"Minä en ole synkkämielinen mies
mutta minua pelottaa"
- Miljoonasade
Flunssa poistuu elimistöstä reilussa viikossa, ja yleensä oireet kestävät kolmisen päivää. Tämä on ollut raju flunssa ja meno sen mukaista. Makaan sohvalla Stefun kämpällä ja palaan verkalleen elävien kirjoihin.
Turussa elämä on mennyt tavallaan tutuille raiteille. Rahantarpeen tyydyttää tällä hetkellä vanha kunnon rikollisuus. Viedään juttuja rikkailta, annetaan itsellemme. Sopii minulle ihan hyvin, oikeaa työtä en saa enkä välttämättä edes osaisi enää tehdä, Scessos ja reissaaminen ovat totuttaneet minut ulkopuoliseen elämiseen. Silti en voi valittaa: on yösija, on vähän rahaa, on kavereita joiden sekaan voi piiloutua kun yön möröt ja pahat muistot kolkuttavat. Mauritsin ja Viktorin kanssa voi puhella omituisista jutuista, rosvojengin kanssa arkisemmista asioista. Santtu, Tumppi, Stefu, Molli ja muut ovat kaveripiiri johon olen omituisesti nivoutunut. Tulen heidän kanssaan hyvin juttuun, mutta kummia asioita en yritä heidän suuntaansa jakaa.
En tosin ole kertonut omituisista jutuistakaan kaikkea ukrainalaisille. En vieläkään tiedä mitä kuukausi sitten tarkalleen tapahtui, miksi varastolla menetin tajuni kun kummallinen nainen tuli huutamaan minulle, tai mitä katkoni aikana tapahtui. En toisaalta edes halua ajatella näitä asioita liian tarkasti. Uteliaisuus on parasta tukahduttaa. (Noora on tulossa kaupunkiin viikonloppuna, tulee mieleeni.)
Pari yötä sitten näin unta Juttesta. Hän tuli huvittuneen ja ylemmyydentuntoisen oloisena luokseni, ei mennyt pois kun väitin hänen olevan kuollut. Kun sanoin etten uskoisi hänen olevan elossa ellei hän todistaisi sitä, hän sanoi että nainen jonka kanssa menen lauantaina treffeille on yksi heistä. Ei kaksinen todiste, mutta riittävästi hyytämään minua. Lauantaille minulla on kuitenkin treffit.
Syön Stefun kanssa tonnikalasalaattia, maistan ruokaa ekaa kertaa viikkoon. Olo on pöhnäisen krapulainen ja puhelemme filosofisia. Ilta on koittamassa, minä vasta heräilen. Ulkona katselemme Viking Linen matkustajien parveilua. Taitava taskuvaras voisi helposti verottaa heiltä sievästi rahaa. Joitain vuosia sitten en olisi ajatellut näin.
Stefu tietää etten ole taustaltani aivan kuin muut porukassa pörräävät. Entisiä huostaanotettuja, häiriköitä, koulunsa keskeyttäneitä, vankilan kokeneita, heidän elämänsä on aina ollut tällaista. Minulla on ammattitutkinto ja olin joskus oikeassa työssä. Olen täällä untuvikko. Toisaalta, Stefu sanoo ettei ole koskaan tappanut ketään. Minä olen hiljaa. Ei ole tarvetta koettaa päteä. Sen vuoksi viihdyn.
Puin Stefun kanssa ihmissuhdetilanteitakin. Minulla on lauantaina kahdet treffit - tai kaksi sovittua tapaamista. Noora pitäisi nähdä, ja samaten verkosta löytynyt Laila. Urasuuntautunut yksinhuoltajaäiti. Kuvassa näytti sievältä, jos hän olisi vielä varakaskin olisi eksoottisen hollantilaispojan tulevaisuus kylmässä Turussa turvatumpi. Jos hän olisi varakas mutta sietämätön, voisin aina näpistää hänen käsilaukkunsa ja häipyä. Stefu sanoo ettei ole hyvä idea pitää kahta rautaa tulessa yhtäaikaa. Uni Jutesta hermostuttaa minua vaikka yritän painaa sen taka-alalle. En minä näe enneunia, minä näen ainoastaan painajaisia.
Lähdemme liikkeelle. Hajoamisen kynnyksellä oleva Timon vanha auto kantaa meidät keskustaan. Stefu tapaa John-nimistä englantilaista Cosmic Comic Caféssa, ja myös Joel ja Iri viettävät aikaa siellä. Molli soittaa, käyn poimimassa hänet Halistenkoskelta. Istumme kahvilassa puhumassa niitänäitä. Vessassa on seinäkirjoitus "Mikä on seksikkäin eläin?". Villihevonen, kissa, ilves... vyötiäinen? Minä sanon: tarantula. En odota että minua ymmärretään. Olen oppinut yhdistämään epäinhimillisyyden ja vaarallisuuden eroottisuuteen. Jutte, mitä kaikkea oletkaan minulle tehnyt. Ei varmasti helpota yhteiskuntasopeutumistani. Naureskelemme toistemme hassuille oikeille nimille. Ei ihme että melkein kaikki käyttävät lempinimiä.
John näyttää vaarallisen karismaattiselta ja Iri pelaa hänen kanssaan silmäpeliä. Iri myös valittaa minulle aina kun niistän. Koetamme tavoittaa Gyroa, mutta hän on tavoilleen uskollisesti vaikea. Sekä Stefun että minun pitäisi saada häneltä vääriä papereita. Olisi mukavaa olla vaihteeksi jotain jota voi oikeasti vilauttaa jos joku kysyy henkkaria. Nälkä on muillakin eikä baarissa istuskeluun oikein ole varaa. Käymme poimimassa grilliltä roskaruokaa ja menemme kämpälle. Seuraan liittyy Eva-niminen nainen, niinikään Englannista mutta suomea puhuva. Stefun vanha tuttava, Turussa joillakin liikeasioilla.
Grilliruokaa. Puimme viikonlopun suunnitelmia. Stefu kertoo tarinoita omituisen nimisestä tytöstä nimeltä Viisikanta. Asuntoryöstönkin saalis pitäisi toimittaa tilaajalle - nyt se on Timon kämpän kellarissa. John on tilannut jotain rautaa. Irin mielestä John on söpö. Stefu taas veikkaa häntä vaaralliseksi. Minäkin. John tahtoi aseen, aikookohan hän myös käyttää sitä Turussa? Eva ei puhu, tarkkailee vaan.
Stefu ja Molli kertovat että Aurajoessa on jotain vikaa. Värejä nähty, kemikaaleja kenties vaiko jotain luonnotonta? Suljen tämän mielestäni. En ajattele tällaisia.
Stefu kertoo että John oli kysynyt minusta. Nimeltä, Erik Heesiä. Miksi ihmeessä? Vainoharhani herää ja alkaa mekkaloida. John ei näytä Scessosin edustajalta - mutta on toinenkin porukka jonka kanssa minulla jäi asioita kesken ja joka tuntisi minut nimeltä. Wienin vampyyrien yksi puolikas käytti minua toista puolta vastaan, uhripuolelle saattoi jäädä jotain hampaankoloon.
Vähitellen ihmiset käyvät nukkumaan. Evakin jää tänne yöksi. Finrexin pitää minut vielä hereillä mutta sairaus on vienyt voimat. Lopulta nukahdan.
Painajaiset ahdistelevat minua koko yön. Herään monta kertaa. Näen unta jossa Stefun kodin seinät ovat hirveiden veriroiskeiden peittämät, unta jossa olen kuristumassa samalla kun minua kiskotaan syvemmälle jonnekin, lopulta unta enkelistä joka pysäyttää tavalliset painajaiset vain aloittaakseen uudet. Poikkeuksellisen paha yö ei anna minulle tilaisuutta paeta ajatuksiani, mietin asioita joita ei pitäisi.
Wienin vampyyrit. Scessos ja lauantain treffit. Muistelen krakovalaisia gangstereita, he olivat kuin rikoselokuvasta, väkivaltaisia ja vikapäisiä. Vladekin porukka surmasi toisensa koska minä halusin heidän tekevän niin. Oliko Haczekin porukka samalla tavoin vaikutuspiirissäni? Oliko heidän väkivaltainen psykoilunsa oikeasti heidän luonnollinen olotilansa vai johtuiko se minusta?
Uni verisestä asunnosta kylmää minua. Entä jos samanlainen kohtalo vaanii kavereitani täällä? Olisi parempi juosta ennenkuin se tapahtuu.
Lauantai 14.2. 2009
Päivä ryömii satamamurjuun hitaasti. Enkelin näkemisen jälkeen en halua enää nukkua. Pää on vieläkin vähän jälkiflunssainen. Luen kirjaa, koetan haihduttaa yön pelot. Asunnossa on muitakin. On hyvä asua muiden kanssa. Voisin tietysti majailla myös Timon kämpässä yksin, mutta paikka on paitsi pieni ja surkeassa kunnossa, myös vailla inhimillistä seuraa.
Nälkä korvaa painajaismuistot vähitellen. Olen taas tottunut liian hyvään, en paastoa ja vatsalaukkuni odottaaa puolisäännöllisesti aterioita. Muutkin alkavat nousta. Keräämme vuoren tyhjiä pulloja, viemme ne kauppaan ja ostamme ruokaa.
Kaupungilla tulee myös tilaisuus tavata Gyro. Odotamme häntä yökerhon edessä. Ohi kävelee ihmisiä - yksi tutun näköinen nainen, vartija satamakeikalta viime kuusta! Sydämeni päällä oleva tatuointi kiemurtelee. Käännän oitis kasvoni poispäin, olen kuin en olisikaan, katson hänen heijastustaan ikkunasta. Hän tuijottaa minua epäluuloisesti kävellessään. En jää odottamaan että hän tekee päätöksen vaan lähden liikkeelle, vien muut mukanani, kävelemme vauhdilla pois. Vilkuilen olkani yli, pelko nakuttaa. Ei naisen asema vartijana vielä mitään (ja onko hän edes oikeasti vartija?), mutta hänessä on jotain yliluonnollista. En tahdo tietää mitä. En halua kohdata häntä millään tavalla. Hänen mukanaan oli kaksi muuta naista, molemmat hunnutettuja ja oudon näköisiä.
Kaupunki on muuttunut kummallisemmaksi. Muuttuu kummallisemmaksi jatkuvasti, on tehnyt sitä siitä alkaen kun saavuin tänne. Gyro jättää meille pussillisen tavaraa, jään hänelle velkaa valtavan kasan rahaa. Hän puhuu jotain luodeista jotka ovat tainnuttavia vaan eivät tappavia. Aseista en mitään tiedä mutta kuulostaa luonnottomalta.
(Noora soittaa, sovimme tapaavamme Koulussa neljän aikoihin.)
Kaupunkireissu on potkinut adrenaliinia minuun, jälkeen jää väsymys. Aamiainen auttaa. Molli katsoo säälittävää yritystäni paistaa kananmunia, tuuppaa minut syrjään ja tekee kaikille kananmunasotkua. Syön ahnaasti. Gyron pussista löytyy ase ja uusia papereita minulle ja Stefulle. Nyt minulla on passikin, ei enää hiiviskelyä rajoilla.
Illan ohjelmaa pohditaan. John tulee taas puheeksi ja minä sanon että hän saattaa olla vaarallinen. En kerro tarkalleen syitä - muistan miten Maria sanoi minulle "oman turvallisuutesi vuoksi älä puhu meistä kenellekään" (ystävällinen ääni, kylmä uhkaus) ajaessaan minua Tsekin rajaa kohti. Wienin väki oli vampyyreja, enempää en heistä juurikaan tiedä. Maria oli ghouli, heidän palvelijansa. Hän pystyi liikkumaan päivänvalossa. John pystyi myös liikkumaan päivänvalossa, joten hän ei voisi olla vampyyri. Ei tarkoita etteikö hän voisi tehdä töitä sellaisille.
En sano muille sanaa vampyyri. Hämärät vihjailuni harmittavat heitä, mutta intän että minulla on vähän kokemusta tällaisista, samoilta ajoilta kuin sain tatuointini. On virhe mainita se. Yhtäkkiä kaikki kysyvät: mikä se on ja miksi minulle se on? En ole puhunut kuin Stefun kanssa ja hän ymmärtää etten tahdo asiaa puida. Sanon: kaiken takana oli tyttö joka oli hullu, oli kultti joka asui lahossa talossa Slovakiassa. Kuten me nyt, kuvailen, paitsi että korkeintaan neljännes meidän rikkauksista ja mukavuuksista, ja kymmenen kertaa enemmän mielenvikaisuutta ja ilkeyttä. Tämä kultti merkitsi minut omakseen. Totta ja valhetta sekaisin.
Onnistun vaihtamaan puheenaihetta. Kyselen suomalaisesta musiikista ja elokuvista. Stefulla on rikossarja Raid josta jäämme katsomaan alkua. Sarja olisi voitu kuvata suoraan satamamurjumme pihalla: ikkunasta näkyy täysin samanlainen maisema säätä myöten ja yksi päähenkilöistä tuo tyyliltään huvittavan paljon mieleen Stefun. "Juosten tuohon suuntaan" tosiaan. Raid muistuttaa Kaurismäkeä mutta on juonellisempi ja nopealiikkeisempi.
Ajelemme kaupungille. Illalla on luovutettava Timon kellarissa olevat romut, sitä ennen tuttuja. Ensin Noora, jonka tapaan Koulussa.
Aiemmin käyty keskustelu ei lähde mielestäni. Ekalla tapaamisellani Nooran kanssa olin suunnitellut yrittäväni iskeä hänet mutta hänpä jallittikin minut ketterästi puhumaan enemmän edesottamuksistani kuin olisin edes tahtonut. Hän oli paljon minua nokkelampi. Nyt hän saapuu Kouluun, hymyilee, kysyy miten menee - ja saa minut taas puhumaan asioista joita en tahtoisi edes ajatella.
Viime kerralla hän jallitti minua täysin. Vainoharha asettuu vatsaani. Onko hän mitä sanoo olevansa - ja sanooko hän edes olevansa mitään? Sanoo - utelias harrastelija. Hänelle puhuminen on yhtä aikaa vapauttavaa, turhauttavaa ja pelottavaa. Vapauttavaa: minulla on vain vähän kritiikkiä asioihin mitä sanon. Turhauttavaa: haluaisin että hän ymmärtää minua, mutta en koe että hän ymmärtää. Pelottavaa: en tiedä miksi puhun hänelle, en ymmärrä häntä.
(Stefulta tulee viesti: "se akka on cosmicissa, älä tule." Vasta myöhemmin ymmärrän, että hän tarkoittaa vartijanaista jota pelästyin kaupungilla aiemmin.)
Kerron pahoista unistani. Kerron Wienistä. Kysyn kenelle hän tekee töitä. Hän ei myönnä tekevänsä töitä kenellekään. Hän sanoo olevansa vain utelias, tahtovansa tietää mitä hänen ystävälleen Hannoverissa tapahtui.
Mitä tapahtui - hän kuoli. Noora tahtoo löytää syyn, motiivin, tekijän, syyllisen. Minä tiedän ettei näitä ole. Hän kuoli koska hän osui pyörremyrskyyn. Hän kuoli koska hän oli samassa kaupungissa kanssani. Jos syyllinen olisi, se olisen minä, paitsi että minäkään en ole syyllinen koska en mitään tietoisesti tehnyt. Ongelmat seuraavat minua, mutta takana ei ole erillistä älykkyyttä.
Joskus kuvittelin itsekin että Scessosin takana oli joku. En enää puoleentoista vuoteen. Sen takana oli jotakin - tai paremminkin, me olimme osa jotakin. Olemme osa jotakin. Se jokin on suurempi kuin me, suurempi kuin koko ihmiskunta, ja tuntuu että pelkästään sen kosketus hajottaa asioita.
Joskus ajattelin että Scessosin takana oleva voima on jonkinlainen virhe todellisuudessa. Vähitellen tulin siihen tulokseen että asiat ovat luultavasti toisin päin, ja että se mitä me kutsumme todellisuudeksi on vain virhe suuremmassa voimassa, ja Scessos on yksi muoto jonka tämä voima on ottanut.
Tämän pukeminen sanoiksi on vaikeaa, enkä usko että Noora uskoo minua. Hän tahtoo vain tietää. Minä sanon, että jos hän ei tee jotain tiedonjanolleen, hän löytää itsensä vielä samasta tilanteesta jossa minä olen. Hän ei usko minkään olevan vaarallista, hän ei usko minun olevan vaarallinen.
Enkä olekaan. Mutta silti.
Kerron Wienistä. En mainitse vampyyreja mutta kerron miten joku yritti kurkistaa mieleeni tai hypnotisoida minua ja menetti järkensä sen tuloksena. Se ei vielä riitä. Minun on kerrottava hänelle Krakovasta. En ole kertonut siitä kenellekään, koskaan.
En tahdo kertoa. Koetan aloittaa. Nooran puhelin soi ja se tuntuu kuin fyysinen lyönti. Vainoharhani on sitä mieltä että minua halutaan estää kertomasta, mutta kerrankin painin sen nurin, parahdan Nooralle että sulkee puhelimen.
Siis: puolalainen poliisi löysi taskustani aseen jolla oli murhattu gangsteri. Mutkattomasti he antoivat minut tämän kavereille, jotka hakkasivat minut. He olisivat tappaneet, mutta Tein Jotain (en kerro mitä) ja joukko intoutuikin tappamaan toisensa. Sitten kilpaileva gangsteriporukka adoptoi minut varsinaisena sankarina.
Sanon että tällaisia asioita vain tapahtuu. Sitten Mauritz ja Viktor ilmaantuvat. Onneksi oikeastaan, koska alan jo ahdistua aivan liian pahasti keskustelustamme.
Olen poissaoleva. Olen sosiaalisesti autopilotilla. Oikea Erik on ryöminyt hetkeksi esiin hyväntuulisen naamion takaa, ja nyt kun puen naamion takaisin ylleni sen teennäisyys on ilmeistä. Oikeasti ajattelen vain tyhjyyttä, tuhoa ja lohduttomuutta. Ajatuksissani on musta syöveri jota koetan olla huomioimatta, koska aina kun katson Nietzscheen Nietzsche katsoo tyhjillä silmillä takaisin.
Eilisen hyvä fiilis on tuhkaa. Käymme syömässä halpaa roskaruokaa, juttelemme niitänäitä, erkanemme tahoillemme. Pakenen ajatuksiani tekemiseen. On ilta, on aika käydä heittämässä talokeikalta saadut kamat eteenpäin. Jotenkin simppeli keikka on paisunut suureksi ja pelottavaksi, en tiedä kuka meidän toimeksiantajamme on, Stefu tuntuu olettavan että tulossa on jotain suurta ja vaarallista. Vahvistuksina mukana ovat Gyro ja John.
Varaudutaan väkivaltaan, aseisiin, hirviöihin. Odotan että Timon kämpän kellarille ilmestyy mustapukuisia miehiä aurinkolaseissa. Sitä suurempi on ällistys kun paikalle lampsivatkin kaikessa vaatimattomuudessaan Mauritz ja Viktor. Hekö meidät olivat palkanneet? Emme puhu toisillemme, he käyvät kellarissa, vievät kaksi laatikkoa, kumpikin kai täynnä satunnaista turhaa romua. Turhaa romua meille, ties mitä heille.
Antiklimaksi on kuitenkin jonkinlainen helpotus ja jättää minulle vähän inhimillisemmän olon. Muu porukka lähtee kuka minnekin, minäkin kruisaan keskustaan. Tänä iltana olisi vielä treffit Lailan kanssa.
Yksi meistä, on Jutte sanonut. Jutten aave, Jutten unikuva.
Voiko se olla totta?
Scessos: köyhiä, syrjäytyneitä psykopaatteja. Laila: varakas ja työssäkäyvä, mielentilasta ei vielä tietoa.
Toisaalta, kuvani on ollut verkossa. Tyhmä siirto mutta en uskonut Scessosin penkovan verkkoa. (Mutta penkoivatko Wienin vampyyrit? Voisiko Laila olla heidän väkeään? Jos voisi, miksi Jutte olisi väittänyt hänen olevan Scessosista? Koska hän on a) inhottava valehtelija, b) vain minun mielikuvitukseni tuotetta.)
Menenkö? Uskallanko? Vai katoanko vain? Uteliaisuus ja seuran kaipuu voittavat. Hetkeksi aikaa Nooran kanssa juttelemisesta tullut paha olo on poistunut mutta jos olen yksin se jyrää minut täydellä teholla. Enkä halua sitä.
Tapaan siis Lailan. Ei Edisoniin, se on täynnä, vaan Kouluun. Yhytän hänet kadulla, kävelemme kohti baaria. Hän on sievä, nuorekas, mutkattoman oloinen - aivan oivallista seuraa. Suunnilleen ensimmäinen asia jonka hän sanoo on: olen okkulttialalla, sulla on ongelma, sanooko nimi Cagh mitään?
Istun Koulussa hänen kanssaan. On kuin joku olisi lyönyt vatsaan. Hän puhuu minua kohti ja juottaa minulle teetä, ja minä pohdin onko teessä myrkkyä. Hän tietää - hän tietää jotakin. Hän sanoo että ihmiset kaupungissa etsivät minua, hän haluaa auttaa minua. Hän sanoo että kun tapasin Mikaelinkirkolla jonkun ensimmäistä kertaa, kellot pysähtyivät. Hän sanoo että perässäni on hirviö.
Olisikin perässäni hirviö. Ei näin ole. Olen vain piste jonka takana asiat luhistuvat.
Laila puhuu ystävällisesti muttei alentuvasti, hän vaikuttaa kovin rehelliseltä. En luota häneen sekuntiakaan. Jossain tajuntani nurkassa Jutte hymyilee minulle pilkallisen voitonriemuisesti ja minä tunnustan tappioni. Scessos on saanut minut jälleen yhteen mahdottomaan tilanteeseen, osoittanut ylivaltansa minuun. He joko ovat tai eivät ole lähettäneet Lailaa, mutta tavalla tai toisella tämä tekee heidän työtään, osoittaa miten täydellisesti he omistavat minut ja hallitsevat kohtaloani. Mitään en voi tehdä ilman että heidän vaikutuksensa saa minut kiinni. Kaikkialla missä kuljen katastrofi seuraa.
Koetan saada Lailaa ymmärtämään näkökulmaani. Käytän vertauksena Philip K. Dickiä, jota hän on ehkä lukenut. Dick kirjoitti todellisuuksista jotka romahtivat. Minä elän sellaisessa - me kaikki elämme, mutta useimmat eivät sitä tiedä. Romahtavaa todellisuutta ei ole mahdollista korjata, ja sellaisessa elävien suurin armo on, että he eivät ymmärrä tilanteensa lohduttomuutta.
Laila sanoo että hotellilla on kokous jonne minun toivottaisiin saapuvan. Ei missään tapauksessa. En tahdo paikkaan jossa ryhdytään penkomaan syvemmin kuilua minussa. Se ei johda mihinkään hyvään. Jos heillä ei ole aikakonetta, he eivät voi minua auttaa. (Jos minulla on aikakone, sanon, pelastaisin ensin itseni koskaan joutumasta Jutten valtaan, ja sitten matkustaisin maaliskuuhun 1982 ja pelastaisin Philip K. Dickin sydänkohtaukselta, koska koen empatiaa häntä kohtaan.)
Alunperin olin pohtinut Lailan käsilaukun viemistä jos hän osoittautuu ikäväksi ihmiseksi. Nyt en halua häneltä mitään, en tahdo että hänestä jää minuun jälkeäkään. Piinallisen tunnin jälkeen lähden pois. Soitan Stefulle, saan auton avaimet, ajan satamaan.
Turku ympärillä on harmaa ja sumea, ja mielessäni on haava joka ei parane. Olen kuin kuiluun heitetty ihminen joka näkee taas pohjalla odottavat terävät kivet. Mikään kekseliäisyys ei niitä poista, ne voi koettaa hetkeksi unohtaa mutta niiden todellisuutta ei voi kiistää kun ne kerran on nähnyt. Eikä kyse ole pelkästään minusta (tai ehkä on, kenties olen vain järjiltäni, kenties se olisi kaikkein lohdullisin vaihtoehto) vaan koko maailmasta. Harmonia, järjestys - pelkkä ohimenevä sattuma todellisuuden kaoottisessa lumisateessa. Voima joka hajottaa kaiken mihin koskee heittää pienen säikeensä maailmaan, ja säie on Erik Heesin muotoinen.
Stefun kämpällä on Molli. En ole sosiaalikelpoisella tuulella, kerron mitä todella ajattelen. Huolettomuuden naamio on pudonnut, olen pelkkää epätoivoa ja kauhua. Kerron hänelle voimasta joka sekoittaa järjestyksen, muttaa elävän kuolleeksi, pirstoo mielen ja nauraa luonnonlaeille. Mikä sinä olet hän kysyy. Minä olen vain piste jonka takana paperinen todellisuus repeää. Minä ja muut minun kaltaiseni olemme todellisuuden syöpä, luonnollinen hajoaminen.
Molli kammoaa minua. Olisi parempi etten kertoisi hänelle näitä asioita mutten voi enää olla hiljaa. Ja joka tapauksessa Laila tietää, ja Scessos on kaupungissa. Kerron Mollillekin mitä Krakovassa todella tapahtui, kuolleista gangstereista, en tiedä pitääkö hän minua hirviönä sen jälkeen.
Stefulta tulee Mollille viestejä. Hänenkään todellisuudentajunsa ei voi hyvin tänä iltana. Mietin onko kokous hotellilla kutsunut hänet luokseen. Mietin mahtaako hän saapua asuntoon ase kädessä. En saa ajatusta katoamaan.
Ei asetta, ainoastaan Eva mukana, tuhannen mailin katse ja kauhutarinoita kaupungilta. Hän sanoo että monet vaaralliset voimat ovat osoittaneet kiinnostusta minua tai Evaa kohtaan, että yössä hiipii mörköjä, että Turku on nyt vaarallinen paikka. Eva sanoo nyt tietävänsä kenelle John tekee töitä. Kysyn: Wieniläisille vampyyreille? Hän kohottaa kulmakarvaa, sanoo että olen puoliksi oikeassa - englantilaisille. Tunnen kuristavaa epätoivoa. Näin käy kun todellisuus rakoilee.
Meidän perässämme voi olla vampyyri. Sellainen voi tulla tänne. Siitä seuraisi kauheita. Mainitaan Turun vampyyriruhtinas (mikä?) Sitten Stefu, katolinen Stefu, kaivaa esiin suuren ristin ja alkaa piirtää lattiaan jotain. Kysyn: teetkö magiaa. Kyllä, hän tahtoo suojata asunnon. Sanon ettei sitä kannata tehdä jos minä olen paikalla. Kiertelen, kaartelen, lopulta myönnän: tatuointini syö magiaa ja kasvaa siitä.
Stefu-parka. Koen syyllisyyttä siitä että epäilin häntä. Hän näyttää epätoivoiselta, hän haluaa suojella omaa väkeään, hän tahtoo puolustaa meitä. Sanon: tätä et voi pysäyttää nyrkeillä, aseilla ja rohkeudella, et sen enempää kuin voit pysäyttää hyökyaaltoa. En tiedä käsittääkö hän mitä tarkoitan.
Hänellä on suojausrituaali. Hän ei voi käyttää sitä niin kauan kuin olen täällä.
En halua olla yksin. En tahdo pois täältä. Mutta tämä on paikka josta minua tullaan etsimään. Pelkään jäädä tänne. Lisäksi läsnäoloni vaarantaa muut. Olen parhaimmillanikin ruutitynnyri, lähelläni ei ole turvallista riehua.
On ilmeistä mitä pitää tehdä.
Olen varma että kuulen vihellyksen kaukaa juostessani talon ovelta autoon, mutta satama näyttää tyhjältä, auto käynnistyy. Kaahaan pois, toivon ettei kukaan seuraa, mutkittelen, vaihdan reittiä, olen vaikea, pysähdyn Timon vanhan asunnon eteen. Ruma ja tyhjä loukko saa kätkeä minut täksi yöksi. Muut ovat satamassa, he voivat suojata paikan rituaalein. Jos joku minua etsivä tulee heidän luokseen he voivat totuudenmukaisesti sanoa minun paenneen horisonttiin. Lähetän tekstiviestin Stefulle, kuten sovin tekeväni jos pääsen ehjänä perille.
Adrenaliinin haihduttuakaan uni ei tule nopeasti. Kitara asunnon seinällä näyttää hämähäkiltä jolla on Jutten kasvot.
Sunnuntai 15.2. 2009
Näen unia joissa juoksen pakoon talossa jonka jokainen huone on edellistä pienempi ja josta en löydä ulos. Painajaiset ovat niin selkeä vertauskuva elämästäni. Syön säilykehedelmiä aamiaiseksi ja pohdin mitä tehdä.
Ovatko muut satamassa vielä elossa? En uskalla soittaa ja kysyä. Jos saisin heiltä viestin - mutta voisinko luottaa siihen ettei Laila, Turun vampyyriruhtinas tai jokin ole saanut heitä yön aikana?
Millä tavalla minun täälläoloni tekee heidän elämästään mitään muuta kuin pahempaa?
Olen liian turta itkeäkseni. Turun piti olla erilainen. Turun piti olla paikka jossa voisin lopettaa pakenemisen.
Noora lähettää minulle tekstiviestin: tulenko aamiaiselle? Sanon: tulen jos voin. Melkein heti tiedän etten voi.
Nopea pyrähdys pihan poikki, autoon, matkaan. Tekstiviesti Nooralle: en voi tulla, on paettava. Puhelin soi, saan viestejä - Stefu, Molli, Viktor, Noora. En vastaa.
Minun pitää paeta ja unohtaa. En tiedä auttaako kavereitani se etten ole enää täällä, mutta jos jäisin he tahtoisivat sotkea itsensä minun sotkuihini, niin kauan kunnes ne joko tuhoaisivat heidät tai he tajuaisivat ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin ajaa minut pois ennenkuin niin käy. On parempi kaikille että minä olen se joka pettää heidät, se joka pakenee. Maailmaa on vielä paljon jäljellä, eivätkä huoneet ole käyneet liian pieniksi.
Turun piti olla erilainen.
Ajan kaupungin ulkopuolelle, jätän auton lähelle bussipysäkkiä. Kerron kavereille mistä sen voi löytää kunhan olen itse kaukana.
Perjantai: Suurten ja Muinaisten perillisten vetinen maihinnousu
Leena oli sairaslomalla ja otti rauhallisesti lääkärin ohjeiden mukaan, selkä kun oli kärsinyt työtapaturmassa (satakiloinen ihmisjuoppo onnistuu sitten vahingossa siinä mihin kymmenen aseistettua keijua ei ole kyennyt edes tahallaan eli vaurioittamaan Leenaa siinä määrin, että oli otettava rauhallisesti kunnes selkään tulleet ruhjeet paranisivat). Leena laski parantuvansa ennustettaan nopeammin, mutta oli silti kiitollinen lomastaan, olihan tässä muutakin tekemistä, kuten se mistä löytäisi keijut... Niin, keijuista puheen ollen, puiseen matkakirstuun oli ilmestynyt kirje joltain ruhtinas Gregmundukselta tai vastaavalta. Keijujen lähetystö oli tulossa jonkun Usvametsän portin kautta jonkun Yuukin opastamana. Leena välitti viestin edelleen Jennalle, että tietäisi etsiä Turusta ko. porttia. Lisäksi Leena pähkäili saamansa pienen puisen laatikon kanssa. Aikansa räplättyään ritari sai sen auki ja luki sisällä olleen runon ja viestin sekoituksen. Paljon vesikielikuvia...joku sisarenne Yuuki pyytää apua ongelmassaan...niin missähän ongelmassa? Ja kuka Yuuki? Sinä päivänä kun keiju sanoo jotain tärkeää suoraan maailma varmaan loppuu pohti Leena hieman happamena. Filosofisesti tämä vesikansan asioiden hoitaja, keijujen ylidiplomaatti, Peilijärven ritari, osa-aikainen vartija ja vakavasti ylityöllistetty puoli-ihmisparka kuitenkin päätti, että asioista valittaminen ei auttaisi tässäkään asiassa. Piti vaan koettaa ratkaista koodi. Pähkäily kuitenkin keskeytyi kun Leena tunsi ikävän vetisen tunteen päässään. Kaksi henkilöä...joenranta...laivoja...ihanaa...sisarpuolet ovat sitten täällä.
Tuli kiire rynnätä noutamaan ne ennen kuin aiheuttaisivat jotain ongelmia esim. syömällä jonkun tai olemalla avoimesti lonkerohirviöitä ja lohikäärmeitä. Jennalle soitettiin taas ja ilmoitettiin vesikansan neuvottelukunnan saapuneen, tapaamista mahdollisimman pian kiitos, en tiedä miten kauan nämä tyypit onnistuvat naamioitumaan ihmisiksi...
Joenrannalta löytyi kaksi yllättävän ihmisen näköistä olentoa, sinistä liehuvaa vaatetusta toki ja värikkäät rastat, paljon kalanverkkoa muistuttavia liinoja jne. vaan aika hyvin naamioitu silti. Epämääräisen tutun näköisiä, mutta Leena arveli vaan havaitsevansa jonkun aurallisen yhteenkuuluvuuden, eihän ollut oikeastaan nähnyt isosiskojaan ihmismuodossa aikaisemmin. Tervehdettiin kohteliaan alamaisesti, sillä Leenalla ei ollut mitään harhaluuloja siitä miten Cthoan ja Shina näkivät tilanteen. Oli hirviösisaruksille tasan puhuva kappale lihaa, elossa ainoastaan siksi, että oli hyödyksi (ja koska isä nielisi zenmäisen asenteensa ja ryhtyisi häijyksi jos kuopusta kiusattaisiin liikaa). Sisarpuolet eivät olleet ihmisiä, niiden ajattelutapa oli osittain täysin vieras, osa elekielestä samaten, tämä teki kaikesta kommunikaatiosta vaarallista, aina oli mahdollisuus, että sanoo jotain väärin ja on elämänsä pahimmassa kusessa. Tämä luonnollisesti sai Leenan hartaasti toivomaan, että merihirviöt olisivat kylläisiä ja hyvällä tuulella, mitään keinoahan estää niitä tekemästä mitään ei oikeastaan ollut. Kai ne järkisyitä kuuntelisivat...tiettyyn rajaan asti.
Leena sai käsiinsä paketin ja kiitti hölmistynyt ilme naamallaan. Jos viitsitte seurata minua...hipsittiin kotia kohti taakse vilkuillen. Shina lipui eteenpäin jäätävä ilme naamalla, Cthoan kurkisteli jokaiseen roskikseen ja hiekoituslaatikkoon, oli ilmeisesti mustekkalamaisesti aikeissa änkeä itsensä johonkin koloon...mahdamme olla näky...no, onneksi oli ilta ja väkeä oli vähän liikkeellä. Yliopistoa ohitettaessa alkoi tapahtua kummia (ihan offgame vieläpä...sopi kyllä harvinaisen hyvin tähän Suurten ja Muinaisten maihinnousuun). Kolmikko kulkee katulampun alta, joka sammuu. Sitten toinen...ja jonkin matkan päässä kolmas. Leena nieleskelee hetken aikaa. "Tuota noin...voisitteko mahdollisesti lopettaa tuon? Minä en näe pimeässä ja me herätämme hieman huomiota..." Siskot lupasivat jalomielisesti olla säteilemättä energiaa aivan niin pitkälle.
Kämpän ovi auki ja vieraat sisälle, pois julkisuuden valokeilasta. Cthoan on heti änkemässä itseään sängyn alle ja Leena onnittelee itseään siitä, että pesi tänään lattiat. Tehkää olonne mukavaks...anteeksi nyt Cthoan, mutta se on roskis, et sinä mahdu sinne...eeeetkä mahdu astiakaappiinkaan....mitä jos istuisit tänne?" Matka oli kuulemma mennyt hyvin ja keijujakin oli kohdattu, mutta ne olivat yhä jumissa porttien toisella puolella. Niin kuin ne ihmiset, jotka me syötiin ja joiden naamat me kopsattiin... Heeetkinen, syöty ihmisiä? Missä? Keitä?
Cthoan lonkeroi laukkunsa luokse ja nostaa sieltä henkilökortin, jossa lukee isolla Suojelupoliisi. Eeeei, ei ei ei ei eiiiii! Ne hullut aseella osoittelijat...ne tosiaan olivat SuPosta...ja ne on nyt syöty! Siskojen toimesta....millä helvetillä tämänkin muka selittää...ei auta kuin ottaa känny käteen ja soittaa paniikkipuhelu Jennalle. "Muistatko ne hullut Outimariaa ahdistelleet tyypit? No niistä ei ole enää ongelmia...kun...ne on tavallaan...syöty. Mutta toisessa ulottuvuudessa! Ja ruumiita ei tulla koskaan löytämään? Kuinkas pahassa kusessa nyt ollaan?" Jenna lupasi selvittää ja Leena pyysi hartaasti sisaruksiaan tyytymään kalaan Turussa ollessaan. Suostuivat pitkin hampain.
Mites iskä? Etsii yhä äitiäni vai, no sehän kiva. Ja te olette nyt sitten ne neuvottelijat? Järjestetään tapaamisia jo huomenna, haluatte varmaan pian takaisin kotiin...ai ette? Loppuyön Leena vietti paranoian vallassa, uskaltaen tuskin kääntää kylkeä kun vieressä makasi iso ja pelottava isosisko ja toinen rapisteli makuupussissa lattialla. Olisi sittenkin pitänyt mennä eteiseen nukkumaan... älä ole rasisti, ne on sun siskojasi, ei ne kurista sua yöllä lonkeroilla tai syö sulta päätä...ai kun kiva mielikuva, no nyt ei ainakaan tule uni...voi hemmetti tämänkin työkeikan kanssa.
Lauantai: lonkerohirviöhaleja ja keskustelua jakautumisesta
Leena havaitsi yön aikana kasvattaneensa suomuja käsiinsä ja kasvoihinsa. Jahas, laastari poskeen, sideharsoa käsiin ja oikea korva täyteen magiaa hajottavia koruja. Ongelma peitossa ja pian hoidossa, olisi pitänyt muistaa, että siskot varmaan säteilevät vesimagiaa, hyvä kun ei löytänyt aamulla itseltään häntää tai kiduksia.
Aamupalaksi kaikkea mitä jääkaapista löytyy ja lupaus tehdä siskoille sushia. Raakaa kalaa ja merilevää, pitävät varmasti. Vartijakaveri Vesperin kanssa oli sovittu kahvilatapaamisesta. Kannattihan vanhoihin työtuttuihin yhteyttä pitää jos halusi vielä takaisin turvallisuuskouluttajan hommiin näistä tavallisista vartijan duuneista, siispä Vesper ja tämän sisko Nuppu tavattiin Fontanassa. Tätä ennen piti kuitenkin sijoitella siskot vaarattomasti ja huomaamattomasti, vaativat saada tulla mukaan kaupungille ja Leena onnistui välttämään kyseenalaisen kahvitteluseuran vaan lupaamalla tulla pian takaisin. Minne ne voisi säilöä...ahah, cafe Sign foorumissa. Kuuro henkilökunta, osittain kuurot asiakkaat...muistatte sitten puhua aina niin ettei ne näe teidän huulia niin saatte puhua rauhassa mitä hyväns...ai ette tartte huulia puhumiseen...joo en halua tietää enempää, tässä rahaa, tilasin teille kaakaota ja pullat, tulen kohta hei hei. Olikohan tämä nyt hyvä idea...ei ollut, mutta sitähän Leena ei arvannut ennen kuin oli jutellut Vesperin kanssa leppoisia, katsellut aika autistisen oloisen Nupun outoja piirustuksia ja neuvonut näitä menemään kadonnutta isäänsä kyselemään vaikka poliisilta. Vähän outoa etteivät sitä olleet aikaisemmin tulleet ajatelleeksi...
Leena on kävelemässä foorumiin kun päähän iskeytyy nälkäinen ajatus: "kalaa" kahdelta suunnalta. Niillä on nälkä? Eeeei hyvä, nyt tuli kiire. Kahvila on tyhjä, ei siskon siskoa missään. Okei, älä panikoi...vaikka hukkasit juuri kaksi vesihirviötä ja pikkucthulhua keskelle Turun keskustaa! Argh, paniikki! Lähetä niille telepaattinen viesti...MISSÄ TE OLETTE????? Mieleen kiemurtaa pitkä ja sekava selitys Shinalta. Ruokaa...tutkimme ihmisiä...pieniä kalarullia... Cthoan ilmaisee ainoastaan että siskot ovat jossain ylhäällä. Leena vastustaa halua hakata päätään seinään. Kalarullia...sushia? Kauppahallista saa sushia? Ei, ei näy siskoja sielläkään...sushipaikka ylhäällä...Yasukon keittiö! Leena juoksee sinne ja siellähän ne ölliäiset istuvat sushia mussuttamassa. Kiiiiva kun löysin teidät, syökää rauhassa, odotan alhaalla. Ei auta raivota taikka ne heittävät minut ikkunasta. Alhaalla odottaessa Lila käveli ohi ja sovittiin elementtitapaamista samalle päivälle. Siskot varmaan tuppaisivat mukaan, onneksi näille tyypeille ei tarvitse näytellä ihmistä.
Takaisin kämpille kävellessä kolmikko kulkee kadun laitaan kerääntyneen pummijoukon ohi. Yksi rastapää...heeeeeetkinen. Leena jatkaa kävelemistä, mutta katse ei jätä tyyppiä. Ihan varmasti se sama jätkä joka oli Varissuolla...mutta kun ei tässä oikein voi tarttua kauluksesta ja raahata sitä syrjään...voihan olla, että erehdyn ja siskot mukana, joten eipä hätiköidä. Jatketaan kävelemistä, tyyppiin törmäisi uudelleen tai sitten se saisi jäädä omiin oloihinsa.
Kotipihassa törmättiin Jennaan, joten aikaistimme Turun hallinnon ja vesikansan välistä neuvottelua. Leena istui neuvottelijoiden keskellä varmistamassa ettei tule kulttuuriväärinkäsityksiä pyysi aina siskoilta luvan ennen kuin puhui ja toimi muutenkin rauhanturvaajana. Shina puhui varsin harkitsevasti eikä suoraan vaatinut päitä vadille, hyvä. Jennakin näytti käsittävän, että tilanne oli vakava ja oli hyvin sovitteleva, vaikka ei voinutkaan luvata pikaisia toimia. Ensin piti saada kiinni ritualistit tai jotain, mutta ainakin kaupunki nyt tiesi, että pahimmassa tapauksessa seuraava jokeen mulahtava taikaesine aiheuttaa sen, että vesiulottuvuudessa herää jokin Cthulhun serkku, joka sitten syö pienemmät sukulaisensa ja sitten lähtee tulemaan tänne...ainakin Leenaa ajatus kauhistutti ihan tarpeeksi. Sovittiin yhteistyöstä ongelmien suhteen, nimettiin Leena yhteydenpitohenkilöksi niin vesikansaan kuin keijuihinkin ja oltiin lopettelemassa neuvottelua kun hiljaisena pysytellyt Cthoan äkkiä nousee ja liukuu Jennan luo ojentaen tälle lapun. Sitten se onkin jo kietomassa käsiään naisen ympärille muristen. Leena panikoi, jos tuohon menee väliin kuolen itsekin...mutta...ei saa tappaa neuvottelijoita, Ruhtinas suuttuu! Shinakin varoittaa ja käy ilmi, että Jennan pitelemässä lapussa lukee "Yksi ilmainen halaus". Kuka idiootti menee jakelemaan halauslappuja mustekalansukuiselle otukselle, joka rusentaa uhrinsa hengiltä????? Jenna näyttää hämmästyneeltä, mutta selviää hengissä ja ulkosalla Leena selittää, että lappu oli kai päätynyt Cthoanille kaupungilla liikuttaessa, sori tosi paljon, se taisi olla keveä uhkailuele...
Jotta Cthoan ei intoutuisi halaamaan vaikka paria naapuria Leena teki vierailleen sushia. Merilevää ja kalaa siinä ainakin on, lihaa näille ei uskalla syöttää tai päättävät vielä hankkia sitä tappamalla pari ihmistä tai koiraa. Sitten Cosmiciin tapaamaan Siniä ja Lilaa sekä Buzzia. Olivat lähdössä aarteenetsintään oppaana Nupun piirtämä kartta. Siskot otettiin mukaan eikä kukaan syönyt ketään, keskustelu oli olematonta veden ja muun elementtien välillä ja vilkaista vuoren ja maan välillä, kävi ilmi, että Buzz on noin 60-vuotias ja Sini ja Lila 500 vuotiaita...Leena tunsi olonsa vaippaikäiseksi, vaikka taisikin käyttäytyä paikallaolevista aikuismaisimmin.
Illalla katsoimme tappajahain koston (kannustimme haita ja nauroimme väärissä kohdissa) ja kävimme häiriintyneen keskustelun lastensaamisesta. Cthoan ei voi saada lapsia, mutta aikoo kokeilla jakautumista, Shina ei ole päättänyt aikooko hankkia lapsia ja kummatkin ovat sitä mieltä, että nyt Leena lisääntymään hopi hopi. Ritariparalla oli naama punaisena, miten selität noille, että olet päättänyt pysyä neitsyenä? Parasta kun et edes yritä...
Sunnuntai
Sisaret menivät aurajokeen tutkimaan paikkoja ja Leena havaitsi olevansa hetken yksin. Soittamaan Outimarialle ja änkemään teelle. Avauduttiin hankalista vieraista (jotka olivat vesimaageja, ei sentään avoimesti tunnustauduttu Cthulhun sukulaiseksi) ja Outimaria kertoi kyselleensä kavereiltaan jostain verimaageista Jennan kehoituksesta. Laadimme lisää teorioita Turun ongelmista ja omista ongelmistamme ja Leena opetti muutaman itsepuolustuskikan, jos jotkut muut hurut änkisivät Outimarian elämää hankaloittamaan.
(erään) Kaidi Laiholuodon viimeiset päiväkirjamerkinnät
13.2.09, perjantai
~23.30
Aamupäivä kului nenä kiinni näytössä. Vielä kun keksisi sen repäisevän
otsikon, se edelleen puuttuu. Näin iltapäivästä Lauraa, mutta tällä kertaa
häneltäkään ei oikein löytynyt mitään hyviä ideoita.
Kuuden kieppeillä lähdin liikkumaan kohti Turkua. Tulossa olevan kokouksen yksityiskohdat - kuten aika ja paikka - olivat täysin hämärän peitossa. Mietin, olisiko minun kuulunut tietää niistä jotain, mutta eivätköhän järjestävät tahot ottaisi minuun yhteyttä jossakin vaiheessa.
Junamatka oli jokseenkin koetteleva, etenkin kun jumitimme johonkin keskelle ei-mitään teknisen vian vuoksi noin vartiksi. Äh. Loppui se matka sentään viimein. Turussa olin juuri astunut junasta ulos, kun Laila soitti, ja kyseli, voisimmeko tavata. Sen jälkeen soitin Ilmarille, joka oli "naisseurassa menossa baariin". Siispä suuntasin ensin tapaamaan Lailaa ja Jan Hautalaa.
Päädyin illallistamaan Belialin laskuun Foijaan, Hemingwaysin alakertaan. Oltiin kovin virallisia ja business-henkisiä, Jan selosti Belialin tuotekehitysosaston oikeasti toimivasta horoskooppigeneraattorista, ja Laila valitteli kyseisen osaston kustannustehottomuutta. Samalla tuli puhuttua niin lastenkasvatuksesta kuin nykypäivän okkultistinuorison tilastakin. Tällä hetkellähän Turun okkultistiteinit ovat lähinnä taikametsäläisiä. Toki puhuimme asiaakin, mutta loppujen lopuksi tiesimme kaikki siitä kovin vähän. Jokin iso, globaali aikavääristymäkriisi on meneillään, ja se on lähtöisin Turusta. Mitään yksityiskohtia kukaan meistä ei ollut kuullut - miten se tarkalleen ilmenee, missä, ja niin edelleen, oli täysi mysteeri. Myöskään Janin melkoisen tiukkaa linjaa vetäneet viestit Turun hallinnon suuntaan eivät johtaneet mihinkään, paitsi reklamaatioon Ahlgårdille, kun tämän alaiset eivät toimi sopimuksen mukaisesti. Kokousaikaa tai -paikkaa ei tietenkään edelleenkään saatu selville. Lisäksi tarjoilija toi ensin punaviiniä tilaamani valkoisen asemesta. Kaiken kaikkiaan ei onnistunein tai hauskin mahdollinen ilta, etenkin kun pelkästään paikallaan istuminen tuntui minusta valtavalta haasteelta.
Ravintolasta poistuttuamme soitin Ilmarille, joka oli juuri seuransa kanssa poistunut baarista. Myöhemmin sain kuulla soittaneeni pahimpaan mahdolliseen aikaan. Hups. No, en mitenkään voinut tietää. Tapasin Ilmarin ja Minervan, joka lähti piakkoin kohti kotiaan. Ilmarin kanssa arvoimme hetken, mitä tekisimme. Nina olisi kuulemma ehkä maisemissa myöhemmin illalla. Menimme siis istuskelemaan baariin, josko hän antaisi kuulua itsestään. Puhelinsoitto paljasti, että hän olisikin kiinni jossain aktivistikokouksessa vielä epämääräisein ajan. Emme tapaisi tänään siis.
Viivyimme baarissa yksien verran ja vaihdoimme kuulumisia. Kuten tavallista, minulla oli niitä enemmän kuin Ilmarilla, joka ei saamastaan tarjouksesta huolimatta ollut menossa takaisin töihin. Harmillista kyllä, hän selvästi oli myös noteerannut levottomuuteni ja kysyi siitä. "Matkakuumetta", vastasin, ja muuta vastaavaa epämääräistä kiertelyä. En todellakaan aio avautua tästä hänelle, kun en koskaan ole kenellekään muullekaan. Ei. Oma ongelmani, pärjään sen kanssa. Osa minua ja niin edelleen. (Olen humalassa ja levoton, teksti alkaa mennä aika epäkoherentiksi).
Yksien jälkeen kävelimme Ilmarille, ja hiljakseen nukkumaan. Jos nyt kykenen siihen tässä tilassa. Hemmetti.
14.2., lauantai
~11
Eilen unohdin listata kiinnostavan yksityiskohdan: jutellessamme Hunters's
Innissä Ilmari kysyi, liittyisikö kokouksemme jotenkin "heijastuksiin".
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän tarkoitti. Hän tarkensi
kokeneensa viime aikoina sellaisen oudon ilmiön, että tiskatessa tuntuu,
kuin vedessä jotenkin olisi kaksi kerrosta. Ei aavistustakaan, mitä tämä
voisi olla, mutta jännittävää joka tapauksessa.
Vähemmän jännittävää on, että nukuin taas ihan älyttömän huonosti. Näin painajaisia, joissa muun muassa ovelle ilmestyi ensin joku demoninen olio ja sitten Erik Hees, jonka kanssa jouduimme tappelemaan. Tosin Hees oli jonkinlainen zombi. Tietenkin heräsin yön aikana tusina kertaa. Hemmetin rasittavaa, että kun kerran tämä ilmenee niin konkreettisen fyysisinä oireina, miksei sitä kuitenkaan voi hoitaa kuin fyysistä ongelmaa? Rauhoittavista tai unilääkkeistä ei ole mitään iloa. Ilmari ehdotti eilen, että pakkoko minun on lähteä Siperiaan, eikö joku lyhyt reissu riittäisi. En tiedä itsekään. Ruotsi ei. Kanaria tai vastaavat tuskin. Entä joku viikon-parin Egyptin reissu? Itse asiassa ihan sama minulle. Kirous tai ei, Siperia kiinnostaa kuitenkin enemmän. Luulisin. Varmahan en tietenkään voi olla.
~16
Jokseenkin turhauttavaa: kulutin aamupäiväni kaupungilla kierrellen. Kävin
UFFilla, istuskelin kahviloissa, ja katselin ympärilleni. Tutustuin myös
paikalliseen kirjastoon, missä lueskelin Trans-Siperian matkaopasta.
Soittelin siinä sivussa läpi melko lailla kaikki paikalliset tai muuten
asiaankuuluvat tuttuni. Turun hallinto ilmoitti, ettei mitään varsinaista
kokousta ole edes tarkoitus pitää, ja tivasi, mitä tahoa edustan. "En
mitään, olen neutraali" ei ollut kelvollinen vastaus. Lailallakaan ei
ollut minulle puuhaa, joten käytännössä olin omillani, vailla virallista
tekemistä.
Kahden maissa tapasin Ninan mukavan rauhaisassa kuurojen kahvilassa, Café Signissa. Ilmarin lisäksi hän on käytännössä ainoita paikallisia enemmän tai vähemmän tavallisia kontaktejani, mutta hän ei ollut kuullut mitään mistään epätavallisesta. Pirullako minä selvitän mitään aikavääristymää, kun kukaan ei ole siitä kuullutkaan tai havainnut mitään sen suuntaistakaan? Salaatin, kahvin ja toisen UFF-visiitin jälkeen kulkeuduin takaisin tänne Ilmarille ihmettelemään, mitä oikeastaan voisin tehdä. Noh, jos nyt ei muuta, tuleepa edes nähtyä tuttuja ennen reissuunlähtöä. Siltikin turhauttavaa. Hm.
~22
No, nyt jo melkein tapahtuikin asioita, paitsi että itse sössin minkä
ehdin.
Lojuttuani hetken Ilmarilla lähdin kohti keskustaa taas. Laila soitti ja pyysi syömään itsensä ja Ninan kanssa. Tottahan toki menin. En juuri kuullut mitään kiintoisaa. Asiat kuitenkin olivat etenemään päin, koska Laila oli tapaamassa Kurjen. Lisäksi kävi ilmi, että Laila oli näkemässä Heesin illalla - treffien merkeissä! Hah.
Laila siis eteni tapaamiseensa Kurjen kanssa Hemingwaysissä, minä ja Nina puolestamme kohtasimme Nooran, ja menimme Cosmiciin. Nina huomasi hukanneensa kännykkänsä. Au. Jäimme siis Nooran kanssa kahden. Selostin hänelle tietoni Heesistä. Vastavuoroisesti kuulin häneltä juttuja aikavääristymäkriisistä. Kuulemma ihmisten heijastukset katoilevat satunnaisesti hetkittäin. Ensimmäinen kuulemani konkreettinen merkki meneillään olevasta, siitä, että ongelma tosiaan on todellinen. Noora oli myös pohtinut asian metafyysistä puolta paljonkin, muttei oikeastaan ollut päässyt puusta pitkään, eikä ollut halukas jakamaan kontaktejaan kanssani. Sääli. Nina palasi, poistui taas, ja onneksi löysi kännynsä.
Sain Lailalta pari kiintoisan oloista tekstaria, ja lopulta selvisi, että hän oli viimein päätynyt tapaamaan Fabiolan edustajan. Kipaisin paikalle Marina Palaceen. Mahtavaa: he olivat kovasti sitä mieltä, että pitäisi järjestää kokous. Erityisesti heitä kiinnosti lontoolainen John, joka ei suostunut vastaamaan heidän yhteydenottopyyntöihinsä. Yritin tekstata hänelle, mutta vaikka hän sentään vastasi, vastaus oli, että ei ehdi. Päätin antaa asian olla, koska minua häiritsi, että Fabiola ja Belial käytännössä halusivat minun huijaavan hänet paikalle näkemään heitä, vaikkei hän selvästi tahtonut tavata kumpaakaan tahoa.
Juttu jäi auki, kun kello tuli puoli kymmenen ja Lailan piti treffata Hees. Lähdin esiliina-varjostajaksi. Hetken leikin vakoojaa, kävelin vastakkaisella puolella katua heidän perässään. Sitten tietysti jäin nurkan taa odottamaan ja hukkasin heidät. Jep, en ole järin hyvä stalkkeri. Kuulemma he olivat Koulussa, mutta en edes löytänyt heitä sieltä. Join siis kupillisen kahvia ja kirjoitin siis tämän, ja seuraavaksi taidan palata Marina Palaceen.
~01 (15.2.)
Palasin Palacelle, missä Fabiolan Ida Peitsen lisäksi oli Jenna Kurki
Turun hallinnosta. Juttelimme aikamme, ja Kurki vakuutteli, että hallinto
toimii aikavääristymän ratkaisemiseksi parhaillaan. No mikäs siinä sitten,
turha panikoida ja häslätä jos asiaa toisaan jo hoidetaan. Ilmeisen
hitaasti toki, mutta kuitenkin. Kauppasin Kurjelle asiantuntemustani noin
yleensä, mutten tainnut antaa kovin hyvää vaikutelmaa, kun olin
enimmäkseen keskittymiskyvytön.
Illan seuraavaksi ohjelmanumeroksi nousi Kupittaan puiston etsiminen, koska Ida sanoi, ettei ollut onnistunut siinä, ja että muillakin oli ollut ongelmia. Kurki erosi seurastamme, ja Laila liittyi siihen. Kävelyretkemme puistolle oli ongelmaton lukuunottamatta sitä, että Idan koira yritti kampata meidät. Puistokin löytyi juuri sieltä, mihin kartta sen sijoitti.
Puistoon saavuttuamme Ilmari otti yhteyttä, oli palannut kaupunkiin. Siispä lähdimme palailemaan keskustaa kohti. Ida poistui hotellilleen. Minervan kanssa baarissa olleella Ilmarilla ei ollut intressejä lähteä etsimään ruokapaikkaa Lailan ja minun kanssa, joten kävelimme siis kahdestaan kierroksen, löysimme Lailalle kebabin, ja erosimme. Lompsin Lontisiin, kohta varmaan nukun, jos kykenen.
Ai niin, ja sain nimi-idean: "Tapahtui Tyynellämerellä". Ei ihmeellinen, mutta voisi toimia.
********************
Kaidi oli jo puoliunessa, kun Ilmari saapui kotiin, puuhaili jotain aikansa, asettui sängylleen, ja alkoi laulaa. Koskapa Kaidi oli vain ihminen eikä ollut mitenkään osannut suojautua tämmöisen varalta, laulu lumosi hänet. Tajuamatta mitään siitä, mitä tapahtui, Kaidi seurasi Ilmaria kellariin, missä Ilmari tappoi hänet muutamalla puukoniskulla, pisti paloiksi ja söi. Ei kovin tyylikäs loppu suurimman osaan maailmasta kiertäneelle, lähes kaikennähneelle seikkailijalle.