Aurora Steinheil

Aurora / PM 4

Mikä oli se pakottava syy, joka sai minut juoksemaan tänä lauantaiaamuna tähän junaan? Miksi minä tulin tänne? Turkuun? Ja miksi Turku näyttää silmissäni niin kovin erilaiselta? Miksi minä en muista? Miksi tiedän, että minun pitäisi muistaa?

Lauantai 30.10.2004

Saavun junalla Turun rautatieasemalle Pendolinolla Helsingistä. Olen sopinut, että tapaisin asemalla Anitan ja Sadun, joiden pitäisi tulla minua vastaan. Asemalla en kuitenkaan tapaa muita tuttuja kuin Anitan. Satu ei ole saapunut, eikä hän myöskään ole ilmoittanut missä on. Anita on yrittänyt tavoittaa häntä, mutta Satu ei suostu vastaamaan puhelimeen. Häpeäkseni tunnustan, etten junasta noustessani olisi tunnistanut Anitan kasvoja aseman ihmismassasta, ellei tämä olisi niin innoissaan juossut halaamaan minua. En muistanut häntä. En muistanut miksi olin noussut junaan ja lähtenyt niin kiireellä kohti Turkua, että en ollut ottanut edes kunnon matkatavaroita mukaani. Muistissani on tyhjä aukko. Aukko, jonka Anitan höpötystä kuunnellessani huomasin kattavan koko elämäni taaksepäin. Kuka minä itse asiassa olen? Junalipussani lukee Saija Kallio. Muistan myös esiintyneeni nimellä Venla Nieminen. Anita kutsuu minua Venlaksi, joten päätän käyttää sitä nimeä nyt Turussa, jotten vaikuttaisi entisten ystävieni silmissä aivan sekopäiseltä. Vaikka en tiedäkään olenko Saija vai Venla, en anna asian häiritä minua. Ainakin tiedän Anitan tavattuani millä nimellä minua kutsuttaisiin.

Tajuan nyt muistellessani tapahtumia, että minun olisi pitänyt olla kauhuissani totaalisesta muistinmenetyksestä. Silloin en tuntenut huolta. Mieleni taka-alalla kaikui ajatus siitä, että jollakin tuttavallani asiat olivat paljon huonommin. Kuulin päässäni avunhuutoja. Avunhuutoja, jotka olivat viimeisten päivien aikana vain voimistuneet.

Eroan Anitasta ja vietän aamupäivän katsellen Turkua itsekseni. Miten kaupunki onkaan suuren näköinen. Ja jotenkin muistan, että kaupungin pitäisi olla paljon vaatimattomampi. Kummissani kävelen pitkin Turun katuja kieltämättä hieman eksyneenä, kunnes huomaan puhelimeni soineen. Olin ihastellut kaunista kirkkoa ja uppoutunut kuuntelemaan sen syvyyksistä kumpuavaa kuoromusiikkia, enkä ollut lainkaan huomannut, että taskussani oli piipittänyt kännykkä. Joku minulle tuntematon numero oli soittanut. Tarkistan numeron, sillä kuvittelen, että tämä salaperäinen ystäväni Satu olisi voinut soittaa. Laukusta löytyvästä muistikirjan palasesta löytyy kyllä sama numero, mutta se ei ole Sadun vaan jonkun Petrin. En tiedä miksi olen Helsingistä lähtiessäni ottanut mukaan laukkuuni vain joitakin tarpeellisia tavaroita ja lisäksi irtirepäistyn sivun ilmeisesti omasta muistikirjastani, sillä käsialan tunnistan omakseni. Laukustani löytyy myös kummallinen jostakin romaanista irti revitty sivu. En muista tuntevani ketään Petriä, mutta päätän soittaa takaisin tälle henkilölle, sillä en todellakaan tiedä, miksi olen Turkuun saapunut. Ehkäpä joku näistä muistikirjani ihmisistä osaa kertoa sen. Ehkäpä juuri Petri.

Näppäilen numeron ja jään odottamaan että joku vastaisi...

–Petri, kuuluu nuori miesääni vastaavan.

–No hei, täällä Venla. Olet ilmeisesti soittanut hetki sitten, mutta en huomannut sitä.

–No hei hei, missäs päin maailmaa vaikutat?

–Jossakin päin Turkua. Mihinköhän suuntaan pitäisi kulkea, kun olen nyt Rauhankadulla ja äsken ohitin Sofiankadun? Voisin haluta päästä keskustaan.

–Olet siis tulossa keskustaan, miksi? Ehtisimmekö me mitenkään nähdä tässä piakkoin?

–Voisi olla ihan hyvä nähdä, mutta kun nyt on vain sellainen tilanne, että en oikeastaan tiedä, että tunnemmeko me edes...

Mietin kuumeisesti kenen kanssa oikein juttelen puhelimessa samalla kun tämä henkilö opastaa minua pitkin Turkua kohti keskustaa. Mikaelinkirkosta kuuluu kaunista kuoromusiikkia. Haluaisin jäädä kuuntelemaan, mutta puhelinoppaani käskee jatkamaan eteenpäin. Vihdoin osaan itsekin ottaa oikean suunnan ja sovimme, että soitan Petrille takaisin, kun olen lähellä Kauppatoria.

Pääsen Hansatorille ja samassa erään kahvilan pöydästä nousee Anita. Anitan pöydässä istuu noin kolmikymmenvuotiaan näköinen hieman hämmentyneen oloinen mieshenkilö. Mies esittäytyy ja kertoo olevansa valokuvaaja Antero Vipunen. Hmm, jotenkin mies vaikuttaa etäisesti tutulta, mutta en kyllä muista tavanneeni. Keskustelemme niitä näitä ja Antero kertoo edelliskesän valokuvanäyttelystään. Nyt hän on Turussa ja etsii Daturo-nimistä henkilöä toimittaakseen hänelle joitain tauluja tai jotain. Suurin osa miehen puheesta menee ohi korvieni. Missä ihmeessä olen nähnyt hänet aiemmin?

Anita vetää minut syrjään ja kysyy uudelleen tästä Daturosta. Olisi todella tärkeää löytää tämä henkilö. Hänelläkin on kai jokin syy tavata Daturoa, mutta Anita ei paljasta kovinkaan paljon omia asioitaan. Kyselen lisää tästä Daturosta, mutta en saa paljoakaan tietoa. Anita ei edes osaa – tai halua – kertoa onko kyseinen henkilö mies tai nainen. Daturo kuulemma liikkuu taidepiireissä ja on muutenkin outo tyyppi. ”Itse asiassa”, Anita sanoo, ”sinähän Daturon paremmin tunnet kuin minä. Älä nyt yritä väittää, että et muistaisi häntä.” Jaa, miksiköhän minun oletetaan tuntevan outoja henkilöitä? En saa minkäänlaista muistikuvaa Anitan ja Anteron kaipaamasta henkilöstä. Tajuan kyllä, että Anita tuntee minut ilmeisen hyvin. Ehkäpä hän saattaisi kertoa huomaamattaan hieman menneisyydestäni, jos osaisin udella kiertoteitse paljastamatta muistinmenetystäni.

Kahvilan pöydässä Antero yhtäkkiä kertoo meille, että hän ei muista viime kesää edeltäviä tapahtumia lähes lainkaan. Mitäh?! Siis lähes sama tilanne kuin minulla. Koska Anita nyt vaikuttaa kunnon kaverilta ja Anterolla on samanlaisia kokemuksia muistinmenetyksestä kuin minulla, päätän paljastaa heille myös oman muistiongelmani. Keskustelemme Anteron kanssa intensiivisesti yhteisestä ongelmastamme, kunnes vierelleni tulee yllättäen joku pitkään mustaan nahkatakkiin pukeutunut sulkahattuinen nuori mies.

–Moi Venla. Et sitten soittanut. Keskustelun avaus tulee tylysti ja suoraan.
–Soittanut, siis kenelle? kysyn.
–Niin, lupasit soittaa kun pääset Kauppatorin lähistölle. Onneksi satuin kulkemaan ohi ja bongasin teidät täältä.
Ahaa, hän on siis Petri, selvä.
–Liity toki seuraan. Taisin kokonaan unohtaa puhelumme kun tapasin Anitan ja Anteron täältä istumasta. Mitä asiaa sinulla oli?

Ärsyynnyn keskeytyksestä, sillä meillä oli Anteron kanssa keskustelu kesken ja tämä mies vain paukkaa paikalle kutsumatta, mutta käyttäytyy kuin odotettu vieras. Petri kertoo, että olin luvannut kuulemma esitellä Petrin ja Anteron toisilleen. Joissakin viime helmikuussa järjestetyissä juhlissa olin näin luvannut tehdä. Esittelyjen jälkeen päätimme siirtyä nelistään istumaan jonnekin tunnelmallisempaan paikkaan. Minulla ei ollut harmainta hajua mistään paikoista. Petri ehdotti Amarilloa ja sinne myös päädyimme.

Näin jälkeen päin pohdittuna koko tilanne kuulostaa koomiselta. Olin silloin tuntenut Anteron jo aikoja, mutta käyttäydyimme kuin kaksi toisilleen täysin vierasta ihmistä. Asiaa on kyllä naureskeltu myöhemmin monesti.

Mukavan hämyiseen sivupöytään päästyämme jatkoimme minun ja Anteron muistinmenetyksen pohtimista. Antero on kovasti huolissaan omasta ongelmastaan ja tahtoo saada siihen ratkaisun. Mitä nopeammin, sen parempi. Anita osoittautuu tässä vaiheessa hyödylliseksi tuttavuudeksi. Hän kertoo saaneensa ystävältään Sadulta jonkun Mikaelin numeron ja Mikael voisi ehkä osata auttaa. Mikael on Anitan kertoman mukaan psykologian opiskelija yliopistolla ja lähes valmistumassa jo. Antero on saamastamme uudesta kontaktista innoissaan ja haluaa heti soittaa Mikaelille. Minua puolestaan kiinnostaa kuunnella Petrin juttuja tarkemmin. Hänen kanssaan pidempään keskusteltuani luulen aistivani, että hän selvästi tuntee minut tästä kolmikosta sittenkin parhaiten.

Antero päättää soittaa Mikaelille ja hiljenemme kuuntelemaan...

”Onko se Mikael Asikainen? Täällä soittaa Antero Vipunen ja me tarvitsisimme hieman apua. Täällä on muutamalla ihmisellä muistinmenetys”, Antero selostaa tohkeissaan puhelimeen.
”- - ?” Ilmeisesti puhelimeen vastasi Mikael, sillä Antero jatkaa juttuaan innoissaan.
”Antero Vipunen, ja meitä on täällä myös Venla ja Petri ja--”
”- - -” Puhelimeen tokaistaan ilmeisesti jotain töykeää, mikä saa Anteron ilmeen muuttumaan hieman itsepintaisemmaksi. Hah, nauran Anteron ilmeelle. Mikael ei taida olla mikään vitsinikkari luonteeltaan. Tai sitten Antero soittaa huonoon aikaan.
”Mitä?” Antero kysäisee. Ravintolan meteli peittää alleen kaiken mitä puhelun vastaanottaja sanoo. Emme tiedä kuin sen mitä Anteron kommenteista ja kasvonilmeistä saamme irti. ”Niin, oletko sinä jonkin alan lääkäri tai jotakin? Tarvitsisimme apua näihin muistihäiriöihin”, jatkoi Antero tivaamistaan.
”- - -” Puhelimen toisesta päästä tulee jonkinlaista selitystä...
”Psykologian kandidaatti”, Antero huikkaa meille puhelun välistä ja nyökkää tyytyväisenä. ”Anita antoi tämän numeron, tuntee kuulemma sinut, tai tietää.”
”- - -” Mitä se Mikael nyt selittää. Onko tämä väärä Mikael, kun hän ei tunnu tuntevan Anitaa?
”Tai Anita vissiin tuntee jonkun Sadun”, Antero selittää puhelimeen takaisin. Ilmeisesti tämä Mikael on hieman hidasälyinen... Anita tarkentaa Anterolle välissä: ”Manner, Satu Manner”. Antero jatkaa keskeytymättä selitystään: ”niin Mantereen Sadun, joka ilmeisesti oli antanut numerosi Anitalle”
”- - -” Anteron ilme kirkastuu. Ahaa, nyt tärppäsi.
”Joo, mulla ja Venlalla on mennyt muisti ja me halutaan tietää, että voitko sinä auttaa?”
”- - -” Eipä taida voida, mikäli osaan lukea Anteron silmistä.
”Mutta eikö olisi jotakin teosta tai..” Ilmeisesti Antero alkaa jo luovuttaa. Mikael ei kai ole kovin auttamishaluinen. Toisaalta, emmehän edes tunne koko kaveria, joten ymmärrettäväähän tuo on.
”- - ?”
”Amarillossa.” Anteron kasvojen ilmeet vaihtelevat jokaisen puhelimesta kuuluvan kommentin jälkeen. Hei, ehkäpä se mies tulee vielä illan aikana pistäytymään.
”- - ?”
”Tässä baaritiskin lähellä ---”, Antero kuvailee seurueemme ja näyttää itseensä tyytyväiseltä. Mikael taitaa sittenkin tulla käymään.

Jep. Antero haluaa saada suolapähkinöitä ja juotavaa. Mikael lupasi tulla käymään Amarillossa viimeistään vartin päästä. Pohdimme mahdollisia vaihtoehtoja, joita Mikael voisi kenties ehdottaa muistin palauttamiseksi. Odotus tuntuu pitkältä, kunnes Petri alkaa yllättäen kertoa koko pöytäseurueellemme edellisen kevään suhteestaan minuun. Olemme siis seurustelleet viime helmi-maaliskuussa? Ahaa... Onpa ollut silloin miesmaku... Miksi Petrin piti tämä tässä ja nyt kertoa? Ja vielä kaikille mahdollisille kuulijoille? Varmaan olisi ollut parempi keskustella asiasta ensi kahdenkeskisesti, mutta sanottua ei saa sanomattomaksi. En jaksa närkästyä Petrin jutuista pahemmin, kiinnostukseni saada kuulla elämästäni ennen muistinmenetystä voittaa ärsyyntymisen.

Mikael saapuu ilmeisen kiireisenä puoli kuuden maissa pöytäämme Amarilloon. Ruskea nahkatakki ja huolettomasti korville kiskaistu pipo luovat rennon vaikutelman. Tämä kaveriko joku psykologi? Kiireissään Mikael ei ehdi (tai sitten vetoaa kiireeseensä eikä halua/viitsi) muuta kuin antaa TYKSin psykiatrisen osaston numeron ja kysäistä muutaman kysymyksen ennen kuin jatkaa matkaansa. Vai niin, eipä tästä tainnut olla paljoakaan apua.

Miten tuo hahmo, Mikael Asikainen, tuntuikin niin tutulta? Luultavasti lisää näitä kaverin kavereita, joita olen joskus tavannut.

Antero ei oikein ole tyytyväinen Mikaelilta saamaansa apuun. Hän tuntuisi haluavan saada muistinsa takaisin hinnalla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti. Mihinköhän hänellä on kiire? Itsestäni tilanne tuntuu lähinnä koomiselta. On mielenkiintoista kuunnella toisten kertomana asioita omasta elämästä. Mieltäni painaa enemmän päässäni ajoittain kuuluvat avunhuudot. Yhdistän mielessäni muistinmenetyksen ja avunhuudot toisiinsa, mutta en puhu tuntemuksistani muille. Anteron tilanne tuntuu samankaltaisuudestaan huolimatta olevan erilainen kuin minulla. Antero jatkaa tivaamistaan Anitan kanssa ja tahtoo häneltä lisää jotain psykologituttuja tai muita mahdollisia auttajia. Kaivamme taskuistamme puhelinmuistioita – minä muiden mukana tongin laukkuani – ja tarkastelemme numerosaldoa. Anitalta löytyy jonkun Karin numero. Kari tosin on jonkinlainen okkultisti ja hieman hämärä kaveri Anitan selityksen mukaan, mutta häneltä saattaisi löytyä tuttavia, jotka osaisivat auttaa. Antero ottaa numeron onnellisena vastaan ja syventyy taas puhelinkeskusteluunsa. Minä jään katselemaan puhelinmuistiostani löytyviä numeroita.

Numeroita ei ole kuin viisi:

Kari – jolle Antero on juuri soittamassa – on ilmeisesti kuulunut tuttavapiiriini. Hänen numeronsa löytyy muistiostani ensimmäisenä. En omaa minkäänlaista muistikuvaa Karista, mutta mikäli hänkin tulee käymään Amarillossa, niin enköhän vielä illan aikana tapaa hänetkin.

Seuraava numero kuuluu Sadulle, siis Anitan kadonneelle ystävälle, joka ei halua tai voi vastata puhelimeensa.

Kolmantena on, mitä..? Mikael Asikainen? Hetki sitten kaveri oli pöydässämme, enkä edes tiennyt tuntevani. Tai pitäisikö sanoa tunteneeni? Nimi ei kyllä herätä mitään muistikuvia. Toisaalta Mikael kyllä tuntui etäisesti tutunoloiselta.

Puhelinmuistiosta löytyivät vielä Petri ja Anita, pöytäseuruelaiset. Anteron numeroa ei kyllä ollut, joten hänen kanssaan emme sitten ole kai olleet parempia tuttuja.

Antero saa puhelunsa päätökseen ja ilmoittaa meille, että Kari olisi tulossa jonkin ajan kuluttua käymään. Karin numero oli löytynyt muistiostani, joten odotin innolla tapaavani tämän henkilön. Jos vaikka nyt selviäisi miksi olin tullut Turkuun. Anita ja Petri olivat osoittautuneet huonoiksi tietolähteiksi. Vaikka ilmeisesti olinkin ollut Petrin kanssa jonkinlaisessa seurustelusuhteessa vuoden alkupuolella, en jaksanut uskoa, että se olisi mitenkään liittynyt tulooni Turkuun. Kari mahdollisesti osaisi kertoa enemmän menneisyydestäni ja antaa parempia neuvoja muistin palauttamiseksi kuin Mikael, joka oli vain huiskaissut TYKSin numeron ja jatkanut lähes saman tien matkaansa.

Kari tuntuu saapuessaan mystiseltä tyypiltä. En saa millään tuntemusta siitä, että olisin tavannut Karin aiemminkin. Hän kyselee paljon tilanteestamme ja pohdiskelee mielessään erilaisia vaihtoehtoja selostaen samalla minulle ja Anterolle mitä ne tarkoittavat. Anita varoitteli Karista selvästikin turhaan. Kari tuntuu luotettavalta kaverilta, joka yrittää auttaa tosissaan. Hän soittaa jollekin ystävälleen Lassille tai Lasselle ja lupaa, että tämä osaa auttaa paremmin. Jäämme odottelemaan tämän Lassen/Lassin saapumista. Anita poistuu tässä vaiheessa paikalta selitellen kiireitään. Jonkin ajan kuluttua Lasseksi esittäytyvä charmikas mies saapuu. Hän tuoksuu vastustamattomalle. Olen tuntevinani pientä nälkää ja pyydän, että siirtyisimme jonnekin syömään. Muut menevät edeltä suunnaten viereiseen Hesburgeriin. Tulen Petrin kanssa hieman syrjemmällä perässä. Hän selittää innoissaan viimekeväisen suhteemme laatua intiimejä yksityiskohtiaan myöten auki, niin ettei mitään jää minulle ainakaan epäselväksi. Kiitän häntä lyhyesti ja liityn muiden joukkoon. Ruokahaluni on tipotiessään.

Kari hävisi jonnekin, mutta teemme tilauksemme Hesburgerin kassalla ja menemme syömään. Tilaamani ranskalaiset eivät tunnu millään riittävän, vaan katselen kateellisena kuinka muut syövät aterioitaan. Miten taas voikin olla näin nälkä?

Kesken kaiken Lassen esitellessä hypnoosia vaihtoehtoisena parannuskeinona muistikatkoksiin paikalle saapuvat Mikael ja Kari, sekä Matti Mantereeksi, Sadun isäksi esittäytyvä mies. Huomaan Karin seurassa vielä hiljaisen naishenkilönkin, mutta tämä ei katso aiheelliseksi esittäytyä. Lasse jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä hypnoosista ja huomaan Anteron innostuvan asiasta enemmän kuin mistään muusta hänen ollessaan seurassani koko päivänä. Hänen epäilyksensä Lassea ja Karia kohtaan ovat ilmeisesti tipotiessään ja hän haluaa kokeilla hypnoosia. Heti. Itse mietin hypnoosin mahdollisuuksia. Lasse kyllä kertoi, kuinka loistavia tuloksia hypnoosilla on saatu, mutta jotenkin ajatus ei oikein saa minua luottamaan itseensä. Mielessäni kaikuvat Anitan varoittavat sanat Karista ja Lassesta ja paikalle saapunut Mikaelkin näyttää epäilevältä.

Miksi ihmeessä minua kiinnostaa mitä mieltä Mikael on asioista? Parasta lienee vetää hänet hieman syrjemmälle ja keskustella siitä miten hyvin tunsimme ennen kuin lähdin keväällä Helsinkiin.

Itse asiassa, miksiköhän lähdin keväällä Helsinkiin? Tai minne sitten lähdinkään. Ainakin nämä ihmiset väittävät että Helsinkiin menin, mutta kukaan ei tunnu tietävän syytä.

Jatkamme Hesburgerilta Lassen kotiin, jossa hän aikoo suorittaa Anterolle hypnoosi-istunnon. Itse en vielä tiedä aionko hypnoosia kokeilla, mutta mikäli Antero saa siitä apua, en näe mitään syytä olla itse kokeilematta sitä. Ainakin haluan välttämättä päästä katsomaan miten Antero hypnoosista hyötyy. Matkalla Mikael pyrkii selvästikin kääntämään pääni niin, etten kokeilisi hypnoosia. Lasse ei kuulemma ole mikään ammattilainen ja aikaansaadut tuhot voivat olla suurempia kuin aikaansaadut hyödyt. Suostun miettimään vielä toiseen kertaan. Olen silti äärettömän kiinnostunut näkemään miten Anterolle käy. Onhan hän sentään ensimmäinen koekaniini ja mikäli hänelle käy huonosti, ei minun tarvitse silti suostua. Kyllä varmasti Petri tai Mikael suojelisi minua, mikäli jotain uhkaavaa ilmenisi.

Päästyämme Lassen asunnolle meidät muut ohjataan odotushuoneeseen ja Lasse aloittaa Anteron kanssa hypnoosi-istuntonsa. Odottelemme Petrin ja Mikaelin kanssa hänen odotushuoneessaan istunnon kulumista. Olen kiinnostunut näkemään miten hypnoosi vaikuttaa Anteron muistiin. Mikäli hänen muistinsa palautuu edes osittain, saatan olla valmis kokeilemaan itsekin hypnoosin vaikutusta. Mikael istuu vieressäni ja selvästikin yrittää käännyttää minua perinteisen psykologian pariin. Miten minusta vain tuntuu, että se ei nyt välttämättä riitä tässä tapauksessa. Jossakin vaiheessa Kari saapuu Lassen asunnolle kummallinen naisseuralaisensa mukanaan. Nainen esittäytyy Anneksi ja on paremmin tutustuttuna itse asiassa ihan mukava. Odotellessamme nälkäni taas kasvaa ja päädymme Lassen keittiöön etsimään itsellemme ruokaa. Toisaalta ei minulla ollutkaan nälkä.

Antero saa lopulta hypnoosi-istuntonsa päätökseen ja juttelen hetken hänen kanssaan. Hän ei pitänyt kokemusta huonona ja kertoo muistinsa palautuneen jonkin verran. Hän kertoo muistavansa lapsuudenkotinsa ja vanhempansa. Lisäksi hän sai takaisin jonkinlaisia tunnemuistoja. Minä en nyt aivan tuollaisista muistoista ole kiinnostunut. Lähinnä haluan tietää miksi käytän kahta nimeä, Saijaa ja Venlaa, ja että miksi ihmeessä olin tullut Helsingistä Turkuun? Mikäli hypnoosilla olisi todella mahdollista palauttaa muistikuvia, niin haluaisin ehdottomasti kokeilla sitä heti. Antero vaikutti huoneesta ulos tullessaan niin hyväntuuliselta ja rennolta, että en voi olla luottamatta Lasseen, sanoi Mikael sitten mitä sanoi.

Jälleen pohtiessani noita tapahtumia pitkän ajan kuluttua uudestaan voin vain pudistella päätäni. Miksi ihmeessä olin noin luottavainen. En edes tuntenut Lassea ja hypnoosi väärissä käsissä olisi voinut saada aikaan vaikka mitä pahaa. Toisinaan sitä vain on luottavainen. Ja kaikki tuntematon ei olekaan aina pahaa.

Keskustelen Anteroa haastateltuani vielä hetken Lassen kanssa ja mielessäni tulen siihen tulokseen, että en omaa mitään hävittävää. Tuskinpa täysin vieras tyyppi kuitenkaan voi mitenkään hyötyä siitä, että kerron hypnoosissa asioita itsestäni.

En muista itse hypnoosikokemuksesta juurikaan mitään. Minulla on ollut lämmin ja rento olo, kaikki on ollut ihan hyvin. Hypnoosin loputtua Lasse näyttää hieman hämmentyneeltä ja kertoo kummallisia asioita. Nimeni ei siis olekaan Venla Nieminen, mitä olen aiemmin epäillytkin. En oikein tunne nimeä omakseni, mutta koska sitä nimeä olen käyttänyt, niin siihen olen myös tyytynyt. En myöskään ole Saija Kallio, jolla nimellä ainakin Mikael minut tuntee. Olin myös käyttänyt tätä nimeä junalipussani. Kuka sitten olen, jos en Saija enkä Venla? Niin... Lasse kertoo, että hypnoosissa paljastunut oikea ristimänimeni on Aurora Steinheil. ”Että mikä?” kysyn.

Aurora Steinheil.

Kuullessani nimen tunnen sen omakseni. Muistan, että todella olen sen niminen. Saija ja Venla ovat vain nimiä, joita olen joutunut pakosta ajoittain käyttämään. Nimeni kerrottuaan Lasse paukauttaa päälle vielä, että syntymävuoteni on 1797. Mitäh?! Lasse on selvästi aivan sekaisin päästään. Ihmiset eivät elä yli kolmesataavuotiaiksi. Luulisi hänenkin sen tietävän. Lasse kuitenkin kirjoittaa nimeni ja syntymävuoteni paperilapulle ylös ja ojentaa sen minulle aivan vakavissaan. Hän ei tarkemmin selittele, mutta joillakin henkilöillä, ei ihmisillä, iän pituus saattaa todella olla enemmän kuin se normaali 70–80 vuotta. Ja minä ilmeisestikin olen sellainen. MILLAINEN???

Hypnoosin jälkeen ajatukset pyörivät päässäni ja pyydän, että Lasse sanoisi muille, etteivät he kyselisi mitään hypnoosissa selvinneistä asioista. Antero tulee kuitenkin innoissaan härpättämään viereeni jännittävästä kokemuksesta, johon vastailen melko niukkasanaisesti. Petriä kiinnostaa myös kovin mitä hypnoosissa on paljastunut ja hän muutamaan otteeseen kysyykin, että joko muistan hänet. Mikä tuossa pojassa olisi niin erityistä, että hänet pitäisi muistaa? Mitään niin ihmeellistä ei ainakaan mieleeni tule. Päinvastoin.

Mikael haluaa kokeilla miten perinteinen psykologia auttaisi avaamaan muistiblokkia, jolla nimellä hän muistinmenetystäni kutsuu. Sovimme tapaamisen sunnuntain iltapäivälle kolmeksi. Lisäksi sovimme ennen lähtöämme Lassen luota, että menemme seuraavana aamuna Antero, minä, Mikael ja Kari TYKSiin käymään. Mikael onnistuu kuulemma jotenkin ujuttamaan meidät tutkimuksiin, vaikka minulta ja Anterolta ei henkilöllisyyspapereita jostakin kumman syystä löydykään.

Lasselta lähdettyäni kuljen hetken yhtä matkaa Petrin, Anteron ja Mikaelin kanssa, kunnes päätän suunnata jonnekin hotelliin yöksi. Otan Mikaelin neuvosta vaarin, enkä majoitu jonkun entisen puolitutun luokse.

Hotellissa jään tuijottamaan sänkyni vastapäistä seinää ja pyörittelen päivän tapahtumia päässäni. Antero tuntuu edelleen liian tutulta ollakseen vain joku bileissä tavattu valokuvaaja. Ja Mikaelista vaivalla ongittujen niukkojen vihjeiden jälkeen saatan ehkä kuvitella, että meillä olisi ollut kenties jonkinlainen suhde ennen lähtöäni Helsinkiin. Se selittäisi osaltaan hänen ylihuolehtivaa asennettaan Saijaa, tai siis minua kohtaan. Entäs sitten parivaljakko Kari ja Lasse? Karin puhelinnumero löytyy muistikirjastani repäistystä sivusta. Kari selvästi tunnisti kuka olen, mutta itse en todellakaan tiedä mitä kautta näin kummallisen hiipparin olisin muka tuntenut. Lasse puolestaan saa aivoissani aikaan jonkinlaisen näläntunteen aina tullessaan riittävän lähelle. Joko hän käyttää jotakin todella erikoista partavettä tai sitten itse miehessä on jotakin erityistä...

Mutta päällimmäisenä kaikista ajatuksista päässäni pyörii ajatus siitä, että kuka, tai pikemminkin MIKÄ, minä olen?? Tiedän olevani Aurora Steinheil, mutta en voi olla syntynyt vuonna 1797, kuten Lasse väittää minun hypnoosissa paljastaneen. Tavalliset ihmiset eivät elä näin kauan. Mutta mikäli olen tiennyt hypnoosin vaikutuksessa nimeni oikein, niin miksi sitten olisin keksinyt jonkin aivan kummallisen syntymäajan. Ja jos taas syntymäaika on keksitty, niin miksi en olisi keksinyt jotain yhtä outoa myös nimekseni. Pää tuntuu hajoavan ristiriitaisten ajatusten myllerryksessä. Koen, että on helpompaa vain työntää hämmentävä synnyinaika jonnekin mustaan ajatustyhjiöön ja jatkaa ilman siitä aiheutuvia ahdistavia tuntemuksia. Paitsi että, mistä mieleeni ajelehtii kuvia palavasta Turusta, juuri muuttaneesta yliopistosta tai muista menneistä tapahtumista? On helpompi vain mennä sänkyyn ja nukkua yön yli vailla hämmentäviä unia.

Sunnuntai 31.10.2004

Sunnuntaiaamuna nousen aikaisin pää vielä sekaisin edellisillan ajatuksista. Syön aamiaisen hotellin aulabaarissa ja lähden kohti TYKSiä, jonka luona olen luvannut tavata Anitan, Anteron, Karin ja Mikaelin. Matkalla sairaalalle joudun ylittämään Tuomiokirkkosillan bussilla. Jostakin syystä en vain voi kuvitella käveleväni sen yli. Olen varma, että mikäli kävelisin keskelle siltaa, se alkaisi sortua ja vetäisi minut mukanaan. Bussissa suljen silmäni ja peitän korvani käsilläni tullessamme sillalle. Muut matkustajat katsovat minua pitkään, mutta he eivät voikaan tietää mitä tapahtuisi, jos bussi joutuisi pysähtymään sillalle.

Sairaalassa pääsemme Anteron kanssa jonkun lääkärin tutkimuksiin. Lääkäri on ilmeisesti Mikaelin vanha tuttu, sillä hän ei kummemmin henkilötietoja kysele, vaan siirtyy onneksemme lähes heti ottamaan testejä ja tekemään kokeita. Voin sairaalassa hieman huonosti. Tunnen, että veri ei kierrä kunnolla ja että olen kasvoiltani aivan valkoinen. Hetken päästä menetän tajuntani.

Jostakin syystä muistan elävän tarkasti kuinka apua huutava ääni päässäni kirkastui ja koveni ollessani tajuttomana. En oikein ymmärrä miten se on mahdollista että kuulen siinä tilassa mitään, ja vielä oudompaa on se, että muistan sen selvästi.

Emme saa sairaalasta oikeastaan mitään hyötyä irti. Meille sanotaan, että nopeimmat tulokset voivat olla valmiita puolelta päivin, mutta maanantaihin asti kestää ennen kuin saamme enemmän tuloksia. Menen sairaalasta hetkeksi yksikseni Kupittaan puistoon kävelemään ja miettimään sitä, mikä jäi eilisiltana kesken.

Kahdentoista jälkeen soitan TYKS:in laboratorioon ja kyselen tuloksiani. Minulla todetaan alustavien tutkimuksieni mukaan pallopunasoluanemia. En oikein ymmärrä mitä nainen puhelimen toisessa päässä selittää kiihtyvällä vauhdilla, mutta tajuan, että veriarvoissani on jotain kummallista. Jotain vaarallista. Minun pitäisi tulla lisätutkimuksiin, sillä nainen ei ollut varma, olivatko testit tehty oikein, sillä vaaralliset veriarvot olivat aivan huippulukemia. Myös valkosoluissani todettiin jotain outoa.

Neuropsykologisessa tutkimuksessa todettiin, että syynä minun ja Anteroon muistamattomuuteen saattaa olla aivotärähdys. Syynä voisi olla myös jonkinlainen psykologinen este, jonka olemme itse itsellemme luoneet. Esimerkkinä tähän voi olla suuren trauman kokeminen ja siitä selviytyminen kieltämällä muistot.

Fyysisesti kaikki tuntuisi aivoissamme olevan kunnossa, paitsi että hajuaistissani todettiin olevan jotain kummaa...

Maleksin kaupungilla kunnes kello alkaa lähestyä yhtä. Satu soitti pian sairaalasta päästyämme ja halusi nähdä minut. Sovimme puhelimessa törmäävämme toisiimme Hansan R-kioskilla. Astellessani kohti tapaamispaikkaa kuljen Hansan Hemingwaysin ohi ja näen eilisen yksityisetsivän Mantereen istumassa siellä. Onneksi Satu tunnistaa minut päästessäni kioskille, sillä en taaskaan saanut vanhan ystäväni kasvoja mieleeni. Päätämme mennä myös Hemingwaysille, sillä Sadulla on kuulemma asiaa, jonka kertomiseen voi mennä kauan. Jokohan vihdoin saan tietää, miksi olen tullut niin kiireellä Turkuun? Satu on puhelinmuistiostani viimeinen kontaktini, jonka kanssa en ole vielä keskustellut.

Tilaamme teetä ja Satu aloittaa tarinansa. Ensin hän kyselee hieman mitä muistan edelliskeväästä. Muistanko, että tunsimme? Muistanko, että sanoin hänelle silloin, että tiedän mikä hän on? Muistanko, että lähdin hänen kanssaan kiireellä jonnekin metsämökille? En, en, EN! En muista mitään.

Olin kuulemma sanonut Sadulle, että tiedän mikä hän on ja vaatinut häntä lähtemään kanssani paikkaan, josta hän löytäisi lisää kaltaisiaan. Olin vienyt Sadun jonnekin yksinäiselle metsämökille keskelle korpea ja esitellyt hänelle siellä paljon uusia ihmisiä. Tai siis en ihmisiä vaan joitain, mitänenyttaasolikaan. Jotenkin Sadun kertomus liittyi Hovilaisiin ja Varjohovilaisiin, mutta suurin osa hänen selityksestään meni ohi korvieni. Liikaa yliluonnollisia asioita kerralla ylittää käsityskykyni, ja kadotan tarinan punaisen langan.

Sadun juuri lopetellessa outoa kertomustaan tekemisistäni, paikalle pyörähtää eilinen entiseksi poikaystäväkseni esittäytynyt Petri. Hän liittyy seuraamme ja kuuntelee muka-kiinnostuneen näköisenä selostustani siitä, miten en muista entisiä tuttavuuksiani. Jostakin samaan pöytään kanssamme saapuu myös joku Sakariksi esittäytyvä nuorimies. Hänen kanssaan emme ole vielä tavanneet ja tuntuu oikeasti hyvältä tutustua ”normaalilla tavalla” uusiin kasvoihin. Hän on hurjan kiinnostunut kaikesta ja kaikista. Mies on kuin kyselyikään ehtinyt pikkupoika. Itsestään hän ei juurikaan kerro mitään, on kuulemma tamperelainen opiskelija lomilla. Onneksi Sakari syventyy nopeasti keskustelemaan Petrin kanssa itämaisten taistelulajien hienouksista jättäen minut ja Sadun kysymyksineen rauhaan.

Olin luvannut tavata Anteron tänään kahdelta, joten soitan hänelle hieman vaille kaksi ja kutsun hänet kanssamme Hemingwaysiin. Antero kertoo olevansa keskustan tuntumassa ja saapuu paikalle nopeasti. Keskustelemme jonkin aikaa niitä näitä, kunnes vetäydyn joksikin aikaa Anteron kanssa kahdenkeskiseen keskusteluun. Kysyn häneltä tunteeko tai tietääkö hän jonkun Aurora Steinheil –nimisen henkilön. Hän kertoo että nimi tuntuu tutulta, mutta ei todellakaan voi muistaa häntä – ja naurahduksen säestämänä lisää ”tässä tilassa ainakaan”. Kysyn myös Sadulta kahden kesken tunteeko tai tietääkö hän Auroraa. Hänkään ei myönnä tuntevansa nimeä, mutta neuvoo minua kääntymään asiani kanssa isänsä puoleen. Yksityisetsivä Manner on oikea henkilö selvittämään kadonneita henkilöitä.

Jossakin vaiheessa huomaan Mikaelin liittyneen seuraamme, mutta koska olin luvannut tavata hänet kolmelta kirjastolla, en katsonut aiheelliseksi häiritä hänen ja Mantereen keskustelua. Yhtäkkiä Matti Manner nousee pöydästään ja lähtee toiseen tapaamiseen. Minulle tulee kiire juosta hänen peräänsä. Tavoitankin miehen ja pysäytän hänet hetkeksi. Ojennan hänelle eilen illalla hypnoosin jälkeen Lassen kirjoittaman lapun, jossa lukee Auroran – siis minun? – nimi ja syntymävuosi. Pyydän etsivää selvittämään kuka nainen on ollut ja missä hän on elänyt. Kiitän ja päästän kiireiseltä vaikuttavan Mantereen jatkamaan matkaansa.

Ehdin juuri ja juuri hakea tavarani Hemingwaysista, pukea takin ylleni ja lähteä kohti kirjastoa ennen kuin kello lyö kolme. Tapaan kirjastolla Mikaelin ja Anitan, joka mielellään tulisi mukaamme psykologiseen istuntoon. Lähdemme kohti Mikaelin toimistoa, joka sijaitsee lähellä nykyistä yliopistoa. Matkalla joudumme jälleen ylittämään Aurajoen, jonka yli en tälläkään kertaa suostu kävellen menemään. Otamme siis bussin ja pääsemme sillä joen toiselle puolelle. Kuulen korvissani, kuinka silta valittaa auton ajaessa sen yli. Toimiston lähellä hyppäämme bussista ulos ja suuntaamme Mikaelin työhuoneelle. Huone on kodikas ja Mikael keittää meille teetä. Puoli neljästä puoli viiteen minulta kysellään kaikenlaisia asioita menneisyydestäni ja muistoistani. Lisäksi Mikael haluaa selvittää mitä kieliä osaan puhua ja ymmärrän. Jotenkin koen, että hän tietää minusta jotain, mitä hän ei vain halua paljastaa. Yritän Anitan kautta udella tietoja itsestäni ja menneisyydestäni, muitta en saa Mikaelia puhumaan vapaasti. Asia on siis selvästi jotain arkaluonteista.

Jotta pääsisimme vanhoilla bussilipuilla takaisin keskustaan ja valittavan sillan yli, lähdemme työhuoneesta jonkin veran ennen viittä. Yliopiston luona huomaan saaneeni Sadulta tekstiviestin, jossa minua varoitetaan ryhtymästä mihinkään toimiin Karin kanssa ennen kuin olen nähnyt Sadun. Outoa. Lupaan kuitenkin nähdä Sadun kunhan pääsemme takaisin toimistolta. Matkalla linja-autopysäkille poikkeamme Tuomiokirkon kautta. Kuulen kirkon lähellä sen syvyyksistä kaikuvaa kuoromusiikkia. En ymmärrä miksi Anita ja Mikael eivät kuule musiikkia. Sehän soi aina kaikkien vanhojen kirkkojen läheisyydessä. Poikkeamme sisälle kirkkoon ja Mikael kyselee lisää outoja kysymyksiä. Olenko ollut sivukappeleissa? Onko kirkko aina ollut tämän näköinen? Miltä minusta tuntuu kun tulen sisälle rakennukseen?

Selviydymme keskustaan loistavasti, sillä bussimme ylitti sillan nopeasti ja turhia jarruttelematta. Matkalla Kari yrittää tavoittaa minua, mutta en halua vastata hänelle ennen kuin olen jutellut enemmän Sadun kanssa. Hän tuntuu tietävän asioita Karista ja tämän ystävistä. Tapaamme Sadun, mutta samaan aikaan Antero soittaa ja pyytää minua tulemaan luokseen. Selviää, että hänen luonaan ovat myös Kari ja kumppanit. Pyydän Mikaelia taivuttelemaan Anteron tulemaan luoksemme Kauppatorin laidalle YKSIN. Haluan nähdä mitä Anterolle on tehty, sillä tämä ei tunnu puhelimessa omalta itseltään.

Anteron saavuttua Kauppatorille siirrymme Café Noiriin. Kahvilassa Antero kertoo saaneensa Karilta ja Lasselta jotain punaista hilloa, joka kohensi hänen oloaan mainittavasti. Tämä punainen mössö kuulemma auttaa saamaan muistia takaisin. Olen hyvin epäileväinen. Vieressäni Satu ja Mikael ovat yhtä epäilevän näköisiä kuin minäkin. Kysyn Anterolta mitä tämä punainen aine on. Hän ei osaa vastata, mutta kertoo, että hän haluaa ainetta lisää. Kun esitän Anterolle kysymyksen ”Haluatko ennemmin takaisin muistisi kuin lisää tätä punaista ainetta?” hän ei osaa vastata. Mielellään hän ottaisi molemmat, mutta jos pitäisi valita, niin hän ottaisi kyllä ennemmin... lisää punaista. Päätän, että en halua tätä ainetta, joka selvästi aiheuttaa vahvan riippuvuussuhteen jo yhdestä maistokerrasta.

Yllättäen selkämme takaa seisovat Kari, Lasse ja Anne. Emme tiedä, paljonko he ovat kuullet puheestamme, mutta suljemme kaikki suumme yhtä aikaa kuin käskystä. Vatsaani koskee. Minulla on nälkä. Tajuan, että söin vain muutama minuutti sitten lämpimän sämpylän, mutta himoitsen jo Petrin lautasella komeilevaa leipää. Päässäni alkaa huimata ja tunnen kuinka kasvoni vetävät taas valkoisiksi. Minulla on paha olo ja nälkä yhtä aikaa. Käteni tärisevät, mutta yritän salata heikon oloni nojaamalla seinään ja selittelemällä kaiken nälän syyksi. Kari kertoo minulle, että hänellä on punaista ainetta, hilloa, jonka puutteesta heikko oloni ja nälkäni johtuvat. Hänellä on ainetta vielä vähän, mutta Annen laukusta löytyvä määrä on viimeinen tiedossa oleva saatava erä. Kari lisää, että mikäli en ota ainetta, heikko oloni pahenee ja että tulen muutaman viikon sisällä kuolemaan. Mitä? En jaksa uskoa. Katson Anteroa, joka säteilee hyvää tuulta ja tarmoa. Vieressäni Mikael supattaa minulle miten vaarallista voi olla ottaa jotain ”lääkettä” tietämättä mitä se on. Nykylääketieteellä on varmasti keinonsa auttaa minua oikein menetelmin. Horjun päätöksessäni kahden vaiheilla.

Yhtäkkiä Kari ja Mikael poistuvat jonnekin keskustelemaan ja Anne jää viereeni istumaan. Hän on oikeasti huolissaan minusta ja vannoo, että hänen kädessään olevassa purkissa on ainoaa oikeaa lääkettä, joka auttaisi tilanteeseeni. Nälkäni kasvaa. Mieleni tekee yllättäen puraista Annea. ”Kerää itsesi”, mietin pääni sisällä. Mikael tulee takaisin istumaan ja Kari kysyy haluanko ”hilloa” vai en. Mikäli otan tätä lääkkeeksi kutsuttua mönjää, niin minun pitää luvata vastikkeeksi auttaa Karia ja Lassea etsimään jotakin jostakin. Antero vaatii, että mikäli otan lääkettä, niin Karin kumppaneineen tulee myös auttaa meitä löytämään Daturo, jotta puolestamme auttaisimme heitä heidän etsinnöissään. Mietin. Ajatukseni harhailevat, enkä saa niistä kiinni. Samaan aikaan päässäni alkaa heittää niin, etten hetkeen edes näe kunnolla. ”Anna sitä ainetta”, sanon Annelle. Aivan sama mitä tapahtuu ja mihin lupaudun, näin tämä ei kuitenkaan voi jatkua. Avaan purkin vapisevin käsin ja katselen kuinka kädessäni oleva lusikka tärisee kaataessani purkin pohjalta tipan ”hilloa”. Katson ympärilleni ja näen, että kaikki pöydässämme seuraavat tilannetta tarkkaavaisesti. Huomaan Sadun ja Petrin kasvoilla epäröivän ilmeen. Muut näyttävät odottavan että laitan lusikan suuhuni. Myös Mikael.

Kurkustani alas valuva aine säteilee lämpöä ja tunnen kuinka mieleni kirkastuu. Oloni kohenee samaa vauhtia kuin ”hillo” valuu alaspäin. Vilkaisen Anteroa, joka katsoo minua hymyillen epävarmana. Virnistän takaisin. Tunnen jälleen olevani Elossa. Kiitos!

Lähdemme Café Noirista kiireellä Karin, Annen ja Lassen johdolla kulkemaan kohti jotakin paikkaa, josta Daturon voisi löytää. Lähtiessämme Satu varoitteli minua ryhtymästä mihinkään enää tätä arveluttavampiin toimiin kyseisen kolmikon kanssa. Ja mikäli löytäisimme tämän salaperäisen Daturon, minun olisi parempi lähteä vauhdilla pois. Kari, Anne ja Lasse kulkevat edellä, perässä tulemme minä, Antero, Petri, Mikael ja jostakin syystä joukkoon liittynyt Sakari sekalaisessa järjestyksessä. Kahvilaan jäivät Satu ja Anita. Heillä ei ollut halua lähteä mukaamme. Päästyämme kahvilasta ulos Antero vilauttaa minulle tyhjää purkkia, jossa on vielä reunoilla punaista mönjää. Sieppaan sen nuollakseni loput aineesta suuhuni, mutta Antero on liian nopea. Päädymme siihen tulokseen, että jämät säästetään tärkeämpään käyttöön kuin hetkelliseen mielihyvään. Antero sulloo purkin takkinsa sisään ja vilkaisee minua. Hetken päästä hän hymähtäen nakkaa minulle purkin tahmaisen kannen kuin luun koiralle. Olipa jalosti tehty...

Matkalla Mikael pyytää minua jäämään hänen kanssaan joukon jälkeen, jotta voisimme keskustella rauhassa toisten kuulematta. Ajattelen, että Mikaelin on hyvä kuulla hypnoosissa selvinneet asiat ennemmin minun suustani, kuin myöhemmin jonkun toisen paljastamana. Tuntuu kuin olisin hänelle jotakin velkaa. En oikein tiedä mistä tunne johtuu, mutta uskon, että tunne ei ole väärä. Aloitan kertomukseni kysymällä Mikaelilta mitä hän tietää henkilöstä nimeltä Aurora Steinheil. Hän ei ole koskaan kuullutkaan kyseistä nimeä, mutta sanoo, että Kari on puhunut minusta käyttäen Saijan sijasta nimeä Aurora. Kyllä. En ole Saija Kallio, vaikka niin olen joskus väittänytkin. En ole myöskään Venla Nieminen, vaikka kovin moni minut sillä nimellä tunteekin. Minä olen Aurora Steinheil. Minä muistan sen. Jatkan Mikaelin tenttaamista. ”Arvaa kuinka vanha olen”, kysyn häneltä. Tämä on edelleen hieman hämärä asia minullekin, mutta muistini sopukoista hiljalleen paljastuvien kuvien vuoksi voin uskoa Lassen väittämään vuosilukuun. ”No ainakaan et ole reilu parikymppinen, kuten keväällä luulin. Olet paljon vanhempi. Nyt puhutaan vuosikymmenistä. Muistatko, kun itse puhuit yliopiston muuttamisesta pois keskustasta. Muistan lukeneeni jonkun 20-luvulla syntyneen turkulaisen haastattelun tuossa pari viikkoa sitten, ja hän valitteli vanhan yliopistorakennuksen purkamisen olleen virhe silloin hänen nuoruudessaan”, Mikael vastaa minulle. ”Aivan.. Olen syntynyt vuonna –97, arvaa millä vuosisadalla”, arvuutan häneltä. Oloni on jotenkin sumuinen. Tiedän, että kerron Mikaelille arkaa ja uskomattomalta kuulostavaa asiaa, mutta en itse kykene suhtautumaan paljastamiini tietoihin asiaan kuuluvalla vakavuudella. Tunnen, että näiden tietojen jälkeen olen kuin jotain välteltävää pahaa Mikaelin silmissä. Siksi en edes yritä. Annan sanojen valua suustani suuremmin miettimättä niiden seurauksia. Seuraukset ovat joka tapauksessa samat. Yhdentekevää miten asian esittää.

”Tuhat kahdeksansataaluvulla? Tuhat seitsemänsataaluvulla? Tuha--”
”Oikein. Olen syntynyt vuonna 1797.” Mikael on hiljaa. Tiesin tämän tulevan. Kohta hän väittää minua hulluksi ja kääntyy kotiinsa. Hiljaisuus jatkuu. ”Se siitä. Nyt sinä..”, aloitan tietäen mitä Mikael on kohta sanomassa. Muotoilen jo seuraavaa lausetta mielessäni, ”Oli hauska tutustua ja kiitokset kaikesta. Ymmärrän ettet halua enää...”
”Ei, kyllä minä näin tämän tulevan”, sanoo Mikael. Siis mitä? Ei pakoreaktiota? Nyt hän selvästi tietää jotain, jota minä en tiedä hänen tietävän. ”Ei tämä välttämättä muuta asioita”, hän jatkaa, mutta näyttää mielestäni pahoinvoivalta. Itse asiassa säälin häntä, mutta hänen tuntemansa Saija oli valetta. Jäljellä olen vain minä, Aurora.

Saavumme jonkin kerrostalon pihaan. Tunnistan paikan, mutta vain siksi, että olin aamupäivällä eksynyt samassa korttelissa. Kari avaa talon oven ja sulloudumme kerrostalon rappukäytävään. Eteisessä tulee ahdasta, sillä kahvilasta lähtiessämme meitä oli ollut kahdeksan, mutta jossakin vaiheessa seurueeseemme on liittynyt joku punahiuksinen nuori nainen. Mikaelin kehotuksesta hän, Petri ja Sakari jäävät eteisaulaan odottamaan, kun minä ja Antero yhdessä Lassen, Annen, Karin ja punatukkaisen naisen kanssa nousemme hisseillä talon ylimpään kerrokseen. Kerros on täysin tyhjä ja ihmettelen mitä sieltä pitäisi löytyä. Anne kuitenkin kaivaa avaimensa esiin ja avaa portin, jonka takaa nousevat rappuset vielä kerrosta ylemmäs. Päädymme lopuksi talon ullakolle, ja kaikki ovat kovin innokkaita näkemään löydämmekö sieltä ehkä Daturoa tai edes johtolankoja Daturon olinpaikasta.

”Daturo on oleillut täällä.” Kari sanoo päästyämme perille. ”Muistaako teistä kumpikaan Antero tai Aurora tätä paikkaa?” Puistelemme päätämme. Tunnen paikan kovin ahdistavaksi ja heikko olo alkaa jälleen vallata minua. Lasse ja Anne näyttävät pettyneiltä ja selvästi nieleskelevät harmiaan, kun emme Anteron kanssa osoita merkkiäkään siitä, että tunnistaisimme paikan. Kari jatkaa selitystään: ”Tilanne on nyt sellainen, että emme tiedä missä Daturo on ja siksi toimme teidät tänne. Olette kumpikin työskennelleet pitkään hänen kanssaan ja kuvittelimme, että tämä paikka olisi herättänyt teissä joitakin muistoja. Ilmeisesti vedimme vesiperän.”

”Teille antamamme punainen ´hillo´ on Daturon verta. Ja kuten aiemmin mainitsimme, se purkki todellakin oli viimeinen, joka näillä näkymin näemme. Olette kumpikin riippuvaisia Daturon verestä ja muistikatkoksenne tai muistinmenetyksenne – miten vain – johtuu siitä, että ette ole saaneet sitä liian pitkään aikaan. Veri on pidentänyt elämänne epänormaalin pituiseksi, mutta sen vaikutus lakkaa pian. Saij– siis Auroran tilanne on huonompi kuin Anteron. Auroran nykyinen tila on hetkellinen hyvä kausi, mutta huomisesta eteenpäin tilasi alkaa jälleen huonota.” Kari osoitti viimeiset sanat minulle. ”Aurora, onko sinulla mitään käsitystä sitä missä Daturo voi olla? Jos sinulla on edes mitään vihjettä, niin voimme ehkä pelastaa elämäsi ja – – –”

Olen kauhuissani. ”Kuolenko minä?” huudan. ”Te olette huijanneet minua!” Antero alkaa riehumaan ja lyö Karia. Hän on varma että meitä on huijattu ja että Daturoa ei enää löydettäisi. Päässäni heittää ja joudun tukeutumaan seinään. Onneksi Antero antoi minulle myös tyhjän veripurkin kävellessämme tänne kerrostalolle, joten voin nuolla siitä viimeiset tipat. Oloni kohenee ja seuraan taas tapahtumia. Antero on hävinnyt ja kaikki ovat hyvin hämmentyneitä. Juoksen Anteron perään ja ojennan hänelle veripurkin kannen, sillä uskon, että saan sillä miehen rauhoittumaan. Saatuani Anteron asettumaan tajuan oman tilanteeni ja käsken Karia kertomaan mitä hän tarkoitti sillä, että Daturon löytyminen voisi pelastaa minut lähestyvältä kuolemalta. Haluan tietää paljonko aikaa jää mikäli emme löydä Daturoa...

Puoli vuotta, vuosi enimmillään. Loppua kohti lisääntyvää mielenvikaisuutta ja ruumiini tulee rappeutumaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. ”Nykylääketiede tosin saattaisi antaa sinulle muutaman vuoden li...” Kari selittää yrittäen näyttää anteeksipyytävältä. ”Kiitos, eiköhän se ollut siinä”, tokaisen ja haluan lähteä pois.

Puoli vuotta. Puoli vuotta ei ole mitään. Päässäni vilistävät yllättäen mieleen palautuvat muistot elämästäni. Kolmesataa vuotta pikakelautuu silmieni edessä. PUOLI VUOTTA! Millään ei ole enää mitään väliä. Isot tytöt eivät itke, mutta tunnen kuinka silmäkulmani kostuvat. Puoli vuotta... Ajatukseni kiertyvät kahden niin katkeran sanan ympärille.

Mikael, Petri ja Sakari odottelevat kerrostalon ala-aulassa. Nähdessäni Mikaelin haluan keskustella välittömästi hänen kanssaan. Hän tiesi. Hän tiesi, että Daturoa ei löytyisi. Miksi kukaan ei kertonut minulle? Menemme pihalle, jotta saisimme puhua rauhassa. ”Tiesitkö sinä Daturon olevan kuollut?” kysyn. En jaksa kierrellä ja kaarrella, vaan isken suoraan asiaan. Mikael tiesi, turha yrittää edes väittää vastaan. Petturi!

”Tiesin”, Mikael vastaa selvästi hieman hämmästyneenä suorasta aloituksestani. ”Sgiebelgerb kertoi Cafe Noirissa juuri ennen kuin lähdimme--”
”Miksi et kertonut minulle? Miksi et sanonut tuota ennen kuin tulimme tänne?!” Korotan huomaamatta ääntäni ja kauempana seisoskeleva muu porukka kääntyy katsomaan. Olen närkästynyt ja minua ärsyttää, että minulle ei kerrottu kaikkea mitä minun olisi mielestäni tullut tietää.
”En minä tiennyt koko asiasta kuin vasta vähän aikaa, olisiko sillä edes ollut niin suurta väliä tänne tulemisen kannal---” Minulta ei salata asioita. Olinhan sentään kertonut Mikaelille todellisen henkilöllisyyteni. Koko jätkä alkaa inhottaa minua. Kuulkoon vielä tyydytyksekseen ettei minua tarvitse hengissä kovin kauaa katsella. Puoli vuotta...
”Asioilla olisi ollut väliä!” huudan. ”Minä kuolen, senkin idiootti. Tiedätkö miten paljon minulle annettiin? Puoli vuotta. Puoli vuotta!” Ymmärrän, että Mikael ei tajua. Mitenpä voisikaan. Puoli vuotta kolmen sadan vuoden jälkeen tuntuu silmänräpäykseltä. Mitenpä Mikael voisikaan ymmärtää.
”Jo tämänaamuisten tulosten perusteella tiesin kyllä odottaa pahinta, mutta tämän illan tiedot ovat kyllä ennustaneet vähempääkin aikaa sinulle”, kuulen Mikaelin vastaavan. Tunnen kuinka silmäni kostuvat jälleen, vaikka olin jo kerran saanut itseni koottua. En jaksa enää. Annan kaiken ryöpytä suustani ulos ja puran epätoivoni Mikaeliin, joka pahaksi onnekseen saa kaiken kiukkuni niskaansa

”Puoli vuotta! Etkö sinä ymmärrä miltä minusta tuntuu, etkö sinä ymmärrä?” Kiukkuni ruokkii itseään, mitä enemmän saan purkaa pahaa oloani, sitä huonommalta oloni alkaa tuntua.
”Ymmärrän…sinuun sattuu…tämä tieto on aluksi äärettömän raskas kantaa. Ja sen ymmärtäminen kokonaisuudessaan vie pitkään. Olen kyllä keskustellut ihmisten kanssa, joilla on tiedossa vastaavankaltainen tieto jäljellä olevan elämänsä pituudesta---” En halua kuulla vastaväitteitä. Kukaan ei ymmärrä. Keskeytän Mikaelin tylysti,” Kuinka paljon heillä on ollut vuosia takanaan? Korkeintaan kahdeksankymmentä! Sinä et todellakaan ymmärrä…”

”Tiedän, etten voi mitenkään käsittää täydellisesti tätä asiaa sinun kannaltasi, se on useimmille ihmisille täysin mahdotonta. Mutta minä yritän, minä olen tässä”, Mikaelin selitys kuulostaa naurettavalta. Tiedän olleeni vahva läpi elämäni. Muistan kuinka olen ollut muiden yläpuolella ja ihmiset ovat olleet heikkoja kuolevaisia. Nyt kaikki on mennyttä. Mitä millään puolella vuodella on minulle enää väliä
”Sinun psykologisista istunnoistasi ei taida nyt paljon olla apua”, totean.
”Ehkä niidenkin avulla voitaisiin käsitellä tätä asiaa. Sinä voisit jäsentää nykyisen tilanteen selkeämmin ja nimenomaan keskustelun avulla minä tavoittaisin sinun tunteesi paremmin”, kuvailee Mikael mielipidettään. ”Ole hiljaa!” tiuskaisen. ”Puoli vuotta... Mitä millään on enää väliä. Yksi yö tai puoli vuotta, ei mitään väliä.” Alennan ääneni ja mutisen yksikseni: ”Parempi kuolla oman käden kautta ja vapaasta tahdosta kuin mädäntyä eläimen lailla hitaasti, mutta tappavan varmasti...” En tiedä kuuliko Mikael enää tätä, sillä Anteron käymä puhelinkeskustelu vetää kaikkien huomion puoleensa.

Antero kertoo minulle hiljaisella äänellä puhelun välissä, että Anitalla voisi olla jotain tietoa Daturon olinpaikasta. Päätämme oikopäätä lähteä vauhdilla keskustaan tapaamaan Anitaa ja jättää muun porukan tänne ihmettelemään. Lähdemme lähes juosten paikalta, huiskautamme vain kättämme ja selitämme jotain epämääräistä kiireemme syyksi. Matkalla toteamme, että meistä kumpikaan ei luota Karin ja Lassen motiiveihin. Päätämme, että tästä lähtien emme luota enää kenenkään apuun. Anitaankaan ei kannata luottaa. Kenestäkään ei voi olla varma. Uskomme vain toisiimme.

Käännän hieman päätäni ja huomaan Petrin hahmon seisovan kauempana varjoissa. Selvä, ainakin yksi heistä on lähtenyt peräämme. Lisäämme vauhtia ja käytännössä juoksemme loppumatkan. Anita seisoo häiritsevän näkyvällä paikalla torin kulmilla. Pelkään, että Petri on jo nähnyt hänet, mutta pyydän kuitenkin, että siirtyisimme kiireellä jonnekin Hansan sisäänkäynnin syvennykseen keskustelemaan. Anita kertoo, että Daturo saattaa olla elossa ja että hän on luultavasti löydettävissä – tosin Satun avulla. Satu aistii yliluonnollisia asioita ja kykenee tuntemaan Daturon läsnäolon, mikäli pääsee riittävän lähelle. Ongelmana on vain se, että Satun saamat aistimukset ovat aina negatiivisia, joten hänet luultavasti täytyisi pakottaa auttamaan, sillä vapaaehtoisesti hän tuskin suostuisi. Anita soittaa Satulle, mutta tämä ei vastaa puhelimeen. Emme saa Satuun yhteyttä, joten olemme hieman pulassa. Meidän pitää nopeasti kehittää jokin muu suunnitelma. Näen Petrin kävelevän Kauppatorin poikki, meitä siis seurataan edelleen. Emme voi ainakaan lähteä etsimään Satua. Suunnitelmat ovat minun ja Anteron osalta vähän vähissä.

Anitasta ilmenee uusia puolia. Hän tuntee Daturon paremmin kuin kukaan muu viikonloppuna asian ympärillä pyörineistä henkilöistämme. Hän myös tietää mielenkiintoisia asioita Lassesta, Annesta ja Sakarista. Tarvitsemme Anteron kanssa verta, mieluiten Daturon verta. Koska tätä ei ole tarjolla, voisimme onnistua ja päästä haluttuun lopputulokseen turvautumalla väliaikaisvaihtoehtoon ja juoda jonkun muun VAMPYYRIN verta. Vampyyrin? ”Ei vampyyreita ole olemassa”, sanoo järkeni. Muistoni hälyttävät ja sysään Venla–Saijan järjen syrjään. Aurora tietää että vampyyreja on olemassa. Itse asiassa hän itse on hyvin lähellä vampyyria itsekin. Ja ilman vampyyrin verta... niin, ilman vampyyrilta saatua verta hänen elämänsä on ohi kuin tavallisen kuolevaisen.

Vampyyri on löydettävä. Ja mielellään sellainen, joka luovuttaa verta vapaaehtoisesti. Asia on vain niin, että luovuttajan ja vastaanottajan välille syntyy hyvin nopeasti side, jota ei saa katkaistua. Sopivan luovuttajan on siis oltava luotettava. Ehdotan Lassea, jonka Anita mainitsi olevan myös jonkinlainen vampyyri. (Käsitän nyt, miksi hän tuoksui aina syötävän hyvälle ja herätti ruokahaluni...) Anita kertoo kuitenkin, että Lassella on syöpä ja ei käy sopivaksi luovuttajaksi. Olemme Anteron kanssa samaa mieltä, ei kiitos. Anne no jotakin samankaltaista kuin Lasse, mutta hän ei myöskään oikein sovellu tarkoituksiimme, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jää kutsua tamperelainen ”opiskelija” Sakari paikalle.

Onneksemme Sakari on keskustan lähistöllä ja suostuu tulemaan tapaamaan meitä. Emme halua puhelimessa kertoa mitä asiamme koskee, sillä Sakarin paikalle tulo on varmistettava. Jos Sakari ei suostu luovuttamaan verta vapaaehtoisesti, on se otettava pakolla. Suunnitelma on valmis.

Sakari saapuu paikalle hyväntuulisena lippalakkinsa varjoista virnistellen. Hän kuuntelee kiinnostuneena tarinamme ja myhäilee yksinään. Siinä vaiheessa kun kysymme milloin hän on viimeksi käynyt verenluovutuksessa hän vakavoituu. ”Sinä tiedät, sinä olet paljastanut minut”, hän sanoo kylmästi Anitalle, joka vastaa selitellen takaisin ”Niin olen, mutta tämä on hätätilanne. Auroraa odottaa varma ja hidas kuolema, ellemme saa autettua häntä. Ja Daturo ei nyt ole paikalla.” Sakari käy mietteliääksi ja kysyy tiedämmekö siteestä, joka luovuttajan ja vastaanottajan välille muodostuu. Vastaamme tietävämme ja odotamme malttamattomina Sakarin vastausta. Mikäli hän vastaa kieltävästi ja kääntyy lähteäkseen, hyökkäämme Anteron kanssa yhtä aikaa kummaltakin sivulta. Toisen on pakko onnistua.

Mietittyään asiaa perusteellisesti Sakari päättää suostua auttamaan minua. Olen niin helpottunut, että jalkani pettävät lähes alta. ´Puoli vuotta´ on jo mennyt käsite ja koko elämä on jälleen avoinna. Tunnen kuinka saan vain ajatuksestakin voimaa itseeni ja kuinka riemullinen hymy kohoaa kasvoilleni. ”No niin, missäs se sitten tehdään?” Sakari kysyy. ”Hansan porttisisäänkäynti ei oikein vastaa minun käsitystäni riittävän klassisesta paikasta.”
”Ja mitenkäs me muuten tämä homma hoidetaan? Jos Aurora puree minua ja Antero Auroraa, niin pitäisikö minun muka puraista Anteroa, jotta saamme ringin sulkeutumaan?”
”No et varmana!” Antero huudahtaa ja astuu askeleen taaksepäin. ”Me tarvitaan välikappale”, Sakari sanoo ja vilkaissee minuun virnistäen. Tiedän saman tien mitä hän tarkoittaa. ”Anita, olen pahoillani, mutta nyt tarvitaan vain hieman lisäapua...” sanon. ”Ei, minä en suostu”, Anita väittää vastaan.
”Katsos nyt, teemme niin, että minä puraisen Sakaria, Antero minua, sinä Anteroa ja Sakari sinua. Tässä järjestyksessä joudut kaikkein vähiten alttiiksi vampyyrinverelle. Ja koska tämä on ilmeisesti ensimmäinen kerta kun olet fyysisessä kontaktissa vampyyrinveren kanssa, niin sen vaikutukset häipyvät sinusta parissa päivässä. Älä nyt pelkää, vaan auta minua kun nuo kaksi jääräpäätä haluavat noudattaa vanhoja etikettejä, eivätkä suostu pureksimaan toisiaan” selitän Anitalle ajatuksen.
”No hyvä on sitten. Kaipa on pakko suostua, mutta vain jos Sakarikin vannoo, että tästä ei koidu minulle mitään ylimääräisiä ongelmia..?” myöntelee Anita jo suostuneena tahtooni.
”Mitenkäs olisi jokiranta?” Sakari kysäisee. ”Siellä on melko tunnelmallista ja hämärää, eikä ohikulkijoitakaan ole liikaa.”
”Kuulostaa hyvältä” toteamme Anteron kanssa lähes yhteen ääneen ja purskahdamme nauruun. Neljän hengen ryhmä lähtee hiljalleen valumaan kohti Aurajokirantaa...

---

Turkularp