Su 20.11.2005 Heidin kirjoitelmia junassa matkalla Tampereelle. Kattaen ajan 18-20.11.2005
En oikein tiedä mitä kuvittelin saavuttavani tällä matkalla. En ajatellut asiaa niin pitkälle lähtiessäni. Posti toi asioita. Siitä oudosta peilistä vain oli päästävä eroon. Sen olemassa olo, se että se oli minun hallussani teki oloni kovin levottomaksi ja ahdistuneeksi.
Olin juuri säntäämässä ovesta ulos perjantaina kun ovikello soi. Aiheutti minulle miltei sydänkohtauksen. Postin kotiinkuljetus toi minulle paketin. Olin jo siinä vaiheessa myöhässä luennoilta joilla minun ihan oikeasti olisi pitänyt olla joten kuittasin paketin sitä sen tarkemmin tutkimatta ja nakkasin sen hattuhyllylle rientäessäni ulos.
Olin yrittänyt ensimmäisestä Turun-matkastani lähtien normalisoida elämääni. Ryhdyin jälleen käymään säännöllisesti luennoilla, näin ystäviäni ja palasin takaisin kaikkiin harrastuksiinikin. Ilmoittauduin jopa kansalaisopiston vesivärikurssille. Tuota kurssia minulla oli nytkin perjantaina luentojen jälkeen, ja illaksi olin lupautunut joihinkin opiskelukavereiden bileisiin. En juuri viihtynyt kyseisissä bileissä, harvemmin tuon kaltaisissa juhlissa viihdyinkään. Liikaa ihmisiä, liikaa alkoholia. Ei minun tarvinnut edes selitellä aikaista poistumistani, suurin osa ihmisistä ei joko huomannut tai heitä ei kiinnostanut ja loput olivat tottuneet että yleensä häivyin juhlinnoista ennen puoltayötä. Kotiin päästyäni söin vielä iltapalaa, kävin naapureista välittämättä suihkussa ja menin nukkumaan.
Ennen kuin ehdin nukahtaa muistin kuitenkin aamulla saapuneen paketin. Könysin ylös tutkimaan mitä paketti pitäisi sisällään. Oletin sen olevan kenties jotain mitä äitini oli keksinyt tällä kertaa minulle tilata. Mahdollisesti lisää kerättäviä posliinilautasia, kirjoja, kiinalaisia stressipalloja tai vaikkapa muumikuvioisia sukkia. Paketti ei kuitenkaan ollut äidiltä vaan lähettäjä oli Jussi Haarla. Pakettikortin mukaan sisältö oli Helenan tavaroita jotka olivat tulleet Haarlalle Harri-serkulta. Haarlan nimeen olin törmännyt aikaisemmin liittyen Helenan asuntoon, mutta Harri nimistä serkkua meillä ei ole.
Loogisin selitys tuntui kuitenkin olevan että ehkä Haarla oli ymmärtänyt väärin Harrin suhteen siskooni ja kyseessä oli joku Helenan Helsingin kaveri tms. Avasin paketin joka oli hyvin kääritty ja pehmustettu, huolella teippailtu. Vaahtomuovin keskeltä kaivoin esiin sinisen pienehkön soittorasian jonka kannessa nökötti pieni tyttö. Avatessani lippaan lähti sen sisällä oleva pieni ballerina pyörimään verkkaisesti hypnoottisen musiikin tahdissa. Rasia näytti lähinnä jonkun lapsuuden aarteelta, mutta Helenalla moista ei koskaan kyllä lapsuudessa ollut.
Rasiassa oli paljon kaikenlaisia koruja, riipuksia, helmiä, avaimen periä, abloy-lukon avain. Nostelin esineet yksi toisensa perään pois rasiasta. Tunnustelin, katselin ja yritin muistella. En tunnistanut koruista ainuttakaan. Rasian pohjalla makasi punaiseen paperiin käärittynä litteä esine jonka, soittorasian yhä soittaessa hypnoottisia sävelkulkujaan, nostin esiin. Paperin sisältä paljastui pieni hienoin kehyksin varustettu peili. Kehyksessä kulki jotain pieniä oudohkoja eläimiä ja peili oli silmiini todella kaunis.
Soittorasian melodian hiljalleen hidastuessa ja vaimetessa vilkaisin tuohon peiliin. Voisin vannoa nähneeni peilissä vihreää ja eloisaa metsää. Näkymä oli niin eloisa, vivahteikas, outo ja pelottava etten halunnut katsoa pidempään, enkä ainakaan katsoa uudelleen. Käärin peilin nopeasti takaisin paperiin ja pakkasin sen sekä kaikki korut takaisin soittorasiaan ja rasian takaisin pakettiin jossa se oli tullutkin.
Istuin jonkin aikaa hiljaa paikoillani tuijottaen tuota pakettia. Soittorasian musiikki soi aavemaisena korvissani vielä nyt rasian vaiettuakin. Jokin paniikin omainen hiipi lähemmäs ja lähemmäs. Tunsin itseni niin hyvin pieneksi ja voimattomaksi ja vaikka istuin yksin kotonani tunsin hyvin vahvasti että minua tarkkailtiin. Poistaakseni nousevat tuntemukset nousin ylös, sytytin jokaisen valon mitä kodistani löytyi, laitoin Zen Cafeen soimaan ja keitin itselleni kahvia.
Asiaa kahvin kanssa mietittyäni päädyin siihen että esineistä, tai tarkemmin ilmaistuna peilistä, olisi päästävä eroon. Lisäksi mieltäni vaivasi se, mikä tuo peili oikeasti oli ja mistä se oli peräisin. Ainut ja ensimmäinen mieleeni tuleva suunta lähteä asiaa setvimään oli Mikael jolle laitoinkin välittömästi viestiä jossa kerroin postitse tulleesta paketista. En olettanutkaan Mikaelin vastaavan viestiini heti, mutta valvoessani koko yön kykenemättömänä nukkumaan mieleni levottomuus nousi. Pyörin levottomana sängyssä, lukemiseen en kyennyt keskittymään. Mietin Helenaa ja hänen minulle tuntemattomaksi jäänyttä elämäänsä Helsingissä. Hänen mielenterveytensä rakoilemista, päiviä ennen hänen romahtamistaan, vierailujani sairaalassa hänen romahtamisensa jälkeen. Mieleeni hiipivät myös epäilyt oman mieleni tilasta. Yö oli pitkä ja painostava. Joskus aamuyöllä lähetin Vielä Mikaelille toisen viestin jossa lyhyesti ja ytimekkäästi ilmoitin että minun täytyi päästä eroon esineistä joita posti oli minulle tuonut.
Aamun valjetessa olin yllättävän tyytyväinen siitä että alkava lauantai oli täynnä ohjelmaa äitini syntymäpäivien muodossa. Matkasin Toijalaan ja keskittäessäni ajatukseni täysin juhlien järjestelyjen sujuvuuteen ahdistus helpotti hetkellisesti. Sukulaiset, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, välttelivät Helenan ja hänen poissa olonsa mainitsemista. Olin huomaavinani että sukulaiset välttelivät myös minun kanssani juttelua. Tämä ei sinänsä minua häirinnyt hiukkaakaan. Päivän aikana Mikaelkin lopulta oli vastannut minulle. Asiaa sen kummemmin pohtimatta, järkevyyttä punnitsematta ilmoitin hänelle saapuvani sunnuntaina Turkuun luovuttaakseni hänelle siskoni tavarat. Vaikka tiesin pian pääseväni esineistä eroon, ja vaikka yövyin vanhemmillani Toijalassa, en kyennyt nukkumaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä silmäystäkään. Aamulla, äärettömän väsyneenä, kofeiinitabletteja syöden kulkeuduin kymmeneltä lähtevällä junalla Turkuun.
Turkuun päästyäni lähetin välittömästi Mikaelille tekstiviestin missä kerroin saapuneeni kaupunkiin sekä tiedustelin häneltä missä vaiheessa voisimme tavata. Hän ei tapansa mukaan vastannut välittömästi, joten kulkeuduin keskustassa sijaitsevaan Sokoksen kahvilaan tappamaan aikaa. Istuin ikkunan vieressä sijaitsevassa pöydässä ja katselin ulos. Ajatukseni harhailivat ympäriinsä. Muistelin lapsuuttani, elämää Toijalassa, Helenaa, lähistöllä asuneita serkkujamme. Muistin miten minua joskus teini-ikäisenä äärettömästi ärsytti pari vuotta nuoremman Helenan roikkuminen perässäni. Miten joskus juoksin häntä pakoon, huomaten sen turhaksi, hän oli minua liikunnallisempi jo silloin enkä koskaan päässyt häntä pakoon. Miten huusin hänelle, käskien painua ikäistensä kakaroiden pariin, kadota elämästäni. Toivoin etten olisi tehnyt niin. Tuijotin ulos ikkunasta ihmisten loputonta virtaa ravistellen itseäni irti muistoista.
Oli jo kulunut tunteja siitä kun saavuin Turkuun eikä Mikael ollut vieläkään vastannut minulle. Yritin soittaa hänelle mutta ilmeisesti hänen kännykkänsä oli kiinni sillä useista yrityksistä huolimatta siihen ei saanut yhteyttä. Mielialani oli valunut vahvasti masentuneeseen suuntaan. Minusta alkoi tuntua että ainakaan tämä matka ei toisi tilanteeseen mitään apua. Ettei mitään apua välttämättä ollut saatavissa mistään. Ettei Helenaa ehkä voinut auttaa. Minun oli kuitenkin päästävä eroon peilistä. Päätin kokeilla onneani ja soitin Lasselle tiedustellakseni tietäisikö hän kenties missä Mikael mahtoi asua. Lasse ei kuitenkaan tiennyt, enkä minä vielä tässä vaiheessa tahtonut tyrkyttää peiliä tuolle hieman hurahtaneen oloiselle professorille. Seuraavaksi kokeilin onneani kokeilemalla numerotiedustelusta, mutta sieltäkään ei löytynyt Mikaelille osoitetta. Lähetin vielä myös Susalle viestiä tiedustellen keinoja löytää Mikael, Susa vastasin joskus myöhemmin ettei hänellä ollut mitään käsitystä. Yritin jonkin ajan kuluttua soittaa uudelleen Lasselle. Olisin tahtonut viedä peilin hänelle, kuulla ehkä jopa hänen teoriansa ja lähteä takaisin Tampereelle. Lasse ei kuitenkaan enää vastannut. Jossain vaiheessa Mikael sitten soitti minulle. Sovin näkeväni hänet kyseisessä Sokoksen kahvilassa ja pienen ajan kuluttua hän saapuikin. Täsmälleen saman näköisenä, saman oloisena ja yhtä rauhallisena kuin hän oli viimeksikin hänet nähdessäni ollut.
Keskustelu oli jotenkin outo ja etäinen. Kuin jokaisen lausutun lauseen jälkeen olisi seurannut useiden minuuttien hiljaisuus, hetki jolloin aika pysähtyi. Annoin hänelle paketin joka sisälsi soittorasian, korut ja peilin. Selostin hänelle tarkemmin rasian sisältöä, ja hetken takelleltuani kerroin myös peilissä näkyneestä metsästä. Mikael toisti kaikki samat asiat kuin mitä oli sanonut minulle edellisellä Turun vierailullani, samat ohjeet rauhoittua, ajatella järkevästi, saman huolestumisen minun mieleni vakaudesta, ohjeet normalisoida elämääni. En kuunnellut. Minä toistin hänelle kaiken saman mitä olin edellisellä vierailullani sanonut, painostavan tunteen seuraajista, ahdistuksen ja epätoivon. En usko että hän kuunteli. Tuijotin ulos ikkunasta. Ulkona oli jo hämärää.
Päätin lähteä takaisin Tampereelle. Nousin ylös, pukeuduin. Mikael teki samoin. Lähti kävelemään kanssani kohti asemaa. Puolessa välissä matkaa halusin olla yksin. Pidin Mikaelista, luotin häneen, mutta tiesin myös ettei hän kyennyt siskoani tai minua auttamaan. Joskus asiat on vain hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat. Joskus mitään ei vain ole tehtävissä. Mikael ehdotti että hänelle viimeksi luovuttamani ase olisi riittävä korvaus hänen vaivannäöstään, tämä sopi minulle mainiosti. Hän myös lupasi lähettää Helenan tavarat minulle takaisin ne tutkittuaan. Kerroin että muut esineet voisin ottaakin, mutta peiliä en halunnut enää haltuuni. Hyvästelin Mikaelin apeana ja ajatuksissani minkä jälkeen suuntasin kulkuni kohti asemaa. Matkalta ostin vielä itselleni ristikoita joita väsäilin sitten odotellessani junaa, sekä hedelmäkarkkeja. Niitä samoja joita äiti toi minulle ja Helenalle aina kaupasta meidän ollessa vielä pieniä. Rasiallinen hedelmäkarkkeja, perhosia ja etanoita…