Tapasin Karin koululla suoraan Helsingistä palattuani. Seurassa oli myös Satu jolla näytti olevan kauniin kansan ongelmia ihan Riesaksi asti. Teekannun ongelmaan emme mitään selvää ratkaisua löytäneet mutta teekestejä voisi kokeilla.
Kysäisin myös herra Mantereesta Sadun kun tapasin, mutta valitettavasti tämä oli juuri lähtenyt kiitämään jonnekin Mynämäen ja Mietoisten suuntaan työtehtävälle. Harmi, mutta asialle ei voi mitään.
Ilta alkoi rattoisasti kunnes Sadun piti kiiruhtaa seuraavaan tapaamiseen, Karilla kun näytti olevan enemmänkin tunnollaan kuin pelkkä putkasta herääminen. Eipä Kari turhaa pohjustellut pommiaan: oli yrittänyt polttaa Daturan humalapäissään. Siinä samassa kaikki muu katosi savuna ilmaan. Kuulosti aivan Karin tapaiselta, valitettavasti. Eipä Annella ollut aikaa olla vihainen Karille, enemmän huolissaan kun oli.
Loppuilta tuli käveltyä ympäri kaupunkia enemmän "eksyksissä" kuin tarkoituksen hakuisesti. Kari tuli jätettyä Koululle ilman lohduttavaa sanaa, ajatuksia kun piti hieman selvitellä ja jossain välissä tuli kai tosiasioitakin etsittyä. Ilmeisesti Datura oli kuitenkin hyvässä kunnossa, mutta oliko se sitten hyvä vai huono? Ai tätä maailman menoa.
Illan kylmyys herätti jossain vaiheessa todellisuuteen. Ehkä ei sittenkään osteta sitä lippua Timbuktuun. Puhelinsoitto paljasti Karin majailevan Hunterssissä, joten sinne askeleet alkoi suunnata matkaansa. Idiootti ehkä, mutta oma idiootti. Ja joskus kultainen idiootti : )
Loppuillasta Hunterssiin alkoi virrata hieman väkeä, Satu teepannunsa kanssa ja lopulta myös Sakari ja Susa. Sakari siis todella on muuttamassa Turkuun ja kaupungin jakaminen alkoi näyttää entistä todellisemmalta. Jos se olisikin jäämyt siihen.. mutta ilmaisesti joku helsinkiläinen on siirtämässä haarakonttoria Turkuun. Sakari tuntui ihastuneen kauppakorkea vertauksiin. Oli vaikea olla näyttämättä liian kiinnostuneelta ja vielä vaikeampaa pitää suunsa kiinni. Näyttää siltä että Turkuun on tulossa uudet ajat ja uudet pelaajat. Työtä, työtä ja lisää työtä.
Sakarin ja Susan lähettyä kävimme vielä Karin ja Sadun kanssa läpi kaupungin tulevaisuutta, mutta kaikki on vielä liian avointa. Sakari on outo lintu, ainakin niin vanhaksi kuin itseään väittää. Siitä ajatuksesta en pääse eroon. Jos epäilyistä puhutaan (ja jossain vaiheessa puhuttiin) niin Sakari tampereelta kun on, voisi olla erään tietyn vanhan äskettäin heränneen ghouli. Niin vanhan veri voisi kai antaa vampyyrimäisiä kykyjä. Vaikea mennä kysymään keneltäkään. Ja jos näin on, Sakari tuskin haluaa asian paljastuvan. Eli jotkut epäilyt olisi parempi pitää itsellään.
Ilta päättyi Karin ja Sadun seurassa pohdiskeluihin Turun uusista tuulista, ja muutamien henkilöiden mielessä varmastikin kulkivat salaisuudet ja niiden paljastumiset, teot ja tekojen seuraukset.
Susa soitti ja halusi tavata Gillesgårdenilla. Puhui jotain valokuvista ja tulipalosta. Huolestuttavaa. Kello on noin puoli kolme kun saavuin paikalle. Jännän paikan Susa oli valinnu, hämärän kellarin. Kuului ääniä, joten Susa ei taida olla yksin. Muita en kyllä ehtinyt nähdä, sillä Susa luotsasi meidän nopeasti "pois tieltä". Tainnutin kuitenkin uteliaisuuteni, sillä on asioita joiden kanssa ei ole leikkimistä. Susa näytti pari valokuvaa, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään. Kahdeksikko ja ehkä käärmeistä.. Kaupungissa on siis joku tuntematon tekijä lisää. Susa halusi turhan iinnokkaasti lähteä etsimään peikkoa sillan alta, joten lähdimme kauppaan eli pois tieltä. Portaikossa meitä vastaan tuli Mikael, häntä ei ollutkaan näkynyt. Vaihdoimme tervehdykset, mutta emme sen enempää.
Susan mukaan meneillään oli valtataistelu Sakarin ja Venlan välillä. Yllätys ei ollut että Sakari ei ole pitkähammas, mutta se että Venla taas on... Mikään ei näyttäisi olevan enää yksinkertaista. Susa oli myös erittäin huolissaan näiden tavasta korjata kaupungin asioita. Daturan kuolemaan etsitään kovin syntipukkia, valitettavasti tällä hetkellä vahvimmat kohteet näyttäisivät olevan Kari ja/tai Lasse. Asialle täytyisi tehdä jotain, mutta emme vielä keksineet mitä. Aikarajaksi näyttäisi asettuvan ystävänpäivä, koska silloin Helsinki haluaa tietoja.
Susa osti ämpärin ja nenäliinoja. Rätit unohtui. Hieman epäilyttävää, varsinkin liittyen Susan varoitteluihin Venlan ja Sakarin kaupungin siivoamisen kanssa. On kuulemma aika valita puolensa. Kävelykadulla Stoclmannin nurkalla Susan puhelin sitten soikin. On aika mennä. Sakari ja Venla haluavat tavata. Nyt olisi hyvä aika muuttaa maapallon toiselle puolelle, mutta tähän kaupunkiin alkaa olla liian paljon siteitä...eli suuntasimme kulkumme takaisin Gillesgårdenille, suoraan "pitkähampaiden luolaan".
Suuresti en siis yllättynyt kun paikalla olivat Sakari, Venla ja Antero. Aikaa ei tuhlattu ja tapaamisen luonne selvisi pian. Kaupunki on puhdistettava ongelmatapauksist ja valitettavasti minä ja Kari lukeudumme näihin. Ratkaisu oli yksinkertainen, sitoutuminen tai kuolema. Asiaan liitettiin myös Kari, joten... Ihmisen ei pitäisi joutua miettimään tälläisiä asioita. Viime ajat olen nauttinut elämisestä., niistä pienistä asioista elämässä. Kari. En ollut tajunnut kuinka suuri vaikutus hänellä onkaan elämääni. Muutos on tapahtunut niin huomaamatta. En halua kuolla nyt, en nyt, kun olen vasta oppinut tuntemaan hänet. Voi Kari, et tiedäkään kuinka paljon ihailen lahjomuuttasi ja välitönsä suhtautumistasi asioihin. Kahlehdittuna oleminen olisi sama kuin kuolema sinulle. Ei pahempi. Minä taas... tunsin salaisuuksen painon harteillani. Istuin. Ulkokuoreni oli rauhallinen, mutta sisältä päin kylmyys ja pelko tuntuivat kuristavan. En uskaltanut ajatella, sillä muutoin en uskaltaisi tehdä sitä. Sillä minä tiesin sen hinnan. Minä tiesin. Tämän päivän jälkeen.. en halua ajatella.
Vaikeaksi asian teki kolmikon antama valinnan vapaus, sitoutuako Venlaan vai Sakariin. He näyttivät antavan monta syytä valita Venla, ehkä liiankin vahvasti. Mutta oli myös muita huomioon otettavia asioita, kuten Daturan polttaminen. Karin takia en voisi valita Venlaa, asiat voisivat mennä liian vaikeaksi. Sakari puolestaan ei olisi vielä kunnon pitkähammas, joten ehkä hänen verensä ei olisi niin vahvaa, paitsi jos epäilyni hänen mestaristaan ovat totta (mihin Susa ei ikinä ole vastannut). Mielessä kulki myös kaikki ne asiat, joita en voisi kertoa eteenpäin...joistain asioista tiedän enemmän kuin on hyväksi. Valitettavasti ilman tietoa on vaikea toimia järkevästi. Luulen että ylitin minulle annetun ajan, joka oli kymmenen minuuttia, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan asiaa. Pyysin Susalta nyt sitä juomaa, jota tämä oli tarjonnut kun ensi kertaa saavuin alas. Palatessa huomasin että tämä oli pirtänyt käteensä S-kirjaimen, mutta en voinut sanoa, oliko se merkki Sakarin valinnasta vai muistutus mennä tapaamaan Satua. Kolmikko yritti tehdä työtarjouksen kuulostamaan mahdollisimman hoikuttelevilta, haittapuolet he unohtivat kertoa. Anteron tarinat ylittivät taas itsensä. Kellon lähestyessä uhkaavasti neljäää tein valintani eniten kai vaiston pohjalta: Sakari. Karin takia en voinut valita Venlaa. Ilmeistä päätellen vastaukseni ei ollut kaikille mieluinen. Sakarin ilmettä en nähnyt.
Muut poistuivat kunnioittaakseen rituaalin luonnetta. Sakari teki asian helpoksi. Se oli ohi ennen kuin huomasinkaan. Lähes samanaikaisesti Antero palasi ilmoittamaan että Venla haluaa tavata. Ehdin vain astua nurkan taakse kun Venla iski hampaansa ranteeseeni Anteron avustuksella. Tämän jälkeen veri kulki myös toiseen suuntaa. Myös Sakari saapui paikalle vain pari sekuntia myöhästyneenä. Venla ilmoitti ettei voinut antaa asian tapahtua, mihin Sakari vastasi nyökkäyksellä. Venla antoi tehtäväkseni Karin pitämisen pois jaloista ja näin myös Lassen silmällä pidon. Onnistuu, sanoin. Muuta ei kaivattukaan. Poistuin raikkaaseen ilmaan ajatukset ja tunteet sekaisin. Salaisuudet, niin minun kuin muiden, olivat yhä minun mutta kuinka kauan.
Suuntasin kulkuni kohti koulua, jonne olin Susan puolesta luvannut mennä Satua tapaamaan. Kello oli neljä kun astuin sisälle. Täsmällisesti. Pikainen kierros paljasti että tämä ei ollut vielä tullut. Tuskin olin tiskiltä ehtinyt kääntyä lämmin kaakaolasi kädessäni kun Satu astui sisälle. Mitään yllättäviä kuulumisia ei ollut, tai niitä ei ainakaan mainittu. Isäänsä Satu ei ollut nähnyt, mutta oli sentään puhunut tämän kanssa puhelimessa. Myös Sadun lapsuus tuli puheeksi. Tällä ei ollut helppoa. Äidin kuolema nuorena auto-onnettomuudessa. Näyttäisi siltä että Sadulla ei juurikaan ole enää yhteyksiä äidin puolen sukuunsa. Satu kertoi myös isänsä tavasta pitää papereitaan sekaisin huoneessaan. Tämän tiedon pistin korvan taakse. Yritin myös varoittaa Satua Gillesgårdenista, mutta en pystynyt tekemään sitä niin vahvasti kuin olisin toivonut. Ja niin kävi että Venla soitti Sadulle ja pyysi tätä tulemaan. Toistin varoitukseni, mutta toisaalta tiesin että jos hän ei saapuisi, asiat voisivat kääntyä vielä huonommin. Erosimme Kopkolmion kohdalla, josta suuntasin kotia kohti. Toivottavasti Kari olisi siellä.
Kotimatkalla tilanteen koko vaikeus alkoi hieman valjeta. En voinut toivoa Sakarille mitään pahaa. Tiesin että tunne oli valheellinen, mutta minkä ihminen tunteilleen voi. Ja olihan Sakari jo aiemmissa puheissaankin toivonut rauhallista yhteiseloa. Venla taas. Ymmärsin häntä myös, mutta hän ei kohtele Sakaria sillä arvolla kun tätä tulisi kohdella. Uskon että kaikki paha oli juuri hänestä lähtöisin. Ehdottomasti Venla on Sakarin suurin vihollinen, jolta minun täytyy häntä suojella. Antero taas. Entistä vaarallisempi. Hän tulee jossain vaiheessa sanomaan muutaman sanan liikaa, se on se mitä eniten pelkään. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuu jos Kari joskus saa asian selville. En halua ajatella, haluan unohtaa. Asiat eivät olisi enää entisensä. Tuskin kukaan meistä olisi. Valittettavasti tässä kaupungissa ei kaikki asiat pysy salassa niin kauaa kuin haluaisi.
Hyvästi eläkepäivät.
Pitkäperjantai oli kiireinen päivä. Olin lupautunut tapaamaan Niinan Hansassa puoli kuuden aikoihin, joten saavuin keskustaan viiden tietämillä. Kiertelin muutamia kauppoja aikani kuluksi ja yritin olla ajattelematta tapaamista RANDOMin kanssa. Miksi juuri nyt? Mitä he haluavat? Ja miten paljon olen valmis tekemään heidän puolestaan? Loppujen lopuksi päädyin soittamaan Karille. Tämä tuskin kieltäytyy mahdollisuudesta leikkiä salapoliisia...
Kävi ilmi että Karilla olisi näillä minuuteilla tapaaminen herra J:n kanssa, joka halusi tietää käärmeistä ja kahdeksikosta... vai, niin. Lyöttäydyin mukaan. Ja kappas vaan minut esiteltiin Karin agenttina. Ei hullumpaa. Baaritiskillä ehdin pyytää Karia varjokseni kello kuuden tapaamiseen, selityksiin ei ollut aikaa. Kenties hyvä niin.
Herra J oli ilmestys. Oudot tavat, poltti sikaria, joi taskumatista eikä surrut rahan käyttöä. Hm. Epäilyttävä sanoisin. Vaikea kuvailla miksi. Hänestä jäi sellainen tunne. Niljakas. Herra J oli tutkinut tulipaloja, joiden yhteydessä hän oli törmännyt näihin kahdeksikkoihin ja käärmeisiin. Myös Anitan ja Mikaelin nimi mainittiin. Mutta kello oli puoli kuusi huomaamattani, joten jouduin hyvästelemään heidät pikaisesti ja katoamaan hansan suuntaan.
Ja hansaan menin hieman myöhässä, mutta Niina oli siellä yhä. Hänen seurassaan oli toinen nainen, Johanna nimeltään, joka myöskin oli lupautunut suunnittelemaan häitä. Niina ei nyt ihan järjissään häiden suhteen ole, mutta ei hänen päätään nyt kääntääkään voinut, joten pulassa ollaan. Johanna tuntui olevan yhtä ymmällään kuin minä, ja joissain asioissa vielä enemmän. Niina pakeni paikalta ja jäin jumiin Johannan kanssa, joka alkoi vaikuttaa yhä oudommalta. Mutta kello läheni kuutta ja Johannasta oli päästävä eroon. Sovin hänen kanssaan tapaamisen seitsemäksi Kouluun, mikä sekin oli jo työn takana, ja lähdin kohti kauppatoria.
Kello tuli kuusi ja meni yli. Kävelin vartin ympäri kauppatoria ja mietin tilanne hyvä, huono vai katastrofi. Pah. Päätin poistua ja sovin Karin kanssa tapaavani hänet Denniksessä, jonne hän oli menossa syömään Lassen kanssa. Mutta kuinka ollakaan törmäsin Tuuliin. Siinä minun RANDOM tapaamiseni. Ei mikään mörkö peikko vaan Tuuli. Moitin hieman hänen yhteydenotta tapaansa, mutta olin kuitenkin iloinen Tuulin tapaamisesta. Juttelimme hieman niitä näitä ja Tuuli kyseli Turun kuulumisia. Muutoksen tuulia sanoin, enkä oikein voinut kertoa enempää. Jotenkin Tuuli vaikutti pidättyväiseltä. Hän oli läpikulku matkalla, lautta kuulemma lähti yhdeksältä. Mukava kuulla että Tuulilla ja herra G:llä menee hyvin, en kuitenkaan voinut olla miettimättä mikä oli tämän tapaamisen tarkoitus. Muistutus? Ystävän tapaaminen? Tietojen keruu? Annoin Tuulin myös ymmärtää, että voisin haluta tavata herra G:n, jos tällä vain on aikaa. Jos ei, niin en suinkaan tahdo häiritä häntä.
Tuuli oli nähnyt Susan, sillä sain häneltä pääsiäismunan ja jotain pääsiäispupustakin höpistiin. Hyvästelin Tuulin ja jatkoin matkaani Dennisiin, mikä ei pitkä tosin ollut. Kari ja Lasse olivat jo saaneet pöydän ja istuuduin heidän seuraansa. Herra J oli puheenaiheena. Kari oli myös saanut jostain käsiinsä Mikaelin kirjoittaman "testamentin", joka ei ollut niin paha kuin olin pelännyt. En kuitenkaan ehtinyt keskustella asiasta, sillä Susa soitti ja höpisi kaikkea kadonneesta karvaturrista, jolla oli muistinmenetyksiä... voisiko olla.. kyllä. No, lupasin hoitaa asiaa, taas kerran. Kerroin ihmissusi epäilyistäni myös heille.Mitään ihmeellistä Karin ja Lassen kanssa ei tullut juteltua, mutta kun kuulin että Venla ja Sakari voisi olla Koulussa niin... voi ei... vampyyrit ja ihmissudet... kaivoin rahan laukusta ja iskin sen Karin käteen. Pyysin häntä maksamaan laskuni ja lähdin viivana. Luojan kiitos Johanna odotti Koulun ulkopuolella. Siirryimme Foijaan.Kari saapui seuraamme myöhemmin ja lähdimme Lassen kellariin katsomaan "juhlatilaa". Helpompaa kuin luulinkaan. Onneksi kuuta ei näkynyt.
Erehtymiseni paljastui varsin pian. Ilmaisesti Johanna ei omasta mielestään ainakaan ole ihmissusi, mutta ongelmia peilien kanssa hänellä kyllä on. Kari otti tämän ongelman ainakin tosissaan. Peilien takaa tulevat hirviöt ovat hänen alaansa. Hän kaivoi esille haulikon ja oli lähdössä vilkaisemaankahta isoa peiliä lähistöllä... öö.. Tässä suunnitelmassa on jokin vika... Onneksi muistin Karin oman kultaisen säännön: älä kutsu mitään omaa päätäsi isompaa. Olin jotenkin helpottunut siinä vaiheessa kun päädyttiin huomattavasti pienempään peiliin. Kokeiden aika. Karin käsi ei peilistä läpi mennyt, mutta Johannan kylläkin. Ainakin siinä hän puhuu totta. Aika puhua muiden kanssa. Varsinkin kun ihmisten suurin huolenaihe tuntui olevan Pääsiäispupu. Ei muuten, mutta kun muistin taas sen munan ja Tuulin sanat.Kari oli sopinut tapaavansa Sadun ja minä Anitan, ja hepä olivat molemmat Foijassa, joten suuntasimme kulkumme sinne.
Foijassa tapasimme myös Sadun uuden ystävän, keiju hänkin. Pidimme pääsiäispupu palaveria, joka ei tuntunut etenevän minnekään. Luultavasti tulisin saamaan painajaisia munan myötä. Kari ei vaikuttanut olevan hirveän tyytyväinen Susan toimintaan. Herra J ilmestyi seuraan, eikä kukaan oikein tuntunut välittävän hänestä. Poistuimme Karin kanssa tapaamiseen Sakarin kanssa.
Tapaaminen meni... hyvin. Ei ruumiita. Sakari näytti tavanomaisen vainoharhaiselta ja Venla entistä kierommalta. Hän yrittää taatusti ohjailla Sakaria. Olivat kuulleet herra J:stä ja uteliaita. Vaaraton, oli Karin kommentti. Yhdyin siihen. Muustakin keskusteltiin. Venla oli varomaton ja se vähensi hänen osakkeitaan silmissäni ennestäänkin.
Löysimme muun porukan Hesburgerista, jossa jatkettiin pääsiäispupun ja toisaalta myös Johannan arvoituksen ratkaisemista. Kari ja Lasse poistuivat muutaman kerran "tupakalle". Anitalta sain tietooni että herra J tai hänen näköiskappaleensa oli pyörinyt 188-luvun englannista raamatun kera. Tämä vaikutti huolestuttavalta ja nosti herra J:n vaarallisuusastetta. Varoitin Sakaria hänestä, ei muuten, mutta kun olimme juuri luokitelleet herra J:n vaarattomien luokkaan.
Asiat eivät oikeastaan edenneet enempää. Muutamia testejä tehtiin ja jatkotoimista sovittiin huomiseksi.
21.-22.6 2005, Turku
Kari ei vieläkään ole palannut Provinssista. Olisin niin tahtonut puhua ja selvittää asioita ennen kuin jotain tapahtuu. Mokomakin. Palaisi jo.
Tämä on mahdotonta. Minun pitää
varmaan poistua
kaupungista
joksikin aikaa. Itse asiassa taidan olla täysin tavoittamattomissa.
En
tiedä, miten pian palaan takaisin. Ehkä en halua tulla
takaisin ollenkaan.
Kari
Sitten tuli viesti. Se mitä olin pelännyt. Kari tarvitsee aikaa. Hän ei palaa Turkuu vielä, jos ollenkaan. En voi antaa asian olla niin, mutta jos se on mitä hän tahtoo... Yritin soittaa, mutta hän on vaihtanut numeroa. Tämähän on vakavaa! Mutta en voi silti jättää asioita näin. En voi.
Kävelin mietteissäni kävelykadulla ja tuskin huomasin Katia, joka oli juuri saapunut Turkuun. Vaihdoimme kuulumisia ja jatkoimme matkaa samaan suuntaan. Katilla on hieman ollut ongelmia. Hänen kaverinsa, diileri kuulemma, tarvitsee 10 000 euroa. Ei mikään pieni raha. Ja Kati itse. Viime täysikuun jälkeen hänessä oli paljon neulanreikiä ja suitsukkeiden tuoksu oli kuulemma yhä vahva. Voi Katia. Ongelmamme meillä kaikilla. Mutta oli hänellä myös syy tulla Turkuun. Mystinen tekstiviesti uhrikivestä ja nelilehtisestä apilasta. Totesimme pian että kumpikin meistä kärsii huonosta onnesta. Ja ainoa mikä minua ja Katia yhdistää on se yksi yö leirikeskuksessa ja Helvetinkolo vieressä. Ei kuulosta hyvältä.
Kati soitti Johannalle sillä aikaa kun kävin lukemassa sähköpostini. Toivoin uutisia Karista, mutta ei mitään.
Odottelimme Johannaa Papagallossa. En muistaa syöneeni niin hyvää jäätelöä pitkään aikaa. Lakritsijäätelöä ja sitruunasorbettia. Nam. Lusikatkin olivat pienen lapion mallisia ja värikkäitä ?
Johannna saapui ja keskustelimme hetken huonosta onnesta, joka meitä kaikkia tuntui vaivaavan. Keskustelun lopputuloksena päätimme lähteä vilkaisemaan yo-kylän uhrikiveä. Johanna ja Kati lähtivät rautatieaseman suuntaan hakemaan Katin tavaroita ja itse lupasin tulla perässä.
Kävelin tovin, kunnes tajusin ettei minulla ollut mitään suunnitelmia. Soitin kuitenkin Sadulle, olihan minulla hänen tuliaisensa mukanani. Tapasin Sadun ja hänen keijuystävänsä Tarun Koulussa. Taru oli pirteä ja iloinen. Sadulle oli vihdoin paljastunut miksi hänestä on tullut keiju: Taru on hänen vanha naapurinsa lapsuuden ajalta ja tämä oli vienyt Sadun vierailulle keijupaikkaan. Että sellaista. Sadun Irlannin reissu oli mennyt hyvin. Vaihdoimme muutamia matkakuulumisia ja hieman viime aikaisia kuulumisiakin. Mutisin jotain Karin olemisesta matkoilla ja pienestä riidasta, mutta en halunnut mennä yksityiskohtiin. Niin. Miten tilanteen nyt edes selittäisi.
Pyysin keijuilta anteeksi ja lupasin palata. Piipahdin taas lukemassa sähköpostini. Siellä oli viesti Karilta, mutta ei sellainen kuin olin odottanut.
Anne,
Jos luet tätä, on parempi ottaa varma asento ja vetää
syvään
henkeä. Mitä luultavimmin en nimittäin ole enää
elävien
kirjoissa. Tämä viesti on lähtenyt, koska en ole 48 tuntiin
käynyt
siirtämässä taas toiset kaksi vuorokautta tulevaisuuteen
sen ajastettua
lähetystä.
Suunnilleen Euroopan-kiertueelta paluun jälkeen on ollut sellainen
tunne,
että jonkun silmät ovat jatkuvasti niskassani. Ja sanottiin
huonoissa
piireissä mitä tahansa, yleensä mä en miellä
olevani
kohtuuttoman paranoidi. Hitto, harvoin olen edes kovin varovainen. Ja
nyt...
... niin no, mä olen miettinyt vakaasti sitä,
pitäisikö käydä
viemässä Sakarille yllätyslahjaksi tynnyrillinen bensaa ja
tulitikku.
Tuntuu myös siltä, että se miettii samaa. Saattaa olla,
että
se ehti ensin. Tai ehkä me ehdittiin yhtä aikaa.
Sakari varmaan tietää saman kuin minäkin: että mulla
ei ole
oikeasti mitään vaihtoehtoja tämän asian suhteen.
Ihmisiltä
ei saa viedä näiden vapaata tahtoa, kenestäkään
ei helvetti
tehdä orjaa. Kaikkein vähiten susta. Ajatus siitä,
että mä
en voisi enää luottaa suhun - siihen että sä teet just
niin
kuin sua itseäsi huvittaa - on mahdoton kestää. Sitä
pitää
joko ryömiä pulloon tai yrittää korjata asiat, ja
asioiden
korjaaminen vaatii tässä muiden asioiden rikkomista. Sakari
tietää
sen.
Mä en tiedä, onko sun ja Sakarin välillä verikahle,
mutta
tämän viestin kannalta sillä ei varmaan ole niin valtavasti
väliä.
Joko nämä sanat lukee oikea ja itsenäinen ihminen tai
Sakarin sätkynukke.
En voi tietää, joten voin leikkiä toiveella että
ensimmäinen
vaihtoehto on totta.
Sä olet mulle valtavan rakas ja kallis. Ja olet myös hienoin
ihminen
jonka mä olen ikinä tuntenut, aivan mielettömän upea,
fiksu,
rohkea ja joka tavalla aivan mahtava, paras rikoskumppani jollaista kukaan
toisten
asioihin sekaantuja voisi ikinä toivoa. Älä unohda
sitä ikinä.
Kari
"Jos saat tämän, jotain on vialla." Jotain siis on tapahtunut, mutta kuka ja mitä? Pitää hieman ajatella. Palasin keijujen seuraan ja yritin selvitellä ajatuksiani.
Hieman myöhemmin seuraamme saapui Julius, josta emme tietäneet juuri mitään. Paitsi Satu. Sakari oli soittanut tälle aikaisemmin ja pyytänyt pitämään silmällä Turkuun saapuvaa Juliusta. Olimme siis uteliaita, voi sitä me olimme. Julius ei ollut sellainen kuin oli kuvitellut, vaikka en tiedä mitä olin kuvitellut. Pian kävi selväksi että Julius on kauppias, jolta löytyy melkein mitä vaan. Kauppis joka on kalastaja ja asuu pienellä saarella keskellä Airistoa. Kumma mies, mutta jotain tuttua hänessä on. Olen melkein varma että olen nähnyt hänet ennenkin tai jotain... Puhelias mies kuitenkin ja jotenkin kiinnostavaa hänessä on.
Olihan Juliuksella jotain kiinnostavaa: Sakarin salkku. Olimme hieman epäileviä asian suhteen, sillä Sakari ei ole niitä ihmisiä jotka hukkaavat tavaroita, mutta uteliaisuutemme voitti. Sakarin suunnittelema tai ei, niin kaupanhieronta alkoi, tai ainakin yritys siitä. Julius ei tahtonut rahaa, vaan pikemminkin palveluksia. Mikäs siinä. Hän tuntui olevan hieman nihkeä tekemään kauppaa kolmen ihmisen kesken, mutta olimme hänelle vaikeita. Luovutin kuitenkin ja jätin keijut hoitamaan hommaa. Pyysin Satua kuitenkin hankkimaan myös salkussa olleet paperit. Olin enemmän kuin utelias tietämään mitä minusta on kirjoitettu. Pahoittelin poistumistani, mutta pyysin kuitenkin Juliuksen puhelinnumeron ennen kuin lähdin. En ole varma miksi. Ai niin. Tietenkin. Hän voisi varmaan etsiä myös kadonneita ihmisiä.
Kello läheni yhdeksää. Olin sopinut Sakarin kanssa tapaamisen Kiitorata-baariin. Uskoakseni en ollut myöhässä, mutta Sakari oli jo paikalla. Vai on hän hukannut salkun, aloitin. Suoraan asiaan. Kerroin mitä tiesin. Miten hän voi olla niin varomaton että kirjoittaa tuollaisia asioita ylös ja sitten vielä hukkaa salkun. Miten. Sakari miltei sihisi vihasta ja kaikki epäilyni katosi. Hän todella oli hukannut salkun. Miten hän voi. Oikeasti.
Tovin kuluttua uskalsin myös myöntää toisen syyn haluuni tavata Sakari. Sen sanominen ei ollut mitenkään helppoa, mutta minun piti saada tietää. Ei, hän ei ollut nähnyt Karia ja minä uskoin häntä. Tunsin helpottuneisuutta enkä voinut kuvitella miksi se oli ollut niin vaikea sanoa. Puhuminen tuntui nyt niin helpolta. Kerroin tilanteen ja Sakari kysyi pyysinkö häntä auttamaan. Vastasin etten tiedä, mutta se oli tarpeeksi.
Tietojen keruu on hidasta, mutta Sakarin kontaktit olivat nopeita. Kului tunti, ehkä puolitoista. Kari ei ole enää tällä maailman tasolla, tai ainakaan hänen auransa ei ole. Se ei myöskään ole Helvetissä tai Arkadiassa. En tiennyt mitä ajatella. Sakari kysyi osasiko Kari peittää auransa. En tiennyt. Muitakin vaihtoehtoja oli. Se että hänen auransa on muuttunut. Pystyin kuvittelemaan humaltuneen ja vihaisen Karin, joka epätoivoissaan hakee apua ja voimaa ihmissusien parista, tai miksei vampyyrienkin. Tai sen että hän on yrittänyt kutsua jotain päätään suurempaa ja nykyisellä epäonnella.. en halunut ajatella. Kari on järkevä, mutta joskus liian impulsiivinen ja silloin järki unohtuu. Jä meidän ongelmamme on enemmän tunteiden kuin järjen alueella. Aloin todella pelätä mitä Kari on tehnyt.
Sakari oli ihmeellinen. Hän ei säästellyt resurssejaan yrittäessään auttaa. Jatkoin lopulta matkaa sillä Sakarilla oli tapaaminen, ilmeisesti Sinin kanssa, mutta Sakari lupasi ilmoittaa jos jotain ilmenee. Toivon niin.
Ehdin Stockmannin nurkalle kun törmäsin Auroraan. Tällä näytti olevan kiire, mutta hän olisi halunnut nähdä minut ja Karin myöhemmin illalla. Karin. No, kerroin hänelle että se on hieman vaikeaa, sillä Kari on matkoilla, mutta toki autan häntä jos hän tarvitsee apua. Aurara näytti yllättäen hieman harmistuneelta. Ilmeisesti hänellä olisi ollut jotain hieman tärkeämpääkin asiaa. Aurora lupasi ilmoitella jos tarvitsee apua.
Mietin mitä tekisin, kun Julius muistuu mieleeni. Soitin hänelle samantien ja hänellä olikin minulle hetki aikaa. Puhuimme ensin Juliuksesta itsestään ja tämä paljastui sielunsa menettäneeksi ihmissudeksi. Huonon kaupan seuraus kuulemma. Järkytyin hetkeksi, mutta ajan kiitäessä hyppäsin suoraan asiaan. Halusin hänen etsivän Karin minulle. Hinta oli yksi palvelus itse etsimisestä ja kaksi palvelusta löytämisestä. Selvä. Tiesin mitä halusin ja olin valmis maksamaan siitä, mutta Juliuksen aiemman puheet jäivät hieman vaivaamaan. Kysäisin millaisia palveluksia hän haluaa, minulla kun on rajani sen suhteen mitä kykenen ja mitä suostun tekemään. Mutta kyseessä olikin vain majapaikan tarjoamista tai sellaisia. No, jos tämä on palvelusten taso, niin mikä ettei ja löimme kättä päälle. Julius parka olisi halunnut kirjallisen sopimuksen, mutta hänellä itsellään oli liian kiire.
Ilta oli venynyt pitkälle. Piipahdin koulun kautta, jos keijut olisivat sattuneet vielä olemaan siellä. Eivät olleet, mutta kohtasin Lassen ja tämän tyttären Helenan. Myös Lassen ex-vaimo oli paikalla, häntä en ollutkaan aikaisemmin tavannut. Vaikutti perhetapaamiselta enkä tohtinut häiritä heitä sen kauempaa. Kysäsin Lasselta kuitenkin onko hän sattunut näkemään Karia, vaikka en odottanutkaan mitään sen kummallisempaa vastaukseksi.
Olin jo puolittain unohtanut Katin ja Johannan, mutta nämä eivät olleet unohtaneet minua. Olivat pikemminkin huolissaan. Soitin Katille ja lupasin nähdä heidät vanhan suurtorin tienoilla. Olivat menossa tapaamaan joitain keijuja? No, parempi kysyä sitten kun kohtaamme. Lupasin soittaa kun ehdin sinne asti.
Toisinkuitenkin kävi. Ehdin juuri ylittää Tuomiokirkkosillan kun törmäsin Satuun ja Taruun. Satu oli juuri yrittänyt soittaa minulla, mutta puhelimessani ei näkynyt mitään. Taas. Kirottu epäonni. Keijukaksikko oli juuri menossa hakemaan salkun papereita Juliukselta ja käännähdin heidän mukaansa.
Jäin jokirantaan odottamaan keijuja. Oli parempi että he menisivät kaksin tapaamiseen. Keijut lupsivat olla nopeita ja palasivatkin tovin kuluttua. Ensin he eivät halunneet antaa minun lukea papereita, jotten hahmostuisi. Tuo jos mikä sai minut uteliaaksi. Keijujen käännyttäminen ei ollut vaikeaa. Sain paperit käteeni ja petyin suuresti. Missä olivat kaikki suuret paljastukset. Mikä näissä tiedoissa muka on valonarkaa. Ei mikään. Vai aikoo Sakari avioitua Sadun kanssa. Kuulostaa oudolta, vaikka tällä on kyllä jokin päähänpinttymä Sadusta. Vilkaisin myös lippaaseen liittyviä papereita, mutta en lukenut niitä. En halunnut tietää.
Jatkoimme kaikki matkaamme kohti keijuja. Ilmeni että he ovat Brinkkalan kellarissa. Huono juttu. Puhelimessani ei ole siellä kenttää ja juuri tänään haluan olla tavoitettavissa. Mutta uteliaisuus voitti. Halusin nähdä keijujen juhlat ja tavata Johannan ja Katin.
Keijujen juhlat olivat hyvin pienet, mutta löytyi sieltä tuttujakin: Suza. Johanna ja Kati olivat myös päässeet paikalle ja pidimme pientä kokousta joka ei johtanut mihinkään. He olivat löytäneet ehkä uhrikiven ja ehkä nelilehtisen apilan. Sadulla ja Tarulla oli kuitenkin ehkä vastaus. Heillä oli laatikko johon tuli kerätä tiettyjä kuvaukseen sopivia esineitä ja viedä se sitten unimaailmaan tai jotain. En oikein saanut selville. Mutta yksi esineistä oli enkelin antama koru. Kuulostaa tutulta. Jos se saa painajaiset loppumaan, niin luovutan korun mielelläni. Se ei kuitenkaan ollut mukanani. Lupasin hakea sen ja palata pian.
Korun hakemisessa ei ollut ongelmia, mutta kun palasin niin Lasse istui perheensä kera keijujen majatalossa. Majatalon tunnelta tuntui hieman nihkeältä. Luovutin korun Sadulle ja jätin tilanteen heidän haltuunsa. Pyysin Suzalta Anteron puhelin numeron, tämä kun oli tullut kaupunkiin. Ainahan oli mahdollista että Kari oli törmännyt tähän. Heillä ei ollut mitenkään hyvät välit.
En kuitenkaan ehtinyt lähteä. Taisin uteliaasti vilkaiste toiseen huoneeseen, jossa näytti olevan jotain peilejä lattialla. Hm. Keijupeilejä. Suza valoitti minulle niiden luonnetta ja kun sain vielä vaihdettua yhdeltä keijulta itselleni kuukiven, niin uskalsin yrittää niiden kautta katsomista. Yritin etsiä Karia. Se on vaikeaa minulla sanottiin, mutta minun on pakko yrittää, olihan sentään keijujen mahti nyt suurimmillaan (tai jotain). Minä todella tahdoin löytää hänet.
Näin Karin... Näin kuinka hän riehui humalaisena Turun rautatieasemalla ja nousi taksiin... Näin verta ja tunsin pahan läheisyyden.. Tunsin kuinka Kari tuhoutui.. Kari, sellaisena kun minä hänet tunsin, tuhoutui... jotain todella pahaa oli lähellä...verta...
Istuin, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Se oli totta. Tiesin sen. Tuo oli tapahtunut. Hän on poissa. En kyennyt hyväksymään siitä. Sen täytyy olla jotain muuta. Suljin sen kauas. Halusin ajatella jotain muuta.
Keijumajatalo oli hiljentynyt. Suuni tuntui kuivalta. Otin lasillisen keijuviiniä ja halusin ulos. Kati ilmaantui ja sanoi löytäneensä Sinin. Tai ainakin saavansa tietoon mistä tämän saa kiinni. Sini. Niin. Jos Karista onkin tullut ihmissusi, ehkä Sini tietäisi. Todellakin. Niin sen täytyy olla.
Lähdimme tapaamaan Siniä kauppatorin nurkalle. Paikalla oli kuullemma muitakin.. Aurora, Antero Vipunen ja Joel ainakin. No, onneksi minulla on ihmissusi mukana. Kaikki meni kuitenkin mukavasti, paitsi että kukaan ei tiennyt mitään. Sini ei tiennyt mitään paikallisista ihmissusista. Antero oli varsin mukava, vaikka jutut oli säilynyt. Venlakin oli mukava ja järkevä, mikä oli melkein pelottavaa. Ehkä olen ollut väärässä hänen suhteensa.
Tämä mielipide jäi kuitenkin lyhyeksi. Aurora aikoo tuhota Sakarin Sadun lippaan avulla. Maailma pysähtyi hetkeksi jo toisen kerran tänäiltana. He tarvitsevat siihen kahdeksan ihmistä. Venla + Antero + Joel + Satu + Taru + Julius + Sini + minä ilmeisesti. Ah. No, valitettavasti minulla oli sovittu tapaaminen, josta olin jo myöhässä, mutta lupasin auttaa jos he eivät saa ketään muuta.
Sakari. Sain tämän kiinni nopeasti ja kohtasimme linnankadun ja aurakadun kulmassa, josta jatkoimme matkaa linnalle päin. Ristiriitaiset tunteet pulpahtivat pintaan. Kari. Sakari. Pysähdyin ja kysyin tämä on tehnyt Karille. Minä näin sen. Minä haluan tietää. Minun tarvitseee tietää. Ja Sakari vannoi, taas kerran, ettei hän ole tehnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat vakavat. Hän on luvannut ettei hän vahingoita Karia. Uskoin häntä. Minä todella uskoin häntä. Mutta jos se ei ollut hän, niin kuka sitten.
Kerroin Venlan suunnitelmista, mutta Sakari näytti enemmän kohtaloonsa alistuneelta kuin yllättyneeltä. Hän kärsi myös. Nojasin seinään ja valuin istumaan. Miksi. En halua menettää molempia heitä tänään. Se on liikaa. Voin puhua Sadun ympäri, Kati kuuntelee minua.. miksi minä en saa auttaa..
Sakari haluaa kohdata demonin ja taistella sitä vastaan. Onhan hän voimistunut vuosien ja vuosien saatossa ja demoni kenties heikentynyt oltuaan suljettuna lippaassa. Ehkä, mutta uhkapeliä silti. Hän voisi taistella muita vastaan ja viedä laatikon, mutta hän ei halua. Typerä typerä mies. Miksi. Miksi pitää hakea kuolemaa.
Istuimme kävelytiellä ja keskustelimme pidempään kuin aikaisemmin. Sakari puhui ja näin kuinka syvälle pimeyteen hän on joutunut. En tiedä riittävätkö voimani hänen pelastamiseensa, mutta minä tahdon yrittää. Hän lupasi ettei enää vie kenenkään sielua. Se on alku, mutta ei pelasta niitä, jotka ovat jo kärsineet.
Sakari. Onko hän vampyyri vai demoni? Kumpaakin eikä kumpaakaan. Alan ymmärtää joitain asioita joita hän on aikaisemmin sanonut. Niissä alkaa olla enemmän järkeä. Ehkä minun pitäisi alkaa pelätä oman sieluni puolesta. Se on yhä tallella, ainakin Sakari näin sanoo. Enemmän pelkään Sakarin itsensä puolesta. Tämä itse on pahin vihollisensa.
Kello löi 15 yli kaksi yöllä ja lähdimme kohti Vartiovuoren puistoa. Olin Venlalle luvannut saattaa Sakarin sinne. Epäilyni kasvoivat ja Sakari yritti lohduttaa minua. Ei sen todellakaan pitänyt mennä näin. Hän sanoi nähneensä enteen ja että kaikki käy hänelle hyvin. Hänen itseluottamuksensa oli niin kova, että aloin pikkuhiljaa uskoa häneen.
Puisto oli hiljainen. Kohtasimme Venlan joukon nopeasti. Ilmapiiri oli jännittynyt. Odottelimme keijujen saapumista. Vein Katin syrjemmälle ja pyysin häneltä jotain: jos Sakari voittaa demonin, hän on todennäköisesti huonossa kunnossa, ja jos Venla kumppaneineen sen jälkeen hyökkää hänen kimppuunsa, niin pyysin Katia pelastamaan Sakarin. Se on tärkeää.
Venla oli antanut kassinsa minulle ja totesin kantavani Sadun/Sakarin lipasta. Vedin Sakarin syrjään, kerroin että minulla on lipas ja pyysin häntä lähtemään pois sen kanssa. Mutta ei. Hän hymyili ja pyysi minua luottamaan. Katsoin häneen. Tahdoin hänen pakenevan, mutta jos hän tahtoo jäädä, niin minä luotan häneen.
Keijut saapuivat ja muodostimme kehän. En kyennyt ajattelemaan. Tein vain mitä sanottiin. Koskin lippaaseen ja Joel aukaisi sen. Jotain lensi ja tunsin kipua, kuin tuhat neulaa olisi iskenyt ja kaaduin raskaaseen pimeyteen.
Painajaiset palasivat. Näin kuinka Sakari tuhoutui. Näin kuinka Kari kuoli. Näin heidän tuhoavan toisensa.. Näin kuinka kaikki tärkeä elämästäni katosi...
Joku ravistelee. Joka paikkaa kolotti ja pää oli kuin kolmen viikon ryyppyreissun jäljiltä. Kati. Kuulen hänen äänensä. Uskallan hieman raottaa silmiäni. Mitä on tapahtunut. Miten Sakarille kävi. En muista. Kati kertoi miten rituaalissa kävi. Kaikki muut kaatuivat maahan, paitsi Sakari, Venla ja Julius, eivätkä he näyttäneet yllättyneiltä, pikemminkin päin vastoin. Kati itse oli seisonut niin kaukana, ettei hänelle ollut käynyt mitään. Onneksi. Kati oli kantanut meidät tänne suojaan, kiitos hänelle siitä.
En ymmärtänyt, mutta yritin nousta. Se oli vaikeaa. Suza oli onneksi tuonut minulle jotain vaatteita, sillä vanhat olivat neulojen lävistämiä. Söin jotain ja yritin kerätä voimia. Keijut olivat todella huonossa kunnossa, mutta Suza oli hoitanut heitä läpi yön. Heti kun tunsin jaksavani, sanoin tarvitsevani raitista ilmaa ja raahauduin viereiseen puistoon lintujen laulun, auringonpaisteen ja kännykän kentän piiriin.
Lähetin Sakarille tekstiviestin. Halusin tarkistaa onko hän kunnossa. Vastaus tuli melkein saman tien: "Anteeksi etten puhunut viime yönä suoraan siitä lippaasta, mutta joukossanne oli mentaali joka luki ajatuksianne. Aito epätoivosi oli tarpeen. Anteeksi. T:S"
Ostin jäätelökioskista jäätelön ja istuin puistonpenkillä ja pidin seuraa ajatuksilleni. Ne olivat sekavat. Sakari oli turvassa. Karista ei ole tietoa.
Palasin takasin kellariin ja odottelin Sadun heräämistä. Kati lähti tapaamaan Lassea. Meni tovi, mutta lopulta Satu alkoi havahtumaan. Hän oli niin pettynyt ja vihainen Sakarille. Hän oli viimein alkanut luottamaan tähän ja sitten.. Tunsin hänen kipunsa enkä osannut muuta kuin halata. Kävi ilmi että Aurora oli kiristänyt Sadulta lipaan uhkaamalla ettei tämän isä palaisi elävänä laivalta. Tiesin mitä hän tunsi. Tunsin niin suurta empatiaa Satua kohtaan. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää kenellekään. Ei mitään. Hän ei ole ansainnut tätä.
Marko tuli katsomaan Satua ja tarkistamaan miten tavaroiden keräys oikein sujui. Samalla hän sai kuulla uusimmat käänteet.
Turvauduin Satuun. Hänen seurassaan uskalsin ajatella Karia ja sitä ettei häntä ole. En tiedä koska Sadusta on tullut minulle niin läheinen, mutta hänen seuransa tuntuu luontevalta. Hän yritti valaa minuun uskoa, mutta tiesin mitä olin nähnyt ja joku päivä minun täytyisi kohdata se.
Satu sai puhelun ja viittoi meidät hiljaisiksi. Kun tieto tuli, en uskaltanut uskoa siihen. Satu ei valehtilisi tällaisesta asiasta, tiesin sen. Kari oli tulossa. Kari, mutta millainen Kari? Aika tuntui valuvan. En halunnut liikkua Sadun luota. Kuulin askelia. Kuulin Karin äänen.
Olin helpottunut ja vihainen, enemmän kuitenkin helpottunut. Maailma pyörähti taas kerran. En ymmärrä enää mitään. Pääni ei kestä enempää. Mutta millään muulla ei ollut väliä. Kari oli tullut takaisin. Hänelle ei ollut kasvanut sarvia tai muutakaan. Koko juttu oli ollut Karin omaa tempausta. Mokoma oli tehnyt rituaalin ja peittänyt auransa. Näky oli siis ollut totta, vaikka ei ihan sitä mitä olin luullut. Kari oli halunnut saada selville mitä todella tunnen häntä kohtaan ja tavallaan ymmärrän häntä. Tilanne ei ole helppo hänellekään.
Yöllä olin kuullut valkoisiin pukeutuneelta keijulta että varjoni on mustan enkelin varjo. Näköjään Kari on huomannut tämän ja laittanut oman varjoni vakoilemaan minua. Aika hävytöntä. Pienen rituaalin avulla, jos se nyt edes oli rituaali, Kari pystyi puhumaan sen kanssa. Asettauduin makuulle penkille ja kuulin kuinka varjo kertoi tunnetiloistani. Oli outoa kuulla jonkun toisen kertovan mitä tunsin. Se teki jotenkin alastoman olon.
Keskustelut käytiin. Kari lähti tapaamaan Lassea ja itse pyörin hetken toimettomana osaamatta tehdä mitään. Halusin tehdä edes jotain. Syömään. Lähden syömään.
Torilla törmäsin Juliukseen ja sain hänet ruokaseurakseni. Lähdimme kohti New Timea, paitse että kohtasimme matkalla Katin, joka oli menossa tapaamaan Johannaa. Heilläkin oli ajatuksena mennä syömään. No, teimme vielä yhden mutkan ja söimme lopulta nelisteen. Julius sitten on puhelias mies. Ruoka ei oikein maittanut. Julius lähti ja jäimme kolmisteen. Juttelimme niitä näitä ja hieman Karista. Pyysin etteivät he lähtisi Karin mukaan Sakaria vastaan toivottomaan taisteluun. Kaikkia en pystyisi suojelemaan.
Muut lähtivät kellarille, itse suuntasin jokirantaan hieman haukkaamaan raitista ilmaa. Kärsimättömyys kuitenkin oli suuri ja lähdin pian muiden perään. Kellarin edessä törmäsin Lasseen ja Helenaan, jotka katsoivat minua todella oudosta ja olivat huolissaan minusta. Miksi. Nythän kaikki on hyvin, kun Kari on palannut. Vastasin olevani kunnossa, kai.
Kellarin portaiden juurella törmäsin Suzaan, joka kertoi minulle huolestuttavia tietoja. Muut ovat Sakaria vastaan ja viime yön tempaus vain vahvisti sitä. He haluavat Sakarin pään. Mutta ei siinä kaikki. Kari oli kertonut heille minusta. En halunnut kohdata heitä ihan vielä, joten palasin ulos. Tavallaan olin helpottunut. En haluaisi valehdella. Tavallaan on parempi että he tietävät. Mutta. En tiedä miten he tulevat suhtautumaan minuun jatkossa.
Tovin kuluttua muutkin saapuivat ylös. Kati ja Satu olivat huolissaan minusta. En voinut kuin hymyilllä, ehkä epäonnistuneesti, ja väittää olevani kunnossa. Keijut lähtivät matkaan. Katikin meni jonnekin. Kari puhui yhä puhelimessa. Palasin sisälle ja minun tuli kylmä. Otin peiton ja laitoin pitkäkseni penkille. Hiljaista. Mietin viime aikaisia tapahtumia ja yritin miettiä ratkaisua. Tarvitaanko edes sellaista? Kyllä. Muuten tilanne räjähtää. Olin varoittanut Sakaria, mutta uskooko hän. En ole saanut häneltä mitään viestiä.
Kari palasi ja keskustelimme taas.
Menimme ulos ja Kari otti kasvishampurilaisen grilliltä. Minunkin piti syödä jotain, mutta kun katselin tuotteita, minun mieleni ei tehnyt syödä mitään. Kävelimme kirkon vierestä jokirantaan ja istuuduimme rappusille. Ilma oli kaunis. Meidän suhteessa on pieni ongelma. Se, että meitä on siinä kolme. Hyvä puoli kai on, että voimme puhua ja keskustella siitä, mutta mitään ratkaisua en osannut tarjota. En edes sitä, mitä toivoisin Karin tekevän. Toivoin ainoastaan, ettei hän lähde pois. Eilinen tuntui vain kaukaiselta painajaiselta.
Odottelimme ilmoitusta keijujen paluusta, mutta mitään ei kuulunut. Lopulta päätimme palata. Teimme kuitenkin mutkan yliopiston kellarin kautta ja Kari siisti hieman jälkiään.
Keijut olivat palanneet onnistuneelta reissulta. Kuulimme retken parhaat palat ja hetken jos toisenkin toivoin että olisin saanut olla mukana. Ehkä ensi kerralla. Se voisi tehdä hyvää. Keijujen onnistunut reissu teki kaikkien mielialalle hyvää. Kari päätti lähteä ryyppäämään ja tämän kerran voin suoda sen hänelle. Ehkä teen jopa seuraa.
Piru tätä takkua. Paikalliset pesuaineet ovat vaan niin kamalia. En käsitä mitä muut tekevät hiuksilleen saadakseen ne suoriksi. Satukin oli eilen juhlimassa, vai pitäisikö sanoa Siiri, kun väärennetyin paperein nyt elämme. Turku on jäänyt taakse, enkä oikeastaan kaipaa sitä. Kaikki tärkeä on täällä, siksi kotikin on täällä.
Täällä on Makkareshin kaupunki Marokossa. Meluisa, lämmin ja pölyinen. Saimme vuokrattua asunnon, jossa on runsaasti tilaa meille kaikille. Ihan hyvä, sillä uusperheemme on vähintäänkin värikäs. Kuka uskoisi että keijujen, maagin, ihmissuden ja "tulenhengen" yhteisö kestäisi toisiaan päivää tai kahta enempää. Meillä on menossa jo kolmas viikko ja elämämme on asettunut uomiinsa. Ei niin ettei kinasteluja olisi, kuuluvathan nekin elämään. Toivoisin voivani sanoa, että olemme kaikki sivistyneitä ihmisiä, mutta se nyt vaan ei satu pitämään paikkaansa, useammasta kuin yhdestä syystä.
Olen vihdoinkin Karin kanssa naimisissa. No teoriassa, paperilla ainakin, vaikka väärennetyt ovatkin. Anna ja Gary Singer. Luulen että olemme hyvä pari, vaikka olenkin itse jäävi tämän asian suhteen. Kari tuntuu viihtyvän. Hän onkin saanut töitä jonkin hotellin baarista. Eikä minullakaan mitään valittamista ole, paitsi paikallisista pesuaineista. Toivoisin joskus saavani vielä kunnollisen työpaikan, mutta enköhän minä jotain keksi, kuten aina.
Uusperheeseemme kuuluvat myös "sisareni" Joanna Berg ja hänen kaksostyttönsä Siiri ja Saara. Johanna esittää sisartani. Satu ja Sini taas ottavat kaiken ilon tämän lapsina esiintymisestä. Gary-setä taitaa kuitenkin olla heidän suosikkinsa. Voi meitä. En voi olla rakastamatta perhettämme, sillä se siitä on tullut, perhe.
Sini on viettänyt ensimmäisen kuutamoyönsä Afrikan taivaan alla autiomaassa ja vuorilla pyörien, niin ainakin luulen. Pelkäsin hieman miten käy, mutta kyllä hän osasi kotiin palata. Niin, eihän meidän Sini palaa kotiin tyhjin käsin. Totta kai hän tuo laumalleen palan lihaa. En ole aivan varma mitä tuo oli, mutta siistimme sen tyttöjen kanssa eilen illalla ja pistimme jääkaappiin. Tänään siitä olisi tarkoitus kokata jotain ruokaa.
Kari onkin torilla hakemassa vihanneksia, osaahan hän paikallista kieltä ja hieman luotettavampi näissä asioissa kuin Johanna. Olen hieman suunnitellut että laittaisimme tänään porkkana-kukkakaali-muhennosta ja kuskusta. Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut, joten se taitaa toteutuakin.
Sieltähän se Kari tuleekin. Maitoa, kermaa, sipulia, kaalia, porkkanoita... kaikkia näyttäisi olevan. Hyvä. Voimmekin alkaa toimeen. Pitää kuoria, pilkkoa ja pestä. Sini lakkaa kynsiään. On kuumaa ja pölyistä, mutta kukaan ei valita. Kaikki nauttivat siitä että teemme asiat yhdessä. Ruokakin valmistuu nopeasti. Tälläistäkö se sitten on kun on perhe. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne valtaa mieleni. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon surua ja epäluuloa, mutta se, ne ajat, tuntuu olevan jossain kaukana. Me olemme täällä ja nyt. Hymyilen, en erityisesti millekään, ehkä vain siksi että tunnen oloni onnellisiksi.
Ateria oli onnistunut. Alan pikku hiljaa oppia, ehkä en olekaan aivan avuton keittiössä. Johanna ja Sini uskalsivat koskea Sinin tuomaan lihaan. Ehkä se oli lammasta, ehkä ei. On varmaan parempi että uskomme sen olevan lammasta. Ihan vain mielenrauhan vuoksi. Itse yritän tukea Karia hänen ruokavaliossaan ja tyydyin muhennokseen. Se oli hyvää, vaikka itse niin sanonkin. Tiskit katosivat keittiöstä todella nopeasti.
Ruokailun jälkeen kokoonnuimme olohuoneeseen kuten aina ennenkin. Tämä lämpötila suorastaan houkuttelee makuulle. Tapanamme on käydä perheen asioita lävitse juuri näinä raukeina hetkinä, kun kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Ei koskaan niin sovittu, mutta niin on vain käynyt. Johanna haluaisi kylpyammeen. Tottahan se on että olisi kaikkein kätevintä että hänellä olisi oma kylpyamme jossa nukkua, silloin Karin ei tarvitsisi häätää häntä aamulla kylpyammeesta. Ja onhan meillä Sini, joten sen kantaminen basaaristakaan ei olisi ylivoimasta. Kyllä, pyörät me tarvitsemme. Sinihän kantaisi sen vaikka yhdellä kädellä, mutta se olisi hieman huomiota herättävää. Hm. Johanna oppaana turisteille. Ehkä, vaikka täytyy hieman miettiä. Toisaalta, tarvitsemme kyllä rahaa.
Keskustelu etenee omaa tahtiaan. Pientä nälvimistä on aina ilmassa. Makaan sohvalla Kariin nojaten ja nautin elämän pienistä iloista. Siitä että keskustelemme arkisista asioista. Siitä että saan olla Karin vieressä vailla salaisuuksia. Siitä että vastoinkäymiset eivät meitä ole erottaneet. Siitä että olemme perhe. Tunnen sen myös muiden äänistä. Elämä hymyilee välillä meillekin.
Tulee tuulenpuuska, kuin viileä sateen tuoma tervehdys. Ikkunaverhot heilahtavat ja Titiu seisoo keskellämme. On kiire. Marianne ja Lasse tarvitsevat apua. Ei ole aikaa puheisiin, on mentävä. Nyt. Huone katosi. Olimme jossain muualla, Titiuun mukana. Turku, määränpäämme. Satu tuntui irtaantuvan jonnekin pimeään. Ei. Tunsin Karin ja Sinin etääntyvän meistä. Ei, ei ei. Ei nyt.
Putosin Johannan kanssa jonnekin pimeään ja kovalle. Jostain tuli valoa. Ikkuna. Vaalea lattia, muovi lattia. Tutut seinät. Nousin hieman varovasti. Olin ilmeisesti satuttanut polveni maahan kaatuessani. Tämähän on Johannan vanha kämppä. Mitä? Marianne. Tuohan on Marianne. Mitä hän täällä tekee. Marianne, oletko kunnossa. Mitä sinulle on tehty?
Nostamme arovasti peittoa. Sininen köysi on kahlinnut hänen paikoilleen. Marianne hourailee koalasta. Alamme selvittää köyttä. Jotain on pahasti pielessä. Tiedämme, että tämä asia liittyy jotenkin meihin. Me olemme tästä vastuussa. Marianne ei ole tehnyt ikinä kenellekään pahaa. Hän on vain viaton sivustakatsoja. Hänen ainoa virheensä oli tuntea meidät.
Näemme oudon laatikon katossa ja muovisen rannekkeen Mariannella. Pahat aavistukset valtasivat mieleni. Pommi, ainakin todennäköisesti. Mikä sen laukaisisi? Katsoimme toisiamme ja Mariannea. Varmaa on, että ilman Mariannea emme täältä lähtisi. Marianne tarvitsisi vaatteita, samoin me. Turussa oli lunta, niin ihmeellistä kuin se olikin.
Ei mitään hätään Marianne. Ei mitään hätää. Me olemme täällä. Ei mitään hätää... Koala vai. Älä huoli, me pelastamme sen. Otamme koalankin mukaan... Nostamme hieman kättäsi. Näin... Auta toiselta puolelta että saamme hänet istumaan... Me pelastamme koalan, älä huoli. Marianne! Marianne!
Jotain tapahtui. Kuin tuhat neulaa olisi pistännyt. Otteeni Mariannesta heltiää. Johanna, mitä tapahtui, haluan kysyä, mutta en saa ääntä. Tunnen kunka valahdan sängylle ja vierin lattialle. Tiedän että lattia on kova, mutta en tunne sitä. Kaikki tuntuu katoavan. Kipu. Miksi en tunne sitä? Miksi en kuule mitään. Seinäkin katoaa. Tunnen kuinka kaikki antaa periksi ja katoaa... katoaa...
- - - - - - - - - - - - -
Ei kipua. Ei kylmyyttä. Tunnen auringonvalon kasvoillani ja ilmassa leijuu tutut tuoksut. En uskalla avata silmiäni. Pelko on yhä luonani... mutta haluan uskoa.