Ikä: Arcadiassa kohtuullisen kauan, ihmisenä noin 20 vuotta.
Rotu: Vahvasti ihmismäistynyt keiju.
Luonne:
Markon parhaita ystäviä ovat koneet – niiden seurassa ei tarvitse jännittää. Sosiaalisissa tilanteissa Marko ei ole vahvalla alustalla, mikä ilmenee änkytyksenä. Toisaalta kokiessaan olevansa hyvin vahvoilla tekemässään asiassa, hänen itsevarmuutensa kasvaa ja änkytys hiipuu. Tällaisia tilanteita ovat lähinnä konsultointitilanteet, joissa Marko puhuu koneista, tai joskus harvoin jostakin ilmestyvän päättäväisyyden vallatessa hänet.
Marko on luonnostaan hyvin ystävällinen, mutta yritysmaailman puolella toimiminen on saanut hänet hieman varautuneeksi ja varovaiseksi ihmisten keskuudessa. Monet ihmiset ovat paljastuneet melkoisen petollisiksi ja itsekkäiksi.
Porvarilliseen elämäntyyliin ihmisten maailmassa tottunut Marko on kasvanut melkoisen mukavuudenhaluiseksi. Hän pitää matkustamisesta, ammattilaisen sisustamasta viihtyisästä asunnostaan, uusimman ja kalleimman tekniikan saamisesta käsiinsä, kohtuullisen suuresta palkkapussista ja lyhyistä työpäivistä.
Tausta:
Arcadiassa syntynyt M ei viihtynyt tuossa keijuhovin maailmassa. Jotenkin se ei vain sopinut hänelle. Kaikki tuntui niin...tehottomalta ja tylsältä. Aikojen edetessä hän kyllästyi hovissa elämiseen yhä enemmän ja enemmän. Tarinat varjohovin maailmasta ja etenkin nopeasti kehittyvästä tekniikasta kiehtoivat ja lopulta M päätti lähteä keijuhovista. Hän poistui vapaaehtoisesti, eikä ole lähtöään katunut.
M pamahti ulos keijuhovista kylmään ja synkkään maahan. Vuosi oli paikallisen ajanlaskun mukaan 1984, ja maata kutsuttiin Suomeksi. M katseli aikansa ympärilleen, omaksui ihmisten tapoja ja otti käyttöönsä ihmisnimen. Siitä eteenpäin hän on kutsunut itseään Marko Simulaksi, ja hän on unohtanut keijunimensä jo aikaa sitten.
Varjohovin maailma oli kaikkea sitä mitä tarinat olivat luvanneet ja paljon enemmänkin. Suomi oli kovaa vauhtia teknologiassa kehittyvä alue ja Markoa kaikki tekniset laitteet kiinnostivat valtavasti. Hän oppi nopeasti erilaisten laitteiden käytön, hahmotti helposti suuria tietomääriä ja hyödynsi näitä taitojaan etenkin juuri syntyneiden henkilökohtaisten tietokoneiden – PC:iden – käytössä. Marko ohjelmoi, rakensi, loi ja pohti. Hänen yhteytensä keijuuteen haipui taustalle tekniikan virran imiessä hänet yhä vahvemmin tiukkoihin realistisiin puitteisiin tukeutuvaan ihmisten maailmaan.
Viimeisen vuosikymmen aikana Marko on ollut töissä useassa tietotekniikkaan liittyvässä yrityksessä ja ollut taustatekijänä kehittelemässä monia merkittäväksi muodostuneita keksintöjä, kuten GSM-puhelimia, ensimmäisiä tietoturva-ohjelmia ja yrityskäyttöön räätälöityjä spesifejä ohjelmistoja. Marko on asustanut myös yhteensä pari vuotta ulkomailla, lähinnä Yhdysvalloissa Piilaaksossa. Näiden leipätöiden ohessa Marko on mitättömän vähän unta tarvitsevana kuluttanut paljon aikaansa erilaisten harrastusten parissa. Näitä harrastuksia ovat olleet muun muassa hänen kanssaan samanhenkisten ihmisten kanssa keskusteleminen verkon välityksellä, pienimuotoiset pimeät tilaustyöt (esimerkiksi siistejä tiedonhankintamurtoja tietokantoihin) ja tietoturva-aukkojen etsiminen isoista yrityksistä ja eri valtioiden verkoista. Hakkerointi tai muut laittomuudet eivät kuitenkaan ole Markolle mikään leipätyö, vaan satunnainen harrastus, jota on mukava tehdä yhdessä samanhenkisten ystävien seurassa. Esimerkiksi Niklas-niminen turkulaismies oli hänen hyvä ystävänsä noista hakkeripiireistä. Muun muassa Niklaksen kautta hän sai hoidettavakseen erilaisia tietomurto- ja tiedonhankintatehtäviä.
Marko on asunut jo neljän vuoden ajan Naantalissa. Hän on tuona aikana tehnyt töitä mm. Aurialle, Nokialle ja DIO-yrityshautomolle. Säästöjä on kertynyt virallisen työn lisäksi edellä mainituista tilaustöistä, mutta Marko mielestä rahaa ei koskaan ole liikaa. Varojaan hän käyttää muutaman kerran vuodessa tekemiinsä kaukomaihin suuntautuviin lomamatkoihin ja uusimpaan tietotekniikkaan.
Keijuasiat eivät olleet Markon mielessä pyörineet enää vuosiin. Muutama yö sitten tilanne kuitenkin muuttui. Marko näki usean yön ajan painajaisia. Niissä esiintyi aina iloisesti hyppelehtivä pääsiäispupu, joka kertoi olevansa ongelmissa. Jossakin taustalla Marko tunsi myös Nukkumatin läsnäolon. Viimeisten kahden yön ajan Marko on muistanut asioita keijumenneisyydestään. Hän alkoi ymmärtää Pääsiäispupun yrittävän kutsua häntä apuun ja Nukkumatin liittyvän jotenkin tähän asiaan. Se selittäisi myös painajaiset.
Pahoista univeloista kärsivä Marko totesi olevansa siinä tilanteessa, että hänen olisi pakko etsiä käsiinsä joku toinen keiju avuksi. Marko ymmärsi olevansa sen verran ihmismäistynyt, ettei hän varmasti onnistuisi ymmärtämään Pääsiäispupua yksin saati sitten auttamaan tätä. Onneksi hänellä oli ainakin yksi kontakti: Satu Manner –nimisen nuoren keijun tiedot olivat päätyneet hänelle Niklaksen kautta noin vuosi sitten ja tuon naisen hän päätti etsiä käsiinsä pitkänäperjantaina. Koko edellisen yön kestäneet painajaiset olivat saaneet Markon hyvin päättäväiseksi tämän asian suhteen: hän hoitaisi tämän Pääsiäispupuasian alta pois mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Eihän nyt kävisi päinsä, että yksi hassu pitkäkorvainen toisen ulottuvuuden olento voisi häiritä häntä loputtomiin.
Lisäksi yön aikana oli yöpöydälle ilmestynyt mystisesti suklaamuna. Se liittyi aivan varmasti Pääsiäispupuun. Mutta miten? Ja mitä Marko ylipäänsä voisi koko ongelmalle tehdä?
Marko käveleskeli aikansa ympäri keskustaa. Hän nautti ensimmäisestä oikeasta kevätpäivästä Aurajoen rannalla ja hakeutui Bremeriin istuskelemaan. Sieltä hän soitti Satu Mantereelle, joka suostui tapaamiseen tunnin kuluttua.
Markoa hermostutti. Hän naputteli koneelle hieman perustietoja itsestään ja tilanteestaan, sillä jo puhelinkeskustelun aikana hän oli ollut hyvin hermostunut. Varmaankin suullinen tilanteen selvittely olisi vaikeampaa kuin pienen kirjallisen paketin naputtelu läppärillä. Ja pienen tarinan Pääsiäispupusta ja itsestään hän kirjoittikin:
Hei Satu. Tässä on pieni tarina
Pääsiäispupusta.
Ja minusta. Se varmaankin selventää asiani paremmin kuin
suullinen
esitys.
Lähdin Arcadiasta noin kaksi vuosikymmentä sitten. Ihan
vapaaehtoisesti.
Siellä oli kai tylsää. Varjohovi kiinnosti enemmän.
Etenkin
kaikki ne keksinnöt ja muu tekniikka. Tai jotenkin noin minä
ne asiat
muistan.
Olen siis ollut Marko Simula jo melkoisen tovin, ja elänyt
ihmisenä
hyvin ihmismäistä elämää. Olen käynyt
töissä,
matkaillut, harrastanut ja tavannut ihmisiä. En minä
oikeastaan enää
miettinyt keijuna olemista. Tai sitä, että olin keiju. Tai
että
olen yhä.
Muutama yö sitten aloin nähdä painajaisia. Niissä
oli Pääsiäispupu.
Sillä oli ongelma. Siinä alkoivat omat keijujuuret
väkisinkin
palata mieleen. Tuskin tavalliset ihmiset
pääsiäispupuilta avunpyyntöjä
saavat. Tai ainakaan ottavat niitä vakavissaan. Mutta kun omissa
painajaisissani
taustalla tuntuu vielä jotenkin Nukkumatti. Ja tänä
aamuna herätessäni
huomasin yöpöydälleni ilmestyneen suklaamunan. Minä
en syö
suklaamunia, joten tämäkin ilmestyminen liittyy
tähän kaikkeen
jotenkin.
En minä ole muihin kaltaisiini yhteyttä pitänyt. Viimeksi
puhuin
toisen keijun kanssa muistaakseni joskus 90-luvun puolivälin
paikkeilla.
Siksi minä olen vähän hermostunut. Aivan kuin olisi
pitkän
tauon jälkeen menossa kirkkoon, eikä muista missä
kohdassa täytyy
istua ja missä seistä.
Tässä tämä tarina nyt
lyhykäisyydessään oli.
Kiitoksia kärsivällisyydestäsi.
Ehdotuksia? Kysymyksiä? Jotakin muuta?
Pääsiäispupukysymys ei oikein saanut ratkaisua. Satu ei tiennyt sen enempää miten asiassa pitäisi toimia. Hyviä teorioita kehiteltiin ja tutustuttiin paremmin pöydän toisella puolella istuvaan. Myöhemmin Susa-niminen puolikeiju saapui seuraksi. Hän oli Markon mielestä hieman outo tapaus, mutta Sadun mielipiteen perusteella hän päätti olla ilman isompia varauksia tämän suhteen.
Keskustelujen perusteella päätettiin etsiä vastauksia kysymyksiin Kari-henkilöltä ja tämän tuttavilta. Ja Karin tyttöystävä Anne oli saanut Susan saaman pääsiäismunan riesakseen, koska näin Susa uskoi velvoittavansa Karin auttamaan ongelman ratkaisussa paljon tehokkaammin.
Karia lähdettiin tapaamaan Huntersiin, mutta hänellä oli pienen puhelinkeskustelun perusteella meneillään jokin akuutti ongelma. Satua kiinnosti kaupunkiin saapunut mystinen J, joka oli hänen kammoksumansa (ja Arcadia-valalla huiputtamansa) Sakarin tuttava Tampereelta. Hansassa tavattu J ei ilmeisesti ollut Sadulle niin mieleen, kuin tämä olisi toivonut.
Markon ehdotuksesta siirryttiin Foijaan, jossa Marko otti lempidrinkkinsä. Pääsiäispupu-Nukkumatti-ongelmaa vatvottiin lisää ja Karikin seurueineen saapui paikalle. Karin tiedot eivät olleet niin laajoja kuin Marko olisi toivonut. Pikemminkin hänen suhtautumisensa koko tilanteensa oli huvittuneen skeptisen kyyninen – mikä oikeastaan kattoi kokonaisuudessaan miehen yleisen käsityksen keijuista. Karin mielipide oli seuraava: Pääsiäispupu-ongelma oli vain Nukkumatin tai jonkun vastaavaan keijumaailman vaikuttajan metku. Sillä yritettiin sekoittaa keijujen välityksellä muutamien kuolevaisten elämiä entisestään, ja tilanne ratkeaisi parhaiten, jos unia nähneet söisivät pääsiäismunansa saman tien ja ”ryntäisivät suoraan päin ongelmaa”. ”Jaa-a”, ajatteli Marko.
Hän päätti miettiä tilannetta ainakin yön yli ja katsoa huomenna mitä tehtäisiin. Arcadiaan lähteminen Pääsiäispupun tapausta selvittämään oli munan syömisen ohessa osa B-suunnitelmaa.
Foijasta lähtiessään Marko halusi hyvästellä Sadun sivummalla kahden kesken. Hän halusi kertoa tälle pitävänsä tämän seurasta paljon, mutta jotenkin ujous iski jälleen. Marko hyvästeli lyhytsanaisesti ja änkytellen, ja huomenna tapahtuvasta yhteydenpidosta sovittiin.
Kohti autoaan kävellessään Marko laittoi tekstiviestin Sadulle, jossa pyysi tätä elokuviin huomenna. Sadun vastaus kuului: ”Minustakin oli mukava tavata joku toinen keiju. Katsotaan huomenna miten yö on mennyt että kuinka paljon väsyttää. Koitahan saada unia!” Tämä vastaus lannisti hieman Markoa, mutta hän päätti olla tukahduttamatta Satua kohtaan orastavaa ihastustaan ja yrittävänsä tämän suhteen etenemistä hieman hienovaraisemmin tulevaisuudessa. Ehkäpä olisi paras tutustua hiljakseen tämän Pääsiäispupu-ongelman parissa ja katsoa sen jälkeen syntyisikö heidän välilleen jotakin.
Pääsiäismunan saamisen jälkeen asiat eivät suorastaan alkaneet parantua. Satu oli vähän etäisen tuntuinen eikä hän tai kukaan muukaan mitenkään valmis oikeasti toimimaan saadakseen asialle ratkaisua. Painajaisten ärsyttävä toistuminen, unen puute ja se tosiseikka ettei juurikaan ollut johtolankoja joita seurata saivat asiat näyttämään kaiken kaikkiaan hieman hankalilta. Pitäisi mennä Arcadian, keijujen maailmaan, jonka sivua unten maan raja viistää sekoittuen keijujen omalaatuiseen valtakuntaan. Vapaaehtoisia ei juurikaan ollut. Ainoa johon Marko oi yhteydessä oli Satu ja hän ei ollut valmis matkaamaan tuohon toiseen maailmaan. Satulla kuitenkin oli avain ja hän lupasi kyllä päästää Markon keijujen portista jotta Marko pääsisi ratkaisemaan ongelmaa. Se oli siis sovittu. Hyvä, ehkä asiat etenisivät. Huomenna.
Sinä yönä Marko näki aivan erilaista painajaista kuin ennen. Ensin Marko oli samalla niityllä missä pääsiäispupu oli pomppinut hädissään, mutta nyt niitty oli jotenkin paljon synkempi vaikka aina se oli tuntunut ahdistavalta. Hetken ihmeteltyään Marko tajusi,. Että nyt täytyi olla yö. Kelmeä täysikuu loi aavemaista valoa ja kirkkaat tähdet muodostivat kuvioita liikkuen kokoajan. Kylmä tuuli puhalsi niityn yli ja jostain kuului kuiskauksia joista ei saanut selvää. Marko seisoi kauan paikallaan tietämättä mihin suuntaan lähteä. Niitty näytti jatkuvat silmänkantamattomiin joka suunnassa eikä missään näkynyt minkäänlaista kiintopistettä jota kohden olisi voinut yrittää suunnata.
Äkkiä jossakin pilkahti valo. Liikkuva, tuikkiva valo. Valo tuli lähemmäs ja se näytti tulevan kummallisesta lyhdystä jossa ei ollut lainkaan kynttilää vaan vain jonkinlainen tähtien lailla loistava kivi sisällä. Lyhtyä kantoi tummin pukeutunut henkilö joka oli ikään kuin tulossa Markoa kohti. Hahmo lyhtyineen tuli lähemmäs ja hämmästyksekseen Marko tajusi sen olevan Satun. Satun kantoi lyhtyä kädessään ja toisessa kädessään hänellä oli suuri punainen avain. Satu ei tullutkaan Markoa kohti vaan oli kulkemassa tämän ohitse. Markon teki mieli huutaa Satulle, mutta tämän olikin jo liian kaukana. Miettimättä asiaa sen enempää Marko lähti seuraamaan Satua tämän lyhdyn valon tuikkiessa jossakin edessäpäin.
Satu lyhtyineen vaelsi jonnekin todella kauas pitkin tumman niityn heinikkoista polkua. Hassua, että siellä oli polku, Marko ei ollutkaan sitä aiemmin huomannut. Polku johti ison telttamajan luo jonka eteen Satu pysähtyi. Hän avasi teltan ovessa olevan lukon suurella punaisella avaimellaan ja astui sisään.. Marko oli aivan lähellä ja seurasi Satua. Teltan sisässä oli käytävä. Pitkä valkoseinäinen käytävä. Marko näki Satun katoavan käytävän mutkaan jossakin kaukana edessäpäin. Miten Satu olikaan jo ehtinyt niin kauas? Markon täytyi pitää kiirettä saadakseen Satu kiinni. Käytävä kääntyi ja haarautui saman tien kahtia. Satua ei näkynyt missään. Käytävän seinät olivat valkoiset ja ne heijastivat oudosti kaikkia sateenkaarenvärejä. Lattia oli jotakin tummaan kiveä ja katto oli jossakin hyvin korkealla. Umpimähkään Marko valitsi toisen käytävistä. Käytävä jatkui ja tuli jälleen risteykseen. Lisää käytäviä. Haaroittuvia, kääntyileviä, samanlaisia käytäviä. Marko valitsi uusia käytäviä eikä niille tuntunut olevan loppua. Jos niitty olikin vaikuttanut ikuisuuksien mittaiselta kävellä niin tämän sokkelo vei kyllä siitä vielä voiton.
Käytävä toisensa jälkeen Marko vaelsi täysin eksyksissä kunnes tunsi olevansa niin väsynyt ettei jaksaisi enää paljon pidemmälle. Hän alkoi etsiä jotakin mihin voisi hetkeksi istahtaa miettimään asiaa ja kas kummaa, käytävän mutkassa olikin pieni, matala sohva. Marko suuntasi sen luo ja istui. Hän oli varamaankin nukahtanut sohvalle sillä hätkähti hereille kuulleessaan miehen äänen puhuvan. ”Mikä siis on viimeinen hintasi?” vastapäätä istuva mies kysyi. Paikka oli telttamainen, kankaita roikkui seinien peittona, tilaa valaisivat katosta matalalla roikkuvat värikkäät lamput ja lattia peittivät paksut matot. Marko istui samalla matalalla sohvalla mihin oli nukahtanut - ilmeisesti kesken kaupan käynnin - ja häntä vastapäätä istui vanha mies samanlaisella sohvalla. Pienellä soikealla pöydällä Marko ja miehen välissä oli tumma puinen rasia, jonka Marko tahtoi. Hän ei oikein tiennyt miksi, mutta jostakin syystä hän halusi tuon rasia. Hämärästi Marko alkoi muistaa tarjonneensa rasiasta aika paljon rahaa. Miehen hinta oi kuitenkin ollut niin korkea, ettei yhteisymmärrystä ollut löytynyt. Kovan tinkimisen aikana maksuväline oli vaihtunut rahasta tietokoneisiin, ohjelmistoihin, pääsiäismuniin, maagisiin esineisiin ja nyt mies kysyi jälleen Markolta viimeistä hintaa. Tinkiminen oli jo kestänyt äärettömän kauan. Maksuvälineiden vaihdokset olivat olleet jotenkin hyvin loogisia, mutta Marko ei tuntenut oikein olevansa tässä tinkimisessä vahvoilla: hän halusi tuon rasian ja mies tuntui tietävän sen. Marko oli pitkään hiljaa joten mies ehti ehdottamaan: Tästä rasiasta, vain sinulle, niin hyvä hinta! Tulen ja veden amuletti, pullo joka aina täyttyy, avain joka avaa salatut ovet, koru jonka enkeli antoi, sen todellinen nimi joka on itsensä unohtanut ja sormus joka pitää kuolevan elossa. Kuuntyttären täytyy tuoda nämä ennen kuin täysikuu häntä jälleen koskettaa Unten takaiseen maahan Hiljaisen metsän salattuun lehtoon. Tämä on hyvä tarjous. Tarjous vain sinulle. Viimeinen tarjous.
Lipas oli liukumassa pois Markon ulottuvilta. Vastaus ongelmiin oli katoamassa ikuisiksi ajoiksi, mutta mikään miehen pyytämistä esineistä ei ollut Markon. Avain saattoi olla se mikä Satulla oli, mutta siitäkään Satu ei varmaan ilolla luopuisi. Toisaalta jos painajaiset jatkuisivat ei kai avaimella olisi mitään väliä. Mies odotti Markon vastausta. Marko epäröi. ”Niin et tiedä missä esineet ovat tai haluavatko he luopua niistä”, miehen ääni oli jotenkin unettava. ”Älä huoli”, hän jatko jotenkin pilkallisesti, ”kyllä he haluavat. Mieluusti he haluavat sen voin taata.” Jonkin verhon takaa astui esiin tummiin harsoihin verhoutunut nainen. Hänen mukanaan levisi hyvä tuoksu, mutta jotenkin samalla tuli kylmä, hyvin kylmä. ”Se on siis sovittu.” Miehen ääni oli tyytyväinen, vähän liiankin tyytyväinen. ”Tässä, tämän sisällä on se mitä tarvitset, avaa rasia varoen rikottuna siitä ei ole mitään hyötyä vaan päinvastoin.”
Tummiin harsoihin pukeutunut nainen pyörähti kuin aloittaen tanssin. Aaltoileva musta kangas, jokin voimakas tuoksu. Helähdys joistakin koruista. Marko tunsi että hänen oli pakko seurata naista. Hän nousi ylös ja nainen tanssi hänen edellään ikään kuin pilkaten, saavuttamattomissa mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä että häntä pystyi seuraamaan helposti. Jossakin vaiheessa Markosta tuntui, että samankaltainen tilanne oli ollut aiemminkin. Joskus kauan sitten. Marko yritti kaikin tavoin miettiä asiaa ja lopulta hän muisti: Niitty ja Satu. Hän oli seurannut Satua samalla tavoin tulleessaan tänne. Edellä kulkeva nainen näytti muuttuvan. Hitaasti mustat harsot muuttuivat mustiksi vaatteiksi. Hiuksiin ilmestyi häivähdys sinistä ja kädessään Satu kantoi, sillä Satu se todellakin oli, samaa lyhtyä kuin silloin kun Marko oli ensi kertaa kulkenut niityllä. Marko seurasi Satua joka eteni nopeasti ja kevyen tuntuisesti. Marko puolestaan alkoi tuntea itsensä raskaaksi. Jostakin kuului outoja ääniä: kone piippasi ja surisi hiljaa. Tuuli niityllä yltyi. Tähdet tuntuivat haalenevan. Marko tunsi olevansa yhä painavampi ja painavampi. Tumma puinen rasia oli hänellä mukana ja Satun lyhdyn kajo näkyi vielä selvästi sarastavan aamun kajossa. Tai ehkä se olikin ilta. Hassua ettei Marko tiennyt, vaikka oli melko varma, että äsken olivat loistaneet tähdet Sata katosi jonnekin ja kun Marko lopulta pääsi raskaaksi käyneen ruumiinsa kanssa hän huomasi paikalla lähteen. Pienen tummavetisen lähteen jonka pinnasta tähdet kuvastuivat. Mutta taivaalla ei olut tähtiä. Marko tuijotti tummaa vettä ja jotenkin hänestä tuntui, että Satu oli kadonnut tuohon lähteeseen. Satun lyhty näkyi vieläkin jossakin syvällä kunnes hän häipyi lian syvälle tumaan veteen. Veden pinta oli tyyni, vaikka heinikkoisella niityllä tuuli. Tähdet näkyivät vaikka selvästikään taivaalla niitä ei ollut. Markon oma heijastus oli myös outo: hän li pukeutunut omiin vaateisiinsa, mutta heijastuksella oli päällään jonkinlainen pyjama ja kiinni monia letkuja - sairaala. Marko ei oikein ymmärtänyt koko juttua. Niityllä tuuli voimistui nousevan päivän myötä. Lähteessä tähdet yhä loistivat. Marko kumartui koskettamaan outoa kuvajaistaan varmistuakseen että se todella oli kuvajainen. Kyllä. Sieltä se kurottui häntä vastaan ja aivan lyhyen hetken Marko tunsi olevansa yhtä aikaa sekä tuolla kummallisella niityllä että sairaalan teho-osastolla. Marko ei kuitenkaan oikeastaan halunnut sairaalaan ja vesi tuntui jotenkin hylkivän häntä. Sairaalat eivät olleet mukavia paikkoja. Niissä kyseltiin ja tehtiin asioita jotka eitä olleet oikein mukavia. Markon veressä oli ilmeisesti jotain vialla ja nyt hän oli jossakin letkuissakin. Ei, ei Marko sairaalaan niin välttämättä halunnut päätyä. Aikaa kai kului, mutta sitä oli hyvin vaikea määrittää. Välillä Markosta tuntui, että hän oli seissyt lähteen reunalla vain hetken, välillä se tuntui ikuisuudelta. Ainakin päiviltä, viikolta, niin aika ei jotenkin kulkenut niin kuin sen olisi pitänyt. Välillä Marko kosketti kuvaansa, mutta joka kerran tuo avuttoman letkuissa oleva kuvajainen torjui hänet. Tai ehkä hän torjui sen.
Lopulta kumarruttuaan ties monennenko kerran lähteen ylle Marko huomasi sen tummassa vedessä toisen kuvajaisen: sama vanha mies jonka kanssa hän oli tinkinyt ikuisuuden laatikosta seisoi hänen takanaan lähteen reunalla. ”Sinulle alkaa tulla kiire, mutta nyt on hyvä aika. Jos kaikki on tehty oikein saat toisen mahdollisuuden.” Marko ei tajunnut lainkaan mistä mies puhui, mutta eihän kyllä ymmärtänyt kaikkea muutenkaan tässä oudossa maailmakolkassa. ”Katso”, mies sanoi ja osoitti lähteen pintaa. Marko katsoi. Sairaalassa makaava Marko tuntui haalistuvan. Tähdet kirkastuivat ja äkkiä niiden takana näkyi vain pimeyttä. Pimeydessä loisti jotain himmeänä. Jotain m itä ei voinut ihan nähdä. Ei kovin selvästi ja Markon kumartuessa katsomaan vielä hieman lähempää hän tunsi miehen työntävän hänet lähteeseen.
Tumma vesi tuntui kylmältä ja jonkinlainen pyörre veti Markoa mukanaan. Suunnat menettivät merkityksensä ja jotenkin Marko tiesi olevansa jonkinlaisessa portaalissa joka kuljetti häntä kohti tuntematonta. Äkkiä matka päättyi ja Marko huomasi makaavansa hämärässä kellarissa omissa kuivissa vaatteissaan.
Sattui, yskitti, koko keho yritti saada kaottua keuhkot ulos suun kautta. Viimeisin muistikuva ennen yskänpuuskaa oli hengen vetäminen täyteen vettä, tai ainakin niin oli täytynyt käydä, koska lähteessä on vettä ja keijutkin hengittävät. Ja yskimisrefleksiä oli vaikea lopettaa todistelemalla itselleen lähteen olleen veden sijasta täynnä jotakin muuta ainetta. Tai aineettomuutta. Tai sitä mistä ulottuvuuksien väliset portit nyt yleensä koostuivat.
Yskin ja yskin, henkitorveen alkoi sattua. Makasin lattialla, tiililattialla, ja oli hämärää. Jostakin kuului heleä naisääni: ”mitä täällä tapahtuu?”. Sen kuin tietäisin. Yskin hieman lisää, yritin koota itseäni. Taputtelen lattiaa. Se tuntuu kiinteältä ja hyvin todelliselta. Rasia! Missä se oli? Hapuilin ympärilleni ja löysin puuesineen kaikeksi onneksi aivan vierestäni. Vedin sen rintani alle suojaan ja yritin rauhoitella yskääni. ”Kuka sinä olet? Mistä sinä tulit?”, jatkuvat kysymykset, nyt aivan vierestäni. Ympärilläni on kolmen naisen hahmot. Kohottauduin polvilleni, naiset ottavat saman tien jokainen askeleen tai pari taaksepäin. Kurkkuni tuntui yhä Saharalta ja pyydän saada lasillista vettä. Yksi naisista lähtee hakemaan sitä.
Katselen hieman tarkemmin ympärilleni. Olen matalassa holvikattoisessa huoneessa, joka on tiilistä tehty ja vailla ikkunoita. Jostakin seinien takaa kumpuaa vaimeaa keskustelua ja huutelua, aivan kuin väkijoukon melua. Huoneeseen jääneet naiset – toinen valkoisessa huntuasussa ja toinen tummissa tyköistuvissa pukimissa – tuntuvat jotenkin tutuilta. Keijuja! Se oli toisaalta hyvä, jotenkin kotoisaa, mutta samalla päähäni pälkähti, että se vanha mies oli tönäissyt minua lähteeseen hieman liian kovaa ja olin päätynyt jollakin ilveellä Maan sijasta Arcadiaan. Se tästä vielä puuttuisi. Kolmas nainen – perinteisissä Valon Hovin keskiaikaistyyppisissä asusteissa – tuo minulle pikarin täynnä vettä. Nousen ylös ja oloni tuntuu jokseenkin huteralta. Hörppään vettä ja yritän saada sanaa suustani. Keijunaiset eivät kysele enää, he ilmeisesti havaitsevat minun olevan hieman muissa maailmoissa.
”Hei”, saan lopulta sanottua. Ääneni särisee. ”Marko Simula. Hauska tavata”, esittäydyn ja kättelen naiset. Heistä reipas käden ravistelu oli ilmeisesti jotenkin outoa. Pian muistin, ettei kättely ollut aivan perinteinen tervehdysmuoto Arcadiassa. Naiset esittäytyivät, mutta nimet menivät suoraan ohitseni. Jotenkin oudot ”sen-ja-sen-tornin-valtiatar”-tyyppiset nimet eivät vain tarttuneet päähäni. ”Missä minä olen?”-kysymykseeni vastattiin ”Korpin Tavernassa”-tyyppisesti, mikä miltei sai minut masentumaan. Olinko todellakin päätynyt jonnekin Arcadian tavernaan? ”Mutta missä tämä taverna on? Onko tämä Maa? Suomi? Turku?” ”Kyllä joku taisi käyttää tästä tuota nimeä..”, vastasi huntuihin pukeutunut keijukainen (jota aloin mielessäni kutsua ”prinsessaksi” tämä ylevän nimen ja…prinsessamaisen käytöksen vuoksi). Olin siis päässyt takaisin. Tai joutunut. Kirstu oli kädessäni, ja minulla oli siitä lupaamani hinta yhä maksamatta.
Siirryimme tavernan naapurihuoneeseen keskustelemaan. Kyseinen taverna oli Maahan keskikesän juhlaa viettämään tulleiden keijujen majapaikka. Olin siis ollut Unten mailla yli kaksi kuukautta. Vastahan oli pääsiäinen, kun ne painajaiset alkoivat, ja tapasin ensimmäistä kertaa vuosiin kaltaiseni. Ongelmien piti lähteä ratkeamaan. Ja nyt oli jo Juhannus. Seuraavaan täysikuuhun oli aikaa yksi vuorokausi. Ja minä olin jossakin kellarissa mukanani vain päälläni olevat vaatteet ja muistilista tavaroista jotka minun pitäisi hankkia. Ei lompakkoa, läppäriä, luuria, ei edes kelloa ranteessa. Keskustelin tovin keijujen kanssa tilanteestani, kerroin avoimesti kaiken minkä tiesin ja kysyin olisiko kenelläkään heistä tiedossa yhtään listan esineistä. Kenelläkään ei ollut aavistustakaan. Mutta Prinsessa lupasi etsiä tietoja, jos minä korvaukseksi yrittäisin ottaa selville Arcadiaan ilmestyneestä pahasta ulottuvuusportista. Diili syntyi saman tien. Erosin kolmikosta luvaten palata myöhemmin muutama ystävä mukanani – oletin löytäväni ainakin pääsiäisenä tapaamani Sadun, joka varmasti mielellään tapaisi muita keijuja.
Nousin portaat ja työnsin raskaan oven auki. Olin jollakin kujalla, nupulakivetyllä talojen välisellä kulkuväylällä. Katselin ympärilleni ja huokaisin helpotuksesta tunnistettuani paikan: olin aivan Teinin ja Vanhan Suurtorin tuntumassa. Tuomiokirkon kello näytti hieman yli kahdeksaa. Ilta kaiketi. Ulkona harjoiteltiin näytelmää keskiaikamarkkinoita varten, siitä johtui aikaisemmin kuulemani vaimea väkijoukon melu. Kävelin rivakasti keskustan suuntaan ja toivoin löytäväni jostakin lähikuppilasta tuttavia, jotka voisivat auttaa. ”Vaikka ongelmat eivät koskaan ratkea itsestään, on niiden selvittämisprosentti huomattavasti suurempi, kun niitä on ratkaisemassa tehokas ja motivoitunut tiimi”, olin joskus itse luennoinut eräässä ICT-seminaarissa.
Oloni oli pirteä, hieman ylienerginen. Olin päässyt yli tokkuraisuudesta ja kurkun käheyskin oli häipymässä. Toisaalta tilanteeni surkeus kaikessa tragikoomisuudessaan sai mielialani outoon vireeseen: halusin samaan aikaan paneutua täydellä teholla kuuden listalla olevan ehdon täyttämiseen ja heittää koko homman sikseen sen silkan mahdottomuuden vuoksi. Tunsin samaan aikaan pakottavaa tarvetta purskahtaa nauruun ja itkuun. Päätin ainakin tämän päivän ajan suhtautua tilanteeseeni huumorilla, koska sen kanssa vastoinkäymiset olisi ainakin mukavampi ottaa vastaan.
Kävin läpi keskustan baareja ja kahviloita. Hunters In, Café Noir, Tinatuoppi, Cosmic Comic Café – ketään tuttavia ei näkynyt. Suuntasin kohti Hemmingwayta kiirehtivin askelin ja huomasin edessäni tutulta vaikuttavan hahmon. Todella pitkät ruskeat hiukset…sen saattaisi olla Anita, Sadun mukaan eräänlainen keiju hänkin, jonka oli tavannut pääsiäisenä. Eli vain muutamia tunteja ennen sitä, kun menin edellisen kerran nukkumaan. Pyörittelin päätäni ja kiristin vauhtia. Päästyäni naisen rinnalle ja tunnistettuani hänet varmasti sanoin: ”Hei, A-Anitahan se siinä, onpa k-kyllä todella mukavaa nähdä pitkästä aikaa, et uskokaan kuinka mukavaa”. Anita näytti hämmästyneeltä, mutta ei kysellyt liikoja. Ilmeisesti hän kuitenkin tiesi kehoni olleen koomapotilaaksi todettuna TYKS:n teho-osastolla viimeiset kaksi kuukautta. Ja Anita suostui soittamaan Sadulle, jonka olin päättänyt värvätä tärkeimmäksi apulaisekseni tässä velanmaksu-ongelmassani.
Ravintola Koulussa tapasimme Sadun. Hän heittäytyi heti minut nähtyään kaulaani, halasi minua, oikein kunnolla. Se oli...no ei tämä mikään päiväkirja ole, en minä tähän ala näitä asioita tarkemmin analysoimaan. Kuitenkin, minusta ilmeisen huolissaan olleen Sadun seurassa oli hänen uusi ystävänsä Helsingistä, keiju nimeltään Taru. Sivummalla selvitin kahden kesken Sadulle tilanteeni – mikä hyvin pian muodostui kaikkien meidän ”tilanteeksemme”. En nimittäin uskonut tämän kaupan hoitamisen olevan pelkästään minun ongelmani, sillä lippaan myyneen vanhan miehen vihjaus siitä, että vastineeksi luovutettavien tavaroiden omistajat luopuisivat mielellään näistä esineistä, kuulosti lähinnä heihin kohdistetulta uhkaukselta. Satu lupautui auttamaan minua ja suostui ajatukseeni etsiä mahdollisimman tehokas tiimi asian hoitamiseen. Okkultisti-Kari ja tämän ystävä Kirjakerho-Lasse olisi ainakin hyvä löytää, samoin Karin tyttöystävä Anne, sillä he tietäisivät näistä asioista enemmän kuin kumpikaan meistä kahdesta.
Sadulla ja Tarulla oli jotakin kaupankäyntiä Julius-nimisen (”Rockstaraksi” nimeämäni) huivipään kanssa. Taru valitteli meille oudosta unohduksestaan käytyään allekirjoittamassa Vampyyri-Sakaria käsittelevien papereiden haltuunsaamiseksi vaadittavan sopimuksen, ja päättelimme Juliuksen tietävän listan numero 6:sta (”sormus, joka pitää kuolevan elossa”) enemmän kuin halusi kertoa. Tai enemmän kuin hän halusi sen, jolle hän kertoi, muistavan aiheesta keskustelun jälkeen. Juliusta päätettiin yksimielisesti varoa.
Ilmeisesti Kari oli kateissa ja Annellakin kestäisi tovi ehtiä luoksemme. Mutta lista alkoi hiljakseen hahmottua. ”Pullo, joka aina täyttyy” saattoi olla Lassen syöpälääkettä sisältävä pullo, ”avain, joka avaa salatut ovet” oli varmasti Sadun avain, ”koru, jonka enkeli antoi” oli Annen hallussa, ”sen todellinen nimi, joka on itsensä unohtanut” voisi tarkoittaa esimerkiksi Peili-Johannaa ja sormus löytyisi mahdollisesti Juliukselta. Lisäksi Kati-niminen nainen täsmäsi jotenkin ”kuunvalon tyttäreksi”, joka toimittaisi esineet perille ennen huomisiltaa. Ongelmaksi jäi ensimmäinen tavara: ”Tulen ja veden amuletti”, jonka kaltaisista esineistä kukaan ei ollut kuullutkaan.
Satu ja Taru halusivat käydä Arcadiassa, minä ja Anita suuntasimme suoraan kellari-tavernalle. Anne tulisi sinne myöhemmin, samoin Johanna ja Kati. Lassella oli ilmeisesti joitakin ongelmia (päänsä sisällä) ja hänet tavattaisiin tavernan edessä joskus yhdentoista tienoilla. Teoriani siitä, että lippaasta vastineeksi luovutettavien tavaroiden omistajia oli kohdannut tai kohtaisi huono onni elleivät he suostuisi luopumaan esineistään, sai vahvistusta tuntien mittaan. Annea oli vaivannut huono onni, Lassea viirasi jotenkin päästä, Johannalla ja Katilla oli omat ongelmansa ja toistaiseksi Satu vaikutti ainoalta onnettomuuksilta välttyneeltä.
Meidän ”keijuryhmämme” kokoontui puoli kymmenen aikoihin keskustelemaan tilanteesta tavernan saliin. Vastasin lippaan sisältöä koskeviin kysymyksiin hieman ympäripyöreästi kertomalla siellä olevan ”vastauksen ongelmiimme”. En itsekään tiennyt tarkkaa sisältöä, mutta uskoin sanoihini. Hankittavien asioiden lista alkoi hahmottua yhä selvemmäksi: puuttuviksi tekijöiksi olivat jäämässä tulen ja veden amuletti, sekä sormus, joka pitää kuolevan elossa. Lippaan avaamiseen en suostunut, sillä halusin pitää sen palauttamisen koskemattomana mahdollisena siltä varalta, ettei kaikkia listan asioita saataisikaan haalittua kasaan aikarajaan mennessä. Rasian avausmekanismin selvittelyyn paneuduin kyllä muiden avustamana, ja Eleanor keksikin viimeisen ja ratkaisevan liikkuvan osan sijainnin pienen pohdinnan jälkeen. Vastauksien esiin ottaminen oli nyt vain avaimen käännön päässä odottamassa huomista.
Sadun ja Tarun pohtiessa omiaan kerroin Prinsessalle (neiti-Kristallitornin-valtiattarelle) Arcadian portin olevan mahdollisesti kuukausi sitten Turun lähellä suoraan helvettiin avatun portin seurausta, ja myöhemmin paikalle tulleet Johanna ja Kati selvittivät tapahtumat itse nähneenä niistä tarkemminkin. Ilmeisesti porttiongelma oli poistunut ainakin toistaiseksi, eikä se minua erityisemmin kiinnostanutkaan. Toinen ongelma oli Okkultisti-Karin katoaminen. Keskustelin lentävää laivaa johtaneen Eleanorin kanssa hänen tilanteestaan, ja yhdistin luovasti nämä kaksi tapausta toisiinsa. Eleanor oli vain siirtynyt Arcadiasta yllättäen Turun keskustan lähettyville ja Kari oli hävinnyt samoihin aikoihin Turusta. Ehkä oli tapahtunut vaihto? Samassa keskustelussa Eleanorin ääriarcadialainen nationalismi pääsi täyteen vauhtiin, ja rasistisissa puheissaan hän toivoi koko Maan ja sen asuttajien katoamista kokonaan. Koska jokainen saa toki omata persoonallisiakin näkemyksiä aivan vapaasti, en kommentoinut. Arcadian aivopesua harjoittava ympäristö koulii useimmista Valon Hovilaisista ilmeisesti juuri tällaisia fanaatikkoja. Prinsessa oli varmasti samoilla linjoilla kapteenin kanssa, mutta ilmaisi vain näkemyksensä hienovaraisemmin.
Kellon lähestyessä puolta yhtätoista aloin tuntea oloni yhä väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi. Joko mieleni levottomuus kehoni pitkän unen aikana tai sitten kehoni ilmeisesti silmänräpäyksessä tapahtunut siirtyminen TYKS:stä kellariin mieleni miehitettäväksi oli rasittanut kehoani niin paljon, että tunsin oloni todella raukeaksi. Sadulla oli kiireitä, hän halusi odottaa Lasseen saapumiseen. Autokyyti täytyi siis hankkia toisaalta. Ojensin rasian Sadulle ja vannotin häntä olemaan avaamatta sitä ennen kuin olisi äärimmäinen pakko. Lupasin hoitaa tulen ja veden amuletin etsintää kotiin päästyäni kontaktieni kautta, ja Satu voisi paneutua sormuksen saamiseen Juliukselta. Toivotin hyvät yöt tavernan väelle, nousin portaat ylös torille ja otin taksin.
Nukahdin taksiin, ja kotioven tuntumasta löysin kätkemäni vara-avaimen. Postikasan yli kömmittyäni pääsin asuntooni ja löysin käteistä taksin maksamiseen. Laahustin koneelleni, naputin lyhyen sähköpostin liittyen amuletin etsimiseen ja lähetin sen muutamalle kontaktilleni. Nukahdin vuoteelleni vaatteet päällä.Keskiviikkona heräsin virkeänä. Aloitin aamupäivän hoitamalla muutamia rästissä olleita asioita, kuten jääkaapin tyhjennyksen, ja paneuduin sen jälkeen amuletin etsintään. Löysin jälkiä eräästä myynnissä olleesta amuletista, mutta myyjätaho ei käynyt ilmi. Päätin käydä keskustassa hoitamassa pankkiasioita ja tapaamassa ”tiimiäni”.
Kellarissa oli hämärää. Kompastelin hiukan aurinkolasit päässäni, ja huomasin tavernan olevan poissa. Jäljellä oli vain tavallinen vanha kellari. Pimeästä huoneesta löysin kolme hahmoa. ”Kuka sieltä tulee, kuka sinä olet?”, kysyi vaikertava mytty. ”M-marko tässä hei….Taru?”, vastasin ja tunnistin samalla muutkin huoneessa olijat: Satu ja Anne. Anne hoivasi Satua, ja hyssytteli minua olemaan hiljaa. Vaihdoin silmälasit päähäni ja toin naisille vettä heidän pyydettyään sitä. Koko porukka vaikutti krapulaiselta. ”Me tehtiin eilen jotakin tosi typerää”, aloitti Taru.
Huonon olon ja jalkojen tunnottomuuden valittelun keskeltä selvisi seuraava tarina: eilen illalla Satu, Taru, Anne ja hieman sivummalla ollut Kati olivat yrittäneet tuhota Vampyyri-Sakarin avaamalla jonkin hyvin vaarallisen laatikon. Muistin pääsiäiseltä Sadun puheet tuosta laatikosta. Sakari oli itse valmistanut sen turvakseen, mutta ymmärtänyt sen pystyvän tuhoamaan myös hänet. Joten hän oli halunnut antaa sen Sadulle säilytettäväksi. Satu oli jo tuolloin pohtinut rasian käyttöä Sakaria vastaan ja minusta ajatus oli jo silloin hieman outo. Miksi ihmeessä Sakari antaisi jonkin itseään vastaan tehokkaan aseen keijun haltuun? ”Tässä täytyi olla jotakin muuta kuin normaalia tuttavanpalveluksen pyytämistä takana”, totesin silloin. Ja jälkiviisaus on sitä kaikkein parasta. Ilmeisesti kellarissa nyt vaikertava kolmikko oli tipahtanut heti rasian avaamisen jälkeen, ja saanut tajuttomina ollessaan vampyyrin verta. ”Olimme kuin piikkityynyjä”, toisteli Taru. Sadun mukaan annos ei jättäisi mitään pysyvää jälkeä heihin. Toivoin hänen olevan oikeassa.
Tähän laatikon avaamisen Sadun oli pakottanut Puolivampyyri-Aurora, Sakarin entinen apuri. Ja ilmeisesti paikalla oli ollut myös pääsiäisenä ohimennen näkemäni tamperelaisen J-nimimerkkiä käyttävän liikemiehen sihteeri, jota Satu epäili Auroran apuriksi ja tämän verta juoneeksi. Juliuskin oli saattanut olla maisemissa. Tarkemman kuvauksen tapahtumista he saisivat itsekin vasta myöhemmin, kun nyt Lassen mukana olevan (ja minun ongelmani pullo-osiota ratkaiseva) Kati palaisi. Kati oli ilmeisesti ”ringin ulkopuolella” rasian avaamishetkellä ja selvisi vahingoitta.
Yritin hieman hoivailla naisia, mutta oloni oli melkoisen voimaton. Ja surullinen. Olisin halunnut mennä pitämään Satua sylissäni ja lohduttamaan häntä. Vakuuttaa hänet ettei tämä ollut hänen syytään, vaikka hän selvästi tiedostikin heidän vaihtoehtojensa olleen hyvin vähissä. Totella Auroraa suosiolla tai sitten pakotettuna. Mutta jotenkin oloni oli etäinen. En ollut niin paljon keiju kuin Satu, tai niin paljon näihin Turun asioihin sekaantunut ihminen kuin Anne. Tajusin kerralla sen, miten yksin minä oikein elänytkään.
Satu puhui puhelimeen, Kari oli löytynyt ja tulossa kellarille. Anne käpertyi pieneksi nyytiksi Sadun kylkeen ja itki hiljaa. Karin katoaminen oli laittanut Annen koville. Ilmeisesti pari oli paljon läheisempi kuin pääsiäisenä tapahtuneen tapaamisemme perusteella olin päätellyt. Taru ei tuntenut toista jalkaansa, ja yritin kömpelösti hieman hieroa tuntoa hänen nilkkoihinsa. En minä ole tottunut sellaista tekemään.
Pian portaikosta kuului hitaita askelia. Löysin Karin ja kehoitin häntä tulemaan peremmälle. ”H-hei, Marko Simula, m-mehän tapasimme pääsiäisenä…” ”Juu, muistan”, vastasi Kari. Ohjasin hänet Annen luo. Jälleennäkeminen oli lämmin, Anne itki, Karin hienoinen jäyhyys suli pois. ”Minä etsin sinua kaikkialta…missä sinä oikein olit?”, nyyhkytti Anne. ”Et etsinyt aivan kaikkialta…olin yliopiston kellarissa.”, vastasi Kari, minua nauratti kunnes Anne jatkoi vaimealla äänellä: ”…minä etsin sinua helvetistä asti…”
Lähdin pian tämän jälkeen. Oloni oli yksinäinen, enkä halunnut olla enää pidempään yksin muiden seurassa. Ja halusin hoitaa oman osani ongelmani ratkaisemisessa, koska muut olivat selvästi hoitaneet asiaa minunkin puolestani niin paljon. Lupasin Sadulle hankkia amuletin keinolla millä hyvänsä.
Iltapäivällä sain selville amuletin omistavan perikunnan tiedot, ja otin heihin yhteyttä. Esittäydyin kiinnostuneena ostajana, ja halusin nähdä amuletin. Lupasin ottaa mukaan mahdollista etumaksua varten 10 000 euroa, mikä varmaankin osaltaan taivutteli perikuntaa toimimaan näinkin lyhyellä varoajalla. Muutin osan osakkeistani rahaksi ja tyhjensin säästötilini.
Iltapäivällä viiden paikkeilla olin matkalla katsomaan perikunnan amulettia, kun havaitsin Sadun yrittäneen soittaa. Saamassani tekstiviestissä luki: ”Soitathan. Tarvitaan tietokonetietämystä.” Soitin, ja sain kuulla Sadun avanneen puurasian. Sisältä oli paljastunut vain pieni lappu, jossa oli ollut sähköpostiosoite ja pitkä numerosarja. Hän laittoi tiedot minulle toisena tekstiviestinä. Lupasin puhelimitse hoitaa amuletin kellarille kello 18.15. Satu kohensi hieman jo etukäteen kolkuttavaa omaatuntoani kertomalla heillä olevan myös eräs toinen mahdollisesti tulen ja veden amuletista käyvä esine. Jos joutuisinkin varastamaan perikunnalta heidän esineensä väliaikaisesti, palauttaminen tulisi olemaan mahdollista mikäli toinen amuletti sopisi annettuun kuvaukseen paremmin. Enkä minä saisi varkaussyytteitä.
Tämä mielessäni tapasin perikunnan. Neuvottelut etenivät mukavasti, ja sain kuin sainkin rahasalkkuni pantiksi antamalla käsitellä itse korua. Sain kuulla sen savuavista ominaisuuksista ja halusin itse nähdä sen savuamisefektin. Korun antaminen Anitalle hyvin nopealla pysähtymisellä Uudenmaankadulla ja tämän jälkeen harhautuksen jatkaminen ajamalla syrjemmälle keskustasta. Myöhemmin sain vahvistustekstiviestin Anitalta: tavarat oli saatu hankittua ja lainaamaani amulettia ei oltu tarvittu. Otin sen Anitalta vastaan samanlaisella ohiajolla ja palautin omistajilleen. Kiitin kovasti ja lupasin olla yhteyksissä tulevaisuudessa tarkempien ostoneuvottelujen tiimoilta.
Sen jälkeen menin etsimään kuusi esinettä perille vieneet Sadun, Tarun ja Katin, ja kuuntelemaan miten kaikki oli oikeastaan voinutkin tapahtua näin yksinkertaisesti. Eilisen illan epätoivoisesta ongelmatilanteesta oltiin siirrytty tiimityöskentelyn ja toimivan informaatioketjun avulla väljemmille vesille. Tiimi ansaitsi kunnon illallisen. Minun piikkiini.