tai tietää.”
”En minä tiedä ketään Anitaa”, pohtii Mikael ja toteaa mielessään tämän olevan ehdottomasti oudoin hänen käymänsä puhelinkeskustelu todella pitkään aikaan.
”Tai Anita vissiin tuntee jonkun Sadun”, taustalta kuuluu nais-ääni, joka sanoo Anterolle sukunimen ’Manner’, ”niin Mantereen Sadun, joka ilmeisesti oli antanut numerosi Anitalle”, selittää Anteroksi itsepintaisesti itseänsä nimittävä mies.
”Jaa-jaa, niin teillä on joitakin muistihäiriöitä?”, kysyy Mikael saadakseen puhelin joskus loppumaankin ja ehtiäkseen Tuomisen haastatteluun.
”Joo, mulla ja Venlalla on mennyt muisti ja me halutaan tietää, että voitko sinä auttaa?”
”Jaa, en minä nyt puhelimessa voi mitään ihmekonstia teille ainakaan heittää, kertoa otetta jostakin ’Näin saat muistisi takaisin’ -teoksesta tai vastaavaa”, kommentoi Mikael yhä hieman ärsyyntyneenä tästä selvästi pilapuhelulta vaikuttavasta häiriöstä.
”Mutta eikö olisi jotakin teosta tai..”
”No ainakin minun täytyy nähdä teidät ensiksi, katsotaan hieman, missä te olette?”
”Amarillossa.”
”Missä päin Amarilloa?”, kysyy Mikael poistaakseen epäilyn, että kyseessä on joku teini, joka ei varmasti missään k-18-paikassa olisi.
”Tässä baaritiskin lähellä--", mies jatkaa henkilöiden kuvaamista jonkin aikaa ja Mikael vakuuttuu Amarillosta varmaankin löytyvän kyseisen näköinen seurue.
”Joo, minulla on tässä hieman kiireitä, mutta sovitaanko, että tulen noin vartin päästä käymään siellä”, toteaa Mikael.
”Hyvä, hei vaan”, sanoo ääni ja katkaisee puhelun.

Mikael ei todellakaan ole varma, että onko hänellä aikaa ja intoa lähteä katsomaan mitään höyrähtäneitä tyyppejä, jotka haluavat mystiseen muistinmenetykseen parannuksen taikaiskusta. Wiklundin filmi-osasto ammottaa tyhjyyttään ja Mikael suuntaa Anttilaan pohtien mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Kävellessään hän raapustaa lapulle TYKS:in psykiatrisen päivystyksen numeron. Se olisi hänen miestään paras tapa hoitaa tilanne: ojentaa lappu ja katsoa miten käy. Jos pölvästilauma olisi vain päättänyt pilailla jonkun psykologin kustannuksella, he eivät varmastikaan sairaalaan menisi. Mutta jos heillä oikeasti olisi jokin äkillinen muistinmenetys, niin TYKS olisi paras paikka aloittaa tutkimukset. Mikael pohti nopeasti mitä hänen mieleensä tuli äkillisistä muistinmenetyksistä, ja ensimmäisenä mieleen ponnahtivat erilaiset neurologiset syyt, joten sairaalassa käynti olisi paras hoitaa nopeasti.

Anttilasta löytyi sopivaa filmiä ja Mikael kiiruhti Amarilloon. Kello oli jo 17.20, ja Tuomisen kanssa oli sovittu haastattelu puoli kuudeksi. Nyt ei olisi aikaa pysähtyi jaarittelemaan niitä näitä pitkäksi aikaa. Amarillosta löytyi neljän hengen seurue, jossa yhdellä oli Anteron kuvaama sulkahattu. Antero paljastui vaaleatukkaiseksi alle kolmikymppiseksi mieheksi, joka oli kovin suulaalla tuulella. Mikael kyselee hieman häneltä asioita ja katsoo tarkemmin seuruetta. Saija! Mitä ihmettä hän tässä seurueessa teki? Saija ei osoita millään tavalla tunnistavansa entisen poikaystävänsä Mikaelin, ja samalla Antero selittää Venlan (eli ilmeisesti Saijan) olevan hänen lisäkseen toinen muistinsa menettänyt. Mikael kysäisee muutaman tarkentavan kysymyksen, toteaa ettei näin äkkiä pysty mitään tekemään, jättää psykiatrisen osasto numeron pöydälle ja hyvästelee seurueen.

Mikaelin mieli kävi kovilla kierroksilla. Saija oli jälleen maisemissa. Muistinmenetys? Se selittäisi kyllä pikaisen katoamisen silloin keväällä: jonkin sortin trauma tai neurologinen selitys, jonka johdosta Saija menetti muistinsa ja luuli olevansa ”Venla”. Mutta missä hän nyt oli ollut tämän ajan ja miksi juuri nyt saapunut Turkuun? Ja tämä Antero Vipunen sitten. Nimi oli niin pöhkö valinta, että saattoi olla vain muistinsa menettäneelle annettu ”varanimi”. Kahdelle henkilölle vastaava muistinmenetys yhtä aikaa? Tämä sulkisi muutaman mahdollisuuden pois, mutta...

Mikael saapui Ravintola Koululle ja päätti hetkeksi sulkea mielestään Saijan. Ehkä joukko noudattaisi hänen neuvoaan ja suuntaisi bussilla TYKS:iin. Tätä hän epäili kyllä itsekin. [Havaitsin tämän ajatuksen tulevan pelin ulkopuolelta, sillä vaikka hahmot haluaisivatkin TYKS:iin, niin ainakaan kyseiset hahmojen pelaajat eivät varmasti tällaista ratkaisua tekisi tässä vaiheessa peliä. Pikainen hahmoon palautuminen tämän ajatus-tason tipahtamisen jälkeen.]

Mikael oli nähnyt kuvan Lasse Tuomisesta, ja tunnisti tämän baarin puolella istuskelleesta neljän hengen seurueesta. Tuominen lopetteli vielä keskustelua seurueensa kanssa ja Mikael odotti sivummalla. Hän tilasi pienen tuopillisen itselleen ja teen Tuomiselle, ja vetäydyttiin rauhallisemmalle puolelle hoitamaan haastattelu. Tuominen vaikutti oikein älykkäältä kaverilta ja haastattelu oli erittäin antoisa. [Haastattelusta muistiinpanot liitteessä 1.]

Haastattelun lopussa Mikael kysyy Tuomiselta nimestä Sgiebelgerb, ja Tuomisen mukaan kyseessä on ”ihan luotettava tyyppi”. Tuomiselle Mikael kertoo avoimesti syyn Sgiebelgerbistä kyselemiseen olevan se, että erään Sadun isä oli huolissaan tyttärestään ja seurasta jossa tämä liikkuu, ja oli jotenkin saanut selville tyttäreensä liittyvän nimen Sgiebelgerb. Tuominen naurahtaa kuivasti, että ”Sgiebelgerbin kyllä voi uskoakin vetävän puoleensa sellaisia nuoria naisia”, mikä toisaalta ei lupaa Mikaelin mielestä hyviä uutisia Matille. Mikael jättää Tuomiselle käyntikorttinsa Sgiebelgerbille annettavaksi.

Haastattelun jälkeen Mikael hoitaa pienen puhelun Pasille, psykologiasta graduaan kovaa vauhtia väsäävälle ystävälleen, ja kyselee hieman tämän tietoja amnesiasta. Jaottelu neurologinen-psykologinen vahvistuu oikeaksi ja nimenomaan neurologisten syiden (aivoverenvuoto, aivotärähdys jne.) poissulkeminen sairaalassa olisi hoidettava mahdollisimman nopeasti. Toinen vaihtoehto on eräänlainen muistin blokkiutuminen trauman tai vastaavan seurauksena, ja Mikael päätti etsiä vielä ”muisti-seurueen” käsiinsä samaisena iltana varmistuakseen ettei kukaan heistä olisi hengenvaarassa jonkin aivovaurion vuoksi. Puhelin soi kuitenkin pian tämän jälkeen ja toisesta päästä miesääni kertoo Mikaelille olevansa Sgiebelgerb. Hän sanoo Mikaelin sijainnin kuultuaan saapuvansa heti Koululle.

Lyhyen esittäytymisen jälkeen Mikael selittää Sgiebelgerbille Sadusta ja Matista samat asiat kuin kertoi Tuomisellekin. Sgiebelgerb on jollakin tapaa huolestuneen oloinen Sadusta, myönsi tuntevansa tämän, ja hän halusi tavata Matin. Mikael johdattaa hänet Foijaan, johon Matti sanoi menevänsä Cafe Noirista. Matti tavoitetaan ja esittelyt suoritetaan. Suunnataan Amarillon kautta Hesburgeriin, josta löytyy amnesia-kaksikko tällä sulkahattu-Petrillä ja Tuomisella vahvistettuna. Tuominen on lopettelemassa jotakin kartoitusta näiden kahden muistien suhteen. Keskusteluja käydään suuntaan ja toiseen, Mikaelin maineelta tuntema Anne Koivula paljastuu Kari Sgiebelgerbin tyttöystäväksi saapuessaan paikalle. Mikael nappaa kuvan muistinsa menettäneistä kaiken varalta. Matti Manner toimii samoin. Keskustellaan mahdollisista jatkotoimista. Mikael haluaa luonnollisesti olla mukana – tärkeimpänä on huoli Saijasta ja toisaalta Tuomisen ammattitaito on aivan varmasti hieman kieroutunutta. Jotakin voi mennä pahasti pieleen.

Tuominen haluaa kokeilla hypnoosia muistinpalautuskeinona, ja ehdottaa paikaksi asuntoaan. Mikael alkaa huolestua. Saija, eli Venla, ei varmastikaan ole tällä hetkellä missään syyntakeellisessa tilassa, ja jatkuvasti puhuva Antero vielä vähemmän. Hän haluaa lähteä mukaan, samoin joukon jatkoksi alusta asti jotenkin lyöttäytynyt wannabe-samurai-lukiolaispoika-Petri. Joukkomme suuntaa Yliopistonkadulla sijaitsevaan asuntoon. Manner soittaa pian tämän jälkeen Mikaelille. Käskee estää hypnoosi-istunnon hinnalla millä hyvänsä. Sgiebelgerbillä ja Tuomisella on kuulemma jotakin tekemistä sen kanssa, että Ivana Welsh sekosi aikoinaan vielä pahemmin. Olivat yrittäneet häneen jotakin samankaltaista, kuin nyt oltiin kokeilemassa Saijaan ja Anteroon. Mikael on jo valmiiksi samoilla linjoilla ja yrittää pian tämän jälkeen puhua järkeä Anterolle. Antero vakuuttaa, ettei usko hypnoosiin, mutta haluaa silti kokeilla sitä. Anteron suunnatessa hypnotisoitavaksi Mikael kutsuu Saijan sivummalle. Hän kuuntelee Mikaelia, tuntuu omaavan valmiiksi samankaltaisia epäilyksiä Tuomista kohtaan kuin Mikaelkin. Saija kertoo haluavansa nähdä miten Anterolle käy, mutta lupaa harkita pitkään ennen hypnotisoitavaksi suostumistaan.

Sitten alkaa useamman tunnin odottelujakso Tuomisen asunnon vierashuoneessa. Kari Sgiebelgerb saapuu tyttöystävineen jossakin vaiheessa paikalle. Saijalla on kova nälkä ja käymme hyödyntämässä Tuomisen keittiöstä löytyneitä ruokatarvikkeita. Sgiebelgerb vitsailee keittiöstä hyvin tuttavalliseen sävyyn, ja ilmeisesti hän on Tuomisen vanha ja hyvä ystävä. Ehkäpä Mantereen hieman yliampuvilta kuulostavat pelottelut Sgiebelgerbin ”mustaan magiaan” liittymisestä olivat muutakin kuin huolestuneen isän ja yliluonnollisista asioista mitään tietämättömän miehen puheita.

Anteron hypnoosi loppuu aikanaan. Hän selittää ”muistinsa palautuneen noin 10%:n verran”. Mikael on yhä epäilevä, eikä Saijakaan ole aluksi suostuva hypnotisoitavaksi. Mutta aikansa Tuomisen kanssa sivummalla keskusteltuaan hän suostuu. Mikaelin odotus naapurihuoneessa käy pitkäksi. Hän nappaa pari valokuvaa aikansa kuluksi. Hän kuuntelee entistä puheliaammaksi ja vapautuneemmaksi käyneen Anteron puheita. Ja huonoja vitsejä politiikasta. Toisaalta Anteron vitsit päivänpolitiikasta vahvistavat muistinmenetyksen olevan puhtaasti psykologinen, eikä mistään fyysisestä vammasta tai sairaudesta johtuva. Jostakin alitajunnasta kumpuaa selvästi hallitsemattomia muistikuvia arkipäiväisistä asioista. Kyseessä on siis selkeä muistiblokki, joka jollakin tavalla kieltää muistamasta omaan henkilökohtaiseen menneisyyteen liittyviä asioita kovin tarkasti. Antero kuvaa kyllä ottamiaan valokuvia hyvinkin tarkasti, joten täysin omaan henkilöhistoriaan liittyvät asiat eivät hänen tapauksessaan ole kateissa. Saijan kohdalla tilanne on Mikaelin käsityksen mukaan pahempi.

Kellon lähestyessä kymmentä Saijan hypnoosi-istunto loppuu. ”Älkää kysykö häneltä mitään hypnoosista tai hänen menneisyydestään”, kommentoi Tuominen ykskantaan. Mikaelin epäluulot eivät ainakaan noilla keinoin häviä mihinkään. Mikael haluaa kokeilla normaalia terapiatapaamista Saijan kanssa ja aika sovitaan sunnuntai-iltapäivään kello kolmeksi. Mantereen kanssa Mikael sopi tapaamisen puoli kahdeksi, joten huominen iltapäivä tulisi olemaan kiireinen. Sgiebelgerb suostuu lopulta toimimaan Mikaelin alusta asti ehdottamalla tavalla ja muistinmenetyksestä kärsivä kaksikko sovitaan vietäväksi TYKS:iin pikaiseen tarkastukseen sunnuntaiaamuna kymmeneltä. Ehkä silloin jotakin uutta selviäsi.Lauantai 30.11, ilta ja yö.

Mikael suuntaa kotiaan kohti saatuaan varmuuden siitä, että Saija suuntaa yöksi hotelliin eikä kenenkään hänelle tuntemattoman luo. Oman yönsä Mikael viettää selaillen kaikki mahdolliset muistinmenetyksiin liittyvät artikkelit ja ennakkotapaukset, jotka löytää kotonaan olevasta kirjallisuudesta ja näppärästi saa käsiinsä verkon välityksellä. Yö kääntyy aamuksi ennen kuin Mikael ottaa lyhyet unet. Nukkua täytyi yrittää, vaikka pää tuntui paisuvan erilaisten teorioiden ja Saijaan liittyvien muistojen velloessa ympäriinsä.

Sunnuntai 31.11.2004, aamupäivä

Sgiebelgerb, Mikael, Saija ja Antero käyvät TYKS:issä. Ohessa liite selvinneistä asioista [liite 2].

TYKS:istä asuntoonsa palattuaan Mikael nukahtaa toviksi. Yön kestänyt valvominen tekee tehtävänsä.Sunnuntai 31.11.2004, iltapäivä

Pikaisen lounaan syötyään Mikael saapuu yli puoli tuntia myöhässä Manner-Masan kanssa sovittuun tapaamiseen. Paikalla on koko eilinen seurue: Saija, Antero, Petri ja lisäksi Sakariksi esittäytyvä Tamperelainen vampirismista kiinnostunut henkilö. Hänet Mikael muistaa nähneensä jo eilen Koulussa Tuomisen ja Sgiebelgerbin seurassa. Seuraa puolisen tuntia Sakarin ja Masan kanssa keskustelua, kunnes Manner häipyi ilmeisen loukkaantuneena Mikaelin myöhästymisestä jo toiseen tapaamiseen.

Kolmelta Mikael tapaa Saijan pääkirjaston edessä, kuten oli sovittu. Anitakin on paikalla. Mikael muistaa Sgiebelgerbin ja Annen eilisiltana kertomat tarinat Anitan salanimistä ja valtavasta tietomääristä. Nyt tämä vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen harmittomalta ja vain hieman uteliaalta tapahtumiin liittyen. Tuomiokirkkosillan ylittäminen osoittautuu suureksi ongelmaksi, sillä Saijalla on selkeästi fobia siltoihin liittyen. Pelkotila ei selvästikään liity pelkästään veteen, vaan nimenomaan silta tai pieni vene tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Järkiperustelut eivät tunnu kelpaavan, mutta Saija suostuu kokeilemaan linja-autoa sillan ylittämiseen. Mikael rauhoittelee Saijaa autossa, mieleen palaa jälleen elävänä edellinen kevät. Saijan käsi on pehmeä ja lämmin kuten silloinkin.

Hieman yli kolmen Mikael johdattaa Saijan ja Anitan S-Osiksen tiloihin, joihon hänellä on avaimet. Toimiston alakerrassa on ollut edellisenä iltana Halloween-bileet ja paikka on synkkä kuin mikä. Mustaa ja hämärän eri sävyjä. Anita ja Saija ovat säikähtäneitä, mutta rauhoittuvat päästyään yläkerran kodikkaampaan toimistoon.

Puoli kolmesta puoli neljään on terapiaistunto Saijan kanssa, Anitan ollessa läsnä. Mikaelin muistiinpanot toisaalla [liite 3]. Mitään uutta ja järisyttävää ei paljastu, mutta Mikael alkaa nähdä Saijan hieman toisessa valossa kuin aikaisemmin. Hän ei todennäköisesti ole ”Saija”. Mikael yrittää täysin tietoisesti terapiaistunnon jälkeen karistaa Saijaa kohtaan omaamansa tunteet taustalle ja tarkastella tapausta etäisemmin. Saija yrittää kysellä enemmän omasta menneisyydestään: Anita kertoo tunteneensa Saijan hyvin pintapuolisesti ja Mikael kieltäytyy tarkentamasta aikaisempaa suhdettaan Saijaan. Perusteena on parantumisen mahdollinen hidastuminen uusien faktojen liiallisen tuputtamisen myötä. Oikeasti Mikael pelkää jotakin. Jotakin tarkentumatonta.

Neljän aikoihin, paluumatkalla osakunnasta, käydään kolmestaan Tuomiokirkossa. Saija on paljon ulkonäköään vanhempi. Mikael ymmärtää, ettei nyt puhuta mistään vuosista, vaan kymmenistä vuosista. Saijan kanssa käyty lyhyt keskustelu soi hänen päässään sunnuntain mittaan yhä useammin:

”...minä asun tuolla yliopiston suunnalla ja voisimme siellä pitää aivan normaalin terapiaistunnon...”
”...ai niin, kun yliopisto on muuttanut tuonne...”, vastaa Saija osoittaen sillan yli nykyistä yliopistoaluetta kohti. Yliopiston muutosta on aikaa yli viisikymmentä vuotta. Saija puhuu huomaamattaan asiasta siten, kuin hän itse olisi nähnyt vanhan yliopiston rakennukset kauppatorin kupeessa. Tuomiokirkossa Mikael yrittää rajata Saijan ikää kyselemällä tämän mahdollisista muistikuvista liittyen katolisen uskon harjoittamiseen. Onneksi Saija ei sentään muista olleensa Tuomiokirkossa 1500-luvulla tai ennen. Se olisi jo liikaa. Aivan kuin tämä ei olisi...

Keskustaan paluun yhteydessä Spigelberg yrittää useaan otteeseen tavoittaa Saijaa. Lisää puhtaasti yliluonnollisia ”parannuskeinoja” olisi ilmeisesti tarjolla. Mikael ei kiistä, ettei yli normaalin tieteen menevät asiat liity oleellisesti Saijaan ja siten ne ovat myös todennäköisesti ainoa todella toimiva parannuskeino. Mutta näiden ”auttajien” motiivit ovat hämärän peitossa. Sgiebelgerb, Tuominen & kumpp. eivät vaikuta miltään hyväntekijöiltä. Kysymys mitä Mikael pohtii on, että mitä nämä auttajat oikein haluavat itselleen ja haluavatko he todellakin parantaa Saijan muistia (vai hoitaa Saijan ja Anteron lopullisesti pois päiviltä)? Saija haluaa tavata Anteron ennen kuin suostuu kokeilemaan sunnuntaille varattuja ”hoitoja”, joita on ilmeisesti jo kokeiltu Anteroon. Mikael soittaa Anterolle ja kutsuu tämän Cafe Niriin. Puhelun aikana hän kuulee Karin ja muiden estelevän Anteroa kovasti ja kommentoivan jotakin malliin: ”ei tähän nyt mitään toimittajia kameroineen tarvitse sotkea”. Mikael ei selvästikään ole tänä viikonloppuna kovinkaan monen suosiossa.

Cafe Noirissa Antero kertoo saaneensa jotakin ”punaista hilloa” hoitona. Hän kuvailee muistinsa palautuneen osittain, kaikki menneisyyden kuvat menevät kuulemma ohi nopeina välähdyksinä. Saija on huolestunut aineen selvästi addiktoivasta vaikutuksesta. Hän selvästikin luottaa Mikaeliin yhä enemmän ja Mikaelin kehotukset suhtautua varovaisesti näihin auttajiin vaikuttavat ilmeisesti Saijankin mielestä järkeviltä. Mikael ottaa skottikahvin. Pää tarvitsee nyt toimiakseen jotakin miestä vahvempaa. Hän hymyilee ja jutustelee Saijalle tämän syödessä lämmintä voileipää, ja kuuntelee toisella korvalla Anteron ja Petrin joutavia tarinoita.

Sgiebelgerb ja Anne saapuvat kahvilaan kasvattaen seurueen kokoa entisestään. Sgiebelgerbillä on mukanaan sitä ”punaista mansikkahilloa”, jota he antoivat jo Anterolle ja jota olisi nyt tarkoitus testata myös Saijaan. Saija epäilee pitkään aineen tehoa. Mutta hänen nälkänsä kasvaa Annen ja/tai punaisen aineen läsnä ollessa jotenkin yliluonnollisesti. Mikael alkaa miettiä jälleen tarkemmin Saijan muutamia irrallisilta vaikuttaneita kommentteja parin edellisen vuorokauden aikana. Edellisenä iltana hän sanoi Lasse Tuomiselle:

”Onko sinulla jotakin partavettä…tuoksut jotenkin…hassulta. Ei se kukaan muukaan voi täällä olla.” Mikael epäili TYKS:in pikatesteissä paljastuneiden hajuaistiin liittyvien ongelmien selittävän tämän. Mutta Saijan outo nälkä tiettyjen henkilöiden seurassa…tähän liittyi jotakin enemmän. Mitä outoa näissä henkilöissä oli? Jotakin yliluonnollista? Mitä? Ainakin Tuominen ja Satu Manner herättivät tällaisen nälän.

Mikael haluaa keskustella Sgiebelgerbin kanssa kahden kesken. Tämä keskustelu kahvilan eteisessä avartaa Mikaelin näkemyksiä monella tavalla, ja ilmeisesti Karikin pääsee hieman eroon Mikaeliin kohdistamistaan oudoista epäilyistä. Kari selvittää tilannetta näin: Saijan (josta Kari käyttää nimeä Aurora) ja Anteron muistinmenetys johtuu tuon ”punaisen hillon” puutostilasta. Nämä muistinmenetyksestä kärsivät henkilöt ovat nyt tuon puutostaudin johdosta sairaita, Saija vakavammin kuin Antero. Kari kertoo hyvin avoimesti tapauksen taustoista, mikä auttaa Mikaelia hahmottamaan kokonaisuuden:

1. Saija ja Antero ovat työskennelleet hyvin pitkään (Mikael ymmärtää ainakin Saijan tapauksessa tämän tarkoittavan useita useita vuosikymmeniä) erään Daturo-nimisen henkilön leivissä. Häneltä he ovat saaneet tuota ”punaista nestettä”, joka on pitänyt heidät nuorina pitkään.
2. Daturo oli ”yliluonnollinen olento”. Hänen verensä on tuota punaista nestettä. Daturo nimenomaan ”oli”, sillä Karin mukaan hän on nyt kuollut. Punaista nestettä ei siis tule lisää. Tuo pieni annos, joka hänellä oli, on ilmeisesti viimeinen.
3. Saijan ja Anteron muistinmenetysoireet vain pahenevat. Antero palautuu todennäköisesti ”tavalliseksi ihmiseksi” aineen haihduttua hänen elimistöstään lopullisesti, mutta Saija on ollut siihen riippuvainen pidempään. Hän ei kestä ilman sitä kuin muutaman viikon.

Mikael vakuuttaa tämän keskustelun lopussa, ettei hän välttämättä ole niin ummikko näissä normaalin tieteen ulkopuolelle menevissä asioissa, kuin Sgiebelgerb selvästi kuvittelee. Mikael bluffaa hieman, sillä todellisuudessa juuri tämänkaltaisiin yliluonnollisuuksiin hän ei ole oikeastaan ikinä törmännyt. Nythän puhutaan vampyyreista. Tai jostakin sen kaltaisesta asiasta. Ei mistään yliluonnollisia vaikutuksia omaavasta juomasta tai vahvasta suoraan ihmisen mieleen vaikuttamisesta jonkin telepatiakeinon avulla. Nyt puhutaan vampyyreista. Voi saatana. Tämän ajatuksen iskeytyessä Mikaelin päähän Antero saapuu eteiseen. Hän sanoo Karille:

”Tiedätkö sinä missä Daturo on, tai voitko saada sitä selville?”
”En tiedä missä hän on…enkä tiedä…”, vastaa Kari hieman välttelevästi.
”Sinä viet meidät Daturon luo”, sanoo Antero ja ottaa nopeasti askeleen lähemmäksi Karia ja jatkaa: ”Tai mä tapan sut!”

Antero seisoo uhkaavana kuin kuolema itse vain muutaman sentin päässä Karista, joka vaistomaisesti nojautuu taakse. Antero vilkaisee Mikaelia, joka ei vastaa katseeseen, ja suuntaa takaisin pöytään. Kari katsoo Mikaelia ja toteaa:

”Tuntui siltä, kuin hän olisi voinut repiä minut kappaleiksi paljain käsin.” Mikael nyökkää.

Mikael ja Kari palaavat pöytään, jossa Saija on jatkanut ilmeisesti keskustelua punaisen aineen vaikutuksista Anteroon. Saija on ilmeisesti valmis kokeilemaan ainetta, ja Mikael nyökkää hänelle. Se olisi kaikesta huolimatta varmaankin parhaaksi Saijalle. Varmaankin. Vapisevin käsin Saija saa kaadettua ainetta lusikalle ja nielaisee sen. Aluksi hän aikoo jättää tilkan nestettä purkin pohjalle, mutta muuttaa mielensä jo muutaman sekunnin jälkeen, ja ottaa kaataa loputkin suuhunsa. Purkin hän antaa Anterolle nuoltavaksi. Mitään äkillistä vaikutusta ei selvästikään ollut. Seurue lähtee kokonaisuudessaan Annen ja Karin johdattamana kohti paikkaa, jossa heidän sanojensa mukaan tapahtui jotakin dramaattista, ja jossa nämä muistot voivat palata mieliin. Satu ja Anita tosin jäävät kahvilaan. Heti Cafe Noirin ulkopuolella Antero ja Saija alkavat tapella Anteron taskussa olevasta tyhjästä veripullosta kuin viimeisestä lempikarkistaan kinastelevat pikkulapset.

Matkalla asunnolle joukkoon liittyvät myös Tuominen ja joku tuntematon punatukkainen naishenkilö [Tuomisen tytär Helena]. Mikael pyytää Saijaa jäämään joukon taakse hänen kanssaan. Saija suostuu ilmeisen mielellään ja alkaa kertomaan asioita, joista hän aikaisemmin päivällä ilmeisesti tiesi, muttei halunnut puhua. Esimerkiksi hänen oikea nimensä. Hypnoosissa selvitettiin sen olevan Aurora Stein-jotakin.

”Arvaa kuinka vanha minä olen”, kysyy Saija.
”No ainakaan et ole reilu parikymppinen, kuten keväällä luulin. Olet paljon vanhempi. Nyt puhutaan vuosikymmenistä. Muistatko, kun itse puhuit yliopiston muuttamisesta pois keskustasta. Muistan lukeneeni jonkun 20-luvulla syntyneen turkulaisen haastattelun tuossa pari viikkoa sitten, ja hän valitteli vanhan yliopistorakennuksen purkamisen olleen virhe silloin hänen nuoruudessaan”, vastaa Mikael.
”Aivan..olen syntynyt vuonna –97, arvaa millä vuosisadalla”, jatkaa Saija ikään kuin kuulematta tarkemmin Mikaelin kommenttia. Mikaelia jotenkin hyytää.
”Tuhat kahdeksansataaluvulla? Tuhat seitsemänsataaluvulla? Tuha--”
”Oikein. Olen syntynyt vuonna 1797.”

Mikael on hiljaa. Hänen päänsä lyö tyhjää muutaman kierroksen. Ajatukset eivät haluat muotoutua järkevästi, vaan piiloutuvat jonnekin kallon takanurkkaukseen ja toivovat ettei niitä huomata.

”Se siitä. Nyt sinä..”, aloittaa Aurora.
”Ei, kyllä minä näin tämän tulevan”, sanoo Mikael. Hän samaan aikaan sekä valehtelee, että puhuu totta. Hän oli kieltäytynyt näkemästä tätä totuutta, vaikka tiesi sen olemassaolon. Henkilökohtainen suhde Saijaan oli sokaissut hänet. Ei hän halunnut tämän menevän näin.
”Ei tämä välttämättä muuta asioita”, toteaa Mikael ontosti. Hänen päänsä tuntuu raskaalta. Hän kaipaa nyt toista skottikahvia. Tai pikemminkin sitä viidettä. Ilman kahvia.

Seurue saapuu korkean kerrostalon alaovelle. Mikael ja Saija saavuttavat muut. Sgiebelgerb totesi jo Cafe Noirissa, ettei itse paikalle kaivattaisi ketään ylimääräisiä. Mikael rykäisee ja toteaa muille:

”En näe mitään syytä sille, että tietyt henkilöt meistä tulisivat yläkertaan asti. Ainakin minä, Petri ja Sakari voisimme hyvinkin jäädä tänne alas odottamaan.” Hän katsoo kysyvästi Tuomista ja Sgiebelgerbiä, saaden nyökkäyksen vastaukseksi. Saija, Antero, Tuominen ja punatukkainen nainen menevät odottamaan hissiä. Sgiebelgerb tulee kolmen alas jäävän luokse. Sakari yrittää selvästikin peitellä pettymystään.

”Minä tulen alas varmaankin tuossa viiden minuutin päästä. Olen nähnyt jo tänään yhden ’minä muistan, minä muistan’ -kohtauksen, enkä välitä nähdä enää toista”, toteaa Sgiebelgerb lyijynraskasta tunnelmaa keventääkseen. Tämän jälkeen hän palaa muiden perässä hissille ja yläkertaan. Mikael hymyilee vaimeasti ja laskee laukkunsa maahan. Hänen päänsä raskaus on keventynyt hieman. Hän laittaa kannettavan soittimen napit korviinsa, ja lupaa päästää Petrin ja Sakarin sisään näiden lähtiessä ulos tupakalle.

Mikael nojaa seinään. 30-luvulla Lousianassa äänitetyn hypnoottisen sävelmän alkukantaiset rytmit lyövät hänen päänsä sisällä laidalta toiselle.

”Saija on…yli kaksisataa vuotta vanha…miten..tai no sen minä kenties ymmärränkin…mutta miksi minä ja hän emme voisi…maailma on musta…tai verenpunainen…”
”Zto?…mitä?”

Mikael havahtuu. Hän on käpertynyt ala-aulan nurkkaukseen pieneksi mytyksi. Petri ja Sakari ovat palanneet tupakalta jonkun talon asukkaan avattua oven. Petri kysyy jotakin. Mikael nyökyttelee ja hymyilee.

Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua – Mikaelin ajantaju meni mietteiden syövereissä – yläkertaan siirtynyt seurue palaa takaisin. Sgiebelgerb on satuttanut silmänsä, Anne on koko ajan hänen vierellään ja yrittää auttaa. Antero ja Saija näyttävät tyytymättömiltä. Mikael päättelee, ettei muistinpalautus joko toiminut, tai sitten palauttanut haluttuja muistoja.

Saija haluaa keskustella Mikaelin kanssa kahden kesken sivummalla. Mikaelille tämä käy – hän toivoo päänsä selviytyvän paremmin, jos sen ei tarvitse olla ajatuksineen yksin.

”Tiesitkö sinä Daturon olevan kuollut?”, ampaisee Aurora suoraan mieltään selväsi painavaan asiaan. Aurora on hyökkäävä, kovempi henkilö kuin Saija oli. Mikaelin mielessä Saija kuitenkin sulautuu yhä paljolti osaksi Auroraa, hän toivoo yhä jotakin, mitä ei itsekään osa tarkasti määritellä.
”Tiesin, Sgiebelgerb kertoi Cafe Noirissa juuri ennen kuin lähdimme--”
”Miksi et kertonut minulle? Miksi et sanonut tuota ennen kuin tulimme tänne?!”, tivaa Aurora, korottaen ääntään hieman. Lähempänä kerrostalon ovea seisoskelevat Spiegelber, Koivula ja Tuominen kääntyvät katsomaan. Mikael yrittää rauhoitella Auroraa:
”En minä tiennyt koko asiasta kuin vasta vähän aikaa, olisiko sillä edes ollut niin suurta väliä tänne tulemisen kannalt---”
”Olisi ollut!”, tiuskaisee Aurora, tuijottaen tiukasti Mikaelin silmiin loistavan sinisillä silmillään. Mikaelin kielen päällä pyörivät sanat liittyen siihen, ettei Saija kertonut päivällä istunnossa läheskään kaikkea mitä omasta historiastaan ja persoonastaan tiesi. Mikael nielaisee pahat sanat, hän tietää Auroran olevan tällä hetkellä monella tapaa rajakohdassa.
”Tiedätkö miten paljon minulle annettiin? Puoli vuotta. Puoli vuotta!”
”Jo tämänaamuisten tulosten perusteella tiesin kyllä odottaa pahinta, mutta tämän illan tiedot ovat kyllä ennustaneet vähempääkin aikaa sinulle”, vastaa Mikael. Hän vastaa väärin.
”Puoli vuotta! Etkö sinä ymmärrä miltä minusta tuntuu, etkö sinä ymmärrä?”
”Ymmärrän…sinuun sattuu…tämä tieto on aluksi äärettömän raskas kantaa. Ja sen ymmärtäminen kokonaisuudessaan vie pitkään. Olen kyllä keskustellut ihmisten kanssa, joilla on tiedossa vastaavankaltainen tieto jäljellä olevan elämänsä pituudesta---”, Mikael yrittää selittää. Hän kuitenkin jo aavistaa tulevan vastauksen sisällön. Tätä asiaa ei voi ymmärtää normaalien ihmisten kanssa koettujen tapausten pohjalta.
”Kuinka paljon heillä on ollut vuosia takanaan? Korkeintaan kahdeksankymmentä! Sinä et lainkaan käsitä tätä…”
”Tiedän, etten voi mitenkään käsittää täydellisesti tätä asiaa sinun kannaltasi, se on useimmille ihmisille täysin mahdotonta. Mutta minä yritän, minä olen tässä”, yrittää Mikael epätoivoisesti. Hän tietää olevansa menettämässä sitä luottamusta, jonka hän onnistui luomaan Saijaan. Aurora on täysin eri persoonalta vaikuttava henkilö. Saija oli ihmismäisempi, luottavaisempi, elämään positiivisemmin suhtautuva. Auroran silmissä loistaa epätoivo, tuska. Aurora tietää ehkä liikaa itsestään, ymmärtämättä kuitenkaan riittävästi.

”Sinun psykologisista istunnoistasi ei taida nyt paljon olla apua”, toteaa Aurora.
”Ehkä niidenkin avulla voitaisiin käsitellä tätä asiaa. Sinä voisit jäsentää nykyisen tilanteen selkeämmin ja nimenomaan keskustelun avulla minä tavoittaisin sinun tunteesi paremmin”, kuvailee Mikael mielipidettään.

Antero viittoo sivummalla Auroralle. Ilmeisesti Satu Manner soittaa Anterolle, haluaa tavata tai jotakin vastaavaa. Aurora hylkää Mikaelin kuin vanhan rukkasen. Pidennystä elolle on luvassa aivan toiselta taholta, ymmärrys ja empatia ovat toissijaisia. Aurora antaa Mikaelille vain pienen huiskaisun kädellään ja suuntaa Anteron kanssa kohti ydinkeskustaa. Pian Sgiebelgerbin, Annen, Tuomisen ja punatukkaisen naisen muodostama ryhmä suuntaa heidän peräänsä. Sakari liittyy heidän joukkoonsa ja Petri lähtee viimeisenä kohti keskustaa. Mikael miettii hetken…mitä hän voisi tehdä?

Ensimmäisenä tulee ajatus Matille soittamisesta. Ilmeisesti kyse on kuitenkin hänen tyttärestään: tavalla tai toisella Satu todellakin liittyy yliluonnollisiin asioihin – ymmärsi Mannner-Masa sitä tai ei. Mutta näiden asioiden kertominen kasvokkain olisi Mikaelin mielestä niin paljon järkevämpää kuin puhelimitse, että hän hylkää tämän idean. Hitaasti Mikael suuntaa Petrin perässä kohti keskustaa, mutta päättää oikaista Taidemuseon puiston läpi. Mikael juoksee.

Hän saapuu kävelykadulle, vilkaisee oikealle ja näkee Auroran ja Anteron. Mikael kävelee rivakasti Kapp Ahl:in syvennykseen ja soittaa Matille, jota pitää jollakin tapaa yhä luottohenkilönään. Matin vastaus kuuluu:

”Moi.”
”Hei, soittelen tässä, kun on pieni tällainen tilanne päällä. Satu on jotenkin sotkeutunut tähän koko bisnekseen. Liittyen minuun ja etenkin näihin kahteen muistinsa menettäneeseen. He ovat ilmeisesti kohti matkalla tapaamista Sadun kanssa."
”Aha? Mistä sinä tällaisia tietoja---”
”Minä tiedän, käske Sadun piiloutua johonkin”
”Ok., odotas hetki”, kuuluu puhelimesta. Sen jälkeen kuuluu

”Onko meillä syitä luottaa tähän Asikaiseen”
”En näe syitä miksi meillä olisi,” toteaa ääni, kuulostaa Sgiebelgerbiltä.
”Totta. Moi Mikael, mitäs asiaa sinulla olisi?”, kysyy Manner-Masa. Mikael kuulee koko keskustelun, eikä välttämättä olisi halunnut tietää tätä Matin asennetta. Hän vastaa kuitenkin:
”Kuulin tyttäresi olevan tekemisissä näiden kahden muistinsa menettäneen kanssa. Ja toivon totisesti tyttäresi ottavan heihin etäisyyttä. Turvallisuussyistä”, toteaa Mikael.
”Selvä, tehdään näin, moi”, sanoo Matti ja katkaisee puhelun.

Mikael kävelee torille, josta näkee hyvin kävelykadun pään ja Hansan sivustan. Petri tulee lopulta hänen ohitseen.

”Miten sinä jo täällä olet?”, kysyy Petri torilla, ”taisit juosta?”

”Totta, lähdin vasta sinun jälkeesi liikkeelle”, vastaa Mikael. Mikael ja Petri keskustelevat muutamat sanan verran sulkahatun näkyvyydestä julkisuudessa. Petri haluaa kertoa laajasti sulkahatun sulautumisesta tummaa taustaa vasten, mutta Mikaelia ei oikeasti kiinnosta koko asia. Hän huomaa Auroran ja Anteron olevan Hansan syvennyksessä ja keskustelevan jostakin aiheesta kiinteästi. Hän haluaisi kiertää heidän viereensä. Mutta tämä olisi nyt mahdotonta. Niinpä hän haluaa jättää Petrin ”vahtimaan asioita”. Nuori mies selvästikin on sangen pahasti pihalla monista asioista, mutta tietää ilmeisesti rajat yliluonnollisen ja luonnollisen välillä.

Mikael suuntaa kohti Hansaa. Hän sanoo menevänsä Koululle, ja kehottaa Petriä pysymään aloillaan. Mikael kääntyy heti kulman takaa sisään Hansaan. Hän saapuu suihkulähteelle ja on aikeissa jatkaa kohti pistettä, jossa Aurora ja Antero olivat pohtimassa tilannetta. Mikael pysähtyy. Hän keskittyy. Hän on tilanteessa, joka on useimmille ihmisille täysin käsittämätön, eikä hän itsekkään oikein halua käsittää sitä. Mikael itse kaipaa nyt kuulijaa. Niinpä hän palaa pari askelta takaisin ja saapuu viherkasvien keskeltä Matti Mantereen, Kari Sgiebelgerbin ja Anne Koivulan seuraan Foijan terassille keskeyttämään heidän keskustelunsa.

Mikael on skeptinen koko joukkoon kuultuaan ”salaa” Mantereen osoittaman kysymyksen ”voiko Asikaiseen luottaa” puhelimen läpi. Toisaalta Mikael ymmärtää isän huolen tytärtään Satua kohtaa ja yrittää lohduttaa ja rohkaista miestä parhaansa mukaan. Toisaalta hän tiedostaa suoraan Sgiebelgerbin häneen kohdistamat epäilykset. Mutta jonkin intuition pohjalta hän odottaa Sgiebelgerbin tekevän vain hyviä päätöksiä näiden kahden amnesiapotilaan suhteen. Asikainen tietää omien tietojensa ja taitojensa jäävän rutkasti Sgiebelgerbin taitojen alle tämänkaltaisiin asioihin liittyen. Matti Manner on kiukkuinen Mikaelille. Hän on joutunut kahden päivän aikana törmäämään yli normaalin käsityskyvyn meneviin asioihin, ja vihoittelee Mikaelille, koska tämä ei ole edes vihjaissut aikaisemmin minkään tämänkaltaisen olemassaolosta.

Lopulta Satuun saadaan yhteys, hän nimittäin soittaa Asikaiselle. Kyselee hieman muistinmenetyspalatukseen liittyvistä asioista ja Mikael vakuuttaa Sadulle olevansa varma, että tämä parivaljakko etsisi tietä pidempään elämään keinolla millä hyvänsä.

”Olen kuullut ties mitä väitteitä vampyyreistä, ovatko Venla ja Antero sellaisia?”, kysyy Satu.
”Ei…ei nyt sentään aivan, mutta jotakin sinne päin”, selittää Mikael, joka ei itsekään tiedä tarkkaa vastausta.

Mikael kehottaa Satua pysymään kaukana Aurorasta ja Anterosta, sanoisivat nämä mitä tahansa. Pian tämän jälkeen Satu soittaa isälleen, ja Matti lähtee pöytäseurueesta etsimään tytärtään.

Mikael istahtaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kohtuullisen rauhallisena paikoilleen. Annesta erittyy ympäristöön jotakin selittämätöntä mustaa pilveä. Jotenkin Mikelista oli koko illan tuntunut, että Annesta erittyi Kariin vain negatiivisia vaikutteita, eikä naisen läsnäolosta keskusteluissa olisi mitään hyötyä. Toisaalta Karin luottamus Anneen on melkoisen järkkymätöntä ja Karin luottamus Mikaelin tuntemuksiin koko vampyyriasian suhteen tuntuu parantuneen viimeisen tunnin aikana riittävästi. Joten Mikael päättää olla pohtimatta paikalla olevien kolmen ihmisen välisiä luottamussuhteita enempää ja puhuu asioista suoraan sen verran kuin tietää. Mikael oppii paljon uutta. Hän tietää ettei hänen elämänsä näiden tietojen valossa tule palaamaan ennalleen, vaikkei se mitään normaalia elämää aikaisemminkaan ollut. Paluuta Saijan kanssa vietettyyn kevääseen ei ollut, ei vaikka hän haluaisikin. Niinpä hän päättää pysyä kasassa, ja jatkaa eteenpäin. Hän kertoo ajatuksistaan ja tuntemuksistaan Karille ja Annelle. Keskustelu aaltoilee ja Mikaelista tuntuu, että hänen tuttavapiirinsä tulee muuttumaan tämän viikonlopun seurauksena melkoisesti.

Sunnuntai 31.11.2004, ilta.

Mikael oli luonnollisesti hämmentynyt. Hän oli joutunut jälleen katsomaan maailmaa peittävän tietämättömyyden verhon taakse. Hänen tuntemansa ihminen oli paljastunut vampyyrin veren avulla omaa elämäänsä pidentäneeksi ”puoli-ihmiseksi”, tai vastaavaksi. Karin illalla lausumat lohdutuksen sanat auttoivat hieman:

”Kyllä Saija, tai Aurora siis, on pohjimmiltaan kuitenkin ihminen. Kaikilta niiltä osin, joilla on jotakin merkitystä.”

Mutta ymmärsikö Sai---Aurora tätä itse? Hyväksyikö hän oman ihmisyytensä ja kuolevaisuutensa? Saatuaan tietää elinaikansa olevan noin puoli vuotta, Aurora reagoi luonnollisesti hyvin vahvasti. Kyllä hän oppisi jäsentämään asian. Toivottavasti. Mikael ei ollut varma mistään. Hän halusi olla Auroran tukena, olla tämän linkkinä ihmisyyteen, auttaa häntä löytämään iloa jäljellä olevista päivistä. Elämästä. Mutta Aurora ei ainakaan tällä hetkellä kaivannut ymmärrystä tai tukea, vaan jotakin Graalin maljaa, joka takaisi hänelle lisävuosia. Pystyisikö Mikael auttamaan Auroraa? Ehkä hän voisikin, mutta todennäköisesti ei saisi lupaa tältä siihen. Mikael päätti etsiä Auroran käsiinsä. Ja yrittää.

Liite 1: Lasse Tuomisen haastattelu, alustavat muistiinpanot.

Näiden (ja haastattelusta olevan nauhan) avulla artikkeli kasaan.

Henkilö nimeltään Lasse Tuominen

• yliopistotausta: suom.kirj.laitoksella työskennellyt tutkijana, ei tosin enää pariin vuoteen
• nykyään kiertää luennoijana: kansalaisopistot ja vastaavat
• Näkymättömän piirin historiaa
• Tuomisen mukaan piiri syntyi opiskelijakavereiden tapaamisten perusteella. Samankaltaisista asioista kiinnostuneiden keskustelupiiri vakiintui, ja jäsenet vaihtuivat hiljakseen. Tuominen on yksi viidestä ”perustajajäsenestä”. Lisäksi yksi laitoksen luennoitsijoista toimi ryhmän ”tutorina” alkuaikoina, hänen luonaan piiri kokoontui.
• jäsenten kiinnostusten kohteet erilaisia: 1980-luvulla erilaiset new age-jutut olivat joidenkin kiinnostuksen kohteena etc.
• kyseessä siis eräänlainen kirjapiiri, jossa vapaan keskustelun ja kirjojen esittelyn avulla luodaan avarampaa näkemystä maailmaan
• Nimi ”näkymätön piiri” tulee siitä, ettei ryhmä halua julkisuuteen, eli se pysyttelee näkymättömissä. Toisaalta myös renessanssin Italiassa toimi laittomiin ja yliluonnollisiin asioihin paneutunut ”näkymätön yliopisto”, johon nimellä myös viitataan.

Piirin järjestäytyneisyys, toiminta, ja tavoitteet

• Jäsenmäärät: kokouksissa yleensä paikalla noin kymmenen henkeä, vaihtuvuus suurta. Yhteensä piirin tapaamissa ainakin satunnaisesti käy noin 30-40 henkeä.
• Yhteistyötä jäsenten kesken on jonkin verran, mutta lähinnä kyseessä yksittäisten henkilöiden tapaamis-iltama, kuin mikään järjestäytynyttä yhteistutkimusta ylläpitävä yhdistys. Jonkin verran kirjoitustoimintaa: samasta aiheesta kiinnostuneet piiriläiset ovat julkaisseet tutkimuksia yhdessä.
• Toimintaa: apuna muutamissa poliisitutkimuksissa, joissa selittämättömät kuolemat ovat hämmentäneet perinteisiä tutkimusmenetelmiä noudattanutta virkavaltaa. (Piiri toimii siis myös yhteiskunnan hyväksi, ei mistään laupeudesta tosin, vaan kiinnostuksensa vuoksi. Hyvä kertoa lukijoille tästäkin –Mikaelin pohdintoja). Yksilöt auttaneet lähinnä, ei mitään virallista NP:n toimintaa siis tuo.
• Tavoitteena yksilön kehitys.

NP:n julkisuuskuva

• yksilöt luennoitsevat, ei ryhmä, siksi mitään selkeää julkisuuskuvaa yhdistyksellä ei ole
• ryhmä ei ole julkisuudessa esillä -> ei negatiivista palautettakaan, tai mitään noitavainoja. Toisaalta Tuominen on kokenut työyhteisössään pienimuotoista kitkaa tiedon harrastuksesta levittyä.
• Tuominen korostaa ettei NP ole mikään harrastus muiden joukossa, vaan pikemminkin uskonto ja elämäntapa

Lisää toiminnasta, vapaata keskustelua

• ”yliluonnollinen = luonnontieteiden ymmärtämyksen yli menevät asiat”, korostaa Tuominen. Eli humanismikin on lähellä piirin toimintaa. Numerologiaan paneutunut Tuominen kertoo matematiikankin olleen keskiajalla yliluonnolliseksi luettava asia. (käsitykset siitä, mikä on ”yliluonnolista” ja mikä ei muuttuvat siis, kulttuurisidonnaisuus, mainitse artikkelissa –Mikaelin huomio)
• uskonnoissa on olemassa dogmat, jotka määrittävät – vertaa NP:n syvempi ja avarakatseisempi tutkimustapa. Kirkko ei ole mikään totuus, mutta kristinusko ei välttämättä ole mitenkään ”väärässä”. Esim. katolisen kirkon ihmeet kiinnostavat piiriä.
• piirin suhteet humanismiin ja taiteisiin siis vahvat, akselilla epätieteellinen – tieteellinen Tuominen sijoittaisi piirin hieman akselin ulkopuolelle taide-humanismin suuntaan

Loppukaneetti

• Tuomisen terveiset: kirjastojen kirjat olivat ennen kiihkouskovien tekemiä, mutta nyt perustietoja löytyy alaa sivuavilta yhdistyksiltä, esimerkkinä mainitsee ”pakanaverkko”-kattojärjestön.
• Lisää nippelitietoa: ensimmäinen suomalainen vapaamuurarilooshi oli Turussa, joten kaupungin perinteet yliluonnolliseen ovat pitkät

Liite 2: Lääkärintarkastus TYKS:issä, aamupäivä sunnuntaina 31.11.2004.

- Saatte käsiinne vähemmän kysylevän lääkärin joka suostuu tekemään muutamia kokeita...Pitempiaikaista hoitoa/tutkimuksia vasten joudutte tekemään uusia järjestelyitä (jos siis sellaisia jostakin syytä kaipaisitte). Ja huomautukseksi: Venla-Saija pyörtyy tuolla tutkimuksessa ja hän on aika kalpean oloinen.

* Peruslabrakokeet; tuloksia voi kysellä maanantaina klo.8.30-10.00. Puolilta päivin voisivat olla nuo nopeammat jutut valmiita:

- Sieltähän selvisi, että näin alustavien tutkimusten mukaan Antero saattaa kärsiä poikkeuksellisen korkeasta veren hemoglobiinista:[Veren punasolujen hemoglobiinin tehtävänä on sitoa keuhkoissa itseensä happea ja kuljettaa sitä kudoksiin. Pitoisuuden ratkaisee pitkälti perimä. Terveen aikuisen hemoglobiini ei juuri heilahtele, ellei hän oleskele ohuessa ilmassa tai alppimajassa, jossa hapen osapaine pienenee ja hemoglobiinin kyky sitoa happea heikkenee. Hapenpuutteen paikkaamiseksi elimistö kiihdyttää erytropoetiini-hormonin tuotantoa, joka lisää punasolujen ja hemoglobiinin määrää. Vähitellen hapenottokyky ja suorituskyky paranevat. Muutamat sairaudet, erityisesti keuhko- ja sydänviat sekä tupakointi, aiheuttavat hemoglobiinin liikatuotantoa. Häkä sitoutuu hemoglobiinia hanakammin happeen, jolloin elimistö yrittää korjata tilannetta lisäämällä hemoglobiinipitoisuutta. Lääketiede tuntee useita happea sitovia hemoglobiinin mutaatiota.

Hyvin suuresta Hyvin suuresta hemoglobiinipitoisuudesta ei ole välttämättä hyötyä, koska veri muuttuu liian sakeaksi eikä kierrä kunnolla] ja nämä arvot olivat hyvin hyvin todella todella korkeat.- JA Venla-Saija saattaa sairastaa pallopunasoluanemiaa joka on periytyvä sairaus: [Synnynnäinen pallopunasoluanemia (sferosytoosi) on Pohjois-Euroopan yleisin hemolyyttinen eli punasolujen tuhoutumista lisäävä, anemiaa aiheuttava sairaus. Tauti periytyy yleensä vallitsevasti, toisin sanoen puolet potilaan lapsista perii taudin. Pallopunasoluanemiaan sairastuu noin yksi 5000:sta, mutta lieväasteista tautia potee tietämättään arviolta nelinkertainen määrä ihmisiä. Sferosytoosissa punasolujen elinikä on lyhentynyt, koska pallomaiset punasolut hajoavat herkästi, erityisesti pernassa. Taudinkuva vaihtelee paljon, lievästä anemiasta vaikeahkoon. Hankalakin anemia rauhoittuu pernan poiston jälkeen. Ennen poistoa on huolehdittava tietyistä rokotuksista ja säännöllisesti myös sen jälkeen.]

- kumpikaan ei liity unohteluun ja saattaa olla virhetuloksia, sillä olivat todella huippulukemia molemmista päistä (ja muutenkin outoja). Lisätestejä siis pitäisi tehdä runsaasti. Molempien valkosolujen arvot olivat myös oudot...

* Neuropsykologinen tutkimus (selitys tuossa alla)

Neuropsykologinen tutkimus on aiheellinen muistivaikeuksien selvittelyssä, kun kyseessä on:

• Työikäinen potilas
• Lievä muistivaikeus
• Erotusdiagnostinen selvitys
• Oikeustoimikelpoisuuden arviointi
• Autolla ajokyvyn arviointi

Neuropsykologiseen tutkimukseen kestää tavallisesti kahdesta kolmeen tuntia. Tutkimus alkaa haastattelulla, jossa kartoitetaan muistivaikeuksien laatua sekä tulosten kannalta olennaisia asioita kuten koulutusta, työtaustaa ja elämäntilannetta.

Neuropsykologiset tutkimustulokset perustuvat erityisiin neuropsykologisiin testeihin, joiden tuloksia verrataan normitietoihin. Tutkimus kattaa sekä kognitiiviseen suoriutumiseen laaja-alaisesti

vaikuttavat tekijät kuten tarkkaavaisuus, keskittyminen, toiminnan ohjaus, toiminnan nopeus sekä erilliset kognitiiviset toiminta-alueet kuten päättelytoiminnot, muisti, kielelliset, visuaaliset ja motoriset toiminnot. Tällä eri osa-alueiden tutkimisella selville saatavan kognitiivisen suoritusprofiilin perusteella voidaan tehdä päätelmiä siitä, missä aivojen osissa vaurioita esiintyy ja mihin sairauteen vaikeudet voisivat liittyä. Psyykkisen tilanteen huomioiminen on tärkeätä, erityisesti masennus voi aiheuttaa muistin ja toimintakyvyn heikentyneisyyttä.

Syitä muistamattomuuteen voisi olla tuon neuropsykologisen tutkimuksen mukaan:

• aivotärähdys;
• päähän kohdistuneen iskun aiheuttama lievä vaurio, oireina enintään puoli tuntia kestävä tajuttomuus ja muistinmenetys tai luultavammin jokin psykologinen este ainakin Anteron kohdalla.
• Suuren trauman kokeminen ja siitä selviäminen kieltämällä ja unohtamalla. Pitkäkestoisesta psykiatrisesta hoidosta voisi olla apua. Kummallakin on vakavia ongelmia sekä lyhyt että pitkäkestoisen muistin kanssa. Fyysisesti kaikki tuntuisi olevan kunnossa, mitä nyt Venla-Saijan hajuaistissa voi olla jotain häikkää...

Liite 3: Analyysi Saija Kalliosta ja muistinmenetyksestä.

Ensimmäisen istunnon muistiinpanot, iltapäivä 31.11.2004.

Hämmennys

• Viime viikkoina Saija ollut hämmentynyt. Ei osaa tarkemmin määrittää, mistä tietää tämän. TIETÄÄ vain jotenkin tämän tunteen vallinneen jo jonkin aikaa, ennen lauantaina alkanutta muistinmenetystäkin. Viittaa johonkin pitkään jatkuneeseen tilanteeseen, joka vaikuttanut?

Pohdintaa Saijan taustasta

• ”onnellinen lapsuus”, sanoo. Ei osaa tarkentaa. Antero sanoi aivan samaa eilen minulle…liittyykö tämä nyt jotenkin hypnoosiin? Upottiko Tuominen tämän ajatuksen jotenkin näiden kahden päähän pitääkseen heidät rauhallisina? Kyllähän tämä ”iloinen lapsuus”, ajatus on aivan normaali, etenkin iän myötä sellainen syntyy..iän myötä..
• siskoksia oli, Saija muistaa olleensa lempilapsi
• kysyttäessä tarkempia mielikuvia rakennuksista, ympäristöstä, vastaa ”talo oli isompi kuin muilla”. Ei osaa kuvailla taloa, mutta pienellä vihjailulla saa irti sen, että kyseessä on ilmeisesti iso maatila/kartano. Hevonen kuulemma oli, muita eläimiä ei muista. Rikkaasta perheestä?
• ei muita muistikuvia historiasta lapsuuden lisäksi.
• ei muista mitään viime keväästä, mielessä asiat vain eilisestä eteenpäin

Tarkempaa määritystä lauantaina alkaneen muistinmenetyksen rajasta

• junassa, jolla saapui Turkuun Helsingistä, oli minibistro. Lähtö Helsingistä on mielessä.
• kiire junaan, ei muista miksi
• tuli asemalle autolla, jossa oli kuljettaja. Arvelee itse taksiksi. ”Oli pakko ehtiä junaan”. Miksi? Mikäli kyseessä on muistiblokki, niin sen läpi on kuitenkin päässyt tällainen henkilöllä oleva selkeä tieto siitä, että Turussa on oltava lauantaina tiettyyn aikaan. Jos onnistuisin selvittämään, että miksi Saija tuli Turkuun, niin muistinmenetyskin ratkeaisi varmasti samalla..
• koko lauantai-aamu on kuin ”savuverhossa”

Mitä itse ajattelee?

• asiat ovat sekaisin päässä. Lähimuistissakin ongelmia?
• on melkoisen varma, ettei ole verihiutale-asian takia saanut hoitoja. Mistä moinen tieto? Ja jos taudinmääritys aamulla osui oikein, niin miten on voinut selvitä ilman hoitoja? Lääkkeitä kuitenkin tarvitsee, mikäli siis alustavat tulokset oikeita.
• ”muistin puute ei ole häirinnyt, ei siinä mitään”. Miksi suhtautuu koko asiaan niin kevyesti? Ei ahdistusta, miksei? Ilmeisesti itse tyytyväinen siihen, ettei muista? Itse ”aiheutettu” muistiblokki on edelleen vahvin ehdokas, kieltäytyy ymmärtämästä jotakin asiaa, ja on alitajunnassa iloinen siitä, ettei muista?

Nimi-asia

• ei ole lainkaan varma siitä, kumpi nimistä on oikea. Venla Nieminen ja Saija Kallio tuntuvat kumpikin vierailta. Kumpikaan ei tunnu oikealta. Kolmas nimi?

Mieleen ponnahtavia asioita

• Sadun olisi pitänyt olla vastassa Turussa. Tärkeää?! Satu liittyy jotenkin muistin menetykseen? Satua haastattelemalla voisi selvitä se, mitä Saija ei halua/pysty muistamaan.
• Turku näytti lauantaina oudolta: iso, rauhaton, meluisa, autot ärsyttävät. Käynyt viimeksi joskus todella kauan aikaa sitten? Miten mahdollista (Saija näyttää minua nuoremmalta)?

Kuvaus omasta luonteesta

• seurallinen, menevä, pomottava (välillä), mukava

Johtopäätökset

• Muistiblokki todennäköisin aiheuttaja – trauma yhä selvittämättä -> jatkoistuntoja
• voi tulla ongelmia lähimuistin kanssa, jos tilanne pahenee tästä yhtään enemmän
• Ikä on jotakin muuta kuin voisi ajatella päälle päin?
• Sekä Saija että Venla vääriä nimiä?

PM4:n ja PM6:n välillä tapahtunutta:

* Mikael selvittelee mahdollisimman paljon vampirismista ja ghouleista. Lisäksi yleisteokset magiasta ja sen käytöstä tulee luettua lävitse. Mitään erityisen uutta ja ihmeellistä tietoa ei irtoa, mutta hänen tietopohjansa laajenee hieman.

* Auroraan ei saa yhteyttä useista yrityksistä huolimatta. Yllättäen Aurora otti Mikaeliin yhteyttä. Hän ilmoitti helmikuun 8. muuttavansa Turkuun ja ehdotti tapaamista lauantaille 12.2. Mikael suostui ja odotti tapaamista varovaisen toiveikkaana.

Mikael / PM6: My baby shot me down

Soundtrack:

• Massive Attack: ”Angel”
• Nancy Sinatra: “Bang Bang (My Baby Shot Me Down)”
• (Unknown:) “She Began To Lie”

Odottelin Auroran kanssa sovitun tapaamisen alkamista kantapaikassani Cafe Noirissa. Lueskelin Tiede-lehteä ja vaivuin mietteisiini. Oliko Aurora niin syvällä, ettei hänen ihmisyytensä ollut enää tavoitettavissa? En halunnut uskoa mihinkään sellaiseen vaihtoehtoon. Aurorassa oli varmasti ainakin ripaus Saijaa jossakin sisällään, ei veren ja ikuisen elämän perässä juokseva peto ollut peittänyt alleen sitä kaikkea.

Tuntien livuttua hiljalleen ohi menin Gillesgårdeniin tapaamaan Auroraa. Portaikossa vastaani tulivat Anne Koivula ja Anita Nieminen. Tervehdin heitä, ja jatkoin matkaa alakertaan. Syvältä varjoisan holvin alta löysin Auroran, sekä hänen seurastaan Antero Vipusen ja Sakarin. Tervehdin miehiä hiukan yllättyneenä – olin ilmeisen typerästi odottanut tapaavani vain Auroran. Vaihdoin muutaman sanan Sakarin kanssa ja jäin sen jälkeen Auroran kanssa kaksin.

Aurora katsoi minua kirkkaansinisillä silmillään, ja hymyili. Hän tervehti minua kylmemmin kuin olin toivonut. Istuin alas pöydän ääreen, Auroraa vastapäätä. Huomasin olevani nurkassa, niin Auroran kuin Sakarin ja Anteron olevan minun ja ulko-oven välissä. Keskityin Auroraan. Vaihdoimme kuulumisia: kyselin muutosta ja sen sujumisesta, Auroraa kiinnostivat minun opintoni ja mahdollisesti tekemät matkani erilaisten artikkelien aiheiden perässä. Matkani ja kiinnostukseni oudoista tapahtumista olivat kiinnostaneet häntä jo silloin - miltei vuosi sitten. Aika oli lentänyt kuin siivillä.

Sain kuulla Auroran viettäneen Helsingissä aikaansa erilaisia maahanmuuttajia tarkastellen. Hän oli toisaalta avoin, muttei kertonut kaikkea. Yritin kierrellä aiheen ympärillä, muttei hän halunnut kertoa mitään tarkemmin. Oliko hän kiinnostunut minun menneisyydestäni? Sillä minäkin olin aikoinaan ollut ”erilainen maahanmuuttaja”. Ei kyse voinut olla vain siitä, että Aurora tai Sakari tai joku muu olisi kiinnostunut minun menneisyydestäni. Tässä oli varmasti taustalla jotakin isompaa: kenties heidän kaltaisensa halusivat kerätä itselleen jotakin sopivaa riistaa, jonka katoamista kukaan ei kaipaisi. Pakolaiset tai laittomat siirtolaiset olisivat varmasti hyvä vaihtoehto huomaamattomaan verentarpeen täyttämiseen. Huomasin ajatusteni groteskiuden – eihän Aurora niin voisi itseään varten toimia? Hän oli varmasti Sakarin tai jonkun muun ohjailtavissa, eikä hänellä ollut vaihtoehtoja. Jokin hänen olemuksessaan ja vihjauksissaan antoi merkkejä tällaisesta pakosta toimia Sakarin ohjeiden mukaan, eikä hän voinut kertoa kaikkea tämän ollessa aivan kulman takana Anteron kanssa.

Sakari ja Antero liittyivät seuraamme. Aurora vaikutti vaivaantuneelta heidän seurassaan, jopa pelokkaalta. Sakari meni suoraan asiaan. Hänellä oli jokin jonkinlainen värväysprosessi meneillään: Sakari oli perustamassa jonkinlaista yritystä, jonka tarkemmasta tehtävänkuvauksesta hän puhui niin kiertelevin termein, ettei siitä saanut mitään otetta. Palveluita yrityksille, henkilöarviointia ja ties mitä. Sakarin mukaan heillä olisi tarvetta juuri minunkaltaiselleni henkilölle, joka osaisi hoitaa henkilöarviointeja muun muassa erilaisten yritysten johtohahmoista. Koko operaatio kuulosti niin uskomattoman salamyhkäiseltä ja Sakarin ties mitä verenhimoisia tarkoitusperiä ajavalta, etten osannut alkuun kuin hämmästellä. Toisaalta Sakarin selityksen taustalla tuntui olevan Sakarin toive saada Turkuun jokin taho, joka estäisi jostakin ulkopuolelta tulevaa uhkaa saamasta Turussa jalansijaa.

Kerroin olevani todella kiireinen kevään aikana opintojeni kanssa. En ehtisi hoitamaan mitään täysipäiväistä työtä. Sakari vakuutteli, että voisin toimia osa-aikaisena työntekijänä. Tärkeintä olisi vain saada minut, luotettu henkilö, töihin tuohon yritykseen. Ja työsopimus tulisi allekirjoittaa mahdollisimman pian. En halunnut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tässä tapauksessa työsopimus saattoi tarkoittaa mitä tahansa normaalista allekirjoituksesta johonkin maagiseen siteeseen. Tilanteesta päästäkseni yritin ehdottaa mahdollisuutta työskennellä eräänlaisena ulkopuolisena työntekijänä ja arvioida vaikkapa henkilöistä annettuja kuvauksia. Ja suosittelun myös muutamaa vasta valmistunutta ystävääni, jotka varmasti mielellään tekisivät osa-aikaisia töitä Sakarin yrityksessä, vaikken oikeasti uskonut Sakarin suostuvan mihinkään tällaiseen. Ulkopuolisena työntekijänä toimiminen ei Sakarin mukaan käynyt päinsä. Aurora katsoi minuun surullisesti. Antero kurottautui pöydän yli minua kohti ja totesi, ettei minulla olisi mitään sanavaltaa tämän asian suhteen. Sakari veti hänet sivummalle ja he vaihtoivat muutaman sanan.

Keskityin jälleen Auroraan. Kerroin hänelle, etten halunnut sitoutua mihinkään Sakarin yritykseen, ja Aurora sanoi ymmärtävänsä tämän. Kerroin myös tahtovani tavata Auroran rauhassa, ilman noita kahta ilmeisesti Auroraa painostavaa henkilöä. Aurora suostui tapaamiseen kahvilassa reilun tunnin kuluttua. Sakari ja Antero palasivat pöydän ääreen, ja Sakarin pahoitteli Anteron käytöstä. Hymyilin ja totesin ettei se haitannut, ja kerroin harmittelevani tätä tilannetta, jossa en yksinkertaisesti ehtinyt ottamaan vastaan Sakarin työtarjousta. Nousin pöydästä, Antero väisti tieltä ilmeisen vastentahtoisesti. Hän oli uhkaava, uhitteleva, voimansa tunnossa. Jotenkin minusta tuntui, että vain Sakarin läsnäolo piti häntä aloillaan.

Poistuin Gillesgårdenilta, ja kävin asunnollani. Hain aseeni. Mikäli Sakari ja Antero halusivat pakottaa minut mukaan epäkuolleiden rinkiinsä, he saisivat tehdä sen kuolleen ruumiini yli. Ei Sakari välttämättä ollut aidosti pahantahtoinen, vaan hän vain näki niin vahvasti omasta näkökulmastaan. Kenties joku ulkopuolinen vampyyri oli aikeissa liittää Turun reviiriinsä ja Sakari oli värväämässä rivistöihinsä lisää väkeä. Mutta minua niihin rivistöihin ei värvättäisi. Jos vain saisin Auroran ulos tuosta ringistä…

Cafe Noirissa otin skottikahvin ja istuin kasvot ovea kohti. Kirjoittelin ylös ajatuksiani ja arvioitani tilanteesta. Mietin Auroraa, ja hänen tilannettaan. En varmastikaan saisi häntä Sakarin vaikutusvallan alta ellei hän itse haluaisi lähteä. Ja mitkä Auroran mahdollisuudet olisivat ilman muita kaltaisiaan? Aurora oli valinnut tiensä jo vuosisatoja sitten, eikä hän siltä varmasti poikkeaisi, sillä se tarkoittaisi alle puolen vuoden elinaikaa. Mutta ilman muiden vaikutusta hän voisi löytää itsestään jälleen sen inhimillisemmän puolen, sen puolen johon minä hänessä ihastuin.

Puhelimeni soi. Aurora ilmoitti, ettei hän pääsisi tulemaan, sillä Sakari ja Antero eivät päästäneet häntä ulos. En luottanut Auroraan, sillä hän ei ollut enää sama henkilö kuin joskus tuntemani Saija. Sydämeeni sattui Auroran kuvaus hänen tilanteestaan: ei ollut ketään muuta, johon hän luottaisi, joka voisi häntä auttaa, kuin minä. Kerroin hänen salanneen minulta paljon asioita, enkä tiennyt mitä voisin tehdä ellei hän itse haluaisi lähteä. Aurora kertoi halloweenin tapahtumista ja nykyisestä sidoksestaan Sakariin. En tiennyt oliko järkevää uskoa tuota kaikkea, mutta jotenkin minun oli vain pakko. Lähdin kohti Gillesgårdenia.

Gillesgårdenin porttikäytävästä soitin Sakarille. Kerroin Auroran haluavan tulla ulos tapaamaan minua – ja Sakari kertoi Auroran lukittautuneen sisälle ja olevan haluton tulemaan ulos ellen minä tulisi itse puhumaan hänelle. Sakari kuvaili Auroran tilaa oudoksi ja hätääntyneeksi, ja halusi minun tulevan sisälle selvittelemään tätä kaikkea. Kieltäydyin. Joko Aurora tulisi ulos, tai sitten lähtisin kävelemään. Sakari myöntyi: Aurora tulisi ulos Anteron saattamana.

Otin pistoolin vyökotelostani ja siirsin taskuuni. Puristin sen kahvaa, tukeuduin siihen. Pihan läpi meni vanha pariskunta ilmeisesti joihinkin juhliin suunnaten. Taivaalla lipuivat tummat pilvet. Mitä Aurora oikein ajatteli? Sakariin en luottanut, mutta jotenkin Aurorakin oli nyt niin etäinen…

“Her eyes
She's on the dark side
Neutralize
Every man in sight
To love you, love you, love you...“

Antero tuli ulos. Yksin. Kysyin missä Aurora oli, ja Antero kertoi ettei tämä suostunut tulemaan ulos. Minun pitäisi mennä sisälle Anteron mukana. Kerroin etten liikkuisi metriäkään, ellei Aurora itse tulisi ainakin ulko-ovelle asti. Aurora oli peloissaan, ja tulisi kyllä ulos, jos Antero ja Sakari vain poistuisivat tieltä. Antero ei halunnut kuunnella. Hän astui lähemmäs ja kertoi, että minä tulisin nyt sisään hänen kanssaan, ja asia selvitettäisiin siellä. Käteni hikosi aseen kahvaa vasten.

”Ei. En tule sisälle. Joko sinä menet nyt ja haet Auroran, tai minä kävelen pois saman tien.”
”Sinulla ei ole vaihtoehtoja, tulet mukaani”, murahti Antero ja hänen kätensä oli yhtäkkiä vasemmalla olkapäälläni. Tunsin vihlovaa kipua. Kiskaisin oikeassa kädessäni olevan pistoolin ulos taskustani. Kuului laukaus.

Anteron silmät laajenivat epäuskosta. Hän tuijotti savuavaa asetta, ja vatsaansa. Ote olkapäästäni hellitti ja horjahdin askeleen taaksepäin. Antero puristi toisella kädellä vatsaansa – toinen käsi heilui ilmassa kuin tukea etsien. Takaperin kompuroiden Antero perääntyi ovelle. Hän kääntyi, ja kaksin kerroin kumartuneena sai oven avattua.

Käännyin, ja juoksin. Juoksin.

Huomasin aseen kädessäni, ja laitoin sen taskuuni. Muutaman korttelin päähän ehdittyäni puhelimeni soi. Se on Aurora. Hänen ensimmäinen kommenttinsa on:

”Mitä ihmettä sinä olet tehnyt Anterolle!” En osaa vastata järkevästi. Hengitykseni tasaannuttua kerron Anteron käyneen kimppuuni. Ja etten todellakaan voinut saada Auroraa ulos, ellei hän itse halunnut lähteä. Ja tuo syyttely osoitti Auroran olleen koko ajan Sakarin ja Anteron puolella. Aurora rauhoittuu yllättävän nopeasti. Hän pakottaa itsensä viileäksi. Kerron ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Aurora sanoo, että ehkä asia oli niin, kun minä kerran niin sanon. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Aurora katkaisee puhelun.

Tunnen romahtavani kuin tyhjä kuori. Olin uskonut niin vahvasti Auroraan. Ja olin uskonut kaiken, uskonut vain hyvää. Ja tähän oli tultu. Olin ampunut henkilöä kohti, ampunut luodin johon tavallisen ihmisen olisi pitänyt kuolla. Havahduin ymmärtämään paremmin: Aurora oli vain pelannut kanssani. Yrittänyt houkutella minua Sakarin riveihin.

“Bang bang, I hit the ground
Bang bang, that awful sound
Bang bang, my baby shot me down.”

Kiiruhdin kotiini. Pakkasin laukkuni, en pysähtynyt miettimään. Oli lähdettävä, ja se oli tehtävä nopeasti. Heti kun Sakari havahtuisi siihen, mitä oli tapahtunut, minut etsittäisiin aivan varmasti. Ja joko pakotettaisiin liittymään hänen riveihinsä tai tapettaisiin. Vaihtoehtoni olivat vähissä. Turku jäisi taakseni ainakin joksikin aikaa.

Matkalla rautatieasemalle pysähdyin atk-luokkaan kirjoittamaan oleellisen viestin. Halusin kirjoittaa tietämäni asiat ylös ja edes muutamien ihmisten tietävän tapahtuneesta. Sillä jos kaikki menisi pieleen, en minä olisi kertomassa näistä asioista. Mietin kirjeen mahdollisia vastaanottajia. Ainakin viranomaisten olisi syytä tietää jotakin tapahtuneesta, jos minulle kävisi jotakin. Mutta tämä olisi vain viimeinen vaihtoehto. Joten kirje olisi paras toimittaa muutamalle ystävälleni, jotka veisivät sen eteenpäin ellei minusta kuuluisi kahteen viikkoon mitään.

Kirjoitin. Puin ajatukseni sanoiksi sekavasti, sillä ajatukseni olivat sekavia. Kirjoitin myös muutamia arveluitani täysinä faktoina, aivan kuten jätin kirjoittamatta joitakin faktoja lainkaan. Oleellista oli vain välttää johonkin asti uskottava kokonaisvaikutelma Turun nykytilanteesta ja toimintakentästä. Kuvitin yleisluontoista esitystäni muutamilla yksityiskohdilla tehdäkseni tarinastani uskottavamman. Sain kirjeen valmiiksi, tulostin sitä muutaman kappaleen, jotka suljin kirjekuoriin. Rautatieasemalta ostin postimerkkejä ja lähetin kolme kirjettä. Mietin neljännen kuoren kohdalla hetken. Kirjoitin lopulta kuoreen Kari Sgiebelgerbin nimen ja osoitteen. Hän saisi hoitaa asioita, sillä hän ei varmastikaan haluaisi liittyä Sakarin riveihin, ja hänellä olisi myös motiivi (Anne) estää Sakaria värväämästä lisää väkeä. Pistin kirjekuoren postilaatikkoon ja nousin junaan.

PM6:n ja PM8:n välillä tapahtunutta:

* Mikael majaili maasta häivyttyään aluksi jonkin aikaa Etelä-Virossa ja sen jälkeen Venäjällä Novgorodissa. Rahojen alkaessa käydä vähiin hän palasi Suomeen. Mikael käsitti, ettei hän voisi loputtomiin piileksiä paikoissa, joista hän ei tuntisi ketään, eikä hän halunnut alkaa juurtumaan jonnekin muualle. Suomeen palattuaan Mikael hankki aseenkantoluvan ja haulikon.

* Turkuun Mikael palasi huhtikuun alkupuolella. Hän kyttäsi Antero Vipusen asuntoa Runosmäessä ja yritti etäältä käsin selvittää olivatko Kari Sgiebelgerb ja Lasse Tuominen joutuneet vampyyrien haaliman ringin osiksi. Mitään varmaa vahvistusta suuntaan tai toiseen ei löytynyt. Kumpikin liikkui edelleen päivänvalossa, joten ainakaan täysiä vampyyreitä heistä ei kumpikaan ollut. Lopulta Mikael kääntyi uskomaan, ettei hän voisi pelätä kaikkia ja kaikkea. Johonkuhun hänen olisi luotettava. Manner-Masasta ei olisi apua niissä ongelmissa, joihin hän tulisi törmäämään. Tuomisen kanssa Mikael ei vain tullut toimeen erityisen hyvin. Olkoon siis Sgiebelgerb se henkilö, joka saisi olla tietämättään apuna vastauksien etsimisessä.

* Mikael majaili huhtikuun ja toukokuun alkupuolen jossakin muualla kuin kotonaan: Fobian (psykolgian ainejärjestö) toimistossa, S-Osiksella, kavereiden luona…ja vilkuili aina olkansa ylitse. Pelko piti häntä liikkeellä. Hän halusi pitää kiinni ihmisyydestään. Kaikki oli kiinni siitä. Ilman inhimillisyyttä ja ihmisyyttä ei vastauksia Mikaelin etsimiin kysymyksiin vois löytää. Ja jos Sakari tai Aurora saisi hänet kiinni, hän olisi tuo mahdollisuus löytää se vastaus mennyttä.

Kari / Pimeyden maailma 6: 12.2. 2005

Mikaelin kirje Karille helmikuun loppupuolelta:

Olen saanut tietooni seuraavia seikkoja, jotka haluan tämän kirjeen avulla välittää muidenkin kuin itseni tietoon. Pelkoni on, etten välttämättä itse ole kertomassa suullisesti näitä havaintojani ja pohdintojani. Syy tähän pelkoon selviää tämän kirjeen myötä.

Olen psykologian opiskelija ja toimittajana usean vuoden ajan toiminut henkilö. Etenkin toimittajan urani varrella olen pyrkinyt saamaan tietooni näkyvän maailman taustalla vaikuttavista voimista ja onnistunutkin tässä ainakin jossakin määrin. Syyt tähän halukkuuteeni selvittää asioita ovat omassa historiassani, enkä erittele niitä tarkemmin.Keskeiset tietooni saamat seikat minua nyt uhkaavista henkilöistä ja asioista ovat seuraavat:

Seurustelin keväällä 2004 ”Saija Kallio” -nimellä esiintyneen naisen kanssa. Hän katosi muutaman viikon seurustelun jälkeen yllättäen, enkä saanut hänen olinpaikastansa mitään selville tiedusteluistani huolimatta.

30-31.11.2004 minuun otti yhteyttä ”Antero Vipuseksi” esittäytynyt mieshenkilö. Häneltä ja ”Venla Niemiseksi” itseään nimittävältä nuorelta naiselta oli mennyt yllättäen muisti. Heidän muistinmenetyksensä johdosta kävimme Turun Yliopistollisessa Keskussairaalassa tutkimuksissa, ohessa liite oleellisista tutkimustuloksista.

Kyseisenä viikonloppuna sain varman tiedon Saija Kallion todellisen nimen olevan Aurora Steinheil. Hän on niin kutsutun vampyyrin kanssa symbioosissa pitkään elänyt nainen, jonka syntymävuosi on 1700-luvun lopussa. Antero Vipunen oli Auroran tavoin ollut Daturo-nimisen vampyyrin alaisena ja tullut riippuvaiseksi tämän verestä. Tämän vampyyrin ilmeinen kuolema oli syynä yli 200-vuotiaan henkilön muistinmenetys: tieto oman kuoleman väistämättömyydestä oli ajanut Auroran (ja iällisesti nuoremman Anteron) muistin menetyksen tilaan.

Samana viikonloppuna tutustuin myös Anita ”Susa” Niemiseen. Hän väitti olevansa taiteenvälittäjä Unkarin suuntaan, mutta sain varmalta taholta kuulla hänen olevan todellisuudessa hyvin voimakas vampyyri. Hänellä on käsittääkseni hyvin laajat tiedot Turussa (ja muuallakin) meneillään olevista asioista. Törmäsin myös Tamperelaiseksi autonasennusopiskelijaksi itsensä esitelleeseen Sakariin. Hän väitti olevansa vampyrismi-fani, mutta tämä väite osoittautui myöhemmin valheeksi.

Edellä mainitun viikonlopun jälkeen en saanut pitkään aikaan yhteyttä Auroraan, mutta 8.2.2005 hän otti minuun yhteyttä ja kertoi muuttaneensa Turkuun sillä viikolla. Sovimme tapaavamme Gillesgården-nimisessä paikassa (Aurakatu 1 G) Turussa lauantaina 12.2.2005. Mentyäni kyseiseen paikkaan tapasin Auroran seurasta Sakarin ja Anteron.

Keskustelin hetken kahden Auroran kanssa ja sain kuulla hänen tarkkailleen Helsingissä maahanmuuttajia. Ja etenkin jotenkin ”outoja” tapauksia, tarkemmin Aurora ei suostunut asiaa tarkentamaan. Kysyessäni häneltä suoraan tarkoittiko hän samalla tavalla ”erilaisia” kuin hän tai Antero, hän vastasi kieltävästi. Pian tämän jälkeen Sakari ja Antero saapuivat seuraamme.

Kyseinen kolmikko oli perustamassa Turkuun ”informaatioalan yritystä”, kuten he asiaa kutsuivat. Tarkoituksena oli virallisesti innovoida, ja toimia etenkin b2b-tapaisissa tehtävissä alihankkijana. Minua pyydettiin ja painostettiin mukaan yritykseen. Kävi ilmi heidän värväysprosessinsa olevan hyvin kiireellinen. Taustalla oli tulkintani mukaan jokin heistä riippumaton tekijä, josta kiire aiheutui. He halusivat minun allekirjoittavan työsopimuksen, vaikka korostin etten tämän kevään aikana ehtisi tekemään yhtään mitään heidän firmassaan. Antero jopa totesi ”ettei sinulla [Mikael] ole vaihtoehtoja tässä asiassa”, mutta Sakari rauhoitteli häntä ja vei hänet sivummalle. Poistuin pian tämän jälkeen paikalta ja Aurora lupasi tavata minut myöhemmin (pyysin häntä kahvilaan, julkisemmalle paikalle).

Noin tuntia myöhemmin Aurora ilmoitti minulle olevansa suuressa pulassa ja tarvitsevansa apuani. Hän väitti Anteron ja Sakarin estävän häntä poistumasta. Kerroin olevani epävarmuuden tilassa: luottaako asioista paljon vaikenevaan Auroraan vai auttaa häntä. Sain kuulla seuraavat asiat (jotka ovat toki kyseenalaisia kertoja huomioiden):

-Vuoden 2004 halloweenin aikaan Aurora ja Antero olivat hyvin heikossa tilassa heille välttämättömän vampyyrin veren puutostilan takia. Sakari oli tuolloin luovuttanut heille vertaan ja nykyhetkellä Sakari oli täten Auroran ja Anteron ”isäntä”.

-Anitasta / Susasta Aurora väitti tietävänsä hyvin vähän, mutta myönsi tämän olevan myöskin ”heidän kaltaisensa”.

Soitettuani Sakarille tämä väitti Auroran olevan sekavassa tilassa ja vaativan jonkun seurakseen. Hän lupasi päästää Auroran ulos Anteron saattamana. Ulos (Gillesgårdenin pihalle) Antero saapui kuitenkin yksin. Hän väitti Auroran linnoittautuneen vessaan ja kieltäytyvän tulemasta ulos ellen menisi sisälle häntä hakemaan. Tiesin Anteron käyttäytyneen väkivaltaisesti aikaisemminkin (hän hyökkäsi halloweenina Kari Sgiebelgerb-nimisen henkilön kimppuun) ja omaavan ghoulina todella suuret voimat. Olin valmistautunut sijoittamalla ladatun pistoolini taskuuni ja pitämällä kättäni koko ajan samaisessa taskussa. Kieltäydyttyäni menemästä sisään Antero totesi ”ettei minulla olisi vaihtoehtoja, vaan että tulisin kaikesta huolimatta”. Kieltäydyin tottelemasta häntä ja liikahdin taaksepäin, jolloin Antero tarttui salamannopeasti minua toisella kädellä hartiasta ja puristi uskomattomalla voimalla. Samassa hetkessä nykäisin ladatun aseeni esiin ja laukaisin aseen kertaalleen suoraan Anteron rintakehään.

Anteron ilme muuttui hämmentyneestä kauhistuneeksi ja hän horjahti taaksepäin rintaansa pidelle. Hän hoippui sisään rakennukseen, eikä kaatunut kuolleena maahan, kuten tavallinen ihminen olisi tehnyt! Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin Aurora soitti minulle ja huusi vihaiseen sävyyn: ”Mitä ihmettä sinä olet tehnyt Anterolle!” Tämä osoitti mielestäni Auroran todellisuudessa olleen vain juonessa Sakarin ohessa ja houkutelleen minua alakertaan.Mitä tästä kaikesta päättelen:

Sakari, Antero ja Aurora keräävät joukkoja johonkin tulevaan koitokseen tai tapahtumaan. Todennäköisesti Anita, joka oli myös Gillesgårdenilla 12.2.2005, liittyy asiaan vaikka Aurora tämän kielsikin. Joukon todennäköisenä ”värväyskohteena” on ainakin Anne Koivula (toimittaja ja kirjailija) – hän liikkui samana päivänä Anitan seurassa.

Sakarin puheet jonkinlaiseen monopoliasemaan nousemisesta eivät todellakaan liittyneet yritysmaailmaan, vaan pikemminkin Turun (tai Etelä-Suomen) alamaailmaan – tai johonkin vielä suurempaan.

Kaikkeen tähän liittyy jollakin tavalla äskettäin tapahtuneiden tulipalojen sarja. Ohessa on liitetiedosto, johon olen kerännyt tosiasiat kyseisistä tapauksista. Näistä viimeisimpään (Tampereen kolme henkeä vaatinut tulipalo, 5.2.2005) liittyy myös Anita Nieminen. Hän oli minun tavoin pyytänyt tulipalosta olevaa kuvamateriaalia haltuunsa ja väittänyt tekevänsä jotakin tutkimusta kodinkonepaloihin liittyen.

Oma alustava arveluni tulipaloista nykytietojeni valossa on seuraava: tulipalot liittyvät johonkin toisesta maailmasta tähän maailmaan pyrkivään tai yhteyttä ottavaan olentoon. Yleensä tämänkaltaisiin asioihin liittyy ainakin pieni ryhmä, joka edesauttaa yliluonnollisen olennon – ”epäjumalan” – toimimista tässä näkyvässä maailmassa. Olen itse todistanut tällaisen kultin toimintaa ja tutkinut useita sellaisten ryhmien jättämiä jälkiä, ja tiedän mistä puhun. Oletan Turussa toimivan vampyyri ja ghouli –ryhmän tietävän jostakin tulevasta yliluonnollisesta tapahtumasta, joka antaa heille lisävoimia. On mahdollista, että tulipalojen avulla on mahdollista ennustaa tuon tulevan otollisen hetken ajankohtaa, ja siksi Anita on tulipaloista kiinnostunut.

Minä en yksin pysty tekemään juurikaan Sakarin johtaman värväystoiminnan laajentumisen estämiseksi. Mahdollisesti kaikki palkatut tullaan alistamaan samanlaiseen riippuvuussuhteeseen Sakariin (tai johonkin yhä näkymättömissä olevaan toimijaan) verisitein. Tämän laajentuvan renkaan ja sen mahdolliset pyrkimykset hyödyntää jotakin tuonpuoleista vahvaa apuria, on luonnollisesti estettävä. Seuraukset jo pelkästään Turussa virallisen yrityksen statuksen alla toimiva ryhmä voi verisiteitä hyödyntämällä saada vaarallisen paljon valtaa esimerkiksi yritystoimijoissa ja valtaa pitävissä tahoissa.

Tiedot mainitsemistani henkilöistä:

Szusza ”Susa” Anita Nieminen: puhelinnumero XX; osoite: Varissuo, Turku. Suhteita Unkariin, välittää tauluja (?).

Aurora Steinheil / Saija Kallio / Venla Nieminen: puh XX, asunut Turussa keväällä 2994, Helsingissä kesästä 2005-tammikuuhun 2005, Turussa helmikuusta 2005 alkaen. Myynyt kirjoja Turussa ollessaan , tarkkaillut maahanmuuttajia (etenkin ”erikoisia” Helsingissä. Vanha ghoul, joka ei missään nimessä halua luopua ”elämästään”. Luotin häneen aikaisemmin, mutten ole enää varma hänestä.

Sakari: puh XX, aikaisemmin asunut Tampereella, muuttanut Turkuun. Opiskelee autonasennusta (?). Vahva vampyyri.

Antero Vipunen: puh XX, asuu Turussa (?), valokuvaaja, aggressiivinen ja vaarallinen ghoul.

Kari Sgiebelgerb: puh XX, asuu Turussa, yliluonnollisiin asioihin perehtynyt ”yksityisetsivä”. Hän on itsenäinen toimija ghoul-renkaaseen verrattuna ja on todennäköisesti valmis estämään sen laajentumista. Hänellä on käsittääkseni laajat tiedot Turun yliluonnollisista asioista.

Lasse Tuominen: puh XX, osoite Yliopistonkatu, Turku. Yliluonnollisiin asioihin perehtynyt tutkija. Toimitti 30.11.2004 Auroran ja Anteron hypnotisoinnin heidän muistinmenetyksensä yhteydessä ja omaa varmasti tärkeää tietoa näistä kahdesta.

Anne Koivula: puh XX, asuu Turussa. Toimittaja ja kirjailija, liikkunut mm. Kreikassa. Kari Sgiebelgerbin tyttöystävä. Häneen liittyy mahdollisesti joitakin yliluonnollisia elementtejä. Anne on todennäköisesti vaarassa Sakarin toimien suhteen ja mahdollisesti jo heidän ohjailtavissaan.

Matti ja Satu Manner. Matti Manner on yliluonnollisista asioista tietämätön yksityisetsivä, jonka nimi saattaa nousta esiin näissä asioissa. Toivon ettei häntä sekoiteta näihin asioihin. Satu Manner on hänen tyttärensä ja tietää uskoakseni yliluonnollisista enemmän kuin haluaa paljastaa.

Lopuksi:

Minä vetäydyn nyt Sakarin, Auroran ja Anteron koston pelossa näkymättömiin. Pyrin informoimaan saamistani tiedoista ja tekemisistäni tarpeelliseksi katsomiani tahoja mahdollisuuksien mukaan. Mikäli minusta ei kuulu mitään useaan kuukauteen, voidaan olettaa Sakarin joukkoineen saaneen minut kiinni. Tämä viesti toimikoon siis eräänlaisena testamenttinani. Siitä on toimitettu useita kopioita eri henkilöille ja turvalliseksi katsomiini paikkoihin, joten tämän käsiinsä saavan on mahdotonta tuhota kaikkia näitä tietoja.

12.2.2005 Turussa



Mikael Asikainen

Mikael / PM8

Soundtrack:

• Robert Johnson: ”Hellhounds on my trail”
• Robert Johnson: “Me and the devil”
• Robert Johnson: “Whiskey blues”
• Robert Johnson: “Crossroads”

Väsytti, niska oli jumissa – jälleen yksi yö sohvalla oli takana. Mitenkähän pitkään selkä kestäisi tällaista elämää. Tai mieli. Ensimmäinen kuukausi oli oikeastaan ollut pahin, sen jälkeen pakolaisen elämään oli jo alkanut turtua. Olan yli vilkuilu täytyi oppia tekemään huomaamatta, rutiineita tuli välttää ja ovet lukita jäljessään.

Aamukahvi valmistui. Osakunnan toimisto oli onneksi kevään tultua hiljentynyt oikeastaan täysin, ja siellä sai asustaa kaikessa rauhassa. Kuukausi sitten päättynyt Viron vierailu oli syönyt säästöjäni hieman liikaa, ja lisätulojen ehtyminen töissä käymisen tultua mahdottomaksi oli heikentänyt tilannettani entisestään. Onneksi gradun teoriaosuus alkoi hahmottua kohtuullisen hyvin. Ja oman aktiivisuuteni kautta olin saanut paikan feromoniaiheisen tutkimusprojektin assistenttina Moskovan yliopiston psykologian laitokselta. Lähtö olisi toukokuun puolivälissä, tarkkailuryhmä olisi koossa kesäkuun ja ainakin heinäkuu kuluisi tutkimustulosten analyysin parissa. Mutta tämä tapaus oli todellinen onnenpotku sen vuoksi, että se veisi minut pois maasta halvalla ja saisin samalla hoidettua opintoni loppuun – tai ainakin hyvin lähelle sitä.

Pakoilu. Sanasta oli muodostunut mielessäni masentavaa elämäntapaani ja toimintaani parhaiten kuvaava ilmaus. Pyörittelin sitä mielessäni juodessani kahvia. Oli mahdollista ettei minua oikeasti etsitty kovinkaan tehokkaasti. Todennäköisesti riittävä varokeino olisi pysyä poissa Turusta – tai ainakin sen tietyistä osista – ja ongelmani ratkeaisivat itsestään. Mutta todennäköisyyksien varaan on ikävä laskea oma henkensä. Moskova oli kuitenkin riittävän kaukana Turusta ja mahdolliset etsijäni eivät varmasti pitäisi minua niin isona uhkana, että lähtisivät minua sieltä asti noutamaan vaikka olinpaikkani selville saisivatkin. Varmasti. Todennäköisesti.

Pyöräilin keskustaan. Siellä oli hamppumarssi, johon Sgiebelgerb osallistuisi aivan varmasti. Hän oli puhunut kannabiksesta niin ylistävään sävyyn suunnilleen aina kun olin hänet nähnyt, ettei varmasti jättäisi tätä mahdollisuutta väliin. Marssi lipui ohitseni, eikä Sgiebelgerbiä näkynyt. Miehellä oli varmaankin kiireitä. Manner oli tavoitellut minua ensiksi eilen Suomen jääkiekko-ottelun aikana, ja toistamiseen hetkeä ennen keskustaan lähtöäni. Joku ”J” oli tavoitellut minua hänen kauttaan. Kysellyt tietojani. Yrittänyt saada Mantereen etsimään minut käsiinsä, ja järjestämään tapaamisen minun kanssani. Halusin kysyä Sgiebelgerbiltä, Turun tietopankilta, lisätietoja tuosta J:stä, koska Manner ei tiennyt hänestä oikeastaan mitään.

Soitin Karille. Tämä oli ”jossakin korvessa”, jossa hän oli muun muassa Annen ja Lassen kanssa pelannut edellisenä iltana pullonpyöritystä ja okkultistista arvausleikkiä. Miehen korvien heilumisesta lähtevä ääni kuului puhelimen läpi asti. Sgiebelgerb tiedot J:stä olivat suunnilleen seuraavat: tamperelainen, rikas, typerä. Karin mukaan mies jakoi rahaa ympärilleen sumeilematta ja yritti ilmeisesti siten luoda jonkinlaisia siteitä Turkuun. ”J on harmiton. Käyttää typerää sulkahattua ja jakaa rahaa ympäriinsä – yrittää varmaan luoda velvoitteita rahaa vastaanottavien suuntaan. En minä siitä oikeastaan paljon tiedä, mutta harmiton se on.” Kerroin J:n yrittäneen tavoitella minua välikäden kautta, ja ilmeisesti Annea tai jotakin muuta Karin seurassa ollut oli tavoiteltu saman henkilön toimesta hieman aikaisemmin. Sain yhden J:n numeroista, miehellä oli ilmeisesti useampia numeroita ja tämän saamani voimassaolo ei ollut enää varmaa. Kiitin Karia tiedoista ja toivotin hauskaa päivänjatkoa sinne korpeen.

Soiton jälkeen kävin kirpputorilla. Olin ottanut tavakseni uusia päällysvaatteitani hieman normaalia useammin, koska yhteenkään vaatekappaleeseen leimautumatonta olisi varmasti vaikeampi varjostaa. Näin toivoin. UFF:n yhden euron päiviltä löysinkin uuden takin itselleni. Käytyäni pikaisesti osakunnalla tapasin Ryssänmäellä Mantereen aikaisemmin sovittuna ajankohtana. Olin tuttuun tapaani vartin myöhässä, ja Matti oli jo kertaalleen varmistellut saapumistani puhelimitse.

Mattia oli mukava tavata. Hänen rauhallinen olemuksensa rauhoitteli hieman minuakin. Minua kohdanneet ongelmat olivat hänellä suunnilleen tiedossa, ja kerroin tarkasti mitä minun ja Sakarin joukkion välillä oli tapahtunut muutama kuukausi aikaisemmin. Manner oli paremmin perillä asioista kuin silloin. Hän oli saanut puheidensa mukaan Sgiebelgerbin kertomaan paljon asioita jo viime vuoden puolella, ja minä informoin häntä vielä muutamista yksityiskohdista, joita hän ei tiennyt. Kaikki yliluonnolliset asiat Manner sulatti yllättävän pehmeästi, itse hän kertoi ettei paljon vaihtoehtoja suhtautumiseen oltu annettu. Pakkohan se oli uskoa, kun omin silmin näki. Mantereen tiedot olivat sangen päteviä, tosin vampyyrin ja ghoulin erot ja muutama muut oleelliset yksityiskohdat olivat hieman hukassa. Minulla oli ollut aikaa täydentää teoreettista tietopohjaani melkoisesti tiettyjä kirjoja lueskelemalla, mutten kuitenkaan korjannut Matin käsityksistä kuin muutaman isoimman virheen.

Manner sai suostuteltua minut tapaamiseen J:n kanssa. Tai oikeastaan minut oli helppo vakuuttaa. J oli luvannut tapaamisesta isot rahat ja niille minulla oli käyttöä. Lisäksi Mantereen tapa ottaa ensiksi minuun yhteyttä minun jäljittämiseksi annetussa tehtävässä ja vasta sen jälkeen asiakkaan informointi osoitti hänen todellakin olevan luottamuksen arvoinen. Menimme Mantereen autolla sovittuun paikkaan ja otimme J:n kyytiin. Matin toimiessa kuljettajana J meni apukuljettajan istuimelle ja minä istuin takapenkillä ja pidin yhdeksänmillistä kädessäni koko matkan ajan. En halunnut ottaa riskejä.

J kyseli tulipaloista, joita olin tutkinut. Olin oikeastaan jättänyt tuon asian jo hieman vähemmälle huomiolle viime aikoina, mutta sen nouseminen esiin osoitti minun olleen oikeilla jäljillä. J ilmeisesti epäili minun olevan jotenkin palojen takana, tai ainakin tietävän niistä paljon. Vastailin riittävän laajasti saadakseni J:n luottamuksen, mutta riittävän suppeasti jäädäkseni keskustelusta voitolle. Hänen arvauksensa oli jokin kultti, joka yritti jonkinlaista yhteyttä helvettiin. Hyvä arvaus, olin itsekin epäillyt samaa. Mutta kiitoksena muutamista J:n antamista tiedonhipuista johdattelin häntä oikeille jäljille: ei mikään kultti olisi liikkunut niin laajalla alueella kuin tulipaloja oli ollut. Eli joko kultin kaltainen yhteisö olisi vain muutaman tapauksen takana, tai sitten kyse olisi jostakin muusta. Esimerkiksi yhteydenottoa yritettiin toisesta suunnasta tänne. Keskustelu J:n kanssa oli sangen antoisa, etenkin käteisenä saamani 4000e:n palkkio oli keskustelun antoisinta osa-aluetta. Rahahuoleni olivat toistaiseksi ohi. J:n viimeisen sanat ennen autosta poistumista olivat kutakuinkin seuraavanlaiset: ”Kiitoksia tästä keskustelusta herra Asikainen. Emme varmaankaan tapaa aivan pian uudelleen, sillä olen saanut kuulla teidän suunnittelevan jälleen uutta matkaa. Jos kaipaatte turvapaikkaa tai jotakin vastaavaa, niin ottakaa minuun yhteyttä. Minulla on ystäviä useimmissa Euroopan maissa, ja voin varmasti tarvittaessa auttaa.” Kiitin tarjouksesta, mutta totesin mielessäni etten varmasti ottaisi vastaan mitään almuja tuolta narrilta ellen olisi äärimmäisessä hädässä.

Manner kertoi olevansa seuraavana menossa tapaamiseen erään toisen asiakkaan kanssa. Yllätyin hieman hänen halutessa minut mukaansa tuohon tapaamiseen, sillä en arvannut hänen haluavan sotkea minun mihinkään asiakasasioihinsa. Mutta tämä tapaus sisälsi ilmeisesti sellaisia piirteitä, joista minulla oli paremmat tiedot kuin hänellä itsellään. Asiakkaana oleva perikunta oli saanut kuolinpesästä haltuunsa (suvussa kiertävien huhujen mukaan) tulipaloja aiheuttavan esineen. Kyseisen esineen säilytykseen liittyi tiettyjä omituisuuksia (rasia, jonka sisällä punainen pussi, jonka sisällä suolaan upotettuna kyseinen amuletti) ja koko tapaus vaikutti joko oudolta sukulegendalta tai sitten päivänvaloon yllättäen putkahtaneelta yliluonnolliselta esineeltä. Manner oli jo harkitsemassa esineen hankkimista J:n haltuun, koska tällä olisi ilmeisesti varaa ostaa se itselleen. Mutta tämä suunnitelma ontui sen vuoksi, ettemme tienneet J:stä sen enempää kuin tästä perikunnasta. Ja toistaiseksi olisi varmempaa pitää esine sen todellisista voimista tietämättömien käsissä kuin antaa sitä okkultismia selvästi tuntevan J:n haltuun.

Odotimme perikunnan saapumista puolen kilometrin päässä Koulusta, joka oli ollut alkuperäinen tapaamispaikka. Perikunnan edustusto koostui kahdesta henkilöstä: amuletin aikaisemman omistajan, tulipalossa kuolleen vanhan naisen, lapsenlapsen naispuolisesta kihlatusta Evelyn Lintulasta ja perikunnan miespuolisesta asianajajasta Albert Kivijärvestä. Tämä kaksikko halusi nähdä tuon amuletin, sillä sen oli tarkoitus siirtyä lähipäivinä naisen kihlatun tädin mukana Tukholmaan ja Pariisiin arvioitavaksi. He halusivat ilmeisesti arvion amuletista ja pitää sen itsellään, sillä tädin pelättiin myyvän amuletin alihintaan heti maasta päästyään ja pitävän rahat itsellään. Amuletin esiin ottoon liittyen oli saatu joitakin ohjeita, ja minä vahvistin niiden seuraamisen olevan turvallisinta. Esittäydyin omalla nimelläni ja omalla tittelilläni – PsK ja freelancer-toimittaja, jonka erikoisalana ovat olleet tiettyjä yliluonnollisiksi tituleerattuja elementtejä sisältävät tapaukset.

Ajoimme jonkin matkan päähän keskustasta, ulkoilualueelle jossa oli käynyt joskus juoksemassa. Siellä sijaitsi laaja kivikkoalue, pirunkallioksi kutsuttu. Sen keskellä amuletti ei varmastikaan pystyisi aiheuttamaan mitään tulipaloa tai vaaraa ympäristölleen. Jätimme sähkölaitteet sivummalle ja Mantereen takilla hämärretyssä tilassa nainen avasi rasian minun kieltäydyttyäni kunniasta.

Rasian sisältä löytyi punaista nahkaa oleva pussi, joka oli täynnä suolaa. Suolan keskeltä paljastui messingistä tai vastaavasta aineesta valmistettu solki, jossa oli kuviointina symmetrisiä ornamentteja kehämäisessä muodostelmassa. Tarkastelimme solkea auringolta suojassa. Ei savua, ei mitään. Solki pakattiin takaisin sinne mistä se otettiinkin ja lähdimme paikalta.

En muistanut törmänneeni kyseisen kaltaiseen amulettiin aikaisemmin, tai edes lukeneeni sellaisesta. Oli toki mahdollista, että kyseinen esine olisi vain sukulegendoissa mainetta kerryttänyt tavallinen solki, mutta tämän varaan ei kannattaisi laskea. Onnistuimme ”pelottelemaan” Mantereen kanssa perikuntaa riittävän paljon ja he päättivät pitää amuletin hallussaan toistaiseksi. Myöhemmin illalla tiivistyi suunnitelma, jonka mukaan he teettäisivät siitä kopion ja luovuttaisivat sen ulkomaille lähtevälle Vappu-tädille.

Käytyään Mantereen kanssa syömässä ja pohtimassa päivän tapahtumia Mikael palasi väliaikaiseen kotiinsa. Hän oli luvannut perikunnalle haeskella jonkinlaisia ennakkotapauksia amuletin kaltaisista asioista. Lehtiartikkeleita selaamalla ei äkkiseltään löytynyt mitään tismalleen samankaltaisia, mutta The Timesin elektronisista arkistoista irtosi muutama 1900-luvun alusta oleva artikkeli, joissa mainittiin suvun päälle tulleesta huonosta onnesta sen luovuttua suvussa vuosisatoja kulkeneesta kartanosta. Kirjoitin perikunnan pyynnöstä pientä korvausta vastaan lyhyen kirjelmän, jossa suosittelin heitä olemaan toistaiseksi myymättä kyseistä sukukalleutta. Kirjoitus oli pelkkää pseudotiedettä, mutta toivoin perikunnan ”näistä asioista joitakin tietävien jäsenten” onnistuvan sen avulla pitämään amuletin hallussaan ja Vappu-tädin kaltaisten henkilöiden ulottumattomissa. Sinällään minulla ei ollut erityistä tarvetta auttaa perikuntaa, mutta ystäviä ei koskaan ollut liikaa ja tämä amuletti liittyi ainakin joihinkin selittämättömiin tulipalotapauksiin, vaikkei ilmeisesti aiheuttanutkaan talvella tutkimiani tapauksia.

Menin nukkumaan. Sohvalla maatessani mielessäni pyörivät päivän tapahtumat. Manner tiesi nyt asioista riittävästi pystyäkseen varautumaan paremmin…kaikkeen. Se oli hyvä, eikä vaikeinta selvittelyosuutta edes jätetty minun harteilleni. Olin päässyt eroon rahahuolistani ja gradun työstäminen Moskovassa olisi paljon helpompaa saamani 4000e:n avulla. Ja siitä jäisi vielä säästöönkin pahan päivän varalle. Lisäksi olin sattuman kautta päässyt osalliseksi tähän outoon amuletti-asiaan. Todennäköisesti Sgiebelgerb ja Tuominen ottaisivat asian hoitaakseen lähipäivinä, mutta amuletin säilytykseen pyrkineet perikuntalaiset luottivat minuun ja omasivat pienen kiitollisuudenvelankin kirjoittamani tekstin vuoksi.

En ollut vielä varma mihin kaikkeen tuo amuletti liittyi. J:n mukaan kyseisen kaltaisia amuletteja oli legendan mukaan kaksi: toinen avasi oven helvettiin ja toinen taivaaseen – tai jotakin yhtä isoa. Ja niiden tuominen samaan paikkaan neutraloisi kummatkin. Tämä oli siis paljon suuremman kokoluokan asia, kuin Sakarin yritys nousta Turussa jonkinlaiseen valta-asemaan. Ja amuletin kautta minäkin onnistuisin kenties löytämään hieman vastauksia niihin suuriin kysymyksiin, jotka naamani eteen oli niin tylysti tyrkätty vuosia aikaisemmin.

Toistaiseksi amuletti-asia saisi odottaa. Pelkäsin yhä mahdollisia vainoja, sillä J oli myös maininnut Sakarin pitävän minua jonkinlaisena uhkana nykyään. Tiesin kuulemma liikaa asioita ja minua epäiltiin koko tämän tulipalo-sarjan suureksi alullepanijaksi. Elämän ironiaa. Mutta päätin hieman yllättävästä uudesta kontaktivyyhdestä huolimatta pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani ja lähteä Moskovaan muutamaksi kuukaudeksi. Sieltä palattuani asiat olisivat varmasti Turussa hieman rauhoittuneet, ja minäkin olisin halutessani vapaampi karistamaan tuon kaupungin pölyt jaloistani valmistumisen jälkeen – tai vaihtoehtoisesti jäämään ja luovimaan itselleni enemmän tilaa. Välini Sakarin, Anteron ja Auroran kanssa eivät todellakaan olleet vielä loppuun käsitellyt.

Ohessa teksti, jonka kirjoitin Amuletin omistavalle perikunnalle ja toimitin Evelyn Lintulan sähköpostiosoitteeseen:

Perintö

Suvussa pitkään kulkeneisiin esineisiin liittyy joskus tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä, joita nykytieteen menetelmin ei välttämättä pystytä täysin selittämään. Esineisiin liitetään usein pelkäksi legendaksi ja perimätiedoksi määriteltyjä asioita. Esimerkiksi kymmeniä sukupolvia suvussa kulkeneeseen kartanoon voi liittyä uskomus siitä, että kartanon myyvä suvun jäsen saa tuta kauhean kohtalon. Ja vaikka tällaisen kartanon myyneen suvun vesan virallinen kuolinsyy olisikin vaikkapa sydänkohtaus, vieläpä tieteellisesti todennettavissa oleva tapaus siis, niin myynnin suorittaneen henkilön kuolema heti kauppakirjan allekirjoittamisen jälkeen onkin selitettävissä vain sattumalla tai jollakin vielä oudommalla - suvun legendalla.

Tähän esimerkkiin rinnastettavia tapauksia löytyy maailmalta useita. Ohessa on muutama lehtileike - arvostetuista sanomalehdistä - joissa viitataan sanalla tai parilla mainitun kaltaisiin "epätieteellisiin perusteluihin". Vaikkei niitä korosteta, niiden mahdollinen olemassaolo myönnetään. Näitä epätieteellisiä perusteluita voidaan yllättävän helposti muuttaa myös tieteellisiksi. Ihmisen alitajunnassa vaikuttavat asiat ja itsesuggestointi ovat nykypsykologian hyvin tuntemia käsitteitä, ja niiden vaikutus mainitun kaltaisissa esimerkkitapauksissa on täysin mahdollista. Eli vaikka täysin järkevä ja rationaalinen henkilö uskoisi ettei hänelle usein kerrottu suvun tarina vaikuttaisi häneen mitenkään, voi tarinan vaikutus alitajunnan kautta olla niin vahva, että hän toteuttaa suvun legendaa tahtomattaankin.

Teidän sukunne hallussa jo pitkään olleen amuletin kerrotaan hävinneen useasti ja päätyneen jälleen suvun haltuun. Lisäksi tämän amuletin uskotaan aiheuttavan tulipaloja valon tai juoksevan veden kanssa yhteen joutuessaan. Amuletin hävittävää tahon uskotaan kärsivän jonkin rangaistuksen. Näiden väitteiden sivuuttaminen täysin aiheettomina sen vuoksi, että ne ovat "pelkkää perimätietoa" on täysin jokaisen itse ratkaistavissa. Toivon tämän kirjeen ja ohessa olevien lehtileikkeiden perusteella useimpien Teistä kuitenkin tekevän sellaisen ratkaisun, ettei kyseistä amulettia ryhdytä hävittämään (niin myymään kuin tuhoamaan) ilman mitään todella painavia perusteita.

Allekirjoittanut Turussa 7.5.2005,

Mikael Asikainen

-Allekirjoittanut on psykologian kandidaatti ja toimittaja, joka on erikoistunut tässä kirjoituksessa esiteltyihin asioihin.

PM8:sta PM11.5:een:

* Mikael lähtee Moskovaan toukokuun puolivälissä. Hän asuu kesäksi tyhjillään jääneessä opiskelija-asunnossa, käy päivät yliopistolla työskentelemässä feromonitutkimuksen avustajana, ja perehtyy Moskovan kirjastoissa ja lehtiarkistoissa selvästi isoihin yliluonnollisiin asioihin viittaaviin tapauksiin. Mutta jotenkin se kaikki ei tunnu enää niin merkitykselliseltä. Sen sijaan käsillä oleva tutkimusasetelma, koehenkilöiden käyttäytymisen seuraaminen ja täysin uudenlaisten feromoniyhdistelmien rajaaminen vie hänen täyden mielenkiintonsa. Muutamat treffit ja illanvietot tutkimuksessa myöskin avustajana toimivan Julian kanssa eivät oikein johtaneet mihinkään.

* Syyskuun alkupuolella Mikael palaa maahan, ja alkaa työstää keräämäänsä materiaalia ja jo kirjoitettuja teoriaosuuksia. Gradun parissa vierähtää syyskuu kuin siivillä.

Mikael / PM 11.5: Johannan muistotilaisuus 5.10.2005

Puhtaaksikirjoitetut muistiinpanoni muistotilaisuudesta:

-Saavuin muistojuhlaan hieman myöhemmin kuin muut, noin kello kahdeksan aikoihin. Paikalla olivat Kari Sgiebelgerb, Anne K, Susa, Marianne, Satu Manner ja Johannan kehon uusin asukas Nirgo.

-Keskustelussa käytiin läpi muun muassa Johannan kehossa olleen Aturin poismenon hetkiä, ja sitä miten poliisi oli selvitellyt asiaa. Ilmeisesti ainakin Kari, Anne, Satu ja Susa olivat kyseisenä ajankohtana liikkuneet Johannan asunnon läheisyydessä – asunnon josta olivat pian tämän jälkeen ikkunat räjähtäneet ja asukkaat hävinneet. Aturin oli ja muut asukkaat oli käynyt nappaamassa jokin pelien kautta läpi tullut ”mörkö”; ameebamainen olio toisesta ulottuvuudesta. SuPo:n toiminnan kerrottiin tehostuneen ja Karin mukaan kesästä asti oli ollut olemassa erikseen okkultistisiin rikoksiin erikoistunut poliisiryhmä. Koko ryhmä, tai ainakin valtaosa siitä, on lisäksi suuntaamassa lähiaikoina johonkin mökkeilemään.

-Keskustelin Karin kanssa sivummalla, ja sain kuulla hieman yksityiskohtia viimeaikaisista Turun tapahtumista. Sakari ja Aurora olivat poissa. Kari oli nähnyt heidät edellisen kerran vaarnattuina ja Susa oli sanojensa mukaan ”tehnyt heistä onnellisia”. Suoraan kysyttäessä Susa ei suostunut kertomaan olivatko nämä epäkuolleet lopettaneet matkansa lopullisesti vai eivät.

Anne oli ghoul. Ilmeisesti keväiseen kirjeeseeni kuvatut arviot olivat osittain oikeaan osuvia, ja Anne oli joutunut Sakarin ryhmään liitetyksi. Karin mukaan ongelma poistuu Sakarin kuoleman jälkeen, ja ghoulin piirteet häviävät vähitellen. Sain kiitosta kirjeestä, sillä ilman sitä Annen tila olisi jäänyt huomaamatta.

-Johannan muistotilaisuudessa Aurajoen rannalla keskustelin Mariannan kanssa. Hän oli joukossamme melkoinen outolintu: tavallinen historianopiskelija, joka vain oli sattunut tuntemaan alkuperäisen Johannan, ja sen jälkeen vain päätynyt tämän kehoon asettuneiden uusien henkilöitymien ”hoitajaksi”. Huolehtimisvietin taustalla oli todennäköisesti ongelmat omissa perhesuhteissa: äiti oli kuollut ja isä pahasti alkoholisoitunut arkeologian entinen professori Helsingistä. Kuuntelin naisen tarinan ja lohdutin parhaani mukaan – ilmeisesti hänellä ei ole ollut aikoihin ketään kenelle puhua tilanteestaan.

-Satu Mantereella menee sanojensa mukaan ihan hyvin. Hän on töissä lähikaupassa ja Ivana Welshiltä perimiensä rahojen turvin hän on ostanut oman kerrostalohuoneiston hieman keskustan ulkopuolelta. Tyytyväinen elämäänsä, ei huolia Sakarin poistumisen jälkeen. Hyviä uutisia Matille kerrottavaksi, ja pian tapaamisen jälkeen Sadun tilanteesta Matille varmaan tuopin ääressä mainitsenkin – mies kun oli edelleen hieman huolissaan tyttärestään viimeksi tavatessamme.

PM11.5:n ja PM12:sta välillä tapahtunutta:

* Outoja tapauksia ympäri maailmaa. Se kaikki näyttää lähteneen liikkeelle Lapista, ja tämän jälkeen uutisten antamissa kuvauksissa on vilahdellut naisseurue, jonka jäljiltä on sammuteltu tulipaloja ja muuta sen tapaista. Usein peilit ovat liittyneet tapauksiin, samoin jonkinasteinen ilkivalta. Mikael oli yhteydessä Kariin 26.10 ja sai kuulla Susan, Annen, Johannan ja muutaman muun olevan jollakin ihmeellisellä keijupölyn värittämällä matkalla ympäri maailmaa. Tämä selitti paljon. Viimeisin uutinen oli aamupäivältä 28.10, Helsingistä. Jäljet johtivat takaisin Suomeen.

Mikael / PM12: Halloweenin paluu

Soundtrack:

• (Unknown:) “She Began To Lie”
• Sidney Bechet: ”When it’s sleepy time down south”
• Sidney Bechet: ”Dear old southland”

Lauantai 29.10.2005

Heräsin noin kello 14.30. Olin krapulassa. Ei olisi pitänyt ottaa edellisenä iltana niin paljon. Mutta vodkaa teki mieli, vodkaa oli saatava.

Olin saanut puhelun noin kahdelta. En ollut näemmä vastannut. Hyvä. Ajattelin saavani uuden soiton, mikäli asia oli tärkeä. Kun sain lounaani paistettua, puhelu tulikin:

”Haloo.”
”Hei, Johannes Viljamaa tässä hei.”
”Hei.”
”Mä oon lukenu sun artikkeleita usalaisista lehdistä.”
”Ok.”
”Siis jos sinä olet Mikael Asikainen.”
”Olen.”
”Niin mä ajattelin, että jos me voitas tavata tänään tai jotakin?”
”Huomenta, kyllä, olen Mikael Asikainen. Juttujani on julkaistu myös yhdysvaltalaisessa mediassa joskus. Minä syön parhaillaan aamiaista täällä lähiössä, etten varmaankaan aivan pian ehdi mihinkään tapaamaan ketään.”
”Anteeksi, hei, tuota…”
”Mutta käyn varmaan myöhemmin tänään keskustassa, ja ehdin kyllä tapaamaan tarvittaessa uusia tuttavuuksia."

Keskustelu jatkui: Johannes selitti jotakin siskostaan, jonka pitäisi olla myöskin maisemissa. Jokin Johannan joka opiskeli historiaa. Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että kyseessä oli SE Johanna, jonka muistotilaisuudessa minäkin oli kuukausi takaperin. Johannalla oli ollut muistihäiriöitä. Jotenkin tästä kaikesta tuli mieleen vuoden takainen tilanne. ”Moi, et tunne mua, mutta meitä olisi täällä kaksi muistinsa menettänyttä.” ”Moi, et tunne mua, mutta mun sisko on menettänyt muistinsa”. Halloween oli alkanut.

Johannes lykkäsi tapaamista, tai oikeastaan siirsi sitä. Alun perin meidän piti tavata kuuden aikaan Three Beersissä Yo-kylässä, jossa Johanneksen piti tavata siskonsa pitkästä aikaa. Sukuhuolia tai jotakin. Ymmärrettävää, jos siskon kehossa on majaillut viimeisen vuoden aikana puolenkymmentä eri persoonaa. Lupasin siis tavata Johanneksen, joka kuulemma oli muuttanut äskettäin Turkuun teologiaa opiskelemaan, Ravintola Koulussa joskus seitsemän aikoihin. Olin paikalla puoli tuntia etuajassa.

Johanneksen pöydän takana istuivat Kari, Anne, Satu ja jokin Siniksi esittäytyvä. Kysäisin pikaisesti heiltä kuulumiset. Kuulemma jokin Heidi-niminen nainen oli kaivannut apua, ja Kari oli antanut tälle numeroni. Mukavaa – on aina ilo saada uusia ystäviä halloween-lauantain iltana. Yksi tasoittava oli tarpeen.

Istuin Johanneksen seuraan, ja saman tien Heidi soittikin minulle. Kari oli kuvannut tapausta todella tärkeäksi, ja minä kuuntelin ymmärtävästi Heidin toiveen tavata mahdollisimman pian. Lupasin olla Börissä vartin päästä. Johannes kertoi tarinaansa: sisko oli outo, hän oli Porvoosta kotoisin oleva wanna-be itämainen okkultisti ja teologian opiskelija. Ihan kehityskelpoiselta nuorelta mieheltä vaikutti. Sellaiselta perus-opiskelijalta. Kuten olin miettinyt aikaisemminkin, ei kannattaisi todellakaan lataista koko Johanna-tilannetta kerralla hänen silmilleen. Joten kerroin tavanneeni Johannan muutaman kerran, ja kuvailin hänen kärsivän ikävänlaatuisesta persoonallisuuden jakautumisesta. Ilmeisesti taustalla masentuneisuutta ja jonkin pakenemista, kuten skitsofrenian kaltaisissa oireyhtymissä yleensä. En siis valehdellut sanaakaan kertoen aivan riittävästi ja asiaa kuvaavasti.

Juotuani tuoppini tyhjäksi ja annettuani Johannekselle e-mailini, lähdin Börsiin. Löysin puhelin korvallani oikean henkilön, joka paljastui nuorehkoksi naiseksi, joka käyttäytyi hermostuneesti. Hän esittäytyi Heidiksi. Hän oli saanut Lasse Tuomiselta kuulla Karin olevan okkultistidekkari, ja Karilta saanut kuulla minun olevan okkultistidekkari. Mielenkiintoinen virhe, jonka korjasin. Kerroin olevani toimittaja, mikä masensi naista. Toisaalta halusin kuulla ongelman, joka hänellä oli, ja rohkaisin häntä kertomaan sen luottamuksellisesti. Voisin sen jälkeen kertoa, että kiinnostiko aihe minua henkilökohtaisesti – missä tapauksessa voisin sitä selvitellä kaikessa rauhassa ilman mitään erillisiä kuluja tai maksuja. Hän kertoi..

Sisko Helena oli ilmeisesti pulassa: vainoharhaisuuden ja oudon käytöksen vuoksi päätynyt mielisairaalaan. Heidi oli siivoillut tämän asuntoa ja löytänyt huoneistosta aseen. Ja Lasse Tuomisen puhelinnumeron. Lisäksi postiluukusta oli tullut kirje: sekavaa tekstiä, Marianne Tallgrenin kuva ja 25000e:n shekki. Tässä vaiheessa tarve okkultistidekkarille oli tullut akuutiksi.

Päättelin perinteiset vakoojaelokuvista tutut päätelmäni, mutta Heidi vakuutti ettei sisko voisi tehdä näin. Mielessäni pyörivät Tuomisen tapaisen henkilön mahdollisuudet muuttaa toisen persoonaa niin paljon, että tämä voisi olla vaikka mitä. Ja seota sen jälkeen, kun tarvetta palveluksille ei enää ollut. Ei (välttämättä) Tuominen, mutta joku hänen taidoillaan varustettu hypnotisoija.

Lupasin auttaa. Heidi oli menossa Naantaliin sukulaisille, ja hän halusi eroon aseesta. Lupasin piilottaa sen, ja mahdollisimman hyvin sokkeloissa käveltyämme vaihdoimme aseen laukusta toiseen. Sanoin vieväni sen puolijulkiselle paikalle yliopistolle – ja vein sen osakunnan toimistoon. Ei varmasti löytyisi, ellei minua pyydettäisi sitä etsimään.

Keskustassa piipahdin Koulussa. Siellä oli Satu outojen henkilöiden parissa: Daniel-niminen mies, Minea-niminen psykologiaa ensimmäistä vuotta opiskeleva nuori nainen, ja joitakin muita oli hänen seurassaan. Istahdin hetkeksi ja jatkoin sitten Cafe Noiriin iltapalalle. Munkin syötyäni ja ajatuksiani setvittyäni käsissäni oli ideapaperi: kontaktit ja listat henkilöistä, jotka Helenaan liittyivät. ”Jonsku” oli ilmeisesti Lassen ja Karin tuttava, johon Heidi oli törmännyt – mahdollisia - seuraajia paetessaan. Sattuma? Tuomisen numero: sattuma?

Soitin Sgiebelgerbille, ja tapasimme Tuomisen asunnolla. Läsnä olivat: Anne, Titiu (lohikäärme, näin hänestä olin kuullut puhuttavan, vaikutti hassunoloiselta nuorelta naiselta), Lasse, Asko (kuivakkaan humoristinen, näkymätöntä piiriä), Jonsku (seurakuntaohjaaja, edellisen tyttöystävä), Kari ja minä. Syötiin juustoa, juotiin viiniä ja sen loputtua vodkaa. Kari kävi välillä Johannan asunnolla, jossa ei ilmeisesti ollut ketään. Esitin asian Helena ja Heidi Tuomela, johon paikalla olevat olivat jo päivän mittaan törmänneet muutenkin. Asko oli skeptinen, minä veikkasin 50-50 yliluonnollinen-ei-yliluonnollien-asteikolla, ja Kari ja Lasse olivat paikkeilla 60-40. Sain muut myöntämään, että ase yhdistettynä kirjekuoreen shekillä ja kuvalla viittasi vahvasti vakoojaelokuvien kaltaiseen hitman-tilanteeseen. Mutta aiheet vyöryivät: uhraamisesta sain oppia paljon lisää (myös neitsyiden uhraamisesta, todennäköisesti joukossa oli myös karitotuuksia, kuten olin Karin yli meneviä juttuja alkanut mielessäni nimittämään), samoin puhuttiin Karin roudarivuosien uhrauskokemuksista ja monesta muusta asiasta.

Viinan loputtua lähdettiin Kouluun. Siellä puhuttiin Sinistä, joka oli ilmeisesti ollut ihmissusi aikaisemmin, ja napeista hänen niskassaan. Todettiin loitsun olevan paras korjaajana toimiva vaihtoehto. ”Luodin poisto”-loitsu olisi kuulemma hyvä. Kukaan ei vain tuntenut parannusmaageja. Lähinnä samankaltainen oli teorialtaan vain Karin ”krapulanpoisto-taika”: Vieraat aineet ulos kehosta, ei niin väliä ovatko ne joitakin hiukkasia vai luoti vai neppareita keskushermostossa. Danielin kyvyttömyydestä toimia vitsailtiin. Samoin siitä, että pitäisikö tähänkin riittiin liittää neitsyiden uhraus. Ilmeisesti keiju-Markon puhelinnumeroa pohdittiin tässä yhteydessä. En voinut kuin pyöritellä mielessäni päätäni. Mutta nämä asiat olivat minun kenttäni ulkopuolella, ja annoin asioiden ollakin näin.

Seurueen todettua Lassen kellarin olevan paras vaihtoehto etsittiin sopivaa ajankohtaa. Naapurissa oli nimittäin islamilainen temppeli, ja parhaillaan elettiin islamin uskon kannalta tärkeää yötä, jolloin Koraani annettiin alas taivaasta. Jokin ”Taivaallinen yö” tai vastaava. Todettiin ainoan toimivan ajan olevan 5.39. Kari olisi primo ja Asko olisi sekundus, jos heräisi ajoissa. Mikäli häntä ei näkyisi puoli kuuteen mennessä, ei kannattaisi odotella – oli riitti kuinka ainutlaatuinen tahansa. Riittävän iso leka – uskovien rukous – ja jokin jolla hakata nappeja ulos – krapulataika – ja homma olisi sillä selvä. Seurueemme lähdettyä nukkumaan jatkoin minä naapuripuolelle, jossa ilmeisesti skotit ja muut teinigootit majailivat.

Teinigootit olivat todellakin teinejä – mistä heille vitsailinkin. Ilmeisesti kaikilla riitti kuitenkin ikää olla Koulussa arki-iltana, mutta näin lauantaina portsari antaisi kyllä muutamalle kenkää. Lohduttelin teinejä kertomalla portsarin olevan tuttuni, mikä kyllä piti paikkaansa, sillä olimme samoihin aikoihin töissä Kupittaalla. Susa poistui juuri minun saapuessani, joten koko väki oli ihan outoa. Otin oluen pehmentämään laskua. Seurueessa oli Anu (hiljainen teinix, joka puhui kuin teinix), Minea (se psykologiaa vasta aloittanut opiskelija, joka ei tuntunut tuntevan oikein ketään minun tuttujani Fobiasta – ainejärjestöstämme), Liisa (Alice, vampyyri-aave, joka oli materialisoitumaan päin, 3-kertainen epäonnistuja Karin sanojen mukaan, kuulemma stripannutkin – katsoa voi muttei koskea), Daniel (turva-alan ammattilainen, puolustusvoimillekin töitä tehnyt tekniikan mies – ainakin sanojen samukaan) ja Mnoa (skotti, puolilohikäärme ja vampyyrin verta etsivä turvanainen vampyyri-herralle, joka oli lady Genovan palveluksessa).

Join. Ja puhuin. Ja vitsailin, tosin koukkuja jouduin seurueelle selvittämään. Hauskaa oli, tuttavuuksia kehittyi. Kellon lähestyessä kahta poistuimme. Daniel halusi puhua sivummalla minun ja Anun kanssa – toivotimme muille hyvää yötä ja lähdimme eri suuntaan. Daniel vakavoitui – ja minä yritin selvitä. Asko oli tarjonnut Baileystä. Olin vetänyt monta kaljaa. Mutta nyt oli tarve selvetä, ja sen tein.

Daniel kysyi, että millä aikataululla selviäisin ulos maasta. Höpöttelin niitä näitä, enhän tuntenut koko miestä. Kerroin pääseväni pois maasta ehkäpä 12 tunnin aikana, eli valehtelin ehkä vain hieman yli puolet ylöspäin. Daniel sanoi Johannan jääneen kiinni – siis Aturin. Kaikki olisi kiinni siitä, mitä hän kertoisi kiinniottajilleen – Helsingin vampyyreille. Supo oli kuulemma heiltä rahoitusta saava, vampyyrien palveluksessa. Kuulosti juuri noiden kalpeiden kavereiden touhuilta. Voi saatana. Daniel puhui jostakin pikalähdöstä, jonka kyydissä pääsisi pian pois. Kysyin tietolähdettä. Susa. Voisin uskoa, tai sitten en. Päätin uskoa, tai ainakin vaikuttaa siltä ulospäin.

Anu näytti poissaolevalta. Kysyin Danielilta Anusta. Oli kuulemma tälle vahtina – holhoojana. Anu kertoi tilanteestaan: häneltä oli vedetty matto pois tämän päivän aikana useasti – perhe, ystävät, koko elämä oli poissa huomisen jälkeen. Ei enää mitään sellaista. Kuuntelin, kysyin, ymmärsin. Anu väisti minua – Danielin mukaan tähän oli syy. Anun seisoessa pää painuksissa kauempana, kysyin, miksi Anu olisi Helsingin listalla. Danielin mukaan Anu olisi ylempänä kuin minä – ”enimmäkseen harmiton”, kuten itseäni nimitin. Selvä, Daniel ei halunnut kysyttävän, en kysynyt. Kerroin Anulle (ja Danielille) ihmisyydestä, siitä mitä on murtaa maailmankuvansa, menettää elämänsä ja rakkaansa silmänräpäyksessä, kerroin siitä kivusta mitä jää jäljellä kun turruttava shokki loppuu, kerroin sirpaleista ja siitä, miten usko ja rakkaus – rakkaus ihmisyyteen ja tuntemiseen – nostaa sinut jälleen jaloilleen. Koska jos ei tuntisi, olisi vain tyhjä kuori, ja sitä ihmisyys ei ole. Se on tuntemista.

Anu katsoi maahan, ja oli hiljaa. Taisin osua ohi. Todennäköisesti Anu väisti. Mutta en voinut sanoa enempää. Anu saattoi olla mitä tahansa – vaikkapa vampyyri tai ties mitä. Daniel oli kuulemma päässyt Sakarin tietokantoihin, lukenut päiväkirjat, tiesi minun kyvystäni karata yllättäen. Kaikkea sitä. Yritti päästä Sakarin paikalle, vaikka oli mielestään niin erilainen? Ehkä. En voinut sanoa enempää. En saanut kontaktia käpertyneeseen Anuun. Danielia kiitin varoituksesta, ja lupasin olla kertomatta eteenpäin. Sanoin, että käyttäisin kuitenkin lähtiessäni mieluummin omia reittejäni. ”Kuten isoäiti opetti, ei kaikkia munia samaan koriin”. Daniel nyökkäsi. Toivotin hyvät yöt, lupasin olla varovainen ja valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.

Pyöräilin kotiin. Olin luvannut olla kertomatta mahdollisesta uhkasta Karille, koska häneen ei voinut luottaa. Joten laitoin tekstiviestin verkon ilmaisohjelman kautta. Toivottavasti se pehmentäisi hieman Karin ja Annen kokemaa iskua, jos huomenna tulisi äkkilähtö. En voinut kertoa suoraankaan, koska Lassella ja kenties muillakin oli aukkoja mielessään – ehkä he olivat tunteneet Helenan, ehkä olivatkin. Ja tiesivät tämän entisestä elämästä, tiesivät kaikesta, mutta heitä estettiin jotenkin. Ehkä ei. Mutta päätin varoittaa. ” Kari:Pakkaa laukkusi valmiiksi. Helsingin Herrat nappasivat Aturin. Jos kertoo kaiken,tulee akkilahto. Toivotaan ettei mene niin..” Tämän viestin kirjoittamisen jälkeen en jaksanut enää miettiä mitään. Virta pois.

Sunnuntai 30.10.2005

Heräsin hieman ennen puolta päivää. Eilisen kaltaista väsymystä ei ollut, olo oli mukavan mainio. Laitoin heti herättyäni lounasta, vaikka maha tuntuikin hiukan omituiselta. Eilen oli kyllä mennyt myöhään, mutta ei nyt parista oluesta pitäisi mahan vielä sekaisin mennä. Ehkäpä se oli tämä hernekeitto, minkä syöminen tyhjään vatsaan oli aina huono idea. Aivan kuten kaalikin. Sitähän se äitikin aikoinaan sanoi, ettei pidä syödä tyhjään vatsaan kaalia tai herneitä. Minkäs teet.

Puhelin pirisi, Heidi soitti. Kertoi haluavansa tavata Börsissä. Lupasin tulla heti syötyäni, siinä kahden paikkeilla. Ennen keskustaan pyöräilyä vein naamiaisasusteeni ja pakatut matkatavarani (sekä haulikkoni) Osakunnan toimistolle. Sieltä ne olisi helpompi noutaa kuin kotoa ennen naamiaisia.

Heidi oli Börsissä paljon pirteämpänä kuin eilisessä tapaamisessamme. Hän oli kuulemma valvonut oikeastaan koko edellisen yön ja kierrellyt tämän jälkeen autiossa Turussa – noin kuuden aikaan aamulla. Ja hänellä oli ollut tunne, että häntä seurataan. Eilen Lasse Tuomisen tavatessaan hän oli ilmeisesti saanut tältä luvan soittaa, mikäli hän olisi jonkinlaisissa ongelmissa. Tästä johtuen Heidi oli soittanut Lasselle ja ilmeisesti riitin hoidettuaan Lasse oli yhä hereillä kutsuen Heidin teelle. Tämän jälkeen Heidi oli nukahtanut Tuomisen nojatuoliin muutamaksi tunniksi – ja nukkunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla.

Keskustelimme hieman, kerroin Tuomisesta tarkemmin. Heidiä oli hieman alkanut jossakin vaiheessa huolestuttaa, että millainen mies Lasse oikein oli. Tämän kysymykset olivat olleet seuraavankaltaisia: ”Sinusta tuntuu sinua seurattavan? Onko tämä tunne voimakkaampi peilien lähistöllä? Ai mitä nämä toukat tekevät tässä keittiön sokerikulhossa? Ne johtuvat liian vahvasta riittienergiasta.” Kerroin Tuomisen olevan tutkija suomen kielen laitoksella ja harrastavan tavallaan sellaista ei-niin-virallista tiedettä. Heidiä selitykseni tuntui auttavan.

Kartoitin hieman Heidin muistiaukkoja, tai lähinnä halusin varmistaa, ettei niitä ollut. Pyysin häntä muistelemaan kahden viikon ajalta sellaisia harrastuksia ja tilanteita, joihin hän normaalisti joutuu viikon aikana. Ja muistelemaan, että oliko hänellä tarkkoja mielikuvia noista kaikista tilanteista – esimerkkinä annoin oman Tai Chi –tuntini perjantailta: vetäjällä oli ilmeisesti krapula tai edelleen humalatila päällä, koska hänen horjuntansa ja puheensa vaikutti siltä. Ja tämän muistikuvan yksityiskohtaisuuden vuoksi saatoin olla varma olleeni Tai Chissä. Heidi muisti käsityksensä mukaan tarkasti sen, mitä hän oli parin viikon aikana tehnyt – luennot, illanvietot, kivihiontakurssit. Ilmeisesti hänellä ei siis ollut aukkoja muistissaan.

Koko tämä tapaus oli outo. Vaihtoehtoja oli muutamia. Yksi todennäköinen oli se, että sekä Helenan että sittemmin Heidin mieliin oli vaikutettu (ja vaikutettiin yhä?) jollakin tavalla. He eivät kyenneet muistamaan kaikkia tekemisiään, minkä vuoksi heistä tuntui jonkun liikutelleen esineitä ja availleen ovia sillä välin, kun itse oli käymässä muualla. Joten oliko Helenaa ohjattu yksinkertaisin ohjein toimimaan halutulla tavalla, ja kun hänet oli ”käytetty loppuun” hänen oli annettu seota. Puoli vuotta Helsingissä asumista – jonka aikana hän oli sotkeutunut vääriin piireihin, hoitanut annettuja tehtäviä (palkkatappoja?) kenties jopa vapaaehtoisesti ja sen jälkeen sekoitettu vain pää. Liian yksinkertaista ollakseen totta?

Kehotin Heidiä rauhoittumaan, miettimään hieman asioita ihan hiljalleen. Hän aikoi mennä vanhempiensa luokse asumaan joksikin aikaa Tampereelle palattuaan, mitä minä pidin hyvänä ideana. Ei kannattaisi olla yksin ja lisäksi siskon joutuminen mielisairaalaan olisi sellainen asia, jota ei missään tapauksessa oltu käyty läpi riittävästi perheen kesken kahdessa viikossa.

Keskustelun jälkeen hyvästelin Heidin, lupasin tavata hänet loppuviikosta Helsingissä (näyttäisimme hänen siskolleen kirjettä ja keskustelisin muutenkin hänen kanssaan) ja pitäisimme tarvittaessa yhteyttä tässä välilläkin.

Heidin luota lähdettyäni otin yhteyttä Anitaan. Hänellä oli Danielin mukaan tietoa tästä Helsingin suunnasta, ja halusin saada tietää, oliko mitään uutta kuulunut. Susa ei halunnut keskustella aiheesta tarkemmin puhelimessa ja koska hän oli valmistelemassa lähistöllä GG:n naamiaisia, suuntasin häntä tapaamaan.

Gillesgårdenissa olikin jo koko porukka: Lasse, Anne, Kari, Minea, Anu, joku aivan tuntematon Laura (huppupäinen),jotenkin sotilaallisesti ympäriinsä marssiva Leena (joka oli eilen myös Koulussa), puolilohikäärme Mnoa, entinen vampyyri – nykyinen aave Liisa ja kenties vielä joku muukin tilanteeseen sopiva henkilö. Johanneskin saapui myöhemmin. Puhuin hieman Susan kanssa – kuulemma mitään ei ollut kuulunut. Ja myöhemmin hänen kanssaan keskustellessaan sain selvän vastauksen selvään kysymykseen:

”Onko tarkoituksena, että Turusta lähdetään pian, kuuluu Helsingistä jotakin tai ei?”
”Kyllä.”

Harvinaisen yksiselitteistä Susalta. Tosin se vanha korkkiruuvi saattoi puhua vain lämpimikseen. Mutta toisaalta jostakin syystä halusin luottaa Susaan. Mutta Danielin visioihin ei pitäisi liikaa luottaa – se mies tiesi aivan liikaa Sakarin asioista ollakseen ihan puhtain jauhoin missään pelissä. Mutta olihan se ollut nähtävissä: Turku oli ihan liian sekava ja hajanainen harrastelijoiden kenttä pysyäkseen pitkään itsenäisenä. Ja nyt holhooja oli tullut ottamaan omansa takaisin.

Minua ei varmasti kaivattaisi liikaa. Niin Susakin epäili. Olin pieni tekijä tässä Turun sopassa, jota Karin ja Lassen kaltaiset henkilöt olivat hämmentäneet jo melkoisen pitkään ja yllättävän hyvällä menestyksellä. Halusin toisaalta olla pois, kun se pommi putoaisi. Jos nämä isot kalat olivat poissa, meitä pienempiäkin alettaisiin etsiä. Joten parasta oli käydä parin viikon lomamatkalla Baltiassa.

Kävin Osakunnan toimistolla. Hain naamiaisasuni, kirjoitin muutaman sähköpostiviestin, pakkasin kaapista pullon kirkasta laukkuuni. Latasin haulikkoni, ja sijoitin sen takaisin huomaamattomana pitämääni sählymailapussiin. Tarkistin vielä lentoja ja lauttoja. Paras vaihtoehto olisi mennä ihan virallisesti omilla papereillani 21.15 lähtevällä laivalla Tukholmaan ja sieltä seuraavana päivänä niillä kesällä Moskovasta hankkimillani (ja huonosti väärennetyillä) ”Boris Muhin” papereillani Tukholmasta Riikaan. Riikasta tiesi veisi Virosta loppukesällä väärillä papereilla hankkimalleni pienelle mummonmökille. Tuo reitti olisi hieman hidas, mutta halpa – ja minulla ei ollut niin kiire kuin monella muulla.

Palasin Gillesgårdenille. Puhuin hieman Johanneksen, Anun ja muutaman muun henkilön kanssa. Olin mietiskellyt illalla paljon Anua. Hän toi jotenkin mieleeni Auroran. Vaikka he olivat elämässään tehneet aivan erilaisia asioita ja heidän taustansa olivat erilaiset. Kumpikin oli tavallaan yksinäinen ja eksynyt, uudessa tilanteessa, outojen ihmisten ympäröimänä, vailla ketään kehen luottaa. Anun tilanne oli synkkä, etenkin jos arvailuni hänen muuttumisestaan vampyyriksi osuivat kohdalleen. Ainakin oireet ja käyttäytyminen viittasivat siihen. Pelko oman inhimillisyyden menetystä kohtaan, kaiken tutun ja turvallisen kadotus kertaiskulla. Olin eilen varmaankin puhunut sen verran paljon epäkuolleiden kyvyttömyydestä tuntea, etten saanut enää kontaktia häneen. Minkäs teit. Impulsiivisuus oli ehkä suurimpia heikkouksiani heti tunteita turruttavan alkoholinkäytön jälkeen. Ja tyttö oli selvästi päättänyt valita Danielin ylimmäksi ystäväkseen. Ja olisihan hän voinut huonomminkin valita – ainakin minun tietääkseni.

Johannes kertoili ajoistaan armeijan palveluksessa. Oli huonosta kunnostaan huolimatta pärjännyt jotenkuten ja ollut ihan sopimussotilaanakin. Ihan mielenkiintoiselta vaikuttava tarina. Tiedä vain, että mitä siitä olisi pitänyt uskoa. Ehkä siinä oli totta siteeksi tai sitten kyseessä oli tätä minun perinteistä tarvettani uskoa hyvää ihmisistä. Koska jos heissä ei kaikissa olisi jotakin hyvää, niin mitä syytä millään olisi. Mitä tarvetta.

Heidi tunsi olonsa ulkopuoliseksi, ja lähinnä keskustelin hänen kanssaan. Meitä ”selväjärkisiä” oli kuitenkin paikalla vain muutama hassu henkilö. Loput näkivät maailman niin paljon omasta vinkkelistään, ettei heidän ymmärtämisen yrittämisessä olisi mitään järkeä. Lasse poistui paikalta. Hän ei Karin mukaan aikonut lähteä maasta mihinkään. Hyvästelin Lassen, kerroin palaavani mahdollisesti lähiviikkoina takaisin maahan, ottaisin sitten yhteyttä. Toivotin hänelle onnea. Uskoin todella paljon hänen tarvitsevan sitä.

Viiden aikoihin Heidi alkoi puhua junaan ehtimisestä ja hän pyysi minua saattamaan itsensä asemalle. Lupauduin lähtemään mukaan, sillä tämä olisi oiva syy poistua paikalta huomiota herättämättä. Susan mukaan yllättävän massojen liikkeet eivät olisi hyvä idea – paikalla oli kuulemma aivan riittävästi liian uteliaita ja tietäviä ihmisiä jo nytkin. Kerroin palaavani asemalla käyntini jälkeen takaisin. En hyvästellyt edes eilisen perusteella oikein mukavalta tytöltä vaikuttanutta Mineaa, vaan lupasin palata myöhemmin juhliin.

Pyysin Karin mukaani naamiaistilan eteisaulaan. Kerroin hänelle eilisestä tekstiviestistä, ja Kari kehui kovasti tietolähdettäni kysyen siitä tarkempia tietoja. En halunnut Susalle enää enempää ongelmia, ja sanoin etten voisi paljastaa sitä. Minua oli kielletty tekemästä sitä. Pyysin ettei Kari kyselisi enempää. Kerroin vain halunneeni varoittaa häntä etukäteen, ettei mahdollinen pikalähtö tänään sunnuntaina tulisi niin yllättäen. Hän kiitti. Ilmassa oli hyvästien tuntua. Olin oppinut luottamaan tähän itsekeskeiseksi opportunistiksi väitettyyn mieheen. Hän oli valkoinen-musta-magia asteikolla niin valkoisen magian harrastaja kuin vain kukaan voisi olla. Annoin hänelle äsken hankkimani prepaid-liittymän numeron, josta hän tavoittaisi minut tarvittaessa tekstiviestillä. Kättelin Karia. Toivotin hänelle onnea ja hyvää jatkoa. Hän toivotti samaa minulle. Nostin kassini, ja lähdin. Henkisesti poistuin Turusta astuessani ulos ja lähtiessäni Heidin kanssa kohti rautatieasemaa. Vaikka aioin palata muutaman viikon kuluttua, ei tämä paikka olisi enää se Turku, jonka oli vuoden aikana oppinut tuntemaan. Tätä Turkua, näitä ihmisiä, kesti minulle tasan vuoden. Matkalla asemalle kerroin Heidille saaneeni työtarjouksen, ja voisin tavata hänet Helsingissä vasta parin viikon päästä. Perustelin tätä valintaa sillä, ettei hänen tapauksensa vaikuttanut sellaiselta, joka ratkeaisi kiireellä toimimalla yhtään sen nopeammin. Heidi vaikutti hieman pettyneeltä, mutta ymmärtävältä. Hän kysyi tästä uudesta tehtävästäni, ja kerroin meneväni Tukholmaan: siellä oli minua kiinnostava tapaus, ja lisäksi kerroin erään Tukholman yliopiston psykologian professorin olevan erikoistunut graduni alaan – saisin samalla kysyttyä häneltä muutamia vinkkejä sähköpostikeskustelujemme perusteella. Valehtelin kuin kokeneempikin tekijä.

Lupasin ottaa yhteyttä Heidiin palatessani Suomeen ja kehotin häntä kirjoittamaan minulle sähköpostia hänen halutessaan kertoa tuntemuksistaan ja olostaan. Toivoin hänen puhuvan olostaan ja kokemuksistaan perheensä kanssa, ja olevan mahdollisimman paljon ystävien ja perheen seurassa, koska seurassa oleminen selvästi paransi hänen oloaan. Kättelin rautatieaseman ovella Heidiä, kerroin olevani iloinen tutustumisemme johdosta, ja toivotin hänelle hyvää kotimatkaa. Hän hymyili, ja kiitti minua kaikesta.Astuin alas rautatieaseman portaat. Lähdin kävelemään kohti satamaa. Matkalla ehdin miettiä menneisyyttäni ja maailma yleensä. Uraani toimittajana, niitä asioita joita olin saanut selville sen vuosien myötä. Sitä sateista iltapäivää Budapestissa, sitä auringonlaskua Tartossa ja niitä iltoja kirjastoissa. Psykologian löytymistä ja sen tuomaa mahdollisuutta tarkastella asioita uusista näkökulmista. Mahdollisuutta ymmärtää paremmin – niin itseä kuin muitakin. Sitä miten usein olin harmitellut tunteiden päästämistä järjen käytön edelle, ja sitä miten olin aina kiittänyt jälkeenpäin kaikkia mahdollisesti kuulevia hyviä jumalia siitä, että tunsin yhä niin paljon. Muistelin sitä kevättä puolitoista vuotta sitten, kun tapasin Saijan. Vuoden takaista lauantaita, kun tapasin Auroran. Niitä tuopillisia, jotka olin ottanut Matin kanssa Turun tavernoissa ja puhunut niitä näitä elämästä. Karin nokkeluutta tavoittelevia huomautuksia ja Lassen ylimenevää luottamusta omiin kykyihinsä. Ja Saijaa, ja Saijaa. Niitä henkilöitä, jotka tunsin, ja joita ei voinut oppia tuntemaan yhdessä elämässä. Se Turku oli nyt menneisyyttä, ja tie vei eteenpäin. En huomannut itkeväni.

PM12:sta ja PM13:sta välillä tapahtunutta:

-PM12:n tapahtumien jälkeiset kaksi viikkoa Mikael oleili mökillään Virossa. Pohti asioita, mietti tapaus Helena Tuomelaa ja omia toimintamahdollisuuksiaan.

-Palasi Suomeen 9.11, tapasi Heidin Tuomelan kanssa Helenan Lapinlahden mielisairaalassa Helsingissä. Helenasta ei selvinnyt mitään, sillä hänen tilansa vain paheni laitoshoidossa. Lääkitystä pidettiin korkealla aivan järkevistä syistä, mutta kotihoitoon siirtäminen voisi parantaa tilannetta. Mikael sai haltuunsa Helenan vanhaan asuntoon saapuneen kirjeen, jonka ohessa oli Mariannen kuva ja tekstiä josta ei saanut selvää.

-Lasse Tuominen vastaa puhelimeensa, ja kertoo ettei Turussa ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Samoin kertoo Susa. Mikaelilla ei ole enää syytä piilotella, ja hän palaa Turkuun. Hän ei tosin käytä enää vanhaa numeroaan eikä vietä asunnollaan aikaansa kuin satunnaisesti.

-Mikael palauttaa pro gradunsa 16.11.2005 todettuaan, ettei hän enää onnistu hiomaan loppuluvusta yhtään parempaa. Häntä huvittaa hieman se, että hänen innostuksensa feromonitutkimukseen lähti liikkeelle reilu vuosi sitten, kun hän pohti ghouleiksi paljastuneen parivaljakon yllättäviä näläntunteita tiettyjen henkilöiden seurassa. Myöhemmin hän yhdisti tässä olevan varmasti jotakin feromonipohjaista viestintää, joka siis oli selvästi yliluonnollisten olentojen keskuudessa vahvempaa kuin ihmisten. Etenkin vahvoja petopiirteitä omaavien vampyyrien tai heidän kaltaisteen. Mutta ennen kuin saattoi perehtyä yliluonnollisten olentojen feromonitutkimukseen, täytyi perehtyä yhä sangen tuntemattomien ihmisferomoneihin ja niin se ajatus sitten lähti.

-11-16.11 Mikael käy päivittäin Lassen luona, jossa yritetään selvittää Helenalle saapuneen kirjeen sisältöä. Tuloksia ei synny. Lassen muistinmenetykset ovat selvästi pahentuneet selvästi, välillä hän halusi yrittää konsteja, joita oli kokeiltu jo aikaisempina päivinä. Mikael ei halua jättää kirjettä Tuomiselle, sillä hän ei luottanut tähän ainakaan tässä tapauksessa riittävästi miehen ollessa itse osallisena tapaukseen sen Helenan asunnosta löytyneen puhelinnumeron kautta. Kirjeen Mikael toimittaa 17.11. tallelokeroon.

-18-19.11 Heidi Tuomela ottaa pariin otteeseen sähköpotsitse yhteyttä Mikaeliin. Ilmoittaa saaneensa haltuunsa joitakin Helenalle kuuluneita tavaroita, joista hän haluaa eroon.

Mikael / PM13

Soundtrack:

-Beck: Round the Bend

Sunnuntai 20.11.2005

“We don’t have to worry
Life goes where it does
Faster than a bullet
From an empty gun”

Huomasin olevani hereillä. En näin jälkeenpäin ajatellen ole varma, muistanko heränneeni – muistan vain tuijottaneeni kattoon ja ajan lipuvan hiljalleen eteenpäin. Jatkoin vuoteella makaamista vielä jonkin aikaa. Noustuani löysin vaatekertani laskosteltuna siististi tuolini kaiteelle. Vanha beige neuleeni. Olin melko varma, että tuo neule olin laittanut tuon neuleen pyykkikoriin muutama päivä sitten. Outoa.

Vilkaisin sähköpostit. Eilen ja toissapäivänä käymän kirjeenvaihdon päätteeksi Heidi Tuomela oli näemmä ilmoittanut saapuvansa tänään sunnuntaina Turkuun. Virtojen laittaminen puhelimeen vahvisti saman: Heidi Tuomela oli saapunut Turkuun ja halusi tavata minut päästäkseen eroon joistakin siskolleen Helenalle kuuluneista esineistä. En halunnut vielä näin yhden aikaan kohti keskustaa. Oloni oli outo. Jotenkin kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Minulla oli hämärä mielikuva siitä, että eilen oli opiskelijajuhlat joissa kävin, ja jäin muistaakseni nukkumaan Fobian toimistolle. Mutta täältä asunnoltani minä heräsin. Saatoin muistaa väärinkin, mutta en ollut ottanut edes kovin paljon, ja tässä päivässä oli jotakin muutakin ikävää kuin hienoinen päänsärkyni.

Kokkailin kaikessa rauhassa isoäidin reseptin mukaan kaalipataa, ja päätin lounaan jälkeen kokeilla josko vodkapaukku parantaisi oloani. Mitään erityisempää mielentilan kohentumista vodkasta ei seurannut, vaan oloni säilyi edelleen omituisena. Tuijottelin hyllyssäni olevaa pientä ikonia, jonka kultaus heijasti ikkunan läpi säteilevää auringonpaistetta. Ehkä tämä outo olo ei ollut mitään erityistä. Olin vain väsynyt.

Olkalaukkuni nojasi hyllyä vasten. Nostin sen ja tarkistin sisällön: kamera varapattereineen, kaksi muistilehtiötä kynineen ja vanha yhdeksänmilliseni. Pistin aseen koteloineen vyölleni ja asettelin huomaamattomaksi. Viime kevään ja kesän kannoin asetta ollessani oikeasti peloissani, mutta nykyään kyseessä oli enemmänkin pelkkä tapa. Asetta pohdiskellessani huomasin laukussani myös toiseen aseen: Heidi Tuomisen haltuuni antaman pistoolin. Minä olin varma, että piilotin sen hyvin, enkä missään tapauksessa ollut asetta kätköstä hakenut. Tungin tämän toisen aseen kaappiin haulikkoni viereen, ja aloin oikeasti huolestua mielenterveydestäni. Ei kai minuunkin ollut iskemässä jonkinlainen muistinmenetys? Olin varmaan Turun okkulttiseen maailmaan sotkeutuneista henkilöistä ainoa, jonka mielessä ei ollut muutamia lauantai-iltoja isompia aukkoja. Ja halusin asian pysyvän näin.

Lopulta lähdin liikkeelle kohti keskustaa, kello oli ehkä kolme. Aika eteni hitaasti ja mutkitellen. Pysähdyin johonkin aivan oudolta näyttävään ravintolaan ja join kupin kahvia. Pääni tuntui utuiselta, mielessäni pyöri ihmeellisiä mielikuvia, muistoja jotenkin erilaisina kuin ne aikaisemmin olin nähnyt. Kahvi jäähtyi kuppiin. Lopulta muistin miksi olin tullut keskustaan, ja soitin Heidille. Lupasin saapua paikalle aivan hetken kuluttua. Otin kuvan itsestäni. Näytin oudolta. Eikö minulla ollut hiukan pidemmät hiukset normaalisti? Ravistelin itseni ylös ja poistuin ravintolasta.

“Turn yourself over
Loose change we could spend
Grinding down diamonds
Round, round, round the bend”

Tapasin Heidi Tuomelan Sokoksen kahvilassa. Hieman unenomainen olo, jotenkin kaikki tuntui olevan toisintoa jostakin toisesta päivästä, jota en vain muistanut oikein selvästi. Kaikki vastaukset tuntuivat olevan aivan edessäni, mutta viekoittelevasti ne lipsahtivat aina niitä kohti kurottaessani juuri ja juuri ulottumattomiin.

Heidi oli jälleen väsyneen oloinen, tismalleen saman näköinen ja oloinen kuin kuukausi sitten. Tuota kuukauden takaista päivääkö minä elin uudelleen? Ei se sitäkään ollut. Yhä siskonsa tilanteesta ja omasta mielenterveydestään huolestunut Heidi halusi heti minun istuuduttuani antaa siskonsa tavaroita sisältävän paketin minulle. Ilmeisesti paketin sisältö oli tullut Helenan vanhalle asunnolle Helsinkiin ja ohjattu sieltä eteenpäin Heidille.

Kuvaus paketin sisällöstä oli melko yllätyksetön: koruja, avain ja peili. Peilistä Heidi lipsautti aiheen ympärillä keskusteltuamme omituisen kommentin. Jotakin sellaisten asioiden näkemisestä, joita ei siellä oikeasti ole. Lopulta hän suostui kertomaan nähneensä peliä vilkaistessaan siitä metsää tai jotakin vastaavaa. Ja tämän jälkeen hänen paha olonsa ja vainoharhaisuutensa oli alkanut jälleen kasvaa. Unettomuutta ja seuraamisen tunnetta. Rauhoittelin häntä parhaani mukaan, ja ilmeisesti Heidi itsekin halusi rauhoittua, mikä helpotti paljon asiaa.

Unenomainen oloni jatkui. Tuijotin torilla käveleviä ihmisiä, havahduin välillä kysymään jotakin arkista Heidiltä, enkä oikein saanut otetta ajatuksistani. Hiljaisuuteni ja keskittymättömyyteni sai Heidin tekemään lähtöä, hän halusi lähteä kävelemään viiden junalle jo neljän aikaan. Ehdotin hänen mukaansa lähtemistä, ja kävelimme jonkin matkaa yhdessä. Kerroin Helenan tapauksen olevan todella ongelmallinen, eikä sen ratkeaminen ollut kovinkaan todennäköistä. Lupasin selvitellä vielä hieman lisää asioita, ja Heidin haltuuni jättämä ase riittäisi kyllä kattamaan mahdolliset kulut. Tilanteen ymmärtävä Heidi vaikutti hieman apealta. Yhtäkkiä hän totesi, ettei minun tarvitse tulla koko matkaa asemalle, joten kättelimme ja hän katosi ihmisvilinään.

Jatkoin matkaani Daily Newsiin, jossa tilasin ison oluen ja asettauduin mukavasti nurkkapöytään. Olin päättänyt tarkistaa saamani paketin sisällön mahdollisimman pian. Paketin kyljen mukaan se oli tullut aivan normaalin postin mukana Helsingistä Tampereelle. Sisällä oli pehmusteisiin käärittynä hieman kämmentä isompi sininen soittorasia. Kannessa oli söpö piirros kukkahattuisesta tytöstä istumassa niityllä.

Rasian sisältä paljastui hiljalleen pyörivä balettitanssija ja syvennys täynnä koruja. Nostelin korut ja niiden seassa olleen avaimen pöydälle, kuvasin ne, ja keskityin jälleen rasiaan. Korujen peittämänä äsken ollut punainen paperi kätki ilmeisesti alleen Heidin säikähtämän peilin. Otin kamerani, siirsin paperia ja kuvasin rasian syvennystä katsomatta itse suoraan rasiaan. Olin ylivarovainen. En tiennyt mikä oli aiheuttanut Helenan sekoamisen, mutta oireiden siirtyminen hänen siskoonsa oli huono merkki. Halusin kaikin tavoin välttää päätymästä itse enää yhtään vainoharhaisemmaksi kuin jo olin.

Katsoin ottamiani kuvia. Peili oli kahdeksankulmaisen pronssikehyksen sisällä. Halkaisijaltaan itse peili oli viitisen senttiä. Kehyksiin oli valettu pienenpieniä eläinhahmoja, joista kaikki eivät olleet normaaleja nelijalkaisia. Tuosta peilistä piti ottaa hieman tarkempaa selkoa. Arvailin sen näyttävän todennäköisesti heijastuksensa kautta jotakin toista todellisuutta tai mahdollisesti jonkinlaista unimaailmaa, mutta näiden arveluiden vahvistamiseksi tarvitsin apua. Soitin Lasse Tuomiselle, jonka olin tavannut viimeksi muutama päivä sitten. Puhelin hälytti, mutta siihen ei vastattu.

Pyörittelin soittorasiaa hetken käsissäni ja pakkasin sen takaisin laatikkoon. Laatikon asettelin laukkuuni ja lähdin ulos. Kävelin vailla päämäärää pitkin autioita katuja. Turku tuntui ja näytti tyhjältä. Mp3-soittimestani kuului rauhoittavalla rytmillä etenevä surumielinen kappale. Vaelsin pehmeässä unenomaisessa tilassa eteenpäin.

Huomasin istuvani tutussa ympäristössä, Ravintola Koulun pehmeässä nojatuolissa, ja edessäni oli kuppi höyryävää kahvia. Lämmitin käsiäni kuppia vasten. Mielessäni pyörivät sekaisin mielikuvat kuluneista vuosista. Mitä minä oikeastaan etsin? Mihin halusin vastauksen? Oli eksynyt alkuperäiseltä tieltäni löytää suuria vastauksia suuriin kysymyksiin, mutta en tuntenut oloani eksyneeksi. Pienten vastausten kautta katsottuna ne suuret kysymykset olivat niin mitättömiä. Ja tällä hetkellä en ollut lainkaan niin varma minkään ainoan oikean ja konkreettisen vastauksen olemassaolosta. Maailma oli tänään erilainen kuin aikaisemmin.

“People pushing harder
Up against themselves
Make their daggers sharper
Than their faces tell”

Puin takkia ylleni ja olin aikeissa lähteä Koulusta, kun paikalle osuivat hengästyneinä ja kiireisen oloisina Albert Kivijärvi ja Evelyn Lintula. He keskustelivat ovella ja kuulin sanat ”Viljamaan asunnolla”. Tervehdin heitä yllättyneenä ja kutsuin luokseni. Evelyn kysyi saman tien, että onko minulla autoa. Kielsin omistavani mitään pyörää kummempaa kulkuneuvoa, ja Evelyn alkoi puhua taksin hankkimisesta. Heillä oli selvästi kiire liikkua jonnekin kauemmas. Evelyn kysyi, olinko nähnyt Lassea tai Karia, ja kerrottuani etten ollut kumpaakaan äskettäin nähnyt, hän kehotti minua ilmoittamaan mikäli miehiin törmäisin.

Koko tilanne oli outo. Hengästyttävä. Aivan kuin jokin kosminen rytmi olisi nytkähtänyt avian toiseen tahtiin kertaheitolla. Albertin käteltyäni tervehdin myös Evelyniä ja tämän seurassa ollutta “Lahdeksi” esittäytynyttä miestä. Kaksi jälkimmäistä näyttivät erityisen kireiltä, mutta Albert vaikutti halukkaalta jäädä istumaan kanssani hetkeksi. Hän ilmoittikin tämänkaltaisen toiveen kahdelle seuralaiselleen, jotka myöntyivät tähän ja pari sanaa Albertin kanssa sivummalla vaihdettuaan ryntäsivät ulos. Heidän poistuessaan korvissani soivat sanat ”Viljamaan asunnolla”. Jotakin aivan omituista oli nyt meneillään.

Istuuduin takaisin nojatuoliin ja Albert asettautui vastapäiselle paikalle. Kyselin hieman amuletin myöhemmästä kohtalosta ja perikuntaa varten kirjoittamani kirjeen hyödyllisyydestä. Sain kuulla kirjeen olleen oikein tarpeellinen ja amuletin olevan yhä tallessa. Mutta amuletilla oli ilmeisesti kova tarve liikkua. Olisi kuulemma parempi, jos sitä ei olisi enää ollenkaan harmina.

Kysäisin myös kevyesti siitä, miksi Evelyn ja Lahti olivat matkalla Viljamaan asunnolle. Kerroin asunnon käsittääkseni olleen tyhjä jo melkein kuukauden Johannan lähdettyä matkoille. Albert kertoi joiden historianopiskelijoiden olleen ilmeisen kiinnostuneita tuosta amuletista, ja että Johannaa etsittiin sen takia. ”Historianopiskelijat kiinnostuneita jostakin tuollaisesta amuletista”, pohdin, ”jos olisivatkin, ei ainakaan Atur-Johannalla olisi mitään tekemistä tuon asian kanssa.” Hymyilimme mahdollisimman luonnollisesti toisillemme.

Keskustelimme pinnallisesti niitä näitä, ja Albertin kysymykseen olinko törmännyt mihinkään samankaltaiseen outoon viime aikoina vastasin melko suoraan, etten opintojeni vuoksi ollut ehtinyt juurikaan paneutua tuollaisiin asioihin. Tunne siitä, etteivät Albert ja Evelyn olleetkaan mitään perikunnan edustajia alkoi vahvistua mieleni perukoilla. He olivat vain uskomattoman hyviä näyttelijöitä, tai sitten vain jotakin todella outoa oli tekeillä. Tai sitten oli kyse kummastakin näistä yhdessä.

Yritin kierrellä viime kesän, amuletin, Viljamaan ja näihin liittyvien aiheiden ympärillä. Albert puhui kyllä sulavasti kaikesta, mutta jotenkin kaikki oli niin pinnallista. Hymymme olivat jäykkiä. En vain vieläkään ollut varma mistään. Oliko tuo mies sittenkin vain lakimies väärässä paikassa väärään aikaan? Olinko kuvittelemassa kaiken? Olinko sekoamassa? Sitäkö tama unenomaisuus oli?

Muistin taskussani olevan soittimen, ja kaivoin sen esiin tarkistaakseni oliko siinä yhä virrat päällä. Albert huomasi tämän, ja alkoi höpistä jotakin sen kaltaista, että ”jaa, perinteisiä toimittajatemppuja, etköhän sinä saanut kaiken irti minkä halusitkin”. Näin hymyn taakse. Ei tämä ollut minun vainoharhaani, vaan Albertin. Hänellä oli jokin selvä syy epäillä kaikkia, ja tämänkaltaisen pelon takana on aina syy pelkääjässä itsessään. Vakuutukseni siitä, etten todellakaan ollut tätä keskustelua nauhoittanut, koska mitä iloa siitä minulle olisi, menivät kuuroille korville. Aloin hermostua Albertin jatkuessa syyttelyään kevyen hymyn loistaessa hänen kasvoillaan.

Albert alkoi tehdä lähtöä. Hän ei halunnut kuvata suuntaansa mitenkään tarkasti, sanoi vain menevänsä ”tuonne noin”. En lähtenyt inttämään. Kysyin rauhallisesti uudestaan, että mihin hän oli menossa. Vastaus oli ”torin suunta”. Ehdotin yhteistä kävelymatkaa, sillä en halunnut päästää tuota nilkkiä näköpiiristäni. Se etten saanut Tuomiseen yhteyttä yhdistettynä Evelynin kiireeseen päästä Johannan asunnolle sai minut epäilemään kaikkia ja kaikkea.

“Babe, it’s your time now
Loose change we could spend
Where we are going
Round, round, round the bend”

Kävelin Albertin seurassa torin poikki, ja hänen kertoessaan halustaan käydä Lasse Tuomisen asunnolla kerroin yrittäneeni itsekin tavoitella Lassea hieman aiemmin. Päätimme kävellä Tuomisen luo yhdessä, ja minä soitin Lassen numeroon kävelyn aikana. Albert puhui jotakin sen kaltaista, ”että on hyvä jos joku hänelle tuttu ilmoittaa tulostamme”. Aikoiko Albert järjestää jonkin ihmeellisen väijytyksen Lasselle minun siivelläni. Saisi kokea melkoisen yllätyksen, jos kääntäisi minulle selkänsä sitä tehdessään. Lassen numero hälytti jälleen pitkään, mutta vastasi lopulta:

”Lassen puhelimessa Asko”, kuului vastaus tutulla äänellä.
”Mikael Asikainen tässä hei, mitäs Asko?”
”Hei. Oomm..muistatkohan minut?”
”No tottahan toki minä sinut muistan, kyllähän nyt mies jolla on varaa tarjota koko pöydälle kierros Baileysejä muistetaan. Ainahan varakkaat ja viinaa tarjoavat kaverit jäävät mieleen”, vastasin kevyesti.
”Aivan---”
”Onkohan Lasse jossakin siinä lähettyvillä, minulla olisi hänelle asiaa. Olen yrittänyt häntä tänään tavoitella jo muutamaan otteeseen, mutta hän ei ole vastannut puhelimeensa. Juuri nytkin olen matkalla hänen asunnolleen, oletteko te siellä vai---”
”Paras tapa tavoittaa Lasse on mennä TYKS:iin”, aloitti Asko. Tässä vaiheessa kylmä tunne alkoi painaa rintaani. Viittilöin Albertia jatkamaan matkaa edelläni nopeammin. En kuitenkaan toisaalta ymmärtänyt edes ajatella mitään todella vakavaa sattuneen – ehkäpä Lasse oli vain mokannut jossakin asiassa ja oli toistaiseksi kykenemätön pääsemään luurin ääreen, tai jotakin muuta pientä. Asko jatkoi:

”Voisitkohan istuutua hetkeksi? Minulla olisi hieman sellaista asiaa..mm.., joka voi hieman järkyttää.”
”No kerro nyt vain.” En halunnut pysähtyä tai istuutua. Tämän halusin kuulla heti, kaatua saappaat jalassa, jos olisin kaatuakseni.

”Mm..tiesithän sinä, että Lassella on syöpä.”
”Kyllä, onhan hänellä ollut se jo melkoisen pitkää---”
”Lasse on tällä hetkellä TYKS:issä. Tänään kello kolme iltapäivällä Lasse menehtyi syöpään.”
”Mitä?! Eihän hän…miten se on mahdollista…”
”Valitettavasi asiassa kävi näin.”
”Eihän syöpään nyt sellaisella aikataululla..juurihan minä näin Lassen keskiviikkona, eikä hän silloin mitenkään...”
”Niin…mmm…tämä on kyllä todella ikävää…”
”Missä sinä olet?”
”En ole enää tällä hetkellä Turussa.”
”Tiedätkö sinä missä kaikki muut ovat? Kari esimerkiksi, onko hän mahdollisesti palannut---”
”Itse minulla on huonoja uutisia myös Karista…”
”Mitä! Ei, et sinä voi kertoa jotakin samanlaista tapahtuneen kaikille…Voi saatana! Ei helvetti! Missä Kari on?” Onneksi Albert käveli yhä kauempana. Olin pysähtynyt nojaamaan seinää vasten. Päässäni jyskytti.
”Hän on käsittääkseni myös TYKS:issä, joko kuolleena tai sitten teho-osastolla.”
”Voi helvetin…mitä täällä oikein on tapahtunut?”
”Ilmeisesti jonkinlainen myrkytystila.”
”Ei oikeasti…minä olen juuri matkalla Lassen asunnolle erään häntä kaipaavan henkilön kanssa. Enkä ole lainkaan varma, ettei tämä henkilö tietäisi jotakin näistä myrkytyksistä ja muista, olisi jopa jotenkin osallisina niihin. Onko Lassen asunnolla ketään?”
”Ei välttämättä vielä, Lassen tytär Helena tosin saapuu sinne lähiaikoina, ehkä kahdeksalta”, vastasi Asko.
”Minä taidan mennä sinne asunnon suuntaan tämän miehen kanssa, ja yrittää saada hänet painumaan helvettiin sieltä sitten…tai jotakin…ja menen sinne TYKS:iin sitten.”
”Kuulostaa hyvältä. Jos näet Lassen ystäviä, kehota heitä häipymään maasta.”
”Eivätkö he tehneet niin? Kari, Anne ja muut? Mitä helvettiä he täällä tekivät?”
”Ilmeisesti he palasivat, koska Marianne ja Lasse tarvitsivat apua.”
”Niin tietysti…tietysti…menen nyt tuon Lassen asunnon kautta TYKS:iin.”
”Soitatko sitten, kun pääset sinne.”
”Soitan sitten.”
”Kiitos, kuulemiin.”
”Kuuleamiin.”

Kävelin raskain jaloin kohti Lassen asuntoa. Yliopistonkatu ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä tieltä. Albert oli hävinnyt jonnekin. Hankkinut kenties taksin ja painunut Johannan asunnolle muiden perässä. Päätin soittaa hänelle ja varmistaa asian. Mies vastasi, ja kertoi hienoiseksi yllätyksekseni vain kävelleen rivakasti nähdessään minun jäädessä puhelimeen, ja olevan jo Tuomisen alaovella.

Ennen ovelle tuloa kaivoin pistoolini vyökotelosta taskuuni. Jos Albert olisi jotenkin Lassen ja Karin kuolemien takana, saisi hän maksaa kalliisti. Jos hän yrittäisi yhtään mitään, hän saisi maksaa hengellään. En jaksanut enää arvailla. Tämän painajaisen polku oli saatava rikki hinnalla millä hyvänsä.

Albert oli ovisyvennyksessä, eikä kukaan ilmeisesti avannut ovea hänen soittaessaan summeria. Kerroin ettei ylhäällä varmaankaan olisi ketään, joten ehkäpä olisi paras lähteä. Ei halunnut liikkua tuo käärmemäistä hymyään virnistelevä mies. Raivo kasvoi sisälläni. Halusin painaa miehen kallon seinää vasten ja hakata hänestä tiedot ulos. Kyllä tuo virne varmasti hyytyisi aikanaan. Albertin puhelin soi, keskeyttäen nousevan raivoni. Albert vilkuili minuun puhelun aikana, vastaillen joko ”kyllä” tai ”ei”, etten vain saisi mitään selville puhelun. Soittaja oli kaiketi Evelyn.

En jaksanut keskittyä puhelun seuraamiseen. Vaivuin syvemmälle omiin mietteisiini. Annoin ajatusteni vaeltaa, tunteiden viedä mieltäni eteenpäin. Unimainen olotila pyörteili ympärilläni, kaikki oli jotenkin sameaa.

”Where are we going
Round, round, round the bend”

Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Tunsin herääväni tietoiseksi kaikesta mitä ympärilläni oli. Unta. Tämä oli kaikki vain unta. Miten tämän käsittäminen oli vienyt näin kauan. Painajaismainen kaavamaisuus, esineiden ja ihmisten ilmestyminen paikkoihin joihin ne eivät kuulu, oudot rytminmuutokset. Se olisi ollut niin itsestään selvää, ellei se olisi ollut niin uskottavaa pehmeässä harsomaisuudessaan. Sanoin hyvästit yhä puhelimessa olevalle Albertille, hän oli pelkkä statisti, ohikulkija suuremmassa kuviossa. Soitin Askolle kertoakseni havainnostani siltä varalta, että riittävän usean henkilön havahtuminen voisi parantaa tätä unta painajaisesta joksikin paremmaksi. Juoksin. Polkupyöräni oli yhtäkkiä aivan seuraavan kulman takana. Nousin satulaan, ja lähdin polkemaan.

Saavuin Johanna Viljamaan asunnolle ylioppilaskylään. Löysin asunnon helposti, sillä sen eteen saapui parhaillaan useita ambulansseja ja poliisiautoja. Talosta puuttui usean yksiön kokoinen pala, raunioista nousi savua. Kävelin kohti hävityksen keskipistettä toisilleen ohjeita huutelevan lääkintähenkilöstön läpi. Löysin maasta vaaleanpunaiset osittain sulaneet aurinkolasit ja nostin ne käteeni. Lasit olivat olleet puoli tuntia aikaisemmin Evelynin kasvoilla. Lähistöllä oli värikkäin nauhoin koristeltu rasta, joka toi mieleeni viimeksi kuukausi sitten näkemäni Sinin. Hän oli tuolloin löytänyt uudelleen sisäisen ihmissutensa ja karannut ilmeisesti ulkomaille. Aivan kuten Karin, Sadun, Annen ja Johannankin piti tehdä.

Paikalle juoksi poliisi ja ohjasi minut sivummalle. Nousin jälleen pyörälleni, ja poljin TYKS:iin. En tiennyt mitä halusin sieltä löytää.

Olin sairaalassa. Ensiavun päivystyksessä kysyin Lasse Tuomista ja Kari Sgiebelgerbiä. Minulle kerrottiin Lassen menehtyneen aikaisemmin päivällä, ja ruumiin olevan kylmiössä odottamassa jatkotutkimuksia. Kari oli parhaillaan teho-osastolla, taistellen hengestään vakavan myrkytystilan jäljiltä. Liu’uttuani samean unen läpi pitkin sairaalaan käytäviä päädyin ruumishuoneelle. Kylmässä huoneessa oli metallinen pöytä. Lasse Tuomisen kalpean ruumis makasi sillä.

Pääni tuntui raskaalta. Unen tiedostamisen sijaan olin menettämässä otteeni ja päätymässä jälleen painajaisen vietäväksi. Olin pysähtynyt miettimään liikaa. Kenen painajainen tämä oikein oli? Oliko Jumala nukahtanut, ja olimme kaikki pieniä leikkinappuloita Hänen suuressa unessaan? En osannut ravistella itseäni hereille, enkä osannut herättää ketään muutakaan unessa olijaa. Menin virran mukana eteenpäin, ympäri mutkan, uomaa seuraten.

Näkymä teho-osaston ikkunan läpi oli kuin televisiosarjasta. Useita vihreisiin kaapuihin pukeutuneita henkilöitä oli kumartuneena leikkauspöydällä makaavan ruumiin ympärille.

”Pulssi romahtaa jälleen. Menee kammionvärinään.”
”Yritetään vielä kerran.”

Ruumis nytkähtää pöydällä. Nytkähtää uudestaan.

Hiljaisuus.

Päät painuvat.

”Kuolinaika: sunnuntai 20.11.2005, kello 19.31.”

Huomasin istuvani lattialla seinään nojaten. Ei kaikki voinut päättyä näin. Ei jälleen…en halunnut jälleen tulla kiskaistuksi irti. Juuri kun olin juurtumassa, saamassa otteen siitä kauan etsimästäni vastauksesta. Olin ollut ymmärtämässä kaiken, kun se kiskaistiin pois. Ei tämä voinut mennä näin. Kaikki oli jotenkin vinossa, kuin jossakin oudossa maalauksessa. Asiat eivät olleet omalla paikallaan. Ymmärsin puristavani olkalaukkuani sylissäni. Se oli terävän kulmikas. Avasin sen, ja löysin minulle aikaisemmin päivällä annetun paketin, josta kuoriutui esiin peili. Ja asiat loksahtivat kohdalleen.Koko maailma keskittyy tuohon peiliin. Takerrun siihen. Kadottamani tunne unen tiedostamisesta on jälleen lähempänä. Keskitän katseeni peiliin. Vilahdus metsää. Toinen maailma, toinen todellisuus. Tuijotan pientä heijastavaa pintaa kauan, tarkasti. Lopulta näen.

Kaukana, tuskin silmin havaittavissa, on ryhmä hahmoja. Näen heidät hiljalleen yhä tarkemmin ja tarkemmin. Siristän silmiäni, ja keskityn.

Seitsemän henkilöä. He näyttävät etäisesti tutuilta. Lopulta tunnistan muistivihkoaan selaavan vaaleatukkaisen henkilön, joka on selvästi syvällä omissa mietteissään. Ja pitkään takkiin pukeutuneen miehen piilottelemassa juuri sytyttämäänsä tupakkaa lämpimästi hymyilevältä hoikalta naiselta. Etäisesti sutta muistuttavan ja loputtomasti puhuvan rastatukkaisen hahmon. Jotakin kaunista ihmettelemään pysähtyneen hämmentyneen henkilön, jota vieressä seisova nuori nainen kärsivällisesti opastaa. Vilkkaasti elehtivän tytön, joka kertoo noille muille jostakin kokemastaan ihmeellisestä asiasta.

Ja silloin ymmärrän kaiken. Oikeastaan kaikki on hyvin.

---

Turkularp