Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
Lauantai 24.10.
~13, Taikametsä
Saavuin Turkuun eilen, myöhään illalla. Olin tekstannut etukäteen
Silvialle, joka vastasi jotenkin hätääntyneen oloisena, ja pyysi
soittamaan heti, kun olisin kaupungissa. Näin teinkin. Silvia oli
puhelimessakin hieman hysteerisen kuulloinen, eikä ihme: hän oli herännyt
joitakin tunteja sitten, ja havainnut hukanneensa koko kesän. Hän oli
viettänyt tuon ajan Taikametsällä, eikä ollut ainoa. Ja minä olin
kuvitellut, että kadonnut kesä oli vain minun henkilökohtainen
ongelmani!
Bongasin Silvian, Villen, Lilan, Ninan ja Leenan Turvan edustalla. Tästä porukasta Ville oli hävittänyt kesänsä heijastukseen, Lila (ja Sini) kävelyretkelle, ja Nina oli nukkunut Turvalla, kuten Silvia. Lisäksi Nina ja Silvia näkivät joka puolella epämääräisiä mustia varjohahmoja. Kuulemma Minerva puolestaan näki myös outoa seittiä, kuten minä.
Kävelimme porukalla jokivarteen, koska Nina uskoi, että pystyisi siellä piirtäen tavoittamaan Vihreän Noidan. Ensimmäinen yritys ei tuottanut ihmeemmin tulosta, mutta kun siirryimme vuotavan porttitaideteoksen luo, Nina huudahti hetken kuluttua "Bingo!". Kyseisen noitaolennon voisi tavata portissa olevan avonaisen, noh, portin toisella puolen. Koska porttien läpi meneminen ei juuri nyt olisi järin viisasta, palasimme Turvalle.
Matkalla opin, että meidän profetiamme on peräisin Pimeä nousee -nimisestä kirjasarjasta. Muut olivat tienneet tämän jo pidempään. Lisäksi kaupungilla ilmeisesti pyöri joku prinsessa etsimässä lemmikkidinosaurustaan. Vaikuttaa kovasti siltä, että todellisuuden rakoilu on edennyt niin pitkälle, että fiktiota vuotaa meidän maailmaamme. Mietiskelimme, mitä kaikkea voisi tulla läpi, ja toivoimme, että luoksemme tippuisi joku todella pätevä tyyppi ratkomaan pulmamme.
Turvalla oli lettuja, ja vieraita ihmisiä, joista yksi oli mitä klisheisin noita suippohattuineen kaikkineen. Hetken päästä selvisi, että noita ja toinen vieras, siviileihin pukeutunut velho, olivat kotoisin Kiekkomaailmasta. Kaikista mahdollisista fiktiivisistä todellisuuksista olimme saaneet apua Pratchettin kirjoista... Hämmentävää kyllä, nämä hassut heput tosin vaikuttivat varsin päteviltä. Lettuja syödessämme puhuimmekin paljon ongelmistamme.
Toimintasuunnitelma alkoi muotoutua. Huomenna, talviajan siirtymätunnin aikana olisi paras hetki tehdä asioita. Velho oli sitä mieltä, että tästä maailmasta pitäisi pyyhkiä pois kaikki taikuus (!), noita ehdotti, että yksinkertaisesti poistaisimme mahdollisimman monta epätasapainon aiheuttajaa, ja toivoisimme sen riittävän. Järkevän oloinen ajatus. Osa tasapainonpalautusideoista oli kyllä pahuksen epämiellyttäviä, kuten Erik Heesin päästäminen hengiltä, miltä suljin korvani parhaani mukaan. Sen sijaan Ingan idea vakauttavasta maailmanpuurituaalista vaikutti oikein hyvältä. Yritin kautta rantain setviä, olenko itse epätasapainon lähde, mutta vaikutti siltä, ettei minun sentään tarvisi olla siitä huolissani.
Koska huomenna pitäisi hoitaa suuria asioita, lähdimme kohtalaisen aikaisin - puolen yön jälkeen - nukkumaan. Vaelsin Annan uudelle kämpälle. Hassua ja ironista, ettei folkloristitutullani ole mitään hajua siitä, mitä kaikkea hänen ympärillään tapahtuu.
~22, Turva
Nukuttuani pitkään ja syötyäni kaikessa rauhassa aamupalan palasin
Taikametsälle. Odotin, että siellä olisi ollut jotain meneillään. Sen
sijaan tunnelma oli aamuisan seesteinen. Yön aikana ei myöskään ollut
tapahtunut mitään kovin kummallista. Paikalle saapui hiljakseen lisää
väkeä, mukaanlukien Miranda-noita ja prinsessa.
Saadaksemme edes jotakin aikaan lähdimme vilkaisemaan porttitaideteosta noidan kanssa. Samalla veimme prinsessan katsomaan rannassa olevia kalamarkkinoita. Noita vahvisti näkemyksen, että portti vuotaa kuin seula ja moneen suuntaan. Hän totesi, ettei itse osaisi auttaa siitä kulkemisessa, mutta että velho kyllä hallitsisi nämä jutut. Pitäisi siis jutella velhon kanssa.
Alkoi olla nälkä, joten päätimme toteuttaa neuvottelumme ravintolassa. Kertussa, Turvan lähistöllä, oli hampurilaisbuffet, missä söimme ihan liikaa, ja suunnittelimme jatkoa. Velho liittyi seuraamme, ja lupasi lähteä kanssamme portille. Siirryimme Turvalle, olimme siellä hetkisen, yhytimme Ninan, ja lähdimme joukolla takaisin jokirantaan.
Nina ja velho menivät läpi, noin vain. Sitä ennen tosin noita syötti heille suun siniseksi värjääviä karkkeja, jotka kuulemma tekisivät heistä pahanmakuisia mahdollisten vaarallisten otusten mielestä. Kiehtovaa. Hän antoi yhden karkin minulle, kun pyysin nätisti. Pitää toimittaa se analysoitavaksi, ehkä siitä selviää jotakin jännittävää!
Ninan ja velhon poistuttua ja hävittyä meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa ja toivoa parasta. Odotellessamme juttelimme kaikenlaista. Totesin harmistukseni siitä, etten kykene näkemään porttia, ja noita lupasi, että saisi minut näkemään sen, jos söisin hänellä olevan kaikkinäkevän silmän. Silmän? On sitä pahempaakin syöty. Totta kai! Mutta ehkä ei vielä, kun kaverit olivat jossakin tuolla puolen.
Kaikeksi onneksi meidän ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauaa, kun Nina ja velho palasivat portin läpi. Kokeilu ei ollut onnistunut: he olivat käyneet velhon kotiyliopistolla, ja saaneet selville, että Ninan Vihreä Noita on, kuten hänen piirroksestaan näkyy, meren pohjassa, joten sinne ei ihan noin vain mentäisi.
Kun kerran kaikki olivat taas turvallisesti meidän maailmassamme, saatoin suorittaa aiemmin ehdotetun pikku eksperimentin. Söin siis silmän. Se ei edes ollut kovin pahan makuinen. Hetken odottelun jälkeen, uskomatonta mutta totta, minä todella näin avoimen portin, siinä keskellä katua ja kirkasta päivää! Noita tuntui vähän huvittuneelta kun yli-intoisesti häntä kiittelin. Portin lisäksi havaitsin pian näkeväni heijastavissa pinnoissa epämääräisiä häivähdyksiä. En kuitenkaan kyennyt näkemään Silvian varjo-olentoja.
Ulkona oli sen verran viileää, että siirryimme läheiseen baariin miettimään minttukaakaon äärellä mitä seuraavaksi tekisimme. Tarvisimme jonkun paremman linkin Vihreän Noidan maailmaan, jotta Nina voisi mennä läpi rannalle sen sijaan, että päätyisi meren pohjaan. No, meillähän oli Ville, joka siis itse asiassa on tänne päätynyt Pimeä nousee -saagan päähenkilö, Will Stanton. Ehkäpä hänestä olisi apua. Oli muutenkin ollut puhetta siitä, että voisimme kokeilla, mitä kävisi, jos hän kulkisi portin läpi omaan maailmaansa.
Sunnuntai 25.10.
12.25 Turva
Lähdimme siis takaisin portin luo testaamaan, olisiko Villestä jotain
apua. Tämä keikka oli vielä nopeampi kuin edellinen, eikä toiminut yhtään
sen paremmin. Jotain outoa Villessä velhon mukaan tuntui olevan, muttei
tarpeeksi, että hän voisi toimia linkkinä ja opastaa muut omaan
maailmaansa. Tarvitsisimme siis jonkun veden kanssa pätevän. Leena tuli
mieleen, hänelle soitettiin, ja hän lupasi yrittää setviä juttua Aurajoen
olennon kanssa.
Me muut palasimme taas tukikohdaksi muodostuneeseen Taikametsään. Kello oli kait jotakin kahdeksan kieppeillä. Seuraavaksi suunnitteilla oli Ingan ideoima maailmanpuurituaali puoliltaöin. Sitä ennen odottelua, valmisteluja ja lepäilyä, tai siis levotonta ajantappoa huonojen TV-ohjelmien sun muun parissa. Leena raportoi, että Aura oli tavannut Vihreän Noidan, mutta että Noidan mahdin saisi joku tietty henkilö unessa - varmaankin Nina. Ikävä kyllä Aura oli myös häipynyt teilleen, eikä voisi enää illan aikana auttaa meitä. Ehdimme myös pikaisesti tavata Gyron eli Teron, joka jakoi ruumiinsa Veejiin, maailmanpuun hengeksi lupautuneen luonnonhengen kanssa. Yllättäen Ville tunnisti hänet puolikkaaksi merkiksi. Mutta kuka ihme se toinen puolisko oikein olisi, kun Gyro itse ei keksinyt ketään? Ei sillä, että hän olisi ollut erityisen yhteistyöhaluinen. Noidan kanssa hän päätyi niin napit vastakkain, että sai silmilleen jonkinmoisen pahoinvointiloitsun.
Ennen yhtätoista noita ilmaisi tarvitsevansa hieman apujoukkoja johonkin esivalmisteluihin, ja minä ja Silvia lähdimme avustamaan häntä ja Ingaa. Vaelsimme halki pimeän, mutta levottoman Turun linnan puistoon, sopivalle suojaisalle nurmikonnurkalle, missä suoritettiin pieni, mutta intensiivinen voimankohotusrituaali. Perusmatriarkaalista tavaraa, vedottiin kantaäiteihin ja kolmen naisen piirin muodostamaan kolmiyhteyteen. Kohteena siis oli Inga, jonka kuulimme olevan juurikin se Syksyn tai Turun prinsessa jota joskus etsittiin, ja tuleva Arkadian hallitsija.
Saatuamme esirituaalin pakettiin alkoivat muutkin ilmaantua tapahtumapaikalle. Etsimme sopivaa puuta, ja väkeä valui puistoon eri kokoisina ryhminä, paljon enemmän porukkaa kuin olisin osannut odottaa. Puukin löytyi, ei tammea, mutta vanhan ja vakaan oloinen poppeli.
Rituaalin vetovastuussa olivat Inga, Morna ja Miranda. Minä, Silvia, Nina ja Lila esitimme puun morsianten osaa. Esivalmistelut vaikuttivat vähän kaoottisilta, ja isossa ihmisryhmässä ympärillämme oli jos jonkinlaista tallaajaa, osa potentiaalisen häirikön oloisia - yksi levoton sankari loppujen lopuksi kolkattiin kehän ulkopuolelle. Lopulta kaikki olivat valmiina paikoillaan, ja pääsimme aloittamaan.
Rituaali tuntui voimakkaalta ja vaikuttavalta. Omaa osuuttani tosin hieman häiritsi edessäni jatkuvasti höpissen seissyt Veejii. Lisäksi kynttilä, jota pitelin, sammui pariin otteeseen, vaikka kuinka yritin suojata sitä tuulelta. En voinut kuin toivoa, ettei siitä olisi haittaa, ja keskittyä parhaani mukaan omiin sanoihini ("Kasvoi tammi taivahinen / maailmanpuu valtavainen / veren vuodosta kohosi / kohti korkeaa Ylistä").
Rituaalin edetessä tunsin, kuinka Pimeys lähti valumaan meitä kohti joelta päin kuin valtava, synkkä ja sakea sumu. Meidän kehämme oli sitä vastustava kudelma, hento, mutta vahva, kuin hämähäkin seitti. Jokin ei tuntunut ihan oikealta, mutta mitään ei voinut tehdä tässä vaiheessa ilman, että koko kuvio olisi mennyt kauhealla tavalla pieleen. Pimeys luikersi lähelle, yritti tunkeutua piiriimme, ympäröi minut kylmänä ja ahdistavana, ja välillä epäilin, pysyisinkö enää pitkään jaloillani.
Osallistujat esittivät puulle tervehdyksensä ja antoivat uhrinsa, ja rituaalin päättely alkoi. Ensin maahan tuupertui Morna, sitten Inga. Tunsimme kaikki jonkinlaisen värähdyksen, joka säteili meistä ulospäin, mutta oliko se hyvä vai paha? Hetkeksi jäi epävarma olo, oliko rituaali jo loppu vai ei. Joku sanoi, että voi liikkua taas, joten aloimme hiljakseen palata normaalitilaan. Koska joella päin tuntui yhä jotain pahaa, pidimme kiirettä, kasasimme äkkiä tavaramme ja lähdimme pois.
16.15, juna Turku-Hki
Autoissa oli rajallisesti tilaa, joten kävelin takaisin keskustaan
seuranani velho. Hän oli kärttyisä sen vuoksi, etteivät hänen voimansa
toimi täällä kunnolla, ja totesi häipyvänsä takaisin omaan maailmaansa.
Itse päätin käväistä vielä Turvalla tarkistamassa, mikä tilanne oli.
Tunnelma Turvalla oli koomainen. Kaikki olivat vielä aika hajalla rituaalin jälkeen. Masennustakin oli ilmassa, kun selvästi rituaalissa jokin oli mennyt vikaan. Kudelmassamme oli ollut joku soraääni, joku pahantahtoinen taho. Yön aikana oli vielä tarkoitus setviä Idan ja Erikin tilanteet. Jälkimmäisessä oli kyse oikeasti ja kiertelemättä kylmäverisestä murhasta, mistä en halunnut tietää yhtään mitään. Koska minua ei varsinaisesti enää tarvittu mihinkään, päätin vetäytyä majapaikkaani nukkumaan. Ovella ollessani Ville kertoi paikantaneensa viimeisen merkinpuolikkaan, aiemmin kuolleeksi epäillyn Zetterbergin. Emme kuitenkaan olleet tekemässä asialle mitään juuri tällä hetkellä.
Yön aikana ei tullut puheluita. Heräsin kello 10.40 uutta aikaa tekstariin Silvialta, joka lupaili päivitystä yön tapahtumista, jos lähtisin aamukahviseuraksi. Luonnollisesti olin hyvin kiinnostunut, joten reilun puolen tunnin päästä tapasimme Kauppatorilla ja asetuimme aamupalalle Börsiin.
Silvialla oli hyviä ja huonoja uutisia. Erikin osalta homma oli onnistunut, mies oli päästetty hengestään. Hänessä olleen pahan olion jatkosta ei ollut varmaa tietoa. Huonoissa uutisissa, kuten illalla oli todettu, maailmanpuurituaali oli tosiaan tökkinyt aika pahasti, ja ilmeisesti keskustelu Turvalla oli edennyt syyttelyksi ja sormella osoitteluksi. Minuakin oli kuulemma epäilty, ja varmaan jokaista muuta vuorollaan. Todennäköisimmän tuntuinen ongelmanlähde tosin oli kehää häirinnyt Rami, jolla kai vieläpä oli ollut jotain sidoksia Erikin ongelmat aiheuttaneeseen kulttiin. Yön kolmas homma, Idan - joka siis on enkeli - voimien palautus oli myös hieman mennyt eri tavalla kuin oli ollut tarkoitus: osa taivaallisesta voimasta oli joutunut muualle, ja nyt Eliaksella oli siivet ja Nelli hohti pimeässä. Useampikin ihminen oli myös päätynyt tajuttomaksi, ja tunsin itseni vastuuttomaksi, kun olin poistunut paikalta, koska olisin kenties voinut auttaa jotenkin, jos olisin vielä ollut Turvalla tuossa vaiheessa.
Kahvit juotuamme lähdimme Turvalle tarkastelemaan tilannetta omin silmin. Totta tosiaan, Eliaksella oli mitä somimmat valkeat enkelsiivet. Suurin osa porukasta nukkui vielä, ja Inga kokkaili mykkänä aamiaista. Hiljalleen ihmiset alkoivat heräillä, ja paikalle saapuivat Ida, Minerva (joka muuten siis todella on itse Minerva - fakta, joka yleistilanteen ollessa mitä on, ei yllätä minua kovinkaan suuresti), sekä Gyro/Veejii.
Tyhmänä menin kysymään jotain ympäripyöreää maailmanpuusta, ja Inga vaihtoi huonetta ovet paukkuen. Hetkeä myöhemmin hän ryhtyi juomaan. Veejii kertoi saavansa puusta vain huonoja viboja. Emme oikein päässeet mihinkään päätökseen siitä, mitä puun suhteen pitäisi tehdä, eikä kukaan ollut halukas lähtemään sen luo juuri nyt.
Muun keskustelun lomassa Orko selosti saamaansa viestiä siitä, että eräät ongelmalliset jumalat olisivat mahdollisesti nostamassa päätään Turussa - lähinnä Loki, eräät jo aiemmin mainitut japanilaiset tapaukset, sekä Tezcatlipoca. Tämä hämmensi minua, koska olin luullut, että niin Loki kuin Tezcatlipocakin olivat parin vuoden takaisia juttuja, ja että T. on tällä hetkellä turvallisesti Belialin tossun alla. Pitäisi selvittää miten asia todella on. Kuulemma avuksi kaivattaisiin Ahura Mazdaa, Brigidiä ja Athenea. No, meillähän on jo Minerva, ja Brigid on Ingan jumalatar. Lupailin etsiskellä zarathustralaisia.
Paikalle ilmaantui vielä lisää porukkaa pitämään enemmän tai vähemmän salaisia neuvonpitoja asioista. Itse päätin poistua hiljakseen kaupungista. Ei maailmanloppua tänäkään viikonloppuna.
Mitäs sitä pelissä tulikaan tehtyä muuta kuin säikyteltyä kakaroita kaupungilla...
Viäkähän sitä tuli jotain muuta seattua.. Tuossa varmaan olennaisimpia. Lisäksi kudoin pelin aikana Sannalle sukat ja aiheutin yleistä hämmenystä. "Äiti kato, ihan oikee noita!" kuului ainakin yhden kersan suusta kun kaupungilla häröilin :)
Perjantai
Leena heräsi puhelimen soittoon. Buzz. "Onko kaikki ok?" On...eikun hei, miksi mulla on miekka sylissä? Miksi makaan sängyssä? Miksi mulla on rengaspaita ja ritarinkaapu päällä? Menninkäinen hölisi jotain jostain aikaongelmista, nyt oli kuulemma lokakuu...Lokakuu? Mihinkäs tässä katosi koko kesä, ja osa syksyä? Ei perhanan perhana...turvatalolla oli kaaos käynnissä, siellä oli joku satuprinsessa ja pihalla varjo-olentoja. Kuulostaa duunilta peilijärven ritarille eikö vain? Odottakaa siellä, tulen heti!
Takki päälle ja miekka kantokassiin, sitten juoksemaan kohti turvataloa. Puolessa välissä Leena tajusi, että olisi kai kannattanut jättää osa varusteista kotiin, mutta kun ei ollut aikaa. Prinsessa katoaisi kummiskin ja varjot söisivät viattomia ihmisiä jos kääntyisi ja jäisi vaihtamaan vaatteita. Turvatalolla selvisi, että joo, prinsessa oli jo lähtenyt. Ei ollut mikään syksyn prinsessa tosin, jokin satuprinsessa vain. Varjoja näkivät vain harvat ja joo, muutama muukin oli nukkunut kesän ohi. Leena toimitti Ingalle saamansa ennustukset yhteen koottaviksi ja kuuli, että Erikille aiotaan tehdä jotain lopullista, pian. Vai niin, ja haluaako Erik itse tätä? Kuulemma haluaa. No sitten...hyvä. Kai.
Outimaria soitti ja selvisi ettei kaveri ollut uinunut koko kesää kun oli lähtenyt Lahteen kämppäämään. Nähtävästi kaikki zombeilleet olivat olleet Turussa, muualla oli ongelmilta vältytty.
Myöhemmin illalla sekalainen seikkailijaporukka oli kovasti menossa joenrantaan piirtämään kuvaa vihreästä noidasta ja Leena lyöttäytyi seuraan pitämään jokea silmällä. Enemmän silmälläpitoa tarvitsivat kuitenkin ihmiset, joista yksi ihmissusi oli koko ajan änkemässä avonaiseen porttiin. Illalla turvatalolla istuttaessa sattui jostakin kirjasta putkahtanut noita äkkäämään Leenan omituisen purukaluston. Onneksi paikalla ei ollut ketään joka olisi friikannut ja syyttänyt vampyyriksi. Outimariankin kanssa ehdittiin vaihtaa kuulumisia.
Lauantai
Leena muisteli edellisyön outoa unta (joku japanilainen talo ja Outimaria unessa ainakin oli ollut) ja meditoi joenrannassa. Aurajoki halusi kovasti auttaa vihreän noidan etsinnässä ja iskä sekä siskot olivat teillä tietämättömillä. Kutsuttiin Outimaria teelle ja pohdittiin tilannetta. Päätettiin käydä turvatalolla, josta jatkettiin joenrantaan (siellä riehui joku idiootti nimeltä Gyro aseen kanssa, onneksi poistui itse ennen kuin olisi poistunut ikkunan kautta karmit kaulassa) kysymään Auralta apua vihreän noidan tapauksessa. Auran raporttia odottaessa käytiin Outimarian kanssa pitsalla. Buzz liittyi seuraan. Aurajoki totesi noidan varjelevan aarrettaan ja katosi tapaamaan vanhoja tuttuja. Okei...Leena, hukkasit juuri Auratädin eli munasit ainoan jäljellä olevan velvollisuutesi sukuasi kohtaan...Peilijärven ritari oli salaa hieman helpottunut, koska jos merihirviöitä ei enää käynyt palveleminen, oli siirryttävä olemaan ritari sitten ihan kokonaan, kunhan vielä keksisi mitä ritarina tekisi tilanteen ratkaisemiseksi. Turvatalolla valmisteltiin isoa rituaalia, josta Outimaria ja Leena päättivät luistaa. Leena arveli rituaalin päätyvän jotenkin pieleen kuitenkin, tarvitsi vain katsoa millaisia huruja ne olivat sitä tekemään raahaamassa...parasta silloin olla levännyt ja mahdollisesti säteilyalueen ulottumattomissa, jotta voi sitten pelastaa mitä pelastettavissa on. Inga aikoi siis ensin tekaista Turkuun maailmanpuun, sitten lahjoittaa hullulle enkelille nimeltä Ida Peitsi tämän voimat takaisin ja sitten vielä tapattaa jotenkin Erikin...aika paljon hommaa yhdelle yölle.
Leena ja Outimaria vetäytyivät siis Leenan kämpille jatkamaan tilanteen pohdiskelua. Kehen täällä enää voi edes luottaa? Minerva oli maininnut Ingan siskon olevan yhden nukkuvista, mutta Inga ei ollut tästä sanonut sanaakaan...mitä peliä druidi oikein pelasi? Entä Erik? Halusiko tämä tosiaan kuolla vai oltiinko tätä vaan tapattamassa kylmäverisesti? Kaikenlaiset jumalat (Minerva oli paljastunut kreikkalaiseksi jumalattareksi aikaisemmin illalla) sotkivat soppaa, enkelit hilluivat ihmisten keskellä maanisesti hihittäen (Ida Peitsi oli yhä vertahyytävä tuttavuus), mistä tässä enää tiesi mitä tehdä? Outimaria angstasi Erikin kohtalosta, voisiko sille edes laittaa hyvästelytekstarin? Laita, saadaanpa tietää haluaako se tosiaan kuolla. Ei vastauksesta päätellen halunnut...Leena huokasi syvään. Varoita sitä jotenkin kiertoteitse, koska jos varoitat suoraan se murhaa sotkuisesti tappamaan tulevat tahot ja sitä emme halua. Leena laittoi asiasta viestin Ingalle, harkitkaa sitä suunnitelmaanne uudelleen, Erik ei halua kuolla. Tämän enempää ei voinut tehdä kun ei ollut tietoa Erikin olinpaikasta eikä sitä uskaltanut kysyä, tuskin olisi kertonutkaan.
Unessa seikkailtiin japanilaisessa talossa, tuossako nyt oli unidemonin vaimo? Jotain pappeja...ja unettava puutarha...Outimaria ja Leena päättivät ottaa seuraavalle kerralle uneen mukaan Minervan ja Lilan, jos nämä saisivat siitä enemmän irti.
Sunnuntai
Aurajoki yhä hukassa, maailmanpuurituaali mennyt hieman perseelleen, Aurajoen paikalla tuonelan virta, Ida Peitsen voimat päätyneet vahingossa Eliakselle, Nellille ja Orkolle, Erik kuollut Stefun tappamana, Stefulla traumat...tällaista päivitystä Leena sai kun aamulla turvatalolle soitti. Jahas, ja ilmeisesti Syksyn prinsessa on löytynyt. Tehtävää saisi kunnian hoitaa Inga. No niin...lauantain normaalia ihmistä leikkinyt Leena päätti ruveta hommiin kun kukaan muu ei kerran saanut mitään aikaan. Ritarit kokoon! Ainoa joka tavoitettiin oli Lila, jonka kylkiäisenä tuli Buzz. Kokoustettiin ja päätettiin, että lähdetään Arcadiaan hakemaan apua Turulle. Leena puki ritarinvarustuksensa rengaspaitaa lukuun ottamatta päälleen (sitä ei Arcadiassa tarvitsisi jos sinne asti pääsisivät), otti jumaltentuhoajamiekkansa ja lähti turvatalolle Lilan ja Buzzin kanssa. Sieltä löytyi hyvin kännissä oleva ja vittuuntunut Syksyn prinsessa, joka ulisi kaiken menneen pieleen. Jahas. No jospa viitsit kirjoittaa jonkun viestin keijuille, itke vaikka siihen paperille jos et muuta keksi. Lähdetään Lilan kanssa Arcadiaan, tullaan takaisin heti kun päästään. Jos täällä pitää mättää turpaan jotain Tetscatlipocaa tai Viikinkien jumalia olisi tosiaan kiire takaisin...
"En koskaan osta kirvestä
enkä koskaan viinaa juo"
- Eppu Normaali
Tumppi oli sanonut: sunnuntaina on keikka. Minä vastasin: en ole täällä enää sunnuntaina. Kesän maakuntakierroksen jälkeen en ollutkaan palannut Turkuun vaan Uuteenkaupunkiin johon Tumppi oli muuttanut. Jotenkin vietin siellä yli kuusi viikkoa, viimeiset pari viikkoa jatkuvasti aikoen lähteä. Tumppi oli saanut kateuskohtauksen Stefulle ja lähtenyt Turusta ovet paukkuen. Nyt hänellä on oma rikollinen valtakuntansa Uudessakaupungissa mutta minä en tahdo jäädä sen osaksi. Osittain koska Uusikaupunki on ynseä paikka ja osittain koska Tumppi on ynseä tyyppi.
Hyppään pyöräni kanssa bussista, soittelen ihmisille, sovin tapaamisia. Käyn lähellä Timon vanhaa kämppää hakemassa käteistä jemmasta. Siellähän sitä vielä on. Olen yhä rikkaampi kuin aikoihin, vaikka Turussa ei olekaan mitään tietoa majoituksesta ja vaikka talvi tulee, näillä rahoilla voin yöpyä vaikka hotellissa. Voin hankkia asunnon. Jos tahdon.
Hunter'siin valuu vähitellen kavereita. Stefu, Iri, Molli, Outsakin. Vaihdamme kesäkuulumisia. Road trip halki Suomen on kyllä ollut hilpeä kokemus vaikka omituiset suomalaiset haluavatkin saunoa koko ajan ja soittaa Murheellisten laulujen maata joka pikkukylän kohdalla. Turussa ei ole tapahtunut mitään kovin kummallista. Loppukevään paniikki on ollut aiheeton. (Tai ehkä se vaan ei ole vielä toteutunut.)
Kesä on ollut miellyttävä. Pahoja unia lukuun ottamatta olen onnistunut elämään ihmisten tavoin, rahakin on tietysti tähän auttanut. Nyt alkaa tulla syksy, pitäisi löytää jokin pysyvämpi tapa elää. Sittenkin tuntuu siltä että elämäni on melkein muuttunut. En pakene enää koko ajan, ei tunnu siltä että on tarpeen vilkuilla olan yli jatkuvasti. Aina pysähtyessäni ajattelemaan en välittömästi ala muistella Juttea ja Scessosia.
Käytännön ongelmana meillä ei ole Turussa tällä hetkellä kotia, kellään meistä. Kesällä pohdittiin uuden tukikohdan hankintaa mutta sitten älytön piparijahti ja muut vihellykset veivät kaikki eri suuntiin. Nyt asian pariin voisi palata.
Puhun tästä kevyesti, vaikka oikeasti se on minulle tärkein asia. Olen ehkä himpun verran vakaampi kuin keväällä, mutta en vieläkään oikein usko selviäväni yksin. Osasyy viipymiseeni Uudessakaupungissa oli että siellä toisin kuin Turussa oli koossa ihmisiä joiden luona saattoi asua. Tärkeä syy pois lähtemiseen taas oli, että Tumpin porukka oli joukko rasistisia nahkatukkia ja liimanhaistelijoita joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Iri puhuu varjomaisista hahmoista kaupungilla, Molli selittää veljensä tietokonerikoksista, Stefu Norjan-matkasta ja Outsa ei ole vieläkään löytänyt Taijaa. Muitakin puolituttuja saapuu: Gyro, Supo-Zetterberg, Taikametsän Lila Sini-siskoineen.
Olen aivan poikki, heräsin luonnottoman aikaisin. Tahtoisin jäädä vielä baariin mutta tiedän että nukkuminen on välttämätöntä. Mutta: joudun nukkumaan yksin jossakin. Koetan suhtautua tähän keveästi. Ehdotan puolileikilläni Irille että hänen ja minun kannattaisi jakaa hotellihuone ja hän yökkäilee tapansa mukaisesti.
Osa minusta haluaa olla yksin. Jotenkin kesän ja alkusyksyn tasapainoisuus saa miettimään: ehkä olen nyt paremmassa kunnossa, ehkä minun ei tarvitse olla niin tiiviisti muiden seurassa jatkuvasti. Entisessä elämässäni selvisin ihan hyvin omillani. Normaalit, toimivat ihmiset selviävät omillaan.
Teoria kaunis, totuus karu. Pohdin hotelliin menemistä mutta nuukuus ja tottumus estävät. En kyllä maksa viittäkymppiä yhdestä yöstä kun tyhjiä toimistorakennuksiakin on. Vain vähäisellä murtotyöllä pääsen sisään tyhjään taloon, varashälytinkään ei ole kytketty. Löydän varastohuoneen jossa on patja, heitän makuupussini siihen. Koetan nukkua.
Olen aivan yksin.
Viittä minuuttia myöhemmin olen varma että Jutte hiipii toimistorakennuksen käytävillä. Päätän etten olekaan vielä ihan niin väsynyt ja vietän tovin verkossa. Sitten totean että tämä on tyhmää ja päätän hyökätä suoraan pelkojani vasten. Menen nukkumaan.
Painajaiset ovat hirvittäviä.
Lauantai 24.10.
Unissani olen loukussa maan alla, pyrin auringonvaloon mutta kaikki löytämäni luukut ovat liian pieniä ja ulkona aurinko muuttuu vähitellen hiekaksi. Sitten pakenen läpinäkuultavia hirviöitä sokkeloisissa portaikoissa. Yön viimeinen uni on rauhallisempi, melankolinen uni rauniolinnasta, myrskystä ja valkopukuisesta naisesta. Olen nähnyt saman unen kahdesti aiemminkin, Uudessakaupungissa. Se on erilainen kuin painajaiset joita tavallisesti näen, ja toistuvuus hämmentää.
Herätessäni olo on ansassa oleva. Käväisen verkossa. Joku on kommentoinut eilisillan paniikkirunoani. Kirjoitan lisää satunnaista tajunnanvirtaa vastineeksi. En tiedä ovatko häiritsevät amatöörirunoni terve vaiko epäterve merkki. Yritän niiden avulla tuoda kammoni jotenkin käsitettäväksi, mutta en niissäkään uskalla kohdata kaikkein synkimpiä puoliani. Se näkyy laadussa. En halua edes kuvitella millaisen runon todella kirjoittaisin ollessani eniten kauhun ja epätoivon vallassa. Varmaan jotain jonka ajatteleminenkin rikkoisi kielen korjauskelvottomaksi.
Katkaisen hilpeät mietteeni aamiaisella. Sitten palaan valtaamaani toimistorakennukseen mutta sepä ei enää olekaan aivan tyhjä. Teeskentelen kuuluvani miehitykseen, koetan hakea tavarani varastosta mutta tilaisuutta ei oikein ole. Livahdan kaupungille.
Päädyn kirjastoon lukemaan. Nettituttu oli joskus suositellut vilkaisemaan valetyhjiön tai holografisen maailman käsitteitä, ja löydän jälkimmäisestä kertovan kansantajuisen kirjan. En ehdi lukea sitä alkua pidemmälle kun nuori nainen istuu viereiselle penkille. Erik, hän sanoo. Nina, minä muistan. Ystävänpäivänä minua treffeille pyytänyt nainen jonka jouduin torjumaan juuri kun olin täysin palasina Nooralle tilittämisen ja Lailan pelottelun jälkeen. Taikametsässä paria kuukautta myöhemmin näkemäni järkytyksestä puhekyvytön. Nyt taas puhekykyinen, selvästi, ja tällä hetkellä vailla puuhaa.
Päädymme lasilliselle Hunter'siin. Ninalla on huono päivä, kundi josta hän oli kiinnostunut olikin ampunut hänet alas lähetettyään ensin ihan toisenlaista signaalia. Paska jätkä. Nimeltään Orko, hänetkin olen nähnyt vilaukselta. Nina on taiteilija, piirtää liiduilla, entinen aktivisti, tuleva alkoholisti. Hänen seurassaan on miellyttävää. Puhumme kaikesta mahdollisesta, puhun arkisemmasta päästä kokemuslistaani, kulteilla ja katastrofeilla ei ole asiaa päivääni tänään. Nina haluaa varmaan vaan osoittaa Orkolle että muitakin kundeja maailmassa on, mutta se on okei, koska minäkin tahdon vaan jonkun jonka kanssa jutella ja jonka seurassa olla. Nina on hieman morbidi, hän kysyy mitä ajattelen kuolemasta. Pohdin hetken ja totean, ettei minulla ole mitään sitä vastaan kunhan se tehdään hyvin. Koen oivaltaneeni jotain tosi viisasta, vaikka pelkään että jossain syvällä viisauden pinnan alla Jutte ja Scessos hihittävät naiviudelleni.
Käymme syömässä, puhumme lisää. Stefu ilmaantuu, kävelemme. Näemme vilaukselta Mauritsin joka ei toisin kuin odotan kiukuttele meille vaan morjenstaa meitä reilusti ja kysyy miten menee. Yllättävän aikuista suhtautumista sen jälkeen mitä heille teimme. Koen olevani halpamainen paskiainen. Mauritsin mentyä Stefu sanoo: Viktor ja Maurits viettivät kesälomansa Bratislavassa. Ehkä kymmentä sekuntia myöhemmin tajuan mitä lause merkitsee. Sanon Ninalle: minun ja Stefun pitää puhua jutuista kahdestaan, työnnän hänelle puhelinnumeroni, sanon että jos hänellä on illalla tylsää hän voisi soittaa. Hän hyväksyy ja lähtee.
Stefu kertoo: Viktor ja Maurits olivat Kosicessa, he olivat menneisyydessä, jotenkin siinä päivässä jona Scessos romahti. He elivät sen päivän useita kertoja, sata kertaa? He saivat aikaan mitä aikoivat - he olivat aikoneet räjäyttää Scessosin talon.
Scessosin talo kyllä romahti. En muista miten. En muista koko päivästä juuri mitään. Ajatus kylmää. Voisiko oikeasti olla niin että nämä kaksi matkustivat menneisyyteen ja aiheuttivat sen katastrofin jota pakenen? Voisi, varmasti voisi, maailma on oudompi kuin on edes mahdollista kuvitella ja kaikki mikä liittyy Scessosiin on aina pahimmalla ja mieltä eniten raiskaavalla tavalla väärin.
Maurits ja Viktor ovat sekaisin. He eivät vain voi antaa asian olla, he ajavat jotain takaa vimmalla joka on melkein yhtä mielipuolinen kuin Tanen, yhtä paha kuin oma haluni vaan paeta kaikkea ja unohtaa. Jos heillä on hyvät aikeet, he ovat silti hirvittävän vaarallisia: Scessosin lähelläoleminenkin tuhoaa mielen, sielun ja maailmankuvan, se on kuin musta aukko eikä sitä vastaan voi taistella kuin kiertämällä se kaukaa.
Jonkinlaisessa shokissa tajuan että kadulta on päästävä pois. Tekstiviestit kertovat että jokirannassa tehdään rituaaleja joiden läheltä on hyvä pysyä poissa. Vetäydyn Stefun kanssa aiemmin vallattuun toimistorakennukseen jossa ei enää onneksi ole muita. Mieleni lyö tyhjää. Mikseivät Viktor ja Maurits voi vaan antaa asioiden olla? Miksi kaikki tahtovat tökkiä muurahaispesää minun kauttani?
Stefu arvelee että kilpikonnapuolustus on paikallaan. Toimistorakennus ei ole hyvä linnoitus mutta jos sen sijainti ei selviä, siellä on mahdollista piileksiä. Minä aion pysyä täällä ainakin niin kauan kuin ulkona on valoisaa. Ninalta tulee tekstiviesti: joku noita etsii minua ja tahtoo auttaa. Mikään ei täytä minua suuremmalla epäluuloisuudella. Stefu lähtee jossain vaiheessa etsimään aseita. Jumitan itse verkkoon.
Yksin jääminen toimistolle ei tee hyvää rauhallisuudelle. Pakotan ajatukset pois Scessosista, pois tuhoisista voimista. En voi istua täällä pitkään, mutta ulkona onneksi jo hämärtää. Keksin tapahtumalistasta että Pikku-Torressa olisi tänään House-DJ-setti, ja kysyn lähteekö Nina kanssani sinne. Hän suostuu. Tapaan hänet kaupungilla jo pari tuntia ennen keikan alkua.
Kävelemme, juttelemme lisää. Kuulen tarinoita Taikametsään saapuneesta latvakakkosesta joka uskoo olevansa prinsessa. Nina on värvätty avustajaksi johonkin keskiyön maagiseen letkajenkkaan, ja koska hän käytännössä asuu Taikametsässä ja tämä on Ingan tempaus, hänen on oikeastaan pakko osallistua. Ymmärrän vaikken kauheasti pidäkään. Suurin osa magiasta on varmaan täysin vaaratonta, mutta loppuosa minua huolestuttaa.
Kävellessämme löydämme Tähtitorninmäen alapuolelta teljetyn pommisuojan jonne livahdamme sisään. Pommisuoja on valtava ja täysin tyhjä, melkein tägitönkin. Paikka on kuin luotu kodittomille, melkeinpä huolestuttaa ettei siellä ole ketään. Kierrämme suojan ylemmän kerroksen läpi, sekavat muistot vastaavissa paikoissa asumisesta vierivät ylitseni. Jos emme saa kämppää hankittua tänne voisi ehkä muuttaa. Sähkö ja vesi olisivat tosin aika tervetulleita. Mutta miksi tämä on näin tyhjä? Eikö Turussa ole kodittomia vai pitääkö joku heidät poissa täältä?
Orkokin soittelee, Nina haluaa nähdä hänet. Minulle tämä sopii, satunnaiset tuttavuudet ovat paljon parempaa seuraa kuin noidat tai verimaagit jotka tahtovat auttaa minua. Vainoharhoissani en luota mihinkään muuhun kuin sattumaan, ja aina välillä huomaan epäileväni sitäkin. Löysikö Nina minut kirjastosta oikeasti täysin sattumalta? Löysi, kyllä löysi, älä ole naurettava.
Koulussa Orko ja Nina selvittävät välejään, mutta ilman draamaa tai väkivaltaa. Orko tuntuu kovin poissaolevalta, tai ainakin hän räplää jatkuvasti puhelintaan. Epäkohtelias hölmö. Hän poistuu omien kiireidensä pariin myöhemmin, minä lähden Ninan kanssa kuuntelemaan konemusaa.
Pikku-Torressa ihmisiä on paljon ja musiikki on hyvää. Elektroninen jumputus on tervetullutta. Mollikin ilmestyy, sitten myös Stefu, mukanaan Eliakselta noudettu vuori kättä pidempää. Kerromme heille hylätystä pommarista, vaihdamme muitakin kuulumisia. Ninan käydessä vessassa Stefu sanoo: Viktor ja Maurits ovat hankkineet aseet ja hautovat väkivaltaisia suhteeni. En tajua mikä kaksikkoon on muka mennyt. Ainakin heidän pitäisi tietää, että vetosuhde sen puolesta että minusta lähtee henki ampumalla on aika huono. Ainakin kolme ja ehkä neljäkin kertaa minun olisi jo pitänyt kuolla, mutta joka kerran tatuointini on vaan kasvanut ja olen selvinnyt. Jos he haluavat lainkaan mitä sanovat, he eivät tahdo tatuointini kasvavan. Minä en ainakaan tahdo.
Tilanne tuntuu absurdilta. Nina lähtee rituaaleja tekemään mutta sanoo palaavansa jos voi. Toivon että hän palaa, mutta sitä odotellessa keskityn tanssimaan. En ole vieläkään parhaassa kunnossa ja lattialla on kuuma, mutta tanssiminen on hauskaa. Melkein liiankin hauskaa, tunnen musiikin aina pari kertaa kuiskivan minulle transsista, taikuudesta ja suurempien voimien kutsumisesta. En tiedä kuvittelenko vaan, mutta pidän taukoja.
Lopulta viestit kertovat että Ingan keskiyörituaali on päättynyt. Nina sanoo ettei pääse palaamaan, hänen kaverinsa on huonossa kunnossa. Harmi, mutta päätämme ottaa joskus uusiksi. Stefu käy haastattelemassa Zetterbergiä rituaalin vaiheista. Mitään järkevää ei täältä kuulu. Väsymys kolkuttaa, vetäydymme yösijaa kohti.
Joesta nousee hyinen huuru ja sen ylittäminen siltaa pitkin tuntuu naparetkellä käymiseltä. Yleensä minulla ei ole kylmä helposti mutta nyt en melkein tunne sormiani. Tajuan tässä olevan jotain luonnotonta vasta kun joki jää taaksemme ja kylmyys lauhtuu sen myötä. En tiedä mistä tämä johtuu, en edes välitä. Saan Outsalta omituisia tekstiviestejä.
Toimiston varasto saa olla tämänkin yön tukikohtamme. Molli lähtee Maskuun, Stefu jää tänne seurakseni. Tekstiviesti Outsalta: olen kuulemma luovuttanut ja päättänyt käydä itsetuhoiseksi. Mitä ihmeen huhuja keskiyön taikatansseissa taas on levitetty? Aina välillä minulla menee kyllä tosi huonosti, mutta en ole niin tyhmä että kuvittelisin itsetuhon sitä ratkaisevan. Yritin, ei toiminut, ei koskaan enää. Soitan Outsalle ja sanon olevani okei.
Sittenkin öinen toimistorakennus tuntuu karmivalta, vielä karmivammalta kuin eilen. Stefu sanoo kuulleensa ulkoa Mersun moottorin. Ovatko Viktor ja Maurits löytäneet tämän paikan? Miksi tässä talossa on niin paljon käytäviä ja niin paljon heijastavia pintoja, ja ainakin kolme minun tiedossani olevaa sisäänkäyntiä?
Käyn nukkumaan. Stefu aikoo valvoa. Talviaika on tulossa ja hän tahtoo valvoa ainakin kellojen siirtämisen ja uusintatunnin yli. Jos hänestä siltä tuntuu. Minä käyn nukkumaan painajaisia odottaen.
Painajaisia.
Toimistorakennus ympärilläni hengittää. Joku kulkee käytävällä huoneeni ovelle. Ovi aukeaa ja toisella puolella oleva hahmo on musta kuin reikä maailmassa. En tiedä miltä Cagh näyttää mutta tiedän miltä hän tuntuu. Yritän kirkua mutten saa henkeä.
Sitten harhakuva väistyy. Ovella ei olekaan Cagh vaan Stefu. Stefulla on kädessä kirves, hänen kasvonsa ovat vääristyneet.
En käsitä näkemääni. Vasta kun Stefu nostaa kirveen ja iskee sen rintaani koittaa selkeyden hetki.
En tunne kipua, shokki on liian massiivinen. Kirveen riuhtaiseminen irti kylkiluistani melkein tempaisee minut vuoteelta. Kirves kohoaa uuteen iskuun. Suihkuan verta, sydämeni hakkaa oudosti. Ja vielä: tatuointini on hiljaa. Se ei kiemurtele, se ei kuiskaa tai karju, se on kuin minua ei olisikaan. Kuin sitä ei olisikaan. Se ei tiedä mitä tapahtuu, se ei saa minua kiinni, se ei voi enää pitää minua täällä. Minne nyt menenkin, menen ilman sitä.
Hyvästi Jutte. Sinulla ei ole enää koskaan otetta minuun.