Marianne ja omituiset polttarit
Marianne oli sattuman kautta päätynyt järjestämään puolitutulleen polttareita. Samalla ilmeni, ettei polttari- ja hääjärjestelyissä mukana olleella Johannalla ollut kaikki ihan kohdallaan. Johanna ei osannut enää käyttää tietokonetta. Hän ei ollut maksanut vuokraansa, koska ei tiennyt, että sellainen ylipäätään pitää maksaa. Myöskään hän ei muistanut, mihin hänen piti seuraavana päivänä olla menossa eikä monia muitakaan asioita. Kiipeilemässä käytiin suunnitelmien mukaan. Mariannen ja polttarisankarin lisäksi seinälle uskaltautui myös Satu. Tämän jälkeen mikään ei enää mennytkään suunnitelmien mukaan, mutta Marianne piti loppujen lopuksi varsin mielenkiintoisena reissua Rymättylään, joka kiipeilyä seurasi.
Ensin asioita salailtiin, mutta myöhemmin kun Johanna oli pistänyt kätensä peilistä läpi, niihin alkoi löytyä selityksiä. Enimmäkseen selityksiä antoi Annen miesystävä Kari, joka oli jonkin sortin okkultisti, mutta siltikin paikalla olleista kaikkein selväjärkisimmän oloinen. Niinakin alkoi vaikuttaa enemmän tai vähemmän hämärältä, kun sen sulhasesta yritti kysyä jotain. Ei Niina tuntunut tietävän, kenen kanssa se oikeastaan olikaan menossa naimisiin. Jostain syystä hän muisti sulhasestaan vain yhdentekeviä yksityiskohtia. Sukunimikin oli päässyt unohtumaan, kuten moni muukin asia. Tästä asiasta otetaan vielä selvää. Anne lupasi hoitaa sen, ennen kuin Niina katoaa Makkensa kanssa Tanskaan. Vaikka Niina ei ollut kenenkään paikallaolleista läheinen ystävä, tuntui kuitenkin järkevältä selvittää, mistä ihmeestä oikein oli kyse. Kari tuntui olevan sitä mieltä, että Niina oli joutunut jonkun ikävän hyväksikäytön uhriksi. Johanna sen sijaan ei ollut lainkaan se Johanna, jonka Marianne oli tuntenut. Oikean Johannna kohtalo tietysti hieman suretti, mutta tämä omituinen olento, joka käytti Johannan ruumista, oli erittäin mielenkiintoinen.
Selvisi, että Rymättylässä sijaitseva nuorten leirialue oli muuttunut hämärien kultistien rituaalipaikaksi. Siellä oli ollut tarkoitus järjestää livepeli, mihin myös Johanna oli menossa (selvisi siis, minne Johanna oli menossa), mutta jostain syystä lentopallokentällä olikin portti helvettiin. Eihän Marianne ensin uskonut, mutta kun muut näyttivät olevan kovasti tosissaan asian kanssa, ei hänkään viitsinyt kummalliseen riimukehään mennä astelemaan. Paikalla ollut larppaaja, Katikin tuntui aistivan pimeydessä jonkun läsnäolon.
Seuraavana päivänä paikalle saapui joukko Karin okkultistituttuja. Heillä oli mukanaan joku helsinkiläinen tyyppi, jonka päässä oli demoni tai jokin vastaava. Samaten oli selvinnyt, että vastaavanlainen majaili myös Katin päässä. Kari oli edellisenä iltana tehnyt kaikille läsnäolijoille Johannaa ja Susaa lukuun ottamatta rituaalin, jonka tarkoituksena oli selvittää, oliko heissä jotakin yliluonnollista. Karin tutut puolestaan oli kutsuttu paikalle poistamaan demonit ja sulkemaan portti helvettiin tai ainakin tekemään se vaarattomaksi. Hyvä puoli oli se, että maagit todella toivat mukanaan ruokaa, kuten Kari oli pyytänyt. Karkeilla, suklaalla ja kekseillä eläminen alkoi olla aika ahdistavaa. Sitten olikin hyvä alkaa nukkua.
Marianne oli ihan tavallinen opiskelijatyttö, joka sattui kohtaamaan kummallisia asioita. Hänen tapansa suhtautua elämään on, ettei mitään pidä ottaa liian vakavasti. Hän ei ylireagoi mistään, paitsi ehkä tulesta, ja on varsin kylmähermoinen eikä turhista säiky. Muutamat vastoinkäymiset hänen elämässään ovat opettaneet, että kevyesti ja avoimesti kaikkeen suhtautuminen on helpompaa kuin jäädä pohtimaan ja loputtomasti vatvomaan jokaista yksityiskohtaa. Koska Mariannella ei myöskään ole oikeastaan minkäänlaista suhdetta mihinkään uskontoon eikä hän myöskään ole ehdottomasti ateisti, hän osasi ottaa kohtaamansa yliluonnollisen samanlaisella elämänasenteella kuin kaiken muunkin. Sellaista sattuu, jos on sattuakseen. Kaipa demoneja, enkeleitä, keijuja ja ihmissusiakin sitten voi oikeasti olla olemassa.
Ongelmia ja jäähyväisiä: Mariannen hankala viikonloppu
Marianne luki tenttiin, koska kahden viikon sekoilu ympäri maailmaa oli jättänyt siihen vain kaksi päivää aikaa. Marianne riiteli poikaystävänsä kanssa, joka ei ollut lainkaan yhtä mieltä siitä, että kahdeksi viikoksi venynyt yksi viikko oli mitenkään selitettävissä parhain päin. Eric oli alkoi olla jokseenkin kypsynyt Mariannen omituisiin ystäviin. Marianne lähti kotoa turhautuneena soitettuaan Johannalle. Sekä Johanna että Kari olivat yrittäneet soittaa Mariannen lukiessa tenttiin: Kari kysyäkseen, oliko Marianne hengissä ja Johanna kysyäkseen, muistihan Marianne, että piti tulla matkakuvia katsomaan. Marianne sai myös puhelun joltain Heidiltä, joka kyseli sisarestaan Helenasta. Heidi tuntui olevan sitä mieltä, että Mariannen piti tuntea Helena. Marianne oli kuullut tasan yhdestä Helenasta, jota ei tietääkseen ollut koskaan tavannut. Eikä hän tuntenut yhtään ainoata Heidiä. Koska hän kuitenkin oli tavanomaiseen tapaansa utelias, hän lupasi tavata tämän Heidin.
Valokuvia katseltiin ja matkaa muisteltiin. Karilla oli kasa kirjeitä, jotka Marianne oli lähettänyt Annen kirjeiden mukana peilien läpi. Kumma kyllä, Marianne vaan ei muistanut kaikkea kirjoittamaansa. Titiu auttamassa palomiehiä, peiliovia auki huvipuistossa, Johannalla tuliset siivet... Omituisia muistiaukkoja. Muut alkoivat pikku hiljaa toipua "onnellisuudestaan" ja palata takaisin tähän maailmaan, jossa kaikki ollutkaan ihan niin hyvin. Matkalla saattoi olla pahoja seurauksia.
Marianne kertoi Heidin soitosta, mutta ei sekoitti sukunimet. Kyseessä oli ollut Heidi Tuomela, ei Tuominen. Siksi Helenaa luultiin aluksi Lassen tyttäreksi, sillä Lassella kuulemma oli sen niminen tytär. Myöhemmin selvisikin, ettei kyse ollutkaan Lassen tyttärestä vaan aivan toisesta Helenasta, Helenasta, jota kukaan ei näyttänyt tuntevan. Marianne meni tapaamaan Heidiä, joka oli jo ehtinyt tavata Lassen ja Karin. Heidi oli hermostuneen oloinen nainen, joka pälyili jatkuvasti ympärilleen ja näpräsi hiuskiehkuraa puhuessaan. Marianne ja Heidi istuivat jonkin aikaa Cosmicissa ja Heidi selosti tilanteen. Hänen sisarensa Helena oli Helsingissä mielisairaalassa, mutta se miksi hän oli päätynyt puhumaan juuri Mariannelle, oli sisaren kotoa löytynyt kirje, jossa oli Mariannen valokuva ja suuri shekki. Teksti oli suttaantunut, sillä kirje oli ilmeisesti kastunut. Kotoa oli löytynyt myös sisaren käsialalla kirjoitettu puhelinnumero paperilapulla. Puhelinnumero kuului Lasselle. Mitään näistä Heidillä ei ollut mukanaan. Sen sijaan hänellä oli ase, jonka myös kertoi löytäneensä sisarensa kotoa. Cosmicista lähdettyään Marianne ei ollut varma, miten Heidiin tulisi suhtautua. Hän oli valmis pitämään Heidiä itseäänkin jotenkin seonneena, sillä tämä väitti jonkun seuraavan häntä ja että hänen kotonaan oli käyty hänen poissa ollessaan. Samaa oli kuulemma väittänyt hänen sisarensa.
Tavattuaan sattumalta Karin, Annen ja Susan ja kysyttyään heidän mielipidettään, Marianne päätti soittaa Lasselle. Lasse kutsui käymään ja Marianne otti kutsun vastaan. Lassella oli hieno asunto. Juteltuaan Lassen kanssa, Marianne tuli siihen tulokseen, että asialle ei varmaankaan kannattaisi tehdä vielä mitään. Jos poliisi jostain syystä tulisi kyselemään (vaikka Heidi ei ollutkaan halukas viemään asiaa poliisille), Marianne voisi sanoa, ettei hän todellakaan ymmärrä, miksi hänen kuvansa on jonkun tuntemattoman Helenan kotoa löytyneessä kirjekuoressa. Sehän totuus oli. Lassekaan ei ollut tavannut Heidiä koskaan aikaisemmin eikä hän tuntenut myöskään Helenaa. Hän ei tuntunut turhaan huolehtivan siitä, että hänen puhelinnumeronsa oli löytynyt tämän Helenan kotoa. Mariannella oli vain ensialkuun ollut huoli, että mitä jos jotain oli oikeasti sattunut sen kahden viikon aikana, josta hänellä oli muistikatkoksia. Sitten hän oli tajunnut, että lehtijuttu, jonka perusteella Heidi oli yhdistänyt valokuvan häneen, oli ilmestynyt jo ennen matkaa. Marianne lähti Lassen luota jokseenkin huojentuneena.
Marianne lähti pyöräilemään kotia kohti, mutta sitten tuli puhelu Johannekselta. Johannes oli Johannan (siis aivan oikean, alkuperäisen Johannan) veli, jota Mariannen oli pitänyt mennä tapaamaan Johannan kanssa. Mutta sitten Johannalta oli tullut viesti, että oli mentävä tärkeään tapaamiseen ja jätettävä Johannes myöhemmäksi. Myöhemmin Johannaan ei sitten enää saanutkaan yhteyttä. Karikin kyseli Johannaa joskus iltamyöhällä, mutta ei Mariannellakaan ollut hänestä käsitystä. Marianne tapasi Johanneksen, joka oli kuulemma uskontotieteen ensimmäisen vuoden opiskelija. Äiti oli käskenyt kyselemään Johannasta, kun veli kerran oli muuttanut samaan kaupunkiin ja Johannaan sai yhteyttä niin harvoin. Kaiketi äiti oli huolestunut, vaikka oikea Johannakaan ei ilmeisestikään tavannut sukulaisiaan järin usein. Vaan Johannahan oli vieraillut sukujuhlilla kesällä. Mahtoivat saada kummallisen käsityksen Johannastaan... Ei mikään ihme, että Johannes oli lähetetty kyselemään sisarestaan. Marianne päätti olla kertomatta juurikaan mitään paljastavaa. Hän oli ennen tapaamista soittanut sekä Lasselle että Karille kysyäkseen, mitä Johannekselle kannatti kertoa, sillä kumpikin oli ehtinyt tavata Johanneksen. Olivat kuulemma sanoneet Johannan olevan jotenkin omituinen. Kari oli kehottanut puhumaan Johannalle itselleen. Niinpä Mariannekin päätti sanoa Johannan olevan "jotenkin omituinen". Marianne sanoi myös Johannan muuttuneen joskus pari vuotta sitten. Silloin tämä ei enää käynyt yliopistolla ja alkoi käyttäytyä omituisesti, unohdella asioita. Johannes luetteli joitain nimiä ja kyseli, tunsiko Marianne heitä. Marianne päätti olla tuntematta tai ainakaan tietämättä heistä mitään erityistä. Kaipa he joskus olivat saattaneet Johannan seurassa näyttäytyä. Sini tuli mainituksi, joten Johannekselle taisi löytyä seuraava kohde.
Ollessaan lähdössä kotiin, Marianne sai puhelun Susalta, joka käski odottaa. Marianne oletti näkevänsä muita kavereita, mutta sen sijaan Susan seurassa olikin kaksi tuntematonta ihmistä, joista toinen tosin muistutti Sakaria. Leenaksi ja Danieliksi he itsensä esittelivät. Leena antoi Mariannelle kirjekuoren säilytettäväksi, joka tuli pitää piilossa. [Tämähän meni tietysti niin, että Leena loitsi Mariannen pitämään kirjekuoren piilossa, olemaan kertomatta siitä kenellekään ja katsomatta, mitä siellä on ja antamaan sen vain hänelle tai Danielille.] Näissä tunnelmissa Marianne sitten lähti kotiinsa nukkumaan.
Seuraavana päivänä olivat naamiaiset. Marianne myöhästyi hieman, kun taas piti lukea tenttiin. Kari ehti jo soittaakin, että onko Marianne tulossa ylipäätään. Kyllä, oli jo matkalla. Vastassa oli Johanna, joka selitti, että nyt oltiin pulassa. Supo oli kaapannut hänet Helsinkiin, mutta hän oli päässyt pakoon käräyttämällä pari poliisia ja palaamalla Turkuun peilien läpi. Johanna oli varma, että inkvisitio - siihen hän Supoa vertasi - oli nyt tulossa hakemaan heitä kaikkia. Tämä sotku johtui niistä Rymättylässä kadonneista lapsista ja toisaalta 4D:stä kadonneista opiskelijoista. Heidät aiottiin pistää vastuuseen noista tapauksista. Johanna sanoi, että Supo aikoi hakea heidät, kuulustella heitä kaikkia, niin kuin oli kuulustellut häntä, ja sen jälkeen raahata heidät Ruotsiin "poistettaviksi". Lisäksi Johanna vielä pelkäsi jumalaansa (tai mikä olikaan), ja uskalsi puhua siitä vain pentagrammin keskellä tulen ympäröimänä. Niin että nyt oli paras häipyä maasta jonnekin kauas.
Marianne ei tiennyt, mitä sanoa. Ei hän voisi jättää elämäänsä noin vain. Hän oli alkanut pitää uusista ystävistään, ja omaa uteliaisuuttaanhan hän joka tapauksessa oli tullut sotkeentuneeksi tällaiseen soppaan. Eihän kukaan pakottanut huolehtimaan Johannasta. Ystävien mielestä vaan oli väärin, että Marianne, joka oli vain viaton siiviili ja sattumalta päätynyt polttareista Rymättylän korpeen, kun siellä oli Helvetin portti auki, joutuisi kärsimään muiden aiheuttamista ongelmista. Kari, Anne, Johanna ja Satu ainakin olivat lähtemästä maasta jo tänä iltana. Susa aikoi jäädä Turkuun.
Mariannella oli paha olla. Ei hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Kuinka suuressa vaarassa hän oikeasti oli? Mitä merkitystä oli sillä valokuvalla, joka oli löytynyt sen tuntemattoman Helenan kotoa? Entä jos se päätyisi poliisin haltuun? Poliisi uskoisi varmasti, jos hän selittäisi, ettei hänellä ollut mitään tekemistä niiden kadonneiden ihmisten kanssa eikä hän tiennyt mitään mistään shekistä tai ollut koskaan aiemmin elämässään kuullutkaan kenestäkään Helena Tuomelasta. Tuskin. Entä jos Susa saisi hänet unohtamaan koko asian, kaiken mitä hän oli viime aikoina kokenut, kaiken, mikä liittyi tähän juttuun? Susalla todella oli taito peukaloida ihmisten muistia. Marianne ei enää oikein luottanut Susaan. Keitä olivat olleet Leena ja Daniel? Kenen puolella Susa oikein oli? Marianne kysyi Johannalta, luottiko tämä Susaan. Johanna sanoi enimmäkseen luottavansa, vaan Susalla oli kuulemma monia intressejä. Silti Susa oli kuitenkin varoittanut Johannaa etukäteen Supon kuulustelusta. Ehkä Susaan saattoi sittenkin luottaa.
Anne tuli hakemaan Mariannen ja Johannan naamiaisiin. Ei saanut näyttää siltä, että jotain oli pahasti vialla. Heidikin näytti olevan paikalla. Kukahan hänet oli kutsunut? Ehkä Mikael? Kari nimittäin oli kehottanut Heidiä kääntymään ongelmansa kanssa Mikaelin puoleen, kun tällä oli kyky selvittää asioita. Marianne päätti olla puhumatta Heidille. Ei hänellä ollut Heidille mitään sanottavaa enää. Lisäksi paikalla oli myös Johannes, jota Johanna yritti pakoilla piiloutuneena Ku Klux Klan -malliseen huppuun ja kutsumalla itseään Lauraksi. Eikä varmasti toiminut. Vaan eipä tullut Johannes siltikään mitään kyselemään.
Minea (joku Susan kaveri kai) kysyi jotain avainta. Mikä ihmeen avain? Ei Mariannella ollut mitään avainta omia avaimiaan lukuun ottamatta. Mariannen reaktion kuultuaan Satu kysyi, että eikö Mariannella todella ollut avainta. Eikö sitä annettukaan hänelle eilen? Ei Marianne tiennyt mistään avaimesta. Pitikö hänellä todella olla joku sellainen? Satu näytti olevan sitä mieltä, että nyt se avain oli Danielilla. Sen puuttuminen näytti saavan aikaan hämmennystä. Marianne tiedusteli Johannalta, mikähän avain oikein mahtoi olla kyseessä ja sai vastaukseksi, että avain oli keijumaahan. No, ehkä se sitten oli tärkeä.
Naamiaiset jatkuivat Mariannen keskustellessa lähinnä siitä, mitä hänen nyt oikein kannattaisi tehdä. Susa ehdotti sellaistakin vaihtoehtoa, että Marianne lähtisi Ericin kanssa jollekin lomalle ja palaisi takaisin, kun tilanne täällä olisi vähän rauhoittunut. Susa ilmeisesti aikoi tehdä asioille jotain. Ja Titiu. Lasse ei kuulemma halunnut lähteä. Sini ja Anne olivat kadonneet jonnekin, mutta Kari, Johanna ja Satu päättivät lopulta lähteä. Kyllä Sini tietäisi, mihin he ovat menneet. Marianne oli lopulta päättänyt jäädä. Jos poliisi kyselisi, hän voisi selittää ihan mitä tahansa. Ei kukaan kuitenkaan uskoisi. Hän voisi vaikka sanoa, että oli joutunut pahan kultin pauloihin, mutta oli nyt selviämässä. Tai ihan mitä vaan.
Jäähyväiset olivat jotenkin haikeat, sillä Marianne tunsi todella pitävänsä näistä ihmisistä. Johanna halasi, Kari puristi lujasti kättä. Kuitenkin, jos he kuulisivat, että Mariannelle olisi käymässä pahasti, he tulisivat takaisin. Mariannea ei kuulemma saisi jättää pulaan. Sitten he lähtivät. Marianne oli jonkin aikaa kuin unessa. Hän vain istui paikallaan eikä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella. Johannes tuli kysymään, oliko Marianne kuullut mitään Johannasta sitten eilisillan ja hän vastasi, ettei ollut. Eteensä tuijottaen hän totesi vielä: "Jos Johannaa ei löydy, ei varmaan kannata etsiäkään."
Titiu sanoi, että Lasse ei lähde. Hän sanoi myös, että hän ja Susa hoitavat asian. He saavat poliisit ja muut asianomaiset unohtamaan. Saa nähdä.
Anne ja Sini palasivat. Heille sanottiin, että muut olivat jo lähteneet. Heidän pitäisi tietää, minne.
Marianne jää odottamaan poliiseja. Kyllä ne sieltä vielä tulevat.
Poliisit sitten tulivat, kuten Marinne oli odottanutkin. Miksi eivät olisi tulleet? Marianne tunsi Johannan, Annen, Karin, Sadun, Susan, Sinin - eli kaikki ne, jotka jollakin tavalla olivat sekaantuneet ensin leirikeskusalueelta ja sitten Yo-kylästä kadonneiden ihmisten tapauksiin. He eivät kuitenkaan kysyneet Heidistä tai valokuvasta ja shekistä. Hyvä. Tämä tarkoitti sitä, ettei Heidi ollut mennyt kertomaan poliiseille mitään.
Marianne selitti poliiseille oikeastaan kaiken, mitä tiesi. Paitsi Lassen ja Titiun hän jätti mainitsematta, koska nämä olivat edelleen kaupungissa, vaikka tiesikin sen tuskin pelastavan yhtään mitään. Susasta hän puhui, sillä oli varma, ettei tämä kuitenkaan jäisi kiinni. Sitä paitsi Susa oli oikeastaan aika epäluotettava. Oliko sillä niin väliäkään, jos hän puhui Susasta poliiseille?
Poliisit käyttäytyivät asiallisesti, vaikka toisen kuulustelijan ilmeestä näkikin, että hän ei uskonut puoliakaan Mariannen jutuista. Marianne itse asiassa toivoikin, että poliisit pitäisivät häntä vain vähän seonneena, johonkin hämärään kulttiin sotkeutuneena, mutta nyt siitä irtipäässeenä opiskelijatyttönä. No, ainakin Marianne pääsi lopulta pois. Kaikki siis hyvin toistaiseksi. Vaan vielä oli SuPo.
Kun uni ja todellisuus menivät sekaisin
Sunnuntaina puolenpäivän jälkeen Mariannen puhelin soi.
"Lassella ei ole kaikki hyvin. Sinunkin kannattaisi ehkä
tänään
olla varovainen." Soittaja on Titiu, joka kuulostaa
kiireiseltä
ja huolestuneelta. Kieltämättä myös Marianne
huolestuu.
"Miten niin ei kaikki hyvin?"
"Lasse on ollut hyvin sekava eikä hän muista asioita.
Tuntuu
siltä, että hänelle on sattunut jotain."
Titiun puhelu saa Mariannen vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä eivät ole Lassen normaalit muistikatkokset vaan jotakin pahempaa. Titiu tuntuu olevan sitä mieltä, että ystäviä siellä jossakin kaukana tulisi varoittaa. Varoittaa mistä? Kuka heidät sieltä löytäisi?
"Ole varovainen." Titiu lopettaa puhelun, ja Marianne jää tuijottamaan tyhjyyteen.
Kohta puhelin soi uudelleen. Marianne havahtuu. Eric haluaa tavata hänet rautatieasemalla kahden aikaan. Hän sanoo, että heidän pitäisi jutella.
"Mistä?"
"Ystävistäsi."
Niinpä tietysti. Eric ei oikein ole pitänyt hänen uusista ystävistään. Taisi olla hänen onnensa, että heitä ei ole vähään aikaan näkynyt. No, Marianne lupasi olla asemalla kahdelta. Miksiköhän juuri asemalla? Sitä ei Marianne jäänyt ajattelemaan, sillä hänen piti jo lähteä kävelemään, mikäli halusi olla siellä ajoissa.
Matkalla Marianne soittaa Lasselle. Lasse ei tunnu muistavan, kuka Marianne on. Marianne selittää, ja Lasse selaa selvästikin muistikirjaansa. Sitten vasta hän muistaa. Marianne kertoo Titiun soitosta ja sanoo olevansa hieman huolestunut. Hän vain halusi tietää, oliko Lassella todella jotain hätää ja tulisiko hänen itsensä olla varuillaan jostakin syystä. Titiu oli kuulostanut niin hätääntyneeltä. Lasse vain ihmettelee, ettei Titiu ole soittanut hänelle tai käynyt hänen luonaan. Ei Lassella kuulemma ole mitään hätää, mitä nyt SuPo on hänen perässään. Lasse tietysti kyselee vähän Titiun soitosta, mutta eipä Marianne siitä paljon osaa kertoa. Eihän Titiu hänellekään pitkään puhunut. Marianne lopettaa puhelun ja jatkaa matkaansa asemaa kohti.
Aseman edessä Marianne näkee Niinan. Niina on juuri tullut junalla Tampereelta, missä hän nykyisin asuu Makkensa kanssa. Niina odottaa kuulemma Susaa. Hänellä on jokin paketti vietäväksi jollekin Leena Pitkäselle. Hmm, onkohan se sama Leena, jonka Marianne tapasi Susan seurassa pari viikkoa sitten? Susan ja sen Danielin. Muutama kysymys Niinalle ja Marianne on varma, että kyseessä on sama Leena. Makke oli antanut paketin Niinan matkaan ja sanonut, ettei sitä kuulemma voinut lähettää postissa. Niina vain ihmettelee, että eihän Makken pitänyt tuntea ketään Turusta.
"Niinhän sinä Niina-raukka luulet. Vähänpä sinä tosiaan Makkestasi tiedät. Leena on vampyyri, joten miehesi liikkuu vaarallisessa seurassa. Sinua taidetaan käyttää aika pahasti hyväksi."
Marianne kysyykin Niinalta, joko tämä tietää enemmän miehestään. Kun viimeksi Niina tiesi vain, että Makke on töissä jossain IT-firmassa ja antaa hänelle kivoja lahjoja ja kukkia. Polttareiden aikaanhan asiantilaa yhdessä ihmeteltiin. No, nyt Niina ainakin väittää tietävänsä enemmän, kun silloinhan he olivat tunteneet vasta niin vähän aikaa. Toivottavasti se on totta.
Kohta Susa saapuu paikalle jonkun tuntemattoman miehen kanssa. Niina alkaa puhua Susalle; tuntematon mies tulee Mariannen luo ja kysyy:
"Marianne Tallgren?"
Marianne nyökkää. Tuntematon lähtee johdattamaan häntä sivummalle ja näyttää sitten Supon papereita.
"Supo haluaa kuulustella sinua. Sinun on parempi tulla mukaan."
Mariannella ei ole vaihtoehtoja. Hän kävelee tahdottomasti miehen perässä tämän autolle. Auton luona hän tuntee pistoksen kaulallaan ja sen jälkeen hän tajuaa, kuinka hänet ohjataan istumaan takapenkille. Maailma ympärillä alkaa näyttää ihanan värikkäältä, ja olo on pumpulisen pehmeä. Hassua, kun käden liikuttaminen tuntuu niin raskaalta. Auto käynnistyy.
Matka tuntuu pitkältä. Auton ikkunasta näkyy kirahvi. Mitenköhän se pärjää, kun on lunta? Mitenköhän täällä ylipäätään on kirahvi? Ei kai Johanna vaan sittenkin saanut sitä kirahvia tuotua peilistä? Taivas on punainen. Krokotiili on vaaleanpunainen. Näkikö Marianne juuri krokotiilin?
4D. Johannan talo. Portaat. Johannan huone. Tuntematon mies riisuu Mariannelta vaatteita ja tyrkkää makaamaan sängylle. Kaikki on kuin pumpulia. Tai samettia. On vaikea liikkua. Mariannen kädet ja jalat sidotaan. Onneksi köysi ei tunnu pahalta. Miksiköhän mies tekee noin?
Hyllyn päällä istuu koala. Hei, se on varmaan se koala, jonka Satu otti mukaansa. Sitten koala katoaa, ja Marianne näkee vain miehen seisomassa tuolilla. Ranteessa tuntuu hassulta. Siinä on kiinni jokin outo möhkäle. Huoneen seinät näyttävät läikikkäiltä. On erilaisia värejä: punaista, vihreätä, oranssia... Ovi kolahtaa, ja Marianne on yksin. Silloin hän alkaa tajuta, että ehkä kaikki ei olekaan niin hyvin. Ehkä tämä pumpulimaailma onkin vain unta ja kohta tulee jotain muuta. Hän muistaa Lassen. Ja Titiun. Lasse kuolee. Niin sen täytyy olla. Lassella ei ole kaikki hyvin. Lasse kuolee.
Kuuluu räsähdys ja huudahduksia. Mitähän nyt tapahtuu? Loppuuko tämä pumpuliuni nyt? Äänet kuulostavat tutuilta. Keitäköhän tänne on tullut? Peitto raottuu. Kyllä, edelleen tuttuja, mutta mistä? Kovin suurilta vaan näyttävät. Vähän pelottavia. Johanna ja Anne he sanovat olevansa.
"Marianne! Mitä ne ovat sulle tehneet?" Ääni tulee kuin jostain kaukaisuudesta. Miten niin? Mariannellahan on ihan hyvä olo. Tai ehkä ei sittenkään. Lasse. Lasse kuolee. Jos Marianne itsekin on nyt kuolemassa. Köysi lähtee, ja Marianne on vapaa. Hyllyllä istuu taas koala. Marianne hymyilee.
"Koala", Marianne sanoo ja yrittää osoittaa hyllyä, mutta käsi tuntuu painavalta. Sitä on vaikea liikuttaa.
"Koala. Ei ole mitään koalaa. Se on ihan sekaisin." Marianne kuulee, kun Johanna ja Anne puhuvat. Hän yrittää edelleen saada muut näkemään koalan, mutta selvästikään se ei onnistu. Johannalle ja Annelle piti sanoa jotakin. Lassesta. Sitten Marianne tajuaa. Koala kuolee. Koska hänkin ilmeisesti on menossa kohti kuolemaa, myös koala kuolee.
"Koala kuolee. Koala kuolee. Koala pitää pelastaa."
Hetkisen kuluttua Marianne taas rauhoittuu. Johanna sanoo, ettei koala kuole. Mutta Lasse. Lasse kuolee. Marianne näyttää taas säikähtäneeltä.
"Lasse. Lasse kuolee." Johanna ja Anne yrittävät kysyä jotain. Mitä? Ei Marianne tiedä. Titiu tietää. Mutta Marianne ei saa sanottua muuta kuin "Titiu." Olo alkaa tuntua voimattomalta. Katossa on punaisia väriläiskiä. Johanna ja Anne vain eivät näe niitäkään. Mariannelle puetaan vaatteita. Hän yrittää olla avuksi, mutta on niin vaikea liikkua. Ei jaksa. Välillä tajuntaan iskee ajatus kuolemasta. Pitäisi sanoa jotain. Johannaa ja Annea pitäisi varoittaa. He ovat huomanneet jonkin laatikon katossa. Ehkä se liittyy Mariannen kuolemiseen. Ja Lassen. Ja koalan.
Silmien edessä on utuverho. Lopulta ne painuvat kiinni. Johanna tai Anne kutsuu Mariannea nimeltä ja ravistelee vähän. Kohta kuulemma lähdetään peilin kautta. Silmät sulkeutuvat uudelleen eivätkä enää avaudu. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Olo on kuitenkin hyvä. Marianne istuu lysähtäneessä asennossa sängyllä eikä enää liiku. Hän on kuollut.
---
Todellisuuden toinen puoli:
Marianne herää henkeään haukkoen. Hetken aikaa katossa näkyy punaisia läikkiä. Sitten ne vähitellen katoavat. Marianne näkee Ericin, joka nukkuu. Varmuuden vuoksi hän herättää tämän, jotta tietäisi nähneensä pahaa unta. Olihan se unta? Titiu. Marianne haluaa soittaa Titiulle ja varmistaa, että kaikki on hyvin. Titiu vastaa. Lassella ei kuulemma ole mitään hätää. Se oli siis unta. Mutta kuitenkin niin todellista. Missähän menee unen ja todellisuuden raja?