Kari Sgiebelgerb

Kari / Hahmon tausta

Olen siis Kari Sgiebelgerb, syntynyt 10.1. 1969, ikä 35. Isä oli rabbi Turun juutalaiasessa seurakunnassa, sekä aikaansaava kabbalistinen maagi. Isä tahtoi minun jatkavan perhetraditiota, mutta ajatus ei viehättänyt; 15-kesäisenä lähdin reissaamaan pitkin Eurooppaa jonkin bändin roudarina. Alustavat magian opinnot kuitenkin vetivät pian oudoille teille, ja roikuin jos jonkinlaisen mystisten kulttien matkassa. Kohtasin vampyyreja, joiden kanssa opettelin tulemaan toimeen, näin demoneja kutsuttavan ja näin mitä kutsujille tapahtui.

21-vuotiaana palasin Turkuun isän ja äidin kuoltua yllättäen (auto-onnettomuudessa). Perin hänen maagisen kirjastonsa, vaikkei hän kenties olisi niin toivonutkaan; jouduin riitoihin seurakunnan kanssa, ja sain toisen maagin suuttumaan minulle. Haltuuni päätyi joitakin maagisia esineitä, joita yritin ensin kaupata, sitten tuhota.

Viimeiset viisitoista vuotta olen elättänyt itseäni milloin milläkin keinolla. Periaatteessa olen opiskellut pari vuotta kirjallisuustiedettä, mutta tutkintoa minulla ei ole. Olen ollut roudari, kirjakaupan myyjä, dekkari, freelance-toimittaja, taksiautoilija, ammattipeluri, filosofian opettajan sijainen, varakitaristi jne.

Vaikka vaikutan yleensä kroonisen tyhjätaskuiselta, rahaa minulla olisi varastossa kohtalaisesti, mutta yritän olla koskematta perintörahoihin, niitä kun tarvitaan myös Tanskassa asuvan isoäidin laitoshoitoon (pitkälle edennyt skitsofrenia, jota on muutenkin suvussa). Tapaan Rakel-isoäitiä ehkä kerran vuodessa, toisinaan hän on aivan selväjärkinen ja omistaa hämmästyttävän hyvät tiedot magiasta ja yliluonnollisista asioista, toisinaan taas täysin muissa maailmoissa. Rakelilla saattaa olla selvännäkijän kykyjä, mene ja tiedä.

Käytös

Olen tavallisesti sotkuinen pummi ja renttu, juon liikaa ja yritän jatkuvasti lopettaa tupakoinnin. Puhun ihmisille liian suoraan. Silti olen sosiaalisesti erikoisen magneettinen - ihmiset luottavat minuun ja uskovat sanaani. Olen hyvä tulemaan toimeen kaikkien kanssa. En koe olevani johtajatyyppiä, mutta monesti olen huomannut olevani johtoasemassa. Tämä ei miellytä minua.

Olen ironinen, kyynien ja pahasuinen. En tunnusta ulospäin mitään aatetta, ideologiaa tai uskontoa - sanon henkilökohtainen elämänfilosofiani olevan "omista asioistani huolehtimisen tie". Tämä ei tietenkään pidä todellisuudessa paikkaansa, mutta se on kiva fantasia johon yritän aina välillä itsekin uskoa.

Turun okkulttipiireissä minulla on ongelmanaiheuttajan mainetta. Monet uskovat minun osaavan jos jonkinlaista pimeää magiaa, ja ympärilläni pörrää aina vähän väliä kaikenlaisia wannabe-okkultikkoja jotka tahtovat että opetan heitä kutsumaan demoneja. Yleensä käsken näiden suksia kuuseen. Joskus joku heistä on oikeasti kyvykäs - tai tavallista sinnikkäämpi - ja saatan yrittääkin vaikka opettaa hänelle jotain.

Isommat tekijät yrittävät pitää minuun etäisyyttä, mutta hekin tietävät, että minulla on iso kirjasto ja paljon kokemusta, ja aina toisinaan joutuvat kääntymään puoleeni. Monet heistä ovat minulle palveluksia velkaa. Toisaalta minäkin olen monille heistä auki palveluksen tai pari.

Leikin naisten suhteen vaikeasti tavoiteltavaa, viis veisaan tyrkyllä olevista pikkuokkultisteista ja menen jatkuvasti rakastumaan toivottomasti tyyppeihin joiden suhteen minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. En anna vampyyrien ottaa minua lelukseen vaikka voinkin heidän kanssaan tehdä diilejä.

Luonne

Niin paljon kuin haluaisinkin vain keskittyä omiin asioihini, soitella kitaraa, notkua baareissa, ja elättää itseni voittamalla radiokanavien tietokilpailuja muka ällistyttävällä rockmusiikkituntemuksellani, onnistun jotenkin aina sotkeutumaan maagisiin sekamelskoihin. Tiedän olevani liian utelias, ja että ainoastaan oma typeryyteni estää minua elämästä sitä "rauhallista elämää" jota väitän kaipaavani. Psykiatri luultavasti sanoisi, että minulla on asenneongelma enkä osaa koskaan nauttia siitä mitä minulla on, vaan että oikeasti hakeudun vaikeuksia kohti.

Kuitenkin - joitain asioita ei voi sietää. Jos näen vääryyksiä, puutun niihin vaikka vasten parempaa tietoani. Monesti tällaiset sekaannukset ovat johtaneet minut todella suuriin vaikeuksiin, mutta hengissä pysyminen tuntuu olevan vahva lajini.

Viime kädessä itsesuojeluvaistoni tuntuu yleensä ylittävän moraalini. Joskus toimin kuin pahainen pelkuri, ja vihaan itseäni siitä jälkeenpäin. Joskus en vaan jaksa.

En pidä auktoriteeteista. Kapinointi on veressäni. En pidä myöskään ihmisjoukoista - jos suuri joukko ihmisiä menee johonkin suuntaan, on minun ensimmäinen refleksini mennä vastakkaiseen suuntaan.

Kari / Pimeyden maailma 1: 18.1. 2004

Kuultuani etteivät Kirsikka ja hänen kaverinsa olleetkaan saapumassa kaupunkiin päätin yrittää jäljittää näitä outoja unitutkijoita muilla tavoin. Yritin tavoittaa Annea, mutta hän ei vastannut puhelimeen.

Lähdin käymään Lassen luona, hänellä kun oli kuulemma tarjota minulle uusi kämppä. Otin mukaan Lassen luo jättämäni tavarat, ja suunnistin sitten hänen ja Helenan kanssa radanvarressa sijaitsevalle omakotitalolle. Talon yläkerrasta löytyikin bolivialaista kuolemanselliä muistuttava koppi, jonka saisin vuokrata. Karua, mutta sentään se olisi katto pään päällä.

Samoihin aikoihin yritin kerätä myös jotain selkoa vainajasta, joka oli löytynyt Tähtitorninmäeltä. En pitänyt ajatuksesta, että kotikaupungissani alettaisiin taas tehdä okkulttisia murhia, ja ajattelin yrittää paikantaa syylliset. Malilta sain kuulla poliisin pidättäneen Rami-nimisen kaverin, jonka he olivat kuitenkin sittemmin myös päästäneet menemään.

Anne oli ilmeisesti ainoa, jolta voisin saada enemmän tietoa tapahtumista - sekä murhasta että unitutkimuksesta. Olin vajoamassa epätoivoon hänen tavoittamisensa suhteen kun Susan soitti ja ilmiantoi Annen sijainnin minulle. Vilistin Hansakortteliin tapaamaan toimittajaa, joka yritti tapansa mukaan pimittää kaiken hyödyllisen informaation. Onnistuin kuitenkin ylipuhumaan häneltä käyttökelpoisia tiedonjyviä, kuten sen, että hän voisi ehkä järjestää minulle tapaamisen Random-yhtiön edustajan kanssa, ja että hän tiesi kaupunkiin saapuneen jotain vaarallisia uusia kasvoja.

Mona ja Vera näyttäytyivät myös, mukanaan pari todella omituisen näköistä tyyppiä. Heihin en aikaani haaskannut, vaan siirryin Lassen ja Helenan kanssa Cosmiciin jututtamaan Malia. Pian seuraamme liittyi Anja, jonka olin nähnyt aiemminkin jossain, ja Anne. Anjan veli - Jussi, Ramin kavereita - oli kadoksissa, ja hetken aikaa pohdimme, olisiko hän Tähtitorninmäeltä löytynyt vainaja. Anne osasi kuitenkin antaa meille muuta tietoa kun lahjoin hänet kokiksella. Vainaja oli todennäköisesti joku pikkurikollinen, nimeltään Juha Saarilehto, ja teon takana Annen veikkauksen mukaan eteläamerikkalaisvaikutteinen kultti. Mahtavaa, juuri tällainenhan Turusta puuttuikin.

Motiivia emme osanneet päätellä, tosin Saarilehto oli ilmeisesti teettänyt jotain hämärähommia Niklas-nimisellä hakkerilla. Anne tuntui tietävän tästä enemmänkin, mutta oli haluton kertomaan, enkä jaksanut painostaa häntä. Sen sijaan lähdin Malin, Lassen, Helenan ja Anjan kanssa tähtitorninmäelle katsomaan, saisiko ruumiin löytöpaikasta mitään irti. Olen huolissani Lassen osallistumisesta tutkimukseen; tällainen mahdollisesti vaarallisten juttujen penkominen ei oikein ole hänen alaansa. Toisaalta Helena varmaan osaa pitää hänestä huolta jos asiat muuttuvat rumiksi.

Anja-parka oli varsin pihalla Malin ja Lassen mutistessa loitsujaan. En oikein tiennyt miten lohduttaa häntä; parasta mitä pystyin sanomaan oli arvio, että hänen veljensä ei kuitenkaan luultavasti ollut vainaja. Hän ei ottanut maagiemme puuhia kovin vakavasti, enkä yrittänyt vakuuttaa häntä sen enempää: olkoon mitä mieltä tahtoo, piruako minä siihen puuttuisin.

Loitsijat saivat irti jotain tavallisen kryptistä, ja Lasse lupasi penkoa kirjojaan lisätietojen toivossa. Mali ja Anja aikoivat seuraavana aamuna mennä poliisiasemalle varmistamaan, että vainaja ei tosiaankaan ollut Jussi.

Livahdin vielä Cosmiciin toivonani löytää Anne ja ehkä puristaa hänestä irti lisää tiedonjyviä, mutta tyttö oli jo kadonnut jonnekin. Mahtavaa. Itsesuojeluvaistoton toimittajamme joutuu vielä pahoihin vaikeuksiin jos joku ei katso hänen peräänsä...

Tulevaisuudensuunnitelmia:

* Anne lupasi järjestää tapaamisen Randomin edustajan kanssa. Sinne siis, selvittämään mitä hemmettiä tämä pulju oikein tahtoo.

* Jotkut ovat ihan oikeasti tehneet aidon murhan. Pitää selvittää, ketkä ovat tämän takana. Etsitäänpä käsiin näiden vampyyrien kaverit, ja käydään kysymässä tietävätkö arvon talttahampaat tapahtuneesta mitään. Jos vampyyrit ovat poissa kaupungista, ei voi mitään.

* Veikkaus kuitenkin on, että murhan takana on joku ihan uusi kasvo. Jos Lasse saa magialla jotain tästä selville, ihan hyvä niin. Jos ei, täytyy varmaan koettaa perinteisillä keinoilla. Jos uhri tosiaan on tämä Saarnilehto, koulutettu arvaus olisi, että Niklas saattaa myös olla vaikeuksissa. Pitää lähettää hänelle sähköpostia ja järjestää ehkä tapaaminenkin.

* Annea voisi jututtaa enemmänkin. Pöhkö journalisti on takuulla taas mennyt sotkeutumaan johonkin aivan liian isoon, voisin vaikka koettaa leikkiä hänelle suojelusenkeliä niin ettei hän aivan pääse hengestään. Jokin tytön mahdottomuudessa ja ilmeisestä vaarasta piittaamattomuudessa vetoaa minuun, voisi muutenkin yrittää olla läheismmissä väleissä hänen kanssaan.

Kari / Pimeyden maailma 2: Sunnuntai, 8.2.

Istuin Aninkaistenkadun kellariloukossani ja mietin, mistä kohdasta aloittaisin siivoamisen, kun sain puhelun Riikaksi esittäytyneeltä tytöltä, joka sanoi, että hänellä oli erikoinen ongelma ja että juuri minä voisin ehkä auttaa häntä. Hieman vastoin parempaa tietoani sovin hänen kanssaan tapaamisen, ja lähdin liikkeelle.

Ensin pistäydyin Hunter's:issa, jossa törmäsin Maliin. Vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa, ja sitten menin Kouluun kohtaamaan Riikan sekä hänen kaverinsa Heidin. Heillä oli kertoa synkkä tarina Kirsikan Sami-nimisestä kaverista, joka oli tällä hetkellä suljetulla osastolla painajaisten ja pahan onnen vainoamana. Riikka näytti minulle Meksikosta tuomaansa amulettia, ja veikkasin skarppina okkultistina heti, että kyseessä oli pahaa onnea tuottava kilkutin. Näin hänen jutuistaankin kävi ilmi.

Jos olisin ollut varovaisempi, olisin pysytellyt kaukana koko helystä - mutta sitten se olisi jäänyt tälle tyttöparalle, ja arvioin, että minulla olisi paremmat saumat selvitä sen mahdollisesta kirouksesta. Niinpä otin helyn vastaan, ja saatoin melkein kuulla kohtalon pilkallisen naurun kun tein niin. Eipä ollut ensimmäinen kerta.

Annekin ilmestyi paikalle, ja melko pian sen jälkeen Riikka ja Heidi poistuivat (tai poistettiin kun heillä ei ollut papereita). Juttelin hänen kanssaan pitkään viimeaikaisista tapahtumista, ja sain samalla puheluita mm. Lasselta ja Nikolasilta. Nikolas oli saanut numeroni jostain, ja halusi passin sekä apua kaupungista poistumisessa; en ehtinyt itse huolehtia hänestä, joten lähetin hänet Malin huostaan. Kaverin ei luultavasti olisi turvallista hengata yksin, ja vaikka Mali ei mikään karu henkivartijatyyppi olekaan, hän osaa kyllä vainuta vaarat.

Annen kanssa kehittelimme teoriaa siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. Vaikutti todennäköiseltä, että muutaman viikon kuluttua joku Etelä-Amerikan Ekumeeninen Seura tai muu inkalais-maialais-atsteekkinen kultti oli aikeissa tehdä Turussa jonkin massiivisen apokalyptisen rituaalin. Puhuttiin kaupungin alla nukkuvasta muinaisesta, ja arveltiin, että tämän herättäminen voisi olla osa tätä katastrofia.

Anne kertoi myös, että joku oli tullut Tukholmasta Turkuun iltalaivalla; mahdollisesti Makkosen kätyri, joka tahtoi selvittää mitä kaupungissa tapahtui. Tämä oli aivan tervetullutta; Makkonen itse tuskin oli sotkemassa pakkaa omassa kaupungissaan, ja jos saisin hänen kätyrinsä kiinni, voisin ehkä pyytää Tukhomasta apuvoimia katastrofia varten. Anne myös kertoi, että Turun vampyyreilla oli ollut tapana kadota Tukholmaan aina neljän vuoden välein, karkauspäivien tiimoilla. Miten olin itse onnistunut olemaan huomaamatta tätä?

Lassekin ilmaantui jossain vaiheessa Kouluun, ja osasi kertoa meille jotain susijumalasta, joka Turussa nukkui. Outoa. Sitten etenin Annen kanssa Random-yhtiön edustajaa jututtamaan.

Koulusta poistuessani kaikki alkoi mennä pieleen. Veimme Pete-nimisen kaverin Randomista blankoon kahville, ja olin tukehtua kaakaossani olevaan hiukseen. Pudotin kännykkäni vessassa niin että sen lasi särkyi, ja poltin käteni pöydällä olevassa kynttilässä. Jututettuamme aikamme Peteä näytin hänelle vastikään saamani amuletin, mutta hän kiisti tuntevansa sen. Silti suhtauduin tähän epäilevästi, ei vähiten koska hänen firmansa unitutkimuslomakkeessa oli isolla kohta "onko unissasi näkynyt esineitä tai kuvioita? millaisia?"

Jos Random oli kiinnostunut amuletista, tein heille tietoisen selväksi että se oli minulla. Saapi nähdä haluavatko sen itselleen. Kun liukastelin Annen kanssa pois blankosta ja kohti Malia, Lassea ja Nikolasta Hunter's:issa alkoi olo tuntua siinä määrin onnettomuusalttiilta että mietin, esittäisinkö minkäänlaista vastalausetta jos joku tulisi viemään koko riivatun kilkutinta kotoani.

Nikolas oli merkillinen tuttavuus. Sosiaalisesti lahjaton hakkeri oli ymmärrettävästi varuillaan suhteemme, mutta kuitenkin kertoi meille paljon vaiheistaan. Hän ei tahtonut sanoa, mitä tarkalleen oli tehnyt Salovaaralle, mutta vihjasi että ilmeisesti tämä oli vielä hengissä (tai näin Tuuli oli hänelle kertonut). Hän vihjasi olevansa todellisuudessa töissä Randomille, mutta että Random olikin kulissi jollekin muulle. Ja minä kun olin kuvitellut, että Salovaara teki töitä Makkkoselle.

Jossain välissä Anne sai viestin, että hänen ei ilmeisesti ollut turvallista liikkua ulkosalla. Olisin tarjonnut hänelle turvapaikkaa luonani, jos asuntoni ei olisi ollut kertakaikkisen hirveä läävä jossa minullakaan ei ollut edes vuodetta. Piru periköön tämän huonon tuurin.

Nikolas kertoi myös kaverista nimeltä Leevi, ja sai tämän vaikuttamaan oikein suurelta ja pelottavalta. Tyypillisen mahtipontisella tavalla tämä Leevi ilmeisesti etsiskeli Lassea jonkin tämän tiedon vuoksi, eikä kuulemma aikonut kysyä kiltisti. Leevistä kuului apokalyptisiä - kaveri ilmeisesti väitti eläneensä 2000 vuotta ja syntyvänsä aina uudelleen jos hänet tapettiin, sekä odottavansa jonkun toista tulemista. Hmh. Lopulta päätimme lähteä etsimään Leevin käsiimme Hansasta kysyäksemme, mitä hän oikein tahtoi. Nikolas piti tätä hulluutena, mutta itse olin sitä mieltä, että jos kaveri oli kerran noin voimakas, olisi sama yrittää kohdata hänet heti ja meidän ehdoillamme; muuten hän kyllä löytäisi meidät. Enkä tahtonut Lassen törmäävän Leeviin yksikseen.

Leeviä emme kuitenkaan löytäneet. Sen sijaan Mali kertoi jotain sekavia Ivanan kaappaamisesta ortodoksikirkon edestä. Annoin piutpaut itsesuojelulle ja painelin kirkolle katsomaan ketä siellä oikein oli; Anne tuli mukaan. Kirkon edessä roikkui ruotsalaisittain englantia puhuva kaveri nimeltä Peter, joka sanoi etsivänsä Malia; totesin etten voinut auttaa.

Takaisin kävellessämme Anne tajusi, että tämä saattoi juuri olla Makkosen Stokiksesta lähettämä tyyppi. Kirosin taas tyhmyyttäni ja huonoa tuuriani, ja yritin palata Peterin luo, mutta hän oli jo ehtinyt liueta. Helkkari. Annekin poistui bussiin, mutta vihjasi minulle ennen sitä tietävänsä Leevistä jotain, muttei uskaltaisi kertio sitä muiden läsnäollessa.

Erosimme toisistamme. Kävelin Lassen kanssa poispäin torilta, ja hän kertoi minulle, että hänestä oli löydetty kasvain. Au. Miksi minun kavereilleni aina käy näin? Näytin hänelle uutta kamalaa asuntoani, ja sitten menimme tahoillemme. Juttelin vielä Anjan kanssa puhelimessa hetken ennen nukkumaan vetäytymistä; totesin hänelle, että Lontoosta palaavalla Jussilla ei välttämättä olisi turvallista putkassa.

Tulevaisuudensuunnitelmia:

* Anne lupasi järjestää tapaamisen Randomin edustajan kanssa. Sinne siis, selvittämään mitä hemmettiä tämä pulju oikein tahtoo.

Hemmetin amuletti selvästi on oikeasti hankala. Nyt okkulttinen kirjahylly sauhuamaan ja kontaktit liikkeelle - selvitetään mikä tämä hely on, millainen kirous siinä on ja miten se murtuu. Onko se Sami-raasu jo vapaa kirouksesta, ja jos on, miten mä vapaudun siitä ilman että tarvitsee antaa sitä jonkun muun piruparan niskaan? (Jos muuta keinoa ei ole, niin pitää löytää joku valtaisa mulkvisti ja antaa avaimenperä sille.)

Pitää löytää se Tukholmasta tullut tyyppi (Peter?) ja jos se todella on Makkosen lähettämä, täytyy jutella sen kanssa tilanteesta. Jos joku aikoo tehdä kataklysmisen rituaalin karkauspäivänä, saattaa Makkosesta olla apua. Mä en usko, että hän itse haluaa sotkea pasmoja omassa kaupungissaan.

Anneen aion pitää yhteyttä. Tämän mä teen ihan pelaajanakin - mä aion tentata sitä Leevistä.

Nikolasin tulee pysyä hengissä - hänellä on vielä paljon kerrottavaa. Hän tosin vaikuttaa tyypiltä, joka osaa pitää huolta itsestään. Yritän järjestää hänelle väärän passin, mutta toivottavasti hän ei maasta lähde.

Aijoo, ja Jussi-parka: kun hän saapuu takaisin Turkuun, yritän itse järjestää hänet vapaaksi putkasta, siellä kun hän on aika avuton mahdollisia hyökkääjiä vastaan. Jos saisi hänet ulos, ja piiloutumaan Anjan kanssa jonnekin maalle, saattaisivat asiat olla ihan hyvin.

Kari / Pimeyden maailma 2:n ja 3:n välissä

Tiistaiaamuyöstä Susa soittaa Karille. Asia lyhyesti ja ytimekkäästi on seuraava:

"Istu alas ja kuuntele. Anne on kuollut. Otti liikaa unilääkkeitä.

Haloo, ootko sä vielä siellä? Niin, mulla on jotain, mitä Anne jätti sulle annettavaksi jos jotain joskus sattuis. Tää ei oo vielä mikään julkinen juttu, mutta tulee kai sellasek aika pian. Ja Niklas on sairaalassa. Kaduilla puhutaan, et joku porukka pieksi sen.

Soittele kun tokenet sen verran että saadaan asia hoitumaan. Klik ja tuut tuut tuut tuut"

//

Tiistaiaamuyöllä Lassen ovea hakataan. Tavallista vauhkompana tahdon puhelinta lainaksi, koska oma levisi (muutenkin pienet onnettomuudet on vainonneet, se hiton amuletti tuntuu tosiaan yrittävän pilata mun elämän). Ehdin soperrella välissä että "Anne on kuollut, se tappoi itsensä, ehkä, unilääkkeitä muka vittu saatana helvetti, mun pitää soittaa" ja sit lukkiutuu puhelimen kanssa jonnekin, tivaamaan ilmeisesti Susalta mitä oikein tapahtui, missä ja miten.

Sen jälkeen olen syöksymässä yöhön, vakaana aikeenani mennä katsomaan Annen ruumista ja paikkaa josta se löytyi, ja piru periköön jokaisen joka tulee tielle.

//

Jossain vaiheessa (viime keskiviikkona tai torstaina?) Karilta kuuluu Lasselle seuraavaa (puhelimitse, soitettu uudesta kännykkäliittymästä):

"Sori, olin päivän tavoittamattomissa, kun Turun poliisit heittivät mut putkaan. Eivät varmaan arvostaneet sitä, että mä yritin tunkeutua rikospaikalle, tai siis sinne mistä Anne löytyi. En päässyt. Helvetti."

"Löysin Annelta kirjeen, jossa kerrottiin, että me ollaan vaarassa - siis me ja Mali. Se sanoi, että mun perässä pelkästään on atsteekkihihhuleita, hunttereita ja joitain tukholmalaisia säätäjiä. Saattavat olla kiinnostuneita myös susta ja Malista - mistä niistä nyt ikinä tietää. Mä ajattelin nyt vaihtaa hetkeksi maisemaa; puhelimella ja maililla saa kiinni, mutta kylässä ei kannata käydä. Jos joku kyselee mun perään, saa antaa mun vanhan osoitteen."

"Aijoo, ja tää saakelin kilutin tuhoaa mun positiiviset ajatukset. Jos keksit jonkun keinon saada siitä kirouksen irti, kerro oitis. Olo on jo nyt kuin Aku Ankan ja Jaska Jokusen alkemistisen avioliiton jälkeläisellä."

//

... ja taas tuli mieleen seuraava liike: Niklas. Jahka pääsen posesta, painun katsomaan sitä sairaalaan. Kysyn siltä, mitä helvettiä se tarkalleen puuhasi ja kenelle. Jos se alkaa taas selittää, miten se ei luota keneenkään, mä käyn aika painostavaksi:

"Senkin saatanan jästipää, sut jo pani siteisiin yksi raivohullu vaan, koska se oli sen mielestä hyvä vitsi tai jotain. Nyt just sä joko luotat muhun tai se luultavasti tappaa sut ens kerralla kun se kaipaa halpaa huvitusta."

"Ai Anne vai? Se on kuollut. Tuntuuko se vielä susta epäluotettavalta tyypiltä? Sen luultavasti murhasi se sama epäsikiö joka sut pani tohon kondikseen. Mä aion maksaa sille takaisin, ja se sujuu nyt paremmin jos mä tiedän kaikki palaset - joten puhu."

//

Postilokerosta löytynyt Annen kirje.

hei,
olen pahoillani, jos olen viime aikoina juossut ympäriinsä kuin päätön kana. Tarkoitukseni ei ollut tehdä siitä profetiaa, mutta jos nyt luet tätä, niin lähteeni ovat olleet oikeassa, niin tietoineen kuin varoituksineen. Joudun vielä varmistamaan muutaman jutun, ennen kuin uskallan sanoa mitään. En halua tietojen valuvan vääriin korviin. Salaisuuksia kun vartioidaan niin mustasukkaisesti . Muiden salaisuuksia. Haudattuja ja unohdettuja.

Suo anteeksi, jos olen liian vakava, mutta siltä minusta tällä hetkellä tuntuu . Pari kertaa olen toivonut, etten olisi laittanut päätäni tähän soppaan, mutta olen jo liian syvällä. Ainoa keino on kulkea sen läpi. En tosiaankaan tiedä miten sen tekisin ilman että kukaan loukkaantuu, mutta aion yrittää.

Kirjoitan tämän siltä varalta että epäonnistun, tavalla tai toisella. On tietoja, jotka ovat kuolemaksi. Itse en kyennyt niitä kertomaan, mutta nyt kun olen poissa, siirrän valinnan sinulle. Suosittelen että poltat kirjekuoren.

Talvinen ilta on niin kaunis. Toivoisin että voisin kirjoittaa kauniimpia asioita, mutta aika ei ole niille suotuisa. Ehkä olen vain vainoharhainen ja huolehdin liikaa. Toivotaan niin. Siltä varalta etten ole..
Oli kiva tuntea.

Anne

... ja toinen kirje:

Joskus asiat vain tapahtuvat haluamme niitä tai emme. Olen täysin tietoinen työni riskeistä ja yleensä tiedän milloin on aika vetäytyä. Nyt tilanne on mutkikkaampi.

Mitään maailmanloppua ei ole tulossa, jotain kylläkin. Olen vakuuttunut, että atsteekkien menoihin perehtyneet kultistit odottavat jumalansa uutta paluuta, tai ainakin yrittävät sitä. Turku on jo käännetty ylös alaisin, he tuskin ovat täällä, mutta jossain lähellä heidän täytyy olla. He ovat jo osoittaneet vaarallisuutensa. Oletan Sulovaaran päässeen liian lähelle heitä. Pelkään että sama kohtalo kohtaa kaikkia, jotka ovat liian uteliaita tai äänekkäitä.

RanDom. Pelkään etten ole ollut aivan totuuden mukainen RanDomia koskevissa asioissa. Tunnen erään, jolla on yhteys siihen suuntaan ja mikä merkittävintä, olen suuressa kiitollisuuden velassa häntä kohtaan. Hän pelasti henkeni kerran, kirjaimellisesti. Hänen kauttaan opin, että maailma on monipuolisempi kuin miltä se päältä päin katsoen näyttää. Olen oppinut monta asiaa sen jälkeen. Yksi niistä on vaitiolo.

RanDomin unitutkimuksella on motiivinsa. En tiedä kaikkea, mutta uskon siihen mitä he tekevät täällä. Sillä on merkitystä. Jotain on tapahtumassa. Uskon, että RanDom pyrkii poistamaan uhan, tai ainakin vähentämään sen vaikutuksia.

Luulen että painajaisten takana on hyvin vanha yönkulkija, jolla on kyky vaikuttaa uniin. Tämä viittaisi tiettyyn suuntaan. Minulla on tietty epäilys tämän sukuhaarasta, mutta toivon totisesti olevani väärässä. Uskon saavani asian selville pian, mutta joudun matkustamaan pois Turusta. Hoidan matkalla pari muutakin epäselvää asiaa. Painajaiset eivät ole hyvä asia karkauspäivän lähestyessä.

Kuten aina asioiden pyöriessä, on henkilöitä jotka jäävät jalkoihin. Pahinta se on heille, jotka eivät tiedä millaisista voimista on kyse. Tällä hetkellä pelkään Niklaksen puolesta. Hän on joutunut huonoon välikäteen, eikä tiedä mitä pitää varoa. Hänellä on huono tapa kertoa kaikki. Tai ainakin liian paljon. Pelkään, että jonain päivänä hänelle käy huonosti. Pienessä kaupungissa huhut liikkuvat nopeasti. Hän ei ymmärrä seurauksia. Enkä tiedä miten kertoisin sen hänelle. Toisaalta hän ei paljon luota minuun tällä hetkellä. Milloin asiat menivät näin vaikeaksi.

Pelkään etten enää tiedä mitä tehdä. Kenelle kertoa ja mitä kertoa. No, joudun tarkistamaan muutaman asian ennen kuin teen mitään. Tuntuu vain niin raskaalta tällä hetkellä. Pelkään vaarantavani ystäväni.

Tuuli on ystäväni, huolimatta siitä mitä olen sanonut tai tulen sanomaan. Hän on herttainen ihminen johon tutustuin tehdessäni artikkelia itämaisista vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä. Olemme auttaneet ja tukeneet toisiamme aina silloin tällöin. Hän on läheisin naispuolinen ystäväni, mutta pelkään että hänkin saattaa olla vaarassa. Hän tietää mitä varoa, mutta onko se tarpeeksi.

Suo anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut vuodattaa kaikkia murheitani, mutta ne ovat niin lähellä nyt. Voin melkein koskettaa niitä. Kun tämä kaikki on ohi, tarvitsen todellakin loman.

Taidan koko ajan eksyä aiheesta. Tee palvelus äläkä suututa Leeviä. Olen nähnyt hänet vain yhtenä päivänä, mutta uskoisin hänen olevan hyvä siinä mitä tekee, mitä se sitten onkaan. Hän tuskin on täällä sattumalta. Ehkä hän työskentelee samojen päämäärien eteen kun mekin, mutta eri taholta. Olen vakuuttunut siitä, että hän aikoo tehdä sen mitä tuli tekemään, tavalla tai toisella. Ja usko pois, hän pystyy tekemään sen. On parempi olla hänen puolellaan kuin häntä vastaan, jos voi valita.

Aika tuntuu kuluvan niin nopeasti. Yritän vielä saada kirkon julistamaan lähimmäisyysviikon tai jotain muuta. En vielä aivan varma. Jos kaikki muu menee pieleen, voimme yrittää pienentää uhkaa ajattelemalla positiivisesti. No, jos saan asiat alkuun, ne alkavat kyllä pyörimään itsestään. Iloisuus ja positiivisuus on nyt tärkeää. Ihmiset pitäisi saada unohtamaan painajaiset ja pahat asiat. Ja se ei ole helppoa. Pari ideaa löytyy kyllä. Jos saat ketjukirjeen, voit syyttää minua.

Ajatukseni tuntuvat harhailevan liikaa. En oikein pysty keskittymään. Jos käy hyvin, et koskaan saa tätä kirjettä. En taida jaksaa enempää. Toivon että tästä oli edes jotain apua. Olisin halunnut kertoa itse, mutta aika ei koskaan ollut oikea. En taida itsekään tietää mitä kirjoitan enää, joten ehkä on parasta lopettaa tähän. Sinun taitaa olla parasta joka tapauksessa tuhota tämä.

Anne

Kari / Pimeyden maailma 3: Sunnuntai 29.3. 2004

Kello neljän maissa istuin Koulussa juomassa kaakaota ja itkemässä. Kolme viikkoa pahaa onnea oli vienyt minut aivan karmivaan kuntoon, mutta se tuntui kaikki kuin pumpulin läpi. Muistelin, kuinka viimeksi täällä ollessani olin istunut samalla tuolilla, Anne oli istunut viereisellä tuolilla, ja me olimme juonitelleet sekä heittäneet hassua läppää. Muistin Annen hitusen poissaolevan ilmeen joka vaihtui aina tyrmistyneeksi hymyksi kun sanoin jotain poikkeuksellisen päätöntä. Muistan kuinka mainio ja sievä ja täysin vailla itsesuojeluvaistoa hän oli ollut, muistan kuinka olin yrittänyt sanoa hänelle, että hänen pitäisi olla varovaisempi...

Ravistelin itseni liikkeelle itsesäälistäni. Parin tunnin päästä pitäisi tavata Mali ja Lasse, mutta sitä ennen ehtisin vielä hoitaa pari asiaa. Hansassa törmäsin sattumalta erääseen niistä ihmisistä joita olin haeskellut - Tuuliin - ja jututin häntä Annesta, mutta hän ei tuntunut tietävän mistään mitään.

Haahuilin keskustan kahviloissa kuin levoton haamu. Tupakkalakkoni oli pettänyt mutta tulitikuistani melkein kaikki olivat märkiä - lisää huonoa tuuria. Olin suuntaamassa Cosmiciin ottamaan viskin, kun sain tekstiviestin Niklasilta. Tapasin lahjattoman hakkerin torilla, juuri kun Susa soitti ja kertoi saaneensa Anneen liittyvää tietoa. Tuomiokirkolle siis.

Niklas tuli mukaani. Hänelläkään ei mennyt hyvin - poikaparka oli vasta päässyt sairaalasta, ja oli rahaton, asunnoton sekä luultavasti jonkun vihollislistan kärjen tuntumassa. Lupasin auttaa häntä hänen ongelmissaan. Vaikka pankkiautomaatti olikin syönyt korttini, oli minulla edelleen pari tuhatta Britannian puntaa laatikossa kotonani, ja niillä pääasiassa olin elänyt viimeisen viikon.

Kirkon portailla seisoimme ja katselimme maisemia, ja sitten sain tekstiviestin. Annen puhelimesta? "Sisällä. Yksin."

Olin pudottaa puhelimeni. Pyysin Niklasia odottamaan, ja astuin kirkkoon. Kuljin sen päästä päähän, ja palatessani kohti ovea vastaani käveli aave.

Annen näkeminen oli kuin lekan isku päähän. Ensimmäiseen minuuttiin en saanut sanottua mitään järkevää - sitten lopulta sain tehtyä hänelle selväksi, että luulin hänen kuolleen. Hätistettyäni Niklasin tiehensä portailta istuin Annen viereen penkille. Pelkäsin näkeväni unta, pelkäsin että hetkellä millä hyvänsä heräisin yksin kotonani ja Anne olisi edelleen kuollut ja minulla olisi vain hänen kirjeensä syyttämässä minua siitä, että annoin näin tapahtua.

Mutta niin ei käynyt. Anne oli elossa - hän oli yhtä terävä kuin aina, ja yhtä pihalla kuin tavallista. Sopertelin jotain levotonta hänelle, halasin häntä kömpelösti kuin koulupoika, ja sillä hetkellä koin, ettei minulla ollut maailmassa minkäänlaista huolta. Päätön ratsumies tappaa väkeä? Selvä, korjataan. Ikivanha vampyyri yrittää vallata kaupungin? Yrittäköön, minun kuollut ystäväni ei olekaan kuollut.

Ensimmäinen hyvä uutinen kolmeen viikkoon sai minut unohtamaan murtuneet varpaani, mustelmani, rahattomuuteni, uhkaavat hirviöt ja epäkohdat sekä perässäni olevat miljoonat okkulttiset salaliitot. Anne oli elossa. Anne tulisi pysymään elossa. Minä en häntä päästäisi silmistäni. Enkä päästänytkään.

"Olenko mä kova maagi vai olenko mä kova maagi? Katsokaa kenet sain takaisin haudasta."

Menimme Hunter'siin tapaamaan Malia ja Lassea, ja sinne päätyi melkoinen kööri muuta ihmistä. Heikki-niminen raasu yritti palkata minua selvittämään, mitä hänen tyttöystävälleen oli tapahtunut, ja sanoin yrittäväni tutkia asiaa, mutta käsieni olevan nyt täynnä työtä. Yritin myös korostaa, etten ole oikeasti mikään dekkari ja että poliisi olisi parempi tällaisessa, mutta minua ei kuunneltu. Koin sympatiaa Heikki-parkaa kohtaan, tiesin aivan liian hyvin mitä hän tunsi, ja vähän aikaa koin syyllisyyttä omasta järjettömästä onnellisuudestani siitä, että Anne istui elävänä ja hengittävänä täällä myös.

Syntyi suunnitelma paikantaa päättömän ratsumiehen pää, jonka avulla ratsastajaa voisi kontrolloida. Mali, Lasse ja Niklas lähtivät tapaamaan Jonas-nimistä ruotsalaista torille, Anne taas sai puhelun joltain hämärältä tuttavaltaan ja tahtoi mennä tämän luokse. Minä pysyin hänen mukanaan. Niklas tuntui olevan huolestunut ruotsalaisen tapaamisesta ilman minun tukeani, joten annoin henkisen tukeni.

"Ai mitenkö te selviätte ilman mua? Jos mä vaikka leikkaan hopeapaperista sheriffintähden ja liimaan sen sun rintaan. Sitten sä olet virallinen vara-Kari ja sulla on oikeus jakaa lakia Rio Granden itäpuolella."

(Olisi ehkä pitänyt kaivaa kynä taskusta, ja piirtää pojan sydämen päälle pentagrammi sekä mutista pari mystistä sanaa rohkaisuksi, mutta se olisi ollut ihan tarpeetonta pelleilyä.)

Kylmässä kävelin Annen kanssa kirkolle. Me solvasimme toisiamme tutulla tavalla koko matkan - selitimme molemmat, kuinka vaikeaa on saada ihmiset luottamaan toiseen, ja kuinka toinen on varomaton ja harkitsematon. Olin epätodellisen onnellinen.'

Kirkolla ei ollut Annen tuttua, mutta RanDomista tuttu Petri oli, ja tämän Usva-niminen huumorintajuton kaveri.

"Mitä te täällä puuhaatte?" Usva tiedusteli minulta.
"Me oltiin katselemassa tähtiä."
"Eihän täällä näy tähtiä."
"Oltiin me myös katsomassa makeeta kirkkoa. Pyhässä maassa on se hyvä puoli, että sinne voi paeta kun perässä on hirviö, niin se ei voi seurata."
"Jaa... sä taidat olla sellainen uskonnollinen tyyppi?"
"Ei, kun meillä on tuolla Turun keskustan itäpäässä sellainen uusi juttu jota kutsutaan huumoriksi. Mutta sä et varmaan ole siitä kuullut?"

Kävi ilmi, että päättömän ratsumiehen pää löytyisi unimaailmasta. Joku - Ivana? - voisi ehkä löytää sen. Välitin tämän tiedon Malille. Kävi myös ilmi, että Jonas (joka osoittautui kolme viikkoa sitten tapaamakseni Peteriksi) halusi tavata. Anne säikkyi häntä, mutta minua ei pelottanut sinä iltana mikään - minä olin tuhoutumaton, minä olin ihmeidentekijä, Voima oli kanssani. Niinpä tapasin Jonasin torin keskellä. Keskustelun avaus oli tuttua:

"Minä tiedän mikä sinä olet", Jonas avasi mahtipontisesti.
"Jaa. Mikä mä nyt sitten olen?"
"Olet erittäin voimakas musta maagi."
"Niinhän kaikki sanoo..."

...

"Kelle sä teet töitä?" kysyin.
"En voi lausua järjestöni nimeä."
"Just niin. Jos mä arvaan sen oikein, nyökkäätkö sä?"
"Joo..."
"Golden Cross."

Jonas sanoi haluavansa auttaa, mutta minä tahdoin tietää vähän lisää Golden Crossista ensin. Niinpä lupasin soittaa miehelle, ja etsin Annen takaisin käsiini. Hänen mielestään Golden Cross oli okei - ainakin kun otti huomioon, että meillä oli kiire eikä aikaa olla liian kranttu liittolaisten suhteen.

Hunter's iin taas, tapaamaan suurta väkijoukkoa, jonne soitin myös Jonasin. Piru periköön salailun, nyt tarvittiin tuloksia. Tahdoimme päättömän ratsastajan pään, jotta voisimme lähettää sen vanhan vampyyrin kimppuun ja hoitaa molemmat ongelmamme yhdellä rysäyksellä. Pää oli sekä todellisuudessa - jossa se oli hajalla - että unimaailmassa? Kuulosti oudolta, mutta oudompaakin on vastaan tullut. Kävi ilmi, että RanDom-Petrillä oli ainakin joitain pään sirpaleita, ja vähemmästäkin oli jo ihmisiä tapettu. Good riddance, kaveri ei tuntunut luotettavalta.

Ivana oli yrittämässä unimaailmaan - ja sitten meille soitettiin, että hän oli kadonnut, pudonnut Hansakorttelissa peilin läpi. Mahdollisesti hyvä juttu. Suuntasimme isolla lössillä kohti Hansaa, ja torilla, täysin tyhjästä ilmestyi Ivana joka käveli minua kohti kuin zombie. Säikähdin, mutta turhaan - hän oli itse aivan vauhkona kauhusta, ja sanoi viettäneensä ikuisuuksia ansassa unimaailmassa. Auts. Kuljetin hänet Lassen ja Annen kanssa Cosmiciin terapiaan. Siellä käteni menivät Ivanan läpi. Kävi ilmi, että tyttö oli vain osittain tässä maailmassa - vain silloin kuin todella tahtoi. Aika hyvä suojakeino.

Unimaailmasta kalloa ei löytyisi. Nyt oli jäljellä vielä yksi keino: Leevi. Veikkasin hänen keränneen oikean kallon palasia, tai ehkä hakeneen jopa Jussin avulla unimaailmasta kallon. Totesin Jonasille, että hän voisi paikantaa Leevin minulle. Anne oli sanonut, että Leevi oli periaatteessa enkelien puolella, ja jos hän ei ollut, minullla oli muinaisten atsteekkien epäonnenkalu jonka arvioin tarvittaessa pystyväni antamaan hänen riesakseen.

Jonas kertoi minulle pian, mistä Leevin löytäisi. Lähdin suuntaamaan sinne Annen ja Lassen kanssa, mutta Heikki halusi ennen sitä vaihtaa kanssani pari sanaa.

Cosmicin kellarissa.

Just niin. Olen käynyt tällaisia sananvaihtoja ennenkin. Tiedän miten ne loppuvat.

Seurasin Heikkiä kellariin, ja otin pistoolin taskustani juuri samaan aikaan kun hän veti veitsensä esiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin tasaväkisesti uhkaamassa jotakuta toista hänen uhatessa minua. Kirottu atsteekkikilkutin tosin melko varmasti johtaisi siihen, että ase ei edes laukeaisi, joten oikeastaan liikuimme kuitenkin minulle kovin tutulla bluffauksen ja paskanpuhumisen alueella.

En halunnut todellakaan satuttaa poikaa, joten yritin vastata hänen kysymyksiinsä parhaan taitoni mukaan.

"Tyttöystäväsi tappoi päätön ratsumies."
"Miksi?"
"Hänellä oli pala tämän ratsumiehen päätä."
"Mitäh?"
"Itsepä kysyit..."

Lopulta hän pani veitsen pois. Minä palautin pistoolin taskuuni. Sydämeni lyöntinopeus palasi normaaliksi. Nähtävästi aivan aina kaikki ei mene pieleen, edes minulla.

//

Tämän illan jälkeen Kari aikoo kyllä pyytää Annen paukulle, kertoa tälle, että tämä on aivan upea ihminen ja olevansa tyrmäävän ihastunut tähän nyt kun tämä on taas elossakin, meille vai teille? Eikä ole aikeissa ihan helpolla päästää tytöstä irti. Ei ennen kuin omat epäsosiaaliset taipumukset tuhoavat ihmissuhteen. Mutta se on joskus pitkän ajan päässä tulevaisuudessa, nyt on hyvä hetki ja siihen tartutaan.

Kari / Pimeyden maailma 4: Lauantai, 30. 10. 2004

Aamulla postilaatikossa oli paketti Alexilta, matkalla Malille. Oletettavasti paketissa oli kuivattuja kärpässieniä tai jotain muita tajunnalle jännittäviä asioita tekeviä huumeita; yhtä oletettavasti se olisi laitonta ja vaarallista. Mutta väliäkö hällä, kyllä minä voisin Alexin murheita hetken kantaa, jos joku hengitti hänen niskaansa.

Aamupäivän levykauppakierros oli ollut melko tulokseton. Etsimääni Bruce Springsteenin livekeikkaa vuodelta '81 ei löytynyt, mukaan oli tarttunut vain saksalaisen natsikabbalisti-industrialbändin viimeinen kiekko, ja sekin minua kiinnosti pääasiassa koska kyseinen bändi oli ilmeisesti sotkeutunut okkulttisiin kuvioihin kotimaassaan. Musiikillisesti konejyly ei innostanut. Koulussa annoin itselleni luvan polttaa yhden savukkeen; Anne oli vaatinut minua lopettamaan, mutta hän oli myöhästynyt lossistaan eikä saapuisi ennen iltaa.

Lasse yhytti minut. Hän oli aikeissa tavata jotain tamperelaista okkultistia ja myöhemmin hörhöistä juttua tekevää toimittajaa. Me rupattelimme niitä näitä taiteesta, kolmannen silmän avaamisesta sekä kirjoista, ja ohimennen sivusimme myös Lassen oloa. Ilmeisesti hänelle järkkäämäni lääke oikeasti teki tehtäviään.

Sakari-niminen kaveri kyseli meiltä Turussa olleista oudoista ilmiöistä, ja me vastailimme niitä näitä. Sakari tuntui olevan lievissä vaikeuksissa, ja Mali saattaisi kyetä auttamaan häntä, mutta Mali kuulosti puhelimessa taas erinomaisen epäkoherentilta, ja silloin hänet oli parasta vain jättää rauhaan. Mikael-niminen toimittajakin ilmaantui, sitten myös Anne. Keittokirjan kokoaminen saaristossa ei kuulostanut minusta kovin mielenkiintoiselta touhulta, mutta alkuvuosi oli ollut aivan riittävän mielenkiintoinen meille molemmille.

Pyhäinpäivän omituisuudet alkoivat puhelulla miekkoselta, joka sanoi olevansa Antero Vipunen ja kaipaavansa apua. Puhelimen ääressä oli myös Venla, jolle olin palveluksen auki lääkkeistä joita olin hänen kauttaan saanut. Lähdin pahoin aavistuksin tapaamaan näitä kahta ja jätin Malille menevän paketin Annen huostaan. Se saattoi hyvinkin olla päivän viisain siirtoni.

Venla oli menettänyt muistinsa. Antero oli samassa jamassa. Mikä vielä ällistyttävämpää, Venla oli ilmeisesti myös Saija - siis se henkilö, joka Lassen lääkettä minulle oli alunperin järjestänyt. Homma kuulosti visaiselta, eikä kaksikon mukana roikkuva Venlan poikaystävä-wannabe Petri oikein ollut avuksi.

Muistinmenetys häiritsi minua. Se ei tuntunut miltään niistä neurologisilta amnesian muodoista joista olin joskus lukenut; veikkasin, että tämä oli jotenkin eri tavoin syntynyttä, kenties tahallisesti aiheutettua. Venla/Saija oli kehottanut minua keväällä pysymään poissa asioista, jotka eivät minulle kuuluneet, mutta tulkitsin tätä aika vapaasti ja oletin, että hän ei ollut toivonut minun olevan auttamatta itseään ongelmatilanteessa. Arvelin, että muistin palauttaminen olisi kovasti toivottavaa. Venla ja Antero olivat molemmat tunteneet Ivanan sekä Sadun, mutta Ivana oli hoidossa Venäjällä, ja Satu ei vastannut puhelimeen.

Pohdin muistinmenetyksen parannuskeinoja kun Lasse soitti. Hän sanoi Sadun olevan teillä tietymättömillä, ja tämän dekkari-isän olevan huolissaan. Satu saattoi olla viimeisiä ihmisiä, joka oli nähnyt Venlan kun tällä vielä oli muisti tallella, joten ehdotin Lasselle hommien vaihtamista: minä alkaisin etsiä Satua ja Lasse tulisi tutkimaan muistiaukkoisia. Näin teimmekin.

Lasse jäi juttelemaan muistiaukkoisille, minä taas etsin käsiini Matti Manner -dekkarin ja Sadun isän. Kadonneen tytön etsintä ei oikein lähtenyt käyntiin, mutta sen sijaan idea muistinmenetyksen korjaamiseksi syntyi. Voisimme yrittää hypnotisoida Anteron ja Venlan, ja katsoa mitä heidän mielestään löytyisi. Meillä oli pätevä hypnotisoijakin: Lasse.

Mikael-toimittaja päätyi myös paikalle Hesburgerin yläkertaan, jossa näitä juonia punottiin. Kävi ilmi, että hän oli niinikään seurustellut Venlan kanssa silloin kun tämä oli ollut vielä Saija. Hän ei ollut innostunut hypnoosiajatuksesta, muttei hänellä ollut paljon vaikutusmahdollisuuksiakaan. Lasse vei hypnotisoitavat kotiinsa; mukaan lähtivät myös Petri ja Mikael.

Minä jäin Annen kanssa hetkeksi ulos puimaan tilannetta. Lasse oli alustavissa veikkauksissa arvioinut, että Antero ja Venla olivat paljon vanhempia kuin miltä näyttivät, ja tämä saattoi tarkoittaa vaikka mitä ikävää. Hetken ajan mielessäni välähti kuva hirveästä kirvesjoukkomurhasta Lassen kotona; Helenakin oli Helsingissä eikä voinut tulla hätiin. Ties mitä hypnoosi paljastaisi, eikä kukaan näistä henkilöistä ollut varsinaisesti poikkeuksellisen luotettava. Suuntasin Annen kanssa myös Lassen luo.

Tällä kertaa pahat aavistukseni olivat onneksi olleet perättömiä: tapahtumat olivat etenemässä rauhallisesti, ja vieraat istuivat vierashuoneessa rupattelemassa samalla kun Lasse penkoi piilotajuntaa. Ainakin Anteroon hypnoosilla näytti olevan hyvä vaikutus - hän sai joitain muistoja takaisin, ja hän tuntui jonkin verran tulevan ulos aiemmasta synkkyydestään.

Tein arvioita uusista tuttavuuksistamme. Venla pysyi arvoituksena - hypnoosin jälkeenkään hän ei tahtonut juuri avautua asioista. Antero tuntui leppoisalta miekkoselta, mutta kun hän kertoili satunnaisista lapsuusmuistoistaan, myös minä tulin vakuuttuneeksi siitä, että hän oli oikeasti paljon vanhempi kuin miltä näytti. Mikael oli varovaisen seurallinen, selvästi fiksu kaveri, mutta en päässyt oikein perille hänen tarkoitusperistään. Petri tuntui vaan olevan kaulaansa myöten oudoissa asioissa eikä tiennyt mitä ajatella.

Puhe kääntyi jossain vaiheessa helmikuun asioihin. Väsyneesti minä kerroin, että karkauspäivänä Turun alta nousi muinainen mahti lopettamaan maailman, mutta vastapuolelta tuli päätön ratsumies, ja ilmeisesti nämä kaksi ottivat yhteen ja painuivat tiehensä. Vastaanotto oli tyrmistynyt ja epäuskova, mutta en muuta ollut odottanutkaan. Mitäs kysyivät, ei ole mikään pakko uskoa.

Sain myös Sadulta puhelun. Tyttö oli ilmeisesti ollut poissa kaupungista ja palannut vasta nyt; hän ei tiennyt että häntä etsittiin. Kysyin häneltä Venlasta ja ehdotin, että huomenna voisimme nähdä ja puhella asiasta. Hän taas kertoi minulle, että Mikael oli itse asiassa toiminut Ivana Welshin psykiatrina tänä vuonna, ja muistutti minua siitä, että myös Ivana oli menettänyt muistinsa kun ruotsalaiset Golden Crossin ongelmamaakarit olivat kuulustelleet häntä keväällä.

Oliko Mikael maininnut Ivanasta? En muistanut. Hän oli kyllä myöntänyt tuntevansa Ivanan, muttei juuri muuta. Tavallaan aloin ymmärtää hänen kiinnostustaan tapaukseen. Yritin kysellä häneltä Ivanan tilanteesta, mutta hän vetosi potilaan luottamuksellisuuteen. Asiaa oli paha puristaa pidemmälle, varsinkaan kun minulla ei ollut oikein muuta kuin arvaukseni siitä, että asiassa oli kyse jostain vakavasta.

Mikael oli kovasti lääketieteellisen lähestymisen kannalla, ja olin samaa mieltä hänen kanssaan. Kun hypnoosi oli hoidettu ja sen vähäiset tulokset kirjattu muistiin, päätimme huomenaamulla käyttää amneesikot TYKS:issä jatkotutkimuksissa.

Muiden poistuttua minä ja Anne jäimme vielä puhumaan Lassen kanssa. Anne tajusi asian, jonka olisi pitänyt olla minulle ilmeinen: Antero ja Venla olivat luultavasti jonkun ghouleja. Jos näin oli, oli hyvin luultavaa, että lääke, jota Lasselle juotettiin, oli jonkun vampyyrin verta - ehkä hieman käsiteltyä, mutta kuitenkin.

Typeryyteni tajuaminen osui minuun kuin pohjoisen erikoispikajuna. Kiireessäni löytää Lassen tilanteeseen parannus olin ehkä langennut historian vanhimpaan halpaan, ja saattanut Lassen jonkun verenimijän ghouliksi.

Ehkä.

Voi saatana. Lisätietoa olisi hankittava, ja nopeasti.

Lähdin Annen kanssa kotiin. Olin masentunut, mutta pidin sen omana tietonani, ja joka tapauksessa Anne saattoi hyvin aavistaa mitä ajattelin. Kotimatkan kohennuksena joku enkeliksi pukeutunut outolintu muistutti minua olemassaolollaan yleisistä epäonnistumisistani ihmisenä.

Sunnuntai, 31.10

Aamulla yhytin Mikaelin, Anteron ja Venlan TYKS:issä. Olin onnistunut ylipuhumaan tutun lääkärin tekemään pari rutiinitutkimusta kaksikolle ja olemaan hiljaa tuloksesta. Ne olivatkin hämmentäviä: Antero oli ilmeisesti ghouli, Venla taas näytti olevan muuttumassa pois ghouliudesta ja sairastavan pahaa anemiaa. Muistinmenetykseen ei löytynyt mitään ilmeistä lääketieteellistä syytä.

Kävin kätkemässä Alexin toimittaman paketin Lassen talon kellariin, ja etenin asunnolleni roikkumaan verkossa. Haeskelin lisätietoa vastaavista tapauksista vailla menestystä, kunnes koitti lounastapaamisen aika Lassen kanssa. Sain pöydän Dennisistä, ja puhelun Annelta; hän oli penkomassa jotain ullakkokomeroa. Pulssini kohosi hetkeksi, olisin halunnut olla mukana, mutta Anne sanoi homman olevan turvallista. Niinpä minun oli keskityttävä Lassen kohtaamiseen.

Lounas oli synkeä. Lasse ei avoimesti syyttänyt minua mistään, mutta teki selväksi, että hän tiesi tarkalleen mikä ghoulin verikahle isäntäänsä oli, ja että ainoa keino purkaa se olisi vampyyrin kuolema. Ja verikahlittuna hän tietysti vastustaisi tätä.

Lasse oli niitä ihmisiä, joihin koin voivani luottaa täydellisesti, ja ajatus siitä, että näin ei enää olisi jyskytti päässäni syyttävänä. Nyt olin tässä tilanteessa. Jos Lasse olisi verikahleessa, en voisi kertoa hänelle aivan kaikkea kaikesta - lähinnä asioihin, jotka liittyisivät tähän verikahleeseen. Väitin hänelle, että verikahleen purkamiseen oli muitakin keinoja, vaikka en ollut alkuunkaan varma tämän todenmukaisuudesta.

En sanonut ääneen, että jos Lasse olisi verikahleessa, minun olisi luultavasti vierailtava vampyyrin luona noutajan ominaisuudesssa. Enkä tätä todellakaan tahtonut tehdä. Sanottiin vampyyreista mitä tahansa, minulle nekin ovat vain ihmisiä - verta imeviä ja aika ikäviä tyyppejä, kyllä, mutta eivät järjestään mitään hirviöitä. En tahtonut riitoihin heidän kanssaan.

Lounaan päätyttyä riensin tapaamaan Annea, joka kertoi, että Daturo oli luultavasti kuollut, ja Venla ja Antero olivat ilmeisesti tämän ghouleja. Jos arvio oli oikea, oli luultavaa, että myöskin Lassen lääke oli lähtöisin Daturosta, ja tämä tarkoitti että verikahletta ei enää olisi. Tavallaan hyvä uutinen, tavallaan ei. Verikahleen poistuminen - hyvä. Kaupungin yhden vampyyrin kuoleminen - paha. Ilmeisesti murhaa ei oltu tehty edes käyttämällä aurinkoa tai älytöntä määrää bensaa, mikä tarkoitti että tappajalla olisi aika pirunmoisesti voimaa.

Alex oli siivonnut murhapaikan, kai. Häntä vaan ei tavoittanut mistään. Hän ei vastannut puhelimeensa, eikä lukenut sähköpostiaan. Yhtäkkiä hänen lähettämänsä paketti alkoi kiinnostaa huomattavasti. Se oli menossa Malille, mutta Mali saisi nyt antaa anteeksi postiinsa puuttumisen.

Painuin Annen kanssa kellareihin Lassen talon alle. Avasimme paketin, ja löysimme tuubillisen verta. "D sek, ei ennen 3.11." - Daturo-sekoitus? Daturon verta? Mitä kummaa Mali tällä tekisi?

Olin sopinut tapaavani Sakarin näihin aikoihin, ja yhytin hänet Hemingway'sissa jossa hän jutteli Anteron kanssa. Sakarin asia oli kahdenkeskeistä. Hän tarjosi minulle savukkeen, enkä voinut kieltäytyä - keskustelu Lassen kanssa oli kuluttanut minua, ja tarvitsin edes yhden tupakan. Annekaan ei nähnyt.

Sitten Sakari näytti minulle kulmahampaansa, paranemiskykynsä ja muita taitojaan. Vampyyri. Päivänvalossa. Olin tukehtua kaakaooni. Tässä olisi tyyppi, joka ainakin voimansa puolesta olisi voinut nitistää Daturon. Onneksi en ollut puhunut asiasta sanaakaan Sakarille.

Sakari tahtoi tietää viime vuoden helmikuusta estääkseen samanlaiset tapahtumat Tampereella, ja minä kerroin hänelle kaiken mitä muistin. Se ei ollut paljonkaan, ja keksimättä mitään parempaa ehdotin, että hänen pitäisi kysyä Lasselta päättömästä ratsumiehestä. Jos Sakari oli rehellinen aikeidensa suhteen, olisi hyvä että hän saisi tietää mahdollisimman paljon. Jos ei, ei ratsastajasta kertominen haittaisi.

Järkytettynä lähdin Annen kanssa Kouluun. Halusin nähdä Sadun, halusin tietää Venlan vaiheista. Näin pikaisesti Lassea, varoitin häntä Sakarin luonteesta. Matti Manner tahtoi minulta tietoja, mutta en oikein sillä hetkellä halunnut ryhtyä kertomaan yliluonnollisista asioista maallikoille. Olin saanut jo aivan riittävästi epäuskovia katseita yhdelle päivälle. Sanoin, että jos hän löytäisi Alexin minulle, voisimme puhua enemmän. Sitten Satu, Petri ja Antero saapuivat paikalle.

Satu ei osannut kertoa Venlasta paljonkaan, hän ei ilmeisesti tuntenut tätä kovin hyvin. Petri kääri savukkeita, nikkikset nousivat taas pintaan, ja Anne kysyi aikoiko pentu saattaa minua kiusaukseen. Sanoin ettei tähän ollut mahdollisuuksia, mutta typerä kersa sanoi sitten nähneensä minut polttamassa Hemingway'sissa hetki sitten.

Perkele. Busted. Myönsin Annelle vetäneeni röökiä, ja ilmoitin kielikello-Petrille että hän oli juuri päässyt paskalistalleni. Hänen lähtiessään vessaan lausuin Isikselle pyynnön, että typerän lavertelevan pojan sukuelimiin kasvaisi suuri visvaa vuotava syylä.

Sitten jostakin minuun iski ajatus - taas ilmeinen, mutta käyttökelpoinen. Jos Malille menevässä paketissa todella oli Daturon verta, tilkka sitä saattaisi auttaa Anteroa ja Venlaa saamaan muistojaan takaisin. Ainakin se estäisi Venlaa vajoamasta täysin anemiansa valtaan.

Idea oli mahdollisesti vaarallinen, mutta olimme umpikujassa. Kokeilemisesta ei haittaa olisi - tai no, tietysti kallista nestettä kuluisi, ja ghouli-Antero saattaisi friikata ja tappaa meidät kaikki, mutta ei suurempaa haittaa. Juuri tällaisilla suunnitelmilla sitä on ennenkin katastrofeja aiheutettu.

Varttituntia myöhemmin minä, Anne ja Lasse katsoimme kuinka Antero nautti teelusikassa olevat muutaman tipan punaista nestettä. Antero oli ollut asian suhteen epäluuloinen, ja olin yrittänyt hälventää hänen epäluulojaan typerällä mutta jalolla tavalla: puhumalla totta. Hän ei kuitenkaan ottanut sitä kovin hyvin, ja kun hän oli kysynyt mikä hän oikein oli, olin vastannut "eräänlainen puolivampyyri". Hänen ärtymyksensä kasvoi, ja hän sanoi minun loukkaavan häntä, mutta joi kuitenkin lääkkeensä.

Ensialkuun mitään vaikutusta ei näkynyt. Sitten Antero alkoi puhua pulputtaa. Hän alkoi kävellä ympäri koetilanamme olevaa kellarihuonetta ja löpistä väkivaltaisista muistoistaan, ja taas tajusin, että jos tämä ghouli innostuisi, hän voisi varmaan repiä meidät kaikki kappaleiksi ja kadota yöhön. Hän tahtoi myös lisää verta. Onneksi loppuveri oli vielä piilossa, ja vain minä ja Anne tiesimme sen sijainnin.

Seuraavaksi päätimme kokeilla näyttää Anterolle ullakkoa, jossa Daturon arveltiin kuolleen. Poimin vielä toisenkin teelusikallisen verta mukaan, aikeenani juottaa sen Venlalle; loput jäivät kellariin lääketieteellisiin tarkoituksiin. Poimin mukaan myös pistoolin Helenan kaapista, siinä toivossa että siitä olisi edes hitusen tasoitusta jos asiat menisivät täysin pieleen. Yritin olla ajattelematta, että en ollut käynyt ampumaradalla puoleentoista vuoteen, enkä varmaan osuisi puhelinkoppiin sisäpuolelta.

Matkalla kohti Humalistonkatua Antero sai puhelun, Mikaelilta, ja yhtäkkiä hänen oli pakko lähteä tapaamaan toimittajapsykologiamme. Mitä kummaa?

Samalla kun Lasse lähti rautatieasemalle Helsingistä saapuvaa Helenaa vastaan, minä ja Anne sorruimme vainoharhoihin. Kukaan ei tiennyt Mikaelista mitään, kukaan ei voinut vahvistaa hänen koskaan tunteneen Saijaa. Hän saattoi olla täällä murhaamassa ja tuottamassa muistinmenetyksiä; hän oli vastustanut yrityksiä hypnotisoida Anteroa ja Venlaa, eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta näiden kahden auttamiseen ennen kuin oli käynyt ilmi, että muutkin olivat sitä tekemässä. Ehkä hän oli murhannut Daturon, ja neutraloinut tämän ghoulit. Ehkä hän tahtoa puuttua asioihin ennenkuin me palauttaisimme ghoulien muistot. Jostain syystä Antero tuntui nyt luottavan häneen.

Mitä muutakaan me olisimme voineet tehdä kuin seurata Anteroa? Hän meni Cafe Noiriin, me jäimme ulkopuolelle. Ties mitä murhanhimoisia suunnitelmia sisällä puitiin. Yritimme houkutella Venlan ulos antaaksemme hänelle verta ja ravistellaksemme ehkä hänenkin muistiaan hieman, mutta tuloksetta. Niinpä päädyimme sisään kohtaamaan Mikaelin, Venlan, Anteron ja Sadun, ja ilmoittamaan heille löytömme.

Cafe Noirin baarimikko katseli meitä murhaavasti kun pullo jossa oli epämääräistä nestettä vaihtoi omistajaa. Minua ei kuitenkaan hänen penseilynsä kiinnostanut. Venla ei tahtonut juoda eliksiiriä, mikä minun kannaltani alkoi tässä vaiheessa olla aika se ja sama; ilmeisesti hänen muistonsa eivät olisi palaamassa aivan pian, ja nähtävästi Mikaelkaan ei meidän päämme menoksi kuitenkaan juonitellut. Antero olisi mieluusti ottanut lisää verta, mutta me emme tahtoneet sitä häneen haaskata.

Lopulta Venla joi lääkkeensä. Hänenkin olonsa parani, mutta muistot pysyivät poissa. Ei voittoa tälläkään saralla.

Mitä tässä muutakaan tekisi kuin kävisi koko joukolla katsomassa ullakkokomeroa siinä toivossa, että hämähäkinseitit muistojen päältä irtoaisivat? Humalistonkadulle taivalsi melkoinen joukko, Lasse ja Helenakin liittyivät seuraan, samaten Sakari-vampyyri. Tilanne näytti harvinaisen pahalta, eikä tyhjän ullakkokomeron näkeminen tilannetta oikeastaan auttanut. Lisää muistoja ei tullut.

Väistellä ei enää juuri voinut, joten kerroin Anterolle ja Venlalle viimein mitä oletimme Daturolle tapahtuneen. Antero kiehahti ja alkoi karjua. Sitten hän huitaisi minua naamaan.

Filmi katkesi hetkeksi, ja löysin itseni ullakon lattialta. Näin kaiken kahtena, ja suussa maistui veri. Omani, tietysti. Onneksi Antero ei enää käynyt päälleni, vaan tyytyi mouhoamaan jotain siitä, miten hän löytäisi Daturon ja tappaisi kaikki.

Annoin taluttaa itseni alas ullakolta. Koko päivä oli mennyt täysin päin persettä, enkä keksinyt enää mitä voisin tehdä. Anne yritti lähettää minua TYKS:iin, mutta en lämmennyt ajatukselle. Jätin muun porukan oman onnensa nojaan ja vetäydyin Hemingway'siin. Minun oli määrä tavata dekkari-Matti siellä, ja tukeva paukku tekisi nyt hyvää.

Matti tuntui ymmärtävän, että joskus maailmalta saa turpaan. Hyvä dekkari oppii sen varhaisessa vaiheessa urallaan. Kerroin hänelle oikeastaan kaikkea, mitä hän suinkin keksi kysyä. Jossain vaiheessa Mikael liittyi seuraamme, ja Anne myös. Olin valtavan hyvillään hänen saapumisestaan: me olimme taas vaihteeksi epäonnistuneet, olin saanut päihini emmekä varmaankaan tehneet mitään hyvää, mutta sentään hän oli vielä paikalla. Ja kaipa minustakin jotain iloa hänelle oli.

Lasselta tuli vielä puhelu, joka kertoi seonneiden ghoulien lähteneen tien päälle etsimään Satua, ties mistä syystä. Satu oli kuulemma Petrin seurassa. Matti lähti tyttärensä perään, mutta ennenkuin hän poistui, käskin hänen sanoa Sadulle, että jos hän harrastaisi seksiä Petrin kanssa, olisi parasta käyttää kumia; ties vaikka lausumani genitaalisyyläkirous olisi tehonnut, ja tarttuva...

//

Tulevaisuudensuunnitelmia:

Pitää selvittää, onko Daturo oikeasti kuollut; jos ei, pitää selvittää onko Lasse siihen verikahleessa; jos on, pitää etsiä keino rikkoa se jotenkin; jos sellaista ei ole, täytyy käydä vakava keskustelu itseni kanssa.

Mikäli nimittäin Daturo on tahallaan saattanut Lassen verikahleeseen, mä aion tuhota sen. Se on rikkonut niitä sääntöjä, joiden mä katson pätevän mun ja vampyyrien välillä: mä en paljasta niitä maailmalle, ja ne ei tuota vaikeuksia mun ystäville. On harvoja ihmisiä joihin mä voin oikeasti luottaa, Lasse on yksi näistä, ja mä en suostu ajatukseen, että siitä olisi tullut jonkun vampyyrin sätkynukke.

Jos Daturo ei itse ollut homman takana, tilanne on vaikeampi, mutta kyllä se luultavasti on. Ja vampyyrit on oikeasti hyvin hauraita: iso bensaräjähdys ja päivänvalo puree niihinkin...

Kari / Pimeyden maailma 5: Lauantai, 5.2. 2005

Kun Matti saapui järjestämään minua ulos putkasta, olivat edellisillan tapahtumat jo ehtineet jäsentyä mielessäni karmivaksi ja painavaksi kokonaisuudeksi. Olin tottavie yrittänyt polttaa Daturon loukkoonsa, ehkä olin ollut humalassa sen tehdessäni, mutta päätös ryhtyä tähän oli tehty selvänä. Loppuilta olikin sitten utuista sotkua, jossain vaiheessa olin varmaan tavoilleni uskollisena mennyt baarissa uhittelemaan kaverille jonka nyrkki oli suurempi kuin pääni, ja poliisi oli ystävällisesti poiminut minut talteen. Ainakaan mitään oikeaa syytettä ei minulle oltu luettu.

En tiedä, miksi Matti oli minut putkasta kutsunut - ehkä kiitollisuudesta siitä, että olin saanut hälvennettyä hänen huoltaan tyttärestään. Todella reilua: Satu on keiju eikä muuksi muutu, mutta eihän tätä voi isälle kertoa, joten olin sepustanut tarinan siitä, kuinka Satu roikkuu Turun Oikeutta Eläimille -porukan mukana ja harrastaa sellaisia valonarkoja puuhia kuten "Turkis on murhaa" ja "Onko kinkullasi kasvot?" -tarrojen liimailua katulamppuihin. Matti oli ilmeisesti niellyt tarinani.

Hän olisi varmaan myös tahtonut kuulla jotain viime päivien tapahtumista, mutta sitten hän taisi saada puhelun jostain oikeasta tapauksestaan ja joutui lähtemään keikalle. Minä jäin hänen kylpyhuoneeseensa siistiytymään.

Suihku ja parranajo paransivat fiiliksiä hieman, mutta krapula ja henkinen pahoinvointi vain voimistuivat. Annelle en voisi kertoa mitään - mutta Anne saisi kuitenkin tietää, kaikki aina paljastuu jossain vaiheessa, ja nyt oli joka tapauksessa enää myöhäistä katua. Lehden vilkaiseminen ei nostanut mielialojani: ilmeisesti Daturo ei ollut edes kuollut tulipalossa. Toisin sanoen en ollut murhaaja, vaan epäpätevä ääliö, enkä ollut ratkaissut ensimmäistäkään ongelmaani.

Arvottoman ja kurjan olon vallassa päästin itseni ulos Matin kämpältä, ja hoipuin kirjastoon lukemaan ja selvittämään päätäni. Sitten Sakari soitti ja tahtoi tavata. Kohtasimme Koulussa, jossa sain kuulla Sakarin aikeesta muuttaa Turkuun, Tampereella kun olot olivat käymässä vaikeiksi. Yleensä tosin kun vampyyri saapuu uuteen kaupunkiin, hänen kuuluu kysyä lupaa alueen hallitsijalta, ja Sakari tahtoi minun selvittelevän kaupungin asioita hänelle etukäteen.

Pahan olonkin läpi Sakari tuntui umpikierolta, ja vaikutti siltä, että hän tahtoi minun nuuskivan hänelle juttuja joita Makkonen ei taatusti tahtoisi levittää ulkopuolisten tietoon. Omat välini vampyyreihin olivat jo ennestään hatarat, enkä tahtonut antaa Makkoselle yhtään lisää syytä pohtia, miksi olin vielä hengissä. En liioin tahtonut kertoa kenellekään mitään Daturoa kohdanneesta vastoinkäymisestä. Vastineeksi en ollut välttämättä saamassa mitään, paitsi nyt hämärän väitteen siitä, että Tuomiokirkolla oli ehkä nähty enkeli.

Vampyyrien lisäksi Sakari oli kiinnostunut kaupungin keijuista. Keijut ja talttahampaat eivät perinteisesti tule toimeen, mutta Turussa tuntui tähän saakka vallinneen jonkinlainen tasapaino. Henkilökohtaisesti hengaisin mieluummin keijujen kuin verenimijöiden kanssa: verenimijät olivat ehkä yhteiskunnan kannalta parempi ratkaisu, mutta keijut olivat individualistisia anarkisteja, eivätkä yksilölle niin kertakaikkisen vittumaisia kuin vampyyrit. En kuitenkaan tehnyt tätä Sakarille selväksi.

Lupasin Sakarille selvittäväni jonkin verran asioita, ja sitten soitin Sadulle. Tahdoin antaa hänelle varoituksen uhkaavasta nurkanvaltauksesta ja vampyyripopulaation kasvusta, mutta aivan heti en häntä tavoittanut.

Vietin tunnin verran yliopistolla penkomassa arkistojani. Sitten Satu soitti, ja kävelin Kouluun tapaamaan häntä. Nikotiininhimo vaivasi, mutta päätin että nyt jos koskaan olisi aika kääntää uusi lehti elämässäni ja olla polttamatta. Plus, ehkä Annelta saisi jotain sympatiaa jos onnistuisin edes pitämään kiinni tupakkalakostani.

Sadun kanssa rupattelu oli outoa, kuten aina. Varoitin häntä Sakarin muuttoaikeista, ja sain tietää, että hän oli kertakaikkisen pihalla keijujen ja vampyyrien yleisestä keskinäisestä suhtautumisesta, sekä joistakin keijujen luonteeseen liittyvistä asioista. Sitten Annekin saapui paikalle.

Aivan samantien kolossaalinen syyllisyydentunne otti minusta niskalenkin. Aloitin heti tunnustamalla, että olin viettänyt yöni putkassa, mutta se ei vielä auttanut syyllisyydentuntoni lieventämisessä. Seuraavaksi kummastelimme Sadulla olevaa teekannua ja näkymättömäksi tekevää (mutta toimimatonta) taikahattua - teekannu oli kuulemma jokin hänen keijututtavansa, joka oli vahingossa loihtinut itsensä kannuksi koska tahtoi olla "juhlien keskipiste". Tämä keijututtu, nimeltään Riesa, oli ilmeisesti myös ollut taannoisten kadunnimien vaihtamisten takana.

Kun Satu omituisine teekannuineen poistui, syyllisyydentuntoni olivat tukehduttaa minut. Anne oli juuri aiemmin keskustelussa sanonut "salaisuudet tulevat kuitenkin aina lopulta ilmi", ja tahdoin mieluummin itse hallita tapaa jolla mielenvikainen juoneni tuli ilmi. Plus, olin ilmeisesti epäonnistunut, joten eipä tässä enää paljon huonomminkaan voisi mennä.

Niinpä kerroin Annelle, että olin eilen illalla yrittänyt polttaa Daturon, ja ilmeisesti epäonnistunut. Sanoin, etten kertonut hänelle aikeistani, koska tiesin että hän olisi yrittänyt estää minua.

Anne otti koko jutun melko hyvin. Hän ei huutanut minulle, ainoastaan sanoi että hänellä oli tekemistä, ja lähti pois.

Minäkin poistuin Koulusta, ja harhailin pitkin keskustaa. Olin turta, väsynyt ja pahoinvoiva. Pakotin itseni syömään jotain, mutten maistannut mitään. Kaikki oli menossa taas täysin päin helvettiä. Haahuilin Lassen ikkunan alle, valoista päätellen hän oli kotona. En tahtonut mennä tapaamaan häntä, etenkään kun vaikutti siltä, että Daturo oli yhä hengissä. Sen sijaan livahdin hänen talonsa kellariin tarkistamaan, että kätköni siellä olivat yhä tallessa. Daturon verta pyhäinpäivältä oli yhä pari pisaraa tallessa, mutta mitään hyödyllistä käyttöä en sille keksinyt.

Lopulta lähdin Hunter'siin paukulle. Sinne päästyäni Anne soitti, ja saapui pian paikalle. Hänen lähteidensä mukaan Daturo ilmeisesti oli yhä elossa. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut murhaavan vihastuneelta minuun, ja sentään tämä pieni voitto oli saavutettu. Annella oli myös uusi koru, tai oikeastaan vanha koru jonka hän oli hukannut samoihin aikoihin kun hänen suojelusenkelinsä oli häipynyt. Toivottavasti korun löytyminen ei tarkoittanut sen seiväsperseisen siipiveikon paluuta.

Satukin ilmestyi paikalle, ja Antero soitti kysellen Lassen perään. Sanoin, etten ollut nähnyt Lassesta vilaustakaan vähään aikaan; onneksi Antero ei ilmeisesti tahtonut minusta mitään. Satu kertoi kuulleensa Venlasta ja tämän käyttäytyneen omituisesti. Kuuleman mukaan Sakari ja Antero oltiin myös nähty jakamassa kaupunkia etupiireihin. Älytöntä. Anterolla saattoi ghoulina olla melkoisesti lihasvoimaa, mutta mitään oikeaa kykyä määrätä asioita kaupungissa.

Otin yhteyttä Lasseen, ja varoitin Anteron etsivän häntä. Hän sanoi Anteron olevankin saapumassa paikalle. Jälleen pelkäsin mahdollisuutta kirvesmurhiin ja muihin väkivallantekoihin, mutta en tahtonut itse lähteä paikalle ainakaan vielä. Pyysin Lassea tekemään puhelimestaan paniikkikytkimen jolla hän voisi soittaa minulle jos Antero alkaisi käyttäytyä mielenvikaisesti: en tosin tiennyt, mitä voisin tehdä vimmastuneelle ghoulille.

Sakari ja Susa eksyivät myös paikalle. Selvästi Sakarin läsnäolo vaivasi Satua - hän näytti vajoavan masennukseen heti vampyyrin ilmestyessä paikalle. Kerroin Sakarille, että nähtävästi kaupungissa ei enää ollut yhtään oikeaa vampyyria, ja hän näytti olevan sitä mieltä, että voisi yhtä hyvin muuttaa Turkuun ja tuoda koko operaationsa mukanaan. Hän oli jo ilmeisesti aloittanut tämän - hän väitti Venlan ja Anteron olevan nykyään hänen ghoulejaan. Tämä muutos oli kai tapahtunut jo pyhäinpäivänä. Lisäksi joku hänen talttahampainen kamunsa Helsingistä oli ilmeisesti myös aikeissa tulla Turkuun.

Mitä ilmeisimmin Sakari oli oikeasti aikeissa tehdä Turusta oman valtapesäkkeensä. Oli myös melko ilmeistä, että kukaan meistä ei voisi häntä tässä estää. Eikä se välttämättä olisi tarpeenkaan. Sakari sanoi kaipaavansa vain rauhaa ja hiljaisuutta, kaupunkia jossa hän voisi elellä ilman jatkuvia hankaluuksia, eikä hänen välttämättä tarvitsisi murhata ketään niin tehdäkseen. Jos tämä oli totta, ei tilanne paljonkaan muuttuisi Makkosen ajoista.

Meillä vaan ei ollut mitään keinoa tietää, oliko tämä totta. Sakarin poistuttua Anne sai pari lisäuutista, jotka saivat hänet epäilemään, että Daturo saattoi sittenkin olla todella kuollut. Olisikin, sentään tästä voisi seurata jotain hyvää. Hän sai myös villin idean siitä, että Sakari voisi olla vuosi sitten karkauspäivänä maasta nouseen irviön ghouli. Mikään ei tätä tosin varsinaisesti tukenut.

Lähdin lopulta Sadun ja Annen kanssa tutkimaan hypoteesia Riesa-teekannusta: pidimme teekutsut, joiden keskipisteenä kannu oli. Sen vimmainen tuijotus tuntui hieman lievenevän. Liekö tuosta sitten mitään hyötyä kenellekään.

//

Tulevaisuudensuunnitelmia:

* Etsin keinon tutkia Annen uutta korua ja selvittää, onko siinä taivaallista voimaa. Tällaisia rituaaleja kirjastostani löytynee.

* Pidän silmällä Turun väkivaltarikos- ja katoamistilastoja. Jos vampyyrit alkavat tehdä jotain oikeasti rumaa kuten murhata väkeä, toiminta näkynee tilastoissa.

* Lueskelen keijumagiasta. Voisin myös yrittää keksiä keinon kommunikoida Riesa-teepannun kanssa.

Kari / Pimeyden maailma 6: 12.2. 2005

Mikaelin kirje Karille helmikuun loppupuolelta:

Olen saanut tietooni seuraavia seikkoja, jotka haluan tämän kirjeen avulla välittää muidenkin kuin itseni tietoon. Pelkoni on, etten välttämättä itse ole kertomassa suullisesti näitä havaintojani ja pohdintojani. Syy tähän pelkoon selviää tämän kirjeen myötä.

Olen psykologian opiskelija ja toimittajana usean vuoden ajan toiminut henkilö. Etenkin toimittajan urani varrella olen pyrkinyt saamaan tietooni näkyvän maailman taustalla vaikuttavista voimista ja onnistunutkin tässä ainakin jossakin määrin. Syyt tähän halukkuuteeni selvittää asioita ovat omassa historiassani, enkä erittele niitä tarkemmin.Keskeiset tietooni saamat seikat minua nyt uhkaavista henkilöistä ja asioista ovat seuraavat:

Seurustelin keväällä 2004 ”Saija Kallio” -nimellä esiintyneen naisen kanssa. Hän katosi muutaman viikon seurustelun jälkeen yllättäen, enkä saanut hänen olinpaikastansa mitään selville tiedusteluistani huolimatta.

30-31.11.2004 minuun otti yhteyttä ”Antero Vipuseksi” esittäytynyt mieshenkilö. Häneltä ja ”Venla Niemiseksi” itseään nimittävältä nuorelta naiselta oli mennyt yllättäen muisti. Heidän muistinmenetyksensä johdosta kävimme Turun Yliopistollisessa Keskussairaalassa tutkimuksissa, ohessa liite oleellisista tutkimustuloksista.

Kyseisenä viikonloppuna sain varman tiedon Saija Kallion todellisen nimen olevan Aurora Steinheil. Hän on niin kutsutun vampyyrin kanssa symbioosissa pitkään elänyt nainen, jonka syntymävuosi on 1700-luvun lopussa. Antero Vipunen oli Auroran tavoin ollut Daturo-nimisen vampyyrin alaisena ja tullut riippuvaiseksi tämän verestä. Tämän vampyyrin ilmeinen kuolema oli syynä yli 200-vuotiaan henkilön muistinmenetys: tieto oman kuoleman väistämättömyydestä oli ajanut Auroran (ja iällisesti nuoremman Anteron) muistin menetyksen tilaan.

Samana viikonloppuna tutustuin myös Anita ”Susa” Niemiseen. Hän väitti olevansa taiteenvälittäjä Unkarin suuntaan, mutta sain varmalta taholta kuulla hänen olevan todellisuudessa hyvin voimakas vampyyri. Hänellä on käsittääkseni hyvin laajat tiedot Turussa (ja muuallakin) meneillään olevista asioista. Törmäsin myös Tamperelaiseksi autonasennusopiskelijaksi itsensä esitelleeseen Sakariin. Hän väitti olevansa vampyrismi-fani, mutta tämä väite osoittautui myöhemmin valheeksi.

Edellä mainitun viikonlopun jälkeen en saanut pitkään aikaan yhteyttä Auroraan, mutta 8.2.2005 hän otti minuun yhteyttä ja kertoi muuttaneensa Turkuun sillä viikolla. Sovimme tapaavamme Gillesgården-nimisessä paikassa (Aurakatu 1 G) Turussa lauantaina 12.2.2005. Mentyäni kyseiseen paikkaan tapasin Auroran seurasta Sakarin ja Anteron.

Keskustelin hetken kahden Auroran kanssa ja sain kuulla hänen tarkkailleen Helsingissä maahanmuuttajia. Ja etenkin jotenkin ”outoja” tapauksia, tarkemmin Aurora ei suostunut asiaa tarkentamaan. Kysyessäni häneltä suoraan tarkoittiko hän samalla tavalla ”erilaisia” kuin hän tai Antero, hän vastasi kieltävästi. Pian tämän jälkeen Sakari ja Antero saapuivat seuraamme.

Kyseinen kolmikko oli perustamassa Turkuun ”informaatioalan yritystä”, kuten he asiaa kutsuivat. Tarkoituksena oli virallisesti innovoida, ja toimia etenkin b2b-tapaisissa tehtävissä alihankkijana. Minua pyydettiin ja painostettiin mukaan yritykseen. Kävi ilmi heidän värväysprosessinsa olevan hyvin kiireellinen. Taustalla oli tulkintani mukaan jokin heistä riippumaton tekijä, josta kiire aiheutui. He halusivat minun allekirjoittavan työsopimuksen, vaikka korostin etten tämän kevään aikana ehtisi tekemään yhtään mitään heidän firmassaan. Antero jopa totesi ”ettei sinulla [Mikael] ole vaihtoehtoja tässä asiassa”, mutta Sakari rauhoitteli häntä ja vei hänet sivummalle. Poistuin pian tämän jälkeen paikalta ja Aurora lupasi tavata minut myöhemmin (pyysin häntä kahvilaan, julkisemmalle paikalle).

Noin tuntia myöhemmin Aurora ilmoitti minulle olevansa suuressa pulassa ja tarvitsevansa apuani. Hän väitti Anteron ja Sakarin estävän häntä poistumasta. Kerroin olevani epävarmuuden tilassa: luottaako asioista paljon vaikenevaan Auroraan vai auttaa häntä. Sain kuulla seuraavat asiat (jotka ovat toki kyseenalaisia kertoja huomioiden):

-Vuoden 2004 halloweenin aikaan Aurora ja Antero olivat hyvin heikossa tilassa heille välttämättömän vampyyrin veren puutostilan takia. Sakari oli tuolloin luovuttanut heille vertaan ja nykyhetkellä Sakari oli täten Auroran ja Anteron ”isäntä”.

-Anitasta / Susasta Aurora väitti tietävänsä hyvin vähän, mutta myönsi tämän olevan myöskin ”heidän kaltaisensa”.

Soitettuani Sakarille tämä väitti Auroran olevan sekavassa tilassa ja vaativan jonkun seurakseen. Hän lupasi päästää Auroran ulos Anteron saattamana. Ulos (Gillesgårdenin pihalle) Antero saapui kuitenkin yksin. Hän väitti Auroran linnoittautuneen vessaan ja kieltäytyvän tulemasta ulos ellen menisi sisälle häntä hakemaan. Tiesin Anteron käyttäytyneen väkivaltaisesti aikaisemminkin (hän hyökkäsi halloweenina Kari Sgiebelgerb-nimisen henkilön kimppuun) ja omaavan ghoulina todella suuret voimat. Olin valmistautunut sijoittamalla ladatun pistoolini taskuuni ja pitämällä kättäni koko ajan samaisessa taskussa. Kieltäydyttyäni menemästä sisään Antero totesi ”ettei minulla olisi vaihtoehtoja, vaan että tulisin kaikesta huolimatta”. Kieltäydyin tottelemasta häntä ja liikahdin taaksepäin, jolloin Antero tarttui salamannopeasti minua toisella kädellä hartiasta ja puristi uskomattomalla voimalla. Samassa hetkessä nykäisin ladatun aseeni esiin ja laukaisin aseen kertaalleen suoraan Anteron rintakehään.

Anteron ilme muuttui hämmentyneestä kauhistuneeksi ja hän horjahti taaksepäin rintaansa pidelle. Hän hoippui sisään rakennukseen, eikä kaatunut kuolleena maahan, kuten tavallinen ihminen olisi tehnyt! Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin Aurora soitti minulle ja huusi vihaiseen sävyyn: ”Mitä ihmettä sinä olet tehnyt Anterolle!” Tämä osoitti mielestäni Auroran todellisuudessa olleen vain juonessa Sakarin ohessa ja houkutelleen minua alakertaan.Mitä tästä kaikesta päättelen:

Sakari, Antero ja Aurora keräävät joukkoja johonkin tulevaan koitokseen tai tapahtumaan. Todennäköisesti Anita, joka oli myös Gillesgårdenilla 12.2.2005, liittyy asiaan vaikka Aurora tämän kielsikin. Joukon todennäköisenä ”värväyskohteena” on ainakin Anne Koivula (toimittaja ja kirjailija) – hän liikkui samana päivänä Anitan seurassa.

Sakarin puheet jonkinlaiseen monopoliasemaan nousemisesta eivät todellakaan liittyneet yritysmaailmaan, vaan pikemminkin Turun (tai Etelä-Suomen) alamaailmaan – tai johonkin vielä suurempaan.

Kaikkeen tähän liittyy jollakin tavalla äskettäin tapahtuneiden tulipalojen sarja. Ohessa on liitetiedosto, johon olen kerännyt tosiasiat kyseisistä tapauksista. Näistä viimeisimpään (Tampereen kolme henkeä vaatinut tulipalo, 5.2.2005) liittyy myös Anita Nieminen. Hän oli minun tavoin pyytänyt tulipalosta olevaa kuvamateriaalia haltuunsa ja väittänyt tekevänsä jotakin tutkimusta kodinkonepaloihin liittyen.

Oma alustava arveluni tulipaloista nykytietojeni valossa on seuraava: tulipalot liittyvät johonkin toisesta maailmasta tähän maailmaan pyrkivään tai yhteyttä ottavaan olentoon. Yleensä tämänkaltaisiin asioihin liittyy ainakin pieni ryhmä, joka edesauttaa yliluonnollisen olennon – ”epäjumalan” – toimimista tässä näkyvässä maailmassa. Olen itse todistanut tällaisen kultin toimintaa ja tutkinut useita sellaisten ryhmien jättämiä jälkiä, ja tiedän mistä puhun. Oletan Turussa toimivan vampyyri ja ghouli –ryhmän tietävän jostakin tulevasta yliluonnollisesta tapahtumasta, joka antaa heille lisävoimia. On mahdollista, että tulipalojen avulla on mahdollista ennustaa tuon tulevan otollisen hetken ajankohtaa, ja siksi Anita on tulipaloista kiinnostunut.

Minä en yksin pysty tekemään juurikaan Sakarin johtaman värväystoiminnan laajentumisen estämiseksi. Mahdollisesti kaikki palkatut tullaan alistamaan samanlaiseen riippuvuussuhteeseen Sakariin (tai johonkin yhä näkymättömissä olevaan toimijaan) verisitein. Tämän laajentuvan renkaan ja sen mahdolliset pyrkimykset hyödyntää jotakin tuonpuoleista vahvaa apuria, on luonnollisesti estettävä. Seuraukset jo pelkästään Turussa virallisen yrityksen statuksen alla toimiva ryhmä voi verisiteitä hyödyntämällä saada vaarallisen paljon valtaa esimerkiksi yritystoimijoissa ja valtaa pitävissä tahoissa.

Tiedot mainitsemistani henkilöistä:

Szusza ”Susa” Anita Nieminen: puhelinnumero XX; osoite: Varissuo, Turku. Suhteita Unkariin, välittää tauluja (?).

Aurora Steinheil / Saija Kallio / Venla Nieminen: puh XX, asunut Turussa keväällä 2994, Helsingissä kesästä 2005-tammikuuhun 2005, Turussa helmikuusta 2005 alkaen. Myynyt kirjoja Turussa ollessaan , tarkkaillut maahanmuuttajia (etenkin ”erikoisia” Helsingissä. Vanha ghoul, joka ei missään nimessä halua luopua ”elämästään”. Luotin häneen aikaisemmin, mutten ole enää varma hänestä.

Sakari: puh XX, aikaisemmin asunut Tampereella, muuttanut Turkuun. Opiskelee autonasennusta (?). Vahva vampyyri.

Antero Vipunen: puh XX, asuu Turussa (?), valokuvaaja, aggressiivinen ja vaarallinen ghoul.

Kari Sgiebelgerb: puh XX, asuu Turussa, yliluonnollisiin asioihin perehtynyt ”yksityisetsivä”. Hän on itsenäinen toimija ghoul-renkaaseen verrattuna ja on todennäköisesti valmis estämään sen laajentumista. Hänellä on käsittääkseni laajat tiedot Turun yliluonnollisista asioista.

Lasse Tuominen: puh XX, osoite Yliopistonkatu, Turku. Yliluonnollisiin asioihin perehtynyt tutkija. Toimitti 30.11.2004 Auroran ja Anteron hypnotisoinnin heidän muistinmenetyksensä yhteydessä ja omaa varmasti tärkeää tietoa näistä kahdesta.

Anne Koivula: puh XX, asuu Turussa. Toimittaja ja kirjailija, liikkunut mm. Kreikassa. Kari Sgiebelgerbin tyttöystävä. Häneen liittyy mahdollisesti joitakin yliluonnollisia elementtejä. Anne on todennäköisesti vaarassa Sakarin toimien suhteen ja mahdollisesti jo heidän ohjailtavissaan.

Matti ja Satu Manner. Matti Manner on yliluonnollisista asioista tietämätön yksityisetsivä, jonka nimi saattaa nousta esiin näissä asioissa. Toivon ettei häntä sekoiteta näihin asioihin. Satu Manner on hänen tyttärensä ja tietää uskoakseni yliluonnollisista enemmän kuin haluaa paljastaa.

Lopuksi:

Minä vetäydyn nyt Sakarin, Auroran ja Anteron koston pelossa näkymättömiin. Pyrin informoimaan saamistani tiedoista ja tekemisistäni tarpeelliseksi katsomiani tahoja mahdollisuuksien mukaan. Mikäli minusta ei kuulu mitään useaan kuukauteen, voidaan olettaa Sakarin joukkoineen saaneen minut kiinni. Tämä viesti toimikoon siis eräänlaisena testamenttinani. Siitä on toimitettu useita kopioita eri henkilöille ja turvalliseksi katsomiini paikkoihin, joten tämän käsiinsä saavan on mahdotonta tuhota kaikkia näitä tietoja.

12.2.2005 Turussa



Mikael Asikainen

Kari / Pimeyden maailma 7: Pitkäperjantai 2005

Ajatukseni olivat kiertäneet pienenpientä kehää jo varmaan viikon, ainakin Tampereelta palattuani. Mansesta ei ollut mukaan tarttunut kuin radioarpajaisissa voittamani Bluetooth-kuuloke puhelimeeni, ja kun ajattelee, että olisin voinut voittaa sen sijaan liput Neil Youngin keikalle, oli onnenpotku aika mitätön. Kukaan kaupungissa ei ollut koskaan kuullutkaan Sakarista, joten informaation puolesta reissu oli tyhjä.

Todellisin ongelmani oli kuitenkin Anne. Tekemäni rituaali väitti, että hän oli ghouli, vieläpä vanha ghouli, enkä vieläkään tiennyt uskoisinko tätä vaiko en. Mikään vaistoni ei sanonut hänestä mitään sellaista, mutta vaistoni ovat ennenkin olleet täysin väärässä kriittisistä asioista. Jos hän todella olisi ghouli, kenen ghouli? Ei kai sentään Sakarin? Makkosen? Daturon? Amanda Saden?

Pohdin, kysyäkö asiaa Annelta suoraan - mutta en voinut. Ghouleihin ei yksinkertaisesti voi luottaa, heidän lojaaliutensa mestariaan kohtaan ylittää kaikki muut siteet. Mikä taas tarkoitti, että minä en voinut luottaa Anneenkaan. Mutta tahdoin luottaa häneen. Tahdoin luottaa myös Lasseen, mutta sekin taisi olla epäviisasta...

Yksinäisyyden vainoharhainen noidankehä ei ottanut murtuakseen vaikka poltin miten monta savuketta ja luin miten monta okkulttista tekstiä. Kun lopulta lähdin suuntaamaan keskustaan ostaakseni liituja, sain puhelun. Soittaja sanoi nimekseen J, ja pyysi minua tapaamaan hänet Shamrock Cafessa "okkulttisen tiedon vuoksi". Hämärää, mutta mikäs siinä. Hetkeä myöhemmin Annekin soitti, ja kysyi tahdoinko leikkiä dekkaria. Tottakai tahdoin.

Yhytin sekä Annen että J:n Shamrockissa. J oli sikaria poltteleva tyylitön kaveri, mutta hän haisi rahalta. Hän kertoi olevansa tamperelainen etsivä tai jotain sinne päin, ja hän penkoi taannoin Tampereella sekä Turussa tapahtuneita tulipaloja. Erityisesti häntä kiinnosti erään palaneen kodinkoneen lähelle seinään sutattu kahdesta toisiaan syövästä käärmeestä koostuva kahdeksikkokuvio.

Kuvio ei välittömästi sanonut minulle mitään, mutta sitä en hänelle suoraan myöntänyt. Sen sijaan annoin hänen puhua ja kertoa, mitä muuta hän kaipasi - ja kyllähän näitä riitti. Hän tahtoi mm. tavata Ivana Welshin (tuskinpa onnistuisi), hän tahtoi selvyyttä sotkettuihin katukyltteihin (Riesa, mutta tätä infoa en hänelle tarjonnut) ja palkata minut pitkään työsuhteeseen (ei toivoa) ja lopuksi hän tarjosi minulle suurta rahasummaa siitä, että tutkisin kahdeksikkoa hänelle - ja pysyisin vaiti asiasta.

Lupasin tutkia asiaa, tosin annoin hänelle kusipääehdon: jos hän paljastuisi pesunkestäväksi mulkuksi, katsoisin oikeudekseni palauttaa rahat ja olla noudattamatta sopimusta. J hyväksyi tämän. Jäin hieman hämilleni miekkosesta - oliko hän reagoinut silmiinnähden mainitessani Sakarin nimen? Vai kuvittelinko vaan? Oliko J kenties Sakarin työssä?

En jäänyt tätä sen tarkemmin pohtimaan. Puusepän pojan puuhun naulaamisen vuosipäivän kunniaksi kaikki kaupat olivat kiinni, mutta Anne pyysi minua pitämään silmällä tapaamista joka hänellä oli tulossa. Hän oli itse torin keskellä ja odotti jotakuta; minä polttelin tupakkaa ja roikuin bussipysäkin liepeillä. Tiedä sitten näytinkö liian ilmeiseltä ja pelottavalta, koska tapaamista ei koskaan tullut.

Suuntasin Lassen kanssa Dennisiin syömään pizzaa, ja Annekin liittyi seuraamme. Puhelimme J:stä ja muista viime aikojen merkillisyyksistä, ja näytin viimein Annelle Mikaelilta saamani kirjeen. Olin ensin miettinyt, pitäisikö kirjeestä sensuroida jotain osia - siinä kun vihjattiin Annen olevan "Sakarin vallassa" - mutta päätin sitten etten tähän ryhtyisi. Epäilköön mitä epäilee, kutsuin kirjettä "vainoharhaiseksi" ja annoin asian sinänsä olla. Anne ei ryhtynyt selittelemään mitään omasta maininnastaan kirjeessä, ja otin sen merkkinä puhtaasta omatunnosta.

Anne mainitsi, että kaupungissa olisi kenties lykantrooppi; mistään mitään tietämätön, nuori ja pihalla. Tänä yönä oli täysikuu, ja se saattaisi tuottaa ongelmia. Emme halunneet riehaantunutta hukkaa niskaamme, joten kehitimme yksinkertaisen juonen: kävisimme noutamassa tämän oletetun hukan talteen, veisimme hänet turvalliseen paikkaan pois kuunvalosta (eli Lassen kellariin) ja jututtaisimme häntä siellä. Jos hän friikkaisi, voisimme lukita hänet sisään ja odottaa hänen rauhoittumistaan.

Ruokailun loppuvaiheessa Anne saikin ilmeisesti viestin hukalta, ja minä jäin Lassen kanssa keskustelemaan. Lasse kertoi tavanneensa Ivanan, mikä yllätti minut melkoisesti. Oliko hän tosiaan taas kaupungissa? Lasse ei ollut halukas antamaan Ivanan yhteystietoja minulle, minkä kyllä ymmärsin: pitäköön tyttö yksityisyytensä. Tapaisin hänet kuitenkin jossain vaiheessa jos hän Turussa olisi.

Dennisistä lähdin Hemingway'siin, Annen ja oletetun sutemme luo. Susi oli tyttö nimeltä Johanna, ja ensivaikutelman mukaan hän oli todella äärimmäisen pihalla aivan kaikesta. Hän oli myös järjestämässä häitä jollekin kaverilleen, ja me väitimme että meillä olisi tarjolla hänelle sopiva hääpaikka.

"Sopiva hääpaikka" oli yksi Lassen asuintalon massiivisista kellareista. Aina siitä alkaen kun Mikaelin kirje oli saapunut minulle oli vauhkouteni kasvanut, ja olin rakennellut tähän nimenomaiseen kellariin jännittäviä virityksiä "kaiken varalle". Kenties jännittävin näistä oli muovipussiin kääritty haulikko oven vieressä; olin tilannut haulikon Helenalta, ja ajattelin että hätätilanteessa sen pitäisi hidastaa jopa Sakarin etenemistä. Nyt tämä kellari sai toimia lykantrooppisäilönä. Tai niin me oletimme.

Saatoimme Johannan kellariin. Olin ällistynyt siitä, ettei hän tuntunut näkevän mitään omituista siinä, että esitimme hääpaikaksi likaista ja ahdasta loukkoa maan alla - tyttö tuntui olevan aivan täysin ulkona kaikesta. Istutimme hänet alas ja aloimme jututtaa häntä. Hän kiisti olevansa ihmissusi, mutta kertoi meille sen sijaan jotain muuta huolestuttavaa.

Johannan mukaan joka ainoa peili kaupungissa oli tänään portti jonnekin muualle, johonkin toiseen maailmaan jossa hiippaili mörköjä. Hän viihtyi kellarissa, koska siellä ei ollut heijastavia pintoja, mutta sanoi, että kaikkialla muualla peilit olivat vaarallisia.

Tämä oli tarkistettava. Naapurihuoneessa olisi ollut kaksi suurta peiliä, ja olin jo poimimassa haulikon ja lähtemässä kokeilemaan niitä, mutta Anne vastusti niin isolla skaalalla testaamista. Hän oli kieltämättä oikeassa.

Livahdin sisään Lassen asuntoon (hänen ei tarvitse tietää, että minulla on kopio avaimesta) ja lainasin häneltä pientä peiliä. Kellarissa piirsin maskivärillä sen ympärille heksagrammin (tietenkään liituja ei ole silloin kun niitä tarvitsisi), mutisin pari sitovaa loitsusanaa lähes loukkaavan halpaan rituaalikaavaan, ajatuksena hidastaa vähän peilistä mahdollisesti hyökkäävää irviötä. Sitten testasin Johannan mainitsemaa efektiä. Peili pysyi vain peilinä - minulle. Kun Johanna koski siihen, hänen kätensä livahti pinnan läpi.

Mitä tekeillä olikin, se selvästi koski enemmänkin uutta tuttavuuttamme kuin peilejä sinänsä. Helpottavaa. Johanna osoittautui todella omituiseksi olennoksi - hänkin oli puheidensa perusteella paljon vanhempi kuin miltä näytti, ja hänellä oli muistoja mm. sadan vuoden takaisesta Englannista. Hän taisi sanoa jopa tunteneensa J:n niiltä ajoilta, nimellä Jack, tosin en ollut aivan varma siitä, pitäisikö tämä ottaa vakavissaan.

Koska täysikuu ei ilmeisesti ollut muodostamassa ongelmaa, poistuimme kellarista ja suuntasimme taas Hemingway'siin. Olin saanut illan aikana muitakin ongelmaraportteja, ja joku oli antanut Annelle pääsiäismunan jota hän syystä tai toisesta piti epäilyttävänä. Hän olisi halunnut minun tutkivan munan, mutta siihen olisi kulunut tunteja, ja nyt juuri oli muutakin tekemistä.

Ensimmäisenä Satu, ja hänen uusi tuttavuutensa Marko, joka paljastui myös keijuksi, vaikkakin nykyään varsin maallistuneeksi. Heillä oli ongelmia painajaisunien, Nukkumatin ja pääsiäispupun kanssa, samoin kuin samanlaisia tyhjästä ilmestyneitä suklaamunia. Heidän pulmansa oli tavanomaisen sekava, enkä oikein tahtonut siihen puuttua, varsinkin kun minulle oli selvää että keijujen ongelmat ratkeaisivat helpoimmin keijujen toimesta. Pääsiäispupu ja Nukkumatti pyysivät apua, ja minusta tähän avunpyyntöön vastaisivat helpoimmin keijut - mutta Satu ei tuntunut vieläkään osaavan ajatella keijulogiikalla ja Marko väitti unohtaneensa kaiken mikä liittyi pikkuväkeen. Minun oli vaikea välttää vaikutelmaa, että tässä taas kaunis kansa etsi kuolevaisia tekemään likaisen työnsä, sikälikin että yksi pääsiäismunista oli annettu Annelle.

J näyttäytyi myös Hemingway'sissa tavattuaan Lassen. Hän etsi nyt jotakuta, joka ilmeisesti vastasi aika tavalla Johannan kuvausta, muttei huomannut että kuvausta vastaava henkilö istui hänen vieressään. Hän myös kertoi olevansa matkalla yo-kylään hakemaan jotain tärkeää kirjaa.

En jäänyt hänen kanssaan rupattelemaan, koska illan todellinen koitos oli vielä edessä. Etenin Annen kanssa Kouluun kuulemaan, mitä Sakari tahtoi. Hän oli siellä Venlan/Saijan/Auroran/mikä-tämän-päivän-nimi-sitten-onkin kanssa, ja halusi meiltä dataa.

Sakari oli outo. Hän tuntui yhtäältä katsovan, että kaupunki oli nyt hänen vallassaan, ja toisaalta hän vaikutti säikyltä pieneltä jänikseltä joka oli huolissaan uudesta tekijästä kotikentällään. Tämä uusi tekijä oli tietenkin J, josta kertoilin Sakarille enemmän kuin J olisi ehkä toivonut. Oli miekkonen ostanut hiljaisuuteni, mutta piruakos teet, ei kukaan ole koskaan väittänyt luotettavuuden olevan vahvoja puoliani... ja olennaisimmat detaljit jätin kuitenkin asiasta pois.

Sakarin säikkyys sekä huvitti että ärsytti minua. Säikyt ihmiset - tai vampyyrit - ovat taipuvaisia tekemään tyhmyyksiä, ja oikeastaan en kuitenkaan toivoisi Sakarin ryhtyvän mihinkään hölmöön. Jos hän tahtoi pitää itseään Turun keisarina, siitä vaan; mitä vahvemmaksi hän valta-asemansa kokisi, sitä pienemmällä todennäköisyydellä hän kuvittelisi jonkin uhkaavan sitä ja tekisi hölmöyksiä joilla olisi haittavaikutuksia muihinkin. Yritin keskustelun ajan myös tarkkailla Annen reaktiota - voisiko hän olla Sakarin ghouli? - mutta mikään ei viitannut tähän. Anne tuntui suhtautuvan Sakariin terveen varovaisesti, niin minäkin.

Vampyyrimme oli myös huolissaan kirjasta, jostain vanhasta kirjasta jossa oli tietoa hänestä. Sama kirja jota J etsi kenties? Lisäksi hän oli nähnyt painajaisia, vaikka toivoikin että tämä tieto ei kauttani leviäisi pidemmälle. Ei varmastikaan leviäisi, eihän mikään tieto koskaan... Joka tapauksessa totesin Sakarille, että jos hän toivoi ihmisten kunnioittavan niinsanottua valta-asemaansa, hänen olisi parempi alkaa käyttäytyä kuten paikan pomo, ja tartuttava tilanteisiin ripeästi, ei pitämällä hermoilevia keskusteluja väsyneiden okkultistien kanssa hämyisissä kahviloissa. Jos J hermostutti häntä, hänen kannattaisi puhua tämän kanssa ja kysyä mitä tämä tahtoi. Sakari implikoi, että J teki työtä jollekin voimakkaalle, ilmeisesti ei sitten hänelle. Hyvä tietää.

Pääsin lopulta Annen kanssa lähtemään Koulusta. Paikka oli enemmän ja enemmän alkanut muistuttaa linnoitusta, ainakin ulkopuolelta katsoen. Jos Sakari oli tekemässä siitä tukikohtaansa, kuten hän hyvinkin saattoi, olisi minun etsittävä uusi kantapaikka. Hunter's tuntui hyvältä ajatukselta, siinä kun on monta uloskäyntiä ja se ei ole ihan Hansakorttelin kyljessä.

Olin jo harvinaisen väsynyt, koska yöunet olivat viime aikoina olleet lyhyitä. Kuitenkin vielä yksi homma oli ahdettu tähän iltaan: Lassea oli pyydettä vilkaisemaan Johannaa. Tyylittömästi istuimme Hansakorttelin Hesburgerissa samalla kun Lasse teki vakiotestejä tytölle. Ne eivät paljastaneet paljoakaan, paitsi että ihminen Johanna ei ilmeisesti ollut - eikä liioin keiju, vampyyri, hukka tai ghouli. Mikä sitten? Ainakin hän osasi useita kieliä - vanhaa kreikkaa, latinaa, hepreaa, arabiaa, kiinaakin? Hän ei ollut aivan kotonaan nykyajassa, ja hänen muistissaan oli katkoja. Opiskelija Johanna Viljamaa hän ei ollut, vaikka tältä näyttikin ja tämän henkilöllisyyspapereita käyttikin.

Pidin Lassen kanssa lyhyen taktiikkapalaverin. Lasse oli vakuuttunut siitä, että kyseessä oli olento, joka oli jotenkin possessoinut Johannan, ja joka pitäisi saada tästä ulos. Olin itse vähän kahden vaiheilla asiasta - Johanna, tai mikä sitten olikin, ei vaikuttanut pahalta tyypiltä, ja olin vakuuttanut hänelle ettemme tahtoisi hänelle pahaa. Jos hän oli tullut jostain peilin tuolta puolen, hänen lähettämisensä sinne takaisin ei välttämättä olisi miellyttävää, eikä välttämättä edes toisi alkuperäistä opiskelija-Johannaa takaisin. Lasse kuitenkin tahtoi yrittää tätä, hän tahtoi kokeilla manausta.

Sentään emme yrittäneet ahtaa rituaalia enää perjantai-iltaan, vaan päätimme odottaa ainakin huomiseen. Toivoin myös, että saisimme Ivana Welshin paikalle, koska peilit olivat hänen alaansa ja hän saattaisi kyetä kertomaan meille enemmän outouksista, joita niiden kanssa ilmeni.

Ilta sai minut melkein unohtamaan huoleni Annen suhteen. Melkein.

//

Jatkosuunnitelmia:

+ J palkkasi minut tutkimaan käärmesymbolia, hyvä on, tutkin sitä. Toistaiseksi olen havainnut, että ainakin alkemiassa kaksois-ouroboros merkitsee epävakautta. Toisissa tulkinnoissa se on kahden vastakkaisen voiman tasapaino, ylemmän ja alemman luonteen tasapaino. Normaali ouroboros on tietysti ikuisuuden symboli, kaksi toisiaan syövää käärmettä on harvinaisempi. Löytyykö kirjastosta tietoa siitä, kuka tällaista erkkiä on viime aikoina käyttänyt? Yleensä kaksoisouroborokset eivät näytä olevan kahdeksikkoja, vaan muita kuvioita.

+ Johannaa pitää kai sitten manata, jos Lasse tällaisen operaation järjestää. En ole itse vielä kovin vakuuttunut tytön vaarallisuudesta, mutta tahdon kyllä tietää lisää tästä peiliongelmasta. Ai joo, ja jos Ivana tulee vastaan, välitän tiedon että J etsiskeli häntä. En anna J:n puhelinnumeroa, koska hän kielsi, mutta voin järjestelää tapaamista.

+ Keijujen pulmista yritän pysyä kaukana. Satu osaisi pitää huolta niistä itse, jos vain luottaisi itseensä.

Kari / Pimeyden maailma 8: Perjantai, 6.5.

Annen unipäiväkirjan lukeminen oli jättänyt minulle oudon olon. Painajaisia tuli aivan jatkuvalla syötöllä, mutta mikään hänen ulkopuoleltaan ei niitä silti aiheuttanut. Syyn täytyi siis olla hänen päässään. Vaikken mikään psykologi olekaan, olin silti löytävinäni unista paljon vampyyriaiheista kuvastoa. Oliko hänellä ehkä jokin salaisuus aiheesta, jotain menneisyydessään, ehkä jotain jota hän ei edes muistanut? Ehkä se sama seikka, jonka rituaalini kauan sitten oli havainnut.

Tapasin hassuihin polttarikesävaatteisiin pukeutuneen tyttöni Hunter'sissa. Rupattelimme tovin; viikonlopun suunnitelmat koostuivat hamppumarssilla käymisestä ja ehkä sen jälkeen piknikistä. Anne antoi minulle vaaleanpunaisen sydämen jossa oli teksti "Kerro rakkaallesi tänään kuinka tärkeä hän on sinulle". Sitten hän lähti polttareihin, ja minä menin kaupan kautta tapaamaan J:n. Kaupasta mukaan tarttui paketti liituja, ne kun olivat päässeet loppumaan puhdistettuani Lassen kellarista sinne jättämiäni pahoja viboja ja yritettyäni löytää rituaalia, jolla painajaismörön purkissaan saisi olemaan hetken hiljaa.

J ja hänen jees-mieskaverinsa Joel ottivat vastaan keräämäni tiedonjyvät ja maksoi niistä poskettomasti. Olin odottanut neljääsataa, mutta sain melkein neljä kertaa niin paljon. Tämä oli hyvä asia. Olin jo käyttänyt viimeiset rahani saadakseni autoni pois korjaamosta, mutta nyt näytti siltä että minulla oli vielä riittävästi elämiseenkin.

J:n seurasta päästyäni lähdin syömään Lassen ja Willen kanssa. Willellä oli pelottavaa kerrottavaa Helsingistä: Supoon oli kuulemma vuodenvaihteessa perustettu jokin paranormaaliin erikoistuva osasto, ja se oli ilmeisesti tarkkaillut häntä jo hyvän aikaa. Minulle oli mysteeri, mitä Supo voisi Villestä tahtoa, mutta Näkymätön piiri varmaan aikoisi puida asiaa. Ehkäpä minunkin kannattaisi osallistua tapahtumaan.

Wille etsi myös Anteroa. Typerää, mutta ymmärrettävää - Antero oli ilmeisesti ollut paikalla erään natsisaksalaisen salaliiton viimeisinä päivinä 60 vuotta sitten, ja Wille kaipasi ghoulin hallussa olevia ensi käden tietoja. Minä toivotin hänelle onnea etsinnässä ja varoitin häntä ärsyttämästä miekkosta.

Näkymätön piiri oli aikeissa käydä parilla oluella illemmalla, mutta sitä odotellessani menin kotiin. Koko kotimatkan olin erittäin hermostunut ja lähes varma siitä, että minua seurattiin - ja vaikka tavallisesti en moisista vainoharhaisista harhakuvista välitä, oli Willen kertomus saanut minut huolestumaan. Mitä ihmettä valtakuntamme keskustiedustelupalvelu oikein puuhasi, miksi, kuka sitä oli kouluttanut ja kenen agendaa se toteutti?

Supo ei ollut minun alaani, mutta kuten kuka tahansa kunnon anarkisti tiesin siitä vähän. Olin epäilemättä puljun kansioissa, sekä sukuni että mielenosoitus- ja kansalaistottelemattomuustaustani vuoksi; porukka varmasti tiesi minusta kaiken tietämisen arvoisen. Ei heillä varmaan olisi kiinnostusta minuun, paitsi jos heillä oli jokin muu agenda. Luin netistä artikkeleita heistä samalla kun syötin painjajaismörköä hermostuneilla ajatuksillani.

Illan hämärtyessä päädyin Kouluun piirin kanssa istumaan iltaa. Näin vilaukselta myös Ivanan ja Isadoran, hänen oppilaansa, ennenkuin sain puhelun Annelta. Hän sanoi polttariporukan päätyneen jonnekin mökkiin Rymättylässä, ja siellä olevan demoneita - Isaskarin kutsumia demoneita? En ymmärtänyt tätä lainkaan, mutta hän kuulosti tosi hätääntyneeltä.

Olin piirin keskellä. En millään voinut kertoa muille, mistä oli kyse - Isaskar oli myös paikalla. Ja Rymättylähän oli ihan vieressä.

Syöksyin autooni ja ampaisin liikkeelle. Onnneksi olin aamulla saanut sen huollosta. Kuitenkin huoltoliike, joka sitä oli pantannut viimeiset neljä kuukautta oli ilmeisen suivaantunut varattomuuteeni ja siihen, että olin jättänyt heille korjattavaksi auton, jota kukaan muu ei varmasti haluaisi. Edes se, että viimein maksoin laskuni ei ollut lepyttänyt heitä: pari auton johtoa oli väärinpäin siten, että autoni valot olivat joko poissa kokonaan tai pitkinä. Tällä tavoin Rymättylään ajaminen kauheallla kiireellä oli jokseenkin elämää lähestyvä kokemus.

Navigoin vaistolla ja Susan puhelimitse toimittamilla ohjeilla, ja juuri ennen puoltayötä pääsin perille Vienolan leirintäalueelle. Ainoa valo tuli mökistä, jonka pihalla oli Anne ja ilmeisesti Susan auto. Paikan päällä ei selvästikään ollut tekeillä mitään kauhean akuuttia: Anne puhui jollekulle puhelimessa. Hänen näkemisensä pudotti kiven sydämeltäni. Menin halaamaan häntä, ja saamani sydänkortin ohjeen mukaisesti kerroin hänelle, että hän oli tärkein asia kurjassa elämässäni. Tai jotain sen suuntaista ainakin sanoin.

Sisällä oli saunonut ja hermostunut polttariporukka, jolta sain tarkemman tilannekuvauksen tapahtuneesta. Metsissä liikuskeli mörköjä ja mökin läheisellä lentopallokentällä oli portti helvettiin. Satu-keiju oli jo ehtinyt poistua paikalta, koska mikä hyvänsä täällä olikin, se oli hyvin vihamielinen keijujen voimalle jota alueella aiemmin oli ollut. Minulle väitettiin, että portti oli Isaskarin avaama, mutta en oikein voinut uskoa tätä. Isaskar ei ole rahtuakaan tekopyhä ihminen, ja vaikka kirkonmiehen sortuminen demonisiin voimiin on jo melkeinpä kliseistä, ei kaverini Piiristä ollut lainkaan sellaista tyyppiä joka tähän ryhtyisi. Hän tunsi jo pimeyden ja pahuuden henkilökohtaisesti, ei hän taatusti alkaisi helvetin voimien kanssa leikkimään. Kyse oli varmasti jostain muusta.

Polttariporukan mukana oli myös Johanna, joka oli ilmeisen hapan Lassen ja minun yrityksestä taannoin ajaa hänet takaisin peiliinsä. Ihmekös tuo. Yritin vakuuttaa hänelle, että minun puolestani hän voisi oikeasti olla tässä maailmassa, mutta hän ei jättänyt asiaa siihen vaan alkoi myös vittuilla minun ammattitaidostani henkien karkoituksessa. Kävi luonteen päälle ottaa moista kuittailua parisataavuotiaalta hengeltä, varsinkin kun hän tuntui kohtelevan minua jonain perkeleen aloittelijana. Lopulta kuitenkin saavutimme jonkinlaisen vittuilun tasapainon, ja arvioin, että ainakin näissä olosuhteissa voisin luottaa häneen. Hän tuntui olevan täällä sivustakatsojana, ei syyllisenä.

Susa näytti meille portin - kaksinkertaisen maassa olevan ympyrän. Tein kynttilänvalossa yksinkertaisen rituaalin arvioidakseni, mihin voimaan ympyrä oli kytketty, ja qlippothinen kylmyys näykki tunnustelevia sormiani. Helvettiin tästä oli yhteys, ei epäilystäkään. Portti pitäisi sulkea, mutta siihen en kyllä yöllä ryhtyisi, en niin kauan kun ulkona liikkui vapaana jokin peto.

Tämä kuulosti hommalta, jossa Näkymätön piiri voisi auttaa. Puhelimeeni oli tällä välin tipahdellut huolestuneita ja järkyttyneitä tekstiviestejä Lasselta. Turussakin oli kiire: Isaskarissa oli ilmeisesti demoni, jonkinlainen possessoiva henki. En tiennyt, oliko tämä syy vai seuraus metsän kehästä, mutta jotain vastauksia tuota kautta varmaan saisi. Oletin, että Piiri saisi Isaskarin puhdistettua huomiseen mennessä, ja saapuisi sitten tänne tutkimaan.

Polttariporukka oli omituinen. Naimisiin menevä Niina ei ilmeisesti muistanut sulhasestaan juuri mitään mutta oli silti lähes raivoisan rakastunut tähän ja puolusti vimmaisesti haluaan avioitua. Tämän kavereista Johanna oli tunnetusti peileihin liittyvien kykyjensä lisäksi aivan ulalla kaikesta (ja tarvitsi ilmeisesti uuden maksan), ja ainoastaan Marianne-niminen opiskelijatyttö tuntui normaalilta. Paikalla oli myös Susa, jostain omista syistään, sekä Kati-niminen larppaajatyttö joka oli saapunut mökille koska siellä oli pitänyt olla jokin larppi. Eipä ollut larppia, peli oli peruttu demonien ja hirviöiden vuoksi.

Satu oli todennut, että Kati ei ollut ihminen, mutta en tiennyt miten tähän suhtauduttaisiin. Jotkut ihmisistä tahtoivat kyydin pois, mutta autot olivat Susalla ja minulla, ja me emme tahtoneet päästää ketään lähtemään. Jos manalasta todella oli saapunut paikalle riivaajia, ei täältä lähtisi kukaan viemään niitä ihmisten ilmoille enää enempää, ainakaan ennenkuin varmistuisin ettei heidän päässään lähtisi mitään ylimääräistä. Sen sijaan kykkisimme täällä kuin kauhuleffan uhrit ja odottaisimme huomista ratsuväkeä. (Todellisuudessa "demonien pako maalta" oli minulle tosi pieni ongelma - en vain tahtonut jättää paikkaa vartijatta siltä varalta että jotain muuta tapahtuisi, ja tiesin ettei Susakaan tahtoisi pois täältä.)

Puhelin Lassen kanssa, ja pyysin häntä tuomaan joukkonsa paikalle puolenpäivän aikoihin. Suojasin mökkimme oven heksagrammilla ja muutamalla pyhällä sanalla; eivät ne välttämättä mitään hirviötä pysäyttäisi, mutta antaisivat ehkä ennakkovaroitusta sellaisen tulosta. Tosin veikkasin, että mikään ulkona kulkeva mörkö ei olisi ongelma - metsässä oli ehkä jokin musta keiju tai vastaava, mutta jos possessoivia henkiä oli portista tullut, vihollisemme saattoi olla jo sisällä.

Vailla parempaakaan tekemistä kaivoimme esiin tyhjän limupullon ja aloimme pelata pullonpyöritystä. Kysymyksiä tuli paljon, enemmän kiintoisia kuin nolostuttavia, ja pelailu vei ajatuksemme pois hirviöistä sekä portista. Tai ainakin osan ajatukset. Eräässä vaiheessa Kati kysyi minulta, pystyisinkö oikeasti varmistamaan jollain tavalla paikallaolijoiden ihmisyyden, ja kun sanoin tietyissä rajoissa tähän pystyväni, hän tahtoi että tekisin kaikille tämän testin.

Niin sitten piirtelin pihan portaaseen heksagrammin ja yksinkertaisen sidontakehän elämänpuun voimalla, ajatuksena että mikä tahansa sen läpi kulkeva Helvetin voima varmaan synnyttäisi sen verran kipinöintiä että sen voisi erottaa. Tavoitteeni oli lähinnä todeta ihmisille, että he voisivat nukkua rauhassa - nyt oli jo niin myöhä, ettei kukaan enää tahtonut takaisin Turkuun - mutta osittain omaksikin hämmennyksekseni loitsuni toimi ja tuotti tuloksia. Ensin Annesta ja sitten Katista löytyi jälkiä infernaalisista voimista.

Outoa. Katia olin jo hieman epäillytkin Sadun juttujen perusteella, mutta entäs Anne? Havaitsiko loitsuni hänessä olevan vampyyrisen vaikutuksen? Ei sen ainakaan olisi pitänyt. Joka tapauksessa kumpikaan tytöistä ei alkanut sylkeä ektoplasmaa ja levitoida, eli heissä olleet demonit eivät ilmeisesti joko tajunneet mitä oli tapahtunut tai eivät olleet rahtuakaan huolissaan tapahtuneesta. Ennenkuin kukaan ehti hakea talikoita tai muita lynkkausvälineitä sanoin tietäväni, mikä hälytyksen Annessa luultavasti oli laukaissut, ja että Katissa oleva kutsumaton vieras saataisiin kyllä ajettua huomenna pois ilman että tästä olisi hänelle itselleen mitään haittaa. Välitin silti sijaintimme Lasselle tekstiviestinä, ihan siltä varalta että yöllä joku tekisi jotain odottamattomia meille kaikille.

Väsymys alkoi olla jo melkoinen. Kati olisi ehkä kaivannut enemmän terapiaa, mutta en kyennyt sitä ajattelemaan - minun ongelmani oli nyt Anne. Olin paljastanut osan korteistani hänen suhteensa, ja kun kerran alkuun oli päästy, voisin viedä asian loppuun asti. Kun kävimme nukkumaan, kiipesin Annen viereen ja kysyin, halusiko hän kuulla teoriani siitä, mikä hänessä oli loitsun aktivoinut. Tietenkin hän halusi. Pelkäsin hieman tulevaa keskustelua, mutta pakko se olisi kai joskus käydä.

Niinpä kerroin hänelle, että arvioin hänen olevan ghouli, ja kysyin, osasiko hän kertoa minulle tästä jotain. En tiedä mitä oikein odotin hänen kertovan, mutta osittain sain pahimman mahdollisen skenaarion.

14-vuotiaana Annen oli pelastanut leukemialta annos vampyyrin verta. Nyt, vuosia myöhemmin, hän oli saanut taas annoksen samaa ainetta - Sakarilta. Sakari oli luonut tai luomassa Anneen verikahletta. Anneen. Minun Anneeni. Minun tyttööni. Minun tytöltäni oltiin viemässä - tai jo viety - hänen vapaa tahtonsa, kyky suhtautua Sakariin objektiivisesti. Kyky suhtautua maailmaan objektiivisesti, kyky arvioia oikeaa ja väärää. Hänestä oltiin tehty jotain, johon minä en voinut enää luottaa.

Joskus luulin, että Anne oli kuollut. Silloin tahdoin etsiä syylliset ja satuttaa heitä. Nyt sama tilanne oli tullut uudelleen.

Olin kuolemanväsynyt, järkyttynyt, petetty, pettynyt. Itkin Annen sylissä. Tahdoin sanoa, että asia ei ollut hänen syytään, mutten tiennyt miten voisin sen ilmaista. Pidin vain hänestä kiinni ja sopertelin jotakin.

Kaiken tuskailun katkaisi Willen soitto. Hänellä oli pahoja uutisia. Demoni oli jättänyt Isaskarin - ja siirtynyt Tenkkaan. Asiat Turussa olivat romahtamassa pahasti, ja melkeinpä ainoa valopilkku johon tartuimme oli huomenna kaupunkiin saapuva Asko. Ehkä hän ja Lasse saisivat yhdessä jotain aikaan tuolle kaikelle.

Silti portti helvettiin oli siirtynyt ajatuksissa taka-alalle, samoin keijut, maagit ja Supo. Minun rakkaalleni oli tehty pahaa. Sakari oli käynyt hänen mielensä kimppuun osana jotain vainoharhaista suunnitelmaansa. Sakari, omaa varjoaankin pelkäävä wannaberuhtinas. Sakari, Sakari, vitun Sakari. Vain yksi asia korjaa tällaiset teot, sinä perkeleen nilkki. Sillä ei ole mitään tekemistä koston kanssa, se on vaan virheiden korjaamista. Verikahle katkeaa vain kun sen luonut vampyyri kuolee. Luulisi, että Anne olisi kertonut sinulle, mitä tapahtui edelliselle mulkerolle joka meni yrittämään tällaista minulle tärkeälle ihmiselle. Et varmaan sitten uskonut. Olisi pitänyt.

Uni vei minut. Olin Annen sylissä, ja silti niin kaukana hänestä.

Lauantai, 7.5. 2005

Heräsin oikeastaan vasta kävellessäni katsomaan Helvetin porttia. Ulkona oli viileää, ja Marianne käveli mukanani. Päivänvalossa portti näytti todella mitättömältä, mutta qlippottisen energian kosketus tuntui edelleen, ja portin keskellä oleva kivi käyttäytyi omituisesti.

Rupattelin Mariannen kanssa niitä näitä. Hän oli selvästi huolissaan Niinan tilasta, vaikkei tätä kuulemma mitenkään erinomaisesti tuntenutkaan. Minulle muistinsa menettäneen morsion mysteeri oli niin kaukana mielen etuhyllyistä, etten asiaa jaksanut edes miettiä. Hyvä että joku. Ja Marianne tuntui lujahermoiselta tytöltä. Plus, minä diggasin hänen piikkikaulapantaansa.

Ajatukseni eivät kuitenkaan olleet hornan portissa, Niinan muistissa tai Mariannen koruissa, vaan Annessa ja Sakarissa. Olin kuullut, että hän oli ajautunut riitaan Venlan kanssa, ja että Venlakin oli nykyään ilmeisesti vampyyri. Niinpä paiskasin Venlalle tekstiviestin jossa pyysin häntä soittelemaan. Hän soittikin, ja yritin tiedustella häneltä hienovaraisesti Sakarin sijaintia - tiedä vaikka onni potkisi ja Venla tietäisi missä kaupunkimme ruhtinas vietti päivänsä. Mutta moista onnenpotkua ei tullut.

Verkalleen ihmiset mökissä kömpivät jalkeille. Kukaan yöllä pitkään valvoneista ei ollut jaksanut panna takan pelliä kiinni tulen sammuessa, joten sisällä oli kylmä. Ruokaa ei oikein ollut, ainoastaan suklaata. Velhojoukkue raportoi olevansa saapumassa kunhan poimisivat Askon asemalta kahdentoista maissa. Turussakin kaikki olivat selvinneet yön yli. Toivoin piirin tuovan mukanaan safkaa, juotavaa ja aseistusta, mutta en varsinaisesti odottanut tämän toteutuvan.

Ulkona etsittiin merkkejä öisistä möröistä, mutta tuloksetta. Viedäkseni ajatukseni pois Annesta uppouduin pihalla olevan portin rakenteeseen. Koetin miettiä, millä keinolla portista pääsisi eroon, ja sain huonoja ajatuksia huonojen ajatusten perään. Jossain vaiheessa Kati kysyi, voisinko tehdä lisäselvitystä eilisillan havaintojeni pohjalta, ja suostuin tähän. Otin tytöltä pari pisaraa verta ja katsoin, mitä muutamat yleisimmät pahan paljastusrituaalit niistä sanoivat.

Ensimmäinen rituaali kertoi, että Kati oli ihmissusi. Tämä varmaan selitti sen, miksi häntä oli edellisiltana ollut kirotun vaikea sulkea loitsukehän sisään - ihmissuden voima puski vastaan ja koetti estää häkkiin sulkemisen. Toinen loitsu vahvisti, että jonkinlaista infernaalista energiaa tytössä oli. Tarkempaa luonnetta en yrittänytkään saada selville, mutta vakuutin hänelle, että se saataisiin kyllä ulos hänestä. Lykantropian kanssa hänen olisi vaan opittava elämään, vähän kuten sokeritaudin.

Yhden maissa Maagimobiili kaarsi viimein paikalle, ja sisältä purkautui viisi vekkulia salatieteilijää. Tenkka näytti oudolta heti kättelyssä. Tytöt suhtautuivat Piiriin aluksi varauksella, mutta kun Wille kantoi pöydälle kaksi kassia täynnä ruokaa, teetä ja kahvia, voittivat maagit heti paljon sympatiaa puolelleen. Minulle Isaskar taas antoi putkikassin täynnä Helenan komerosta haettua rautaa. Mökin ulkopuolella vietimme tupakkahetken ja vaihdoimme informaatiota tilanteesta. Tenkassa oli Nirgo-niminen pyrokineettinen totuuden papin henki tai jotain vastaavaa, mikä lie alamaailman vasara yhtä kaikki. Päätimme asioiden käsittelyjärjestykseksi ensin ihmiset, sitten portti.

Pari tuntia kului rituaalien säätämisessä ja eestaas sahaamisessa. Tenkasta otus oli lähdössä pois "heti kun vapaaehtoinen löytyisi", mutta kiero pirulainen väisti Lassen ja Askon virittämän ansan änkeä hänet patsaaseen. Vaikka Tenkan oma persoona näyttikin olevan vähitellen murtumassa possessoijan paineen alla, totesimme lopulta ettemme voineet tehdä asialle tältä istumalta mitään, ja sen sijaan keskityimme ottamaan Katin mielestä pois ylimääräisen vierailijan. Piirsimme kalliolle rituaalikehän ja teimme nopean ja yksinkertaisen karkoitusloitsun. En ollut herran aikoihin tehnyt magiaa yhdessä suuren porukan kanssa, ja Näkymätön piiri on vielä varsinainen sekoitus eri tyylilajeja. Minun kabbalismini, Lassen soveltava hermeneutiikka, Askon zarathustralaisuus ja Willen psyykkiset kyvyt olivat kuitenkin toimiva yhdistelmä, ja tunkeilija saatiin ulos Katista hämmentävän nopeasti.

Ensimmäisen voiton jälkeen kävimme kentällä olevan portin kimppuun. Asko laati teoriaa, sitten hän, minä ja Isaskar testasimme sitä - ja vaihteeksi tulokset olivat enemmän sitä, mihin olin tottunut: sisempi kehä meni rikki, mutta portti räjähti suuremmaksi. Onneksi piirtämämme ulompi kehä piti sen voiman sisällään.

Seuraava toimenpiteemme vaatisi teoriakeskustelua ja paria olutta. Kuitenkin sitä ennen olisi hyvä saada Tenkka kuntoon, mieluiten nopeasti. Lisäksi ulkona alkaisi kohta hämärtää ja olisi hyvä poistua täältä ennen kuin eilisillan möröt palaisivat. Niinpä aloitimme Vienolan evakuoinnin. Siivosimme enimmät rituaalijäljet pois, sitten poimin autooni ensimmäisen erän siviilejä sekä Annen ja suuntasimme Turkuun.

Matkalla puhuimme niitänäitä. Niina oli muistihäiriönsä vuoksi varsin pihalla kaikesta, mutta Kati ja Marianne olivat enemmän normaalissa mielentilassa ja yritin varovasti esittää heille toivetta, etteivät he antaisi näkemiensä asioiden aivan suistaa heitä raiteiltaan tai villiintymään okkultismista. Klassisesti minun olisi varmaan kuulunut puhua mystisiä ja sanoa, että näistä mysteereistä he eivät ikinä saa kenellekään kertoa, mutta tiesin kyllä, ettei sellaisesta ole koskaan mitään hyötyä. Niinpä tyydyin toteamaan, että tätä kaikkea ei kannattaisi yrittää kotona jottei kävisi huonosti.

Kyytiläisistä erottuani vein autoni takaisin huoltamolle, ja sanoin pari hapanta sanaa kundeille heidän huumorintajustaan. Sitten otin vaihtoehtoisen kulkuneuvoni polkupyörän käyttöön ja suuntasin keskustaan. Hamppumarssin olin jo missannut, mutta Anne oli tapaamassa Satua, ja idea viehätti minuakin.

Koulussa rupattelin Sadun kanssa. Satu ei ollut hyvillään siitä, että olin vahvistanut J:lle että hän oli keiju - perkelekö mitään vahvistanut, totesin vaan että ei ollut ihminen ei kun J sitä ehdotti. Himmetin sulkahattuinen selkäänpuukottaja. Sitten kuului uutisia Katista, jota J oli alkanut hiillostaa. Katin kaveri, Ritu, oli kuollut pääsiäisen aikoihin, ja Ritu oli ilmeisesti ollut ihmissusi. J:n homma kaupungissa oli näköjään selvittää Ritun kuolemaa. En pitänyt ajatuksesta, että niljakas jiiviö häiritsi Katia, ja tahdoin puuttua asiaan.

Keskustelussa Koulussa selvisi, että J ei myöskään ollut ihminen vaan ilmeisesti (isännätön?) ghouli. Ritun kuolinsyy oli taas Susan mukaan yhteentörmäys Supon erikoisyksikön kanssa. Susa ei tahtonut kertoa tätä J:lle, koska J ei millään tavoin suojannut tietolähteitään - mutta minä ja Anne olimme olleet pääsiäisen aikaan melkeinpä näkemässä mitä Ritulle tapahtui, tai ainakin näimme puhdistusporukan joka sitten ilmeisesti oli Supoa.

Saman tien Anne ja minä saimme ajatuksen siitä miten hoitaisimme joitain ongelmiamme pois päiväjärjestyksestä. Singahdimme ravintolaan jossa J ja hänen kaverinsa juttelivat Katin kanssa. J oli silmiinnähden ällistynyt siitä, että edes löysimme hänet, ja vielä enemmän hänen leukansa putosi kun kerroimme, että me voisimme sanoa hänellle mitä Ritulle kävi. Hän pyysi meitä nimeämään hintamme, mutta me totesimme, että tämä voisi yhtä hyvin olla lahja. Sitten kerroimme hänelle Suposta. Sanoimme, että tieto olisi varmaan hyvin helppo tarkistaa. Sitten poistuimme varmistuttuamme, että Kati oli okei.

Onnistuimme pidättelemään nauruamme ulos saakka. J:n ilme oli ollut korvaamaton, ja taisimme kerralla näyttää tamperelaiselle niljakkeelle, että meihin ei tehdä vaikutusta rahalla ja että asiat Turussa eivät tosiaankaan pyörineet hänen ehdoillaan. Mikä vielä parempaa, saimme J:n lähtettyä Supon niskaan, joka saattaisi vähän häiritä rakasta salaista poliisiamme. Ja jos J kertoisi mistä tieto oli peräisin ja Supo tulisi kiusaamaan minua ja Annea, me voisimme aina todeta että lehtiä lukevaa yleisöä kiinnostaa tietää, miksi veronmaksajien rahoja haaskataan haamujahtiin.

Yhtäkkiä päivä näytti kerrassaan kirkkaalta. Oli kevät ja kaunista, ja vaikka huoliakin oli vielä, ne saattoi hetkeksi unohtaa. Menimme Paniiniin syömään ja puhuimme tyhmiä. Päätimme lähteä maanantaina viikon lomalle Kreikkaan - asiaa oli sivuttu eilenkin, mutta nyt fiilis oli kovasti sellainen, että loma olisi tervetullut. Ja rahaakin oli, kiitos J:n edellisen palkkashekin.

Annelle esitin hyväntuulista, mutta sisälläni epäilys alkoi taas kalvaa. Muistin Sakarin ongelman ja tiesin, että jotain sillekin pitäisi tehdä. Lomalla, kaukana Turusta voisin selvittää ajatuksiani, laatia suunnitelmia ja ehkä löytää tien ulos ongelmasta.

Anne esitti myös mainion veikkauksen Niinan muistinmenetyksestä. Niinan mies oli Makke - voisiko se tarkoittaa Makkosta? Makkonen saattaisi haluta tietoja Turusta, ja Niina tai joku muu verikahleessa oleva voisi olla hyvä agentti tähän. Kelvollinen työteoria ainakin. Mitähän Sakari sanoisi kun Anne kertoisi asian hänelle?

Niinan pulma ei kuitenkaan ollut minulle tällä hetkellä akuutein ongelma. Palasin Kouluun ja istuuduin Näkymättömän piirin pöytään, saatuani ensin Sadulta teorian, että kehä oli Venlan tekemä. Ei kuulostanut kovin todennäköiseltä minusta, mutta sanoin ottavani tutkittavaksi. Tässä vaiheessa oli syytä tarkistaa joka asia.

J:n ja Supon toisiaan vastaan pelaaminen huvitti muitakin piiriläisiä, mutta sävy palasi pian vakavaksi. Tenkka piti korjata. Tarvitsimme vastauksia siihen, mitä Vienolassa oikein oli tapahtunut, ja nämä vastaukset löytyisivät ehkä Isaskarin päästä. Lasse päätti koettaa taas hypnoosia. Matkalla Lasselle mainitsin Isaskarille, että vampyyri oli yrittänyt ottaa tyttöäni ghoulikseen, ja että tulevaisuudessa saattaisi olla nokkapokkaa verenimijän kanssa. Annen tilanteen ajatteleminen veti taas mieltäni maahan, mutta pakotin nämä ajatukset taka-alalle toistaiseksi.

Puolta tuntia myöhemmin meillä oli alustavia vastauksia. Kaarinan seurakunnan pappi oli ollut myös Vienolassa, hänen luokseen seuraavaksi. Minä ja Wille lähdimme saman tien liikkeelle. Pappi joko vastaisi, tai itkisi ja vastaisi.

//

Tulevaisuuden tehtäviä siis, aikajärjestyksessä

* Jutellaan Kaarinan seurakunnan papin kanssa. Selvitetään, onko tässä demoni. Jos ei, selvitetään mikä on hänen osuutensa tapahtumiin, ja mistä rinki metsään tuli. (la)

* Ajetaan Tenkasta pois Nirgo, jos suinkin mahdollista. Vapaaehtoiseksi isännäksi löytyy vaikkapa kaarinalainen pappi, jos hän on syyllinen tähän. Tästä Näkymättömän piirin väki osaa varmaan kertoa lisää, mutta jos ei muuten suju, lyödään Tenkalta taju kankaalle tylpällä esineellä, pannaan rituaalikehään ja kiskotaan demoni johonkin hilavitkuttimeen. (su)

* Käydään sulkemassa portti helvettiin, jotenkin. Enimmäkseen Askon ja Lassen juttu, minä olen paikalla vaan siltä varalta, että jotain menee pieleen ja pitää ajatella nopeasti. Anne saattaa tulla paikalle, jos jaksaa Piirin seuraa. (ma)

* Lähden Annen kanssa J:ltä saaduilla loppurahoilla lomalle Kreikkaan (maanantai-iltana). Relataan Kreikassa viikko.

* Kreikassa tehdään Annen nukkuessa pieni rituaali, jolla yritetään ottaa yhteys siihen demoniseen voimaan joka sillä on päässä. En mä edes vielä aja sitä pois, mä ajattelin paremminkin palkata sen. Jos Annella on jokin pieni riivaajahenki, mä haluan tietää mistä se on tullut ja mitä se tahtoo, ja onko se Annen painajaisten takana. Jos sillä ei ole mitään varsinaista funktiota, tai jos se on riittävän pieni komenneltavaksi, mä otan sen määräysvaltaani. Tavoite on jotenkin käyttää sitä Annen ghouliutta vastaan, tosin tämä ei välttämättä ole mahdollista. Jos se aiheuttaa painajaiset, se varmaan pitää ottaa pois. Tarvittaessa voin ottaa sen omaankin päähäni, mutta sitä en välttämättä tee vielä. Detaljeja annan sit kun saan tietää, mikä siinä on ja mistä se on peräisin.

* Kreikasta palattuani tapaan Sakarin. Jos Annessa olevaa verikahleen alkua ei voi muuten purkaa, eikä Sakari osaa antaa ennennäkemättömän hyvää selitystä tapahtumille, tämä saattaa olla tapaaminen josta vaan toinen kävelee pois. Tai sitten vaan murhaan Sakarin myöhemmin, saapi nähdä.

* Jossain vaiheessa pitää ehkä ottaa verikokeita muistakin tuttavapiirin ihmisistä. Niina tulee ensimmäisenä mieleen, mutta Anne saattaa hoitaa tuon puolen.

//

Karin kesäprojekti: kuoleman lavastaminen

Olen väittänyt kaikille lähteneeni Provinssirockiin. Jonain yönä ennen 21. päivää livahdan Annen luo (avaimella) ja teen diilin Annen päässä olevan enkelin varjon kanssa. Hän välittää minulle Annen tunteet vähän aikaa, minä jään palveluksen velkaa.

Jätän Annelle sähköpostin, jossa kerron poistuneeni kaupungista "toistaiseksi". Samalla lähetän toisen viestin, joka on muka automaattisesti lähetetty jos en käy parin päivän välein kirjautumassa johonkin palveluun. Viestissä veikkaus, että olen kuollut ja Sakari on murhannut minut.

Hankkiudun jemmaan jonnekin lymypaikkaan Turussa. Suojaan itseäni löytymiseltä maagisilla keinoilla - kätkeydyn loitsukehään josta minusta ei jää jälkeäkään ulkopuolelle, sekä sotken auraani niin, ettei sitä voi erottaa. Tämä saattaa vaatia ilkeitä temppuja, mutta jos kerralla hukkaan kosher-ruokavalion, ja juon vaikkapa pari litraa verta (veripalvelusta pöllittyä ja muutakin), teen joitakin omituisia shamanistisia rituaaleja ja muutenkin olen varsinaiseksi häpeäksi kabbalistiselle perinnölleni, luultavasti aurastani ei enää kukaan saa mitään tolkkua. (Selvittelen välini oikean kabbalistisen magian kanssa sitten joskus toiste, saattaa vaatia parin viikon puhdistautumisoperaation...)

Sitten jätän jonnekin psyykkisen jäljen sekä todistajia kohtalostani. Hankkiudun Humppilaan ja hyppään näennäisesti Provinssirockista palaavaan junaan sunnuntaina, juon pari suullista viskiä ja kaadan sitä reippaasti päälleni, ja esitän todella humalaista. Pidän huolta siitä, että Turun rautatieasemalla minut muistetaan kun hoipun taksiin. Järkkään jostain tekaistun taksikilven ja varastetun auton (pitäisi olla helppoa, olin kuitenkin ennen itsekin taksikuskina) ja pyydän jonkun kamun poimimaan minut asemalta kyseisellä autolla.

Tältä kyydiltä en koskaan enää saavu kotiin. Auto hukataan jonnekin vitikkoon jossa ei ole silminnäkijöitä. Se saa löytyä muutaman päivän kuluttua ihan ehjänä. Toivottavasti se ei löydy pelissä, mutta jos se löytyy, hämäys kyllä kestää sen. (Kamu joka Karin tuonne kuljetti ei tiedä tarkalleen mistä on kyse; Kari heittää hänelle tukun rahaa ja suostuttelee lähtemään pois kaupungista muutamaksi päiväksi. Olkoon kamun nimi vaikka Touko Vartiainen.)

Siltä varalta, että joku psyykkinen jäljittäjä on poikkeuksellisen tehokas, Kari tekee vitikossa pienimuotoisen infernaalisen rituaalin, johon kuuluu jostain hankitun koiran uhraaminen; koiraparka tapetaan rumasti mutta nopeasti, ja Kari juo sen verta. Tämän rituaalin pointti on kaksijakoinen: yhtäältä sen on tarkoitus saada tapahtumapaikalle jotenkin löytävät pikkumaagit ja muut herkät tyypit uskomaan, että paikalla on tapahtunut paha väkivallanteko (tuskin kukaan saa kovin selvää kuvaa siitä mitä oikein on käynyt) ja toisaalta sotkea Karin aura niin pahasti, että häntä ei löydetä millään yliyksinkertaisilla paikannusloitsuilla. Kolmaskin tarkoitus on; jos joku tuo paikalle vaikkapa koiran jäljittämistä varten, on koiran uhraamisen ja sen jättämien veri- ja psyykkisten jälkien tarkoitus sotkea kyseisen eläimen jäljityskyvyt.

(Tällaista mustaa ja veristä taikuutta Kari ei varmasti ole tehnyt sitten nuoruusvuosiensa, ja asiasta tulee epäilemättä sanomista joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä käsillä olevat ongelmat ovat kriittisempiä.)

Mitä siis muka tapahtui:

* Kari palasi Provinssista sunnuntaina hirveässä humalassa.

* hän nousi rautatieasemalla taksiin juuri ennen puoltayötä (23.58)

* Kari shanghaiattiin vitikkoon, häntä ammuttiin päähän, ruumis paloiteltiin ja heitettiin painojen kera jonnekin josta sitä ei löydy.

* Karin sähköpostilaatikkoon murtauduttiin, ja joku lähetti Karin nimissä maanantaiaamuyöstä sähköpostin, jossa Kari sanoo lähteneensä kaupungista joksikin aikaa

* Kari on kuitenkin ollut vainoharhainen, ja virittänyt vaihtoehtoiseen sähköpostiosoitteeseen ohjelman, joka aktivoituu jos hän ei käy parin päivän välein kuittaamassa olevansa elossa. Tämä ohjelma lähettää tiistaiaamuna Annelle viestin "jos luet tämän, minulle on käynyt jotain pahaa".

Jos pelissä asiaa aletaan penkoa (kuten toivon käyvän), veikkaan ihmisten muistavan Karin menneen Provinssirockiin. Paluuaikataulu on aika helppo tarkistaa, ja tämä johtaa varmaan ihmiset kyselemään viranomaisilta tai muilta. Kari ei lähde festareille autolla, joten juna on ilmeinen paluuratkaisu.

Turun rautatiasemalta kyselemällä löytyy Karin tuntomerkkejä selvästi vastannut miekkonen, joka haisi viinalta, haistatteli poliisille ja puhui sekavia. Kuitenkin hänestä päästiin eroon kun hän nousi taksiin ja lähti pois.

Tarkemman kyselyn seurauksena joku asemalla on saattanut kiinnittää huomiota siihen, että

* taksi ei ollut kaikkein hyväkuntoisimman näköinen (koska se oli varastettu auto)

* jos joku rautatieasemalta osaa kertoa taksin rekkarin, voidaan selvittää että kyseinen auto oli varastettu sunnuntaina, ja on yhä kateissa

* jos joku muistaa taksin kilven numeron (todennäköisempää?), käy ilmi että Turun takseissa ei sellaista numeroa ole. Viimeistään tässä vaiheessa dekkaria leikkivien pitäisi tulla siihen johtopäätökseen, että nyt on tapahtunut jotain tosi kieroa.

* jos jäljitys etenee näin pitkälle, ja joku psyykkisesti lahjakas alkaa seurata taksin reittiä, ja jotenkin jopa onnistuu löytämään määränpäähän, hän löytää sieltä paikan jossa on pahoja viboja ja jossa on selvästi lähimenneisyydessä tapahtunut jotain pahaa.Jos Karin jättämää "poistun kaupungista" -sähköpostia jäljitetään, se näyttää lähteneen Karin oikeasta osoitteesta (dare@paranoia.tuug.fi). Tarkempi atk-penkominen (esim. yhteydenotto paranoia.tuug.fi:n adminiin) tuo esiin havainnon, että Karin tunnuksen salasana on murrettu su vastaisena yönä.

Jos Karin "olen varmaan kuollut" -viestiä jäljitetään, se jäljittyy ilmaiseen sähköpostipalveluun joka tarjoaa mm. mahdollisuuden lähettää viesti ajastettuna.

//

Kari / Pimeyden maailma 9: Kesäpäivän seisaus

Juslenian alapuolella sijaitsee joukko humanistisen tiedekunnan varastoja. Näihin on arkistoitu kymmeniä laatikoita vanhaa tutkimusmateriaalia, rikkinäisiä huonekaluja, vanhoja tauluja ja yleistä romua. Niissä käydään harvoin, ja minulla on niihin avain kirjallisuustieteen ajoiltani.

Istuin epämukavassa nojatuolissa lattiaan piirtämäni heksagrammin keskellä ja yritin meditoida. Kun sotkee päätään riittävästi, saavuttaa ekstaattisen deliriumin, autuaan tilan josta pyhät miehet ja profeetat ovat kautta historian paasanneet. Minä vaan en ollut vielä lähelläkään tätä tilaa, ja oloni oli yksinkertaisesti pahoinvoiva. Maanantain vastaisena yönä juomani koiran veren maku ei ollut suostunut katoamaan suustani, niveleni olivat jäykät samassa asennossa istumisesta ja unenomainen tunne siitä, etten ollut aivan oma itseni ei mennyt pois. Jos nukuin, näin vain sekavia painajaisia. Nikotiininkaipuu oli vaimentunut taustalle kaikkien muiden epämukavuuksien vaatiessa enemmän huomiota. Anne oli jo totuttanut minut tupakoimattomuuden tuskaan, muut piinat olivat uusia.

Pahemminkin on joskus mennyt, toistelin itselleni aina välillä. En muistanut yhtään nimenomaista kertaa milloin asiat näin olisivat olleet, paitsi ehkä joskus vuosia sitten Kievissä Natashan kuoltua. Tällä kertaa olin sentään tavallaan itse valinnnut kohtaloni, ja tieto siitä, että voisin koska tahansa lähteä pois oli eräänlainen lohtu.

Itsensä kiduttaminen on addiktiivista, vähän samalla tavoin kuin masennus tai ryyppääminen. Kun sen kerran aloittaa, siitä on vaikea päästä irti. Yön hetkinä olin miettinyt, mitä jos en koskaan enää poistuisi loitsukehäni sisältä, vaan jäisin sinne paastoamaan kunnes valaistuisin tai kuolisin nälkään. Halluisia ja hourivia ajatuksia kaikki, mutta houkuttelevia.

Ilman musiikkia tekemäni rituaali ja sen jälkeiset 60 tuntia olisivat varmaan syöneet mielenterveyttäni. Olin säästellyt soittimeni akkuja ja yrittänyt kuunnella jotain mitä en normaalisti kuuntelisi, kaikki osana yritystä kätkeä aurani maailmalta. Vältin vanhaa rokkia ja funkkia, kuuntelin klassista, jazzia tai new age -moskaa. Olin asettanut itselleni aikarajan, ja tahdoin noudattaa sitä.

Puhelimeni herätyskellon soidessa olin puoliunessa. Nousin ylös samantien, jäykkä kroppani valitti mutta viis veisasin siitä. Leikkasin liitukuvioon aukon ja hoipuin kylpyhuoneeseen. En tiedä, miksi Juslenian kellarista löytyy suihku, mutta en valita; sillä hetkellä peseytyminen tuntui siunatulta. Söin eväideni loput, ajoin partani, venyttelin niin paljon kuin pystyin, puhuin itsekseni tottuakseni taas omaan ääneeni, poltin yhden (vain yhden!) savukkeen.

Olin ulkona kehästä. Oli keskiviikko, kello oli melkein kaksi. Jos ideani oli toiminut, se olisi toiminut tähän mennessä. Kiipesin ylös kellarista kunnes puhelimeni kenttä palasi, ja soitin Sadulle. Valinta oli helppo: tiesin, että hän ei ainakaan ollut Sakarin käskyläinen, ja kaikki muu oli irrelevanttia.

Lyhyt puhelinkeskustelu löi minuun kuin moukari. Melkoinen joukkue oli viime yönä käynyt Sakarin kimppuun ja yrittänyt tappaa hänet. Oliko katoamiseni aiheuttanut tämän reaktion? Mitä olin oikein saanut aikaan? Anne oli samassa paikassa kuin Satukin, Raatihuoneen talolla, kellarissa. Lähdin liikeelle.

Ulkona auringonvalo pisti silmiini, mutta silti toivotin sen tervetulleeksi. Tällä hetkellä se oli tärkein suojani yön mörköjä vastaan. Olin maagisesti heikko kuin lapsi, karmisesti karkuteillä, kabbalistina kadotuksen pertaalla. Ajatus isän vanhaan taloon astumisesta kylmäsi, mutta onnekksii se ei ollut suunnitteillakaan.

Satu, Anne, Marko ja Taru-niminen keiju löytyivät kellarista. Keijut näyttivät piestyiltä ja puolikuolleilta, Anne oli fyysisesti ehjä mutta henkisesti aivan hajalla. Otin hänet syliini ja lyhyen hetken ajan unohdin kaiken muun.

Noin kahtakymmentä sekuntia myöhemmin syyllisyydentuntoni saivat minut kiinni, ja aloin tentata Sadulta kuvausta tapahtuneesta. Ilmeisesti kuolemani lavastus oli tosiaan mennyt täydestä, mutta Sakarin kimppuun käyminen ei ainakaan suoraan ollut seurausta siitä. Kyseessä oli Venlan juoni, mutta se oli räjähtänyt silmille. Keijut ja Anne olivat saaneet melkoisen tujauksen Sakarin verta, ja Kati-ihmissusi oli roudannut heidät tänne. Selvästi Kati oli sopeutunut olemukseensa sitten Rymättylän keikkamme, ja tämä oli valopilkku tilanteemme pimeydessä.

Kaikki muut asiat olivatkin sitten päin helvettiä. Anne kertoi etsineensä minua kaikkialta, Turusta keijujen taikapeilien avulla ja Helvetistä Julius-nimisen okkulttidiilerin metkuilla. Koetin selittää hänelle miksi olin lavastanut kuolemani, samalla kun muuta väkeä vilahti paikalla. Joel, J:n entinen avustaja, nyttemmin Venlan (?) ghouli, ja Kati, joka näytti olevan okei. Sadulla ja Tarulla oli käynnissä projekti korjata pääsiäisenä alkanut keijuongelma, lepyttää nukkumatti ja tehdä ties mitä. Hyvä, onnea matkaan vaan, mutta minulla oli oma hommani.

Otin Annen syrjemmälle, ja kerroin hänelle hänen päässään olevasta enkelin varjosta. Sitten kutsuin varjon esiin, ja pyysin sitä kertomaan Annen tunteista viime aikoina.

Varjon selonteko oli kuristava. Anne oli ahdistunut katoamisestani, mutta hän silti luotti Sakariin ehdottomasti, ei tuntenut vihaa tai raivoa tätä kohtaan. Ja eilisillan jälkeen tyttöni oli ilmeisesti saanut uuden annoksen saman pellen verta. Ote oli nyt entistä lujempi.

(Eilisillan tapahtumat kuulostivat täysin päättömiltä; vaikutti siltä, että Sakari oli suunnitellut koko jutun, ja että mitä erimielisyyksiä hänellä ja Venlalla olikin, heillä oli myös yhteisiä intressejä. Ehkä keijuja vastaan tai jotain?)

Silti. Anne, voi perkele ja koko sen hovi. Olisin toivonut, että Sakarin väite olisi pitänyt paikkansa - ettei kierolla vampyyrilla olisi rakkaan suloisen tyttöni mieleen kuin hienoinen vaikutus, mutta näin ei selvästikään ollut. Kaikista Annen tunteista huokui sokea luottamus Sakaria kohtaan.

Minua oksetti. Ei mustasukkaisuuden vuoksi, ei koska koin menettäneeni Annen. Ei, syynä oli yksinkertaisesti taas se vapaan tahdon raiskaus jonka Sakari oli tyttööni kohdistanut. Hänen arvostelukykynsä oli mennyttä. Hänestä oli tehty sätkynukke.

Pakotin itseni tekemään jotain jotten huutaisi. Satu ja Taru tarvitsivat painajaisenpoistoprojektiinsa pullon, joka aina täyttyi. Annekin näki painajaisia. Lassella oli aina täyttyvä pullo. Lähdin käymään hänen luonaan.

Myös Helena oli paikalla Lassen asunnolla. En ollut nähnyt kumpaakaan aikoihin; Kreikanmatkan venymisen seurauksena olin täysin ulkona Näkymättömän piirin puuhista. Tällä hetkellä en niihin kuitenkaan edes ehtinyt puuttua, kiinnostukseni oli muualla. Rupattelimme teen ääressä hetken. Lassekin oli kuullut huhun kuolemastani, ja myös henkiinheräämisestäni. Anne oli sitten ilmoittanut Sakarille heti kun oli minusta kuullut...

Lasse oli unohtanut Helenan olemassaolon. Syöpälääkkeen sivuvaikutuksia? Helena tuntui syyttävän minua koko lääkkeen toimittamisesta isälleen, ja oli hänellä tavallaan syytäkin. En kuitenkaan jaksanut juuri nyt ottaa vastaan syytöksiä. Yritin vakuuttaa Lassea luopumaan pullosta, mutta pullo oli toimitettu turvaan muualle, ilmeisesti Helenan toimesta. Totutulla keijulogiikan tuntemuksellaan Lasse toimitti minulle korvaavan pullon ja myös toisen keijujen kaipaaman esineen. Kaipa ne toimivat, tosin mutisin jotain siitä, että jos ne eivät täyttäisi tarkoitustaan, olisin hyvin penseä. En kertakaikkiaan jaksanut olla diplomaattinen.

Lasse ja Helena kävivät tuomassa tavarat keijukellarille. Kuulemma paikalla oli eilen järjestetty oikeat keijujuhlat, ja paikalla oli ollut myös Lassen ex-vaimo Maria. Makeeta. Lassen ja Helenan poistuttua paikalle jäivät vain minä, Satu ja Taru, joten esitin heille yksinkertaisen kysymyksen: jos lähtisin murhaamaan Sakaria, vastustaisivatko he, vai auttaisivatko kenties. Ajatus Sakarin lähettämisestä tuonpuoleiseen sai innostuneen vastaanoton, hyvä. Ainakaan nämä kaksi eivät asettuisi tielleni poikkiteloin ja ehkä, jos onneni vaikkapa kääntyisi, saisin heiltä jopa apua. Ainakin Sakari oli aiheuttanut heille rutosti harmia menneisyydessä. Kerroin heille, että Anne oli Sakarin ghouli, ja tämän vuoksi Sakarin oli kuoltava.

Emme kuitenkaan ryhtyneet murhajuonien punomiseen vielä siltä istumalta. Keijujen illaksi kaavailtua rituaalia varten tarvittiin vielä yhtä puuttuvaa osaa. Se osa oli Johannan oikea nimi, jonka hän oli unohtanut kauan sitten. Johannakin ilmestyi paikalle auttamaan asian pohtimisessa. Jotenkin nimi liittyi tuleen, ja porukka päätti lähteä kirjastoon penkomaan.

Minä sain soiton Julius-nimiseltä sekatavarakauppiaalta, joka tahtoi tehdä kanssani diilin. Rokkarin näköinen kaveri oli päältäpäin ihan mukavan oloinen, mutta kun hän alkoi puhua, haistoin haudatun koiran. Hän tarjosi minulle sopimusta: hän poistaisi Sakarin siteen Anneen, ja minä jättäisin Sakarin rauhaan. Kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Lupasin miettiä asiaa. Julius sanoi itse tahtovansa vain sielunsa takaisin, ja uskovansa että minun kanssani hyvissä väleissä oleminen avaisi hänelle tulevaisuudessa mainioita kontakteja. Ehkä niinkin. Toisaalta yhtä monelle tyypille minun mainitsemiseni varmaan on nopea keino saada potkua persuksilleen.

Olin unohtanut savukkeeni takkini taskuun. Ulkona oli liian kuuma makuuni, taivalsin takaisin keijukellarille, mutta halu polttaa oli kadonnut. Elimistöni oli aivan sekaisin. Sitten ulkoa kuului hirveää möykkää ja avunpyyntöjä.

Energiattomasti kipusin kellarin portaat ylös, ja leukani loksahti. Johannan kädet olivat ilmiliekeissä, ne leimusivat kirkkaudella johon ei voinut katsoa suoraan, ja hänestä huokui kuumuutta. Tuli ei näyttänyt vahingoittavan häntä, ja hän näytti olevan suunnattoman riemuissaan. Ilmeisesti hänen nimensä oli sitten löytynyt. Atur, hän oli Atur, persialaisten uudelleensynnyttävä tuli, zarathustralainen henki tai jotain sinne päin.

Hänen tulensa myös houkuttelisi paikalle joka ainoan uteliaan sielun kymmenen kilometrin säteellä. Yritimme sammuttaa liekkejä, ja lopulta onnistuimme. Piirsin hänen kämmeniinsä veden riimut siinä toivossa, että ne hidastaisivat uutta leimahtamista. Sitten istuuduin puhelemaan hänen kanssaan.

Johanna säteili energiaa ja itsevarmuutta, ja voimaa, valtavasti voimaa. Hänestä oli kerralla tullut yksi kaupungin mahtitekijöistä. Mietin, voisiko hänetkin värvätä murhaamaan Sakaria, mutta en ollut asiasta vielä varma. Sadulla ja Tarulla oli syytä vihata vampyyria, Johannalla taas ei. Enkä oikeastaan ollut muutenkaan varma hänen aikeistaan.

Johonkin muuhun hänestä kuitenkin olisi. Tenkassa asuva Nirgo oli tulen pappi, ja Atur oli tulen henki. Jos nämä kaksi saisivat keskustella, voitaisiin Nirgo ehkä suostutella jättämään Tenkka - edes kuukaudessa Näkymätön piiri ei ollut pystynyt tähän. Ehkä. Ainakin Johanna halusi mieluusti puhua Nirgon kanssa.

Kaikki palat olivat nyt paikallaan, joten Kati, Satu ja Taru lähtivät suorittamaan rituaalia loppuun ennen kuun nousua. Hyvä näin, ehkä painajaisista ja pahasta onnesta päästäisiin viimein eroon. Minä, Susa ja Anne istuimme kellarissa, mutta se alkoi ahdistaa minua. En ollut syönyt kunnolla kolmeen vuorokauteen, olin ollut maan alla aivan tarpeeksi, joten päätin lähteä kävelylle. Anne tuli mukaan.

Poimin vegeburgerin Tuomiokirkon viereiseltä grilliltä ja astelin Annen kanssa jokirantaa pitkin. Me juttelimme. Oloni oli aivan skitsahtanut. Olisin tahtonut olla aivan muualla - Anne oli vihollisen kätyri, ja jatkuvasti hänen puhuessani tunsin että kerroin vain Sakarille aikeistani. Mutta Anne oli myös Anne, ja tahdoin olla hänen seurassaan.

En yrittänyt salata inhoani Sakaria kohtaan, en yrittänyt edes salata murha-aikeitani. En ehkä ole rehellinen ihminen, mutta en myöskään halunnut olla kiero. Annen kuului tietää mitä aioin. Jos Sakari saisi samalla tietää...

... no, ehkä minulla on vain kuolemankaipuuta tai jotain. Tai ehkä toivoin, että Sakari ilmestyisi jostain ja tekisi minustakin ghoulinsa. Sitten voisin unohtaa kaikki huoleni, olla ikuisessa pöllyssä yhdessä Annen kanssa ja rakastaa häntä ja Sakaria. Olisin onnellinen kuin pelastettu kristitty.

Aivan varmasti.

Anne-kulta. Meidän hölmöilymme ja paksupäisyytemme yhdistelmä tuhoaa vielä meidät molemmat. Eikä matka alas ole edes mikään helppo vapaa pudotus, ennen pohjaan osumista me kolhimme itseämme vielä moneen töyssyyn.

Jos olisin fiksu, nostaisin kytkintä, painuisin huitsin vittuun tästä älyttömästä kaupungista, ja tulisin takaisin viiden vuoden päästä. Mutta Anne tarvitsee apuani, tiesi hän sen tai ei. Jonkun pitää vapauttaa hänet. Minun pitää leikkiä ritaria valkeassa Hondassa. Mikään rooli ei sovi minulle huonommin. Ja Anne, johon rakastuin juuri, koska hän oli itsenäinen, omapäinen ja vähintään yhtä itsetuhoisen utelias kuin minäkin, sopii vielä huonommin pelastettavaksi prinsessaksi.

Keijut saivat rituaalinsa tehtyä. Parin päivän päästä olisivat Niinan häät. En ollut päässyt Provinssirockiin. Oli aika lähteä muutamalle lasilliselle. Huomenaamulla alkaisin rakentaa itseäni uudelleen maagiksi.

//

Tulevaisuudensuunnitelmia:

* Tarkkaillaan painajaisia ja huonoa onnea. Jokohan ne suostuisivat vähitellen loppumaan?

* Käyn Niinan häissä, tuli niistä sitten millainen fiasko tahansa. Jos Makkosta tai hänen agenttejaan näkyy, kysyn mitä miekkonen aikoo - lähinnä, onko hän joskus tulossa takaisin kaupunkiin?

* En tee diiliä Juliuksen kanssa. En luota mieheen, hänen tarjouksensa on lliian houkutteleva, enkä sen jälkeen voisi uskoa siihen, että Anne todella olisi oma itsensä. Minun on hoidettava Sakari itse.

* Järkätään Nirgon ja Aturin tapaaminen. Suostutellaan, lahjotaan tai jotakin Nirgo lähtemään pois Tenkasta. Tarjotaan hänellle vaikka hienoa patsasta jossa olla ja spekuloida, tai jotain.

* Aletaan puhdistautua katoamistempun jäljiltä. Ruokavalio palautetaan kosheriksi, paastotaan ja tehdään muita kabbalistisia korjausaskelia. Mitenkään fanaattinen mä en näiden kanssa ole. Optimistinen tavoite on että jos vaikka sitä elokuun puoliväliin mennessä uskaltaisi taas alkaa pitää itseään jonkinlaisena kabbalistina, ja ehkä syyskuussa uskaltaisi ensimmäistä kertaa testata vanhaa taloakin. Jos ei vielä onnistu niin sit ei...

* Operaatio Sakarin surma lähtee käyntiin. Tästä pitää neuvotella Sadun ja ehkä muidenkin mukaan värvättävien kanssa. Tarkat detaljit on vielä epäselviä. Johanna mainitsi, että uudelleensyntymän tulta ei pidä käyttää tappamiseen, mutta ehkä tulesta voisi olla jotain apua tähän. Tahtoo kirjastoon lukemaan aiheesta... mutta kun ei uskalla.

* Haluaisin myös lukea siitä rituaalista, jonka katras oli tehnyt tiistai-iltana Sakarin pään menoksi. Vaan kun oma kirjasto on edelleen multa suljettu, taidan yrittää pyytää Lassen apua.

Kari / Pimeyden maailma 10.5: lauantai, 6.8. 2005

SGIEBELGERB

Ei mainoksia, ilmaisjakeluita tai kulttien keräyksiä. Ei vastaanottoa
kenellekään, jonka nimessä esiintyy sana "Korppi" millään kielellä.

Ovisummerin pärinä enemmänkin raastoi kuin napsautti minut hereille. Vilkaisin kelloa: seitsemän jotain. Kuka sadisti minua tähän aikaan häiritsisi? Ja miksi makasin patjallani täysissä pukeissa?

Ovelta sisään hyppäsivät Anne ja Susa. Annen puhetulva oli kaataa minut selälleni, ja pitkän tovin uskoin olevani edelleen unessa. Jutut lohikäärmevauvasta aamuvarhaisella eivät olleet kaikkein todentuntuisimpia, oma fiilikseni oli kuin krapulainen, mutta suussa ei maistunut alkoholi. Olin käynyt nukkumaan kiltisti kirja kainalossa yli kuusi tuntia sitten, miksi minun oloni siis oli kuin viikon vanhalla lasagnella?

Susa sanoi jotain aurastani. Välähdyksenomaisia kuvia viime yöstä palasi mieleeni. Olin ollut liikkeellä jonkun kanssa - tuntemattoman naisen. Asunnossani oli vaatteita, joissa oli palojälkiä. Uuden kämppäni tyhjyydessä ne pistivät silmiin. Mitä ihmettä täällä oikein oli tapahtunut?

Pikainen aamiainen Aschanilla auttoi minua kokoamaan ajatukseni. Anne oli viettänyt yönsä keijumaassa ja toiminut ottoäitinä lohikäärmeenpoikaselle, samalla kun hänen sisällään ollut enkeli oli koettanut vapauttaa Susan päänsä painosta. Anne oli ilmeisesti jostain täysin omituisesta syystä saamassa keijumaisia piirteitä itselleen - hän alkoi vähitellen muuttua varsinaiseksi okkulttisten voimien kohtauspaikaksi. Susa taas kertoi Liisa-nimisen vampyyrin saapuneen kaupunkiin. Liisa oli Daturon ottotytär. Liisa tahtoi varmaan tietää mitä oli tapahtunut. Liisa oli luultavasti kysynyt minulta.

Poistuin kahvilasta Lassen kellariin. Hienoinen syyllisyydentunto paikan käyttämisestä vaivasi minua, mutta mitään muutakaan keskustassa sijaitsevaa rauhallista pyhättöä minulla ei oikein ollut. Kuluneen viikon aikana maaginen huono karma oli ollut vähitellen jättämässä minua, ja uskoin pienten rituaalien kokeilemisen olevan turvallista.

Kahta rituaalia myöhemmin istuin voipuneena kellarin nurkassa ja koetin hieroa raajoihini elämää. Loitsut olivat onnistuneet, mutta heti kehät murrettuani tajusin, että olin heikko ja henki ei kulkenut. Minussa oli jotain pahasti vialla. Taikani olivat myös kertoneet, mistä oli kysymys. Elimistössäni oli vampyyrin verta, eikä aivan vähän.

Olin juonut yöllä vampyyrin verta.

Loitsujen aiheuttama huonovointisuus kulki koko sieluni läpi. Oli mahdotonta erottaa, mikä oli fyysistä ja mikä oli henkistä. Näin ei koskaan pitänyt käydä. En ole näin varomaton, en ole näin huolimaton. Minähän olen okkulttinen jonglööri, minä olen legendaarinen vaikeuksista luistaja, arkipäivän Hämähäkkimies tupakan ja pitkän rotsin kanssa. Minä olen niin kiero, ettei luotikaan satu. Minä. En. Ole. Minkään. Verenmijän. Sätkynukke.

Jos toistelisin tuota litaniaa riittävästi, alkaisin ehkä uskoakin siihen.

Ajatus verikahleesta oli hirvittävä. Miten paljon olinkin sitä inhonnut Lassessa tai Annessa, vielä enemmän se kammotti minussa itsessäni. Se hyökkäsi kaikkea sitä vastaan joka olin, kaikkia niitä piirteitä joiden avulla määritin itseni. En tahtonut olla kenenkään orja, en kenenkään määräiltävissä.

Ei ihme, ettei magia sujunut. Sefiroottiset voimat näkivät tapahtuneen vähintään yhtä suurena petoksena heitä kohtaan kuin minä koin sen hyökkäyksenä. Varmaan sain tehtyä loitsuni vain luontaisen kierouteni ansiosta tai jotakin.

Ulkona satoi kaatamalla. Palasin tyhjään asuntooni, ja savukkeen ja suihkun jälkeen soitin Lasselle. Kerroin lyhyesti tilanteeni ja pyysin apua. Minun olisi tehtävä Liisalle sama asia kuin hänen ottoisälleenkin. Ensin hänet pitäisi löytää. Vanhanaikainen Liisa majailisi varmaan jonkin vanhan rakennuksen kellarissa, joten otin Lasselta sopivan luettelon keskustan vanhoista paikoista.

Soitin Annen auttamaan mestojen koluamisessa. Lamaannus alkoi väistyä, mutta tilalle tuli huimaava epätoivo. Jos Liisa oli juottanut minulle vertaan, hän oli varmaan myös kuulustellut minua. Se tarkoitti, että hän tietäisi Daturon kohtalon, tietäisi aikeemme selvitä Helsingin tiedusteluista, tietäisi meidän kaikki suunnitelmamme. Ja hän oli läheisissä väleissä Helsinkiin. Jos hän saisi sanan heille, se olisi loppu. Minulle, Annelle, Lasselle, ja varmaan kaikille jotka me tunnemme. Meidän aikeemme tällä hetkellä eivät kestäneet minkäänlaista tarkastelua.

Onneksi Liisa oli vanhanaikainen, eikä käyttänyt sähköpostia tai puhelinta. Jos hänet löydettäisiin tänään, asiat voisi korjata. Se vaatisi taas yhden murhan.

Raatihuoneen kellarin oven mystisten jälkien tutkiminen johti taas heikottavaan oloon. Olin saanut Lasselta jotain sekavia tekstiviestejä, joiden perusteella menin Annen kanssa kirjaston lähelle yhyttääkseni hänet. Lassella oli mukanaan valkoisiin vaatteisiin pukeutunut hassun näköinen nuori tyttö. Kun Anne näki tämän, hän kiljahti riemusta ja halasi tätä. Tyttö oli lohikäärmeenpoikanen hänen unestaan.

Jos muu tilanne ei olisi ollut niin ahdistava, olisin nauttinut seuraavan parin tunnin absurdiudesta täysin siemauksin. Kävimme Susan ja lohikäärmeenpoikasen (joka sai nimekseen Ti-ti-uu) kanssa syömässä. Ti-ti-uu oli päätynyt Lassen ovelle ilmeisesti aiemmin näkemämme keijuennustuksen mukaan - "dragon at a wizard's door" tosiaan. Pastapaikan pitäjä väitti isäni käyneen myös syömässä, mutta toivoin hänen erehtyneen. Joachim Sgiebelgerb ei ollut tyyppi joka tulisi kummittelemaan 15 vuotta kuolemansa jälkeen, toivottavasti ei vaikka minä näyttäisin lopullisesti lipsahtaneen kaikkien kabbalististen traditioiden ulkopuolelle ja muuttuisin ghouliksi.

Päivän aikana kävi ilmi, että kaikki tuntuivat tahtovan Liisan pään vadilla. Susa, Sakari, jopa Julius. Ti-ti-uu paikansi meille kolme paikkaa joissa asuu suuri pahuus ja joissa tämä vampyyri voisi olla - ja yllättäen yksi oli talo jossa minä asuin. En näköjään vaan voi voittaa asuntomarkkinoilla. Palaneet vaatteet kotonani jättivät minut aprikoimaan, olisikohan Liisa voinut jäädä auringon yllättämäksi kotonani, ja livahtaa kellariini. Meillä ei kuitenkaan ollut valoja tai aseita tutkia paikkaa.

Puolalanmäki ja Vartiovuori olivat niinikään vesiperiä, ja jälkimmäinen viimein vakuutti minut siitä, että magian tekeminen olisi hyvä jättää auraltaan puhtaammille vähäksi aikaa - mutta jotain pahaa siellä oli ainakin ollut. Annen lähtiessä tapaamaan Sakaria sain viimein Lassen ylipuhuttua hypnotisoimaan minut. Menimme hänen luokseen, ja hän näytti yhtäkkiä saavan muistiinsa aukon. Hän ei muistanut mitään kahden tunnin harhailustamme kaupungilla.

Onneksi olimme käyneet ostoksilla Partiovarusteessa, ja näytin hänelle, että hänen kynälampussaan oli nyt polttimo, joka aiemmin oli ollut rikki. Hänen muistinsa tila huoletti minua, enkä tiennyt mitä sille voisi tehdä, mutta se ei ollut ongelma joka söisi meidät auringon laskettua. Liisa oli. Niinpä koetin rentoutua, ja vajosin hypnoosiin.

Tavallisesti en usko olevani kovin suggestioaltis, mutta kuitenkin Lasse sai kaivettua päästäni ulos jotain viime yön tapahtumista. Hypnoosi tarjosi minulle hetken lepoa, ja sen jälkeen olo oli hieman skarpimpi. Olimme olleet Vartiovuorella, jossain vaiheessa Liisa oli pudottanut käsilaukkunsa, kenties vuorelle. Ehkä se olisi yhä siellä. Mutta mitään hyötyä siitä ei välttämättä olisi.

Sakari oli jättänyt pari päivää sitten huostaani järeitä vampyyrintappovälineitä. Olin tietysti varastoinut ne Lassen kellariin, ja nyt kävin hakemassa yhden niistä sieltä. Vaarnapyssyllä saattaisi olla Liisaan riittävän pysäyttävä vaikutus, ja auringonvalo varmaan voisi viimeistellä sen mitä puu aloitti. Vaan pystyisinköhän edes ampumaan Liisaa? Pystyin tuskin edes ajattelemaan selkeästi.

Tulin etäisesti tietoiseksi siitä, että koko aamupäivän olin vain säntäillyt ympäriinsä vailla mitään järkevää suunnitelmaa. Osittain se oli varmaan paniikin syytä, mutta se saattoi johtua myös verikahleen alusta. Jokin osa tajuntaani ei takuulla tahtonut minun tekevän mitään Liisaa vastaan...

Sitten Susa kertoi Annen ja Sakarin olevan kaupungin virastotalon takana, ja Annen olevan aika hajalla. Syöksyin sinne vikkelästi. Anne lojui nurmikolla, Sakari lymyili varjoissa pensaikossa. Ilmeisesti muutos keijumaisempaan suuntaan oli jo vaikuttamassa: Anne ei voinut olla Sakarin lähellä. Kaiken synkkyyden läpikin tämä tuotti minulle häijyä vahingoniloa, ja koin oloni hieman halpamaiseksi sen vuoksi. Etenkin kun Sakari oli ilmeisesti täysillä mukana hankkeessa etsiä ja tuhota Liisa. Tähtitorninmäellä aistimani pahuus oli ilmeisesti ollut yksi Sakarin piilopaikoista, ja hän kertoi sen auliisti.

Ehkä Sakari ei ollutkaan niin läpeensä paska tyyppi.

Puimme hetken ajan suunnitelmiamme. Julius tahtoi myös Liisan, ja me emme halunneet hänen sekaantuvan asioihin. Sakari pakeni maan alle, Anne ja Ti-ti-uu lähtivät hämäämään Juliusta, minä ja Susa otimme aseet ja lähdimme Liisan mahdolliseen lymypaikkaan.

Vesiperä - ei minun kellarissani. Turvauduimme lopulta Juliukseenkin, näytimme hänelle palaneita vaatteita ja selvitimme, voisiko hän haistaa niiden haltijasta jotain. Ei mitään uutta.

Viimeisenä mahdollisuutena matkasimme Tähtitorninmäelle. Tarkistimme varmuuden vuoksi Sakarin piilokolon, mutta mielipuoli oli räjäyttänyt siellä valtavan määrän napalmia ja tuhonnut kaiken mitä siellä olisi saattanut olla. Paikka oli hävityksen kauhistus, ja palautti mieleeni sen, että pohjimmiltaan Sakari oli kuitenkin pelokas psykopaatti vailla suhteellisuudentajua. Kuka hullu virittää kauko-ohjattavia pommeja kaupunkiasunnolleen?

Päivänvaloa oli jäljellä vielä joitain tunteja. Jossain mäellä oli - ehkä - Liisan käsilaukku. Ja jos elämä toimisi kuin elokuva, sieltä löytyisi ehkä jotain hyödyllistä, jotain jolla voisimme kääntää tilanteen eduksemme. Jos. Oljenkorsia, mutta muutakaan ei ollut.

Mäki oli täynnä muitakin korsia. Polkuja oli lukematon määrä, umpeenkasvanutta tiheikköä sen varrella valtavasti. Jos tänne jonnekin oli pudonnut laukku, sitä ei löydettäisi kuin ihmeellisellä onnella. Ei ennen pimeän tuloa. Eikä ihmeellistä onnea tänään ollut.

Lopulta en jaksanut enää turhalta tuntuvaa etsintää. Istuin Annen syliin puhelemaan. Pian kaikki saattaisi olla ohi, meidän pitäisi paeta eri suuntiin, kaupunki olisi jätettävä jos Liisa saisi tietonsa helsinkiläisille. Annen sisällä keijuluonto ja ghoulius alkaisivat pian käydä todellista taistelua, ja minä tiesin kumman toivoisin voittavan.

Ajatus siitä, että olisin itse sivussa kärsinyt yhtä kovan tappion jäyti minua. Mutta pakotin sen pois mielestäni. Ehkä en tällä hetkellä ollut maagi, tai oman itseni herra, mutta ei Liisakaan minua saisi tottelemaan jos pysyisin kaukana hänestä. Veren addiktiivisuus ei minua liikuttanut - minkä tahansa addiktion voi aina korvata suurilla ongelmilla ja tarpeella juosta henkensä edestä. Jos olin pystynyt elämään aina välillä kuukausia ilman tupakkaa, ei veri voisi olla sen pahempi juttu.

//

Tulevia aikeita:

* Kun Liisan aave tulee vastaan, varsinainen kivi putoaa Karin sydämeltä. Ei enää verikahletta. Magian tekeminen ei kyllä taida varsinaisesti onnistua vielä vähään aikaan, ainakin joitain viikkoja kai menee veren puhdistumiseen, ja sitten voi ehkä alkaa taas tehdä kosher-korjauksia.

* Kaivetaan esiin kirjallisuutta tapauksista, joissa keiju on saanut vampyyrin verta, ja etsitään keinoja auttaa Annea selviämään tästä sisäisestä tappelusta, vieläpä siten että ghoulius palaa pois. Keijujen kanssa voin elää, ne ovat vain arvaamattomia ja vaarallisia, ja sellainenhan tyttöni on muutenkin.

* En tee oikeasti yhtään magiaa. En tee edes aamuisia puhdistautumisrituaaleja, koska niillä saattaa olla jotain vaikutusta nykyiseen olomuotoon. Niin vastenmielistä kuin se onkin, tällä hetkellä taitaa olla hyödyllistä olla revenant. Tosin jos en joudu menemään Helsinkiin, aloitan uudestaan aamu- ja iltarituaalit.

* Varaudun henkisesti siihen, että joudun lähtemään Annen asemasta Johannan ghoulin roolissa Helsinkiin tapaamaan oikeita vampyyreja. Tämä hirvittää hieman, mutta vaihtoehtoakaan ei taida olla.

Kari / Pimeyden maailma 11: perjantai 19.8.

Aamurituaalini oli sattunut, kuten edellisinäkin neljänätoista päivänä. Kaksi viikkoa yliluonnollisen voiman ja kestävyyden kanssa olivat jotakuinkin riittäneet minulle. Kyky piestä nakkikioskin jonossa kenet tahansa ei riittänyt korvaamaan eroa maagisista taidoistani. Koin itseni avuttomaksi ja heikoksi, ja vaikka olin koettanut viettää päivän meditoimalla, olin äärimmäisen hermostunut.

Anne ilmestyi ovelleni saattaakseen minut Helsingin junaan. En halunnut lähteä, hän ei toivonut minun lähtevän, mutta kuten pesunkestävä ääliö ikään olin kuitenkin menossa. Minun piti yhyttää Aurora ja Sini stadissa. Olin ideoinut meille erinomaisen tarinan joka syöttää Helsingin verenimijöille Daturon kohtalosta. Jos se ei kelpaisi, olisi varasuunnitelma juosta lujaa. Johanna oli kuumeessa kotonaan eikä tulisi mukaan. Ja taivaalla oleva täysikuu teki hänestä joka tapauksessa aika vauhkon.

Ensimmäinen vastoinkäyminen käveli luoksemme pukeutuneena mustaan pitsiin, röyhelöihin ja korkokenkiin. Se mitä Liisasta oli jäljellä oli palannut kummittelemaan, vaikka olin toivonut sen jo poistuneen. Ei moista tuuria. Liisan haamu liimautui kiinni minuun kuin iilimato, ja tivasi minulta tietoa Daturon kohtalosta. Testasin peitetarinaamme häneen, mutta kovin paljon kiinnostusta hänen huoliinsa minulla ei ollut. Tyttö oli juottanut minulle vertaan ja sitten jotenkin päässyt hengestään - en tiennyt miten, mutta nähdäkseni hän oli vain saanut mitä kerjäsikin.

Asemalla olin menossa ostamaan lippua junaan kun Susa soitti epämääräisen varoituksen. En käsittänyt siitä paljonkaan - jotain ansasta ja implanteista Helsingissä - joten tarkistin Sakarilta, oliko suunnitelma jotenkin muuttunut. Ja olihan se. Ei kenenkään yllätykseksi Sakari, tuo urhea riskinottaja ja peloton suunnitelmien toteuttaja, päätti heti Susan kanssa juteltuaan että minun ei nyt kuuluisi lähteä tapaamaan stadin vampyyreja. Ei tämä minua varsinaisesti harmittanut.

Anne suuntasi Johannaa tapaamaan, minä jumiuduin Liisan seuraan. En omasta tahdostani, vaan koska hän ei ilmeisesti päässyt muutamaa metriä kauemmaksi minusta ja koska minulla ei ollut resursseja katkaista kummittelua loitsulla. Asuntoni maagiset suojaukset olivat syvältä - juhannuksesta alkaen loitsintakykyni olivat olleet viemärissä - joten Liisa seurasi minua kotiin.

Olisi vähättelyä sanoa, että me emme pitäneet toisistamme. Minusta Liisa oli malliesimerkki vittumaisesta ja ylimielisestä vampyyrista, joka oli ollut erossa inhimillisyydestä niin kauan että hän oli täysin sosiopaattinen toisten kärsimysten tai mielihalun suhteen ja suhtautui ihmisiin kuin yksinkertaisiin mutta vaarallisiin leluihin. Täsmälleen samanlainen vainoharhainen asenne kuin Sakarilla siis. Liisa taas oli ymmärrettävästi katkera minulle, koska olin tappanut hänet. Vai olinko? Minulla ei lopulta ollut tästä aavistustakaan. Selitin Liisalle jotain älyttömästä kasasta suojausloitsuja joita olin kasannut ympärilleni. Täyttä pötyä, kuka ihme muka sellaisia jaksaisi ylläpitää? Onneksi tyttö ei tiennyt magiasta mitään.

Kerroin aaveelle tekaistua tarinaa miehestä nimeltä Rauli Minn, joka oli murhannut Daturon ja jonka Turun vampyyriruhtinas, tuo salaperäinen Vanhin, oli lähettänyt herransa tykö. Veikkasin Liisan jääneen kummittelemaan koska hän ei vielä tiennyt mitä Daturolle oli tapahtunut, ja toivoin, että jos antaisin hänelle tyydyttävät vastaukset tähän, hän vaan haihtuisi. Kun se ei toiminut, yritin ylipuhua häntä katoamaan. Hän oli kuollut ja hänestä oli jäljellä vain audiovisuaalinen harha; useimmat tajuaisivat, että se olisi oikea aika heittää pyyhe kehään. Liisa väitti sitkeästi vastaan ja ilmoitti, ettei ikinä luovuttaisi. Minun oli pakko vastahakoisesti myöntää, että tytöllä (vanhalla naisella?) oli hyvä asenne. Omaa asemaani se kuitenkin vaikeutti.

En pitänyt ajatuksesta, että minulla ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä. Tahdoin selvittää, saisinko jotenkin loitsuilla Liisalta edes hetken rauhaa. Vein hänet kellaripyhättöön ja koetin sitoa hänet heksagrammin sisään. Julmettu nivelsärky ja heikotus iski minuun pikkuruisen loitsun tekemisen jälkeen, mutta Liisa pysyi paikallaan. Hetken. Pari minuuttia. Sitten heiveröinen suojakehäni petti ja Liisa kimposi takaisin luokseni. Nykyisillä voimillani en selvästi saisi yksityisyyttä.

Liisan jatkuvan seuran vuoksi käytin iltapäiväni vältellen Johannaa. Ajattelin, että tarvittaessa voisin pyytää häntä esiintymään Vanhimpana, tuona Turun suurena ja pelottavana ruhtinaana, ja vahvistamaan Liisalle tarinani Daturosta. Siltä varalta, että Liisa jotenkin päätyisi yhteyteen Helsingin väen kanssa, olisi parasta että hänen tarinansa tukisi omaamme.

Sakari pistäytyi, ja esittelin hänet ja Liisan toisilleen. Helsingin tilanne huoletti sekä minua että Sakaria; Auroraan ei oltu saatu yhteyttä, ja Susan uhkailema ansa saattoi olla myös hänen niskassaan. Minua asia ei sinänsä suuremmin kiinnostanut - Aurora oli minulle täysin yhdentekevä elämänmuoto - mutta epäilimme, että hänen tarinansa ei tulisi sellaisenaan helsinkiläisiä miellyttämään. Jossain vaiheessa me joutuisimme kohtaamaan stadilaiset ihan oikeasti. Toivottavasti Johanna olisi siinä vaiheessa jo toimintakykyinen.

Helsingin lisäksi myös lännestä kuului uhkaavia. Sakari väitti, että jotain väkeä Tukholmasta oli tulossa Turkuun - ehkä Makkonen ja sikäläiset vampyyrikaverinsa, ehkä jotain muuta porukkaa. Sakari oletti heidän aikeidensa olevan vihamieliset. Sakari tietty oletti tätä aina, mutta jotenkin hän sai hermostuneisuutensa tarttumaan minuunkin. Kun iltalaivan saapumisaika koitti, havaitsin olevani itsekin melko huolestunut. Syitä kyllä riitti.

Mietin myös Liisan suhteen tuhoisia. Kuolleiden ei tule kulkea maan päällä, ja tämän nimenomaisen kuolleen tehtävä olisi luultavasti narauttaa minut Daturon murhaajana. Tahdoin hänet pois niskastani ja elävien mailta. Normaalisti hänen karkoittamisensa olisi ollut pikkujuttu - hän oli vain kummitus, ja varmaan jopa rabbin oppilas olisi voinut hätistää hänet tiehensä - mutta magia ei nyt vaan sujunut. Ja Lasse oli poissa maasta, Näkymätön piiri piileskeli kukin tahollaan. Mitään ei vaan voinut tehdä.

Harmini Liisaa kohtaan kasvoi, ja me sätimme toisiamme asunnossani, ilkeästi ja pisteliäästi. Meillä molemmilla oli tähän hyvät syyt - paitsi että minulla tietenkin oli parempi syy. Liisa oli käynyt minun kimppuuni primaalisen loukkaavalla tavalla, ja vaikka en muistanutkaan häntä tappaneeni (ja olinko se edes ollut minä?) olisin kyllä halunnut. Hän yritti viedä vapaan tahtoni. Hän tuhosi suhteeni Jumalaan juottamalla minulle vertaan. En ehkä usko kuolemanrangaistukseen, mutta uskon kyllä virheiden korjaamiseen, ja jos asioiden saattaminen oikeaan järjestykseen vaatii että ne sotkenut kuolee, en kyllä heiluta pasifismilippua.

Käytännössä Liisalle en mitään voinut tehdä juuri nyt, joten keskityin niihin asioihin joihin voisin vaikuttaa. Ajatus tukholmalaisista vampyyreista sai minut miettimään, voisiko Ti-ti-uun tarkkaa vainua käyttää heidän paikantamiseensa. Yritin soitella Annelle löytääkseni lohikäärmeen, mutta en tavoittanut edes Annea. Johannakin tuntui kadonneen jonnekin.

Hermostuneisuus alkoi kalvaa minua, varsinkin kun tyttöni ja kaheli kaverini pysyivät uppiniskaisesti kateissa. Vaarattomiakin selityksiä tälle olisi ollut, mutta joka tapauksessa asunnossani kykkiminen Liisan ja Sakarin kanssa oli ajaa minut seinille. Lähdimme lopulta kaupungille kiertelemään, käymään läpi vakiopaikkoja ja katsomaan, olisiko Annea tai Johannaa näkynyt niissä. Ei onnea. Ei myöskään Lassen kotona - tosin asunnon suojaukset riittivät pitämään Liisan ulkona hetken aikaa.

Palasin kotiin turhautuneena. Sakari jäi roikkumaan luokseni ja selittämään kauhutarinoitaan, eikä hyvällä ymmärtänyt lähteä. Vasta kun ryhdyin heittämään vaatteita yltäni mennäkseni nukkumaan hän oivalsi, etten enää kuuntelisi hänen juttujaan. Hän oli onnistunut jäljittämään Annen ja Johannan puhelimet Johannan asunnolle - minusta tämä tarkoitti sitä, että molemmat olivat joko peilimaailmassa tai Arcadiassa. Sakari aikoi käydä tarkistamassa Johannan kodin, ja käskin häntä soittamaan käytyään paikalla. Sitten heitin tietokoneeni näyttämään Liisalle huonoja tv-sarjoja koko yön jottei hän ikävystyisi ja alkaisi häiritä minua, ja kävin yöpuulle...

... tai yritin. Uni ei tullut. Lähetin Annelle tekstiviestin, pyysin häntä soittamaan kun hän voisi, ja lopulta hän soittikin. Hän oli Johannan luona, he olivat käyneet Arcadiassa, ja tilanne oli jotenkin outo.

Pyöräilin yo-kylään, Liisa perässä lepattaen. Johannan asunnolla minua tervehti lattiaan suolalla piirretty septagrammi ja hieman vauhkon näköinen kaksikko. Arcadianvierailun satoa oli ilmeisesti, että myös vampyyriruhtinaamme Johanna oli muuttumassa keijuksi. Tämä nyt vielä puuttui. Johanna selitti myös jotain peilimöröistä, mutta tähän en vakavissani suhtautunut; täysikuulla kaheli tulen seuraaja käyttäytyi vielä tavallistakin oudommin, ja pulma olisi huomenna ohi.

Anne vetäytyi omiin oloihinsa. Yritin puhua hänen kanssaan, mutta läsnäoloni aiheutti hänelle pelkkää päänsärkyä. Vampyyrin veri minussa teki minulle mahdottomaksi olla edes tyttöni seurassa. Toistelin itselleni, että tämä on väliaikaista, enää viikko tai pari niin ghoulivoimani ovat mennyttä ja ehkä sen myötä myös vampirismin tahra. Vaihtoehtoja en halunnut ajatella.

Sitten Sakari sai soiton Auroralta. Auroran muisti oli jotenkin sekaisin, mutta hän osasi sanoa, että helsinkiläiset eivät todellakaan olleet innoissaan pelkästään hänen tapaamisestaan, ja aikoivat seuraavana päivänä lähettää lähetystön Turkuun tapaamaan niitä ihmisiä, joiden piti olla paikalla mutta jotka eivät tulleetkaan. Ei tarkalleen kuulostanut sodanjulistukselta, mutta uhkaavalta kuitenkin. "Te ette selvästikään osaa hoitaa omia asioitanne, joten jospa me tulemme hoitamaan ne teidän puolestanne."

Helsinkiläiset pitäisi tavata, ja heille pitäisi kertoa tarina Daturosta. Sakari epäili, että jos tarinasta ei pidettäisi, seuraisi yhteenotto. Hän ja Johanna alkoivat laskea mahdollisuuksiaan näitä vastaan samalla kun muut pakenisivat.

Minä voin pahoin. Nämä ihmiset olivat valmiina lähtemään taisteluun helsinkiläisiä vastaan suojellakseen kaupunkia heidän raivoltaan. He yrittäisivät syöttää älytöntä tarinaa ja kantaisivat seuraukset jos se ei toimisi. Yhtäkkiä syyllisen halpamaisuuden tunne juoksi täysin ylitseni, ja ennenkuin edes tajusin mitä tein, totesin että jos he haluaisivat Daturon oikean murhaajan, he voisivat tämän saada.

Otin Johannalta auraa muuttavan amuletin ja ilmoitin olevani Turun uusi vampyyriruhtinas, ja tapatteneeni Daturon koska hän rikkoi lakiani. Helsinkiläisillä ei olisi tähän mitään sanottavaa. Huomenna voisin tavata stadilaiset, ja he joko uskoisivat minua ja hyväksyisivät asemani, tai eivät uskoisi ja nitistäisivät minut. Jos jälkimmäinen kävisi, ainakin syyn niskoilleen saisi oikea henkilö.

Liisa yritti räjähtää minulle kuullessaan, että juuri minä olin murhannut hänen ottoäitinsä. Valitettavasti hän ei kuitenkaan yksinkertaisesti lakannut olemasta kun hän löysi vastauksen jota kaipasi. Johanna ja Sakari ilmoittivat, etteivät antaisi minun kohdata helsinkiläisiä aivan yksin, ja totesin, että en minä yrittäisi heitä poissakaan pitää, mutta Daturo-ongelma oli loppujen lopuksi minun sotkuni eikä muiden siitä tarvitsisi kärsiä.

Sakarin mielestä oli edelleen olemassa ilmeinen riski, että helsinkiläiset vaan tappaisivat kaikki jotka kaupungista löytäisivät jos asiat menisivät pieleen. Ihmekös tuo, vampyyriruhtinaana esiintyminen taitaa olla aivan uskomaton synti oikeiden verenimijöiden kirjoissa. Minusta olisi edelleen fiksua jos kaikki kykenevät vaan pakenisivat kaupungista, ja ainakin Anne totesi tähän heti, ettei lähtisi minnekään.

Sakari kysyi, haluaisinko Annen lähtevän. Sanoin, ettei minulla ole valtaa siihen mitä tyttöni tekee tai ei tee. Aidolla vampyyrin ylimielisyydellä Sakari ei käsittänyt lainkaan mitä tarkoitin, vaan totesi, että kyllä asia järjestyy; minun ei tarvitsisi kuin sanoa sana, ja Anne toimitettaisiin pois kaupungista.

Aina kun alan kuvitella, että ehkä jossain Sakarissa piilee hyviäkin piirteitä, hän osoittaa minun olevan väärässä. Hänen röyhkeytensä sai minutkin jo puistelemaan päätäni - Anne oli vieressä kun tämä ehdotus tehtiin. Totesin Sakarille, että toisin kuin hän, minä kunnioitin tyttöni kykyä tehdä itse päätöksensä eikä minulla ollut oikeutta niitä hänelle sanella. En aivan alkanut huutaa hänelle, pahoinvointi muista asioista oli vielä liian voimakas.

Pakenin kotiin. Anne jäi Johannan luo nukkumaan. Enemmän kuin mitään olisin sillä hetkellä toivonut, että hän olisi tullut minun mukaani, olisin halunnut hänet viereeni ja syliini. Minua pelotti aivan valtavasti. Huominen saattaisi hyvinkin olla lopun elämäni viimeinen päivä ja vatsassani oli kuristava tunne. Minussa vaan oli vampyyrin verta. Anne saattoi tuskin olla viittä minuuttia lähelläni saamatta migreenikohtausta. Yö vieressäni olisi hänellle helvetillinen ellei mahdoton.

Liisa seurasi minua kotiin, mutta ei puhunut minulle mitään. Epäilemättä hän mietti, miten tuhoaisi minut ja juoneni. Minun olisi jotenkin pidettävä hänet kaukana helsinkiläisistä tai hän takuulla paljastaisi heille, etten ollut mikään vampyyriruhtinas. En vaan tiennyt miten. En kyennyt ajattelemaan. Kirjoitin Annelle ahdistuneen tekstiviestin, sain yhtä ahdistuneen vastauksen, ja makasin patjallani tuijottaen kattoon. Unet olivat painajaismaisia.

Lauantai 20.8. 2005

Pahoista unista huolimatta herääminen oli vielä ankeampaa. En tahtonut nousta ylös lainkaan. Liisaa ei näkynyt, mutta arvelin hänen kuitenkin olevan yhä maisemissa. Sain Annelta tekstiviestin, mutta se tuntui vaan kääntävän veistä haavassani. Tarot-kortit kehottivat iloon ja juhlintaan, mutta mikään ei olisi voinut olla kauempana mielestäni.

Päivänvalosta huolimatta pelko näykki minua, ja havaitsin pohtivani, miten vaikeaa olisi vain ottaa osa Sakarin eilen minulle heittämästä rahakasasta ja vain paeta kaupungista. Ensimmäisen kymppitonnin olin jo heittänyt Annelle välitettäväksi eteenpäin Sadulle, mutta toinen oli vielä keittiötasollani. Lopulta tulin siihen tulokseen, että paikallani makaaminen vain pahentaisi halvaannuksen kaltaista paniikkiani, ja päätin alkaa tehdä jotain.

Asiat eivät oikein menneet minun suuntaani. Yritin paikantaa jostain maagituttavaa, joka voisi sitoa Liisan paikalleen helsinkiläisten tapaamisen ajaksi, mutta vaikka vaadittu taito ei huomattava ollutkaan, oli alkutulos vesiperä. Liisan yhä tuntuvan läsnäolon vuoksi en uskaltanut edes soittaa asiasta puhelimella, vaan minun piti ilmaista itsenäni pelkillä tekstiviesteillä.

Säikkyyttäni kasvatti tuntemattomasta numerosta tullut puhelu, joka oli tullut kun olin käynyt suihkussa. Pian sen jälkeen sain kuulla Johannalta, että joku ruotsia puhuva oli soittanut hänelle ja hakenut minua tai Lassea. Tukholmalaisiako? Soppa alkoi vaikuttaa todella pahalta, jopa niin pahalta että päädyin lähettämään Juliukselle ehdotuksen palaverista. Jos ei mitään muuta, voisin ehkä saada häneltä keinon kahlita Liisa hetkeksi. Ehkä hän ei edes haluaisi sieluani palkkioksi. Ei niin että se olisi tarjollakaan.

Päätin kokeilla vielä yhtä kieroa temppua aamulla: käväisin Liisan kanssa Lassen kotona, ja onnistuin siirtämään paria Lassen okkulttisesti suojaamaa elementtiä niin, että Liisa ainakin hetkeksi kadotti yhteyden minuun. En uskonut, että se kestäisi kuin lyhyen tovin, eikä siitä ollut illan ratkaisuksi, mutta kyllä se minulle osti hetken rauhaa. Otin seuraavaksi kurssin kohti yliopiston kirjastoa; ajattelin lukea jonkin aikaa vampyyrihovien historiasta, niin että osaisin käyttäytyä uskottavasti helsinkiläisten seurassa. Olin kyllä pari kertaa aiemminkin ollut vampyyrihovin vieraana, mutta en koskaan ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota hovin etikettiin, mitä nyt että se oli ollut minusta rasittavaa ja teennäistä patsastelua. Aivan samaa linjaa en aikonut itse vetää, mutta tahdoin tiedä mitä perinteitä olin rikkomassa.

Anne ja Johanna kävelivät minua vastaan ja tarjosivat parempaa vaihtoehtoa kirjastossa pölyyntymiselle. Menimme istumaan kämpälleni teen ja ajatustenvaihdon parissa. Johanna oli kehittänyt jostain aivan upouuden hädän aiheen: sen lisäksi, että peilit olivat ilmeisesti edelleen auki vaikka täysikuu meni jo, hänen seuraamansa tulen jumaluus oli vihastunut häneen ja uhkasi nyt häntä tuomiolla. Aikataulusta ei ollut tietoa - ehkä tänään, ehkä vuosien kuluttua. Johanna ei kuitenkaan tällä hetkellä oikeastaan uskonut kykyynsä grillata asioita elävältä.

Tapaaminen helsinkiläisten kanssa oltiin kaavailtu järjestettäväksi Tarkk'ampujanpuistossa. Aurora oli yhä poissa, varmaan hän saapuisi illalla samalla kuin stadilaislähetystökin. Suunnitelmana oli käyttää Sakaria ja Johannaa henkivartijoina, mutta nyt oli epäselvää olisiko Johannasta vartioimaan kenenkään henkeä. Mieleni oli maassa, ja Annen sekä Susan kehittämä ajatus piknikistä tuntui läpeensä naurettavalta. Mutta en minä tahtonut yksin kotiinkaan jäädä.

Liisa ilmestyi takaisin matkalla puistoon. Yhytimme Susan, asetuimme kauniiseen aurinkoiseen paikkaan nurmikolla, avasimme eväskorin ja ryhdyimme syömään sekä puhumaan päättömiä. Susa ei kertonut mitään kovin hyödyllistä Helsingistä, mutta eilisillan raportti siitä että Kati oli ilmeisesti saapumassa tänään kaupunkiin sai vahvistuksen. Hullu tyttö: Johanna oli soittanut hänelle vain varmistuakseen, että hän ei olisi tulilinjalla, mutta heti kun susikaverimme oli kuullut että me olimme vaikeuksissa, hän oli ilmoittanut tulevansa apuun. Tieto tästä oli ollut eilisillan harvoja valopilkkuja, ja piknikillä päätin, että jos olisimme vielä huomenna hengissä, tarjoaisin Katille niin paljon kaljaa kuin hänen ihmissuden kroppansa vaan voisi vetää, vaikka se sitten veisi minut konkurssiin.

Susa aiheutti minulle päänsärkyä, kuten monesti muulloinkin. Liisa oli kaivannut jotain joiden avulla hän kykeni vaikuttamaan aineelliseen maailmaan, mutta minä en näitä voinut tehdä. Susa veti kaaosmaagin viitan ylleen, piirsi pupukuvoita pariin kumihansikkaaseen, ja seuraavaksi Liisa oli lähes olemattomilla voimillaan läpsimällä minua naamaan. Haamun huitominen ei minua niinkään häirinnyt, mutta havaitsin että en vieläkään osannut suhtautua hällävälistiseen "millä vaan voi tehdä mitä vaan" -kaaosmagiaan muuten kuin etäisellä inholla. Vaikka minunkin on tiedetty suhtautuvan rituaalivaatimuksiin hieman vähätellen, osoitan sentään jonkinlaista peruskunnioitusta voimille joita kutsun. Kaaosmaageilta tätäkin on turha odottaa.

Huolimatta yrityksistäni pysyä hapannaamaisena aurinkoinen päivä kohensi mielialaani hieman. Tilanteen absurdius vetosi huumorintajuuni: Turun vampyyrihovi istuu piknikillä keskellä päivää ja puhuu omituisia. Annella oli yhä päänsärky, mutta sain silti pitää häntä sylissäni. Ti-ti-uu saapui myös paikalle ja yritin suostutella häntä tekemään Turun ylilennon ja vilkaisemaan, näkyisikö uusia pahoja voimia.

Ehdin vaihtaa Liisankin kanssa kahden kesken pari sanaa. Liisa oli itse sanonut kaipaavansa uuden ruumiin tai jonkinlaisen kehollisen läsnäolon, ja minä tein selväksi hänelle, etten uskonut tämän riittävän hänelle. Perustin arvioni perusymmärrykseen siitä, miten aaveet toimivat: ainoastaan vahva halu viedä päätökseen jokin, mikä oli jäänyt tekemättä riittää edes kipinäksi aaveelle, ja tämä halu varmasti oli tahto selvittää Daturon murha, ja ehkä rangaista syyllistä. Miten paljon tahansa hän tahtoikin muita asioita, hän tahtoi enemmän nähdä minun saavan rangaistuksen siitä, mitä olin tehnyt Daturolle.

Lopulta Sakarikin löysi meidät, ja niin Turun hovin piknikille saatiin mukaan ensimmäinen vampyyrikin. Vastoin yleistä vainoharhaisuuttaan Sakari tuntui olevan valmis luottamaan Liisaan eikä nähnyt mitään ongelmaa siitä, että tämäkin olisi paikalla illan tapaamisessa. Hän rupatteli jotakin Liisan kanssa, ja oli ilmeisesti järjestämässä tälle uutta kehoa. Vaikken ajatuksesta pitänytkään - kuolleet pysykööt kuolleina, kiitos - oli Sakari kai jo aloittanut tämän organisoinnin.

Lopulta ruuat oli syöty ja me hajaannuimme tahoillemme. Minä suuntasin asunnolleni; päässä heitti hieman ja mietin, tekikö ghoulius minut jotenkin alttiimmaksi auringonpistokselle. Liisa tuntui kadonneen jonnekin, mutta en tiedä oliko hän vain piiloutunut vai oliko hän viimein oikeasti suvainnut lakata olemasta irvokkaana loukkauksena Jumalaa ja ihmistä vastaan. Päivänvaloa riitti vielä, mutta ilta ryömi säälimättä lähemmäs.

Makasin vuoteellani piirtelemässä maagisten kuvioiden malleja ja pohdin illan strategiaa. Osapuilleen yhtä aikaa Liisa ponnahti takaisin esiin ja Julius soitti. Minun olisi kuulemma hyvä saada hieman lisätietoa Johannalta saamastani amuletista, ja hän voisi jakaa sitä. Ajattelin, että Liisan olisi sama tavata Julius, joten lähdimme Hunter'sin terassille istumaan. Joka tapauksessa tarvitsin lasillisen, piknikkiä varten kun en ollut tajunnut hankkia yhtään alkoholia.

Juliuksen kanssa juttelu oli hauskaa kuin hammaslääkärillä käynti. Kun olin tavannut tyypin juhannuksen aikoihin hän oli tuonut minulle mieleen rocktähden, mutta koko roudariaikanani en ollut tavannut yhtä suurta mahtailijaa edes ekan kultalevynsä juuri tehneiden kikkelihevareiden joukossa. Hyödyllisten amulettia koskevien tietojen erottaminen miehen mahtailusta oli tuskallista, ja kun kaveri alkoi selittää bileistä joissa oli eilisiltana kiskonut kopan kossua ja päätynyt naulattuna ristiin oli mittani jotakuinkin täynnä.

Lähdin liikkeelle ja tarkistin pikaisesti, että tarinat ristiinnaulitsemisesta olivat silkkaa sylttyä. Julius oli todella mainio esimerkki Helvetin voimasta siinä mielessä, että hänen kanssaan puhumisesta tuli todella likainen olo. Hän oli kuitenkin kohdannut jonkun joka oli tuottanut hänelle harmia: hänen kaulassaan riippui kultainen risti, jota hän ei saanut pois. Kuulosti kovin Golden Crossin tekosilta minusta, mutta varma en voinut olla.

Illan lähestyessä mietin yhä kohtaamista helsinkiläisten kanssa. Tulin tuskallisen tietoiseksi, että tapaamispaikaksi suunniteltu puisto oli soveltuvainen taistelukentäksi, ja suorastaan houkutteli yhteenottoa meidän ja helsinkiläisten välillä. Jos halusin minkäänlaista diplomatiaa, tapaamispaikka pitäisi vaihtaa. Mutta minne? Lassen koti tuli mieleen, mutta Lasse oli jo ennestään täysin kypsynyt tapaani käyttää väärin avaimiani hänen kotiinsa, ja sitäpaitsi hänen suojauksensa saattaisivat torjua vampyyreja. Sitten muistin Sakarin minulle heittämän rahanipun.

Puhelinsoittoa ja tonnin lahjusta myöhemmin olin saanut lainaksi avaimen ja hälytyskoodit erääseen yliopiston kokoustilaan Educariumissa. Minua oltiin vannotettu olemaan tekemättä tilassa mitään vahinkoa ja toivoin todella, että voisin pitää kiinni tästä osasta sopimustani. Olin vakuuttanut, että tahdoin vaan järjestää Turun egyptologisen seuran kokouksen salamannopealla varoitusajalla.

Ilmoitin Sakarille ja Johannalle, että tapaamissuunnitelma oli muuttunut ja hankkiuduin kokoustilalle. Paikka ei ollut käsittämättömän hieno, mutta täytti pari hyödyllistä tavoitetta: se ei ollut uhkaava, eikä lähellä ollut muita ihmisiä. Vaikka helsinkiläisten kanssa tulisi täysi sota ja koko talo räjähtäisi, ei mukana pitäisi mennä sivullisia.

Sisustin tilan sen perusteella mitä vampyyrihovietiketistä käsitin. Yritin käyttää Liisaa apuna, mutta hän väitti ettei ollut juuri muiden vampyyrien kanssa hengannut eikä tiennyt näiden etiketistä tuon taivaallista. Sakari saapui paikalle, ja hänestä oli tasan yhtä vähän hyötyä. Ainoastaan Anne keksi jotain oikeasti käyttökelpoista tilaamme. Ei tämä mikään loistava linnoitus olisi, mutta jahka saisimme Johannan paikalle, olisimme kai aivan vakavasti otettavan oloinen joukkue.

Sitten Johanna soitti minulle Educariumin pihalta. Hän ei suostunut tulemaan lähelle rakennusta, koska hän pelkäsi aivan vauhkona sen lasisessa seinässä näkemiään heijastuksia. Hän sanoi, että valtavan suuressa lasissa näkyi suunnilleen valaan kokoinen hirviö joka halusi tehdä hänelle pahaa. Maanittelu ei auttanut - hän ei ollut tulossa.

Päätimme sen sijaan ottaa Juliuksen mukaan taustavoimaksi, ja häntä odotellessamme kävimme syömässä. Ruuan ääressä unohdin hetkeksi kosmiset huolet ja juttelin arkisista asioista - musiikista, elokuvista ja kavereista. Varsin odottamatta keskustelu pomppasi avioituneisiin ihmisiin, ja päädyin puolustamaan poikamieselämääni Annelle Liisan ja Sakarin irvaillessa vieressä. Onneksi minua suojaa moisten asioiden ajattelemiselta vielä ero kirkkokunnissamme - Anne taitaa periaatteessa yhä kuulua johonkin kristilliseen seurakuntaan, ja niin kauan kuin tämä ei muutu, en ryhdy sotkemaan elämääni avioitumalla. En halua edes miettiä, miten suhteeni sefiroottisiin voimiin sotkeutuisi jos menisin naimisiin goyimin kanssa...

Auroran oletettiin saapuvan ensin yhdeksältä, sitten kymmeneltä. Joukkomme pui strategiaansa kokoustilassa. Olimme lukumääräisesti kovin köykäiset - vain minä, Liisa ja Sakari. Julius ilmaantui paikalle taustatueksi, ja piilotimme hänet näkyvistä. Sitten odotimme hermostuneina. Julius ja Sakari mahtailivat kilpaa toisilleen, ja minä voin hiljaa huonosti, ja yritin välttää tulemasta temmatuksi mukaan heidän kerskailukisaansa.

Lopulta Aurora ilmestyi kaupunkiin. Sakari meni asemalle vastaan häntä ja helsinkiläisiä - mutta paikalla oli vain kuriiri ja pari kirjettä. Sävyltään ne olivat kohteliaan uhkaavia, informaatioarvoltaan hieman huojentavia. Helsinkiläisjoukkue oli ilmestymässä paikalle huomenna - ammuyhdeksältä? Mitä helvettiä? Eikö kukaan verenimijä enää kunnioita auringonvaloa?

Meidän kannaltamme kahdentoista tunnin hengähdystauko oli tervetullut. Pohdin, olisiko nyt oikea aika lähteä baariin, kun sain kaksi soittoa. Susalla, Katilla ja jollakulla kolmannella oli jokin tilanne tuomiokirkolla - ja Johannan asunnolla oli peiliolentoon sekä Anneen liittyvä kriisi. Nopeasti jakaannuimme: Sakari ja Julius suuntasivat kirkolle, minä ja Liisa lähdimme kohti yo-kylää. En tiennyt, oliko kirkolla tekeillä mitään, mutta en enää tahtonut viettää sekuntiakaan Suurisuun Veljesten kanssa.

Anne oli lähtenyt säntäämään pakoon Johannan luota, ja me törmäsimme häneen, Satuun ja Ti-ti-uuhun Karibian vieressä. Pysäytimme toisemme, halasimme, vaihdoimme tietoja, pohdimme jatkosuunnitelmaa. Peilissä oli hirviö ja Johanna oli aivan vauhkona sen vuoksi, Susa oli todennut, että Annessa majaileva enkelin varjo saattaisi pystyä tutkimaan peilin takaista mörköä, ja arvelin tämän olevan aivan kokeilemisen arvoinen ajatus. Puhuin varjolle ilman suurempia ongelmia, ja lupasin sille edelleen pientä palvelusta jos se tutkisi asiaa puolestamme.

Johannan asunto oli täynnä väkeä. Johanna itse istui vuoteella kirves kädessä, vauhkon, sairaan ja todella kurjan mutta päättäväisen näköisenä. Hän näytti naiselta joka oli jo ottanut muutaman osuman ja oli nyt valmistautunut lähtemään maailmasta taistellen. Tuskin uskalsin edes puhua hänelle, ja yritykseni keventää tunnelmaa olivat tavallistakin puujalkaisempia.

Ilman suurempia seremonioita livahdin Annen kanssa kylpyhuoneeseen; poimin vain hyllystä pitkän kepin aseeksi. En oikein nauttinut tästä uudesta fyysiseen toimintaan keskittyvän sankarin roolistani, mutta jos kerran magia ei toiminut, voisin yhtä hyvin käyttää ghoulivoimiani ja olla valmis pieksemään pahiksia. Yliluonnollisella voimalla ja kestävyydellä minun pitäisi selviytyä yhteenotoista normaalia paremmin.

Raotin hieman peiliä peittävää paperia, ja Annesta kohosti enkelin varjo, sisään peilistä. Sitten peilissä liikahti jokin.

Toisella puolella olevan olennon pelkkä näkeminen käräytti minulta parikymmentä sulaketta päästä. Ulokkeillaan - raajoillaan - se tarttui enkelin varjoon, ja kiskaisi sen luokseen, riuhtaisi sisäänsä, söi. Alle sekunnissa se oli mennyttä.

Kiljaisin järkytyksestä vallan epäsankarillisesti, ja hetken aikaa aivoni löivät tyhjää. Paperi putosi takaisin peilin eteen, ja sekä minä että Anne kompuroimme ulos kylpyhuoneesta. Tämä arpa ei voittanut. Anne näytti sentään olevan melko hyvässä kunnossa.

Kun hengitykseni oli tasaantunut ja sydämenlyöntini palanneet normaaliin tahtiinsa tajusin, että Anne näytti kummalta. Hän sanoi migreeninsä olevan mennyttä. Hänen päätään ei enää särkenyt. Oliko siinä todella ollut kysymyksessä hänen enkelinsä aiheuttama reaktio? Kuvittelin ongelman olleen keijuveri - mitä tämä nyt oikein oli?

Hirviön näkemisen jälkivaikutukset ahdistivat minua. Vähän aikaa viivyin vielä Johannan luona, sitten astuin ulos saadakseni happea. Liisa seurasi kintereilläni.

Yo-kylän taloja yhdistävän parvekkeen lasioven ohi kulkiessani peilistä singahti lonkero, tai käsi, joka tarttui kiinni minuun. Toinen samanlainen tarttui Liisaan. Kosketus oli jäätävä, niljakas ja iljettävä, ja vaistomaisesti repäisin itseni irti siitä. Ghoulivoimista oli sentään johonkin - mutta Liisaa otus kiskoi peiliin. Ja jotenkin meidän välinen siteemme kiskoi minuakin mukaansa.

Ajatus irvokkaan peilissä elävän Azathothin serkun kosketuksesta sai minut pomppaamaan taaksepäin kaikin voimin. Liisaan tarttunut lonkero irrotti otteensa, ja sitten putosin parvekkeen reunan yli.

Elämäni vilahti silmieni edessä, mutta filmi suistui raiteiltaan ilmat keuhkoista iskevän täräyksen myötä. Makasin asfaltilla raajat miten sattuu, ja Liisa oli vieressäni, pystyssä ja ymmällään. Näin kaiken kahtena, ja pystyyn kömpiminen oli hataraa. Mutta en sentään ollut taittanut luita - ghoulivoimat olivat tehneet potentiaalisesti kuolettavasta putoamisesta vain hieman kivuliaan.

Anne ja Ti-ti-uu juoksivat portaat alas luoksemme, mutta tuskin huomasin heitä nyt kun aloin katsoa ympäröiviä taloja hieman tarkemmin. Näky oli saada minut oksentamaan.

Joka ainoassa heijastavassa pinnassa jonka näin näkyi varjo peilin takaisesta hirviöstä. Ylioppilaskylän taloissa heijastavia pintoja on aika paljon. Oli kuin talojen sisällä möyrisi hirvittävä musta mörkö, ja lähimmmistä ikkunoista se tuntui kurottavan raajojaan meitä kohti.

Kuten tavallista, Annen hoksottimet toimivat nopeimmin. Hän kiskoi meidät hautausmaalle, pois peilipintojen läheltä. Romahdimme ruohikkoon pahoinvoivina ja järkyttyneinä. Niskaani sattui putoamisen jäljiltä.

Naapurissa oleva yo-kylän talo näytti kammottavalta. Minulla ei ollut aavistustakaan, minkä kanssa me oikein nyt olimme tekemisissä tai mitä sille voisi tehdä, mutta se oli kyllä hyvin nopeasti pääsemässä hyytävimpien koskaan näkemieni asioiden joukkoon. En ollut saada silmiäni irti siitä, vaikka sen näkeminen aiheutti minulle jatkuvasti halun nielaista kieleni. Tiesin katselevani nyt jotain, joka tulisi näkymään painajaisunissani vielä vuosia.

Tehdäkseni jotain piirtelin pikaisen loitsukehän ja yritin selvittää otuksen alkuperän. Kovin tarkkaa paikannusta en voinut tehdä, minulla ei ollut siihen aikaa eikä ainakaan energiaa. Lyhyt rituaalinikin oli kolkata minut kaiken näkemäni jälkeen, eikä se kuin varmistanut arvioni, että olento ei ollut ryöminyt ainakaan Helvetistä. Ei yllätyksiä sillä rintamalla - infernaaliset voimat ovat yleensä hienovaraisempia.

Istuin hautausmaan laidalla varmaan puoli tuntia ja yritin keksiä jotain toimintasuunnitelmaa. Samalla Annen päänsärky ja paha olo vähitellen alkoivat palata, kunnes hän ei enää voinut olla lähelläni. Sisällä Johanna istui vuoteellaan eikä ollut olemassa mitään keinoa saada häntä ulos kulkematta peilien vierestä. Otus ei näyttänyt miltään, mikä menisi pois itsestään. Yo-kylän asunnoissa ei näyttänyt liikkuvan paljon ihmisiä, ja mieleeni muistui karmivasti miten otus oli tarttunut minuun.

Ainoa asia jonka kuvittelisin voivan vaikuttaa olentoon olisi heijastavien pintojen särkeminen, niin ettei sillä enää olisi ovea tänne. Kokonaisen talon ikkunoiden ja peilien rikkomiseen taas tarvittaisiin melkoinen jysäys, räjähdys jossain lähistöllä. Ja tähän voisi auttaa Sakari.

Hoipuin Three Beersin, Liisa yhä varjonani, kohteenani Sakari ja ryyppy. Napppasin oluen ja istuin samaan pöytään Sakarin sekä Katin kanssa. Vaihdoimme kuulumisia ja tilanneraportteja. Kati tarjoutui tulemaan seuraavana aamuna tukijoukoksemme tapaamaan helsinkiläisiä, ja kivi vierähti sydämeltäni. Valitettavasti toinen, huomattavasti suurempi ja akuutimpi möhkäle oli yhä paikallaan.

Koin käyttäneeni hyvät ideani päivän osalta täysin loppuun enkä uskonut, että voisin enää tehdä mitään Johannan hyväksi. Oli raukkamaista hylätä hänet, mutta minua tarvittiin huomenna kohtaamaan lauma vaarallisia helsinkiläisiä, enkä todellakaan keksinyt mitä voisin peilihirviölle tehdä ennen sitä. Ehdotin Sakarille mahdollisuutta räjäyttää ikkunat, ja hän löysi jostain infraääniheittimiä. Jos virittäisimme ne Johannan talon molemmille puolille ja jättäisimme laukaisimen hänelle, hän voisi hirviön hyökätessä rikkoa talonsa ikkunat ja juosta pakoon.

Katillakin oli murheita - pieniä mutta henkilökohtaisia. Hän oli vahingossa pari täysikuuta sitten purrut kaveriaan nimeltä Luukas, ja nyt tästäkin oli nähtävästi tullut ihmissusi. Luukas oli varsinainen seurakuntanuori, ja ilmeisesti täysin vailla kykyä käsitellä lykantropiaa tai muuta okkulttista hulluutta. Kaiken lisäksi poikaparka oli seurannut Katia Helsingistä Turkuun, ja oli törmännyt suoraan Sakariin, Juliukseen ja Johannan asunnon skitsoon ilmapiiriin. Ilmeisesti hän oli kovaa vauhtia lipsumassa paniikkiin, ja jonkun pitäisi yrittää vähän puhella hänelle. Kati oli itse jo yrittänyt, muttei oikein saanut mitään aikaan, ja sitäpaitsi hän halusi käydä Sakarin ja Juliuksen kanssa vilkaisemassa Auroraa.

Kati kysyi, voisinko minä puhella Luukasin kanssa, ja suostuin: elämän tosiasioiden kertominen nuorelle lykantroopille oli juuri sellainen yksinkertainen homma jolla voisin hieman parantaa maailmaa tämän päivän osalta, ja ehkä saada ajatukset hetkeksi pois jättimäisestä peilimöröstä sekä huomisesta. Yritin vihjata Katille, ettei hänen välttämättä kannattaisi lähteä Sakarin ja Juliuksen matkaan; kaksikko oli varsin rasittavaa seuraa, ja Sakarin kyky saada mitään oikeasti aikaan ilman että joku muu oli koko ajan potkimassa oli lähellä nollaa.

Kävimme yhtä kaikki virittämässä infraäänilähettimet paikoilleen, ja Kati kävi hakemassa Luukasin Johannan luota. Näin vilaukselta paikalla yhä hengaavaa Annea. Taas kerran olisin tahtonut vain unohtaa kaiken muun ja paeta tyttöni kanssa jonnekin jossa voisimme lohduttaa toisiamme. Vaan ei. Fiksumpi ja normaalimpaa elämää viettävä kaveri varmaan tajuaisi, että jos tyttöystävä on kaksi viikkoa valittanut päänsärkyä, on ehkä syytä käydä uudestaan läpi koko suhteen mielekkyys...

Luukas oli nuori, väsyneen ja säikähtäneen näköinen kloppi, jolle tarjosin yösijaa. Ajattelin ensin viedä hänet omalle kämpälleni, mutta sitten mietin Liisan paikallaoloa ja tulin siihen tulokseen, että ehkä väärinkäyttäisin Lassen kotia vielä kerran. Kati sanoi tulevansa sinne myös kunhan lopettaisi iltansa.

Matkalla Lassen luo Liisa osoitti hyödyttömyytensä. Yritin puhella Luukasille etäisen järkeviä ja kummitukseni vaan teki parhaansa järkyttääkseen poikaa. Tuotti suurta tyydytystä jättää aave rappukäytävään ja saada hetkeksi ympärille normaali ympäristö. Ihmissuteen suojaukset eivät sentään purreet.

Toinen hyvä syy käyttää Lassen kämppää oli, että kaapista löytyi vähän viinaa - jotain hienostelevaa kermalikööriä vain, mutta sillä hetkellä olisin ollut valmis juomaan vaikka Lasolia. Selitin Luukasille elämän tosiasioita paukkujen välissä. Poika väitti ettei juonut, enkä viitsinyt häntä siihen yrittää suostutella. Enemmän viinaa minulle.

Vaikka yritin parhaan taitoni mukaan olla rakentava ja kannustava, viikonlopun kurjat elämykset olivat jättäneet jälkensä. Minun ja Luukasin taustassa oli sentään joitakin yhteämiskohtia - laajalti katsottuna olimme about samaa uskontorypästä, vaikka hän olikin protestanttinen kristitty ja minä kapinoiva ortodoksijuutalainen. Tunsin kuitenkin hänen uskonsa opinkappaleet, olkoonkin että suhtauduin niihin ehkä vihamielisemmin kuin olisi pitänyt.

Minun ongelmani tässä oli, että inhoan kristittyjä ja heidän uskoaan. Yritän yleensä pitää sen näkymättömissä, mutta aina joskus se pomppaa esiin, kuten juuri tällaisessa tilanteessa. Heidän uskontonsa on omituinen sivuraide, joka opettaa lammasmaista sokeaa rakkautta Jumalaan. Jokainen heprealainen on tiennyt jo ammoisista ajoista, että ankaraa Jumalaa ei voi rakastaa, häntä on vain parempi totella tai käy huonosti. En ole koskaan tajunnut, miten kristityt voivat yhdistää maailmassa näkemänsä pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden käsitykseensä armollisesta Jumalasta. Eivätkö he ole oppineet Jobin kirjasta yhtään mitään?

Tottakai minä uskon Jumalaan. Se ei tarkoita, että pitäisin Hänestä, tai että tottelisin häntä muulloin kuin silloin kun se itselleni sopii. Tämä vaan ei Luukas-parkaa paljon miellyttänyt.

Lykantropia on riittävän vaikea sulattaa ilman kristillistä taustaakin. Yritin lohduttaa häntä toteamalla, että tauti ei sinänsä päässyt koskettamaan hänen sieluaan, ei vaikuttanut hänen kykyynsä noudattaa uskontonsa käskyjä ja oppeja, ainoastaan edellytti häneltä tiettyä varovaisuutta. Kati oli kieltänyt minua kertomasta pojalle, että juuri hän oli tätä purrut, joten en tätä kertonut, mutta oli kyllä ihme jos hän ei sitä arvannut.

Lopulta keskustelu valui pelkästään monologikseni, ja totesin, että olisi aika mennä nukkumaan. Ankeuttani lievitti muutaman henkosen verran Annelta saamani tekstiviestit - ja samalla ne muistuttivat minua siitä, että olin kuitenkin yksin, humalassa ja masentunut. Tein vierashuoneen sohvasta Luukkaalle pedin, metsästin kaapeista hänelle peittoja, ja kävin itsekin yöpuulle.

Puolta tuntia myöhemmin Kati soitti alaovelta ja pyysi sisäänpääsyä. Sakarin ja Juliuksen kanssa baareissa käynti oli kuulemma ollut niin turhauttavaa kuin olisi voinut kuvitella: Aurora ei ollut osannut kertoa mitään käyttökelpoista, ja Suurisuun Veljeksillä oli ollut käynnissä tavallisen hirvittävä munanmittauskilpailu. Syörin Katille leipää - raakaa lihaa ei kaapista löytynyt - ja ohjasin hänetkin nukkumaan. Neljän tunnin kuluttua olisi noustava tapaamaan helsinkiläisiä.

Sunnuntai 21.8. 2005

Puhelimeni herätti minut aamukahdeksalta. Eilisillan alkoholi oli pitänyt valtaosan painajaisista poissa, ja vaikka unissani oli esiintynyt ameebamaisia irvokkuuksia ajan ja tilan tuolta puolen, en muistanut niistä paljonkaan herätessäni.

Odottamani herätysäänen asemasta heräsin Annen soittoon. Hän haeskeli minua kämpältäni ja pyysin häntä tulemaan Lassen luo. Pian hän saapuikin, ja vaihdoimme kuulumisia eilisillasta. Paljon ei niitä ollut. Yö oli parantanut hänen päänsärkynsä, mutta hän tuntui olevan hankkimassa uutta istuutumalla syliini. Neljän tunnin uni, oksettava pahoinvointi ja suunnaton huolien taakka vetäytyi vähäksi aikaa - mutta kauan en voinut aloillani olla. Soitin Sakarille, ja pyysin häntä menemään asemalle vastaan saapuvia stadilaisia. Sitten potkin Luukkaan ja Katin hereille.

Luukas lähti Helsinkiä kohti, Anne, Kati, Liisa ja minä taas siirryimme Educariumin tiloihin. En tajunnut, minkälaiset vampyyrit oikein järjestäisivät tapaamisen aamuyhdeksältä - oliko paikalle tulossa pelkkiä ghouleja vai olivatko helsinkiläiset alkaneet käyttää samaa aurinkovoidetta kuin päivänvalossa tuhoutumaton Sakari? Olimme kokoustilassa juuri ennen sovittua aikaa, ja odotimme. Johanna soitti, kertoi valvoneensa koko yön ja kysyi, mitä oli tapahtumassa. Sanoin, että hoitaisimme helsinkiläiset ensin ja sitten tulisimme auttamaan häntä. Hän kuulosti todella voipuneelta.

Minuutit kuluivat. Sakari soitti. Asemalla ei ollut ketään. Helvetin stadilaiset olivat tehneet meille oharin.

Sitten olin kuulevinani ulkoa kaukaista melua. Sekuntia myöhemmin Sakari soitti jälleen, ja ilmoitti kuulleensa juuri valtavan infraäänipamauksen. Ei perkele. Johanna.

Syöksyimme pois Educariumilta ja yo-kylää kohti. Karibian vieressä maa oli täynnä lasia, ja ensimmäiset poliisiautot olivat jo paikalla. Infraäänilaukaisimet olivat pirstoneet Johannan talon ikkunat, samoin kuin sen kanssa kyljittäin sisäpihalla olevien talojen ikkunat. Olisin kuvitellut paikan olevan täynnä ällistyneitä ihmisiä, mutta sen sijaan korttelissa vallitsikin enimmäkseen tyrmistynyt hiljaisuus. Joitain uteliaita ihmisiä muista taloista oli saapumassa paikalle, mutta talon 4D asukkaita ei näkynyt.

Kuin peili olisi heidät niellyt.

Muistin Susan esittäneen eilisiltana näkemyksen, että heijastavien pintojen rikkominen olisi vain omiaan vapauttamaan peilissä asuvan hirviön. En ollut kiinnittänyt siihen silloin mitään huomiota - heijastava pintahan oli olennon portti tähän maailmaan, jos portti särkyisi, olento jäisi toiselle puolelle, eikö? Ei se ainakaan täällä ollut.

Ei ketään missään. Poliisit olivat tulossa. Jossain vaiheessa he tunnistaisivat minut. Ja olinko myös jättänyt ison kasan sormenjälkiä infraäänilähettimeen eilen? Ei minulla ainakaan hansikkaita ollut.

Johanna ei vastannut puhelimeen, mutta häneltä tuli viesti, jossa hän kertoi olevansa hautausmaalla. Kiersimme poliisit ja etsimme Johannan. Löysimme hänet sotamuistomerkin luota. Jos hän oli edellisiltana näyttänyt kamalalta, oli hänellä nyt ainakin toinen jalka haudassa. Hänen silmissään oli tuhannen mailin tuijotus ja hän tuskin reagoi kun hänelle puhuttiin. Hän kertoi painaneensa laukaisinta, tulokset näimme.

Pakotin ajatukset kadonneista ihmisistä (montako? 30? 40? 60?) pois mielestäni ja paneuduin käsillä olevaan tilanteeseen. Oli ilmeistä, että hirviö peileissä oli edelleen paikalla, ja Johanna kertoi sen olevan isompi kuin koskaan. Lisää poliiseja oli valumassa yo-kylään, ja pian joku tulisi varmaan kysymään meiltä, mitä hemmettiä oikein puuhasimme. Meidän piti poistua hautausmaalta. Paras paikka jonne Johannan voisi piilottaa ja jossa ei olisi peilejä olisi varmaan Lassen kellari.

Yritys lähteä sinne jäi kuitenkin lyhyeksi. Heti kun Johanna astui lähellekään mitään missä oli peilejä, niihin ilmestyi hirviön varjo, ja nyt entistä suurempana. Aiemmin se oli ehkä ollut elefantin kokoinen, nyt se toi enemmän mieleen ruotsinlaivan. Ja sen pinta-

-hyvä luoja, sen uloin kuori näytti koostuvan nuorista ihmisistä. Mustasta sävystä huolimatta ne olivat yhä tunnistettavia, juuri sen näköistä väkeä jota olisi saattanut asua ylioppilaskylä 4D:ssä vielä eilen.

Henkisesti olin luhistumisen partaalla, samoin Johanna. Me emme voisi ikinä viedä häntä Lasselle, matkan varrella oli taloja, niissä kaikissa ikkunoita, jokaisesta ikkunasta hirviö voisi hyökätä kimppuumme. Tai muiden ihmisten kimppuun.

Emme tienneet mitä tehdä. Johanna vaikutti epätoivoiselta. Sitten hän totesi, että hän voisi yhtä hyvin kohdata jumalansa ja ottaa vastaan minkä hyvänsä tuomion mikä tältä sitten olisikin tulossa. Hän kiipesi tienpientareelle ja teki käsillään kuvioita. Useimmat siirtyivät pois hänen läheltään - jos Ahura Mazdan tuli laskeutuisi taivaasta kertomaan jumalan mielipiteen, ei lähellä ollut terveellistä olla. Amulettini suojasi minua tulelta, ja Liisa oli aineeton, mutta muilla ei ollut moista suojaa.

Johanna sulki silmänsä, sitten näkyi pieni välähdys ja näytti siltä kuin utuinen hahmo olisi kohonnut ylöspäin hänen kehostaan. Hänen ruumiinsa kaatui maahan, eikä enää liikkunut. Hän ei liioin hengittänyt. Oliko hän kuollut, vaiko vain transsissa? En voinut tietää.

Katilla oli pieni peili, johon vilkaisin. Lähes välittömästi sen toisella puolella odottava hirviö yritti kurottaa minuun valejalallaan, ja heitin peilin pois luotani. Johanna oli poissa, mutta hirviö ei ollut kadonnut, ainoastaan päättänyt että se oli nyt kiinnostunut minusta ja Liisasta. Kati ei näyttänyt sille kelpaavan.

Yhtäkkiä henkilökohtainen tilanteeni oli muuttunut synkästä katastrofaaliseksi. En voinut lähteä mihinkään suuntaan - kaikkialla oli lasia, peilejä ja niiden takana sotalaivan kokoinen Leviathanin serkku joka janosi sieluani. Paniikki nosti päätään, mutta pakotin sen vielä toistaiseksi aloilleen.

Kati piilotti Johannan ruumiin moottoritien viereiseen pensaikkoon - seutu kuhisi yhä poliiseja ja uteliaita töllistelijöitä, emmekä tahtoneet selittää heille mitään. Viereisellä parkkipaikalla tein pienen suojaavan rituaalikehän jonka keskelle jätin peilin. Todettuani ettei hirviö tullut kimppuuni kehän läpi yritin tutkia sitä tarkemmin. Se ei kuitenkaan ollut miellyttävää puuhaa. Olento näytti sulattavan itseensä ulkopinnallaan olevia hahmoja (sieluja?) ja pyrkivän kahmimaan lisää. Sen ympärillä oli peilisokkelo, mutta peileistä osa näytti särkyneen.

Jostain syystä mieleeni pomppasi muistikuva kehnosta Death of Superman -sarjakuvasta, jossa Doomsday-mörkö hakkaa vähitellen tiensä ulos järkyttävän vahvasta vankilasta johon se on jätetty. Sitten Doomsday kävelee maiden ja mantujen hanki, ja tuhoaa kaiken tieltään. Ei sarjakuva hyvä ollut, mutta sen alkupätkä, jossa pysäyttämätön hirviö murtautuu vapaaksi oli aina ollut minusta jotenkin karmiva.

Mihin hyvänsä Johanna olikin joutunut, toivoin että hänellä meni siellä paremmin.

Istuin kiveyksellä ja yritin löytää jostain hyviä ajatuksia. Tein simppeleitä kokeita: peilihirviö tahtoi minut, riippumatta siitä oliko aurani omani vaiko vampyyriruhtinaan, ja se seurasi minua aina kun liikuin. Sakari ilmestyi paikalle, ja ensin yritin heittää hänelle ideoita siitä mitä voisimme tehdä siinä toivossa että hän keksisi niihin jotain rakentavaa jatkoa. Kun hänen vasta-ajatuksensa olivat kertakaikkisen haihattelevia ja megalomaanisia, päätin olla kiinnittämättä häneen enää enempää huomiota. Kati ja Anne hakivat roskaruokaa, jota söin hajamielisesti. Hirviö tuntui olevan pääasiassa innostunut minusta. Minun pitäisi vetäytyä jonnekin, jossa ei ollut peilejä. Ainoat tiet sellaiseen paikkaan kulkivat peilien läheltä.

Sitten tien varren pensaikossa näkyi liikettä. Ensin kuvittelin jonkun löytäneen Johannan, sitten tajusin, että liikkuja olikin itse asiassa Johanna. Anne juoksi tämän luo. Hetken optimismi kosketti minua: ehkä tämä vielä muuttuu iloksi, ehkä Ahura Mazda olisi antanut palvelijalleen aseet taistella hirviötä vastaan.

Toiveeni murskautuivat Johannan lähestyessä. Hänen kävelynsä oli jotenkin erilaista, ja hänen ilmeessään ei ollut jälkeäkään aiemmasta kauhusta. Hän ei myöskään näyttänyt tunnistavan meitä. Anne esitteli Johannan keijuhallitsija Daryana, jonka hän oli ilmeisesti tuntenut omassa keijuelämässään.

Ei apua siltäkään suunnalta siis. Vähät välitin kaverini kehoon saapuneesta keijuylimyksestä, ja yritin keskittyä. Tahdoin päästä isän kirjastoon, tahdoin lukea lähdeteoksia, mutta se oli mahdotonta, kaikki oli mahdotonta, olin ansassa, jumissa tällä parkkipaikalla kunnes poliisi hakisi minut pois ja veisi mustamaijaan ja auton ikkunan läpi minuun tarttuisi lonkero ja-

Pakotin paniikin pois tajunnastani. Oli pakko olla keino löytää piilopaikka jossa ei ollut peiliä. Oli pakko päästä täältä jotenkin Lassen kellariin. Selvästi minä vedin ongelmaa mukanani, niinpä jos minä katoaisin hirviön tutkalta, se ehkä jättäisi muut rauhaan.

Yllättäen Sakarilla oli ratkaisu. Hän kertoi kaupungin alla olevan useita piilopaikkoja, eikä niissä tai niihin johtavissa tunneleissa todellakaan ollut laseja tai peilejä. Lähin tunnelin sisäänkäynti ei ollut erityisen kaukana, viereisen lastenkodin pihamaalla.

Oli aika painua maan alle. Huuhdoin piirtämäni heksagrammin ja kehän pois Katin väljähtäneellä dieettikokiksella ja sitten livahdin päiväkodin kaivonkannelle. Talon ikkunasta hirviö tavoitteli minua, mutta olin sitä nopeampi. Pudottauduin alas lämpöputkien sekaan, ja lähdin Sakarin osoittamaan suuntaan.

Maan alla parin kilometrin taivallus tuntuu kymmeneltä kilometriltä maan päällä. Onneksi reitti oli selkeä ja minulla oli pari viikkoa sitten ostamani taskulamppu, tulta en olisi uskaltanut edes tehdä. Hetkittäin kuljin hajusta päätellen lähellä viemäreitä. Aurajoen alitus oli todella karmiva kokemus, ja klaustrofobia oli ajaa minut sikiöasentoon. En uskaltanut polttaa savukettakaan, vaikka mieli teki kovasti.

Eräässä polun mutkassa riisuin vampyyriamulettini. Sillä en tekisi enää mitään, enkä tahtonut Juliuksen kykenevän löytämään minua sen avulla. Jossain vaiheessa maan alla oli tullut vastaan torjuvia suojakehiä, jotka ajoivat Liisan tiehensä, ja se oli minusta hyvä; en tahtonut hänen seuraansa.

Lopulta suuri teräsovi, neutraloidut turvajärjestelmät ja Sakarin piilokolo. Tavallisesti olisin ollut kauhuissani paikan hälytysjärjestelmien vuoksi - varmasti täälläkin jossain oli ansa valmiina syytämään napalmia ja polttamaan kaiken - mutta nyt olin liian voipunut piitatakseni. Kävin sohvalle pitkäkseni ja otin takin peitokseni. Minulla oli järjettömästi univelkaa. Valveilla en pääsisi pakoon ajatuksiani, unessakaan en välttämättä, mutta ehkä saisin hieman levättyä. Soitin Annelle ja kerroin olevani perillä, sain kuulla että hirviötä peilissä ei ollut näkynyt enää. Kai se sitten seurasi minua. Ehkä se oli hyväkin asia. Ehkä olisin täällä loppuikäni enkä koskaan enää kiipeäisi maan päälle.

Nukuin kuin vakaa vainaja, unia näkemättä, vaatteet päällä ja maan alla. Sitten tulevaisuudensuunnitelmani pahin aukko paljastui minulle, kun Sakari ja Kati saapuivat kylään. He kantoivat yhä huolta peilimöröstä, ja pähkäilivät mitä tehdä sille. Minä tahdoin vain nukkua, olin kärttyisä ja huono vieras Sakarin kotona. Jos olisin ollut omassa kämpässäni, olisin paiskannut Sakarin pellolle; jos olisin voinut, olisin lähtenyt matkoihini tästä loukosta. Lopulta kypsyin jahkailuun ja saamattomuuteen, ja totesin, että virallinen auktoriteetti peilimaailman ongelmissa oli Ivana, minulla ei ollut hänen yhteystietojaan mutta Susalla varmaankin olisi, ja koska me emme mitään keskenämme keksisi, olisi parempi ottaa Ivanaan yhteyttä.

Sakari tuntui olevan sitä mieltä, että peilimörkö oli maailmanlaajuinen ilmiö. Jos näin oli, se olisi minusta hyvä asia, se kun tarkoitti että se ei olisi oikeastaan meidän huolemme. Minä en kuvitellut olevani maailman paras maagi, ja jos tällainen pullma olisi, sen korjaisi joku paljon voimakkaampi ja taitavampi. Sakarilla ei kuitenkaan moisia vaatimattomuuden harhaluuloja ollut, hän tiesi että koko maailman pulmat juuri hänen oli ratkaistava, mieluiten siten että hän ensin aprikoi niitä juuri minun kanssani joitain tunteja.

Kuin terve ihminen ikään onnistuin projisoimaan kaiken oman pahan oloni Sakariin. Olin vakavasti alkamassa punnita hänen kuuntelemisensa kivuliaisuutta ja peiliin kurkistamista, kun lisää ihmisiä saapui paikalle. Koko joukko väkeä, tärkeimpänä Anne. Hänen mukanaan saapui kaveri, joka näytti epämääräisesti tutulta ja jonka hän esitteli serkkunaan Aleksina. Missä ihmeessä olin oikein nähnyt tämän tyypin aiemmin?

Kävi ilmi, että Ti-ti-uu oli viemässä Daryaa takaisin keijumaille, ja Johannan ruumis oli taas vapaana, jossain kylmiössä. Ilmoitin Susalle, että tahdoin varata sen Nirgon uudeksi olinpaikaksi; sen lisäksi että se olisi minulle käytännöllisempää kuin vaikkapa majoittaa Liisa kroppaan, olin varma että Johanna/Atur olisi mielellään lahjoittanut jäänteensä tulen papille.

Kävi myös ilmi, että paikalle saapuneet näyttivät kaikki saaneen kertakaikkiaan tarpeekseen Juliuksesta, ja suunnittelivat interventiota jossa hänestä tehtäisiin lopullisesti selvää. Hurrasin ajatukselle, varsinkin kun sitä tunnuttiin olevan kehittämässä aktiivisesti. Aleksi-serkulla oli ilmeisesti hallussaan isot kasat okkulttista mahtia jonka avulla saatanarokkarin voisi panna aisoihin. Hänen lähettämisensä takaisin Hornaan ei kuitenkaan riittänyt, koska hän tulisi vaan takaisin, ja ei oltu varmoja, riittäisikö puhti hänen tuhoamiseensa. Muistutin ihmisiä demonologian ekasta oppitunnista: jos sinulla on ikävä demoni riesanasi, sido se johonkin helyyn ja nakkaa hely merenpohjaan, niin demoni pysyy poissa ainakin joitakin vuosikymmeniä. Tähän ideaan tartuttiinkin.

Yksityiskohtia säädettiin edelleen. Minulle yllätyksenä tuli, että Juliuksen oli ilmeisesti tuonut meidän maailmankaikkeuteemme, maahamme ja Turkuumme ei kukaan muu kuin Sakari, ja että Sakarilla oli nykyään rinnassaan massiivinen loitsukuvio, joka toimi porttina Helvettiin. Ei ihme, että miekkosen aura oli demoninen. Hänen veressään ei ollut enää pelkästään vampyyrisia aineksia, vaan myös infernaalisia.

Sitä oli myös Annessa, Sadussa, Tarussa, Aurorassa ja muissa jotka olivat juhannuksena saaneet annoksen rituaalin mennessä metsään.

Samassa tajusin, missä olin nähnyt "Aleksi-serkun" aiemmin. Hän oli hyvin saman näköinen kuin puoltatoista vuotta aiemmin tapaamani Petri-niminen RanDom-firman työntekijä, joka sittemmin taisi paljastua Annen alkuperäiseksi suojelusenkeliksi ja jonka kehotin suksimaan erämaahan kun hän katsoi parhaakseen paheksua sitä, että minun kaltaiseni syntinen retku vikitteli puhdasta ja viatonta Annea.

Nyt Annessa oli demoniverta, ja enkeli oli ilmeisesti palannut. Tai jotain. En ymmärtänyt enää mistään mitään, mutta ajatus siitä, että tytössäni oli vielä vähän lisää yliluonnollista outoutta ei enää edes järkyttänyt minua, ainoastaan turrutti. Jaksoin ainoastaan marginaalisesti kiinnostua ympärillä punottavista juonista, ja vasta siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että Sakaria pitäisi jonkun pitää paikallaan samalla kun muu joukko lähti loihtimaan Juliusta koin tämän tarjoavan minullekin jotain. Lähinnä, tilaisuuden hakata Sakaria naamaan.

Logiikka Sakarin murjomisen takana oli, että Julius voisi muuten kutsua miljoonia palveluksia velkaa olevan vampyyrin apuun kun hän jäisi pentagrammiin ja häntä alettaisiin sulloa amulettiin. Jossain vaiheessa Sakarin hornanportti pitäisi myös sulkea, mutta se oli myöhempi murhe; Julius oli akuutimpi. Minä en voinut lähteä auttamaan rituaalissa, mutta voisin kyllä osallistua Sakarin aloillaan pitämiseen. Kati ja Aurora jäivät seurakseni - Kati varsinaiseksi lihakseksi.

Käärin hihani ja aloin takoa Sakarin naamaa nyrkeilläni. Olisin yhtä hyvin voinut nuijia tiiliseinää. Edes ghoulin voimilla en saanut häneen aikaan mitään merkittävää vauriota, tuskin edes satutin häntä. Kati saisi aikaan enemmän tuhoa, mutta loppujen lopuksi päädyimme vain ampumaan häntä sydämeen vaarnapyssyllä.

Sitten jouduimme tekemään samoin Auroralle.

Sitten odotimme.

Kummankin vampyyrin sydämessä oli puutappi, jota minä ja Kati pidimme paikoillaan. Jossain yläpuolellamme Julius oli saamassa ansionsa mukaan. Jos olisin kuukausi sitten ollut tässä tilanteessa, olisin varmaan etsinyt rautasahan ja sahannut Sakarin pään irti. Nyt en vain jaksanut. Aivan riittävästi väkeä oli kuollut, ja suuri osa syystä oli minun. En tahtonut enää lisää verta käsiini. Inhosin Sakaria, mutta en vain löytänyt tahdonvoimaa tehdä, mitä osa minusta koki yhä välttämättömäksi.

Epäilemättä joskus saisin vielä katua tätä.

//

Tulevaisuudenaikeita:

* Yo-kyläläisten kuolemasta tai pahemmasta kohtalosta on tullut reipas moraalinen krapula Karille. Ei kiitos ihmisten tappamista aivan vähään aikaan, en tahdo satuttaa Sakaria ja vaikka Liisallakin on oikeasti kaikki syyt tahtoa murhata minut, en silti suorita mitään ennaltaehkäisevää teloitusta jos hän kropan saa. En suostu moiseen. Jos hän toteaa, että minun on kuoltava, hän varmaan pystyy sen tekemään; yritän kyllä suojautua, mutta en tapa häntä. Kuvittelen varmaan, että enää en käytä väkivaltaa edes itsepuolustukseksi, mutta käytännön tilanteessa varmaan luontainen pelkuruus ja pragmatismi ajaa tämän edelle.

(Kari taitaa olettaa, että peilihirviö oli syönyt ainakin osan väestä jo ennen kuin ikkunat räjäytettiin, kun logiikka oli että se näkyi peilissä aiemminkin ja selvästi pystyi kiskomaan ihmisiä sisäänsä; jos peilit rikotaan, eihän se otus mistään tyhjistä ikkunoiden aukoista paista ja siis luultavasti tuolloin olisi saanut hengiltä vain ne ihmiset jotka sattuivat olemaan ikkunoiden ja peilien sirpaleiden lähellä.)

* Soitetaan Tenkalle/Nirgolle, ja tarjotaan sille Johannan kroppaa. Jos kelpaa, homma ratkeaa ja Tenkka pääsee takaisin omaan kehoonsa.

* Jos Liisa ei saa kehoa, yritän kyllä manata hänet pois ja pysymään kuolleena. Tämä lähtee enemmän kabbalistisesta koulutuksesta: aaveet on saatettava lepoon, eikä heille sovi antaa elävien ihmisten kehoja. Tietty maaginen kiinnostus olisi Liisan palauttamiseen ihmiseksi, mutta oikeastaan en siihen kyllä tahdo osaa enkä arpaa. Jollain tavalla se rikkoo säädettyä kosmista järjestystä, ja pelkään että jos niin tehdään, käy vielä huonosti.

* Demoniveri Annessa ja muissa. Kunhan peilimörkö lakkaa vainoamasta ja ghouliveri kuluu loppuun, pitää alkaa taas tehdä magiaa. Tavoite on tosiaan tehdä pitkä sarja puhdistavia rituaaleja, joilla putsataan demoniset vaikutukset pois kavereista. Tahtoisin aloittaa Annesta, mutta se tuskin on helpoin kohde. Tärkein nyt kuitenkin. Jos saan vaikka Askon näkymättömästä piiristä auttamaan, voidaan yrittää lopulta vaikka rikkoa Sakarissakin oleva Helvetin portti. Asiaa pitää kuitenkin tutkia ensin, ei ole kiirettä yrittää heti sokkona.

* Helsinkiläiset ei enää kiinnosta. Selvästi ne ovat pelkkiä pellejä. Jos ne tulevat vittuilemaan Daturon kuolemasta, vittuilen kyllä takaisin. Lisäksi lupaan itselleni, etten enää koskaan lotkauta korvaakaan millekään uhkalle, jonka tiedotus on peräisin Sakarista. Kaverilla ei selvästikään ole mitään hajua siitä, mitä on tekeillä tai mikä on oikeasti vaarallista. Helsinkiläiset, tukholmalaiset, pah, itse se on suurempi uhka kaikelle elämälle.

Kari / Pimeyden maailma 11.75 : Lauantai 15.10. 2005

"Cause I'm just a soul whose intentions are good
Oh lord, please don't let me be misunderstood"

Jostain syystä Santa Esmeraldaa kuunnellessani ajattelin Sakaria. Hän oli aina itse väittänyt, ettei hän ollut paha, ainoastaan väärinymmärretty. Mene ja tiedä, mutta hän oli nyt poissa, ja tämä oli parasta mitä vuoteen oli tapahtunut. Susa oli tehnyt hänestä onnellisen, mitä se sitten tarkoittikin.

Myös Johanna oli poissa, mutta sitä en tahtonut ajatella. Olisin tahtonut kuvitella hänenkin olevan onnellinen jossain, mutta epäilin että asia ei aivan näin ollut. Olin vatvonut hänen kohtaloaan melkein kuukauden ja edelleen se pulpahti välillä pinnalle. Ei vähiten, koska Nirgo käveli ympäriinsä hänen nahassaan.

Annelta lainaamani yöpymisvermeet painoivat tonneja kävellessämme Paraisten bussilta kohti kaupunginteatterin parkkipaikkaa. Teatterisillalla yhytimme Danielin, Annen vanhan koulukaverin, joka oli vuosien tauon jälkeen ottanut yhteyttä. Hän oli sanonut tahtovansa kadota hetkeksi. Ymmärsin hyvin tämän tarpeen. Poliisi ei ollut vielä ehtinyt saada minuakaan kiinni, eikä minula ollut kiirettä korjata tätä asiaintilaa.

Daniel kertoi tulevansa Israelista, ja joutuneensa islamistien tappolistalle. Jututin häntä heimoni iki-ihanan valtakunnan tilanteesta, ja tein pika-arvion miehestä: tavallinen palkkasotilas ilman ideologiaa, eufemistisesti "turva-alan palveluksessa". En yleensä pidä hänen kaltaisistaan tyypeistä, konseptuaalisesti, mutta toisaalta tulen minä toimeen Helenankin kanssa. Jokin Danielin tarinassa tuntui silti hieman väärältä. Vaikken koskaan ollut Pyhässä maassa käynytkään, tiesin hieman maailman tilanteesta salaliittokavereideni kautta, enkä ollut koskaan kuullut, että kukaan yksittäinen turvakontraktori saisi kuoleman fatwaa niskaansa. Seudulla kyllä oli paljon väkeä, joka suoritti tähdättyjä salamurhia - CIA, öljy-yhtiöt, Mossad... mutta näitä en jäänyt pohtimaan.

Pienten harharetkien jälkeen löysimme Susan mökille. Paikka näytti karmivalta - sekä rakennusteknisessä mielessä että horror-genren kannalta. Ketään muuta ei vielä näkynyt, joten kiertelimme paikkoja. Puoliksi odotin löytäväni ulkorakennuksen kirveestä veritahroja tai perniöläisen kylähullun syöksyvän jostain kimppuumme. Oli kylmä, eikä sisään päässyt, edes murtokeinoilla.

Satu ja Nirgo saapuivat viimein avainten kanssa. Heidän mukanaan oli Marko-keiju, jonka Satu oli poiminut paikalle henkiseksi tueksi. Mökki oli sisältäkin viileä, mutta viihtyisä, ja käytännöllisemmät joukossamme alkoivat lämmittää sitä.

Minä aioin ottaa koko keikan rentoutumisen kannalta. Satu ja Marko aikoivat unitrippailla Arcadiaan, Nirgo tahtoi tavoitella Atur-Johannaa, minä ajattelin vain juoda viskiä ja nauraa paskaisesti kaikille hommille joita minulle yritettäisiin tyrkyttää. Tämä oli nyt lomapäivä, eikä sitä pilaisi edes Nirgon penseily.

Kolmannenkin auton mukana tuli odottamaton vieras: Susa oli tuonut Sinin matkassaan. Sini ja Nirgo osoittautuivat heti kättelyssä epätoimivaksi pariksi, ja näyttivät siltä, että he saattaisivat saada aikaan aivan oikean tappelun. Kieltämättä Sini oli aika rasittava ja tyhjäpäinen - ex-ihmissusi muistutti eniten jotain pientä ja innokasta koiraa - mutta hänkään ei tuntunut liiaksi Sakaria kaipaavan kuultuaan tämän poistuttua kuvioista pysyvästi. Nirgo luennoi meille omasta uskonnollisesta näkemyksestään, minä kertoilin valikoituja parhaita paloja juutalaisten varhaisesta historiasta.

Jossain vaiheessa iltaa avasin viskipulloni. Anne katsoi minua paheksuvasti, mutta jutut ympärillä olivat käyneet selvälle ihmiselle vaikeiksi sietää. Nirgon ymmärtämättömyyttä kiusattiin häpeämättömästi, Sini ja Satu kohelsivat yhdessä ja suunnittelivat Turusta keijukaupunkia, Marko oli tylsä, Susa sekaisin ja Daniel aivan pihalla kuulemastaan. Jos miesparalla ei ollut mitään aiempaa kosketusta okkulttisiin asioihin, ei meidän puheissamme varmaan ollut hänestä vähäisintäkään järkeä.

Satun hyperaktiivisuus kävi hieman hermoille. Ehkä on turhaa hommaa yrittää puhua keijulle järkeä, mutta Satussa on myös ihmispuoli eikä tieto taistelun toivottomuudesta ole koskaan minua pysäyttänyt. Yritin vakuuttaa Satulle, että hän ei tahtoisi kauheaa keijulaumaa Turkuun, eikä ihmisten kaappaaminen Arcadiaan vasten näiden tahtoa ollut asia jota katsottaisiin läpi sormien. Tottakai keijut ovat kautta aikojen lapsia kaappailleet, ja vaikka ennemmin soin ihmisten muuttuvan keijuksi kuin vaikkapa ghouliksi, en silti tahtonut kaunista kansaa kasapäin ympärilleni. Minun oli aika helppo ymmärtää, miksi keijut ovat joillekin suurempi kauhistus kuin vampyyrit; kaoottiset, arvaamattomat ja tappavan voimakkaat läpeensä maagiset olennot tekevät elämästä helvettiä järjestelmällisemmille ihmisille.

Hämärtyessä sytyttelimme ulos tulia, ja vilkaisimme mökin molemmat kellarit lävitse. Ei niissä mitään erikoista ollut, mikä olikin hyvä jos täällä oli tarkoitus alkaa lipua maailmasta toiseen ja kuunnella viestejä tuonpuoleisesta. Harkitsin ajatusta kellarien vibojen lukemisesta pienellä rituaalilla, mutta sitten muistutin itseäni siitä, että olin lomalla, ja palasin yläkertaan juomaan ja kertomaan pöljiä juttuja roudariajoiltani. Muut paistoivat makkaraa ja sen sellaisia omituisuuksia.

Melko varhain Satu kävi nukkumaan voidakseen kulkea Arcadiassa. Nirgo vetäytyi niin ikään perähuoneeseen nukkumaan Johannan kirveen kanssa. Me muut roikuimme keittiössä syömässä ja puhumassa niitä näitä. Rentoutuminen oli toiminut aivan mainiosti, ja viski oli jättänyt minulle mukavan lämpimän olon. Danielkin oli voittanut suhtautumisvaikeutensa meihin saatuaan siemauksen.

Kun olohuoneen puolelta alkoi taas kuulua ääniä, siirryimme katsomaan mitä Satulle kuului. Ei hyvää. Arcadiassa joku sidheaatelinen oli tehnyt hänelle keijumetkut ja vaatinut häntä valitsemaan joko Arcadian tai ihmisten maailman välillä. Hän ei ollut edes saanut täytenä takaisin aiemmin omistamaansa keijumaiden avainta, vaan jonkin kertakäyttöisen kopion. Huolimatta mökin kuumuudesta hänellä oli kylmä. Ilman Markoa hän ei välttämättä olisi edes päässyt takaisin Arcadiasta.

Satu tuntui myös olevan hukassa ja todella huolissaan tapahtuneesta. Esitin hänelle arvaukseni siitä, mistä oli kysymys ja mitä hän voisi ehkä asialle todella tehdä. Panin taas merkille, että edelleen kun hän joutui todelliseen ongelmaan Satu alkoi ajatella kuin ihminen, eikä kuten keiju. Tämä ei luultavasti ollut hyvä piirre, koska suurin osa hänen pulmistaan oli keijupulmia.

Sitten Sini kysyi, mitä sitten jos jollakulla on niskassa nappeja, kuten hänellä.

Helsingissä oli todella tekeillä jotain mätää. Elokuun lopussa olin ilmeisesti itse täpärästi välttänyt moisten istukkaiden asentamisen itseeni, mutta Sini ei ollut yhtä onnekas. Oletettavasti kyseessä ei ollut pelkästään koriste. Yleinen arvio oli, että kyseessä oli laite, jolla ainakin voitaisiin havaita mitä istukkaiden kantaja havaitsi - tuskin samanaikaisesti, mutta ehkäpä purkamalla. Daniel sanoi törmänneensä kirjoituksiin vastaavista. Elektronista mielikontrollia, posthypnoottisia suggestioita... melkoista vainoharhailua, eikä tarkalleen minun alaani, mutta yhteensopiva monen jutun kanssa.

Kuka noita istutti ihmisiin? Supoko? Minun oli jotenkin vaikea uskoa valtion käyttävän rahojaan moiseen hightekkiin, ainakaan ilman jotain innokasta yksityistä sponsoria. Mutta kevään ja kesän juttujen perusteella Supo oli varsin todennäköinen syyllisehdokas. Heillä oli sekä motiivi että tilaisuus, keinoista vaan en ollut aivan varma. Tosin jos jollakulla tuollaista oli, kai heilläkin.

Daniel ja Marko pohtivat Sinin pään kuvauttamista. Ihan hyvä idea sinänsä. Foliohattujen käyttöönottoakin harkittiin, itse tuumin vain pitäisikö lähteä soittelulla ja kyselemisellä jäljittämään näiden laitteiden paperijälkeä.

Tämä ajatus keskeytyi, kun takahuoneesta alkoi kuulua hyytävää kirkumista.

Anne säntäsi perähuoneeseen oitis, minä pysähdyin vain poimiakseni mukaan liitua ja vettä. Jos Nirgo alkaisi skitsahdella, meillä olisi tulipalo käsissämme. Sentään hän ei vielä ollut ilmiliekeissä, mutta ääni jota hän piti oli kammottava. Pelkän säikähdyksen mentyä ohitsekin huudot aiheuttivat neuronien napsuntaa päässäni. Alkoholi onneksi pehmensi reaktiotani; en tiedä miten Anne selvisi.

Nirgo ei kuulostanut Nirgolta. Hänen vaatteensa savusivat, ja kun pudotin niihin hieman vettä, kirkuna vain paheni. Oliko tämä sittenkään Nirgo? Voisiko se olla Atur?

Ulkona oli täysikuu. Nyt ei olisi paras hetki ottaa riskejä. Aloimme peittää ikkunoita, peilejä ja muita heijastavia pintoja kankailla ja sanomalehdillä. Onneksi täällä ei niitä paljon ollut.

Lopulta Anne talutti täysin surkean näköisen hahmon olohuoneeseen muiden joukkoon. Se oli Johanna, toki, Atur-Johanna, ei Nirgo, ei Darya, ei se ihminen joka kehon alunperin oli omistanut. Meidän kaverimme. Täysin palasina.

Tämä veti maton jalkojeni alta. Olin pari viikkoa käyttänyt piehtaroimalla syyllisyydessä siitä, mitä oli lopulta käynyt, ja olin viimein kyennyt hyväksymään jotain siitä. Nyt syyllisyys tapahtuneesta palasi, laahusti tuskaisin askelin pienen mökin sohvalle. En osannut edes olla onnellinen, olin vain järkyttynyt. Mitä hänelle oli tehty? Missä hän oli ollut? Ja joutuisiko hän takaisin sinne?

Anne halasi Johannaa ja piti tästä kiinni. Muita en edes nähnyt, en kyennyt ajattelemaan. Tahdoin pyytää Johannalta anteeksi kaikkea sitä typerää mitä olimme hänelle aiheuttaneet, mutta en saanut sanaa suustasi. Johanna oli selvästi kauhuissaan, hän rukoili saada jäädä luoksemme, ja Anne vakuutteli hänelle, että häntä ei kukaan yrittäisi ajaa pois.

En käsittänyt paljon hänen jutuistaan. Murskautuneita siipiä, suojelusenkelin tehtäviä, kehon jakaminen Nirgon kanssa - kaikki muodosti minulle vain suuren mustan sopan. Jos Johanna ei olisi noin hajonnut, noin kertakaikkisen surkea ja nujerrettu, voisi tilanteeseen suhtautua muutenkin kuin kauhulla.

Tuskin edes tajusin, että Anne oli tarjoamassa minulle piparkakkua. Ei minun tehnyt mieli makeaa. Yritin turruttaa itseäni alkoholilla.

Jossain vaiheessa viinan läpi aloin tajuta, että Johanna ei enää itkenyt, eikä Satukaan ollut enää kääriytynyt vilttiin kauhun vallassa. Pöydän ääressä hymyiltiin. Joku lohkaisi jotain vitsin tapaista. Joku toinen vastasi siihen.

Vähitellen yleinen tunnelma kiskoi itsensä ylös suosta johon se oli vajonnut. Kun Johannan itku loppui, meille alkoi valjeta, että kaverimme oli todella palannut, eikä olisi vajoamassa takaisin hornan syövereihin.

Täysi hysteerisyys pääsi irti yllättävän nopeasti. Annekin sortui juomaan viskiä, Satu pelleili kaninpäätyynyn kanssa, Johanna käsitti yksinkertaisia asioita väärin ja Sini sekä Susa puhuivat pehmeitä. Kuin kaikki olisivat yhtä aikaa päättäneet jättää murheensa taakseen. Tai vetäneet viinaa, tai pilveä.

Tai keijupölyä. Susan pipareissa, joita kaikki sisälläolijat paitsi minä olivat syöneet. Daniel ja Marko olivat olleet ulkona tarjoilun aikana.

Minulta kesti pitkään epäillä tätä. Olin hilpeässä nousuhumalassa kuten muutkin, lauloin irlantilaista juomalaulua ja imitoin humalaista maagia joka kutsuu demonin tehdäkseen vaikutuksen kavereihinsa. Ajatukseni selvisivät käydessäni ulkona polttamassa savukkeen. Silti voitonriemu tapahtuneesta oli voimakkaimpana tunteenani. Ulkona oli ällistyttävän kaunista täysikuun ja tähtien valossa, joten poimin Annen mukaan ja vietimme romanttisen hömppätovin pihalla toisiimme kietoutuneina. Ehkä karun kaverin maineeni kärsii moisesta, mutta minkäs teet, yöllä jopa maaseutu voi olla kaunis. Mainitsin myös hänelle epäileväni, että Daniel ei puhunut kokonaan totta taustatarinastaan.

Valvoimme pitkään. Lopulta oma humalani vaihtui pehmeään laskuvaiheeseen, keijut, Sini ja Johanna painuivat nukkumaan, ja sain tilaisuuden kysyä Susalta, oliko hän syöttänyt tytöille jotain. Hän myönsi tehneensä niin, lisänneensä pipareihin onnellisuuspulveria. Hän sanoi, että sitä oltiin pyydetty.

Pahuksen Susa. En voinut olla hänelle kovin vihainen, koska tilanne oli todella kaivannut jotain sen tapaista. Jos en olisi ollut viikkoa jumissa Paraisilla, kaukana diilereistä, olsin varmaan voinut tarjota paria marisätkää ihmisille saman vaikutuksen aikaansaamiseksi. Silti olisin toivonut, että hän olisi kysynyt ensin. Olin itse ollut aivan vähällä syödä pipareita, ja ties mitä niiden ja alkoholin sekakäyttö olisi tehnyt. Tai no, kyllähän Anne molempia nautti.

Susa sanoi, että pöly sai nauttijan unohtamaan huolensa. Hyvä varmaan niin, minä en huoliani vain tahtonut unohtaa. Huolillani on ikävä tapa hiipiä selkäni taakse ja puukottaa minua jos en pidä niitä tarkasti silmällä.

Menin ulos pesemään hampaitani, ja törmäsin lähes itkevään Anneen, sekä Danieliin jonka kanssa hän oli puhunut. Daniel sanoi, että meidän oli keskusteltava. Ja mehän keskustelimme.

Daniel kysyi, mitä tekisin jos kuulisin, että pahin kuviteltavissa oleva olento palaisi. Jo tässä vaiheessa jotenkin arvasin mitä oli tulossa, Danielin silmistä ja hymystä. Ne olivat tutut. Odotin silti, että hän sanoisi sen.

Hän sanoi olevansa Sakari. Ihminen nyt, Susa oli antanut hänelle toisen tilaisuuden.

Perkele. Ihmekös että kaveri sopeutui älyttömään seuraan niin nopeasti.

Hän kertoi, että Anne ei kyennyt käsittämään hänen kertomustaan - hän unohti asian heti kun tästä mainittiin. Susan onnellisuuspöly, tietysti. Kaipa vaikutus menisi pian ohitse.

Hän kertoi myös kauhutarinoita Sinin niskanapeista ja tahosta niiden takana. Hän kertoi listasta, jolla oli ihmisiä - tarkkailtavaksi, implantattavaksi, tuhottavaksi. Olin kuulemma listan kärjessä.

Minua ei tämä juurikaan kiinnostanut. Sanoin hänelle, että jos hän oli palannut, sitten oli - minun kannaltani riitti, ettei hänellä ollut enää otetta Anneen. En pitänyt hänestä, mutta tehköön elämällään mitä tahtoi. En jaksanut ylläpitää vendettoja, ei niissä ollut mieltä.

Hänen varoituksensa tulivat toisesta korvasta sisään ja menivät toisesta ulos. En ollut koskaan saanut Sakarilta ensimmäistäkään hyödyllistä tiedonjyvää, ja viimeksi nähdessämme, kun pidin vaarnaa hänen sydämessään, vannoin etten enää koskaan lotkauttaisi korvaanikaan hänen jutuilleen. Hänelle taivas oli aina putoamassa, hirveitä asioita tapahtumassa, vaikka mitä kamalaa - ja koskaan hän ei ollut oikeassa. Viimeksi olin kuunnellut hänen uhkakuvaansa sen sijaan että olisin keskittynyt olennaiseen, ja tuloksena Johanna oli kadonnut, samoin ainakin 20 muuta. Hän oli paranoidi. Pitäköön huolensa, minä en niitä jakaisi.

Ja pitäköön salaisuutena paluunsa, ei olisi minulta reilua kertoa sitä kaikille. Toinen mahdollisuus ei ole mikään toinen mahdollisuus jos se pilataan heti alkuunsa. Tosin miksi pirussa hänen piti palata Turkuun? Eikö hän voisi aloittaa alusta vaikkapa Torniossa, tai mikä vielä parempaa, Milanossa tai Sydneyssä?

Silti edes tämä uutinen ei pilannut hyvää tuultani. Olimme saaneet Johannan takaisin. Palasin sisään ja kävin Annen viereen nukkumaan. Tyttöni oli puoliunisesssa humalassa ja puhui päättömiä, mutta puhukoon, minä rakastin häntä yhtä kaikki. Vaikka hän sitten näkisi ikkunasta hämähäkinmuotoisia pilviä.

//

Aamusta tai kotimatkasta ei ole erityistä kerrottavaa, tosin Kari kysyi Sadulta mitä hän kuvitteli Sakarille käyneen ja mitä tekisi jos tämä joskus taas ilmestyisi kuvioihin. Mitään selvää vastausta ei saatu. Seuraavana iltana Kari yritti taas kertoa Annelle Danielista, tuloksetta.

Kun merkit onnellisuushumalasta eivät kahdessa päivässä häviä, Kari toteaa ryhtyvänsä itse toimiin. Jos Anne lähtee reissuun ja sieltä alkaa kuulua päättömiä, Kari muuttaa Paraisten talon ulkorakennuksen alkemialliseksi laboratorioksi ja ryhtyy tutkimaan, mitä onnellisuuspölylle oikein voi tehdä ja millä sen vaikutukset saa kumottua. Kaksi viikkoa tätä puuhaa toivottavasti tuo tuloksia.

Lasselle kerron tapahtuneesta kyllä kaiken. Hän saa tietää myös Sakarista, muille olen vaiti. Pyydän myös hänen apuaan keijutomun tutkimusessa, samoin kuin kenen tahansa muun joka vaan kynnelle kykenee. Mali olisi hyvä apu jos hänet saisi kiinni.

Jos Karille alkaa nimittäin käydä ilmeiseksi, että vaikutus ei tosiaan itsestään katoa, hän alkaa oikeasti pelätä. Maailma on vaarallinen paikka eikä siellä selviä elossa siten, että unohtaa kaikki huolensa ja on jatkuvasti onnellinen. Viikossa Susa alkaa olla Karin suosikki-inhokkilistalla, tosin syyntakeeton hänkin taisi olla pulveria jaellessaan kun oli itsekin sitä niin paljon käyttänyt.

Saapi nyt nähdä mitä tapahtuu, mutta mm. seuraavaan voi varautua:

* Jos vaikutus ei lainkaan haihdu, Kari työskentelee vastalääkkeen parissa kunnes palaa loppuun. Jos näyttää siltä, että tytöt ovat lopullisesti keijuuntuneet, Kari toteaa, että tämä on nyt riittävästi, ja katoaa vähin äänin paikkakunnalta enemmän tai vähemmän pysyvästi. Kari ei kestä katsoa Annea järkensä menettäneenä, ja selvästi tämä on aivan yhtä onnellinen ilman häntä.

Kari ei nimittäin ole ollenkaan hyvä sellaisten ongelmien kanssa, jotka edellyttävät että hän puuttuu toisten itsemääräämisoikeuteen. Ghouliuden kanssa oli sama juttu: tavallaan hän tiesi, että Anne ei ollut oma itsensä Sakarin vallan alla - mutta silti hän koki aivan kammottavaksi ajatuksen puuttua johonkin, joka oli periaatteessa Sakarin ja Annen keskinäinen juttu eikä hänelle kuulunut. Nyt sama on tullut uudelleen: jos Anne vakuuttaa olevansa onnellinen, ei Karilla ole energiaa murtautua uudelleen tuon vakuuttelun läpi, ei hän jaksa päättää että hän itse tietää paremmin mikä Annelle on hyväksi. Ihmisten oikeus säätää itse elämäänsä on tosi syvällä vanhan punkkarianarkistin arvomaailmassa, ehkä liiankin syvällä. Joten jos tästä ei toivuta, Kari ei vaan jaksa.

* Jos vaikutus haihtuu, Kari haluaa Susalta vakuutuksen, että mitään tällaista ei enää koskaan tapahdu. Jos hän ei sellaista saa, hän varmaan toteaa että pitäköön sitten tunkkinsa, tähän mielipuolten pesään ei jäädä. Pois joka tapauksessa, tosin siten että Anne pyydetään mukaan. Jos Anne ei lähde, Kari varmaan päätyy joka tapauksessa lähtemään.

Tässä kun vaikuttaa se, että Kari ei oikeasti ota hyvin ystäviensä menettämistä tai sen jatkuvaa pelkoa. Jos hänen ystäväpiirissään on joku tuolla tavoin aktiivisen itsetuhoinen tai todellisuuspakoinen - ja vieläpä taipuvainen taltuttamaan sitä puolihuolimattomasti kaikkiin muihin ympärillään - hän kyllä menee pois tämän luota, kauas. Hän ei tahdo elää ympäristössä, jossa kuka tahansa hänen ystävänsä voi koska tahansa joutua hullun kaaosmaagikeijun uhriksi.

* Yleisesti: jos tyttölomalta pohjoisesta kuuluu niin kauheita juttuja kuin mitä Cosmicissa kävi ilmi, Kari on kotona todella hajalla huolesta. Hän tietää, ettei voi tehdä mitään ennenkuin tytöt palaavat, joten hän joutuu vain toivomaan että he selviävät hengissä eivätkä tapa ketään. Seuraava peli tulee luultavasti Karillekin olemaan aivan hirvittävän ahdistunut ja moraalisen krapulainen.

* Daniel/Sakarin juttuihin implanteista ei paljon huomiota kiinnitetä. Helsinkiin ei mennä ja Turun poliisia yhä vältellään, mutta sen enempää eivät nuo asiat kiinnosta. Ja jos Daniel kuvittelee tuppautuvansa kylään Paraisille, mä kutsun sen sisään, juon sen kanssa viinaa kunnes siltä lähtee taju, ja toimitan ilman rahaa ja henkkareita ruotsinlaivaan. Nyt se on vaan ihminen, joten siihen tehoaa tavalliset metkut, ja mulla on luultavasti noin 20 kertaa parempi viinapää kuin sillä.

//

Kari / Pimeyden maailma 12: lauantai, 29.10

Lähdettyäni Paraisilta pakoon hirmustunutta kotitonttua olin soittanut Nurrille ja pyytänyt majoitusta hänen kämpssään Kivenhakkaajankadulla, teatterin takana. Hän ei itse ollut kaupungissa, mutta järjesti minulle kotinsa vara-avaimen. Olisin voinut varmaan mennä Lassenkin nurkkiin notkumaan, mutta oli olemassa pieni mahdollisuus että poliisi tarkkaili häntä, enkä tosiaan tahtonut tässä vaiheessa päästä asemalle selittämään puuhiani, etenkään mukanani olevaa valkoista pulveria.

Huomenna tulisivat Halloween-naamiaiset, ja niitä varten naksahtaneiden kavereideni oli määrä palata kaupunkiin. Ainakin niin toivoin. Annelta saamani kasvavan epäkoherentit kirjeet ja Mariannen järkyttyneet tapahtumakuvaukset olivat vakuuttaneet minulle, että tyttöni ja hänen kaverinsa olivat nyt pahassa suossa, eikä arvostelukyvyn vievän keijupulverin vaikutus ollut itsestään lähtemässä mihinkään. Tämä vaati interventiota. Ajatus kavereideni huumeputken katkaisemisesta ei ihmeemmin innostanut - ihmiset saavat puolestani hakea iloa mistä kemikaaleista tahtovat - mutta Susa, Johanna ja Satu alkoivat oikeasti olla vaarallisia muillekin kuin itselleen, eikä tämä Fear and Loathing in La-La-Land -trippi ollut varsinaisesti omasta vapaasta tahdosta aloitettu.

Aamusta olin uskaltanut piipahtaa vanhempieni kartanolla, ja poimia mukaan isäni vanhan vara-vara-rituaalikaavun naamiaisasuksi. Painostava tunnelma oli ajanut minut nopeasti pois, ja rentoutuakseni söin aamiaista Aschanilla. Lueskelin uutisia ja mietin, haluaisinko tehdä tänään jotain erikoista.

Heitin rituaalikaavun Nurrin kämpän nurkkaan, ja päädyin tutkimaan kerrostalon kellareita. Jos Lasse oli oikeasti saanut tarpeekseen siitä, että tein kaikki rituaalini aina hänen kellarissaan, voisin ehkä siirtää operaatioita Kivenhakkaajankadulle. Tiloja riitti, ja niihin oli vahvoja ovia. Minun ei tarvitsisi kuin ottaa kopiot näistäkin avaimista - ja koska Nurri oli DJ eikä okkultisti, hän ei huomaisi että kellarissa tapahtuisi jänniä.

Lähdin suuntaamaan suutarinliikettä kohti kun puhelimeni soi. Risto Laitila -niminen tyyppi haki Amanda Sadetta, toimittaakseen tälle kirjeen Makkoselta.

Hämmennyin. Tietääkseni Amanda ei ollut Turussa, mutta Risto oli vahvasti toista mieltä. Viesti Makkoselta - tämä voisi olla hyvä tai huono asia. Ja yllättäen Risto arveli, että minä olisin oikea ihminen toimittamaan kirjeen perille.

Tämän päivän puuhat ratkesivat juuri. Sitten Risto kertoi saaneensa numeroni Susalta. Susa oli puhelimen tavoitettavissa? Olisiko hän jo palannut Turkuun? Entäpä muut?

Jalkoihin tuli vipinää. Matkalla Ristoa tapaamaan melkein törmäsin poliisiautoon ja vauhkona siksakkasin puistojen ja talojen pihojen halki siltä varalta, että kytät tunnistivat minut. Nyt en kertakaikkiaan tahtonut keskustella virkavallan kanssa.

Risto oli ghouli. Se oli ilmeistä jo pojan jalkaterien asennosta. Hän ei kuitenkaan ollut purukaluston terävin hammas, ja antoi auliisti paketin minun haltuuni. Sanoin toimittavani sen Amandalle tai Turun ruhtinaalle niin pian kuin suinkin. Näin aioin myös tehdä - mutta ensin aioin itse kyllä lukea kirjeen. Makkonen kavereineen oli jättänyt Turun oman onnensa nojaan jo kauan sitten, ja sisäisesti virnistäen olin sitä mieltä, että pikainen pyrähdykseni Turun ruhtinaana oikeastaan oikeutti minut vilkaisemaan tätä kirjeenvaihtoa.

Riston mukaan Susa oli jo kaupungissa. Olivatkohan muutkin? Puhelu Johannalta vastasi tähän: hän ainakin oli, ja haeskeli minua, koska viime kuulemalta olin Turun ruhtinas ja Risto oli kysellyt häneltäkin ruhtinaan sijaintia. Johanna vaikutti tavallisen heikkopäiseltä, samaten tovia myöhemmin tavoittamani Anne. Tyttöni oli ollut käymässä Paraisilla ja oli nyt tulossa Turkuun bussilla. Hän puhui jotain Danielista, mutta minua ei kiinnostanut.

Ensin tapasin Johannan, joka oli kävelemässä Yo-kylästä kohti keskustaa, päällään täysin pöljät vaatteet, naama kuin Hangon keksi. Onnellisempaa ei ole usein nähty. Hän oli minun näkemisestäni melkein yhtä innostunut kuin ilmapallosta, jonka hän aikoi kaupungilta hakea. Selvästi hän oli keijupölyn vuoksi viisivuotiaan tasolla ja kaipasi interventiota. En kuitenkaan uskaltanut aloittaa pulverin syöttämistä hänelle.

Anne tuli vastaan kirjaston kohdalla. Vaikka tiesin sen turhaksi, yritin käydä sekä hänen että Johannan kanssa hetken järkevää keskustelua - koetin selittää, että he olivat nyt aivan aineissa, ja että tämän olisi hyvä loppua. Minulla oli vastalääke, jota en kuitenkaan ollut kunnolla voinut testata. Tahtoisin heidän arvostelukykynsä takaisin, jotenkin. He katsoivat minua silmät pyöreinä.

Selittelyideni mentyä kuuroille korville annoin lopulta Annelle hyppysellisen jauhetta, pahat aavistukset mielessäni. Ainakaan välittömästi en havainnut mitään hirvittäviä muutoksia hänessä, mutta päätin pysyä hänessä kiinni epätavallisen tiiviisti kunnes olisin varma. Lähdimme hakemaan Johannalle ilmapalloa, ja minä tenttasin Annea hänen lomakokemuksistaan. Minua ei varsinaisesti yllättänyt, että hän ei muistanut kovin paljoa - minulla on ollut joskus aivan samanlaisia lomia. Joskus sitä vaan herää vieraasta kaupungista oudot vaatteet päällä liikennemerkki sylissään, ja silloin on parempi vaan tarkistaa taskut ja soittaa pari puhelua. Mutta nyt sentään tieto siitä, että Daniel on Sakari suostui jäämään Annen päähän, ja hänen puheensa tuntuivat olevan normalisoitumassa. Kivi vierähti sydämeltäni. Tyttöni tosin valitti, että pulveri kutitti häntä sisältä, mutta arvelin tämän olevan normaali sivuvaikutus siitä, että mönjä tappeli onnellisuustomua vastaan.

Ilmapallon hakemisen jälkeen siirryimme Johannan asunnolle, jossa tytöt aikoivat katsella lomakuviaan. Huolestuin tajutessani, että hän asui edelleen 4D:ssä - mahdollisesti ainoana sen vanhana asukkina. Poliisimerkkejä ei näkynyt ja ikkunatkin oli korjattu, mutta paikka oli edelleen hermostuttava. Pelkäsin jatkuvasti, että peileissä alkaisi liikkua jotain. Hermostuneisuuteni ei tarttunut muihin, mutta sen sijaan se muuttui ärtyisyydeksi.

Anne kertoi Danielin ilmestyneen Paraisille eilen illalla, ja he olivat ilmeisesti käyttäneet yön seikkaillen keijumailla. Jostain sain lievän mustasukkaisuuden harmistuksen tämän johdosta. Kahteen viikkoon en ollut nähnyt Danielia, eikä kyllä ollut ikäväkään, mutta samana iltana kun Anne saapui hän tietysti ilmestyy kuin parempikin stalkeri. Jos minä olisin ollut Paraisilla, ei viime yö olisi mennyt yksin murehtiessa vaan olisin voinut olla tyttöni sylissä, mutta sen sijaan Daniel pääsikin olemaan ensimmäinen joka häntä lohdutti. Tyhmää ja pikkumaista, ajattelin, mutta silti minua sapetti Daniel ja tämä koko tapaus.

Annoin Johannallekin hieman pulveria, mutta hänen hyväntuulisuutensa ei ollut katoamassa minnekään. Hänen muistinsa ei myöskään toiminut kovin hyvin, joten hän päätyi kirjoittamaan tärkeitä muistettavia asioita ilmapalloon. Annen käydessä suihkussa hänen puhelimensa soi, ja minä vastasin siihen.

Soittaja oli Daniel. Jos elämäni olisi TV-sarja, olisi puhelun taustalla ollut studioyleisön naurua ja taputuksia.

"Missä Anne on?"
"Suihkussa."
"Aijoo. Pyydätkö soittamaan, kun mä vasta heräsin, enkä oikein muista tarpeeksi viime yöstä. Jossain vaiheessa mä vaan simahdin..."

Totesin kundille jotain etäisen hapanta ja lopetin puhelun kohteliaisuus rakoillen. Yhtäkkiä tunsin olevani harvinaisen turha ihminen, kosminen häviäjä ja tarpeeton statisti omassa elämässäni. Mihin piruun Anne minua oikeastaan edes tarvitsi? Minä kyllä rakastin häntä, mutta en jaksaisi tapella hänen huomiostaan. Tahdoin tupakkaa. Tahdoin lähteä ovet paukkuen. Tahdoin Susan paikalle että voisin ravistella häntä niskasta. Tahdoin jonnekin aivan muualle.

Harmiani lievittääksni ryhdyin höyryttämään auki Amanda Saden pakettia Osa minusta oli todella hermostunut viestin sisällön suhteen - mietin, mahtaisiko siellä olla käsky selvittää Daturon kohtalo ja saattaa syyllinen talttahampaiden oikeuden eteen. Mutta ei, rasiassa oli vain onnittelukortti "uuden kodin johdosta" ja koru, joka kuulemma takasi turvallisen pääsyn Makkosen luo. Luultavasti enemmän symboli kuin maaginen väline. Valokuvasin kaiken mitä kirjeen sisältä löytyi, ja olin aika turhautunut siitä, ettei siellä ollut mitään dramaattisempaa. Alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että Amanda Sade oli todella palannut Turkuun.

Kesken kaiken Johanna sai jokseenkin yllättävän puhelinsoiton, veljeltään. Emme edes tienneet, että hänellä oli sellainen, mutta olipa kuitenkin, Turkuun saapunut ja tapaamista toivova. Veliparkaa yritettiin hämätä puhelimessa ainakin, kunnes jostain saataisiin vähän lisätietoa tästä - lähinnä, olisiko häntä mahdollista hämätä uskomaan, että Atur-Johanna olisi hänen siskonsa. Johanna osoitti onnellisuuspölyn tuomia taipumuksia unohtaa kaikki epämiellyttävät asiat, kuten sopimansa tapaamisen veljensä kanssa.

Marianne saapui paikalle, ja oli nähtävästi aivan ehjä, vaikka hänkään ei muistanut paljon viimeisestä parista viikosta. Onneksi. Hän ei edes muistanut kirjeidensä sisältöä, joten jätin ne hänelle. Hän myös kertoi saaneensa puhelun Heidiltä, joka väitti olevansa Lassen tytär. Älytöntä, sellaista ollut olemassakaan. Toisaalta Lassen Helena-tytärtäkään eivät ihmiset aina tunnu muistavan; joskus tuntuu, että hänet on pyyhitty pois kaikkien paitsi minun muistoista, enkä tajua miksi tai kenen toimesta.

Joka rööristä tulevat arvoitukset eivät varsinaisesti vähentäneet yleistä vitutustani. Lomakuvien katselu alkoi vaikuttaa minusta hetki hetkeltä vähemmän kiehtovalta ajatukselta, ja pelkäisin, että sanoisin vain jollekulle jotain ilkeää. Lähdin matkoihini Johannan luota, ja soitin Lasselle. Yllättävä tarve käydä kaljalla valittamassa miten maailma on perseestä valtasi minut.

Lasse oli lounaalla Askon ja tämän oppilaan kanssa, ja kutsui minut liittymään seuraan. Olin kuullut että Asko saattaisi käydä kaupungissa, mutten tietenkään tiennyt päivää. Pyöräilin Rossoon.

Askon oppilas osoittautui Jonsku-nimiseksi nykyiseksi nuorisotyöntekijäksi, joka näki hirviöitä. Kukapa ei. Söimme pizzaa ja avauduin elämän kurjuudesta. Asko kertoi pian alkavasta matkasta Intiaan, Lasse taas muistutti että tänään oli okkulttisesti merkittävä ajankohta, Ramadanin Voiman yö, samoin kuin myös hetki jolloin kelloja oltiin siirtämässä talviaikaan. Jopa tällä tapahtumalla alkoi nykyään olla mystistä merkitystä, niin vahvasti se ihmisten mieliin vaikutti.

Jossain vaiheessa joku Lassen oppilas piipahti pöydässä kysymässä omituisia - ja paljastui Johannekseksi, Johannan veljeksi. Yli-innokas ekavuoden opiskelija sai Askolta pointtereita gonzouskontotieteen perusteisiin ja poistui niitä sulattelemaan. Tuskin hän oli ehtinyt lähteä kun seuraava huolestunut henkilö saapui paikalle, tällä kertaa Heidi. Hän ei sentään yrittänyt väittää olevansa Lassen tytär. Kaiken muun lisäksi sain Johannalta happaman puhelun, jossa hän kertoi, että onnellisuuspulverin vaikutukset menisivät Susan mukaan ohi itsestään ja että minun kutinajauhoni oli vain tekemässä hänen ja Annen elämästä kurjaa.

Tahdoin hetken omaa rauhaa. Poistuin porukasta, näin vilaukselta ulkona Annen joka oli ulkoiluttamasa Ristoa. En jäänyt hänelle juttelemaan, vaan jatkoin kävelemistä. Minun teki mieli viinaa. Onneksi illalle sitä oli luvassa - Lasse, Asko ja Jonsku olivat aikeissa ryypätä, ja olivat kutsuneet minutkin mukaan.

Kävin ostamassa viskipulllon, mutta vastustin halua avata sitä ihan vielä. Sen sijaan pohdin Askon kommenttia. Kun olin kertonut hänelle Danielin puhelusta, hän oli todennut jäljittelemättömään tyyliinsä "tämä on varmaan oikea kohta punnita ihmissuhdettaan", ja minä punnitsinkin. Tiesin, ettei Anne ollut oikeasti nainut Danielia - ja vaikka olisikin, ei se ollut olennaista. Minua vain masensi tunne omasta hyödyttömyydestäni ja siitä, etten taaskaan ollut paikalla kun minua olisi tarvittu. Plus, inhosin Danielia, mitäpä sitä kiistämään. Inhosin ajatusta, että hän vietti yhtään aikaa lähellä Annea. Inhosin sitä, että hän oli Sakari, ja että hän oli takaisin tullessaan päättänyt ottaa Annen lapsuudenystävän hahmon ilmeisesti vain päästäkseen lähelle tyttöäni. Helvetin tampio. Miksei hän voinut käyttää toista mahdollisuuttaan jossain muualla, jossain kaukana täältä?

Kuitenkin Anne oli ollut onnellisuuspilvessä, eikä tiennyt Danielin koko tarinaa. Ja vaikka olisi tiennytkin, miten minun inhoni Danielia kohtaan muka oli hänen ongelmansa? En ollut varsinaisesti käskenyt häntä pysymään kaukana koko tyypistä, eikä minulla tainnut olla moiseen oikeuttakaan. Meidän ihmissuhteemme oli alkanut epämääräisenä, kahden sitoutumista pakoilevan ihmisen varovaisena tunnusteluna, ja joitain asioita ei oltu koskaan yritetty lyödä enempää lukkoon.

Ajatuksiani kootakseni päätin tehdä vaihteeksi Lasselle palveluksen ja lähdin hänen kellariinsa. Aikomukseni oli roudata krääsää hänen kellaristaan Nurrin komeroihin, erityisesti pari pistoolia ja vaarnanheittimen jotka olin pöllinyt Sakarilta pari kuukautta sitten. Projekti kuitenkin jäi kesken.

Hieman aiemmin päivällä Daniel oli yrittänyt soittaa minullekin, ja selitti jotain joukkueesta joka oli saapunut kaupunkiin ja haki minua. En ollut luvannut mitään, mutta olin saanut heidän numeronsa, ja koeluontoisesti soitin heille. Vastaus tuli vahvasti skottilaisittain murtavalla englannilla. Ilmeisesti joku ghouli ja hänen väkensä tahtoivat tietoa kaupungin asioista, ja halusivat tavata. Sovin tapaamisen jokirantaan, ja poimin varmuuden vuoksi Sakarilta viemäni pistoolin mukaan.

Kaksi skottia ja heidän oppaanaan toiminut turkulainen olivat hupaisa porukka. Yksi androgyyninen ghouli nimeltään Anthony, yksi ties mikä, ja yksi tavallisen oloinen ihminen; molemmat ylämaalaiset vampiristisen epämääräisiä ja hassusti pukeutuvia. He tahtoivat löytää Lady Red -nimeä käyttävän vampyyrin jonka arvioivat olleen Turussa jokin aika sitten. Ghouli sanoi tarvitsevansa tämän vampyyrin verta elääkseen, minä taas päättelin kuvauksesta että mainittu vampyyri ei ollut Turussa ollut pitkään aikaan. Hänellä kuulemma oli väkivaltaisia taipumuksia, ja selittämätöntä väkivaltaa ei kaupungissa juurikaan ollut.

Kakkossuunnitelmana ghoulit kaipailivat pulloa, joka aina täyttyisi vampyyrin verestä. Lassen pullo, taas. Totesin heille, että Turussa saattoi olla pullo jollaista he kaipasivat ja lupasin kysellä sen perään. He tiedustelivat palkkiosta, ja totesin, että jos löytäisin mitä he tahtoivat, voitaisiin miettiä minkä arvoinen se olisi.

Mitä Lady Redin löytämiseen tuli, olin sitä mieltä että tässä heitä voisi auttaa Amanda Sade. Melkein saman tien sain puhelun Susalta, jossa sain kuulla, että kirjeeni oikea haltija oli tulossa hakemaan sitä. Onneksi olin liimannut sen välittömästi takaisin kuntoon. Nyt saisi nähdä, kestäisikö liimaukseni tarkkailua.

Skotit eivät tahtoneet tavata Amandaa vielä, vaan poistuivat tämän tullessa. Susa, Anne, ja lyhyt tuntematon nainen ilmestyivät paikalle. Kysyin oliko hän Amanda Sade, ja hän mulkaisi minua pahasti ja kertoi olevansa Leena Pitkänen. Ihan miten vaan. Jos hän kerran sanoi olevansa ruhtinaamme edustaja, kirje kuului hänelle.

Juttelin Leenan kanssa. Ajatukseni yritettiin katkaista puhelulla, mutta delegoin ongelmat Mikaelin ja Lassen niskaan. Yritin sen sijaan saada Leenasta ulos jotain konkreettista, mutta hän suostui myöntämään vain, että Makkonen majaili nykyään Tampereella, ja että hänen päällikkönsä oli juuri muuttanut Turkuun ottaakseen kaupungin (vampyyrit, vaikkei sitä sanottukaan) komentoonsa. Hän myös haukkui järkeäni siitä, että olin pitänyt häntä Amanda Sadena vaikka ulkona oli vielä päivänvaloa. Miten vaan, ei ollut selvästikään tavannut Sakaria tämä nainen.

Leena sai kirjeensä ja lähti tiehensä. Toivoin että hän olisi vienyt Riston mukaansa, mutta näin onnekas en ollut. Niinpä hän sai olla paikalla kun aloin soimata Susaa onnellisuuskekseistä ja viimeisestä kahdesta viikosta.

Susa väitti, että kukaan ei ollut kuollut trippailun tuloksena, eikä minulla ollut oikein vastaväitteitä. Totesin, etten enää koskaan tahtonut nähdä tällaista, en ainakaan ihmisille joita pidin ystävinäni iman että heitä varoitettiin ensin, mutta tuntui hieman siltä, että puhuisin seinille. Sentään kaaosmaagimme tuntui olevan jossain määrin järjissään tällä kertaa, eikä täysin muissa maailmoissa.

Siirryin tenttaamaan häntä Amanda Sadesta. Hän sanoi, ettei mielellään kertoisi tästä; minäkään en mielellään asioita kuullut kun Risto oli paikalla. Susa ei tuntunut tahtovan ajaa tätä poiskaan, enkä minä sitten tiennyt luottaako häneen vaiko ei. Kuitenkin pikainen vihjaus kertoi, että Johanna oli Amanda Saden mustalla listalla kaupungista poistettavaksi, ja tahdoin tietää tästä lisää. Sitten Susa kertoi, että tämä Leena Pitkänen oli itse asiassa Amanda, joka ei niinkään ollut tavallinen vampyyri kuin kehoa vaihtava henkiolento. Ilmeisesti hänellä oli myös paljon hypnoottisia kykyjä, etenkin taito saada ihmiset unohtamaan asioita, etenkin asioita hänen omasta henkilöllisyydestään.

Loistavaa. Nyt olisi saatava Amanda jotenkin kelpuuttamaan Johanna osaksi kaupungin kuvioita tai minulla ja kaupungin verenimijöillä olisi taas yksi suurempi erimielisyys.

Marianne piipahti paikalla; hän oli ollut menossa tapaamaan Johannan veljeä tämän kanssa, mutta Johanna oli livahtanut jonnekin ja nyt häntä huoletti Heidi. Heidin kadonneen siskon ja tältä löytyneiden tuttujen ihmisten kuvien ja puhelinnumeroiden tapaus olisi normaalisti kiinnostanut minua, mutta nyt en ehtinyt siihen paneutua. Ehdotin Mariannelle Lassen puoleen kääntymistä, sitten kuulin Annen olevan menossa Kouluun tapaamaan Satua, ja lähdin mukaan.

Harmistukseni ja vihaisuuteni oli valunut pois minusta, niinkuin monesti käy kun Anne on kyseessä. Koin oloni yhä hieman turhaksi, mutta ei se kyllä ollut tyttöni syy. Kävellessämme avauduin silti hänelle tuntemuksistani ja yritin saada hänet käsittämään, miksi minulla oli (ollut) paha olo. Nyt olo oli kuitenkin parempi, keijupöly oli poistunut ihmisten tajunnasta ja uudet kriisit olivat korvanneet vanhat. Saatoin vaikuttaa vain mustasukkaiselta hölmöltä yrittäessäni tehdä tolkkua pääni solmuista, mutta Anne ei tuntunut välittävän, ja se oli oikeastaan tärkeintä.

Koulussa oli ihmisiä pohtimassa jotain yliluonnollista arvoitusta - Leena Pitkänen, Sini, skottien mukana ollut Minea, omassa pöydässään yksin istuva Johannes myös. Vaihdoin Johanneksen kanssa pari sanaa, varsinaiseen maagisesta ongelmasta en tahtonut kuulla. Jotain Satun keijuavaimen kanssa sillä oli tekemistä - hämäriä ennusteita siitä, miten Kaikki Loppuisi jos Liisa pääsisi koskemaan avaimeen. Ei kuulostanut järin kiinnostavalta. Istuin enimmäkseen Annen kanssa omassa pöydässä, katselin hänen lomakuviaan kaukomailta ja totesin, ettei tytöillä tosiaan ollut mukana ketään valokuvaustaitoista. Jossain vaiheessa Satukin käväisi paikalla.

Lasse viestitti, että saisin halutessani tuoda Annen mukaan istumaan iltaa Näkymättömän piirin kanssa, ja tämä tuntui hyvältä ajatukselta. Oikeat ongelmat kestäisivät aivan hyvin odottaa, minä voisin tänä iltana keskittyä ottamaan sopivasti viinaa ja nauttimaan hyvästä seurasta. Pari viikkoa olivat olleet aika hektisiä, ja lomapäivä tekisi hyvää. Puhelimeni kuitenkin sotki aikeeni taas.

Liisa kysyi, muistinko hänet. Kunpa en olisi muistanut. Hän tahtoi jostain syystä tavata minut. Minä olisin tahtonut, että hän lepäisi rauhassa kuuden jalan syvyydessä, mutta tämä ei luultavasti ollut toteutumassa - ja Liisalla oli edelleen tietoa jolla hän pystyisi halutessaan kiristämään minua, etenkin nyt. Hän sanoi olevansa Cafe Noirissa ja kehotti minua tulemaan sinne. Mikäs siinä; Koulussa Daniel näytti liittyneen okkulttiongelmaa puivaan joukkoon, ja arvelin tämän tarkoittavan, että mahdollisia vaihtoehtoja vatvottaisiin ainakin kuusi tuntia ennenkuin mitään tapahtuisi. Eikä koko juttu minua sinänsä oikeastaan edes kiinnostanut.

Anne oli jokseenkin samaa mieltä, ja lähti henkiseksi tuekseni Liisan kanssa. Cafe Noirista löytyivät skotit, Liisa sekä Titiu. Ilmeisesti toinen skotti oli myös lohikäärme, aika erikoista.

Liisa tahtoi ruumiin, kuinkas muutenkaan. Hänellä oli nyt jo käytössä jokin etäisesti kiinteä olomuoto, mutta se ilmeisesti napsahti takaisin aineettomuuteen heti kun hän yritti poistua Turusta. Tämä sapetti häntä melkoisesti, koska hän ei ollut koskaan kaupungistamme pitänyt ja tahtoi takaisin sateiseen Englantiinsa. Hän oli sikäli päätellyt oikein, että tässä suhteessa intressimme menivät yksiin: minäkin toivoin hänen olevan mahdollisimman kaukana täältä.

Vanhat jutut koomapotilaiden ruumiiden valtaamisesta otettiin taas esiin. Samat argumentit kuin kesällä, eikä minulla vieläkään ollut koomapotilasta takataskussani. Enkä todellakaan aikoisi ketään syrjäyttää kehostaan vaan antaakseni tälle inhottavalle pienelle nilkille uuden mahdollisuuden elämään. Mutta tahdoin silti hänet pois takapihaltani, joten lupasin katsoa mitä voisin tehdä. Sen jälkeen minä ja Anne hakeuduimme Lasselle, tavoitteena aloittaa vakava juominen. Anne ei kahden viikon tripin jälkeen ollut kai aivan niin pahasti viinan tarpeessa kuin minä, mutta ei hän kai kehdannut valittaakaan - ja joka tapauksessa Näkymättömän piirin juomingeissa on aina tietty sivistyksen häivähdys, mikä tarkoittaa että ne eivät pääty oksenteluihin, sammumiseen tai karaokeen.

Lasse tarjosi meille juustoa, keksejä ja viiniä, minun viskinikin teki kauppansa. Asko ja Jonsku ilmaantuivat myös, ja parin lasillisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että Jonsku oli aivan OK tyyppi. Rentoutuminen oli todella mukavaa ja tervetullutta, ja jutut hauskoja. Asko kertoi uskomattomia tarinoita tavastaan käyttää magiaa arkipuuhissaan ja Lasse, tuo vanha puritaani, paheksui näitä huvittavasti. Tästä olisi tulossa oikein miellyttävä ilta.

Anne oli jo jonkin aikaa yrittänyt tavoittaa Johannaa varoittaakseen tätä Amanda Saden aikeista. Kuitenkin Atur osoittautui vaikeaksi ihmiseksi paikantaa, ja kellon lähestyessä kahdeksaa alkoi oikea etäinen huolestuneisuus vallata mieltä. Olin itse haluton huolehtimaan - viimeksi olin hermoillut aivan tyhjän vuoksi tyttöni ja Johannan piipahdettua vain Arcadiassa - mutta kieltämättä oli vähän erikoista, että kukaan ei häntä tavoittanut. Lopulta mielenrauhani vuoksi tarjouduin vapaaehtoiseksi käymään Johannan asunnolla soittelemassa ovikelloa. Ehkä hänen puhelimensa ei vaan ollut latauksessa, tai ehkä hän oli nukkumassa.

En varsinaisesti ollut enää ajokunnossa, mutta polkupyöräilijöitä puhallutetaan harvoin. Opiskelija-asuntola oli hiljainen, ja taas koin humalatilani läpikin hienoista huolta mahdollisesta poliisitarkkailusta 4D:n lähelllä. Johannan ikkunoissa verhot olivat kiinni eikä valoja ollut päällä. Kukaan ei vastannut ovikelloon tai oven hakkaamiseen. Missä Johanna olikin, ei se ollut täällä.

Ei liioin Annen seurassa, tai Mariannen, tai Susan, tai veljensä. Palasin Lassen luo vähän huolestuneempana; en edes muistanut hakea lisää viinaa kuten Asko oli toivonut. Mutta tähän kaikkeen saattoi vielä olla arkinen selitys.

Mikael soitteli Heidistä, ja Lassen luvalla kutsuin hänetkin käymään; myös Titiu ilmaantui jossain välissä. Punnitsimme akateemisesta mielenkiinnosta mahdollisuutta, että Heidin sisaren tapaukseen liittyi jotain yliluonnollista, mutta enimmäkseen asunnosta löytynyt vodkapullo piti keskustelumme kaukana järkevistä asioista. Kerroimme puolitotuuksia ja emävalheita magian teoriasta, ja Lasse innosti minut jopa kertomaan pakollisen roudarijutun saksalaisesta Zeströter-saatanahevibändistä ja heidän ihmisuhriyrityksestään vuodelta '86.

Lopulta alkoholi talosta loppui, mutta me olimme vielä vedossa. Päätimme edetä Kouluun jatkoille. Ei kenenkään varsinaiseksi yllätykseksi Satun avainongelmaa pohtinut porukka oli edelleen samassa pöydässä kuin neljä tuntia sitten, jopa aiempaa suurempana. Me asetuimme aivan eri puolelle ravintolaa ja jatkoimme levottomia juttujamme. Johannaa en ajatellut. Hänen katoamiselleen oli varmasti luonnollinen selitys.

Viimein pöytäämme ilmaantui Sini, joka murehti niskassaan yhä olevia nappeja. Ne olivat kieltämättä harmillinen järjestelmä, ja niiden poistaminen hänestä saisi kaikki nukkumaan yönsä rauhallisemmin. En tiennyt, kuka niiden kautta maailmaa tarkkaili, mutta en uskonut että kellään joka moisia hilavitkuttimia asensi ihmisiin (tai edes ex-ihmissusiin) ilman lupaa olisi puhtaita jauhoja pussissaan.

Olimme kaikki varsin humalassa, ja saimme erinomaisen humalaisen ajatuksen. Mikrokirurgiaa tai parantavaa magiaa ei kukaan meistä osannut, mutta kunnon kabbalistina minulla oli tietysti tallessa useitakin likaisen kehon puhdistamiseen tarkoitettuja rituaaleja - rituaaleja, joiden pitäisi palauttaa keho sen oletettuun tilaan. Kenties sellaisella voisi pakottaa myös ei-toivottuja metalli-istukkaita ulos. Epäilin, ettei minulla kuitenkaan millään olisi riittävästi voimaa näin suureen muutokseen.

Sitten joku muisti Ramadanin Voiman yön, ja joku toinen mainitsi, että Lassen naapurissa oleva Turun islamilainen yhdistys piti yörukouksiaan sen aikana. Jos heidän imaaminsa ei olisi vallan taitava, heidän rukoustensa voimaan voisi ehkä päästä käsiksi, ja sillä voimalla rituaali voisi purra vaikka mihin...

Tyypillinen kännisuunnitelma, tämä. Asko oli innostunut ajatuksesta teoriassa, ja kuten tavallista, minä tahdoin päästä toteuttamaan sen myös käytännössä. Iltarukouksen olimme jo missanneet, mutta pikainen tarkistus verkosta kertoi, että aamurukous luettaisiin 5:38; jos tuohon aikaan tekisimme rituaalin, meillä voisi olla yllättävänkin paljon voimaa käytössä.

Täysin perverssi aika olla hereillä, mutta Sini oli aika epätoivoinen ja valmis yrittämään vaikka mitä. Enhän minä voinut sanoa, että unen tarpeeni kävi hänen kehonsa korjaamisen yli. Lasillista myöhemmin olimme vakaasti päättäneet yrittää juuri tätä rituaalia, kuuden tunnin kuluttua. Minä olisin päämaagi, Lasse tukisi, samoin Asko jos hän pääsisi ylös.

Yllättävässä järkevyyden puuskassa tajusin, että jos oikeasti tämä olisi määrä tehdä, meidän kannattaisi ensinnäkin lopettaa juominen ja toisekseen mennä nukkumaan melko varhain. En todellakaan tahtonut käsitellä suuria mystisiä voimia humalassa, ja jos tätä iltaa ei nyt katkaistaisi, saattaisin aamun koitteessa epähuomiossa kutsua paikalle vihaisia enkeleitä, jotka tahtoivat tietää miksi minun kaltaiseni juutalainen on varastamassa voimaa islamilaisesta rituaalista.

Niin lähdimme hoippumaan yöpuulle päin. Vaihdoin pari sanaa Leena Pitkäsen kanssa ennen lähtöäni; hän kiitti minua kirjeen toimittamisesta, ja minä kysyin suoraan, kannattiko minun odottaa jotain ikävää hänen pomoltaan Liisan tapauksen johdosta. Leena/Amanda totesi, että näin ei ollut, ja toivoin että voisin uskoa tätä. Monet vampyyrit ovat sitä mieltä, että kuolevaisen ei sovi surmata heidän kaltaisiaan edes itsepuolustukseksi, enkä olisi oikeastaan lainkaan hämmentynyt jos Amanda Sade olisi todennut minut vaaraksi kaupungin verenimijöille Liisan kohtalon vuoksi. Daturosta nyt puhumattakaan...

Asko oli menossa nukkumaan Jonskun luo. Minä, Anne ja Sini saimme yösijan Lassen luota, ja tämä kyllä helpotti; en oikein pitänyt ideasta hoippua Nurrin kämpältä Lasselle aamuneljältä ja laskuhumalassa. Lassen kotona vilkaisimme kellarin rituaalitilaa, siivosimme sitä hieman ja keräsimme valmiiksi aamulla tarvittavia tarvikkeita. Ajattelin vaihteeksi käyttää aivan oikeaa rituaalikaapua ja päähinettä, ja näitä onneksi löytyi varastoista.

Talviaikaa puolenyön maissa kävimme nukkumaan. Minä ja Anne saimme Lassen ison vierashuoneen ja sen ihan oikean vuoteen. Asetin herätyksen viideksi ja ryömin tyttöni viereen nukkumaan. Olin katkaissut juomisen suht ajoissa, ja humalani oli tasoittumassa.

Annea kutitti edelleen, ja koin syyllisyyden pistoksia siitä. Kaipa se menisi aamuksi ohi. Juttelimme väsyneesti niitä näitä, ja olin vajoamassa uneen tyttöni valittaessa että hänellä oli kylmä. Hain hänelle lisää peittoja, ja pohdin, olisikohan hänellä kuumetta.

Sitten hän sanoi, että kylmyys tuntui tulevan sisältäpäin. Ensin en kiinnittänyt tähänkään paljon huomiota, ennenkuin hän alkoi oikeasti hytistä, ja oireet tuntuivat pahenevan.

Kylmyys tarttui minuunkin. Oliko Annessa jotain oikeasti vialla? Poimin rituaaliveitsen ja otin lasiin pari tippaa hänen vertaan, sitten kipaisin Lassen keittiöön. Tein pikaisen tutkimuksen veren tilasta, ja tajusin, että Annen sisällä oli nyt tekeillä jotain karmivaa ja luultavasti vaarallista.

Antamani vastalääkekö tämän aiheutti? Luultavasti. Kuinka pahaksi tämä yltyisi? Entä jos Anne ei toipuisikaan siitä itse? Paniikki hyppäsi mieleeni eikä päästänyt irti. Mitä ihmettä voisin tehdä? En ollut mikään parantaja, eikä ketään sellaista tullut edes mieleeni. Lasse ei osaisi auttaa, tuskin Askokaan - enkä tiennyt, paljonko aikaa oli.

Vailla parempaakaan ideaa heitin rituaalikaavun ylleni ja palasin Annen luo. Hän paleli ja oli käpertynyt syvälle peittojen alle; minä kaivoin hänet esiin ja pyysin, että kylmästä huolimatta hän yrittäisi pysyä aloillaan. Sitten tein lyhennetyn version aamuksi kaavailemastani puhdistusrituaalista. Viilsin hänen käsivarteensa pienen haavan, jotta myrkky hänen kehossaan voisi valua siitä ulos, ja kaadoin häneen samalla niin paljon omaa voimaani kuin suinkin pystyin. En ole koskaan ollut mikään empaattinen parantaja tai ki-voimien taitaja, mutta arvelin, että Voiman yönä rituaali saattoi jättää minuun ylimääräisiä hippuja energiaa, ja jos vain voisin antaa ne Annelle, hän toipuisi ehkä tästä paremmin.

Piinaavaa viittä minuuttia myöhemmin Annen hytinä laantui. Astiassa oli hänestä laskettua verta hieman, ja se suorastaan kuhisi yliluonnollista energiaa. Sidoin hänen kätensä haavan ja istuin hänen vieressään tovin, mutta ilmeisesti pahin oli mennyt ohi. Hän ei enää kutissut eikä palellut.

Otin tyttöni takaisin syliini ja sopertelin hänelle anteeksipyyntöjä. Hän sanoi, ettei se mitään ja halasi minua takaisin. Fiilikseni oli sekoitus suunnatonta helpotusta, valtavaa syyllisyydentuntoa, helvetinmoista laskuhumalaa ja hyytävän pahoja aavistuksia. Parin tunnin päästä olisi noustava tekemään oikeasti vaativa rituaali suurilla panoksilla. En tiennyt, olisiko minusta siihen. Uni tuli piinaavan hitaasti.

Sunnuntai, 30.10. 2005

Viideltä pehmeä musiikki herätti minut. Oloni oli aivan suunnattoman kamala. Liian vähän unta, liian paljon viinaa ja huolta. Kolmen vartin kuluttua kaikkien huolien olisi oltava kateissa ja minun olisi oltava itseluottamusta puhkuva maagi.

Kokosin rituaalivarusteeni ja siirryin kellariin piirtämään loisukehää. Moskeijassa valot olivat jo päällä, oli liikuttava vikkelästi. Heksagrammin ympärille kirjoittelin hepreaa ja arabiaa, ja hetken haeskelun jälkeen löysin myös Sinin, Lassen ja Annen. Askoa tai Jonskua ei näkynyt, mutta tämä ei suuremmin minua haitannut.

Rituaalin valmistelu oli selkeyttänyt mieltäni, kuten tavallista. Ajastamisen helpottamiseksi käytin meditatiivista taustamusiikkia - Pink Floydin Echoesia. Ei varmaankaan oikeaoppista, mutta Echoesista tunsin joka tahdin, ja se oli mitä kätevin rytmitys kun tahdoin olla samassa tahdissa islamilaisten rukouksen kanssa. Lasse ja Anne toimivat rituaaliavustajina.

Pukeuduin rituaalikaapuun ja aloitin rituaalin arabiaksi. Siirryin sitten hepreaan, mutta välillä palailin arabiaan. Islamilaisten serkkujeni rukouksen voima tuntui ilmassa, eikä heidän imaaminsa varjellut sitä mustasukkaisesti. Tuskin hän olisi silti antanut minun sitä viedä jos olisi tiennyt olemassaolostani, mutta huomaamatta kuormasta syöminen on aina ollut yksi tärkeimpiä okkulttisia taitojani.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin sarastus koitti, Voiman yö päättyi ja Ramadaniin kuuluva aamurukous sen mukana. Rituaali loppui, kynttilät sammutettiin, ja Sinin niskassa oli yhä kaksi nappia.

Vaikka olin etukäteen todennut, että onnistumisen mahdollisuudet tässä olivat ehkä korkeintaan 30%, oli tappiofiilis melkoinen. Jotain muutakin olisi yritettävä, mutta juuri nyt en keksinyt mitä se voisi olla. Jokseenkin krapulainen olo valtasi minut, ja pestyämme rituaalikehän pois palasin Annen kanssa vuoteeseen.

Näin vilaukselta Siniä keittiössä - hän näytti istuvan siellä veitsen kanssa, ja sanoi, että napit eivät anna hänen edes leikata itseään pois. Yritin sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, mutten oikein osannut.

Kaiken muun lisäksi puhelimeeni oli tullut tunnistamaton viesti, joka väitti Johannan tulleen "Helsingin herrojen" kaappaamaksi. Viestissä ei ollut nimeä tai järkevää lähetysosoitetta, ja jotenkin se vaikutti Danielin tyyliseltä; olin liian väsynyt ja huonovointinen pohtiakseni sen todenperäisyyttä juuri silloin. Kaiken muun lisäksi minulla oli tunne, että peilien takana tapahtui jotain, mutta en kyennyt analysoimaan sitäkään sen enempää. Nukkuminen vei huomioni.

Parin tunnin unen jälkeen Annen nykyään kauheaa ääntä pitävä puhelin raastoi meidät hereille. Aloimme molemmat ottaa yhteyttä kontakteihimme ja ravistaa väsymystä harteiltamme.

Yhtäkkiä viesti siitä, että Johanna oli kaapattu, alkoi saada aivan uutta synkkää painoa. Johannasta ei tosiaan ollut kuulunut vielä pihaustakaan, ja saamani viesti oli lähetetty verkossa olevan ilmaisen viestipalvelun kautta. Mahdoton jäljittää, mahdoton tutkia. "Helsingin herrat" saattoi viitata moneenkin asiaan: stadilaisiin vampyyreihin, Supoon tai johonkin ihan kokonaan muuhun tahoon. Urkin tietooni Leena Pitkäsen puhelinnumeron, koska hän oli ainoa mieleeni tullut taho jolla todella oli uskottava intressi Johannan katoamiseen, ja punnitsin mahdollisuutta ottaa häneen yhteyttä. Voisin kysyä, tiesikö hän Johannan kohtalosta jotain, ja yrittää ehkä käydä kauppaa hänen kanssaan. Hätätilassa voisin ehkä uhkailla häntä paljastamisella tai vaikka väkivallalla. On sitä suuremmillekin voimille bluffauksella panoksia korotettu.

Sini oli jo hereillä kun nousimme, ja Lassen olohuoneessa nukkui nähtävästi myöskin Heidi. Sini sanoi olonsa olevan niskanapeista huolimatta parempi kuin aikoihin, jopa susimaisen reipas. Tämä hämmensi minua. Värikkään tytön susiaspektin oli Julius vienyt pois kuukausia sitten, enkä todellakaan kuvitellut että sitä voisi moisella pikkurituaalila saada takaisin. Suhtauduin epäilevästi hänen susiaspektinsa paluuseen, en oikein osannut olla optimistinen minkään suhteen.

Anne oli tapaamassa Susan ja kuulemassa tämän tiedot Johannasta. Päätin viivyttää Leenalle soittamista vielä hetken; lähdin tyttöni ja Sinin kanssa ulos torille etsimään ruokaa ja kaaosmaagia. Molemmat löytyivätkin. Susa ei tahtonut puhua Sinin lähellä asioista, joten kävelytin taas energistä tyttöä ympäriinsä ja jututin häntä. Niinäkin aikoina kun hän oli ollut hukka, hän ei kuulemma ollut koskaan muuttunut muotoaan tahdonalaisesti; hänellä oli vain muistiaukkoja täysikuiden ajalta. Niinpä hän ei kyennyt muotoa muuttamalla kokeilemaan, oliko hän todella taas susi.

Jos Sini olisi palannut lykantroopiksi, muodonmuutos varmaan karistaisi ylimääräiset istukkaat hänen kehostaan. Jos ja jos. En vieläkään keksinyt, miten hän olisi voinut ihmissudeksi palata vähäisen ritualimme kautta.

Anne palasi luoksemme, ja minä kävin vuorostani Susan juttusilla. Uutiset olivat huolestuttavia. Susa kertoi, että Johanna oli tosiaan tullut kaapatuksi. Kaappauksen oli suorittanut Supo, mutta viime kädessä se ei ollut pelkästään SUPO:n operaatio vaan osa jotain suurempaa ja kansainvälisempää operaatiota, jota saattoi paremman termin puutteessa kutsua vaikka inkvisitioksi. Mutta Johanna oli kuulustelujen jälkeen päässyt pakoon vangitsijoiltaan ja ilmeisesti räjäyttänyt näiden auton tulellaan. Sitten hän oli ajautunut peilien taakse. Kukaan ei tiennyt, missä hän nyt oli. Susa tahtoi hänen ruumiinsa jostain syystä, minä olin osittain huojentunut siitä, että hän oli ainakin vapaalla jalalla. Tosin jos hän oli jumissa peilien takana, hänen tilanteensa saattoi olla erinomaisen huono. Sentään nyt ei ollut täysikuu.

Amanda Sade ei ollut kaappauksen takana, mutta huono tilanteemme silti oli. Koulutetun arvauksen mukaan Johanna ei ollut organisaation ainoa kohde, ainoastaan ensimmäinen kohde, ja hänen kadottuaan pulju saattaisi iskeä nopeasti uudestaan. Sen listoilla olivat ilmeisesti ainakin Anne, minä ja Lasse, oletettavasti myös muita tuttujamme.

Syitäkään ei tarvinnut kaukaa hakea. Yo-kylän tapaus elokuussa oli riittävä ravistelemaan vaikka millaisen sieluttoman byrokratian liikkeelle. Luultavasti sen jälkeen olisi heti kuulunut vain juosta lujaa, mutta maan alta palattuani en yksinkertaisesti jaksanut. Nyt oli syytä. Enkä uskonut, että selityksemme "me aiottiin vaan hyvää" oikein purisi. 20 kadonnutta ihmistä oli aika vahva vasta-argumentti.

Siirryin Annen ja Sinin kanssa Börsiin juomaan kahvia ja miettimään tilannetta. Yritin löytää Hesarista tai verkon vaihtoehtouutisista mainintaa Johannan aiheuttamasta räjähdyksestä, mutta pihaustakaan en löytänyt. Tämä oli pelottavaa, mutta tavallaan myös lohdullista. Jos oletin Susan puhuneen totta, oli räjähdyksen puuttuminen mediasta merkki siitä, että vastapuoli saattaisi vielä kuvitella meidän olevan paikoillamme ja tietämättömiä tilanteesta. Jos se olisi jo lehdissä, he varmaan olisivat jo kolkuttelemassa ovillemme.

Silti en uskonut meillä olevan liiaksi aikaa. Monia ihmisiä olisi kuitenkin varoitettava ennen iltaa, ja tämä sujuisi varmaan kätevimmin päivän naamiaisissa, sinne kun kaikki olivat kuitenkin tulossa. Jos vielä muutaman tunnin eläisi ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa, ja sitten kaikki pakenisivat yhtä aikaa tahoilleen, saattaisimme juuri ehtiä kaikki alta pois.

Kaupungista ja maasta katoaminen tuntui välttämättömältä, ja jotenkin sen ajatteleminen oli helpottavaa. Turkuun minua sitoi oikeastaan vain kaksi asiaa: isäni talo ja kirjasto, sekä Anne. Ensimmäinen pärjäisi seurakunnan huostassa aivan tarpeeksi hyvin, ja Annen kanssa lähtisin yhtä matkaa. Kun Sini oli paikalla, en uskaltanut käydä suunnitelmia läpi ääneen, mutta halu kadota seuraavalla kulkuvälineellä oli kova. Susa oli puhunut jotain Danielin veneestä, mutta tämä nimenomainen suunnitelma ei minua viehättänyt. En tahtonut Danielin kanssa samaan suuntaan.

Päädyimme kävelemään Nurrin asunnon suuntaan. Ajattelin hakea naamiaispukuni ja ehkä pakata hieman tavaroita illan äkkilähtöä varten. Puhelu Susalta pysäytti meidät Teatterisillan vieressä. Johanna oli löytynyt, hän oli pudonnut peilistä, ja hän halusi tavata meidät välittömästi, naamiaispaikassa Gillesgårdenilla.

Pinkaisin juoksuun, Sini ja Anne perässäni. Gillesgården oli onneksi aivan vieressä. Sen kellarissa odotti Susan lisäksi Johanna, elossa, ehjänä ja hurjistuneen näköisenä. Hän vaati minua ottamaan esiin kynän ja paperin, ja sitten käytti omituisinta erikoiskykyään ja sai minut piirtämään kuvan rituaaliympyrästä. Hieman tönittynä tajusin viimein, että hän tahtoi minun tekevän hänelle suojaympyrän jottei häntä voitaisi tarkkailla hänen jumalansa toimesta. Kaivoin liidut esiin, etsin syrjäisen siivouskomeron, ja raapustelin kehän. Johanna astui sen sisään, ja alkoi karjua meille pitämättä sekunninkaan taukoa.

Pääasiassa hän huusi Susalle; ilmeisesti tämä oli jotenkin ennakkovaroittanut Johannaa kaappauksesta, mutta oli Johannan mielestä jättänyt kertomatta olennaisia asioita jotka olivat olleet vähällä jättää hänet vangiksi. Minä olin oikeastaan yksinomaan hyvilläni: Johanna oli kunnossa, eikä häntä enää vaivannut edes turha onnellisuus. Selvästi hän oli nyt päättänyt ryhtyä suojelusenkeliksi täysipäiväisesti, ja tämä alkoi sillä, että hän aikoi paimentaa meidät piiloon kaappaajien tieltä. Tämä sopi täysin yksiin omien aikeideni kanssa.

Johanna pelkäsi, että jos Ahura Mazda saisi kuulla hänen trippailustaan ja kaappauksestaan, hän kiskoisi tämän uudestaan hornaan josta tämä oli pari viikkoa aiemmin selvinnyt takaisin. Tämän vuoksi hän suostui puhumaan vain rituaalikehän sisältä. Joka tapauksessa hänenkin suunnitelmansa oli varoittaa kaikkia niitä tuttuja jotka naamiaisiin saapuisivat, ja sitten kadota. Ilmeisesti hän katoaisi samaa matkaa minun ja Annen kanssa.

Siniä emme olleet uskaltaneet tuoda Gillesgårdenille, koska hänen istukkaansa olivat edelleen jonkinlaisella todennäköisyydellä juuri tämän vihollisen häneen jättämä tarkkailulaite. Niistä oli nyt päästävä eroon mitä pikimiten, niin Sinikin voisi kuulla vaarasta, ja paeta haluamaansa suuntaan.

Samalla kun Susa ja Anne alkoivat kasata naamiaisia ja kutsua tulostaan epävarmoja ihmisiä paikalle, minä otin Sinin huolekseni. Olin keksinyt ideanpoikasen, joka oli jossain määrin kaukaa haettu ja helvetin vaarallinen, mutta näissä oloissa se piti kuitenkin toteuttaa.

Ensimmäiseksi testasin Sinin veren hopealla ja lyhyellä rituaalilla. Verikoe tuki olettamusta, että jotenkin Sini oli nyt jälleen ihmissusi. Syykin tähän alkoi jo selvitä: Voiman yöllä ja rukouksen vahvistamana yksinkertainen pikkurituaali pystyi suuriin asioihin: se ei ehkä ymmärtänyt mitä tehdä implanteille, mutta se kyllä löysi Sinin aurasta jäänteen lykantropiasta, ja sillä oli nyt riittävästi voimaa korjata hänet jälleen hukaksi. Tavallisissa oloissa moinen ei takuulla olisi onnistunut...

Kun Sinin lykantropia oli vahvistettu, oli mahdollista siirtyä eteenpäin. Kerroin parille ihmiselle suunnilleen mitä aioin - nopeasti ja ylimalkaisesti, etten saisi vastaväitteitä - ja sitten lähdin Sinin kanssa kävelemään Nurrin kämppää kohti. Hukka nurisi, että kukaan ei kertonut hänelle mitään kun hänellä oli napit niskassaan, ja minä sanoin, että yrittäisin nyt ottaa ne pois. Kerroin hänelle, että operaatio olisi vaarallinen eikä välttämättä toimisi, mutta hän vähät siitä välitti. Muutenkin hän puhui taukoamatta koko matkan Nurrin asunnolle.

En ryhtynyt pohtimaan suunnitelmani hienompia detaljeja etukäteen, koska olin varma että jos oikeasti miettisin mitä aioin, olisin liian peloissani tehdäkseni sen. Tämä ajatus saattoi mennä pieleen monella eri tavalla, ja useimmat niistä olivat erittäin rumia. Mutta pakko oli yrittää.

Nurrin asunnon kellarissa varastokomerot olivat paksun teräsoven takana. Onneksi. Menimme toiselle puolelle, ja pyysin Siniä riisumaan takkinsa ja antamaan reppunsa. Sitten kehotin häntä istumaan varastokäytävän lattialle. Jäin itse ovensuuhun, ja pyysin häntä panemaan kädet silmilleen. Kun hän teki niin, vedin Sakarilta pöllimäni pistoolin esiin.

Tämä oli pähkähullua.

Yksi laukaus, polveen. Ammuttuani ponkaisin taaksepäin, ja näin kuinka Sini muuttui silmieni edessä. Muutos oli salamannopea, mustaa turkkia, kynsiä, teräviä hampaita. Sitten paiskasin oven kiinni ja tungin pistoolin kahvan ja oven väliin, estämään aukeamisen. Se sopi siihen kuin olisi tähän tarkoitukseen suunniteltu.

Teräksen toiselta puolelta kuului karjuntaa, ja jokin iso ja älyttömän vahva heittäytyi ovea vasten. Ovi piti, ja raivostunut ärjyntä jatkui. Selvästi Sini oli muuttunut sudeksi, ja yhtä ilmiselvästi hän tahtoi repiä pääni irti. Mutta kellarista oli vain yksi uloskäynti, ja sen ovea hän ei saanut rikottua. Susi purki turhautumistaan kaikkeen muuhun minkä löysi, ja äänestä päätellen varastokoppeja hajotettiin juuri hammastikuiksi. Mietin, kuinkahan hyvin melu kuului muualle taloon ja kauanko kestäisi ennenkuin joku soittaisi poliisin.

Istuin alas kellarin oven ulkopuolelle. Ensin yritin puhua Sinille, mutta se tuntui vain raivostuttavan häntä enemmän. Hän ei rauhoittunut kovin nopeasti. Aivan loputtoman kauan täällä ei voisi olla. Soitin Lasselle ja Annelle saadakseni apua ja ideoita ihmissuden rauhoittamiseen; Anne ehdotti että laulaisin Sinille. Olo ei ollut kovin musikaalinen, mutta olin koko päivän raahannut mukanani tietokonetta, ja soitin siltä pehmeää klassista musiikkia.

Jossain vaiheessa Sinin puhelimeen soitti Johannes, jolle vastasin jotain epäkoherenttia. Sitten Lasse sanoi lähettävänsä Titiun apuun.

Viimein karjunta loppui. Tuli aivan hiljaista. Kutsuin Siniä, ja hän vastasi normaalilla puheella.

Ensin hän oli jokseenkin vihainen. Sitten hän tajusi, etteivät napit olleet enää hänen niskassaan. Se laannutti hänen pahaa tuultaan melkoisesti. Hänen vaatteensa olivat riekaleina. Annoin hänelle oven raosta hänen takkinsa ja reppunsa, joista löytynyt naamiaispuku auttoi hieman vaatetilanteeseen. Siirryimme ylös Nurrin kämpälle etsimään vielä lisää päällepantavaa. Lainasin Sinille trikooalushousuni, ne kun olivat kokomustat ja niitä kehtaisi pitää päällä vaikka ulkona.

Lopulta Titiu päätyi myös paikalle, ja yritin hänen kanssaan paikantaa Sinin nappeja kellarin kaaoksesta. Turha yritys, paikka oli kuin pyörremyrskyn hävittämä. Täältä oli varmaan parempi poistua ennen kuin virkavalta tulisi kummastelemaan.

Poimin vielä naamiaispukuni mukaan, sitten hävisimme vähin äänin. Poltin viikonlopun ensimmäisen tupakkani - lakkoyrityksestä huolimatta koin ansainneeni sen. Käteni lakkasivat vapisemasta vasta Gillesgårdenin pihalla, ja voitonriemu ryömi esiin. Jumalauta, tämähän toimi!

Naamiaiset olivat vaisunpuoleiset ja harmillisen raittiit, mutta riemun tunne kantoi minua pitkälle. Luimme onnenkekseistä ennusteita, ja puhuimme tyhmiä. Mustassa maaginkaavussani kuljin ympäriinsä ja toimin ruuanmaistajana tutuille; olin korvauttanut erään poskihampaan paikan palalla kylmää rautaa, ja arvelin, että se varoittaisi minua (kivuliaasti, mutta kuitenkin) jos suuhuni joutuisi jotain keijupöperöä. Aina välillä Johanna poimi jonkun tutun syrjemmälle ja kertoi heille elämän tosiasioita. Sinillekin uskallettiin viimein kertoa, mistä oikein oli kyse.

Järjestelin omia asioitani kuntoon. Kehotin Liisaa kysymään Leenalta uuden kehon perään. Esittelin Lassen skottigooteille jotka tahtoivat hänen pullonsa. Yritin myös suostutella Lassea lähtemään Turusta, mutta hän sanoi mieluummin jäävänsä paikalleen ja uskovansa oikeusvaltioon. No, uskovathan toiset keijuihinkin... ja saattoi olla, että Lassen tajuttiin olevan syytön kaikkeen pahaan mitä oli tapahtunut. Ehkä. En itse olisi kyllä tähän luottanut, mutta hänellä oli syitä pysyä Turussa.

Marianne aikoi lopulta myös jäädä, minun mielestäni viisas valinta. Hän oli kuitenkin siviili, ja ollut mukana tapahtumissa vain sattumalta - lisäksi hänellä oli poikaystävä, opiskelupaikka ja oikea elämä, jotka eivät seuraisi hänen mukanaan. Häneen kukaan tuskin koskisi. Vaikken ääneen tätä sanonutkaan, päätin että jos hänelle tehtäisiin jotain, palaisin, etsisin syylliset ja panisin heidät katumaan. Lasse vielä tiesi mistä oli kyse, hän leikki magialla ja tunsi riskit, mutta Marianne oli vain tavallinen opiskelija. Ja me olimme kaikki hänelle velkaa suuria palveluksia.

Titiu oli pakenemassa uneksuntaan, mutta ehkä sieltä käsin katsomassa Lassen perään. Helsingissä Kati oli saanut sanan - minulla ei ollutkaan tilaisuutta ostaa hänelle kaikkea kaljaa mitä hän jaksaisi juoda, tällä kertaa ainakaan. Muu Näkymätön piiri olisi toivottavasti turvassa. Amanda Sade saisi itse pitää huolta itsestään. Ja millään Danielin veneellä emme kyllä pakenisi. Meillä oli vielä nivaska rahaa, voisimme ostaa kyydin pois muilla keinoin. Daniel pitäköön huolen itsestään, Susa samoin.

Väkeä poistui naamiaisista. Yhytin Mikaelin ulko-ovella. Hän kysyi, oliko hänen viestistään yöllä ollut mitään hyötyä.

Mikael. Psykologian opiskelija, journalistinalku. Mikael, joka aikanaan vihjasi minulle Annen olevan ghouli.

Mikael oli jotenkin tiennyt, että Johanna oli kaapattu, ja varoittanut minua siitä. Hänellä oli pitkänomainen kassi mukana. Kenties siellä oli vain kävelykeppi. Kenties siellä oli haulikko.

En tiennyt mitä sanoisin. Joka tapauksessa olin hänelle kiitollisuudenvelassa. Puristin hänen kättään, sitten hän poistui yöhön.

Meidänkin oli aika lähteä. Johanna ja minä keräsimme kamppeemme. Kysyimme Satulta tuleeko hän mukaan jos me lähdemme nyt, ja hetken mietittyään hän alkoi riisua naamiaisasuaan lähteäkseen kanssamme. Anne oli jossakin Sinin kanssa - tovin olin huolissani, mutta sitten kuulin heidän livahtaneen Arcadiaan. He palaisivat tämän illan aikana, luultavasti. He löytäisivät meidät kyllä.

Halauksia, hyvästejä. Sitten ulos syysyöhön.

Kari / Pimeyden maailma 13: Marrakesh, 20.11. 2005, kello 10.00 GMT

Kävelin torilta takaisin asuntoamme kohti ja lueskelin huvittuneena lehtijuttua rockfestareista, jotka adoptoimassamme kotikaupungissa oli toukokuussa järjestetty. Selvästi täältäkin löytyi minulle sopiva alakulttuuri kun vaan penkoi tarpeeksi syvältä. Ilmeisesti Marokko oli astumassa kohti jonkinlaista musiikillista vapautumista, mikä saattoi tarkoittaa sitä, että juuri minun kokemuksellani varustettu arabiaa kelvollisesti puhuva eurooppalainen voisi löytää hauskaa ja mielekästä työtä. Aurinko paistoi ja lämpötila oli juuri sopiva minulle.

Ostosten kanssa astuin sisään kämppään. Sinikin oli jo päässyt hereille ja Annen unisissa hiuksissa oli kamelin kokoinen takku. Olohuone oli kaaos, kuten tavallista, kahvi oli loppunut, Satulla oli krapula eilisistä bileistä ja Johanna uhkasi kärventää seuraavan joka jättäisi kumisen leikkisammakon hänen tyynylleen. Toisin sanoen, aika lailla sellaista mitä olin oppinut vajaassa kolmessa viikossa odottamaankin.

Minttutee herätteli väsyneitä ihmisiä riittävän hyvin - minäkin sain tyytyä siihen, koska kahvi oli lopussa ja tupakkani kateissa. Samalla kun aloimme kokkailla brunssia jututin Siniä hänen yöjuoksustaan. Ilmeisesti Marrakesh oli paikkana hyvin valittu, sutemme oli päässyt juoksemaan erämaassa kaikessa rauhassa, ja oli jopa saanut syödäkseen. Laumalojaali sutemme oli raahannut joitain lampaan kappaleita kotiinkin, ja urheasti muut aikoivat syödäkin niitä. Kaipa niistä keittämällä trikiinit ja muut hirveydet haihtuisivat.

Kukkakaali-kuskussotku oli maukasta. Saatuamme syötyä ja tiskattua siirryimme olohuoneeseen ruokalevolle ja katselemaan telkkua. BBC World kertoi maailman tapahtumista, me puimme perheemme pieniä asioita. Olihan meillä ongelmia. Rahaa oli vielä, mutta kun vain Satu ja minä työskentelimme, olivat tulomme liian pienet viidelle. Muidenkin kuin minun ja Johannan olisi syytä osata arabiaa, mutta ajatus Sinin opettamisesta ei oikein valanut minuun uskoa. Johannalla oli edelleen taipumus laukaista palohälytin huoneessaan aina nähdessään epämiellyttävää unta, ja minua taas välillä rasitti yhdessä asumisen kaoottisuus ja yleinen suttaisuus.

Siltikin oloni oli hyvä. Tyttöni oli sylissäni, ja ympärilläni oli ystäviä. Olin aina miettinyt, miten hyvin sopeutuisin normaaliin perhe-elämään, mutta tämä ei kyllä ollut sellaista. En tiennyt, mitä tämä oli, mutta Turusta lähdön myötä kaiikki isot huolet olivat jääneet taakse, enkä todellakaan voinut valittaa.

Puimme ostoksille lähtemistä, kun olohuoneen ikkuna pamahti auki. Yllättävä tuulenpuuska tuiversi huoneeseen, mukanaan raikas sateen tuoksu. Titiun hätääntynyt ääni alkoi kuulua jo ennen kuin häntä itseään näkyi kokonaan. Silmänräpäyksessä koko se onnellinen kuvitelma, jonka olin koonnut itselleni uudesta alusta romahti. Jotenkin olin odottanut tätä, tai jotain tällaista, ja samalla kun tartuin takkiini ja kenkiini tunsin tarttuvani myös kaikkiin vanhoihin huoliini ja ahdistuksiini.

Lasse ja Marianne. Apua. Turkuun. Niinpä tietysti.

Uusi tuulenpuuska, ja Marrakesh jäi taaksemme.

*

Turku, 20.11. 2005, kello 15:04 GMT+2

Kuin pyörremyrskyyn tempautuneena näin välähdyksenomaisia kuvia vieraista paikoista. En tiennyt missä muut olivat, en ehtinyt sanoa mitään kenelllekään. Pidin kiinni takkini liepeistä ja toivoin, että marokkolainen puhelimeni tai työvälineeni eivät sinkoutuisi pois. Korvissani ujelsi.

Sekasortoa kesti varmaan vain pari sekuntia, sitten ujellus katkesi ja törmäsin päätä pahkaa johonkin. Johonkuhun. Oli säkkipimeää.

"Anne? Johanna?" kysyin. Sini vastasi. Ei muita. Olimme jossain pimeässä, lämpimässä ja hiljaisessa paikassa. Hapuilin taskulamppuni esiin ja sen valossa paljastui kymmeniä heijastuksia minusta ja Sinistä. Olimme Lassen kellarin saunaosastossa. Turussa. Vain me kaksi.

Ensimmäinen refleksini oli tavoitella puhelintani, mutta kenelle soittaisin? Olin ainoa, joka oli Marokosta puhelimen hankkinut. Muut saattaisivat saada yhteyden minuun, jos he vaan muistaisivat numeroni ja löytäisivät jostain puhelimen.

Tämä ei nyt ollut ollenkaan hyvä. En tiennyt lainkaan, mihin kannattaisi ryhtyä; olin toivonut, että voisin saada Titiulta lisää tietoa ennen kuin joutuisin heittäytymään asioihin käsiksi. Mutta ehkä hän oli vienyt muut Mariannen avuksi, ja Lassen kanssa selviäisimme kyllä kahdestaankin. Voisin soittaa myös jollekulle muulle, mutten oikein tahtonut mainostaa numeroani täällä ainakaan vielä.

Hipsin Sinin kanssa takaportaikkoa pitkin Lassen takaovelle. Matkalla vilkaisin, olivatko Sakarilta aiemmin viemäni aseet yhä kätköpaikassaan kellarissa, mutta näköjään moista onnea ei ollut. Ulkona näytti olevan talvi. Porraskäytävä oli viileä kesäisille vaatteillemme.

Oven läpi Lassen asunto kuulosti hiljaiselta, melkeinpä pahaenteisen hiljaiselta. Sitten hiljaisuuden katkaisi ovisummeri. Joku oli Lassen ulko-ovella.

Onneksi minulla oli yhä avaimeni. Päästin itseni ja Sinin sisään tyhjään asuntoon, ja painoin ulko-oven avausnappia. Tahdoin nähdä, kuka tänne oikein pyrki. Ehkä siellä olisivat muut.

Ei moista onnea. Sini katseli ovisilmästä, ja näki Leena Pitkäsen, sekä tuntemattoman miehen pitkässä takissa. He koputtivat Lassen ovelle. Me poistuimme nopeasti mutta äänettömästi.

Leena Pitkänen oli Amanda Sade. Hänellä oli resursseja vaikka miten paljon, ja hän saattoi olla etsimässä meitä. Talon ympärillä saattoi olla suuri joukko Supon väkeä. He saattaisivat potkia ovet nurin ja alkaa tutkia paikkoja. Me vetäydyimme takaisin kellariin.

Hetken aikaa koin paniikkia. Olimme konkreettisesti loukussa, niskaamme saattaisi kohta sataa ghouleja tai Karhukoplaa, ja vaikka Sini voisikin varmaan purra ja raapia tiensä niiden läpi, en tahtonut mitään teurastusta. Missä Lasse oli, jos ei kotonaan? Uskaltauduin yrittämään hänelle soittamista, mutta en saanut vastausta. Kun kerran olin alkuun päässyt, koetin Mariannea seuraavaksi. Hänen puhelimensa ei ilmeisesti ollut edes päällä.

Titiu oli ehtinyt mainita jotain siitä, että Lasse oli sairas. Olisiko hän ehkä TYKSissä? Sinne en kyllä aikonut lähteä. Tarkistimme ullakon - tyhjä, vailla merkkejä rituaaleista - ja palasimme sitten Lassen asuntoa penkomaan.

Paikka oli autio, mutta siisti. Ei pölyä, ja olohuoneen CD-soitin oli vielä päällä, sisällä Doorsin levy. Lasse oli ollut joko yksin tai joku Näkymättömästä piiristä oli ollut hänen seurassaan. Pöydällä tosin näytti olevan vain yksi teekuppi.

Sini oli levoton, ja tahtoi tehdä jotain. Minä samaten, mutta en halunnut poistua asunnosta. En tahtonut kerätä huomiota puoleemme. Kävin läpi puhelimeni numeroita; olin säästänyt surkean vähän turkulaisten tuttujen yhteystietoja. Mikael pisti silmään, ja mietin soittaako hänelle. En tiennyt, voisinko luottaa häneen. Jotenkin hän oli tiennyt Supon suunnitelmista aiemmin. Hän oli kyllä myös varoittanut minua.

Sitten puhelimeni soi. Satu. Hän oli päätynyt Hansaan, yksikseen, mutta oli törmännyt siellä Ninaan ja saanut tämän puhelimen lainaksi. Hän oli arvannut, että olimme Lassella, mutta ei tiennyt missä hän tarkalleen asui.

Annoin hänelle ohjeet miten löytää paikalle, ja koetin uudelleen tavoittaa Lassea. Missä Anne ja Johanna oikein olivat? Mikseivät he soittaneet?

Pian ovisummeri pärähti - mutta ovisilmästä ei näkynytkään Satua, vaan aiemmin havaitsemamme tuntematon mies. Hän hakkasi ovea päättäväisen näköisesti.

Sini katseli minua kysyvästi. Epäluuloisuuden vuoksi en olisi halunnut kenenkään vieraan kanssa puhua, mutta Satu tulisi pian, ja mies törmäisi tähän rapuissa. Ja jos hän todella oli vaarallinen, pelkästään se tieto että joku aina päästi hänet sisään ulko-ovesta varmaan riittäisi pian aktivoimaan hänet käyttämään mahdollisia resurssejaan.

Me olimme jo käyttäneet puhelimia. Hitto, olimme jo palanneet Turkuun, nyt oli oikeastaan aivan turha enää yrittää kikkailla varovaisuuden kanssa. Avasimme oven.

Miekkonen esittäytyi Davidiksi, ja sanoi tutkivansa Ritun murhaa. Hän ei tiennyt Lassen sijaintia, mutta tuntui tunnistavan Sinin ja minut. Ei mikään ihme. Yritimme keskustella, mutta se ei oikein päässyt alkuun; Satu ja Ninakin ilmaantuivat paikalle, ja David sanoi tahtovansa puhella kanssamme kahden kesken, ilman ylimääräisiä. Pinnamme alkoi hieman palaa, ja mies taisi havaita sen - hän lähti tiehensä. Pah. Menköön.

Lassen asunto ei tuntunut kovin turvalliselta paikalta olla. Anne ja Johanna saattaisivat olla pyrkimässä sinne, mutta toisaalta he saattaisivat myös soittaa. Ei näyttänyt todennäköiseltä, että Lasse olisi palaamassa. Lähdimme Hunter'siin kaakaolle. Ulkona oli pirun kylmä välimeren eteläpuoleisille vaatteillemme, mutta matka oli onneksi aivan lyhyt. Ei meillä tietenkään ollut rahaa, mutta Ninalla oli rikkaan sulhasensa luottokortti ja hän tarjosi meille juomat.

Nina oli pihalla, kuten tavallista, mutta hän oli sentään nähnyt Mariannea pikaisesti tänään. Ainakin Marianne oli vielä aamulla ollut näennäisesti aivan kunnossa. Mitähän Titiu oli sitten tarkoittanut?

Puhelimeni soi. Ei Anne, vaan ilmeisesti David-hyypiö. Hän tahtoi taas puhua, ja sanoi saaneeni numeroni radiotaajuusmittarilla. Hän kehtasi vielä vittuilla minulle siitä, että olin varomaton. Tietäisi vaan, kuinka varomaton...

Panin ajatukseni järjestykseen. Turkuun tuleminen oli jo käytännössä kolkannut kaiken salailun meistä, joten nyt me voisimme oikeastaan unohtaa piilottelun kokonaan ja ottaa aggressiivisen hyökkäyslinjan: tekisimme mitä oli tehtävä, ja jos joku asettuisi poikkiteloin, toivokoon suopeutta luojaltaan. Esitin tätä muillekin, ja sanoin myös, että David olisi tulossa tänne. Kun kukaan ei vastustanut, kutsuin miekkosen paikalle.

David kyseli jotain yhdentekeviä tyhjänpäiväisyyksiä Ritusta. Ajatukseni olivat muualla, olin ärtynyt tästä tyypistä, mutta hän sanoi että hänellä oli tietoa Supon liikkeistä. Hän sanoi, ettei Supolla ollut mitään aktiivista vangitsemisoperaatiota käynnissä kaupungissa - ihan hyvä niin, vaan mistä hän sen muka tiesi? Toisaalta hän oli liikkunut vampyyriruhtinattaremme joukoissa.

En pitänyt tyypistä, mutta panin sen ärtyneisyyteni ja huolestuneisuuteni piikkiin. Tahdoin löytää Annen ja Johannan, ja Lassen ja Mariannen. Hän jututti muitakin paikallaolijoita, ja minä mietin, pitäisikö tässä nyt ottaa taksi yo-kylään ja käydä tarkistamassa Johannan vanha asunto siltä varalta, että Anne ja Johanna piileksivät siellä.

Sitten David sanoi saaneensa ilmoituksen, että yo-kylässä oli tapahtunut räjähdys - nimenomaan Johannan vanhalla asunnolla. Hän tarjosi meille paikkaa turvatalossa jossain Lonttisissa. Samantekevää, sinnekin voisi mennä. Tuumin, että voisin myös alkaa soitella muille tutuille ja yrittää kiskoa heiltä tietoja.

Kokeilin kuitenkin vielä kerran Lassea. Hänen puhelimessaan vastasi Asko. Olisin voinut kiljua riemusta, mutta Asko kuulosti harvinaisen vakavalta. Hän sanoi, että minun olisi syytä tulla heti käymään Lassella; hän käski minua tulemaan yksin. En pitänyt ideasta jättää Satu ja Sini Davidin seuraan, mutta edelleen Sini osasi luultavasti pitää huolta itsestään.

Niin vilistin sandaalit viuhuen ja helvetillistä kylmää uhmaten takaisin Yliopistonkadulle. Kun pääsin sisään, ei kylmä tuntunut jättävän minua lainkaan. Olo oli huono...

... ja hissimatkan ylös se huononi ennestään. Viidennessä kerroksessa oli jostain syystä Leena Pitkänen, joka sanoi jotain, jota tuskin kuulin. Hakkasin Lassen ovea, ja Asko avasi sen. Yritin sanoa jotain nokkelaa sisään astuessani, mutta ääni petti, jalat samoin.

Ei perkele. Jokin massiivinen sairaskohtaus. Silmissä sumeni. Askon ääni kuului kaukaa. Lasse näytti olevan myös paikalla, ja hän näytti jotenkin kummalta.

Minut autettiin sohvalle. Pärskähdin ja näin valkoisessa paidassani punaisia pisaroita. Päässä jyskytti ja joka paikassa alkoi kohota hirvittävä polte.

"Tekikö tuo nainen jotain?" Lasse kysyi. Pudistin päätäni, pakotin itseni sanomaan että mikä minua söikin, se alkoi jo ennen Leenaa.

Silmissäni sumeni ja polte yltyi kestämättömäksi. Kaukaa Askon ääni huusi jotain puhdistusrituaalista. Lasse sanoi, ettei voisi auttaa. Kaikki hajosi valkeaan kohinaan.

*

Kirkas valo hajosi, ja silmieni edessä Lassen olohuone selkeni taas vähitellen. Se jäi vähän epätarkaksi. Raajat tuntuivat raskailta ja minulla oli kylmä.

En tuntenut sydämenlyöntejäni.

Olisin kuvitellut paniikin nousevan, mutta paniikki on ilmiö joka lähtee adrenaliinista, ja minulla ei adrenaliinia ollut. Minulla ei ollut edes verenkiertoa.

Kammoni oli oksettava, mutta fyysiset responssit puuttuivat. Lasse ja Asko olivat kumartuneita eteeni. Asko kysyi, kuulinko häntä.

Kyllä kuulin, mutta toivoin etten olisi.

Minun henkeni oli pakotettu takaisin tomumajaani. Mutta tomumaja itsessään ei ollut varsinaisesti kunnossa. Alkukantainen taikuus piti minut ankkuroituna siihen, antoi sille juuri niin paljon liikkuvuutta, että pystyin puhumaan. Ehkä se olisi tehnyt vielä enemmänkin. Tunsin okkulttisen energian jossain sisälläni. Jos olisin tahtonut - jos joku olisi tahtonut - se olisi ehkä ollut riittävästi nostamaan ruumiini jaloilleen ja animoimaan sen.

Animoitu vainaja. Painajaisissanikaan en olisi keksinyt pahempaa kohtaloa itselleni. Miksi Asko oli tehnyt näin?

Lasse oli kuollut, hän sanoi. Lasse oli vain aave, hänen ruumiinsa oli jäänyt ravintolan kylpyhuoneeseen. Joku oli myrkyttänyt hänet. Ehkä sama joku oli myrkyttänyt minutkin. Asko oli tehnyt itselleen Intiassa Vaeltavan juutalaisen rituaalin, hän oli nyt kuolematon, ties minkä hirvittävän hinnan hän oli siitä maksanut. Ruumiin animointi ei ollut hänelle mitään.

Pakotin itseni puhumaan kuristavan kauhuni läpi. Asko oli silti ystäväni, ehkä hän voisi jotenkin auttaa vielä muita - muutkin olivat vaarassa, ei tämä voisi jäädä minuun ja Lasseen. Kerroin lyhyesti, mitä olin kuullut, missä olin ollut, mitä olimme tehneet. Asko otti puhelimeni.

Olin kuollut. Elintoimintoni olivat pysähtyneet. Ei kai minua jätettäisi tähän tilaan, vangiksi mätänevään ruumiiseen?

Asko soitti minulle ambulanssin. Ensiapua hän ei osannut antaa, enkä minä osannut suunnata minua animoivaa magiaa sydämeeni. Pelkäsin, että jos yrittäisin käyttää sitä, saisin itsestäni vain toden teolla animoidun vainajan, kävelevän hirviön jolla on jäljellä vain primaalinen halu syödä.

Poimittuaan puhelimeni Asko raahasi minut Lassen parvekkeelle. Jos hyväkseni olisi vielä jotain tehtävissä, pidentäisi pakkanen aikaa jonka kehoni pysyisi ehjänä. Tahdoin ennemmin jäädä lääketieteen kuin taikuuden armoille. Ainakaan lääketiede ei tekisi mitään, joka olisi uskontoani vastaan.

Lumi oli kaunista, vaikka sen kylmyyttä en tuntenutkaan. Sanoin Askolle, ettei hän saisi jättää minua näin. Hän sanoi, että olin ollut hyvä ystävä. Sitten hän tarttui taikuuteen joka minut vielä ankkuroi tälle puolelle, ja repi sen hajalle.

Anne, mikset sinä ole täällä kanssani?

Lumi oli kirkasta.

*

Ehkä kaikki tapahtui juuri näin. Ehkä tämä oli viimein tarinani loppu. Luojani tietää, että olen ansainnut sen - sekä todennäköisyyksien lakien mukaan että karmisesti. En ollut hyvä ihminen, vaikka kovin yritin. Olen rikkonut Jumalan ja ihmisen lakia, mutta tekisin sen kaiken uudelleen, katumatta ja pääni pystyssä pitäen. Jumalani loi maailman kansani asuttavaksi, mutta Hän ei ole armollinen ja rakastava Jumala, vaan säälimätön ja ankara Armeijoiden Herra, the Lord of Hosts, YHVH, Tetragrammatron, ja jos hän kohtelee meitä miten huvittaa, minä varaan itselleni saman oikeuden suhtautua Häneen. Rakastin tyttöä joka ei kuulunut heimooni, kerroin goyimille salaisuuksia jotka olivat heiltä kielletyt, rikoin kaikkia niitä kymmentä käskyä vastaan jotka kansani oli joskus vuorelta saanut.

Ehkä kylmä ruumiini löytyi Yliopistonkadun parvekkeelta, tunnistettiin kuuluisaksi pahanilmanlinnuksi ja harminkappaleeksi poliisin toimesta. Ehkä saan palkaksi tästä kaikesta vain paikan vanhempieni vierestä Chevra Kadishan hautausmaalla, kiven jossa lukee hepreaksi nimeni, eikä muuta. Ei rakastettua aviomiestä, ei kaivattua poikaa, ei isää, ei hyvää ystävää. Isoäitini ei enää elä pitkään, eikä hän pääse Turkuun käymään haudallani. Ehkä jälkeeni ei jää ketään joka muistaisi tai kaipaisi. Ehkä me kaikki kuolimme - minä, Anne, Lasse, Johanna, Satu, Sini, kaikki muut jotka vihollinen varjoista suinkin sai kiinni.

Saattoi myös olla, että asiat eivät menneet niin. Mikael vihjasi Askolle puhelimessa, että oli nähnyt meidät jossain aivan muualla, että tämä kaikki oli ehkä vain jaettua painajaista. Omituisempiakin asioita on tapahtunut. Kenties en vain voinut uskoa, että olin päässyt irti kaikesta pahasta Turussa, ja vain syyllinen alitajuntani ajoi minut kauhujen myllyn läpi.

Tai saattoi käydä vielä pahemmin. Ehkä Asko ei katkaissutkaan loitsua, joka kehoni animoi. Ehkä sen sijaan tajuntani jäi elämään pienen pienenä kipinänä kylmään ruumiiseeni, ja taikuus sen sisällä kasvoi kunnes sen jäsenet liikkuivat jälleen. Ehkä sameat silmät aukenivat, ja näin kuin putken päästä kuinka käteni tarttuvat kiinni ruumista tunnistamaan tulleen poliisin kaulasta, kiskovat hänen kurkkunsa ärisevään suuhuni, hänen verensä ja lihansa ravitsevat pohjatonta elävän kuoleman nälkää. Ehkä kohtaloni on olla vain epäkuollut hirviö, joka pysäytetään tuhoamalla aivoni tai katkaisemalla pääni. Ehkä en saa edes sovitusta Jumalani kanssa hautajaisista, vaan jään siihen ikuisesti hylättyyn ja kirottuun joukkoon joiden ruumis ja sielu on saastutettu epäpyhimmällä salaisella tiedolla jota maailmassa on.

Mutta jos keneltä tahansa minua tuntevalta kysyttäisiin veikkausta, hän luultavasti sanoisi, että kohtaloni on arkisempi, ja sellaisena ehkäpä vielä julmempi.

*

Kouristus taivuttaa ruumiini kaksinkerroin. Kylmät ja piinatut elimeni saavat navakan potkun. Minkä heprealaisten jumala ja moraaliton alkemia antoivat hajota, voi tarmokas ambulanssilääkäri korjata.

"Sydämenlyönti. Äkkiä, antakaa hänelle happea!"

Äänet kuuluvat kaukaa, puhuvat lääketieteellisiä. Tuskin käsitän niitä, mutta jokin uppiniskainen osa minussa taistelee, pitää kiinni elämästä. Haluan elää. Ystävieni vuoksi, Annen vuoksi, silkan pässinpäisyyden vuoksi. En kulje valoa kohti. En minä. Minä olen sankari, minä olen tuhoutumaton.

Lääkäreitä. Väläyksiä steriilistä sairaalahuoneesta. Kaukaista kipua, ääniä, pistäviä tuoksuja.

Hiljaisuus. Kenties päiviä kestävä rauhallinen hiljaisuus.

"Herra Sgiebelgerb?"

Avaan silmäni. Valo on kirkas, mutta väärällä tavalla kirkas. Tämä ei ole kutsuva enkeli, joka johdattaa minua kohti lopullista palkintoani, tämä on loisteputki steriilin, sairaalalta haisevan huoneen katossa. Puhuja on väsyneesti hymyilevä lääkäri.

Korisen myöntävän vastauksen.

Lääkärini kertoo minulle saamastani massiivisesta yliannostuksesta, ja siitä, miten olin aivan vähällä kuolla. Se on eufemismi, tarpeeton. Minä kuolin, mutta kehoni oli kylmässä lumessa ja pysyi sellaisena ehjänä, kunnes elimistöni saatiin taas käyttöön. On liian aikaista tietää, saiko hermostoni pysyviä vaurioita. Nykyaikainen lääketiede pystyy ihmeisiin, jos potilas vain haluaa elää, tai pelkää kuolemaa riittävästi. Pelkää sitä, mikä sen takana odottaa, vaikka sanookin ettei välitä.

Kysyn, onko kukaan käynyt katsomassa minua. Jotkut ovat. Entä Anne? Anne Koivula, tyttöystäväni, pitkä, vaalea, silmälasipäinen, mahdottoman utelias, kauniimpi ja ihanampi kuin yksikään niistä enkeleistä joilla on tapana seurailla häntä ympäriinsä.

Lääkärin ilmeen vaihtuminen kertoo enemmän kuin mitkään sanat. Hän sanoo, että minun pitää levätä, mutta minä sanon, että minun on tiedettävä. Hän myöntyy. Hän kertoo.

Kuulen tuskin mitään siitä, mitä hän sanoo.

Jos olisin tiennyt Askon jättäessä minut lumeen, eivät ambulanssilääkäri ja TYKS:in myrkytysyksikkö olisi varmaankaan saaneet minua elvytettyä.

Jos olisin tehnyt toisin.

Jos olisin ollut viisaampi, nopeampi, varovaisempi.

Jos olisin pitänyt kiinni hänestä enkä takistani.

Jos.

Kari / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia

Turku, lauantai, 27.1. 2007, 12:50 GMT+2

Puhelimeen vastattiin toisella soitolla.

"Hyvää päivää. Kerään varoja okkultistien vappukeräykseen. Haluatko lahjoittaa?" tiedustelin.

"Sinä." Lassen kommentti ei ollut edes kysymys. "Sinä tästä vielä puutuitkin."

Vaihdettuamme alkukohteliaisuudet menimme itse asiaan. Minä tahdoin Sarah Alvertonin yhteystiedot. Lasse tahtoi joidenkin kaupunkia riivaavien ongelmien poistuvan. Me päätimme auttaa toisiamme, tietenkin.

Lentomatkustajan väsymys painoi niskaani. Kaksi viikkoa sitten olin täyttänyt 38 vuotta. Runsaan vuoden olin vaikuttanut Marokossa, uuden perheeni kanssa. Lähes tarkalleen vuosi sitten yksi perheeni jäsenistä oli kadonnut jälkiä jättämättä, ja kaksi muuta olivat lähteneet unimaailmaan etsimään häntä. Minä olin tehnyt samaa tutkimustyötä Marrakeshissa. Olin kysellyt rikollisilta, agenteilta, maageilta ja baarien nurkissa notkuvilta epäilyttäviltä tyypeiltä oliko kukaan heistä nähnyt joko suurta ja raivokasta sutta tai äänekästä ja värikästä tyttöä. Olin löytänyt vaikeuksia ja luonut ihan kunnioitettavan laitapuolen kontaktiverkoston alun, josta tuskin edes puolet vihasivat minua palavasti. Mutta vasta kaksi yötä sitten Sini oli löytynyt. Satu ja Johanna olivat paikantaneet hänet Turusta, mistäs muualtakaan. He tarvitsivat apua saadakseen hänet takaisin.

Pohjoiseen matkustaminen oli ollut kuluttava kokemus, ei vähiten koska lentokoneessa ja kentillä oli kulunut yli 13 tuntia. En ollut käynyt Turussa paettuani sieltä Supon pelossa, ja paon jälkeen näkemäni jaettu painajainen kaupungissa tapahtuneesta verilöylystä David-psykopaatin käsissä kuvasi hyvin tuntemuksiani Aurajoen suistoa kohtaan. Aivan liian monet voimat täällä tahtoivat minulle pahaa. Supo varmasti, Amanda Sade oletettavasti, ja ties ketä kaikkia muita vielä. Kuvittelin olleeni kerrankin kyllin vanha ja viisas välttääkseni vaikeuksia. Ehkä kun olen 78.

Lentokenttäbussi ajoi jääkauden halki. Olin ostanut Kööpenhaminan lentokentältä hieman lämpimiä vaatteita, ja toivoin ettei eläminen etelässä ollut täysin tappanut vähäistä kylmänsietokykyäni. Kauppatorin ilma tuntui helvetilliseltä. Johanna oli jossain kaupungissa, Sarah Alverton -nimisen ihmisen ruumiissa. Lasse oli hankkimassa minulle tämän yhteystietoja. Sitä kautta asiat alkaisivat toivottavasti selvitä. Ehkä tällä kertaa mikään ei mutkistuisi.

Lasse oli Naantalissa, mutta hän ei asunut enää sielläkään - hän vaikutti Tukholmassa. Kaikki okkulttipiirini kaverit olivat hajaantuneet. Oli täällä muita tuttuja ja puolututtuja, mutta en tahtonut ottaa heihin yhteyttä. Tämä oli yliluonnollinen pulma. Muistin mitä Mariannelle oli käynyt unessani. En tahtonut sotkea sivullisia asioihin. En tahtonut kertoa saapumisestani kuin mahdollisimman harvalle ihmiselle. Ehkä sillä tavoin ehtisin pois ennen kuin kukaan harmillinen saisi minua kiinni.

Tottumuksesta huomasin olevani kävelemässä Yliopistonkatua pitkin. Oli varmasti järkevää välttää vanhoja tuttuja mutta ajautua silti samoihin paikkoihin joissa oli tottunut aikaansa viettämään. Kuitenkin huomasin laskeutuvani tutut portaat Lassen vanhan kodin kellariin, sovittavani avaintani raskaan rautaoven munalukkoon, astuvani ummehtuneen tuoksuiseen pimeyteen.

Kellari oli muuttumaton. Oli kuin kukaan ei olisi käyttänyt sitä vuoteen - ja ehkei ollutkaan. Tunsin rituaalikehien jälkeensä jättämät maagiset jäljet lattiassa. Kellaria ei oltu koskaan siivottu niin luonnollisesta kuin yliluonnollisestakaan roskasta. Huone oli täynnä muistoja, lähes kaikki pahoja. Tähänkö olin oikeasti palaamassa?

Kaipasin Annea. Olin tullut Turkuun yksin koska olin ajatellut tämän vierailun olevan vain pikainen pyrähdys, mutta kellarin näkeminen muistutti minua tosiseikoista. Mikään ei koskaan ole helppoa. Mikään ei suju nopeasti. Jotain menisi pieleen.

Lasse sai minulle Sarahin puhelinnumeron noustessani kellarista. Soitin, ja kysyin Johannaa. Sarahin ääni muuttui. Ruumiissa oli selvästi kaksi asukasta, ja Johanna kuulosti panikoivalta. Hän kertoi olevansa Koulussa Sinin, Katin ja Sakarin kanssa, asioiden olevan täysin pielessä, mahtavaa että olin Turussa, voisinko tulla heti?

Pahat aavistukseni olivat selvästi oikeutetut. Sakari oli kaupungissa, ongelmia seuraisi. Harpoin tutun tupakan mittaisen matkan matkan Lassen etuovelta vanhaan kantapaikkaani.

Harmaisiin pukeutuneen ja rastattoman Sinin suusta tuli puhetulva, Kati moikkasi iloisesti, Sakari koetti näyttää salaperäiseltä. Kaukana nurkkapöydässä Julius istui yksin suunnittelemassa synkkiä. Olennaisin muutos vanhoihin pahoihin kuvioihin oli uusilla kasvoilla ja yllättävän virallisella vaatetuksella varustettu Johanna, jonka ilme oli kuin kuolemaantuomitulla.

Otin tilannekatsauksen. Sinin kaappauksen takana oli ollut sama joukkue joka oli kauan sitten asentanut hänen niskaansa tarkkailunapit. Mutta organisaation pää oli päässyt hengestään ennen joulua ja hänen laboratorionsa oli tuhoutunut. Oli epäselvää oliko tältä taholta enää mitään uhkaa tulossa.

Sini oli jalkeilla - Johanna oli hakenut hänen sielunsa takaisin unimaailmasta Lassen avustuksella. Mutta sitten Johanna oli ryssinyt asiat jumalansa kanssa jotenkin, ja kaikki läsnäolleet olivat saaneet sisäänsä tuikullisen Ahura Mazdan pyhää tulta. Ei se ollut heitä vahingoittanut, mutta siitä odotettiin kauheita sivuvaikutuksia ja jumalaista kostoa jos Ahura Mazdaa ei jotenkin lepyteltäisi rukouksilla ja uskollisuudenvaloilla vuorokauden sisällä.

Olin pikaisesti puhunut Lassen kanssa tästä ilmiöstä. Tenttasin Johannasta tarkalleen kuvauksen tapahtuneesta. Se ei kuulostanut minusta lainkaan niin vakavalta kuin Johanna kuvitteli. Itse asiassa en lainkaan keksinyt miten Johannan kuvailemasta tapauksesta pystyi päättelemään, että tilanne olisi hengenvaarallinen. Ahura Mazda oli oikeudenmukaisuuden jumala, ei mikään inhottava kostonhimoinen pikkunilkki joka viritteli ansoja pahaa-aavistamattomien sivullisten päihin.

Monet ihmiset olivat kuitenkin tehneet zarathustralaisia rituaaleja lepyttämistarkoituksessa. Ei siitä varmaan vaaraakaan olisi, jos rituaalit todella olivat mitä sanottiin - ja ne olivat peräisin Johannalta. Toisin sanoen, en nähnyt tässä mitään erityistä kriisiä.

Annoin Johannalle kirjekuoren, jossa oli puolitoistatuhatta puntaa. Näiden pitäisi riittää paluulippuihin. Ennen takaisin lähtemistä oli kuitenkin selvitettävä muutama pulma. Johanna majaili Sarahin ruumiissa, ja ilmeisesti oli ainoa voima joka yleensä piti kyseisen ruumiin toimintakykyisenä. Turussa oli taas pulmia atsteekkijumalten kanssa. Lasse tiesi tästä enemmän.

Sini oli oma vilkas itsensä, eikä kaappaus ja ilmeinen vuoden kestänyt harhailu unimaailmassa ollut jättänyt häneen pahempia jälkiä. Katille olin yhä velkaa kosmiset määrät olutta toissakesäisistä palveluksista. Satua ei näkynyt, hän oli jatkokeikalla unimaailmassa. Johanna jakoi kroppaa Sarahin kanssa, ja kaksikko tuntui oppineen sietämään toisiaan, tosin Sarahilta tämä oli ilmeisesti vaatinut jonkin verran totuttelua. Sakari ei vieläkään kunnioittanut päivänvaloa, mutta en tahtonut eds yrittää arvailla oliko hän tällä hetkellä vampyyri, ghouli vai keskustapuolueen kansanedustaja. Sen sijaan jaoin puhelinnumeroani tarvitseville ja lähdin Naantaliin tapaamaan Lassea.

Lasse majaili vieraana tai talonvahtina Antin isossa talossa. Hän oli ollut maisemissa vain viikon, saavuttuaan vastikään Tukholmasta. Hän näytti voivan paremmin kuin viimeksi häntä nähdessäni: hänen muistinsa ei pätkinyt, hän ei säikkynyt varjoja eikä näyttänyt kalpealta. Olin hieman loukkaantunut siitä, että Antti oli kuulemma lainannut taloa Lasselle vain sillä ehdolla etten minä vierailisi siellä. Ihan kuin olisin Antille koskaan mitään vaikeuksia aiheuttanut.

Söimme, joimme, saunoimme ja juttelimme. Vaihdoimme kuulumisia tutuistamme. Näkymätön piiri oli hajonnut tuuliin: Tenkka ja Antti olivat lopettaeet, Wille ja minä kadonneet maan alle, Isaskar ja Lasse vaihtaneet maata. Lasse kertoi myös lopettaneensa magian harjoittamisen. Tämä ei käynyt aivan yksiin eilisestä kuulemani kanssa, mutta hän väitti vain antaneensa rituaalikaavan Johannalle ja olleensa osallistumatta varsinaiseen rituaaliin. Joo joo. Omien käsien pitämistä puhtaana, varmasti toimii.

Teorian tasolla Lasse ei kuitenkaan ollut ruostunut. Hän sai minut lopullisesti vakuuttuneeksi Ahura Mazdan kipinän vaarattomuudesta. Hän väitti myös, että aktiivisesta magiasta luopuminen oli parantanut hänen fyysiset ja henkiset ongelmansa, ja suositteli minulle samaa. Minusta ajatus oli älytön. Ainakin minulle on mahdotonta sanoa mistä arki loppuu ja magia alkaa. Onko kosher-ruokavalio magiaa vai traditiota? Aamurukous? Sapattina lepääminen? Parin epämääräisen heprean- tai arabiankielisin sanan mutiseminen herkkäuskoisten jymäyttämiseksi? Ei taikuus ala liitujen ja kynttilöiden esiinkaivamisesta. Ehkä Lassen taustalla magian saattoi erottaa helposti muusta elämästä, mutta jos minä yrittäisin luopua taikuudesta minun pitäisi käytännössä keksiä itselleni jostain aivan uusi identiteetti jota elää. Yritin tätä 16-vuotiaana heikoin tuloksin, ja Liisan juotettua minulle vertaan vuosi sitten olin pari kuukautta aivan rampa.

Kysyin häneltä, eikö selibaatissa eläminen muka ole maaginen(kin) valinta. Hän vastasi jotain välttelevää, ja dekkarivaistoni heräsi. Paria kysymystä myöhemmin hän myönsi, että hänen ja Marian välille oli mahdollisesti kehittymässä jotain, taas. Mahtavaa. Harppu helvetistä oli varmasti juuri oikea asia kaverini elämälle. Tällä ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Maria inhosi minua.

Vaikka Lasse sanoikin luopuneensa taikatemppujen tekemisestä, hänellä oli silti okkulttinen tutkimus vireillä. Turussa oli tapahtunut ritualistisia murhia, ja modus operandi oli lähes tarkalleen sama kuin kolme vuotta sitten. Tuolloin atsteekkijumalaa seuraava kultti oli uhkaillut kotikaupunkiamme, mutta tullut ilmeisesti keijujen pysäyttämäksi. Olimme yrittäneet penkoa tapahtumia silloin, mutta saaneet molemmat muuta ajateltavaa - Lasse syövän, minä Annen oletetun kuoleman ja takaisin paluun muodossa. Murhat päättyivät, asian oletettiin loppuneen. Ilmeisestikään ei. Vastuussa olevan voiman Lasse oli identifioinut Tezcatlipocaksi, atsteekkien peilijumalaksi ja saatanaksi.

Turun päässä tapahtumia selvitteli pari muuta alan ihmistä. Jotain kautta - oletettavasti Sakarin tai Sinin välityksellä - tieto paluustani oli lähtenyt leviämään, ja nyt Laila Kokko Zen Genesis -nimisestä firmasta tahtoi kysellä minulta kolmen vuoden takaisista murhista. Päätin, että piileskely olisi hölmö strategia, ja voisin yhtä hyvin antaa tietoni mysteeriä tutkivien ihmisten käsiin. Olin kuullut Zen Genistä pari vuotta sitten, ja kaipa tällainen hämäryys osui täsmälleen uskontokonsulttien toimenkuvaan.

Lasse keräsi lisäinfoa Tezcatlipocasta ruotsalaiselta kontaktiltaan samalla kun soitin Lailalle ja sovin tapaamisen Hunter'siin. Sitten hyppäsimme Antin urheiluautoon ja matkasimme Turkuun tapaamiseen.

Hunter'siin ilmaantui bisneshenkisen Lailan lisäksi Hilkka Haaja -niminen epämääräisyys. En ensin tiennyt mitä hänestä ajattelisin, mutta sitten hän mainitsi tuntevansa hämeenlinnalaisen maagin nimeltä Gwag. Selvästi alan ihminen itsekin, siis. Gwagia en ollut muistaakseni koskaan tavannut kahdestaan, mutta tunsin hänet nimeltä ja maineelta.

Jaoimme informaatiota puolin ja toisin - aiemmista murhista, Ahura Mazdan liekistä joka myös Hilkkaa ja Lailaa vaivasi, Johannan peilihirviö-nemesiksestä sekä tämänhetkisestä pulmasta. Varsinainen Tezcatlipoca oli yrittänyt invaasiota jo loppusyksystä, mutta Gwag oli sullonut hänet jalokiveen helsinkiläisen satanistikonsultin avulla. Nykyisen ongelman tuntui kuitenkin muodostavan riivaus - jokin tezcatlipocaattinen riivasi ihmisiä unessa tekemään murhia. Mahdollisesti tähän liittyi enimmäkseen teiniokkultisteista koostuva kultti (joka pyöri Sakarin ympärillä ja joka oli valinnut kaikista ihmisistä Marko Simulan joksikin jumalan välikappaleeksi) ja Kupittaanpuistosta unimaailmaan johtava portti. Oliko Tezcatlipoca jättänyt unimaailmaan osan tai heijastuman itsestään, ja aiheuttiko tämä heijastuma murhia?

Uniportti pitäisi varmaan jossain vaiheessa sulkea. Kuulosti minun hommaltani. Aivan kuin vanhoihin pahoihin aikoihin.

Johanna soitti kesken selittelyjen. Hän kertoi Annen juuri ilmestyneen ovelleen jokseenkin kiukkuisena. Olin tukehtua teeheni. Mitä minun tyttöni täällä oikein teki? Millä rahalla hän oli matkustanut? Kuka nyt vahti kotiamme Marokossa?

Neuvottelumme päättyivät, mutta sovimme jatkavamme yhteistyötä asian merkeissä. En olisi varmaan lähdössä kaupungista ennen tämän pulman ratkeamista. Hilkka oli menossa Johannan - tai Sarahin - asunnolle, ja minä lähdin samaan suuntaan.

Juttelimme matkan niitä näitä. Hilkka oli shamanistis-kaaosmaaginen sekoittaja joka sanoi joulukuusta alkaen yrittäneensä pääasiassa pysyä erossa kaikista maagisista ongelmista. Sympatiat yrityksestä, mutta toivotontahan se oli. Maagiset ongelmat olivat kuten sosiaaliset pulmat: niitä riittää ihan loputomiin, eikä niitä voi koskaan kiertää täysin. Sain samalla täydennystä käsitykseeni kaupungin kuvioista. Amanda Sade oli ottanut suuret linjat haltuunsa, ja Hilkka sekä Laila toimivat hänen siunauksellaan. Olikohan jompikumpi heistä ghouli?

Sarah asui yo-kylässä, muttei sentään 4 D:ssä. Hänen luonaan oli Sini, tuntematon nuori nainen, sekä minun Anne-kultani hassuissa vaatteissa. Ei meillä Marokossa suurta lämpimien vetimien kätköä ollut, ja loput perheemme rahat olivat varmaan menneet hänen lentolippuihinsa. Olin silti hyvilläni nähdessäni hänet. Hän syytteli minua siitä, että olin yrittänyt livahtaa Turkuun ilman häntä - mitään livahtanut, ihan hyvinhän olin jättänyt viestin minne olin menossa, ja homman piti olla ihan simppeli...

Olin jo Naantalissa aloittanut alkoholin nauttimisen, ja esittelyjen jälkeen sain syytä jatkaa. Katjaksi esitelty nuori nainen oli raskaana, ja lapsen isä ainakin alkemiallisessa merkityksessä oli ilmeisesti Atur. Ahura Mazdan mystinen liekki oli laskeutunut naisen päälle ja tullut lihaksi ja enempää en oikeastaan tahtonut ajatella. Seurauksena oli kuitenkin uunissa oleva pulla josta olisi ilmeisesti tulossa maan rajuin pyromaani. Sekä äiti että isä olivat tästä oikein ylpeitä.

Minä olin tyrmistynyt, mutta ei asia kyllä minulle mitenkään kuulunut, niin kauan kuin penskaa ei loppusijoitettaisi meidän kotiimme. Yleensä mystisissä raskaustapauksissa odottava äiti on järkyttynyt tai täysin avuton, mutta Katja vaikutti aivan täysipäiseltä ja kykenevältä hoitamaan puolienkelipentuaan. Ainoa särö hänen terveessä maailmankuvassaan oli, että hän piti Sakaria luotettavana tyyppinä ja kaverinaan.

Pohdimme rutinoituneesti tilannettamme, kunnes Anne sanoi, että: Turku nykyisine ongelmineen ei tuntunut enää kotoisalta. Hän puki sanoiksi täsmälleen omankin suhtautumiseni koko tilanteeseen. Kaupungissa oli tekeillä vaikka mitä hirveyksiä, mutta koskettivatko ne enää oikeastaan meitä? Olimme olleet poissa ainakin vuoden, ja nyt palattuamme ainakin minä huomasin vain kaipaavani takaisin Marokkoon. Koti oli nyt siellä. Sini ja Johanna olivat samaa mieltä - tosin Sarahin ruumis oli edelleen jonkinlainen ongelma tälle ajattelutavalle.

Joka tapauksessa tuumin, että Tezcatlipocan ja uniporttien ajattelu voisi ainakin tältä illalta jäädä kun Katikin oli ilmestynyt paikalle. Suunnittelin baarikierroksen aloittamista perheeni, vanhojen kavereiden sekä uusien tuttavien kanssa kun Lasse ja Laila ilmstyivät. He toivat terveisiä Sakarilta ja Liisalta - mitä hänkin kaupungissa teki? - ja tahtoivat alkaa järjestellä asioita.

Laila oli päättänyt, että uniportin kimppuun käytäisiin tänään, ennenkuin zarathustralaisen kipinän armonaika loppuisi. Taitoa meillä oli, mutta voimaa oikein ei - aturin jumala ilmaisi selvästi, että zarathustralaisen enkelin käyttämiseen kabbalistisen rituaalin patterina suhtauduttaisiin harhaoppina. Mutta kyseessä oli vain portti unimaille. Ehkä sen sulkisi ihan kevyelläkin kalustolla. Kokeilemisen ei ainakaan pitäisi olla kovin vaarallista.

Työnjako luotiin. Lasse laati rituaalikaavan, minä toimisin lausuvana maagina, Laila ja Anne avustaisivat, Kati ja Sini toimisivat temppelivartijoina siltä varalta että jokin menisi kosmisesti pieleen ja uniportista hyökkäisi jotain fyysisesti uhkaavaa. Hilkka ja Katja pysyivät viisaasti kaukana koko operaatiosta ja suuntasivat sen sijaan laittamaan ruokaa.

Olin pari huikkaa sitten ohittanut kaapujuopumuksen laillisen rajan, mutta jos tämä tahdottiin tehdä Juuri Nyt, ei pienestä hiprakasta sopinut välittää. Auringon laskettua sapattikin oli päättynyt. Eihän tämä enää minun ongelmani ollut, mutta kun kerran täällä olin...

Autoilimme Kupittaanpuistoon. Portti oli ympyränmuotoinen reikä valtavassa sinisessä patsaassa. Puistossa oli pimeää ja kylmyys oli kiipeillyt aivan uusiin mittasuhteisiin. Tuuli puhalsi lunta kasvoilleni. Paleltuani pihalla hetken rituaalin tekeminen ei enää tuntunutkaan niin pieneltä jutulta. Viima sammutti kynttiläni, pimeässä en nähnyt Lassen merkintöjä rituaalikaavasta, ja keskittyminen pakkasessa tuntui ylivoimaiselta. Lisäksi olin nukkunut parin vuorokauden aikana vain parin tunnin torkkuja lentoasemien penkeillä.

Aloittaminen venyi ja kohmeeni syveni. Mitä ihmettä minä täällä oikein tein? Miksei portti voinut olla jossain sisätilassa jossa olisi lämmintä ja miellyttävää? En ollut koskaan pitänyt magian tekemisestä luonnon helmassa, ja juuri nyt luonto keskittyi aktiivisesti puremaan ja potkimaan minua.

Lainaamani rituaaliveitsen kanssa kiersin patsaan ympäri ja koetin tunnustella täällä vaikuttavan voiman luonnetta. Viimankin läpi portin luonne hahmottui. Se ei ollut mikään raollaan oleva ovi joka pitäisi painaa kiinni, vaan aivan oikea repeämä todellisuudessa. Minun pitäisi tarttua maailmaa kiinni laskoksista ja parsia aukko takaisin umpeen.

Tämä ei onnistuisi ilman lisävoimaa, ei tässä säässä, humalassa ja väsymyksessä.

Ilmoitukseeni operaation hylkäämisestä ei suhtauduttu ilolla, muta minua ei enää kiinnostanut. Jos minä olin ainoa maagi kaupungissa, saisi portin sulkeminen odottaa huomiseen asti.

Siirryimme Hilkan kotiin. Lämpö oli tervetullutta, ajatus ruuasta samoin. Pohdin Annen kanssa majoitustilannetta ja olin juuri alkanut ylipuhua Lassea ottamaan meidät Naantaliin vieraikseen, kun Kati sai puhelun.

Helsinkiläinen ihmissusi paiski tällä hetkellä duunia vartijana, ja hänen tämänhetkinen vartioitavansa oli ilmeisen hankala keiju nimeltä Alyssa. Ilmeisesti Sakari oli keksinyt, että Alyssa oli jotenkin aiheuttamassa peilihirviön saapumista kaupunkiin, ja mahdollisesti aikeissa estää tämän väkivallalla. Kati kuuli Sakarin ja Alyssan olevan Hemingway'sissa, ja lähti oitis tekemään henkivartiotyötään. Minä, Anne, Johanna ja Sini lähdimme hänen mukaansa.

Osittain takana oli varmaan syyllisyydentunto rituaalin jättämisestä kesken, mutta pääsyynä oli, että muistin itse kun puolitoista vuotta sitten olimme vaikeuksissa, oli Kati tullut siltä istumalta apuun. Olin vähintään saman verran velkaa hänelle. Ja vaikka Sakarin suunnitelmat harvoin toteutuivatkin, oli mikä tahansa tilaisuus päästä pieksemään Sakaria minulle tervetullut.

Pakkanen jäyti minua koko matkan baarin ovelle. Meidän kanssamme yhtä aikaa paikalle kaartoi poliisiauto ja ambulanssi. Olimmeko me myöhässä? Kati syöksyi sisään, me muut jäimme taustalle. Turun poliisissa oli aivan liiaksi tuttuja, ja tietääkseni olin vieläkin etsintäkuulutettu.

Alyssa oli kuitenkin kunnossa, Sakari ja Liisa poistuivat meidän tullessamme. Liisa hymyili minulle "odotapas vaan" -hymyä, minä mulkaisin häntä happamasti. Aiemmin hän oli lähettänyt minulle jotain sanaa anteeksiannosta, mutta minä toivoin vaan etten joutuisi enää koskaan näkemäänkään häntä. Marokko kutsui taas.

Kati poimi Alyssan mukaansa. Yhtäkkiä paikalla oli vain Marokon maanpakolaisia. Olin älyttömän väsynyt. Ehdotin nukkumaanmenoa, ja sain kannatusta. Sarahin kotiin voisi juuri ja juuri majoittaa meidät kaikki. Hyvä, hotelliin ei olisikaan oikein varaa.

Turku ei kuitenkaan päästänyt minua vieläkään nukkumaan. Laila ja Lasse olivat vakaasti päättäneet jatkaa rituaaliongelman ratkontaa vielä tänä iltana. Kehitimme vaihtoehtoisia tapoja sulkea portti, joista useimmat olivat kalliita ja vaativat enemmän maallista vaikutusvaltaa kuin maagista puhtia. Patsas voitaisiin kaivaa irti maasta ja siirtää varastorakennukseen, jonne sitten voisi tehdä unimaailmalta suojaavan kehän ja jättää portin sinne odottamaan myöhempää hoitamista. Kaivuutyö maksaisi melkoisesti mutta sitä varten kai vampyyriruhtinaat ovat olemassa?

Olisin voinut nukahtaa jaloilleni, mutta silti tulin Annen kanssa kiskotuksi mukaan tapaamiseen Nick-nimisen maagisen tavaran kauppiaan ja Camomillaksi kutsutun Amanda Saden kätyrin kanssa. Amanda Sade tiesi jo minun olevan kaupungissa, ja hänkin tahtoi uniportin kiinni. Nickillä oli ehkä myynnissä jotain maagisia värkkejä joista saisi riittävästi voimaa sulkea portti pelkällä rituaalilla.

Aivan siltä varalta että Amanda Sade aikoisi jotain harvinaisen pöhköä lainasin Katjalta pistoolin. Sitä en onneksi tarvinnut. Unenpöpperössä ja vähät välittäen rituaali-Leathermaniini kohdistuvasta nyrpistelystä tunnustelin baarin nurkassa Nickin esittelemien kapistusten voimia. Kiinalainen kivi jossa oli sieluihin ja elämään liittyvää voimaa, nippu sinisiä helmiä joissa tuntui vesielementin mahti. Ei mitään mikä auttaisi meidän tavoitteissamme.

Nick vaikutti yllättävän rennolta huomioiden hänen ammattinsa, Camomilla taas näytti lähinnä hipiltä. He tahtoivat vielä iltaa myöten käydä jututtamassa jotakin Max-nimistä henkilöä vielä yhdessä baarissa. Eikö tämä koskaan loppuisi?

Laila hermoili enemmän kellon lähestyessä yhtä. Max löytyi, mutta kuka hän olikin, ei hän tahtonut meille puhua eikä minua kiinnostanut uhrata asiaan enempää energiaa. Ei tämä ole minun esitykseni. Minä tahdon vain nukkua.

Sitten kello ohitti yhden, eikä zarathustralainen energia ollut räjäyttänyt ketään. Laila ja Lasse poistuivat tahoilleen. Vihdoin viimein pääsimme Sarahille ja yöpuulle.

Sini ja Johanna olivat hysteerisiä, ja Sarah-parka Johannan kehossa ei voinut nukahtaa. Älyttömät jutut jatkuivat pitkälle yöhön. Minä olin tyttöni sylissä ja väsymyksestä sekä illan vähäisestä menestyksestä huolimatta onnellinen. Kadonneet perheenjäsenet olivat löytyneet. Huomenna palaisimme kotiin.

Sunnuntai, 28.1. 2007, Turku, 0900 GMT+2

Heräsin kuvitellen että kevät oli tullut ja ulkona puro solisi. Sitten tajusin, että näin ei ollutkaan, vaan kraana tippui. Sitten, että kraana ei tippunutkaan, vaan pään sisälläni solisi vesi. On minulla krapuloita ollut ennenkin, mutta tämä oli kyllä oudoimmasta päästä.

Kati oli jossain kohdassa yötä saapunut paikalle ja torkkui eteisen ovella. Tavoilleen uskollisena Sini pomppasi pystyyn heti kun joku muukin liikkui ja alkoi puhua pälpättää. Minä palasin Annen syliin, se kun toimi mainiona rauhoittimena.

Annekin oli alkanut kuulla veden solinaa, ja Kati oli maininnut jo eilen kuulevansa sellaista. Laila oli lähettänyt samasta ilmiöstä tekstiviestin. Ei silti minusta tuntunut kovin vaaralliselta tai huolestuttavalta.

Nälkä kiskoi lopulta meidät kaikki jalkeille. Lähdimme metsästämään aamiaista - paitsi Kati, joka lähti omille teilleen - ja pitkien sekä kylmien harhailujen jälkeen viimein löytyi auki oleva paikka. Aivan kuin hirvittävät pakkaset eivät olisi riittävän kauhea rangaistus, Suomesta on myös oikeasti tuskallisen vaikea löytää siedettävää aamiaistarjoilua. Mikä ihme siinä on että paikat joiden nimissä on "café & breakfast" eivät tajua olla auki niihin aikoihin kuin ihmiset oikeasti saattaisivat vaikka haluta aamiaista?

Börsissä saimme ruokaa ja sitä myötä aivotoimintakin palasi. Muitakin ihmisiä - tai lähinnä Lasse, Laila ja Hilkka - ilmoitti suunnistavansa samaan paikkaan jatkamaan eilisillan ongelmavyyhtien selvittelyä. Ryhdyimme pinoamaan pulmiamme jonkinlaiseen järjestykseen. Soliseva vesi, uniportti, Sarahin ruumiissa majaileva Johanna ja edesmenneen Luka Weilandin susia kaappaileva organisaatio olivat konkreettisimmat ongelmat.

Veden ääntä en oikeasti edes jaksanut laskea ongelmaksi. Uniportin sulkeminen (ja sitä kautta oletettavasti myös murhien lopettaminen) tuntui aamun valossakin melko haastavalta hommalta. Edelleen portin eristäminen tuntui helpommalta kuin sen suoranainen kiinni vääntäminen. Voimaa oli vieläkin aivan liian vähän.

Eilen illalla oli mieleen tullut ajatus lainata jotakin voimanlähteitä isäni vanhasta kirjastosta. Sieltä saattaisi hyvinkin löytyä vahvoja maagisia esineitä. Kuitenkin pulmana oli, että niitä ei saanut millään vietyä ulos talosta. Olin edelleen lähes varma, että kirjasto ainoastaan vaivoin sieti minua ja joitakin ystäviäni lukemassa teoksiaan - jos yrittäisin viedä jotain pois sieltä, olisin onnekas jos talo vaan kieltäytyisi päästämästä minua pois. Paljon helpompi oli kuvitella, että kiviset seinät murskaisivat minut ja muut varkaat.

Golemina kirjasto ei ollut järin fiksu, ja pohdin voisikohan sen uskotella kuvittelemaan että atur-Johanna oli meidän väkeämme oleva enkeli. Tämän kokeilemiseen ei kuitenkaan ollut mitään turvallista keinoa. Ajatusta aikani pyöriteltyäni tulin siihen tulokseen, ettei kirjastosta mitään pois saataisi. Useiden maagien tekemä yhteisrituaali voisi ehkä toimia, mutta varteenotettavia maageja ei ollut kaupungissa lisäkseni kuin yksi tai kaksi. Tämä ongelma ei nyt vaan tahtonut ratketa.

Sen sijaan susikaapparit olivat nimenomaan meidän ongelmamme, eivät Turun. Pahin harmi niistä oli, että ne selvästi tiesivät missä maailmankolkassa me nykyään vaikutimme. Ilmeisesti organisaatio oli kuitenkin saanut rumasti turpaansa Siniltä, Sakarilta ja Ahura Mazdan pyhältä tulelta. Se lähtisi luultavasti suosiolla helpomman saaliin perään jos yleensä pystyisi enää tekemään mitään muuta kuin hakeutumaan konkurssiin.

Jossain vaiheessa meidän pitäisi myös palata Marokkoon - palata kotiin. Silloin olisi myös Sarahille keksittävä jotain. Johannan vanha ruumis oli kyllä vielä tallella, mutta jos hän poistuisi siihen, Sarah sanoi että hänestä tulisi halvaantunut... ja sitten tajusin ilmeisen ratkaisun tähänkin.

"Mitä jos te vaihtaisitte kroppia päittäin?"

Tavallisen ihmisen sielun sijoittaminen omasta kehostaan uuteen ei ollut mitään helppoa magiaa, enkä normaalisti uskoisi lainkaan pystyväni siihen. Eilisiltana Nick oli kuitenkin yrittänyt kaupata minulle taikakalua jolla oli juuri tähän liittyviä voimia. Soitin hänelle nopeasti ja kutsuin hänetkin Börsiin.

Nick oli aikeissa lähteä kaupungista: hän pelkäsi veden solinan kertovan, että Turku oli hukkumassa. Vielä hän ei ollut kuitenkaan tien päälle menossa. Hieroimme kauppoja. Kuten uumoilinkin, hän ei niinkään tahtonut rahaa kuin jotain kiinnostavaa vastineeksi. Tarjosin hänelle Lassen kellarin avaimia. Ne kelpasivat.

Kävin Sinin kanssa esittelemässä paikat Yliopistonkadun alapuolella. Maaginen voima tuntui huoneessa yhä, ja ulkona olevasta kyltistä päätellen Lassen asunto oli taas myynnissä. Laila oli alunperin ostanut sen, muttei tahtonut asua siellä - ilmeisesti talossa kummitteli. En ollut yllättynyt. Ehkäpä Nick löytäisi kammiolle jotain kelvollista käytöä.

Avaimista luopuminen oli helpottava kokemus. Yksi asia vähemmän joka sitoi minua Turkuun. Ehkä olin kaivannut juuri tätä. Minulla oli muitakin keskeneräisiä asioita, ja ehkä ne olisi hyvä saattaa loppuun.

Börsiin palattuani ilmoitin Lailalle ja Hilkalle, että minä en saisi uniporttiongelmaa ratkaistua, enkä ollut aikeissa Turkuun jäädä sitä pohtimaan. Paras keksimäni keino oli eristää patsas, ehkä kaivaa se irti maasta, ja tässä Amanda Sade voisi auttaa. Jos muuta keinoa ei olisi, ehkä hän suostuisi käyttämään kalliita rahojaan tähän. Laila väitti, että huomiseksi kaupunkiin olisi tulossa taikaesineitä joiden voiman avulla portin voisi sulkea. Minä en aikonut olla täällä enää huomenna.

Otin taskustani post-it -lehtiön. Piirsin päälimmäiselle lehdelle tähden ja liimasin sen Hilkkaan.

"Ole hyvä. Sä olet nyt kaupungin sheriffi." Rituaalina ei ehkä kovin pramea, mutta asiansa se ajoi.

Hetken ajan olin varma, että Hilkka löisi minua jollain tylpällä esineellä. Sitten hänen ilmeensä muuttui tyrmistyneestä päättäväiseksi. Ei maagisia ongelmia pääse pakoon, jonkun ne pitää kohdata kuitenkin. Hilkka kääntyi Lailan puoleen ja ryhtyi järjestämään asioita. Äksyys ja tylyys ehkä karisevat vuosien mittaan.

Lasse nyökkäsi minulle arvostavasti. Hänkään ei ollut jäämässä tänne, vaikka olikin tarjonnut apuaan rituaalikaavojen kanssa. Anne hymyili ja tarttui käteeni. Sini ja Johanna pulisivat iloisesti, suunvuoron saadessaan Sarah pohti lähitulevaisuuttaan. Me olimme oikeastaan valmiit lähtemään.

... melkein. Hilkka sanoi, että Oonalle pitäisi jonkun vielä tehdä jotain. Olin jo eilen kuullut Oonan olleen elävä kuollut, nyt hän oli ilmeisesti aave. Kuolleiden ei kuulu kulkea maan päällä, ruumiissa tai ilman. Johanna oli aamun aikana jo yrittänyt tehdä hänelle jotain, muttei ollut onnistunut.

Oona oli Hilkan entinen ystävä, ja Hilkka ei kokenut voivansa itse tehdä tälle mitään. Ihan ymmärrettävää sinänsä.

Niinpä nousimme ratsaille vielä kerran ja suuntasimme Hansaan. Koko joukko Turun teiniokkultisteja oli koolla, ja Kati oli myös heidän seurassaan. Sakari istui varjoissa. Oonan kuvausta vastaavaa ihmistä ei näkynyt, mutta Kati sanoi haistavansa tämän.

Oonan poikaystävä (?) Seth tuntui olevan kummittelun fokus. Koetin puhua hänelle järkeä, mutta hän tahtoi vain tyttönsä takaisin. Ymmärrettävää, mutta ei mahdollista. Seth sanoi Oonan ruumiin olevan betoniin valettuna Halistenkoskessa, ja että se pitäisi kaivaa sieltä ulos. Ei se auttaisi mitään, ruumiissakin Oona oli kuollut, oli ollut kuollut jo pitkään. Seth vetosi Liisaan, jolla myös oli ruumis nykyään. En tahtonut edes tietää, mitä hirveyksiä kauhukaunotar oli sen vuoksi tehnyt, enkä aikonut antaa niiden toistua.

Aaveen karkoittaminen olisi triviaalia, jos vain tietäisin missä se oli. Valitsin sopivan kohdan, piirsin lattiaan hailean rituaalikehän ja mutisin muutamia pyhiä sanoja. Kun tunsin aavemaisen voiman kulkevan ohitseni, löin sitä rituaalileathermanillani ja käskin sen jatkaa eteenpäin. Puf.

Olin karkoittanut aaveita aiemminkin, ja yleensä saanut jonkinlaisen tuntemuksen siitä, mihin ne päätyivät. Tällä kertaa tuntemus oli harvinaisen epäselvä. Mutta Oona oli silti mennyt jonnekin, vai oliko?

Ei. Parin minuutin sisällä hän oli taas Hansassa. Aivan kuin hänellä ei olisi mitään suuntaa minne jatkaa.

Tämä vaati hieman toisenlaista lähestymistapaa, ja tyhjän pullon. Kaadoin loput rommistani kurkusta alas, sitten piirsin uuden rituaalikehän ja kutsuin Oonaa luokseni. Onneksi Hansakorttelin vartijat olivat kaikki kai syömässä donitseja, koska liituympyrän sisällä seisova tyyppi joka puhuu tyhjälle ilmalle olisi heistä varmaan ollut huolestuttava näky.

Kysyin Oonalta, miksi hän oli yhä täällä. Hän vastasi uppiniskaisesti että hän tahtoi vain jatkaa kuten ennenkin. Kerroin hänelle, että maan päällä kuolleena pysyminen vahingoitti sekä hänen sieluaan että maailman järjestystä ympärillä. Hän ei välittänyt, hän tahtoi vain tehdä kaikista onnellisia.

Väärä suostuttelukeino.

Iskin rituaaliveitseni uudestaan hänen sisäänsä, mutta tällä kertaa en koettanut lähettää häntä muualle, vaan vedin hänet itseäni kohti. Olkalaukkuuni, ja siellä olevaan tyhjään rommipulloon. Likaista ja epähienoa magiaa, mutta sellaista nyt olen tehnyt muutenkin.

Tunsin Oonan tyrmistyksen, ehkä jopa raivon. Viereeni saapunut Seth tajusi mitä oli tapahtunut. Johanna ja Sini olivat jäätelöineen hänen takanaan, mutta en uskonut että pojasta oli vaaraa.

Näin oli parempi, sanoin. En tahtonut Oonalle pahaa, mutta hän ei voinut jatkaa maan päällä. Keksisin jonkin paikan jonne hän kuuluisi, ja kertoisin Sethille mikä se oli. Kenties jokin suurempi voima ottaisi Oonan huostaansa. En ainakaan voisi pitää häntä rommipullossa loputtomiin. Jossain vaiheessa jokin menisi pieleen ja hän pääsisi ulos. Sitä voisin kuitenkin pohtia kotona Marokossa.

Hansasta ulos lähtiessämme Sakari pysäytti minut. Hän ojensi minulle pienen sinisen rasian ja sanoi, että minulla olisi sille enemmän käyttöä kuin hänelle. Se oli rasia, jossa oli Nickin vesijalokivet. Sakarin tuntien niiden joukossa oli varmaankin mikrofoneja ja jäljityslaitteita. Pitäisi poiketa elektroniikkaliikkeessä ennen lentokenttää.

Siltikin kotimatka voisi alkaa.

---

Turkularp