"Come on down to the other side
Come with us through the gates of hell"
- Pendulum
Laivan kannelta Turun saaristo näyttää aivan erilaiselta kuin olen kuvitellut. Varmasti lapsena täällä joulukuussa maassa oli ollut lunta ja kaikki oli valkoista. Väkijoukon mukana purkaudun terminaaliin ja lähden kävelemään kartan osoittamaan suuntaan.
Toivon näkeväni jotain tuttua, mutta ehei. Vain yksi kaupunki muiden joukossa, vähän kylmempi kuin monet ja pitkästä aikaa puhutaan kieltä jota osaan. Mikaelinkirkko ei herätä minkäänlaisia muistikuvia. Kuulokkeissani soi Pendulum ja tuttu hermostuneisuus huutelee minulle. Olenko varmasti täällä yksin? Olenko liian yksin? Pitäisikö mennä jonnekin muualle josta voisin nähdä tapaamispaikan siltä varalta että se on ansa? Vainoharhani saisi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois kotoa sen sijaan että se notkuu koko ajan nurkissani ja häiritsee menoani.
Sievä tumma tyttö nousee kirkkokukkulan portaat. Itsevarmat liikkeet, ei hermoilua, käveli minua kohti päättäväisesti. Pidän hänestä heti. Hei, mä olen Erik, sä olet varmaan Narsisca / Noora? Suomi tuli luontevasti, ajan viettäminen Essin kanssa on tehokkaasti kaivanut kielen naftaliinista. Korvaan sanavaraston laadun puheen määrällä. Luulin Nooran olevan turkulainen mutta hänpä onkin täällä vaan käymässä ja asuu hotellissa. Se yösijasuunnitelmistani mutta mitäs pienistä. Menemme viereiseen baariin istumaan. Suomessakaan ei saa polttaa ravintoloissa, olemme Länsi-Euroopassa. Musiikkikaan ei soi liian kovaa.
Tutustumisjuttelemme. Noora on tarjoilija muttei tunne Essiä kuin verkosta. Hänkin on reissannut niinkuin online-juttelussamme kävi ilmi. Puhumme sellaista pinnallis-syvällistä mitä vieraiden mutta periaatteessa kiinnostavien ihmisten kanssa tulee keskusteltua. Kerron viimeaikaisen reittini, Noora kiinnostuu Hannoverista. Tympeä kaupunki, mutta entäpä siellä tapahtunut joukkoitsemurha? Luulen lukeneeni siitä lehdestä jotain, mutta enhän ollut enää kaupungissa kun se tapahtui? Oliko se Cagh? En halua ajatella tätä. Tietenkin olen varma että se oli Cagh, mutta minä olenkin tunnustettu paranoidi jolle kaikki on suurta salaliittoa jonka keskuksessa on Jutte ja Scessos.
Väistän Hannoverin, kiertelen oikeaa syytäni lähteä Köpiksestä. Syvälliseksi aiheeksi päätyy jostain syystä terapia ja sisäiset ongelmat vs. ulkoiset ongelmat. Miten erottaa sisäiset ulkoisista, yksi tärkeimpiä pulmiani jo kahden vuoden ajalta. Noora kysyy: jos olisin terapiassa, mihin pyytäisin apua. Siihen että elämäni on lyöty palasiksi enkä osaa aloittaa alusta? Että pelkään aivan kaikkea enkä pääse pelkoa pakoon? Että tunnistan itseni klassisen vainoharhaisuuden kuvauksesta ja että uskon mielenterveyteni olevan menossa - jos olen onnekas, kaikki on vain pääni sisällä? Että tappaisin itseni jos voisin? Eivät ole keskustelunavauksia, ei noista aiheista puhuta ennen keskiyötä. Painajaiset ovat helppo asia joka ottaa tuossa vaiheessa puheeksi.
Istumme baarissa vain yksillä. Nooralla on muitakin asioita tälle illalle, mutta hän lupaa soittaa minulle vielä. Hän osoittaa minut rautatieaseman suuntaan, jonne lähden etsimään lapsuuteni Turkua. Puutalot ratapihan tuntumassa näyttävät jotenkin tutuilta, asemarakennuksen muistan. Se on kutistunut kahdessakymmenessä vuodessa mutta selvästi sama. Sitä vastapäätä löydän vanhan kotipihani.
Vaihteeksi hermostuneisuus painuu mailleen ja tilalle tulee nostalgia. Tässä pihassa leikin viisivuotiaana, tuossa asui kaverini. Fiilis on tosi outo ja unenomainen, se voisi olla epämiellyttäväkin mutta verrattuna normaaliin olotilaani otan tämän ihan minä viikonpäivänä tahansa. En tiedä mitä olisin tehnyt jos puutalot olisikin purettu, se olisi saattanut lyödä minua tosi kovaa, mutta nyt on sellainen tunne että lapsuudenkoti on vielä olemassa vaikken sinne suorastaan voikaan palata. Mutta sekin on okei, koska vaikka puutaloissa asuisikin aikasilmukan takia pariskunta Hees ja heidän vallaton viisivuotiaansa, ei 27-vuotias Erik Hees menisi soittamaan heidän ovikelloaan koska hänen mukanaan kulkevat vittumaiset ikävyydet joista on parempi pysyä kaukana.
Lähden pihasta ennenkuin joku sen nykyinen asukki keksii soittaa poliisin perääni. Kuljen ylös tuttua katua ja annan lapsuudenmuistojen virrata lävitseni. Tämän fiiliksen takia Turkuun kannatti palata, pitkästä aikaa aivojeni sumusta on oikeasti noussut hyvä ja toimiva idea. Kävellessäni pyöritän käytännön juttuja. Ulkona on viileää muttei oikeasti kylmä, tarvitsen jostain majapaikan yöksi. Lehtiroskis kelpaa ihan hyvin jos ei parempaa löydy. Ruokaakin voisi olla hyvä hankkia jossain välissä. Minulla ei ole hajuakaan paikallisesta dyykauskulttuurista. Tai sitten voisin vaan koettaa pokata baarista seuraa, onhan (onhan?) nyt perjantai. Rahatilanne: 11 euroa. Suomen hintataso: pilvissä. Erikin kyky kombottaa näistä onnistunut poka: heikolta näyttää. Koetan livahtaa parin hipin seuraan mutta lupaavan näköinen Torkkuhuone aseman vieressä ei olekaan vielä auki ja he hätistävät minut tieheni.
Noora soittaa yhdentoista maissa ja kutsuu minut baariin tapaamaan kavereitaan. Koulu-nimisessä valtavan kokoisessa mutta sympaattisessa oluttalossa hänen kanssaan hengaavat Maurits ja Viktor, kaksi ukrainalaista (?) kundia. Keskustelun avaus: kerro meille lisää painajaisistasi. Kun mä sanoin että terapia voisi olla kivaa mä en tarkoittanut sitä ihan näin kirjaimellisesti.
Mutta sisällä on lämmintä ja minulle tarjotaan teetä, joten kerron lisää painajaisistani ja juttelen muutenkin kundien kanssa. He tuntuvat vähän omituisilta tyypeiltä, mutteivät pahalla tavalla - suoruus puheenaiheissa kielii friikeistä, alternatiivikulttuurityypeistä joilla ei ole haaskata aikaa mundaaneille tai jotka haluavat heti tönäistä nämä omalle aaltopituudelleen. Kyllä tämä sopii, mutta en suostu olemaan pelkkä terapiapotilas vaan kyselen heiltä juttuja ja kuulumisia. Hekään eivät tunne Turkua kovin hyvin, heillä ei ole töitä, he tekevät jotain outohommia. Eipä kauan kestänyt täälläkään löytää kaupungin friikit mutta se on varmaan vaan hyvä. Essin jälkeen tuntuu vähän siltä että minun on turha koettaa pörrätä tavallisempien ihmisten kanssa.
Seurue kasvaa: Nooran matkakumppani Ida sekä Nelli-niminen kaunis blondi ilmestyvät. Jutut siirtyvät sosiaalisempaan suuntaan. Kertoillaan psykologi-, hoitoala- ja liftarikokemuksia. Kuinka usein nätti yksin liftaava tyttö saa ehdotteluja kyytiin ottajalta? About yhtä usein kun hollantilaiselta rastapäiseltä liftarikundilta koitetaan ostaa kamaa.
Ida puuhaa ammatikseen sosiaalityötä, hän sopeuttaa ideologisesti syrjäytyneitä. Tyyppejä jotka ovat omituisista maailmankuvallisista syistä johtuen tipahtaneet yhteiskunnasta ja joita kukaan ei oikein osaa auttaa. Hei, sehän olen minä, pääsenkö sun asiakkaaksesi? En tiedä kuinka vakavasti hän minut ottaa; oikeasti hän kuvailee lempilastaan Valo-projektia juuri sellaiseksi jonka pitäisi tarttua minuun kaksin käsin ja tehdä minusta taas yhteiskuntakelpoinen. Yhteensattuma on niin uskomaton että vainoharhani herää taas. Lasken leikkiä tilanteestani tietoisena siitä, että juuri tämä suhtautumiseni pitää minut Idan ja hänen järjestönsä tavoittamattomissa. Ei kukaan usko että joku jolla on huumorintaju tallella kaipaa pelastamista.
Valo-projektilla on rahaa, tukijoita eikä uskonnollista sitoumusta. Se pyörii Espoossa mutta Turussakin on vastaava operaatio, nimeltään Taikametsä. Olen kyllä kuullut että Skandinavia on sosiaalihuollon luvattu maa mutta onko jokaisessa vähänkin isommassa kaupungissa oma tukiorganisaatio kultista paenneille? Ida antaa minulle Taikametsän yhteystiedot. Oikeasti tarvitsen yösijaa joten soitan, enemmän selvittääkseni olenko tulkinnut tilanteen täysin väärin.
Taikametsä ei halua minua, tai tarkemmin, he ovat aivan täynnä. Onko täällä muka niin paljon eksoottisissa vaikeuksissa olevia tyyppejä ettei yhdelle lisää löydy tilaa, vai onko kyse jostain muusta? En tiedä ja tekee mieli selvittää. Tajuan olevani utelias lapsuudenkodistani. Millainen kaupunki tämä oikeasti on? Kyyninen (viisastunut) osa minusta sanoo: samanlainen kuin kaikki muutkin, älä tutki liian syvältä, pilaat naivin uskomuksesi. Jo nyt tiedän etten tule tekemään kyynistä tai viisasta asiaa.
Maurits ja Viktor tarjoavat minulle yösijaa talostaan ja jopa autokyytiä sinne. Lämmin petipaikka kuulostaa taivaalliselta. Torkun kavereiden auton takapenkillä jonnekin Pohjois-Turun lähiöön josta löytyy vielä hieman paketissa oleva pikkuinen talo. Teetä ja sohva tarjotaan ja kaapista löytyy jopa ruokaa. Leivät ovat tervetulleita, en olekaan syönyt mitään sitten aamiaisen. Heitämme vielä tovin juttua. Mauritsilla on keuhkokuume, mutta hänellä on siihen antibiootit. Arvomme mitä mieltä olisimme Valo-projektista ja Taikametsästä. Jaamme tervettä epäluuloa. On hyvä idea auttaa indoktrinoituja ihmisiä toipumaan. Jos taas olet perustamassa omaa kulttia tai etsimässä tyyppejä jotka liittää siihen, halpa keino on ottaa ihmisiä joilla pohjatyö on jo tehty ja joiden ideologia tarvitsee vaan uudelleenohjelmoida.
Kerron kundeille hieman detaljeita taustastani ja mihin olen ollut sekaantunut. Siistin asioita tuntuvasti: en koeta sanoa tarkalleen mitä Kosicessa näin vaan väitän talon palaneen ja kai se lopulta paloikin. En mainitse paikka Kosice, kerron olleeni vain syrjäkylässä Slovakiassa. En kerro nimeä Scessos, sanon vain "oli semmoinen kulttimainen organisaatio". Viittaan Jutteen sanomalla "vaikeuksieni syynä oli tyttö". En yritä purkaa oikeaa pelkoani sanoiksi, vaikka sanon ettei siitä oikein voi puhua mikä on tottakin. En kerro kauhuun kuolleista ihmisistä - en kerro vainajista yleensäkään. Jos en kerro niistä, ne eivät ehkä kolise enää kaapissani. Jos en kerro niistä, ehkä ne eivät olekaan totta.
En kerro Caghista tai vainajista Hannoverissa. Tatuointini he näkevät, mutta annan ymmärtää että se on vain kultin tunnus, osa me-henkeä. Ei sanaakaan siitä mihin se pystyy tai mitä se tekee, tai että se ei ole tullut yhdessä osassa eikä takuulla ole vielä valmis.
En kerro rituaaleista likaisissa murjuissa. Sanon etten ole varma mikä on totta ja mikä ei, koska se on diplomaattinen tapa sanoa, että jos kertoisin mitä oikeasti uskon, te pitäisitte minua hulluna tai heittäisitte minut ulos kotoanne.
Käyn nukkumaan. Kahden tunnin kuluttua herään kuristavaan tunteeseen, kävelen ympäri alakertaa kunnes sydämenlyöntini rauhoittuvat. En uskonutkaan että Turku parantaa painajaiseni, painajaisten kanssa voin elää ihan hyvin. Kundit ovat tarjonneet niihin kaikenlaisia hoitoideoita, mutta sittenkin olen sitä mieltä että jos mitään niitä pahempaa ei tule, antaa olla vaan.
Lauantai, 13.12. 2008
Oikeasti heräilen vasta kaupungilla, jonne olen lähtenyt kundien kanssa. Ostan automaattipilotila leipää ja hedelmän, syömme aamiaisen puistossa museon vieressä. Jatkamme eilisillan juttua. Maurits ja Viktor koettavat aina palata painajaisiini vaikka koetan puhua heidän kanssaan kaikesta muustakin. Sentään voimme yhdessä päivitellä Suomen älytöntä hintatasoa ja nettikahviloiden puutetta ja ihmetellä miten täällä voisi elää. Kundeillakaan ei ole töitä tai tulonlähdettä, mutta heillä on asunto ja auto.
Rahani ovat oikeasti aivan lopussa. Jos asiat olisivat menneet suunnitelmien mukaan, minulla olisi nyt viitisen kiloa kallista varastettua elektroniikkaa jota voisin kaupata ebayssa ja hoitaa akuuteimman rahapulani. Mutta Krakovan lihavien aikojen perua olleet iPhonet, GPS:t ja digikamerat lensivät rinkkani mukana järveen ruotsalaisten skinien ansiosta kuukausi sitten ja nyt jäljellä on enää omaan käyttöön ottamani iPod joka pitänee kanittaa. Puhelimeni on kymmenen vuoden ikäinen luuska josta ei saa killinkiäkään. Sentään kundit sanovat että saan majailla heidän luonaan jos siltä tuntuu. Pitänee kantaa korsi kekoon yhteisten asioiden eteen ja alkaa varastaa kaupasta juustoa jääkaappiin.
Saan kiinni eilisillan ajatuksen langanpäästä ja soitan uudestaan Taikametsään. Otan vähän eri linjan, selitän hieman tilannettani ja sanon ettei minulla mitään hätää ole mutta haluaisin nähdä tyyppejä ja ehkä jutella. Sovin tapaamisen. Pelaan kundien kanssa biljardia baarissa siihen saakka.
Team Taikametsä on pomottava tiukka täti (Inga), tämän tarkkasilmäinen sidekick (Minttu) ja eksynyt teini (nimi pakenee). Ekat kaksi ovat työntekijöitä, viimeinen asiakas. Juttelemme puistossa. Kyselen heidän toiminnastaan. He tosiaan auttavat erikoisissa vaikeuksissa olevia nuoria, heillä on rahoitus josta eivät puhu ja väkeä tunkee heille sisään ovista ja ikkunoista. He toimivat vapaaehtoisina, eivätkä saa palkkaa. He eivät ole liikkeellä sokkona: he pitävät turvataloa jonka sijainti on salainen ja heihin kuuluu nimeämätön turvaspesialisti. Rivien välistä poimin että posse on tarvittaessa valmis panemaan kovan kovaa vastaan. Arvoitukseksi jää kuinka kovan, mutta ainakin jotain otetta näillä ihmisillä on.
En osaa päättää olenko utelias, epäluuloinen vaiko toiveikas. Varmaan kombo kaikesta kolmesta, tosin toiveikkuutta on oikeasti vähemmän kuin näytän päällepäin. Avaudun, harkitusti ja varovasti. Paha kultti piti kiinni, pakenin, pelkään että joku tulee perässä, mitä pitäisi tehdä? Saan ohjeita jotka ovat yllättävän suoria. Jos luulet että joku tulee perässä, joku varmaan tulee perässä. Pidä pää matalalla, onko sulla nyt joku paikka missä olla, ai on, hyvä, ole siellä ja soita meille heti jos epäilet että joku oikeasti seuraa.
En tiedä soittaisinko, mutta saan lämpimän tunteen. Ehkä nämä ihmiset välittävät. Eri asia voivatko he tehdä mitään. Vainoharha taas on sitä mieltä, että he kertovat minulle vain mitä haluan kuulla. Mutta tahdon tutkia enemmänkin asioita ja ehkä vähän tasapainottaa tilejäni. Kerron että olen koulutukseltani paramedikki ja sanon että jos heillä tulee murtumia tai nyrjähdyksiä, voin auttaa.
Inga tarjoaa "keinoja" jäljitystä vastaan. Keinot = magia, tai riimut. Sanon kiitos ei. En halua tatuoinnilleni lisää ruokaa.
Annan heille nimen Scessos. Kadun sitä heti kun olen tehnyt sen, mutta en saa sitä tekemättömäksi. Vannotan heidät olemaan kyselemättä siitä.
Erkanen taikametsäläisistä ja yhytän kundit. Loppupäivän voisi minun puolestani vaikka löhötä ja katsoa leffoja. Viktor on koettanut tavoittaa jotain kaveriaan koko päivän, mutta tällä on kiire. Vaan joku muu tavoittaa hänet hämärän koittaessa ja kertoo: jossain puistossa on tapahtumassa hämäryyksiä.
Kundit puhuvat kryptisesti kun olen paikalla. Sanon että voin jättää heidät puuhiensa pariin, mutta he eivät tähän ryhdy. Saan urkittua että hämäryys on enemmän luonnotonta kuin laitonta. En tiedä mitä on tapahtumassa. Haluaisin tietää lisää, ja samalla haluaisin juosta mahdollisimman kauas toiseen suuntaan.
Kundit aikovat mennä puistoon pitämään asioita silmällä. Minä teen siistin kompromissin vastakkaisten halujeni välillä ja jään väijyyn puiston ulkopuolelle. En tahdo mennä liian lähelle mitään mikä voi olla maagista, en tiedä mitä tatuointini tekisi sille, tai mitä se tekisi tatuoinnilleni.
Tunnin verran kykimme asemissamme, mutta puiston läpi kulkee vain koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä. Ei taikoja puistossa tänään, olen enimmäkseen helpottunut. Kruisaamme keskustaan moikkaamaan Nooraa ennenkuin tämä lähtee kaupungista. Uusi baari, pummin juotavani.
Juttelemme mukavia ja sitten Noora töksäyttää, että tahtoo tietää mikä oikeasti sai minut lähtemään Kööpenhaminasta. Joku kun oli samana yönä päättänyt palaa hengiltä. Ja yksi Hannoverissa itsemurhan tehnyt oli Nooran hyvä kaveri. Yhteensattumia ei ole.
Hitaissa aivoissani asiat loksuvat paikalleen. Tajuan etä Noora tiesi minun olleen Hannoverissa - hän oli kuullut siitä Essiltä. Hän halusi minun käyvän Turussa voidakseen kysyä minulta kasvokkain mitä minä tiedän siitä.
En tiedä toivoisiko hän, että tunnustaisin olevani murhaaja ja mielipuoli. Jos niin tekisin, hän varmaan osaisi käsitellä minua. Mutta valitettavasti asiat eivät ole niin.
Kerron nähneeni jaettua painajaista Essin ja Hilken kanssa, ja että aamulla olin aivan vauhko ja koin että pitää lähteä. Melkein mainitsen Caghin ja saamin kirjeen, mutten ihan. Kuitenkin sanon, että joku minua seuraa, tai että siltä tuntuu. Kerron Jonköpingistä, siitä kuinka Joku oli aivan kannoillani keskustassa harhaillessani kunnes paikalle kurvasi pakettiautollinen Jeesusta renkaat ulvoen, kuinka minä otin jalat alleni mutta inkvisitio ei ollutkaan minun perässäni vaan jonkun muun, ja kuinka sen jälkeen Jostakusta ei ole kuulunut.
Noora kuulustelee minua ja puristaa minulta faktoja. Hän on pätevä ja on saanut minut tehokkaasti sinne mihin haluaakin. Detaljit jäävät pois - nimet Cagh ja Scessos. En epäile että hän olisi vastapuolella, en luule että hän on viholliseni. Luulen, että jos annan hänelle nuo nimet, hän löytää nopeasti pätevyytensä rajat. Vai työskenteleekö hän yksin? Onko hän oikeasti mikä sanoo olevansa - yksinäinen maailman karaisema harhailija - vai edustaako hän jotain muuta tahoa? Tuleeko noin itsevarmaksi pelkästään seikkailemalla vai vaatiiko se koulutusta.
Turku on osoittautunut aivan erilaiseksi kuin kuvittelin. Taidan silti jäädä tänne.
Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
13.12.08
Saavuin Turkuun junalla puoliltapäivin. Aurora oli asemalla minua vastassa. Seuraamme liittyi myös minulle ennalta tuntematon Noora. Etsiydyimme satunnaiseen kebab-pizzeriaan aseman lähistölle, missä tilasin Africana-pizzan, en suinkaan nimen perusteella, vaan siksi, että siinä oli banaania, joten se piti testata. Ruokapöytäkeskusteluissamme kävi ilmi, että Noorakin on matkustellut jonkin verran, lähinnä Euroopassa ja Aasiassa, ja rahoittanut reissunsa tarjoilemalla siellä sun täällä. Elämänasenteissamme on paljon samaa. Noora tosin sai minut tuntemaan oloni vanhaksi ja mukavuudenhaluiseksi, kun nykyään harvemmin teen matkoilla muuta kuin tutkimustyötä.
Nopeasti tuli selväksi, että Noora on ihan perillä "toisesta todellisuudesta", ihmissusista, vampyyreista ja kaikesta sen sellaisesta, vaikkei ilmeisesti tiedä Auroran työnantajista mitään. Tuli myös puhetta naamioista, jotka ovat syy siihen, että ylipäänsä olen kaupungissa. Ilmeisesti puoli Turkua tietää niistä, ja tahot Vatikaanista lähtien ovat niistä kiinnostuneita. Niiden epäillään liittyvän henkiinherättämiseen. Aurora piirsi minulle kuvan, ja sen sekä sanallisen kuvauksen perusteella olen aika skeptinen niiden todellisen luonteen suhteen. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään varmaa, ennen kuin olen todella nähnyt ne, tai edes toisen. Naamioita siis on kaksi, toinen ehjä, toinen jotenkin rikki. Ikävä kyllä naamiot eivät ole Auroralla, eikä niiden näytille saaminen ollut ihan helposti järjestettävissä. Mahdollisesti illalla, tai huomenna. Lupasin jäädä Turkuun, jos on tarvis.
Keskustelu sivusi kaikenlaista muutakin Turussa meneillään olevaa. Naamioihin ehkä liittyen, eilen (12.12.) oli ollut yllättävä määrä yliluonnolliseen sotkeutuneita ihmisiä koossa Mikaelin kirkolla, joka on Turun ainoa katolinen kirkko. Aurora ja Noora arvelivat, että naamiot olisivat saattaneet vetää ihmiset paikalle. Toinen keskustelussa vilahdellut sana oli Taikametsä. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen ideologisesti sopeutumattomien nuorten turvatalo, jossa siis on kohtalainen kasaantuma satunnaista voimaa ja tietoa. Noora heitti ilmoille epäilyksen siitä, onko kyseisen turvatalon pitäjillä ihan puhtaita jauhoja pussissaan, vai käyttävätkö he jotenkin hyväkseen tuota sekalaisten kykyjen keskittymää. Juttuun liittyi toinenkin nuorten tukiprojekti, Valo, mutta kokonaisuus jäi vähän hämäräksi, eikä oikeastaan edes kuulunut minulle mitenkään.
Pizzeriasta valuimme Hansan Hemingwaysiin juomaan glögiä ja tappamaan aikaa. Sovin tapaamiset "sitten joskus" Ilmarin ja Lailan kanssa. Noora kyseli, olenko kuullut jotain Saksasta, tarkemmin sanoen Hannoverista, missä on sattunut outo kahdentoista nuoren joukkoitsemurha. Joukko nuoria, jotka eivät millään tavalla vaikuttaneet itsemurhahakuisilta, on hypännyt katolta kuolemaansa. Tapahtumapaikan tienoilla asuneet vanhukset ovat kertoneet kuulleensa jotain "goottihevimusiikkia" ja nähneensä pitkän, mustiin pukeutuneen tyypin. Aika peruskliseitä, eli ei siis kovin hyviä vihjeitä. Lisäksi Noora on jäljittänyt outojen tapahtumien ketjua Saksasta tänne asti, joukossa muun muassa spontaani palamistapaus Tanskassa. Joku parhaillaan Turussa oleva henkilö on Nooran mukaan "kulkenut tapahtumaketjun edellä" - syy, seuraus vai sattumaa? En saanut muita tuntomerkkejä kuin että kyseinen mies on "pitkä". Noora on jo jututtanut häntä, mutta luonnollisesti hän kiistää kaiken. Toivotaan, että koko juttu on sattumaa. Jos Turussa havaitaan outoja kuolemantapauksia, täytyy tähän kyllä perehtyä tarkemmin.
Päädyin myös Nooran kanssa kohtalaisen syvälliseen väittelyyn naamioihin liittyen. Hän näkee ne pahoina ja luonnottomina esineinä, joka pitäisi saada pois satunnaisista käsistä, siis olettaen, että ne tosiaan liittyvät resurrektioon. Pragmaattinen suhtautumiseni taisi hieman häiritä häntä. Minusta ne olisivat yksinkertaisesti työkalu muiden joukossa, keino korjata ihminen, jota ei ole muulla tavoin onnistuttu parantamaan. Edelleen, en kyllä oikein usko, että naamiot ovat, mitä niiden väitetään olevan.
Ilmari soitteli, ja poimi minut pienellä punaisella autollaan keskustan tuntumasta. Olin puhelimessa valitellut hänelle, miten rajoittunut Turku-tuntemukseni on, joten hän tarjoutui lähipubiasiantuntijana valaisemaan minua. Ajelimmekin erääseen Vähäheikkilässä olevaan lähiökapakkaan. Siellä oli mitä suomalaiskansallisin tunnelma, jo alkuiltapäivästä umpitunnelissa olevat kanta-asiakkaat, biljardi ja tikkataulu, ja jääkiekkoa ja autoilua TV:stä. Satunnaisen siistin small talkimme kanssa taisimme hieman erottua joukosta. Minusta paikka oli kuitenkin paljon viihtyisämpi ja kiinnostavampi kuin melkeinpä hotellin aulabaaria muistuttanut, siisti ja persoonaton Hemingways.
Ilmarilla ei ollut ihmeempiä kuulumisia kerrottavanaan - samaa työtöntä ajantappoa kuin ensitapaamisemme aikoihin. Kyselin vaivihkaa, tietäisikö hän jotain aamupäivällä kuulemistani jutuista, mutta Taikametsä oli ainoa, mikä soitti edes jotain kelloja.
Istuttuamme aikamme kapakassa Lailan puhelinsoittoa odotellen päätimme vaihtaa maisemaa. Ilmari toimi edelleen paikallisoppaanani, ja vei minut johonkin rannan lähistölle, missä oli tanssilava korkealla paikalla ja hyvät näkymät yli Turun lähisaarien. Paikka oli oikein kaunis, ja ihmettelin ääneen, mikä tässä Turussa muka on niin kurjaa, kun Aurora ja Noora olivat sitä jo kironneet masentavaksi ja ikäväksi. Toistaiseksi minulle on jäänyt kaupungista pelkästään positiivinen kuva. Se on persoonallisempi kuin monet muut suomalaiset kaupungit.
Kello alkoi jo olla jonkin verran ja ulkona oli pimeää - Ilmarin mielestä myös kylmää - joten palailimme keskustaan. Asetuimme siellä kierroksemme toiseen lähikapakkaan, Mallaskukkoon. Aitona herrasmiehenä Ilmari tilasi meille oluet ja jätti maksamisen minun huolekseni. No, tokihan minulla on hieman parempi taloudellinen tilanne kuin hänellä, joten mikäs siinä. Sitä paitsi pirteän punainen kirsikkaolut oli aika hauskan makuista.
Suunnittelimme jatkoa: jos minun tosiaan pitäisi odotella huomiseen asti niiden naamioiden näkemistä, voisimme vaikka mennä illalla karaokeen. Ilmari myös lupasi majoittaa minut sohvalleen, jos on tarvis. Lopulta Laila soitteli, että voisimme tavata, ja mieluiten kahden kesken. Siispä jouduin pyytämään Ilmaria poistumaan. Hän suuntasi kotiinsa kokkailemaan, ja sovimme, että soittelisin, kun tulisi taas tylsää.
Laila saapui baariin. Menimme heti asiaan - ja asiahan olivat ne naamiot, taas kerran. Kerroin, mitä tiesin niistä, sekä kyselin Saksasta lähteneestä outojen kuolemien ketjusta, mutta se oli hänelle ihan uusi tarina. Taikametsästä hän oli kuullut, muttei tiennyt siitä juuri sen enempää kuin minä. Satunnaisen kuulumistenvaihdon lomassa sain kysäistyä, voisiko hänen edustamillaan tahoilla olla kiinnostusta tukea pohjoisen reissuani, ja vastaus oli varovaisen myönteinen. Laila lupasi selvitellä asiaa. Mahtavaa, matkasuunnitelmat etenevät.
Puhelimeni soi, ja jumituin juttelemaan pidemmäksi aikaa. Soittaja oli Eeva Tabu, tutkija, joka kyseli, olisinko kiinnostunut osallistumaan projektiin, joka tutkii yliluonnollisia voimia tietyissä suomalaisissa suvuissa, tai jotakin sinne päin. Hänen puhetyylinsä oli sen verran sekava, etten ihan täysin saanut selkoa yksityiskohdista, mutta totta kai olin kiinnostunut. Sanoin siis hänelle, että haluaisin tietää enemmän, ja annoin hänelle sähköpostiosoitteeni.
Soittelin vielä Auroralle, ja varmistin, että kyllä, naamiot ovat nähtävillä aikaisintaan huomenna. Lupasin Lailalle, että jos todella näen ne, kerron omistajalle, että hän on halukas ostamaan ne. Laila oli lähdössä hotellin kautta asemalle, ja lähdin kävelemään hänen kanssaan. Tuomiokirkon kohdalla erosimme. Palailin kohti keskustaa joen toista rantaa seuraillen. Jokivarsi on mukavan Keski-Eurooppalaisen oloinen, mutta lunta kyllä oli ikävä.
Kävellessäni soitin Ilmarille. Sen sijaan, että olisimme suunnitelmiemme mukaisesti lähteneet karaokeen, sovimmekin tapaamisen Kauppatorilla Ilmarin ystävän Niinan kanssa. Hänellä kun kuulemma oli joku tuttu sairaana, ja tarjouduin tietysti auttamaan, jos vain mitenkään pystyisin.
Kauppatorille ilmaantui yllättäen myös Laila, joka ei sitten ollutkaan vielä mennyt junaan. Siellä oli myös Niinan lisäksi toinenkin minulle uusi tuttavuus, Horko-niminen mies. Laila ja Niina keskustelivat hetken keskenään, sitten Laila lähti asemalle, ja me muut karaokeen aseman nurkille.
Baarissa yritin saada muun hulinan lomassa selkoa Niinan ongelmasta. Niinan tuttu oli jostakin saanut itseensä jonkun henkiolennon tai vastaavan. Kuulemma se oli ollut hänessä ainakin viime keskiviikosta lähtien, ja nyt hän oli kuollut, ja tämä mystinen, tarkemmin tuntematon varjo-olento oli siirtynyt Ninaan. Koska tämä vaikutti minusta aika huolestuttavalta, sain taivuteltua muun seurueen siirtymään rauhallisempaan paikkaan, missä voisi puhua kunnolla. Päädyimme Ilmarille. Ainakaan nopean tarkastuksen perusteella Niinassa ei fyysisesti ole mitään vikaa. Hän itse sanoo, että hänen auransa näyttää erilaiselta. Ikävä kyllä en itse näe auroja, joten tästä on paha sanoa tarkemmin mitään. Joka tapauksessa, aion kyllä tehdä kaikkeni auttaakseni häntä. Aloitan varmaankin kohtapuoliin soittamalla muutamalle parantajatutulleni, jotka tietävät enemmän tämäntyylisistä ongelmista.
Perjantai
Sir Leena Virtanen, Peilijärven ritari ja nuorempi asemestari oli vielä aamulla täysin tyytyväisenä suorittamassa velvollisuuksiaan Arcadian keiju-ulottuvuudessa, ruhtinas Antonellin valtakunnassa meren rannalla. Isänpuolen suku oli kyllä viikko sitten lähettänyt viestin, että läsnäoloa kaivattiin Turussa, mutta koskapa sinne ei yrityksistä huolimatta oltu kahteen vuoteen päästy miksi päästäisiin nytkään? Leena oli hitaasti tottunut eloon Arcadiassa ja löytänyt jopa jonkinlaisen tarkoituksen elämälleen: ritarin aatteen. Rohkeus, kunnia, velvollisuus, rehellisyys...hyveitä riitti opeteltavaksi ja paheita vältettäväksi, suomutkin olivat täällä ainoastaan hyödyksi haarniskan ominaisuudessa, eikä kukaan katsonut pahasti niitä.
Vaan sitten tuli ruhtinas Antonelilta määräys lähteä välittömästi matkaan. Minne? Syksyn maailmaan, tässä kirje ja tuosta heijastusportista sisään kuin olisit jo. Ei aikaa kysyä lisäohjeita, ei aikaa koettaa löytää vähemmän fantasiaelokuvasta revittyä vaatetta päälle, Leena astui porttiin ja löysi itsensä...seisomasta Aurajoen päällä kuunsillalla. Joku toinen olisi saattanut joutua paniikkiin, mutta kaksi vuotta Arcadiassa viettänyt ei enää hämmästy samalla lailla kuin ennen. Käveltiin maihin ja todettiin ettei tapahtumalle ollut sattunut todistajia. Hyvä. Paitsi että...tässä sitä seisoskellaan....pukeutuneena siniseen kaapuun ja mustaan viittaan, miekka ja tikari vyöllä ja...suomuja käsissä, kynnetkin kasvaneet harvinaisen pitkiksi...perhana. Repäistiin kaavusta pari kaistaletta naamioimaan suomuiset ranteet, kynsille ei valitettavasti mahtanut mitään, ne tippuisivat sormista itsestään jossakin vaiheessa, ilman teräkseen purevaa leikkuria ei niiden kimppuun kannattanut käydä, sen verran vahvaa materiaalia. Onneksi mukaan oli sattunut pari maagista esinettä, mutta ei niitä voinut tässä tienposkessa ruveta käyttämään. Pitikö minun tavata täällä joku vai mitenkäs tästä eteenpäin?
Paikalle asteli vaaleahiuksinen miekkonen, joka ryhtyi pälisemään puhelimeen, että ei täällä ketään ole. Noutaja? Leena katseli tyyppiä epäluuloisena, mutta uskaltautui sitten puheille. Lyhytkin juttelu tyypin kanssa riitti vakuuttamaan siitä, että ko. konsultilla ei ollut homma ihan hanskassa. Ensinnäkin pitkämiekka ei ole "mela", se, että kieltäydyn kertomasta sinulle onko se maaginen ei oikeuta leimaamaan sitä maagiseksi ja se, että en salamannopeasti julistaudu ihmiseksi ei tarkoita, että olen automaattisesti keiju! Tämä "Buzz" nimellä esittäytynyt hyypiö oli jostakin konsulttitoimisto Mähönen, Möttönen ja Möttösestä, hassut kolme suomalaista nimeä ainakin mainittiin, joku oli soittanut ja ilmoittanut täällä olevan jonkun jumissa. Leena koetti saada järkeä keskusteluun ja kysyi olisiko mahdollista saada miekka turvalliseen paikkaan ja jotain vaihtovaatteita. Ei, en aio antaa miekkaa sinulle ja lähteä itse toiseen suuntaan... huonolta vaikutti, mutta mitä muutakaan tässä saattoi tehdä paitsi lähteä tyypin mukaan.
Sitten paikalle käveli nainen, joka myös oli etsimässä jotakin noudettavaa ja tiesi jopa Leenan nimen. Siunattu olento, totta kai lähden mukaasi, hei hei epäilyttävä konsultti! Jos pitää valita kahdesta pahasta se vaarattomamman näköinen niin kyllä kannatti mieluummin lähteä yksinäisen naisen mukaan kuin jonnekin keskikaupungille tapaamaan epämääräistä joukkoa ihmisiä, sitä paitsi yo-kylään, jossa Outimariaksi esittäytyneen naisen asunto oli, oli lyhempi matka. Jo matkalla Outimaria hämmästeli outoa asua ja aseistusta, mutta ei vaikuttanut pelästyneeltä, mikä oli onni. Sitten iski ensimmäinen moraalinen ongelma...voit tietenkin selittää kaiken sillä, että olit naamiaisissa ja hukkasit kauheassa kännissä vaatteesi ja muistikin reistaa, mutta sehän on valehtelua ja siis ritarin etiikan vastaista. Ei auta kuin väistellä hankalia kysymyksiä ja vastailla rehellisesti niihin mihin voi. Tulen...Turun ulkopuolelta, täytyy löytää asunto, koska kaikki kamani on siellä, siirtymisessä oli vähän ongelmia, olisiko ideaalisidettä näitä ranteita peittämään?
Outimarian luona keskustelu lähti mystisille urille ja lopulta oli pakko paljastaa, että vähäsen niin kuin tupsahdettiin eräästä portista... Ai ulottuvuusportista? Outimaria katsoi Leenan mystisen ilmestymisen osoitukseksi siitä, että teoria Turun porteista piti paikkansa. Taas oli harkittava kuinka paljon kertoo, mutta ystävällisesti sillan alta pelastaneelle henkilölle, joka oli päälle päätteeksi saanut koko auttamisnakin melkein tuntemattomalta Sarilta (jota Leena epäili keijuksi) oli ikävä valehdella, niinpä Leena päätti kokeilla totuutta (ei ihan koko totuutta, mutta aika isoa osaa kuitenkin) ja kertoi pääkohdat tilanteestaan. Outimaria vaikutti uskovan jutun ja päästiin puhtaammalta pöydältä ratkomaan käytännöllisiä ongelmia kuten Leenan kamojen löytämistä. Mukana oleva avain oli koodattu mystisesti, joten kaivettiin yo-kylän kartta esiin ja pääteltiin asunnon koodin perusteella olevan D 1, D10, D13 tai D30. Kokeiltiin avainta alakerran oviin kunnes D1 tärppäsi. Sitten kokeiltiin avainta kerroskeittiöihin kunnes todettiin asunnon olevan joko asunto 13 tai 30. Vielä viimeisenä amatöörisalapoliisityön kukkasena katsoimme ulkoa onko asunnoissa valot. D13 näytti valaistulta, D30 oli pimeänä, sen ovea räpläämään siis.
Avain sopi lukkoon ja sisältä löytyi keskellä huonetta kivien keskellä nököttävä lukittu puinen kirstu. Onkohan tuo ansoitettu? Viskottiin kivikehää kynillä ja roikutettiin avainta sen yllä, harkittiin druidinkin kutsumista paikalle kunnes Leena päätti ottaa riskin. Jos arvoisa ruhtinas Antonell halusi hänet hengiltä onnistuisi se helpomminkin kuin ansoittamalla kirstu, jossa tehtävän toteutukseen tarvittavat asiat olivat. Avain kääntyi lukossa ja päällimmäisenä arkussa oli kirves. Hmmm....joko ystävällinen tervehdys asemestarilta (koskaan ei voi käsillä olla liikaa aseita) tai lumottu varmistus, että arkkua ei avaa väärä henkilö. Aseen alta löytyivät normaalimmat vaatteet, kännykkä, lompakko, luottokortit ja jopa kantokassi miekalle. Vaikutti siltä, että joku ihminen taikka muuten ihmismaailmassa oleillut oli pakannut arkun. Äiti kenties, ennen lähtöään muille maille vierahille tytärtään etsimään. Leena vaihtoi vaatteet, kääri ranteensa paremmin ideaalisiteeseen ja napsautti oikeaan korvaansa korvarenkaan ja korvakorun, jotka imivät ja maadoittivat maagista veden voimaa. Suomuista ja kynsistä pitäisi päästä pian eroon, kaipa ne täällä vähämaagisessa paikassa pian katoaisivatkin, kunhan olisi asettunut taloksi ja hieman rauhoittunut. Ihmispuoli ottaisi vallan ja merikäärmeperimä luikertelisi taustalle.
Vieläkin oltiin hieman pihalla nykymaailman menosta ja Outimaria sai muistutella sellaisista jutuista kuin "kasa kiviä ei ole normaalia keskellä huonetta", "avain kannattaa ottaa mukaan kun kulkee asunnon ulko-ovesta" ja vastaavista pienistä kömmähdyksistä. Leena oli kiitollinen ja päätti vastapalveluksena kertoa Outimarialle hiukkasen porteista. Niitä piti joka tapauksessa käydä katsomassa, pitihän vesikansalle raportoida Aurajoen tilanne ja sitä paitsi sotilashenkilö (sehän ritari on, ei siitä pääse yli eikä ympäri), tarkastaa aina ympäristönsä huolellisesti ennen kuin asettuu minnekään. Outimarian kanssa sitten lähdettiin iltakävelylle aurajoen rantaan. Joki vuosi jonnekin muualle ja jokin vuosi jokeen...Arcadian tilanteesta Leena päätteli joen vuotavan Arcadiaan. Kupittaan puistossa odotti vieläkin oudompi tilanne. Puiston lähde oli tukittu, mutta se vuosi silti, Aurajokeen ja muualle. Tämän takia et tainnut päästä takaisin Turkuun, etkös viimeksi käyttänyt tätä porttia kulkiessasi Arcadiaan? Outoa...oliko joku tukkinut portin tahallaan vai oliko se sulkeutunut itse? Jos portti oli tukittu oliko tukkija Turussa vai jossakin muualla, oliko portti suljettu täältä vai toisesta ulottuvuudesta? Leenan vajavainen vedentuntu ei riittänyt asian selvittämiseen. Kaksikko päätti lähteä kotimatkalle kun puhelin soi. Outimarian tuttu Jenna, jolta tämä oli aikaisemmin kysellyt kautta rantain Arcadiasta ehdotti tapaamista. Kun ilmoitimme olevamme Kupittaan puistossa sille tuli hirveä kiire paikalle. Aika outoa...ellei tyyppi sitten tiedä, että tämä paikka on erikoinen ja mahdollisesti vaarallinen.
Jenna tavattiin ja käveltiin sitten kolmistaan hiukkasen yöllisessä Turussa. Jonkinsortin konsultti, ihan mukavan ja tehokkaan oloinen. Miekkaansa kantokassissa roudaava Leena koetti vaikuttaa mahdollisimman normaalilta, mutta ei helpotuksekseen joutunut kiusallisten kysymysten kohteeksi. Päädyimme Outimarialle juomaan teetä ja vasta siellä alkoi peli nimeltä "Kuinka paljon sinä tiedät yliluonnollisista asioista ja kuinka saan selville sen paljastamatta mitä minä tiedän?" Jotain piti paljastaa, kysyä oikeita asioita ja odottaa niihin oikeita vastauksia, kaikesta kiertoilmaisuilla puhuen totta kai, koska on asioita, jotka eivät saa päätyä väärien henkilöiden tietoon. Arcadiassa oleskelu oli opettanut myös kiertelyn ja kaartelun jaloa taitoa ja Leena oli varuillaan. Jennakin vaikutti vanhalta tekijältä asioiden epämääräisen ilmaisun alalla, joten Outimaria sai todistaa varsin kryptistä keskustelua kunnes Leena päätyi siihen lopputulokseen, että Jenna edusti kaupungin hallintoa ja Jenna vakuuttui siitä, että Leena taas oli ihan oikean tahon diplomaattiasioilla kaupungissa. Tässä parhaita paloja saivartelusta (salamyhkäiset katseet, nyökkäykset ja merkitsevät äänenpainot eivät ole sisällytettynä quoteen):
Jenna (Outimarian mentyä vessaan): "Susta muuten huomaa, että olet
ollut...ulkomailla."
Leena: "Joo, niin taitaa huomata. En ole vielä ihan sopeutunut."
Jenna: "Aiotteko jäädä kaupunkiin pitkäksi aikaa?"
Leena: "Katsotaan. Pitäisi löytää eräs henkilö. Hieman hankalaa kun ei ole
tämän henkilön yhteystietoja, ainoastaan titteli."
Jenna: "Niin, sellaisten henkilöiden löytäminen on yleensä aika
vaikeaa."
Leena: "Minkä nimistä konsulttitoimistoa muuten edustat?"
Jenna: "...ei sillä oikeastaan ole nimeä."
Leena: "Ahaa. Taidatte edustaa tahoa, jota minä yritän parhaillaan
tavoittaa eli kaupungin asioista vastaavaa. Olisi viesti ruhtinaalle."
Sitten säädimme ruhtinaan tavoitettavuudesta, hänen senesalkkinsa tavoitettavuudesta, puistojen ja jokien kunnosta (eli porteista), piakkoin saapuvasta diplomaattikunnasta ja Turun tilanteesta yleensä. Jennan antamat tiedot Turun tilanteesta (porttien kanssa ongelmia, Belial consulting ratkoo niitä yhdessä Lyden nimisen ruhtinaan edustajan kanssa, viimeyönä suoritettu aikajatkumoon vaikuttava rituaali, keijut kadonneet kaupungista...) kuulostivat aidoilta ja Leena (joka halusi pitää suhteensa kaupungin johtoon hyvinä siltä varalta, että asettuisi uudelleen tänne asumaan), lupautui auttamaan missä voi, koska vuotavat portit tarkoittavat sivullisia uhreja. Lyden oli kiireinen ja protokollan mukaan Leenan tulee yrittää päästä ruhtinaan tai hänen oikean kätensä puheille viesteineen, niinpä sovimme alustavaa tapaamista ensi viikkoon. Jos tämä ei onnistuisi päätti Leena lykätä viestinsä Jennalle, koska protokollasta kiinni pitäminen siihen saakka kunnes neuvottelukunnat saapuvat on vaan huono asia, sillä kaupungin johdon oli hyvä varautua asiaan hyvissä ajoin. Leena alkoi tosin aavistella pahoja keijujen katoamisen suhteen. Näyttää pahasti siltä, että keijujen edustaja neuvottelussa olet sinä ellei parempaa tahoa löydy...ilmankos ne äkkiä suostuivat auttamaan tänne pääsyssä...noh, on väärin ajatella pahaa tahosta, joka on elättänyt kaksi vuotta, joten oletetaan, että minulle vaan unohdettiin mainita asiasta... Leena ja Jenna siis solmivat jonkinlaisen yhteistyösopimuksen, mitä tulee tietojen luovuttamiseen porteista ja muista sivullisia uhreja vaativista katastrofeista, joita saattaa tulla vastaan. Ainakin Leenan oleskelu kaupungissa päätyisi nyt oikeiden tahojen tietoon, osa tehtävästä siis suoritettu.
Lauantai
Aamun sarastaessa Leena muisti Outimarialta saamansa puisen laatikon. Yhteydenottotiedot, jos tarvitset apua, oli laatikon antanut keiju (tai niiden lähettiläs) sanonut. Hetken lukottoman ja avaimettoman laatikon kanssa pähkäiltyään Leena sai sen auki ja luki viestin, jossa kehoitettiin etsimään Lila Aamunkajo ja Sini Illanhämy, ritareita kumpainenkin. Jahas, mitenkäs minä, muukalainen kaupungissa, ketään etsin? Aika jälleen turvautua kaupungin paremmin tunteviin tahoihin eli Outimariaan ja Jennaan. Nimet eivät kuulostaneet tutulta heillekään, mutta ainakin olisi hieman parempi mahdollisuus jonkun törmätä henkilöihin.
Kävelyyn oli totuttu jo eilen, joten lauantainakin tehtiin kävelylenkki keskustaan katsomaan jouluruuhkaa. Ajatuskin kauppaan ahtautumista tuon lauman kanssa ahdisti, niinpä Jennan kadottua asioita hoitamaan Outimaria ja Leena menivät istumaan syrjäiseen kahvilaan. Outimaria yritti tavoittaa kaveriaan Ingaa, druidia, joka olisi ehkä osannut sanoa oliko kaupungissa aamunkajo tai illanhämy nimisiä paikkoja, tai paikkoja, jotka assosioituivat näihin aikoihin. Druidia ei tavoitettu, joten lähdimme takaisin yo-kylään, Outimarialla oli astrologiakonsultaatio viiden aikoihin. Jostakin syystä Jenna halusi Leenan olevan ainakin alussa paikalla, jos kyseessä sittenkin olisi jotenkin outo asiakas. Mikäs siinä, aina sitä yhden sekoilevan ihmisen taklaisi lattiaan tarvittaessa.
Odottelimme kaikessa rauhassa, Leena luki päivän lehden ja Outimaria kertasi tietojaan astrologiasta. Sovittuun aikaan ikkunan ohi käveli kokonainen joukko ihmisiä. Hetkinen...no, ehkä ne menivät ohi...kas, ovikello soi. Hieman epäilytti, joten Leena käveli oviaukkoon valmiina toimimaan jos jotakin tapahtuisi. Ja kyllä tapahtui, asuntoon syöksyi varsinainen pataljoona Men in Black elokuvasta karanneita huruja. Neljä yhtä vastaan ja viaton siviili tulilinjalla, varsin hankala paikka. Kun yksi tyypeistä vielä osoitteli aseella nosti Leena kätensä suosiolla pystyyn. Luoti kalloon tappaa minutkin ja suomuhaarniska ei ilmesty sekunneissa päälle täällä, otetaanpa siis rauhallisesti ja leikitään siviiliä, joka on asianmukaisen närkästynyt tästä kohtelusta. Keitä olette? SuPosta? No siinä tapauksessa haluamme nähdä virkamerkin ja tiedot. Ette näytä? Teidän on kuulkaas pakko näyttää ne, laki määrää...ja siinä vaiheessa kaksi korstoa tuli kimppuun ja raahasi syrjemmälle. Jahas, no laitonta toimintaahan tämä onkin. Ilmeisesti jokin hullu jengi, koska jos nuo kahjot ovat Suomen poliisin palkkalistoilla olen varmaan väärässä ulottuvuudessa tai jotain...koska eihän tällaista hitto soikoon tapahdu! Tulijat uhkailivat, kysyivät outoja kysymyksiä ja hiillostivat Outimariaa. Kysymykset koskivat aikajatkumorituaalia Turussa...keijuporttia...aijaijai....häkki heiluu....jos nuo hurut nyt kiinnostuvat minusta täytyy tosiaan ottaa se luoti nahkaan hypätessä ikkunasta ulos, koska varaa joutua putkaan ei ole...millä siellä muka selittää sen, että ihosta kasvaa suomuja? Onneksi kahelit eivät kiinnittäneet mitään huomiota sohvalla puhisevaan Leenaan, joka hiljeni protesteissaan pian kyselyn alettua. Yksi huruista, ympäri asuntoa pyörinyt punaista palloa kantanut sekopää, käski katsomaan palloa ja yksi vilkaisu vei tajun. Leena heräsi Outimarian ravisteluun. Asunto oli armeliaasti vapaa sekopäistä, lähtivät kyseltyään oudot kysymyksensä. Kai sanoit ettet tiedä mistään mitään? Hyvä, aina kannattaa kieltää kaikki.
Puhelimia saatettiin kuunnella, joten "infotaanpa kaupungin johtoa siitä, että täällä juoksentelee "SuPo"" varoitussoitto hoidettiin "ai kauheeta, sanotko sun poikaystävälles kun se on joku vartija, että mitä meidän pitäis tehdä kun tänne tuli joitain hulluja!" teinityylillä. Jenna tajusi kyllä vihjeen kun aikaisemmin ihan aikuismaisesti käyttäytynyt Leena horisee puhelimeen niitä näitä, eli eiköhän ruhtinas saanut tiedon.
Outimaria oli vihainen, mutta ei hysteerisessä tilassa. Kovempi tapaus kuin Leena oli odottanut ja omasi ilmeisesti huumeidenkäyttäjän menneisyyden. Noh, meitä on moneen junaan. Outimarian ihmetellessä, miksi Leenan joutuminen kuulusteltavaksi olisi ollut niin huono asia ritari totesi vain, että ei olisi mennyt läpi tavallisesta kansalaisesta lähempää tarkastellen. Ja eikös kaveri sitten esitä jälleen kysymyksen, johon on tosi vaikea valehdella: "Sä et sitten ole ihminen vai?" No tuota...olen suurimmalta osaltani ihminen ja tosiaan ihan syntynyt ja kasvanut Turussa... Arcadiassa oleskelusta vaan on vielä vähän jäämiä, jotka varmaan näkyvät tarkemmin katsoessa. Lähdimme kaupungille eksyttääksemme mahdollisesti tarkkailevat hurut ja siihen päättyi peli.