"Ei ois pitänyt mennä kantamaan
sitä jotain sisään sulamaan"
- Ne Luumäet
Silmät tarkentuvat vähitellen samalla kun tajuan etten ole enää unessa. Paikka on vieras. Ihmisiä ilmestyy, neljä, täysin tuntemattomia. Kysyn missä olen, ensin hollanniksi jota ei ymmärretä, englanniksi vastataankin. Olen Turussa ja on perjantai. Eikö nyt pitäisi olla korkeintaan keskiviikko? Ja miksi olen Turussa?
Muisti palailee. Olin paennut Turusta Paimioon, vallannut sieltä tyhjän talon. Jo ekana iltana tapahtui jotain läpeensä sekavaa ja kauheaa, jotain sisälläni riehaantui. Muistan rikkoutuvan lasin äänen, kirkunan. Muistan löytäneeni itseni ehkä toiselta puolelta pientä jokea lumen saartamalta mökiltä, jonne linnoittauduin. Oli hyvä etten ollut jäänyt Turkuun, tämä kaikki olisi voinut tapahtua niin että lähellä olisivat olleet Stefu, Molli, Joel, Iri, muitakin.
Vietin mökissä viikkoja, elin säilykkeillä. Odotin kevättä jotta voisin poistua, mutta Suomen talvi tuntuu olevan loputon. Mökissä ei ole verkkoyhteyttä eikä televisiota, ja ainoa radiokanava joka kuuluu kunnolla on Iskelmäradio. Opin paljon suomalaisia iskelmiä. Luen paljon Valittuja paloja. Alan puhua radiolle ja valua mökkihöperöyteen, mutta lumi ei vaan sula enkä pääse lähtemään.
Sitten jotain tapahtuu, joku saapui mökkiin, en muista kuka, en tajua mitä, joku tuli kohti pimeässä, paniikki iski - sitten onkin päivä ja makaan lumen peitossa pellolla.
Tuttuja kasvoja. Nämä ihmiset löysivät minut pellolta. He ovat tuoneet minut kotiinsa - nyt kun olen tajuissani he haluavat tietää kuka olen.
Olo on vieläkin täysin päähän lyöty. Puhun sekavia ja liikaa, joudun keksimään epäuskottavia tarinoita - ja todellisuus ei kuulosta lainkaan sen uskottavammalta. Neljä ihmistä ovat Elisa, Silvia, Drake ja Draken veli jonka nimestä en saa mitään selvää. Elisa ja Silvia vaikuttavat arkisilta, Drake ja veljensä ovat ihan omituisia.
Olen paraskin puhuja. Juttuni ovat näennäisen älyttömiä. Kysyn olenko vaikeuksissa, he kysyvät kuuluisiko minun olla (ja tietysti kuuluisi). Käyn kylpyhuoneessa, ja näen että tatuointini on suurempi kuin koskaan, kirkuvan punainen lonkero jonka päässä on suu työntyy ulos keskustasta. Karmivaa.
Sittenkin, nämä neljä ihmistä ovat pelastaneet henkeni, ja olen heille siitä hurjan kiitollinen. He toivat minut kotiinsa eivätkä vaikkapa toimittaneet sairaalaan tai poliisille, he ansaitsevat totuudenmukaisia vastauksia. Kaikkea en tietenkään voi kertoa mutta myönnän että puuhaan usein vähemmän kuin laillisia. Kerron että joku inhottava tyyppi seuraa minua, lähettää kirjeitä, on uhkaava, myönnän olevani pakomatkalla. Kerron olleeni Paimiossa, enkä tiedä miksi olen taas Turussa. Reppunikin on tallella.
Miksi olen taas Turussa? Tämä on ensimmäinen asia joka minuakin vaivaa. En ole kääntynyt takaisin vuoteen, en koskaan uskaltanut, nyt valinta on tehty minun puolestani. Selvästi kaupunki on vielä jotenkin pystyssä, mutta onko täällä tapahtunut jotain hirveän katastrofaalista? Entä mitä on tapahtunut kavereilleni? Ovatko he vielä hengissä? Haluanko tietää, uskallanko selvittää, enkö vain hanki itselleni lisää vaikeuksia jne jne, tavanomaista vainoharhaista vää-väätä kohoaa alitajuntani syövereistä. Sittenkin haluaisin vahvistuksen että Stefu ja muut ovat okei.
Minut esiin kaivanut porukka uskoo lopulta etten ole vaarallinen enkä kuoleman kielissä, ja etten tosiaankaan tajua itsekään mitä on tapahtunut. Olen kuitenkin todella nälkäinen, ja kun pysyn jaloillani, käymme läheisessä roskaruokalassa syömässä. Ravintoa saatuani uskon jaksavani kapunkiin asti.
Seuralaiseni haluaa istua baariin pohtimaan elämäänsä. Minullekin tämä kelpaa, samalla laadin suunnitelmaa jolla selvittää mitä täällä on tapahtunut. Rupattelemme kävellessämme pari kilometriä keskustaan. Aivoni alkavat vähitellen selvitä. Drake ja hänen veljensä eivät ole vain omituisia - heidän puheissaan vilisee suorastaan mystisiä viittauksia. En edes ihmettele että olen pudonnut taas friikkien pariin. Näinhän minulle tahtoo käydä. (Tajuan myös että kytkin puhelimeni päälle. Jos joku jäljittää sitä, hän tietää nyt että olen Turussa. Hyvin tehty Erik, olet kyllä varsinainen nero näissä jutuissa.)
Pohdin voiko ihminen ylipäätään selvitä elossa siitä että hän makaa tuntikaudet (?) lumessa. En haudo tätä ajatusta pitkään.
Hunter's Inn -nimisessä irkkuuteen pyrkivässä pubissa suostuttelen Silvian soittamaan Stefulle tekaistulla asialla jotta saisin tietää onko edes hän hengissä. On kyllä. Elisa puolestaan on järkkäämässä jotain kaveriaan vilkaisemaan minua, kun olen selvästi vaikeuksissa, ja tämähän sopii. Sitten hän mainitsee, että kaverin nimi on Inga. Nyt sitten Taikametsäkin tietää että olen taas kaupungissa. Piilossa pysyminen ei taida oikein onnistua.
Inga saapuu baariin, myöhemmin myös Stefu. Me vaihdamme pari sanaa. Olen häpeissäni siitä että pöllin Timon auton, mutta he saivat sen takaisin. Olen pidemmänkin selityksen velkaa mutta sanon että voisin tavata hänet ja muun possen huomenissa. Stefu tuntuu ymmärtävän. Inga on tarjonnut minulle majoitusta Taikametsässä ja tahdon nähdä paikan. Vielä tärkeämmin, tahdon kysellä Ingalta asioita joihin hän ei varmaan vastaa avoimella paikalla. Jo nyt hän hyssyttelee ihmisiä olemaan hiljaa aina kun he puhuvat jostain epätavallisesta (ja ei juuri kukaan muusta edes puhukaan). Tunnustuksia jaellaan, päädyn myöntämään nelikolle että olen hieman pahemmissa vaikeuksissa kuin olen antanut ymmärtää ja että olen karannut ihan oikealta kultilta. Tiedä tosin onko "karannut" aivan oikea termi mutta parempaakaan en heti keksi.
Puolenyön korvilla kävelemme aseman lähelle, puutaloihin parin korttelin päähän vanhasta kotitalostani. Täällä sijaitsee Taikametsä, turvatalo ideologisesti eksyneille ja maailmankuvaltaan syrjäytyneille. Normaalisti sitä suojaavat vahvat rituaalit, mutta Inga ymmärtää että taikuus reagoi minuun huonosti ja purkaa ne tieltäni. Ainakaan tatuointini ei reagoi taloon mitenkään. Paikalla on pari muuta ihmistä, yksi heistä on nimeltään Nina kuulemma Laila Kokon kaveri mutta hän ei kykene tällä hetkellä puhumaan.
Minulle osoitetaan patja, kaivan makuupussini esiin, nukun. Painajaiset käyvät päälle parin tunnin kuluttua.
Lauantai, 28.3.
Huoneessani on tietokone, joten kun en aamulla halua enää katsella unia Drakesta joka muuttuu valtavaksi liskoksi ja talloo koko kaupungin, kytken koneen päälle ja luen uutisia viimeiseltä pakoni jälkeen. Maailmalla on tapahtunut kaikenlaista ja Turussakin on ollut levotonta. Lauantai-iltana, muutamaa tuntia sen jälkeen kun Laila oli löytänyt minut joku arkeologiparka oli tullut murhatuksi - ja ilmeisesti juuri tämän arkeologin tuttu on Taikametsässä liki katatonisena. Yhteensattuma on inhottava, murhaajakin oli käynyt täällä. Ja Turussa näyttää muutenkin olevan selvittämättömiä vastaavanlaisia murhia. Toinen uutinen tosin väittää että arkeologi on yhä elossa, ainoastaan Egyptissä, mutta tämä lienee virhe.
Verkalleen Taikametsä ympärilläni heräilee, henkilökunta, vieraat, kissa. Laila on saapumassa tänne puoleltapäivin, Inga kertoi, mutta hän ymmärtää etten tahdo tavata tätä eikä kerro tälle nähneensä minua. Inga on omituinen, stressatun ja väsyneen oloinen, eikä hänessä tunnu olevan lainkaan kieroutta, pelkkää auttamisen halua. En tiedä luotanko häneen mutta en ainakaan usko että hän hautoo tahallaan mitään kieroa agendaa. Hän on liiaksi huolenpitäjä sellaiseen.
Puhelen hänen kanssaan, kyselen asioita Turusta. Kyllä, kaupungissa on todella vampyyriruhtinas - hän sanoo tämän nimenkin: Ahlgård, ja että tämä tosiasiassa määrää kaupungin saioista. Hallitsija tahtoo että kaupunki on rauhallinen ja että omituiset asiat pysyvät piilossa (varjojen verhon takana, hän sanoo) - ja jos eivät pysy, Ahlgård on täysin valmis hankkiutumaan eroon häiriköistä. Mahtavaa.
Ingalla ei ole arvausta siitä miten päädyin Paimiosta takaisin Turkuun, mutta hänen ensimmäinen veikkauksensa on telesiirto. Minusta kaukaa haettu mutta mitäpä näistä asioista tietäisin. Kerron hänelle miten tatuointini sain ja miten se tuntuu toimivan ja kysyn mitä sille pitäisi tehdä. Hän esittää pari ratkaisuajatusta - ensin magiaa, ei kiitos, sitten sanoo että tietysti voisin aina vaan hyväksyä että kohtaloni on piileskellä jossain missä on vähän ihmisiä, vähän mahdollisuuksia törmätä loitsuihin. Jos uskoisin tämän tehoavan, voisin ehkä tehdä niin.
Jokaiseen kysymykseen jonka uskallan esittää on jonkinlainen vastaus tai teoria. Jos voisin olla täällä pidempään, paikka voisi olla todella hyödyllinen, mutta pelkään että Inga ei ole lopulta hyvä pitämään salaisuuksia ja että kyselemällä paljastan hänelle liikaa itsestäni. Tai että jossain vaiheessa ovesta sisään kävelee joku jota en halua tavata - Laila, tai kummallinen nainen varastokeikalta. On kuin olisin salainen agentti kylmän sodan Istambulin rautatieasemalla. Vihollinen saattaa ilmestyä koska tahansa.
Kerään tavarani ja lähden. Minulla on kerrankin rahaa, ryöstin mökin säästölippaan, joten ostan hyvän aamiaisen. Lähetän Stefulle viestin että olen tavattavissa. Valoisa kaupunki tuntuu pelottavalta, olen siellä liian esillä. Löydän kirjaston ja piiloudun sinne. Luen sarjakuvia sekä Dickin kirjoja. Selaan verkkoa.
Kirjastossa on enimmäkseen rauhallista. Päivä kuluu hitaasti. Eräässä vaiheessa näen koneella naisen joka on kuin kopio kuolleeksi mainitusta arkeologista. Livahdan piiloon, kun palaan nainen ei ole enää paikalla. Mahdoin kuvitella.
Lopulta Stefu ja kumppanit saapuvat, menemme kahvilaan syömään. Koko porukka on paikalla, myös Viktor ja Maurits. Kaikki tuntuvat olleen kauhean huolissaan minusta ja kaivanneet. Olen syyllistetty. Ensimmäinen kerta koskaan kun olen nähnyt kuinka nopea poistumiseni tosiasiassa on vaikuttanut taakseni jättämiin, olen uskotellut itselleni että he harmittelevat pari minuuttia, sitten totevat minun olleen ikävä tyyppi ja pärjäävänsä paremmin ilman. Eivät nämä ainakaan.
Pyydän anteeksi nopeaa poistumistani, auton varastamista, yleistä vaikeutta. Kerron kuitenkin syyni, kerron että illalla jotain kamalaa tapahtui ja että lopulta oli varmaan parempi että se tapahtui yksin minulle. Puhun totta kauttaaltaan.
Kun tarinani on lopussa, saan kuulla Turun kuulumisia. Asiat täällä ovat melko hyvin, jotain juomavesiongelmia ollut. Mollin vanhempien talo on käyty tyhjentämässä. Timon auto on vetänyt viimeisensä. Morna asuu ukrainalaisten luona. Keijut (keijut?) kuten Sari (Sari on keiju?) ovat kadonneet kaupungista. Aurajoesta noussut lonkero kätteli varastokeikalla minut säikäyttänyttä naista. Stefu sanoo: hänellä on vielä tunnustettavaa. Stefu ei ole miltä näyttää. Hän on satojen vuosien ikäinen. Luulen että hän pilailee mutta ei, hän on ilmeisesti tosissaan. Hän on syntynyt juuri sen jälkeen kun rutto kulki Euroopan läpi, jos historiani oikein muistan. Hän ei tiedä miksi, kukaan ei tunnu tietävän.
En tiedä mitä tuohon sanoa. Olen aivan hämmästynyt. Paljon omituisia asioita olen kohdannut, mutta ikinä ei kukaan ole väittänyt mitään tällaista. Stefu ei tiedä voiko hän kuolla (minäkään en tiedä, mutten sitä korosta).
Stefu on nykyään myös kuulemma kaupungin alamaailman johtohahmo, jonkun suuren tekijän päätöksellä. Tästä huolimatta hän ei saa edes Gyroa maksamaan hänelle kymmenyksiä. Totean: et kyllä sitten ole mikään pomo, sori vaan. Nimitykset eivät johtoasemaa tee.
Eva on luvannut laittaa ruokaa. Käymme ostoksilla, siirrymme sataman lähelle. Kämppä on entisensä, mitä nyt nurkissa lojuva varastettu tavara on vähän vaihtunut. Nuudelikanamössö maistuu. Evan oppilas Alexander (mitä Eva hänelle oikein opettaa?) katselee älytöntä animesarjaa joka löytyi jonkun keikan yhteydessä. Sarjaa pilkataan, varmasti se ei tule kelpaamaan kellekään.
Asunnolla on mindmap johon ihmiset ovat piirtäneet viivoja ja merkinneet henkilöiden nimiä. Olen lähellä kartan keskustaa ja minuun tulee paljon viivoja. Hyytävää. Eräässä nurkassa lukee "Cagh", paitsi pidemmin, ehkä jonkinlaisena kokonimenä. Käännän katseeni pois siitä.
Suomalaiset päättävät taas sivistää minua ja kaivavat suomirockista kertovan elokuvan jonka näyttävät minulle. Puolet vitseistä menee täysin ohitse, ne nojaavat liikaa paikallishuumoriin. En tiedä edes pitäisikö elokuvan olla dokumentti. Kesken elokuvan Stefu saa puhelun. Inga on löytänyt jostain henkilön joka sanoo olleensa Kosicessa. Hän oli mukana Scessosissa kun kultti teki mitä lopulta tekikin. Hän haluaa tavata minut.
Kykyni keskittyä leffaan poistuu. Kulttilaisen nimi on Tane. En muista ketään sen nimistä, en muista ketään suomalaista, en kuitenkaan tietäisi. Puhuin Kosicessa englantia ja vähän hollantia, en koskaan suomea, tiedä vaikka näitä olisi ollutkin. Karmii. Vaisto sanoo: ne löysivät sinut, juokse. Mutta nämä kaverini eivät anna minun. Ja he suojelevat minua, tai yrittävät.
Oikeasti uteliaisuuden ja fatalismin yhdistelmä saa minut pysymään paikallani. Ehkä on hyvä nähdä joku muu. Ehkä me voimme jakaa pahojen aikojen muistot.
Koittaa Earth Hour ja valot sammutetaan. Heti sen jälkeen Inga saapuu vieraansa kanssa. Tane on kalju, hänen silmänsä ovat uponneet, hän näyttää minulta pahana päivänä. Hänen asennostaan näen: hän ei ainakaan ole keksinyt tarinaa.
Me vilkuilemme toisiamme pelokkaasti. Hän kertoo olleensa Kosicessa loppuun asti, nähneensä mitä tapahtui. Minä en ollut tai en muista, olen tässä häntä onnekkaampi. Hän muistaa ja hänen mielensä on raunioina. Minä en tahdo että hän kertoo minulle tästä mitään.
Tane sanoo seuranneensa minua läpi Euroopan. Vasta nyt kun käännyin takaisin ja palasin paikkaan jossa olin aiemmin ollut hän löysi minut. Hän sanoo: on kolme eloonjäänyttä - hän, minä, Mira-niminen suomalainen tyttö. Hän tahtoo löytää meidät, hän tahtoo tehdä rituaalin joka korjaisi mitä me rikoimme.
Ei mikään voi korjata mitä Scessos teki. Olemme muurahaisia terraariossa talossa jota puskutraktori ajaa nurin. Meillä ei ole merkitystä, parasta mitä voimme tehdä on olla ajattelematta, koettaa paeta kauhun henkilökohtaista ulottuvuutta. Tane ei voi, hän ei edes muista menneisyyttään. Hän elää jatkuvasti pahimmassa painajaisessani. Hän ei uskalla tappaa itseään koska hän tietää ettei se vapauta mitään. Hän on pakkomielteen ajama, hän ei voi tehdä muuta kuin etsiä minua ja Miraa ja koettaa korjata asiat.
Minä nostan suojamuurini pystyyn. En halua kuulla tai nähdä häntä, tai muistaa Scessosia. Tahdon että hän menee pois, ja hän meneekin. Olen palasina. Minä olen ruumiillisesti Scessosin arpeuttama, tatuointi on kuin syöpä, mielessäni on vammoja kuin syviä kuiluja mutta voin katsoa niistä poispäin. Tanella ei ole tätä mahdollisuutta. Hän on kuin ansassa oleva eläin, kuin kidutuksen uhri jonka mieleen johdetaan jatkuvaa kipua ja vain yksi suunta lupaa siitä mitään helpotusta.
En tahdo katsoa pimeyteen jota Tane edustaa. Istun keittiön lattialla ja yritän ajatella hengittämistäni. En ajattele Scessosia, Juttea, maailmankaikkeuden tyhjyttä, olemassaolon satunnaisuutta, hirveyttä josta pala minussa on, ihmisen kertakaikkista mitättömyyttä aivan kaikessa. Molli, Inga ja Elias puhuvat minulle, he kuvittelevat puhuvansa rohkaisevia. He luulevat että minulla on vain motivaation puutetta koska en näe tilannetta vain haasteena jonka kimppuun käydä. He eivät käsitä, että minulla on vielä ripe mielenterveyttä jäljellä ja että tahdon pitää kiinni siitä.
Tane tahtoo apuani. Sanon: ei tipu, en voi auttaa, en muista mitään enkä tahdokaan muistaa. Olen pahoillani hänen kivustaan mutta jos pengon sitä tarkemmin se tarttuu minuunkin. Ja Scessos on joka tapauksessa musta aukko, verkkotrolli, epidemia: ainoa keino voittaa se on pysyä siinä kaukana. Jos kuvittelet taistelevasi sitä vastaan teet kuitenkin lopulta sen työtä.
Ympärilläni asunto enimmäkseen tyhjenee kun Earth Hour loppuu ja valot palaavat. Tuskin huomaan mitä tapahtuu. Molli ja Maurits jäävät paikalle, he puhuvat minulle, minä olen pääni sisällä ja keskityn hengittämiseen. Käyn nukkumaan kun en jaksa enää valvoa. Painajaiset odottavat minua.
Sunnuntai 29.3.
Uni ei puhdista minua, varhainen herääminen antaa minulle mahdollisuuden lukea ja ajatella aivan muita asioita kuin eilisiltaa. Kämppä on taas täyttynyt. Eilisilta palaa aina mieleen. Tanen vainotun sekava ulkomuoto kääntää vatsaani. On kuin katsoisin auton alle jäänyttä eläintä joka valittaa kituessaan.
Molli ja Stefu heräävät. Puhun heidän kanssaan: haluan surmata Tanen. En välttämättä itse, mutta hänen elämänsä on silkkaa eläimen piinaa ja hänet pitää päästää siitä. Sanon että tässä asiassa minulla ei välttämättä ole vaihtoehtoa jos näen hänet vielä. En voi olla tekemättä mitään, en voi yhtä vähän kun hän itse voi. Stefu kysyy: luulenko pystyväni siihen. Emotionaalisesti luulen pystyväni, helpompaa se on kuin sen tekemättä jättäminen. Fysiologisesti tiedän kyllä miten ihminen kuolee.
Tane ei kuulemma tiedä kuka on. Soitan Ingalle, juttelen hänen kanssaan hetken. Tane sanoi olleensa biologian opiskelija Turusta, hänen taustaansa ei pitäisi olla vaikea jäljittää kysymällä vaikkapa yliopiston opinto-ohjaajilta. Pyydän puhelinnumeroa, sellaista ei ole - Tane ei käytä puhelimia, hän pelkää että niitä kuunnellaan ja jäljitetään. Saattaa olla oikeassakin.
Ajattelemme käytännön asioita. Rikollisimperiumi on kasvanut aika suureksi, tarvitsisimme uuden auton, ehkä uuden asunnonkin. Naapurissa on tyhjää tilaa joka on muka hälytetty ja vartioitu muttei oikeasti. Stefu ja Molli ovat menossa tapaamaan Outsaa, lähden heidän mukaansa. Autossa Stefulle soittaa nainen varastokeikalta. Asia: Turun hallinto tahtoo minut, hän haluaa suojella minua heiltä, jos minut annetaan hänelle kaikki tulee menemään hyvin. Nauramme tälle yhdessä. Nauraminen ajaa pelon siemenen pois.
Sunnuntain voi hyvin käyttää istumalla baarissa ja pohtimalla asumista ja muita arkisia. Mitä tahansa kunhan ei Scessosia, ei katsetta Tanen melkein-tyhjissä silmissä, ei oivallusta että kun käännyin takaisin he löysivät minut heti.
(erään) Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
Perjantai 27.3.
21.10, Hemingway's, Hansa, Turku
Purettuani aamupäivän aikana viimeisetkin tavarat rinkastani ja
mietittyäni ensi viikon aikataulua (tiedossa todennäköisesti paljon
tapaamisia ja vähän virallisia asioita) otin ja hyppäsin Turun junaan. Oli
niin huono tuuri, että jostain syystä puoli Pääkaupunkiseutua halusi
Turkuun - en edes saanut paikkalippua, vaan jouduin istumaan Karjaalle
asti käytävässä. Eipä olisi Suomessa odottanut moista.
Turkuun saavuin kahdeksan kieppeillä, ja soitin saman tien Ilmarille sekä Ninalle. Kumpikaan ei vastannut. Ehkäpä ovat jo jossain baarissa, missä on meteliä, tai muuten pahassa paikassa. Jos eivät kohta soita takaisin, yritän uudelleen.
Palloilin kierroksen Kauppatorin ympäristössä - ihan normaalilta vaikuttaa, ei näy mitään maailmanlopun enteitä ainakaan näin perusihmisen paljaalla silmällä. Asetuin siis Hansan Hemingway'siin odottelemaan ja ihmettelemään. Jos kukaan ei vastaa puheluihini, menee vähän tylsäksi. Pitänee sitten majoittua johonkin, laiskana varmaankin hotelliin, ja yrittää uudelleen huomenna. Ja jospa yrittäisi tekstiviestillä vielä.
Lauantai 28.3.
13.20, Aschan, Hansa
Ilta jatkui häiritsevän tapahtumattomana, ei vastauksia soittoihin eikä
tekstareihin. Majoituin hotelliin ja lähdin pizzalle. Yllättäen Nina
soitti minulle, mutta kun vastasin, hän sanoi lähinnä "skviik" ja löi
luurin korvaani. Johan nyt on kumma.
Yövyin hotellissa, aikaisin nukkumaan, kun ei huvittanut lähteä yksin baariin. Aamulla nukuin pitkään, kävin hotellin saunassa, mikä oli oikein kivaa kuukauden ulkomailla olon jälkeen, ja viimein, vasta puolenpäivän jälkeen, astelin ulos hotellista, ja yritin taas soitella ihmisille.
Ilmari ei vastannut, Ninan puhelimeen puolestaan vastasi Inga, muistaakseni niitä Taikametsän tyyppejä. Se, mitä Inga kertoi, oli niin päätöntä, että minulla on edelleen vaikeuksia uskoa sitä. Kuulemma Nina on shokissa koettuaan jotain todella traumaattista, ja Ilmari - Ilmari pakenee poliisia murhattuaan jonkun, ehkä jopa useampiakin ihmisiä. Täh. Ninan kriisi siis johtuu nimenomaan näistä Ilmarin hirmuteoista. Ihan käsittämätöntä, tässä on nyt oltava jokin väärinkäsitys. Ilmariko muka murhaaja? Yritin tarjoutua auttamaan Ninaa, ja kyselin, voisiko häntä nähdä, mutta Inga väisteli. Lupasi soitella myöhemmin, ja ehdotti, että kävisin kyselemässä poliisilta. Päätin ennemminkin soittaa Lailalle.
Lailakin oli jotenkin outo, vakuutteli, ettei ole mitään hätää. No ei minulla toki olekaan, mutta alan olla aika huolissani Ninasta. Lailan mukaan minun ei kannattaisi enää yrittää ottaa häneen yhteyttä. No pahus. Laila on kuulemma juuri matkalla Turkuun, ja lupasi ottaa yhteyttä heti tänne saavuttuaan.
Istuuduin laten ääreen odottelemaan, vaikka nyt olo on suorastaan kirotun levoton. Mitä ihmettä täällä on tekeillä? En kyllä usko Ilmaria tappajaksi, ennen kuin kuulen jotain todella vakuuttavaa ja vedenpitävää. Voin kai taas syyttää vain itseäni. Mitäs singahdin noin vain yhtäkkiä yli kuukaudeksi pois maasta, ja laiminlöin kaiken yhteydenpidon täkäläisiin tuttuihin. Siltikin, jestas, onpa omituista.
14.50, Pääkirjasto
Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä vittua?!
Päätin mennä tappamaan aikaa kirjastolle, menin nettiin katsomaan läpi uutisotsikot - ja siellä uutisoidaan, että minut on murhattu - Lonttisissa, 14.2. - Ilmariko? - Täh!? Nettisivuillani on muistokirjoitus! Lauran käsialaa, vieläpä. Laitoin foorumille aiheesta viestin, ja soitin heti Lailalle, joka sanoi, että on tapahtunut aikavääristymä. Ilmeisesti Nina luulee minun kuolleen!
Ikävä kyllä Laila ei ollut vieläkään kaupungissa, mutta lupasi tulla kirjastolle heti, kun on. En millään jaksaisi odottaa, kun en tiedä, miten päin olisin. Missään ei ole mitään järkeä!
Odottelen täällä siis. Selailin taas vaihteeksi Siperia-kirjoja. Soitin myös nettisivuvastaavalleni, että päivittäisi pois sen "In Memoriam" -etusivun, mutta hän ei kuulemma millään nyt ehdi, menee maanantaihin siis. Äh. Noh. Hitto. Kaikkea outoa olen kokenut, mutta tämä kyllä menee silti aika lähelle listan kärkeä.
18, Hansan Hemingway's
No niin, tapasin Lailan ja Janin, ja kuulin juttuja. Sitten tapasin
Taikametsän nuoria, ja kuulin lisää juttuja. Soppa sakenee, tai jotain.
Hohhoh.
Janin ja Lailan kanssa menimme istumaan Börsiin ja kävimme asioita läpi. Kyllä, olen kuollut. Tai siis, yksi Kaidi Laiholuoto kuoli 14.2.-15.2., Ilmarin paloittelemana. Minä olen rinnakkaisesta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa näin ei käynyt, vaan lähdinkin Egyptiin. Periaatteessa olen siis väärässä paikassa. Kuulemma myös esimerkiksi Lontoossa on ilmestynyt metrolastillinen "kuolleita" ihmisiä. Tämän taustalla on se sama todellisuusvääristymä, joka oli keskeinen kriisi jo silloin, kun viimeksi olin Turussa. Se on maailmanlaajuinen ongelma, ja taustalla on joku iso rituaali, jossa summotaan jotain tosi suurta ja muinaista.
Seuraavaksi menimme Taikametsään tapaamaan Ninaa. Nina-raasu oli tosiaan selvästi aika hajalla, mutta ilahtui suuresti minun näkemisestäni. Vakuuttelin, että kaikki on hyvin, ja hän tuntui vähän rauhoittuvan. Toivottavasti asiat asettuvat hänen osaltaan.
Saimme kiertokäynnin Taikametsään. Mukavan ja rennon oloinen paikka. Hautala yritti heti ryhtyä tekemään businesta. Onneksi Inga vaikutti vastahankaiselta. En ole varma, olisiko fiksua, jos turvatalo olisi Belialin taskussa.
Inga sanoi, että joku Ville haluaisi tavata minut, viereisessä huoneessa. Menin siis, kuvitellen, että kyseessä on joku parannusjuttu, kun Villellä kuulemma oli muistiongelmia. Kävi nopeasti ilmi, että kyseessä voisi olla jotain paljon himmeämpää.
Paikalla olivat Villen lisäksi tytöt nimeltä Silvia, Sini ja Lila. He vannottivat, etten kertoisi heiltä kuulemaani kenellekään, ja että luottaisin heihin. Minun pitäisi lähteä heidän mukanansa johonkin paikkaan, jotta voisimme puhua asioista. Arvottuani aikani, pitäisikö minun ensin sanoa jotain jollekin, totesin, että äh, antaa mennä! Siispä, Ville otti ja vei meidät peilin läpi heijastukseen. Villiä!
Heijastuksessa puhuimme asiat halki. Villen mukaan minä, Silvia (ihmissusi) ja Lila & Sini (puoliksi vuorten väkeä, satoja vuosia vanhoja) olemme merkkejä (signs), jotka edustavat kuutta elementtiä, puuta, pronssia, rautaa, kiveä, vettä ja tulta. Lisäksi on kuusi uneksijaa (sleepers). Ja meidän pitäisi pysäyttää jokin suuri pimeys - se Hautalan kuvailema suuri muinainen?
Lisäksi Sini kertoi nähneensä unta, jossa piti koota harmaita paloja (?!) ja Silvia puolestaan sellaista, jossa oli ainakin implantteja niskassa, ja hän oli vangittuna (koehenkilönä?), ja peilissä oli jotain pahaa. Lisäksi molempien unissa oli joku nimeltä Erika. Meidän pitäisi löytää loput merkit, jotta sleeperit heräisivät. Ongelma on, että Ville tunnistaa nämä vain nähdessään heidät, eli heidän etsimisensä mitenkään järjestelmällisesti on aika lailla mahdotonta.
Kaikki oli jännää ja kivaa siihen asti, kun Inga sulki peilikaapin, eli ainoan reittimme ulos heijastuksesta. Seurasi pieni hetki paniikkia. Sitten hän avasi sen, huomasi meidän heijastuksemme, ja siitä vasta melu nousikin. Inga huusi, paikallinen ovimikko Elias kävi suorastaan päälle, ja Minervakin oli synkeänä. Pyrin ilmaisemaan, että juttu oli minun vastuullani - muutkin yrittivät samaa. Pahus, ei siinä ihan näin pitänyt käydä... No, hetken hupaisan räyhäämisen ja puhuttelujen jälkeen hipsimme pois anteeksi pyydellen.
Siinä hötäkässä Sini ja Lila hävisivät. Minä, Ville ja Silvia kulkeuduimme Hemingway'siin ihmettelemään. Myöhrmmin Lila ilmaantui paikalle järkyttyneenä. Ilmeisesti Sini oli yrittänyt tappaa(!) Eliaksen, ja kahden vuoren kansalaisen välillä oli siis pienoinen kriisi. Rauhoittelin parhaani mukaan ja tarjosin teetä. Ehkä tämä tästä.
1.00 Silvialla (Räntämäessä) Istuimme aikamme Hemingwaysissä, siirryimme Kouluun, ja lopuksi minun oli aika suunnata ravintolaan tapaamaan isoja ihmisiä, eli siis Laila, Jan ja Klaus Lyden. Söimme hyvin ja kalliilla, ja joimme muutaman. Samalla sain selville paljon kiinnostavaa.
Ensinnäkin, hallinnollakin on hallussaan profetia, ja sain sen myös nähdä. Sisältö on samantyylinen kuin Villen tarinoissa: on kiire, ja nukkujat pitää herättää. Merkeistä siinä ei ole mitään puhetta, tosin. Kiintoisaa on myös, että nämä nukkujat ovat kuin ovatkin oikeasti olemassaolevia ja hyvin konkreettisesti nukkuvia, tai koomassa makaavia tyyppejä, 12 ihmistä, ja hallinnon hellässä huomassa.
Kyselin heijastuksista - niistä vain todettiin, että aiemmin on ollut joku ongelma jonkun pelihirviön kanssa. Muita satunnaisia tietoja: Silvian unet ovat heijastuksia historian hämäristä, aiemmin Turussa tapahtuneesta. Sinin uni ehkä viittasi naamioon, joka pitäisi koota, siihen samaan, josta oli puhe silloin muinoin, ja jonka palaset ovat nyt hallinnolla, kun ehjä naamari puolestaan on päätynyt Vatikaaniin. Lisäksi, keijut ovat todella häipyneet, ja Turussa on ollut aiemminkin ongelmia rinnakkaismaailmojen kanssa.
Syötyämme lähdimme tapaamaan Fabiolaa, tai siis, me muut saatoimme Hautalan Ida Peitsen luo, ja jätimme sinne. Mahtoi tulla hilpeä keskustelu. Klaus ja Laila lähtivät johonkin baaria kohti, minä palasin Koululle nuorempien luo.
Vaikka kuinka yritin, en saanut Villeä vakuutettua siitä, että hallinto kannattaisi tavata. Kuulemma vasta myöhemmin, jos mitään muuta keinoa ei ole. Sitten lähinnä istuimme ja arvoimme, keitä voisimme vielä tavata, jotta saisimme verkostoiduttua ja mahdollisesti vahingossa törmättyä niihin puuttuviin merkkeihin. Paikalla oli myös Outi-Maria, neljäs merkki, ja omien sanojensa mukaan tuiki tavallinen kaupan kassa.
Täysin sattumalta Klaus ja Lailakin ilmaantuivat Kouluun, ja ravasin hetken pöytäkuntien väliä, mutta mitään uutta ja suurta ei selvinnyt, eikä neuvotteluyhteyttä syntynyt. No, ainakin edes on jotain toivoa, että jossain vaiheessa Ville ja Klaus ehkä vielä puhuvat. Klausia lähinnä tuntui huvittavan teinien puuhastelu.
Kyselin nuorilta yösijaa, ja Silvia lupasi sellaisen. Myöhästyttyämme yöbussista päädyimme kävelemään halki mystisen ja kauniin lumisen kaupungin kolme varttia hänen kämpälleen. Se oli tunnelmallista, ei yhtään harmittanut - ja tämä siis ei ole sarkasmia.
Sunnuntai, 29.3.
14, Arnolds, Hansa
Heräilimme kohtalaisen aikaisin, ja lähdimme kaupungille etsimään
aamupalaa. Tosin markkinoilla lettu edessäni totesin krapulan tason
sellaiseksi, etten tullut syöneeksi kuin puolet.
Valuimme Taikametsälle hengaamaan. Siellä oli rauhallista, kissa oli söpö. Ninakin vaikutti paljon paremmalta. Rauhaisan oleilun keskeytti puhelu Lailalta: tarvitaan druidi, ja mahdollisimman pian. Pyysi kyselemään Silvian ex-kämppiksen seurassa liikkuvilta briteiltä. Silvia soitti Elisalle ja tiedusteli asiaa, mutta britit kertoivat tietävänsä vain vähän ja tuntevansa ihmisiä, joita ei kuitenkaan saisi äkkiseltään paikalle.
Kyselin täysin sattumanvaraisesti, tuntisiko kukaan yhtään druidia, ja Inga vastasi, että kuinka niin, hän on itse sellainen. Hah, aika hyvä sattuma. Siispä minä, Inga ja tämän tiimi eli Minerva ja Elias singahdimme Forumin Coffee Houseen tapaamaan Lailan ja Klausin.
Tilanne oli lyhykäisyydessään sellainen, että kiitos maailman yleisen ison ongelman, yhteydet niin ylä- kuin alakertaankin ovat poikki, ja sattumoisin Turussa ollut enkeli on tästä innostuneena päättänyt olevansa kaikkivoipa kaikkivaltias. Sen voimat vain kasvavat tilanteen jatkuessa, joten se olisi syytä vangita tai karkoittaa mahdollisimman nopeasti. Vääristymän voimassaollessa mikään helvetin tai taivaan voimiin perustuva magia ei toimi, ja Lailan selvitysten perusteella voimakkainta jäljelläolevaa taikuutta edustavat druidit. Inga lupautui auttamaan parhaansa mukaan. Lupasin itse avustaa, jos on tarvis.
Asiat hieman mutkistuivat, kun päädyttiin taas puimaan yleistä isoa kriisiä. Tuli puhetta niistä nukkujista, ja kävi ilmi, että yksi heistä on Ingan kovasti etsimä sisko! Kahdestatoista nukkujasta kuusi on unessa vasten tahtoaan, kidutettuina. Minervan ja Elisan näkemät ahdistavat unet ovat ilmeisesti heijastuksia tästä. Kuusi muuta ovat unessa - unidemonin vallassa - vapaasta tahdostaan. Selvästi siis vaikuttaa siltä, että meidän "merkkien" tehtävä olisi nimenomaan näiden kuuden kärsivän tyypin vapauttaminen.
Klaus tuntui ottavan tämän jutun jotenkin aika henkilökohtaisesti, ja keskustelu päättyi varsin töksähtäen. Minä ja Ingan poppoo palailimme Taikametsälle. Silvia oli yhä siellä, ja melkein saman tien lähdin hänen kanssaan takaisin keskustaan. Tapasimme siellä Villen, ja kertoilin tietojani eteenpäin. Myöhemmin Lilakin liittyi seuraamme. Emme kuitenkaan edelleenkään saaneet aikaan mitään sen suurempia suunnitelmia.
Seuraavaksi iltapäivän ohjelmassa olisi Ingan ja tämän groven druidirituaalissa avustaminen.
Perjantai
Jälleen uusi outo viesti, jonka Leena oli kuivannut kahden paperin välissä. Aivot meinasivat nyrjähtää oudoista vihjeistä, joten Leena kutsui luotetun kanssapähkäilijänsä Outimarian teelle nyt kun siskotkin olivat poissa jaloista ja kämppä vaihteeksi yksin omassa käytössä. Keräsimme sitten kaikki viestit ja otimme ylös kaikki paikka- nimi- ja muut oudot viittaukset niistä. Sommittelimme huuhaafoorumille epätoivoisen kyselyn ja kirjoitimme puhtaaksi viimeisen viestin. Vihjeistä ei saatu edelleenkään oikeastaan mitään selvää, mutta ainakin hahmot tunsivat edes yrittäneensä.
Leena oli sopinut tapaavansa Lilan ja Sinin Koulussa. Puolimatkassa sinne Outimaria soitti. Joku mystinen Ville niminen tyyppi halusi tavata ja mehän muistimme mitä oli viimeksi käynyt kun joku tuntematon halusi tapaamista... Leena nakittautui henkivartijaksi saman tien. Pippurisumute oli laukussa ja tällä kertaa löisi ensin ja kysyisi sitten. Outimaria siirsi tapaamisen Kouluun, jossa Leena voisi pitää tilannetta silmällä.
Sini ja Lila eivät olleet päässeet puusta pitkään ennustuksensa kanssa. Maailma piti pelastaa, mutta miten? Neuvoivat kysymään mystisiin vihjeisiin apua Inga nimiseltä tyypiltä, joka piti jotain turvataloa. Ja turvatalon portsaria Eliasta oli kuulemma aurajoki kutsunut, ihan konkreettisesti siis. Leena otti tarjotun kännynumeron ylös ja päätti soittaa siihen huomenna. Näiden tietojen hautominen saa nyt loppua, parasta vaan kysyä rehellisesti apua kun oma pää ei enää riitä tämän sotkun selvittämiseen. Leenahan vähäsen toivoi, että saisi keijuasiaan selvyyttä viikonlopun aikana, koska kun olan yli kurkkii kaksi suurta muinaista on vähäsen vaikea keskittyä muuhun. Siskoista ei ollutkaan kuulunut mitään...onkohan se hyvä vai huono asia?
Siinä jutellessa kurkittiin myös miten Outimarialla meni. Se tapasi jonkun huppariin pukeutuneen nuoren miehen, ei mitenkään vaarallisen näköisen, mutta mistä noista tiesi... Outimaria lähetti tekstaria vessasta. Tyyppi halusi näyttää jotain peiliheijastusjuttuja. Lila ja Sini tiesivät varoittaa heijastuksiin jumahtaneista ihmisistä, joten Leena säntäsi vessaan neuvottelemaan. Kätevä tuo Koulun naistenhuone, siellä sai rauhassa punoa juonia, kunhan vähän varoi muita asiakkaita. Anna sen näyttää se temppunsa, mutta et mene minnekään heijastukseen sen kanssa. Taikka sitten mä tulen mukaan valvomaan tilannetta. Lilalle kerrottiin, että jos meistä ei kuulu etsi peileistä ja sitten esittäytymään tälle Villelle "Outimarian ystävänä, joka on täällä varmistamassa ettei sille käy mitään onnettomuuksia." Leena iski ynseä vartija imagonsa päälle ja kyttäsi tyyppiä vainoharhaisesti ja pippurisumutetta naamalle lupaillen jos tämä yrittäisi jotain hämärää. Eerikinkadun isoihin näyteikkunoihin ilmestyi tyypin heijastus eikä sitä näkynyt missään...ja sitten se palasi peilistä ihan ehjänä. Outimariaa se ei onneksi ollut kiskomassa minnekään, juttelivat hetken ja sitten suunnattiin kotia kohti pää hieman pyörällä. Outimaria oli peiliesityksestä ymmärrettävästi varsin tohkeissaan ja hyvä että jossain on nyt henkilö, joka pääsee peileihin ja takaisin hakemaan niitä sinne heijastuksiin eksyneitä.
Leena meni yhden aikaan nukkumaan. Yöllä tapahtuikin sitten pieni transformaatio, joka teki aamusta hankalan.
Lauantai
Leena heräsi ja vaelsi vessaan aamupesulle, kurotti hammasharjan käteensä ja vilkaisi peiliin. Kirkaisu varmaan herätti muutaman naapurin. Kulmahampaat olivat yön aikana venyneet vampyyrin/jonkun muun pedon tai käärmeen myrkkyhampaiden aluiksi. Okei, ei paniikkia nyt, ota ihan rauhassa vaan. Nykäise. Ei auta, ei lähde nykimällä. No koeta jos saisit ne kiskottua takaisin ikeniin. Muikistelua peilin edessä. Ei auta. Terävät...hitto, tuleekohan näistä myrkkyhampaat? Onko iskällä myrkkyhampaat? Apuaaaaaa! Piti soittaa sille Ingalle, mutta millä hitolla mä nykyään voin avata suuni julkisella paikalla? Huonosti okkulttisesti suuntautuneethan iskee mua vaarnalla lainkaan huomioimatta useita paljastavia merkkejä siitä, että EN ole vampyyri. Soitettiin Lilalle ja kerrottiin tilanne. Inga olisi silti tavattava nyt kun oli vielä vapaa siskoista. Leikin saaneeni nielutulehduksen, jotta ääntä ei ole. Kirjoitan vaan kaiken sanottavani ja pidän suun kiinni. Joo. Leena sopi tapaamisesta Ingan kanssa ja lättäsi laastarin kaulaansa ilmestyneen suomun päälle. Laastari kaulassa...pitkät kulmahampaat...har har, tilanteen huumori ei juuri lämmittänyt.
Lila ja joku Mimsku niminen tyttö johdattivat paperin ja kynän kanssa kommunikoivan Leenan turvatalolle, jossa keittiössä istui joku teini, sängyllä makasi kalpea ja äänetön nainen ja sohvalla kuorsasi tämä Aurajoen kutsuma ex-pappi Elias. Muutakin porukkaa ravasi, mutta Leena koetti pysyä poissa kaikkien tieltä. Hyvä instituutio tämä turvatalo, mutta minä en taida avautua omista ongelmistani missään, missä vaeltaa ynseän näköinen pappi ase housunkauluksessa...sehän ampuu ensin ja kysyy sitten...
Ingalta kysyttiin Peilijärvestä, Ikimetsästä ja keijuista ja kerrottiin tästä Keijujen Lähettiläs nakista. Leenalta oli leuka loksahtaa kun Inga totesi, että aha, sä tunnet Lilan, oot sitten ilmeisesti veden väkeä vai? No...tavallaan...hiukkasen. Onko täällä kaikilla joku elementtitutka vai ovatko ne vaan hyviä arvaamaan? Inga lupasi selvitellä juttuja tahollaan, kysyä irlantilaisilta sidhe-keijuilta jne . Myös rastapäisestä hujopista kyseltiin ja saatiin kuulla, että kuvausta vastaava henkilö kävi joskus turvatalolla ja omasi magiaa imevän tatuoinnin ja kannoillaan vaanivia salaseuralaisia. Tatuointi aiheutti myös tuhoa ja kuolemaa kun se magiaa viedessään sai olentoja raivohulluiksi. Seeeeeelvä, pidä siskot KAUKANA tästä Erikistä, ihan vaan koska raivohullu lohikäärme ja lonkerohirviö tekee selvää jälkeä aika ikävällä tavalla. Hieman Leena harkitsi, josko saisi tämän tatuoinnin putsaamaan itsensä vesimagiasta, niin että voisi elää normaalina ihmisenä, mutta kun sen kantaja taisi olla aina vaan pahemmassa jamassa mitä enemmän magiaa tatuointi sai, niin ehkä ei. Yrmy pappi kertoi nähneensä joella vaeltavia sieluja, jonkun mustiin pukeutuneen naisen kirjoittamassa kirjaan ja valohahmon, jolla taisi olla siivet. Okei...Leena lupasi kautta rantain selvittää tilannetta Aurajoen kanssa. Puhelin soi parikin kertaa ja Leena tekstaili ettei voi nyt puhua, soitan takaisin. Kun porukka alkoi selvittelemään jonkun ei-sittenkään-kuolleen Kainin tai Kaidin tai jonkun tapausta päätti Leena lähteä jatkamaan hommiaan muualle.
Shina otti telepaattisesti yhteyttä ja käski ottamaan selvää Turussa kuolleesta seireenistä, joka oli tapettu tai jotain. Leena koetti kommunikoida takaisin, että mites nämä iskän myrkkyhampaat...onko niitä ja onko myrkky tappavaakin, mutta sai vain käskyn keskittyä seireenijuttuun. Varovasti urkin myös lohikäärmeiden tilannetta, ettei viimeisimmässä keijuviestissä mainittuja lohikäärmeitä vaan ole tulossa Turkuun? Shinaa ajatus huvitti, ilmeisesti lohikäärmeet eivät sitten olleet joukolla tunkemassa apajille. Vielä.
Jenna oli jossain Turun ulkopuolella, mutta oli antanut pomonsa Klaus Lydenin numeron. Siihen sitten soiteltiin ja ilmoitettiin etten "voi puhua julkisella paikalla" ja sovittiin tapaaminen omaan kämppään. Lyden suhtautui aivan rauhallisesti Leenan nykyiseen ulkomuotoon ja vakuutti, että kaupunki kyllä tarjoaa uima-altaan ja mahdollisesti muutakin apua jos olomuoto päätyy liian hankalaksi tavallisessa asunnossa oleskeluun ja muistattehan ilmoittaa meille jos alatte janota ihmisverta. Leena iski kaikki korttinsa keijuasiassa pöytään (vesikansan jutuissa näin ei voitu tehdä, koska siskot vetävät turpaan jos asioista lavertelee, keijut eivät ole toistaiseksi niin tehneet). Tässä viimeisin mystisin viesti, lisää vihjeitä saattaa löytyä Lila ja Sini nimisiltä henkilöiltä, tässä puhelinnumerot, Nuppu-nimisen henkilön taiteessa on ehkä myös vihjeitä, tavoittaa turvatalon kautta, Arcadia valuu tähän ulottuvuuteen Ruissalossa ja Aurajoki alkaa herätä. Lydenkin osoittautui varsin avomieliseksi ja valisti kaupungin nykytilanteesta, vakuutti hallinnon alkavan napsia ongelmien aiheuttajia pois kadulta ja varoitti hänkin tästä Erik Hees nimisestä tyypistä, joka siis ei halua keskustella hallinnon kanssa ja jonka kiinniottamisessa on ongelmia. Viimeisestä keijuviestistä Lyden poimi muutaman vihjeen. Tunsi kuulemma nukkuvat, jotka on herätettävä, jonkun unidemonin uhreja viime vuodelta. Ja palaton, joka on koottava saattaa olla eräs naamio. Hienoa, eikun sitten vaan tekemään asioille jotain, ilmoittakaa toki jos voin auttaa. Leena tajusi Lydenin kanssa puhuessaan konkreettisesti kellon alkaneen tikittää itselleenkin. Tässä on nyt pahimmassa tapauksessa täydellinen transformaatio edessä ja osittainenkin muutos saattaa vaikeuttaa tehtävien hoitamista niin paljon, että lähettilään, tulkin ja ritarin tehtävät on pakko jättää.
Lydenin lähdettyä Leena kurkkasi vielä Aurajoen tilannetta (tämä vanha sukulainen alkaa olla jo niin eläväinen, että Leenakin saa melkein sen puheesta selvää...eeeei hyvä, joen paikalta nouseva iso käärmeolento kun herättänee hieman hämmennystä. Nuku nyt vaan jooko, nukkuisit? Ja näköjään valut unimaailmaan...maailman rajat ovat tosiaan Turussa hajoamassa. Iskääkin koetettiin tavoittaa kristallipallon kautta, mutta turhaan. Siskoja ei uskallettu vaivata.
Illemmalla Outimaria soitti ja kyseli tilannetta. Leena mietti hetken...aika uskoutua muutamasta asiasta. Ei ole oikein valehdella kaverille kun tämä hetkenä minä hyvänsä saattaa joutua todistamaan aikamoista sotkua jos Leena tosiaan päätyy asumaan kylpyammeessa ja sihisemään. Pyydettiin Outimaria kylään ja varoitettiin "vähäsen oudosta näystä".
"Ihan normaaliltahan sä näytät." Outimaria kommentoi ovesta astuessaan. Leena huokasi syvään, avasi suunsa ja rukoili, että kaveri ei ryntäisi paniikissa ovesta. "Nämä oli mun ikenissä aamulla ja ei, en ole muuttunut vampyyriksi enkä ole syömässä ketään." Outimaria onneksi jähmettyi paikalleen tuijottamaan suu auki. Tarjottiin teetä ja keksejä ja varmistettiin, että vieras istui tukevasti ennen kuin näytettiin käsivarsissa komeilevat suomut ja kerrottiin perhehistoriaa sen verran, että selvisi iskän rotu, vieraiden sukulaisuussuhteet ja muutama muukin juttu. Leena tunsi syyllisyyttä avautumisestaan, mutta oli vaan niin kovin helpottavaa puhua jollekulle normaalille ihmiselle. Outimarian maailmankuva sai aika tavalla osumaa tuon juttutuokion aikana, mutta nainen kesti sen rupeamatta hysteeriseksi. Lopulta saimme kaivettua mustan huumorinkin esiin ja pohdittua vampyyrinhampaiden monia käytännön ongelmia ja hyötyjä. Hyötyinä oli ainakin se, että öisin Leena oli mitä vakuuttavin henkivartija, ei varmasti tarvinnut kuin hymyillä niin jokainen okkulttitietoinen juoksisi ja kauas.
Earth hour lähestyi ja Leena päätti saattaa Outimarian keskustaan. Kävelylenkki teki hyvää, tuulettaisi päätä. Ei kaupungilla paljon sammuneita valoja näkynyt ja takaisin päin kävellessään Leena tunsi taas angstin valtaavan päänsä. Outimarian kanssa puhuminen oli hetkeksi auttanut synkkyyteen, mutta nyt oli olo taas kuin syöpäpotilaalla. Muutaman kuukauden kuluessa saatat olla tilassa, jossa luikerrat joen pohjassa, pimeässä ja kylmässä, ilman ystäviä ja perheesi armoilla...synkkyys, angsti, kaameus! Aurajoelle valitettiin tilannetta hiukka, sitten saatiin itsestä ote ja päätettiin kestää kaikki kuten ritarin kuuluu. Käveltiin kotiin ja istuttiin kynttilänvalossa angstaamassa. Unikaan ei meinannut tulla ja juuri kun Leena oli vaipumassa uneen otti Shina taas yhteyttä. Cthoan oli vieraillut mielessä illalla ja varoittanut liikkeellä olevista voimista. Shina totesi varoituksen Erikistä kuullessaan, että kyllähän siskot sen tyypin tuntevat. Autettiin se Paimioon turvaan, mutta taisi karata. No ei ihme, että on säikky jos on niihin kahteen törmännyt...tästä ei parane mainita kaupungin johdolle. Shina käski ottamaan Erikiin yhteyttä ja houkuttelemaan sen omalle puolelle, koska meissä on jotain samaa. Niin mitä samaa? Leenalle ei taaskaan kerrottu kaikkea, sanottiin vaan, että hoidapa homma. Shinan kaikottua päästä Leena istui vielä pitkään hereillä peloissaan, itsensä ja Turun puolesta. Kaupungin hallinnolle ei saa kertoa, että siskot koettavat nyt vetää välistä...kaupungin hallinto varmaan suuttuu...vaan jos niille kertoo ja siskot saavat tietää käy vielä pahemmin...mut syödään tai jotain. Jonkun kengille oli siis kustava ja koska veri on vettä sakeampaa valittiin kaupungin huijaaminen. Saavat ne tästä tietää, mutta ei voi mitään, käteni on niin sanotusti sidottu. Lonkeroilla.
Sunnuntai
Aamu koitti ja suomuisuus ja hampaisuus olivat yhä ongelma, ei ihmekään sen telepaattisen säikyttelyn jäljiltä. Leena päätti epätoivoissaan ampua itseään jalkaan eli käyttää lohikäärmeamulettia, joka imi tehokkaasti vesienergiaa. Käsineet kädessä ronkittiin kirottu koru rasiasta ja painettiin iholle. Saatiin aikaan vertavuotava palovamma ja suomut ja kynnet vetäytyivät siististi piiloon. Ei hampaat vaan. Voi hemmetti, juuri ne minä halusin häivyttää enkä noita muita! Ei ole reilua! Vesimagia oli Turussa jotenkin vahvistunut ja siispä hyökyi täyttämään amuletin luoman tyhjiön melkein saman tien. Angstattiin ja tiedotettiin tilanteesta Outimarialle ja Lilalle, Lydeniltä pyydettiin jonkun maagin apua, koska omat keinot eivät näköjään enää riitä ja tämä lupasi järjestää asian.
Outimarialta pyydettiin Erikin majoittaneen Stefun numeroa ja jätettiin tälle viesti, että Paimiossa tavatut tyypit haluavat auttaa pitämään sen hallinnon näppien ulottumattomissa. Ei lisätty, että painu hyvä ihminen nyt ihmeessä hittoon Turusta äläkä ainakaan ota meihin yhteyttä, vaikka mieli teki. Kaipa se itsekin tajuaisi, tuskin tämä oli ensimmäinen avuntarjous. Jätkähän voisi pakoilla Leenaa mielin määrin ja onnistuisi aivan hyvin, mutta Shinan ja Cthoanin välttely olisi vaikeampaa. Joskus senkin on pakko käydä suihkussa tai vessassa ja silloin...