Ikä: 31 (synt. 25.11.1977)
Siviilisääty: Naimaton
Ammatti: Antropologisen lääketieteen tutkija, matkakertomuskirjailija.
Luonteesta: Kaidi on avulias, utelias, uhkarohkea sekä tiedon- ja seikkailunhaluinen. Hän on hyvä kirjoittamaan, nopea oppimaan ja varsin fiksu käytännön ja yksityiskohtien tasolla, mutta suurten linjojen ja laajojen teoreettisten kuvioiden ajattelu on aina ollut hänestä hieman rasittavaa. Tästä seuraa muun muassa, että hänellä on paha tapa unohtaa asiat, jotka eivät selkeästi näy arjessa. Jos rahoitus tulee pahalta suuryritykseltä, ongelma on poissa silmistä ja poissa mielestä - eihän sillä ole väliä, kun rahan kuitenkin itse käyttää hyvään tarkoitukseen. Muutenkin Kaidilla on "tarkoitus pyhittää keinot" -tyylinen moraalikäsitys: jos ihmisiä hyödyttävän tiedon saaminen tai jonkun hengen pelastaminen vaatii laittomuuksia, se ei ole ongelma, kunhan ketään ei vahingoiteta. Kaidi pitää ihmisistä noin yleensä, mutta liikkuvan elämäntapansa vuoksi hänellä on vain muutama hyvä, pitkäaikainen ystävä. Hän on ennen kaikkea hetkessä eläjä, joka ei haaskaa aikaansa tulevaisuuden pähkäilyyn.
Ulkoasu: Aina valmiina toimintaan - käytännöllinen yleissiisti pukeutuminen, mukavia ja käytössä kuluneita vaatteita. Ei haaskaa paljoa aikaa vaatteidensa miettimiseen, ei meikkaa juuri koskaan, melkein aina lenkkarit tai vaelluskengät jalassa. Käyttää usein asusteina matkamuistoja sieltä sun täältä maailmalta.
Yliluonnollisuus: Ihan tavallinen ihminen, jolla ei ole yliluonnollisia voimia tai kykyjä, vain kokoelma opittuja parannusniksejä. Sen sijaan Kaidilla on yliluonnollinen ongelma: muuan tansanialaiskylän parantaja kirosi hänet teini-ikäisenä siten, että hän ei kykene pysyttelemään samassa maassa yli puolta vuotta pidempään. Kun puolen vuoden raja lähestyy, Kaidi tulee hiljalleen yhä levottomammaksi, kunnes lopulta on täysin keskittymiskyvytön. Rajan ylityttyä hän alkaa tulla myös fyysisesti pahoinvoivaksi. Ongelmat katoavat, kun Kaidi vaihtaa maata, ja alkavat sitten taas hiljalleen kehittyä uudelleen.
Kaidin äidin, Krista Laiholuodon (os. Tammela - muuan Sinikka Tammelan täti) kirjeenvaihtoa äitinsä kanssa:
11.7.1973,
Thies, Senegal
Terveisiä Afrikan auringon alta!
Kuten odottaa saattoi, täällä on todella eriskummallista. Voisin kertoa paljon siitä, miten hurjan kuuma sää on, miten eksoottinen luonto, ja miten avoimia ja iloisia ihmiset, mutta postikorttiin ei mahdu loputtomiin kirjaimia, ja minun on pakko kertoa tämä: olen tavannut maailman ihanimman miehen. Uskomatonta kyllä, hän on suomalainen lääketieteen opiskelija, joka on täällä vapaaehtoistyössä, kuten minäkin. Hävettävän perinteistä, että sairaanhoitaja ihastuu lääkäriin. Pahoin pelkään, että niin tässä kuitenkin pääsi käymään. En kerro vielä enempää, mutta tästä voi vielä tulla jotain...
Kaikkea hyvää sinne koto-Suomeen ja nähdään kuukauden päästä,
T. Krista14.5.1975 Meillä on ilo kutsua Teidät
Juhani Laiholuodon ja Krista Tammelan
häihin 2.8.1975. Vihkiminen tapahtuu Helsingin tuomiokirkossa klo 14.26.11.1977 Mombasa, Kenia
Rakas äiti!
Odotat varmaan jännityksellä uutisia? Ei syytä huoleen, kaikki meni hienosti! Tyttö on iso ja reipas, ja synnytys sujui hyvin. Nimenkin olemme jo valinneet. Juhani ei ehkä haluaisi minun paljastavan sitä vielä, mutta kirjeen perilletulo kestää kuitenkin iät ja ajat. Siispä: tytöstä tulee Kaidi. Se on paikallinen nimi, mutta varmaan ääntyy helposti suomalaisenkin suussa. Toiseksi nimeksi tulee Kristiina, jotta hänellä on jokin tavallisempikin nimi, jota käyttää.
Tiedän, että toivoisit kovasti meidän palaavan pian sinne, mutta me emme aio pitää mitään kiirettä sen suhteen. Työtä riittää, ja usko pois, tämä on tyttärellemme ihan yhtä hyvä kasvuympäristö kuin Suomi. Olemme tosin suunnitelleet, että palaisimme viiden-kuuden vuoden kuluttua, jotta Kaidi voisi aloittaa koulun kotimaassaan. --Kaidi Laiholuodon päiväkirjoista:
(3.9.1984, Helsinki)
TÄNÄÄN MINÄ MENIN KOULUN,
MINÄ OSAAN JO KIRJOITAA.
KAIDI 6V.15.6.1990, Helsinki
Vanhemmat sitten ilmoittivat tänään, että me lähdetään elokuussa Tansaniaan. Ja ei mihinkään lomamatkalle niinkuin yleensä, vaan lähetystyöhön, samalla tavalla kuin silloin kun mä synnyin. Tosi reilua! Melkein meidän koko luokka jatkaa yläasteelle yhdessä, ja mä lähden johonkin puskaan Afrikkaan missä ei ole mitään. Sarin mielestä se on jännää ja mun pitäis olla innostunut, mut oikeesti mua a) ärsyttää ja b) vähän pelottaa. Mä en muista mitenkään älyttömän paljoa Keniasta (missä mä siis synnyin), joten tää ei oo ees silleen mulle mikään juttu. Ainoa hyvä puoli on, et tää on vain kahen vuoden määräaikaishomma, joten on ees jotain toiva, ettei jämähdetä sinne mun loppuelämäksi - mut 2 vuotta, se on pitkä aika!14.5.1991, Mizibaziba, Tansania
Otin sit viimein yhteen vanhempien kanssa liittyen siihen, miten paljon mä oon viettänyt aikaa kylän parantajan seurassa (ja joo, se on parantaja, ei mikään "shamaani" niinkuin vanhemmat väittää). Aika kauan ne sitä jaksoikin katsella. No, sori vaan, vanhukset, mutta mua kiinnostaa enemmän paikan alkuperäiset uskomukset kuin teidän kauppaama yleisjeesustelu. Kyllä mä uskon Jumalaan (kai se on mulla perimässä, kun teitä kattoo), mut mä uskon, että on paljon muutakin. Ei se kaikki paikallinen taikausko oo vain taikauskoa, siinä on joku totuuspohja. Ndweleifwa tietää ihan oikeasti paljon lääkekasveista ja huumaavista aineista, ja monet sen jutut oikeasti toimii!21.6.1992, Mizibaziba, Tansania
Ndweleifwa ei koskaan tuu kertomaan mulle kaikkea. Mä tiedän, et ottaen huomioon et mä olen ulkomaalainen ja tyttö, se on jo ollut uskomattoman kiltti ja avoin kun se on opettanut mulle näinkin paljon, mut silti. Mua hämää, kun mä en saa selville, mitä sen rituaalit sisältää, mitä se oikeastaan tekee. Mul on suunnitelma, mut se on riskialtis. Toisaalta, me ollaan joka tapauksessa palaamassa Suomeen reilun kuukauden päästä, joten mitä menetettävää mul on?29.7.1992, Mizibaziba, Tansania
Okei. Mä olen pulassa. Ehkä.
Ja mä tein sen.
Nyt mä sit tiedän - ehkä olis ollut parempi, etten tietäis. Mut jospa nyt aloitettais alusta. Mä suunnittelin tätä pitkään: mä seurasin, milloin Ndweleifwa on seuraavaksi tekemässä jotain suurta. Mä selvitin, missä päin sen rituaalipaikka on tällä kertaa, etin piilopaikan, ja asetuin sinne odottamaan, niinkuin joku villieläintä vahtaava luonnontutkija.
Ndweleifwa tuli, piirsi kehän, asetteli kynttliät, söi yrtit, soitti rumpuja - ja sit SE ilmestyi. Ei helvetti, vahemmat on olleet oikeassa koko ajan. Ndweleifwa tosiaan on yhteydessä, no, jos ei ihan demoneihin, niin ainakin johonkin hillittömän vahvaan ja sairaan pelottavaan, voimakkaiseen ja todelliseen henkeen. Ne keskusteli heimon kielellä, mitä mä osaan vain hajanaisesti, joten mä en saanut selvää, mistä ne ihan tarkalleen neuvotteli. Jotain aika perussälää liittyen heimolaisten lapsionneen, kai.
Tää kaikkihan on tähän mennessä ollut vain kiinnostavaa ja jännittävää, mut sit asiat meni pieleen. Ne oli lopettamassa neuvotteluja, kun se henki yhtäkkiä kääntyi mun puoleen. Se jotenkin näki mut, ja osoitti mut parantajalle. Mulla ei ollut mitään toivoa pysyä piilossa tai paeta. Jäin kiinni itse teossa.
Mä en ole ikinä nähnyt Ndweleifwaa niin vihaisena, enkä oo ikinä ollut yhtä peloissani. Parantaja oli pettynyt muhun - se oli pitänyt mua parempana kuin muut länsimaalaiset, mut mä olinkin pettänyt sen ja huijannut ja ollut pahempi kuin kukaan muu.
Se kiros mut, sen hengen avulla.
Se sanoi sitä "muuttolinnun epäonneksi", jonka se antoi mulle (jos mä nyt osaan kääntää oikein). Ja se on kuulemma ikuisesti mun onnettomuuteni lähde. Etten ikinä löydä rauhaa. Mulla ei ole hajuakaan, mitä tää tarkoittaa, mut se ei kuulosta kivalta. Sen perusteella, mitä mä aiemmin näin, mä en usko, että Ndweleifwa olis vaan bluffannut.
Mut on kirottu. Mitä ihmettä mä teen tän suhteen? Vanhemmille en ainakaan voi kertoa. Mut jotain mun on tehtävä.9.8.1992, Helsinki
Koulu alkaa huomenna. Ihme kyllä mä saan mennä suoraa ysiluokalle, vaikka mun koulunkäynti Tansaniassa olikin täysin satunnaista. Saas nähdä, vieläkö vanha luokka muistaa mua. Mä en edelleenkään ole huomannut mitään merkkejä mistään kirouksesta. Missähän vaiheessa sellaisia pitäis ilmestyä? Olisko Ndweleifwa sitenkin vaan yrittänyt pelotella mua bluffaamalla?3.2.1996, Helsinki
Nyt mä sitten viimein tajusin sen. Sen kirouksen. Mä olen selannut päiväkirjojani parin vuoden ajalta, ja niissä on kaava. Sairaan kauan mulla kesti huomata tää. Se on oikeasti tosi selkeä kun sen näkee. Puolen vuoden välein mä alan tulla ihan sairaan levottomaksi, jos en pääse pois maasta. Sinänsä ihan tuuri, että mun perhe matkustelee niin paljon. Muuttolinnun epäonni. Tätäkö se tarkoittaa? Mä muistan vielä hyvin, miten pahaksi se meni vuosi sitten. Onneksi me lähdettiin sit hiihtolomalla Tunisiaan, muuten mä olisin ehkä seonnut täysin. Kuinkahan kauas mun täytyy lähteä? Riittääkö Ruotsin-risteily? Pitänee kokeilla. Mut jos tää tosiaan on totuus siitä kirouksesta, vähänkö tää tulee varmaan hiljalleen muodostumaan häiritseväksi. Täytyyhän olla joku keino purkaa tää. Mun täytyy saada se selville.15.7.1996, Tukholma
Okei, Ruotsin-risteily ei riitä, mulla on edelleen ihan mökkihöperö olo. Ahdistaa. En kykene keskittymään. Oikeesti tän kirjoittaminenkin vaatii hirveästi tahdonvoimaa ja pinnistelyä. Mut ei se mitään, mulla on interrail-lippu, ja mä jatkan tästä niin pitkälle kuin on tarvis. Kyllä nyt kuvittelis, että viimeistään Espanjassa tai Kreikassa helpottaa - en oo vielä päättänyt, kumpaan suuntaan lähden. Katsotaan, mikä sattuu huvittamaan enemmän.
********** Jep. Tuossa oli katko, koska mun oli pakko nousta ylös ja vaihtaa kahvilaa, alkoi oikeasti olla mahdoton edes istua paikoillaan. Kaupungilla kävely auttoi vähän. Mä myös soitin äidille. Lääkiksen valintatulokset olivat tulleet, ja mä pääsin sisään! Hieman älytöntä, koska toiset pyrkivät sinne monta kertaa ja lukevat koko vuoden ja käyvät valmennuskursseja, mä vaan kävin kokeilemassa ja pääsin sisään noin vain. Ehkä se tarkoittaa, että se on mulle oikea opiskelupaikka. Tai sitten ei. Jotenkin mä olen vähän epävarma. No, voihan sieltä aina lähteä poiskin. Ja ehkä se johtuu vaan tästä saamarin levottomasta olosta. Malmön juna lähtee parin tunnin päästä. Huomenna tähän aikaan mun pitäis jo olla Saksassa.2.3.1998, Helsinki
Kerroin viimein vanhemmilleni, että aion hakea opiskelemaan antropologiaa. Kuten osasin odottaa, he olivat pettyneitä. He olivat niin iloisia ja ylpeitä, kun näytti siltä, että seuraan isän jälkiä lääkärinä. Ikävä kyllä, mitä pidempään olen lääkiksessä, sitä varmemmaksi tulen, että se ei ole ihan minun paikkani. Asiat ovat kiinnostavia, mutta teoriaa on liikaa, käytäntöä liian vähän, enkä mitenkään kykene näkemään itseäni istumassa vastaanottohuoneessa tunti toisensa perään - tai laboratoriossa - tai leikkaussalissa - ei. Haluan taas maailmalle, eikä tässä ole kysymys vain kirouksen luomasta levottomuudesta - vaikka toki minulla on taka-ajatus siitä, että haluan selvittää, miten kirous toimii, ja miten siitä voisi päästä eroon.20.10.2000, Helsinki
Olen viimein piireissä. En olisi uskonut, että pääsen näin pitkälle, kun valitsin proseminaariaiheekseni erilaiset henkiparannuskäytännöt Suomessa, ja ryhdyin ottamaan yhteyttä ihmisiin. Onnistuin kuitenkin tunkemaan nenääni niin lahjakkaasti eri paikkoihin, että olen alkanut hahmottaa piilevää, toista maailmaa "normaalin" yhteiskunnan varjossa. Okkulttista maailmaa, jota kansoittavat paitsi tavalliset ihmiset, myös maagit, ihmissudet, keijut, vampyyrit ja muut omituisuudet. Jos en olisi jo teininiä tutustunut tansanialaiseen taikuuteen ja Ndweleifwan yhteistyöhön henkien kanssa, minun olisi varmasti paljon vaikeampi uskoa tätä. Nyt se ennemminkin täydentää maailmankuvani kokonaiseksi: olen koko ajan odottanutkin, että jotakin tällaista on oltava olemassa. Jos kerran Afrikassa on toimivaa taikuutta, miksei täälläkin? Harmillista, että näistä asioista ei oikein voi puhua avoimesti, niistä saisi aivan suunnattoman kiinnostavan proseminaarityön.6.6.2001, Helsinki
Sain kandia vastaavat opinnot kaavittua kokoon lääkikseestä. Olen varsin varma, että tämän jälkeen minua ei enää siellä tulla näkemään. Ei se opiskelu hukkaan mennyt, lääkintätaidoille tulee varmasti olemaan käyttöä tulevaisuudessa. Sitä paitsi länsimaisen lääketieteen oppien tunteminen tarjoaa selkeän vertailukohdan, kun nyt kerran olen päättänyt erikoistua lääketieteelliseen antropologiaan ja kansanlääketieteen tutkimiseen. Gradun aihekin pitäisi tässä hiljalleen keksiä. Vaikka olisi mahtavaa lähteä tekemään sitä ulkomaille, luulen, että keskityn Suomesta löytyviin asioihin. Proseminaaria varten keräämässäni materiaalissa on vielä paljon käsiteltävää, ja minua kiinnostaa selvitellä okkulttipiirejä lisää, vaikken niistä voikaan aivan suorasanaisesti missään puhua.22.6.2003, Gibraltar
Bileet - tuplabileet!
Sen lisäksi, että olen parhaillaan reissussa juhlimassa maisteriksi valmistumistani, sähköpostiini ilmaantui ilmoitus, että olen saanut rahoituksen ensi lukuvuodeksi kaavailemaani Afrikan tutkimusretkeä varten. Tai siis, olen saanut apurahan kenttätyöhön, jossa tutkin kansanlääketieteen ja länsimaisen lääketieteen kohtaamisia Tansaniassa. Tiedän kyllä jo etukäteen, etten tule pitämään kiinni aiheesta, saati sitten pysymään koko vuotta Tansaniassa, mutta enköhän minä jotain keksi sitten puolen vuoden tultua täyteen.28.11.2004, Espoo
Enää reilu kuukausi. Jo on aikakin päästä taas liikkeelle. Tietysti tarvitsin tämän puolisen vuotta siihen, että sain jotain julkaisukelpoista kasaan Afrikan-kiertueeltani. Ei kyllä mitään sellaista, mitä alunperin lähdin tekemään. Ei, en ole tekemässä väitöskirjaa enkä edes lisensiaatintyötä aiheesta. Sen sijaan sain kasaan muutaman mielestäni ihan näppärän artikkelin, ja onnistuin kaapimaan rahoituksen Aasian-reissua varten. Ensi vuosi menee siis siellä. Laura ehdotti, että editoisin päiväkirjatekstini matkakertomuksiksi, joita voisin tarjota julkaistavaksi. Ei ollenkaan hassumpi idea, ja sillä voisi tienatakin vähän. Pitää harkita.12.3.2006, Espoo
Afrikan-matkakertomuskirjani julkaistaan ensi viikolla. Huvittavaa. Aasian-muistiinpanojen puhtaaksikirjoittaminen ja editointi tulee vaatimaan vielä jonkin aikaa, koska tekstiä on paljon, ja suurin osa okkulttiasioista pitää sensuroida. Oikeasti minun pitäisi keskittyä vertailemaan eri alueiden perinnelääketiedesysteemejä, mutta haluan saada kirjan kasaan ensin, koska siitä saa rahaa. Näen kyllä, että aivan kuten ihmiset laitoksella varoittelivat, olen pikavauhtia tuhoamassa senkin vähäisen tieteellisen uskottavuuden, mitä minulla olisi voinut olla, ja tekemässä itsestäni populaari-huuhaa-vaihtoehtotiedekirjoittajan, mutta ei tämä varsinaisesti haittaa minua. On ihmisten oma ongelma, jos he eivät usko, että jutut, joista kirjoitan, ovat aivan todellisia ja toimivia, eivät länsimaisen lääketieteen vastaisia, vaan sitä täydentäviä. Kukaties jonkun toistaiseksi tuntemattoman kansanlääketiedeperinteen parista löytyy parannus syöpään tai AIDSiin - no joo, en minäkään tosiasiassa ole noin optimistinen, mutta on täysin mahdollista löytää esimerkiksi hyödyllisiä ja käyttökelpoisia lääkekasveja, tai keinoja purkaa tuntematon kirous. Jossain on siihenkin ongelmaan oltava ratkaisu. En vain ole löytänyt sitä vielä. Jonain päivänä... Toistaiseksi, elämäni ei ole ollenkaan hassumpaa. Mikäs tässä maailmaa kiertäessä, kunhan rahoitus löytyy jostakin.17.8.2008, Espoo
Saavuiin kotiin eilen yöllä. Tunnustettakoon, että alkoikin jo olla hieman ikävä. Minulla on nyt riittämiin tekstiä muutaman polynesialaisen ja melanesialaisen yhteisön parannusperinteistä, sekä satoja sivuja seikkailullista päiväkirjatekstiä. Eiköhän tästä synny jatkoa alkuvuodesta julkaistulle Etelä-Amerikan matkakertomukselleni. Toin myös mukanani jokusen esineen ja kokoelman kasveja, joilla uskon tienaavani ihan mukavasti okkulttipiireissä. Nähtäväksi jää, saanko aineistostani kasaan mitään tieteellisessä mielessä julkaisukelpoista. Oikeasti minun pitäisi työstää väitöskirjasuunnitelmaa. Materiaalia olisi jo ainakin neljään väikkäriin, ongelma onkin ennen kaikkea aiheen rajaaminen. Ei sillä kuitenkaan mitään kiirettä ole. Sitä paitsi minulla on jo seuraava matkakohde mietittynä: ajattelin suunnata pohjoiseen. Alaska, Grönlanti, Siperia, vaihtoehtoja on useampi. Luultavasti päädyn kiertämään ne kaikki, ja jälleen kerran toimimaan perinteisten kenttätyökonventioiden vastaisesti. Tyyli, jossa tutkija pysyttelee yhteisössä kunnes on luonnollinen osa sitä, ei kertakaikkiaan onnistu minulta. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus viettää puolisen vuotta Suomessa. Olisi yksi luentokurssikin vedettävänä, pitkästä aikaa.
Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
13.12.08
Saavuin Turkuun junalla puoliltapäivin. Aurora oli asemalla minua vastassa. Seuraamme liittyi myös minulle ennalta tuntematon Noora. Etsiydyimme satunnaiseen kebab-pizzeriaan aseman lähistölle, missä tilasin Africana-pizzan, en suinkaan nimen perusteella, vaan siksi, että siinä oli banaania, joten se piti testata. Ruokapöytäkeskusteluissamme kävi ilmi, että Noorakin on matkustellut jonkin verran, lähinnä Euroopassa ja Aasiassa, ja rahoittanut reissunsa tarjoilemalla siellä sun täällä. Elämänasenteissamme on paljon samaa. Noora tosin sai minut tuntemaan oloni vanhaksi ja mukavuudenhaluiseksi, kun nykyään harvemmin teen matkoilla muuta kuin tutkimustyötä.
Nopeasti tuli selväksi, että Noora on ihan perillä "toisesta todellisuudesta", ihmissusista, vampyyreista ja kaikesta sen sellaisesta, vaikkei ilmeisesti tiedä Auroran työnantajista mitään. Tuli myös puhetta naamioista, jotka ovat syy siihen, että ylipäänsä olen kaupungissa. Ilmeisesti puoli Turkua tietää niistä, ja tahot Vatikaanista lähtien ovat niistä kiinnostuneita. Niiden epäillään liittyvän henkiinherättämiseen. Aurora piirsi minulle kuvan, ja sen sekä sanallisen kuvauksen perusteella olen aika skeptinen niiden todellisen luonteen suhteen. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään varmaa, ennen kuin olen todella nähnyt ne, tai edes toisen. Naamioita siis on kaksi, toinen ehjä, toinen jotenkin rikki. Ikävä kyllä naamiot eivät ole Auroralla, eikä niiden näytille saaminen ollut ihan helposti järjestettävissä. Mahdollisesti illalla, tai huomenna. Lupasin jäädä Turkuun, jos on tarvis.
Keskustelu sivusi kaikenlaista muutakin Turussa meneillään olevaa. Naamioihin ehkä liittyen, eilen (12.12.) oli ollut yllättävä määrä yliluonnolliseen sotkeutuneita ihmisiä koossa Mikaelin kirkolla, joka on Turun ainoa katolinen kirkko. Aurora ja Noora arvelivat, että naamiot olisivat saattaneet vetää ihmiset paikalle. Toinen keskustelussa vilahdellut sana oli Taikametsä. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen ideologisesti sopeutumattomien nuorten turvatalo, jossa siis on kohtalainen kasaantuma satunnaista voimaa ja tietoa. Noora heitti ilmoille epäilyksen siitä, onko kyseisen turvatalon pitäjillä ihan puhtaita jauhoja pussissaan, vai käyttävätkö he jotenkin hyväkseen tuota sekalaisten kykyjen keskittymää. Juttuun liittyi toinenkin nuorten tukiprojekti, Valo, mutta kokonaisuus jäi vähän hämäräksi, eikä oikeastaan edes kuulunut minulle mitenkään.
Pizzeriasta valuimme Hansan Hemingwaysiin juomaan glögiä ja tappamaan aikaa. Sovin tapaamiset "sitten joskus" Ilmarin ja Lailan kanssa. Noora kyseli, olenko kuullut jotain Saksasta, tarkemmin sanoen Hannoverista, missä on sattunut outo kahdentoista nuoren joukkoitsemurha. Joukko nuoria, jotka eivät millään tavalla vaikuttaneet itsemurhahakuisilta, on hypännyt katolta kuolemaansa. Tapahtumapaikan tienoilla asuneet vanhukset ovat kertoneet kuulleensa jotain "goottihevimusiikkia" ja nähneensä pitkän, mustiin pukeutuneen tyypin. Aika peruskliseitä, eli ei siis kovin hyviä vihjeitä. Lisäksi Noora on jäljittänyt outojen tapahtumien ketjua Saksasta tänne asti, joukossa muun muassa spontaani palamistapaus Tanskassa. Joku parhaillaan Turussa oleva henkilö on Nooran mukaan "kulkenut tapahtumaketjun edellä" - syy, seuraus vai sattumaa? En saanut muita tuntomerkkejä kuin että kyseinen mies on "pitkä". Noora on jo jututtanut häntä, mutta luonnollisesti hän kiistää kaiken. Toivotaan, että koko juttu on sattumaa. Jos Turussa havaitaan outoja kuolemantapauksia, täytyy tähän kyllä perehtyä tarkemmin.
Päädyin myös Nooran kanssa kohtalaisen syvälliseen väittelyyn naamioihin liittyen. Hän näkee ne pahoina ja luonnottomina esineinä, joka pitäisi saada pois satunnaisista käsistä, siis olettaen, että ne tosiaan liittyvät resurrektioon. Pragmaattinen suhtautumiseni taisi hieman häiritä häntä. Minusta ne olisivat yksinkertaisesti työkalu muiden joukossa, keino korjata ihminen, jota ei ole muulla tavoin onnistuttu parantamaan. Edelleen, en kyllä oikein usko, että naamiot ovat, mitä niiden väitetään olevan.
Ilmari soitteli, ja poimi minut pienellä punaisella autollaan keskustan tuntumasta. Olin puhelimessa valitellut hänelle, miten rajoittunut Turku-tuntemukseni on, joten hän tarjoutui lähipubiasiantuntijana valaisemaan minua. Ajelimmekin erääseen Vähäheikkilässä olevaan lähiökapakkaan. Siellä oli mitä suomalaiskansallisin tunnelma, jo alkuiltapäivästä umpitunnelissa olevat kanta-asiakkaat, biljardi ja tikkataulu, ja jääkiekkoa ja autoilua TV:stä. Satunnaisen siistin small talkimme kanssa taisimme hieman erottua joukosta. Minusta paikka oli kuitenkin paljon viihtyisämpi ja kiinnostavampi kuin melkeinpä hotellin aulabaaria muistuttanut, siisti ja persoonaton Hemingways.
Ilmarilla ei ollut ihmeempiä kuulumisia kerrottavanaan - samaa työtöntä ajantappoa kuin ensitapaamisemme aikoihin. Kyselin vaivihkaa, tietäisikö hän jotain aamupäivällä kuulemistani jutuista, mutta Taikametsä oli ainoa, mikä soitti edes jotain kelloja.
Istuttuamme aikamme kapakassa Lailan puhelinsoittoa odotellen päätimme vaihtaa maisemaa. Ilmari toimi edelleen paikallisoppaanani, ja vei minut johonkin rannan lähistölle, missä oli tanssilava korkealla paikalla ja hyvät näkymät yli Turun lähisaarien. Paikka oli oikein kaunis, ja ihmettelin ääneen, mikä tässä Turussa muka on niin kurjaa, kun Aurora ja Noora olivat sitä jo kironneet masentavaksi ja ikäväksi. Toistaiseksi minulle on jäänyt kaupungista pelkästään positiivinen kuva. Se on persoonallisempi kuin monet muut suomalaiset kaupungit.
Kello alkoi jo olla jonkin verran ja ulkona oli pimeää - Ilmarin mielestä myös kylmää - joten palailimme keskustaan. Asetuimme siellä kierroksemme toiseen lähikapakkaan, Mallaskukkoon. Aitona herrasmiehenä Ilmari tilasi meille oluet ja jätti maksamisen minun huolekseni. No, tokihan minulla on hieman parempi taloudellinen tilanne kuin hänellä, joten mikäs siinä. Sitä paitsi pirteän punainen kirsikkaolut oli aika hauskan makuista.
Suunnittelimme jatkoa: jos minun tosiaan pitäisi odotella huomiseen asti niiden naamioiden näkemistä, voisimme vaikka mennä illalla karaokeen. Ilmari myös lupasi majoittaa minut sohvalleen, jos on tarvis. Lopulta Laila soitteli, että voisimme tavata, ja mieluiten kahden kesken. Siispä jouduin pyytämään Ilmaria poistumaan. Hän suuntasi kotiinsa kokkailemaan, ja sovimme, että soittelisin, kun tulisi taas tylsää.
Laila saapui baariin. Menimme heti asiaan - ja asiahan olivat ne naamiot, taas kerran. Kerroin, mitä tiesin niistä, sekä kyselin Saksasta lähteneestä outojen kuolemien ketjusta, mutta se oli hänelle ihan uusi tarina. Taikametsästä hän oli kuullut, muttei tiennyt siitä juuri sen enempää kuin minä. Satunnaisen kuulumistenvaihdon lomassa sain kysäistyä, voisiko hänen edustamillaan tahoilla olla kiinnostusta tukea pohjoisen reissuani, ja vastaus oli varovaisen myönteinen. Laila lupasi selvitellä asiaa. Mahtavaa, matkasuunnitelmat etenevät.
Puhelimeni soi, ja jumituin juttelemaan pidemmäksi aikaa. Soittaja oli Eeva Tabu, tutkija, joka kyseli, olisinko kiinnostunut osallistumaan projektiin, joka tutkii yliluonnollisia voimia tietyissä suomalaisissa suvuissa, tai jotakin sinne päin. Hänen puhetyylinsä oli sen verran sekava, etten ihan täysin saanut selkoa yksityiskohdista, mutta totta kai olin kiinnostunut. Sanoin siis hänelle, että haluaisin tietää enemmän, ja annoin hänelle sähköpostiosoitteeni.
Soittelin vielä Auroralle, ja varmistin, että kyllä, naamiot ovat nähtävillä aikaisintaan huomenna. Lupasin Lailalle, että jos todella näen ne, kerron omistajalle, että hän on halukas ostamaan ne. Laila oli lähdössä hotellin kautta asemalle, ja lähdin kävelemään hänen kanssaan. Tuomiokirkon kohdalla erosimme. Palailin kohti keskustaa joen toista rantaa seuraillen. Jokivarsi on mukavan Keski-Eurooppalaisen oloinen, mutta lunta kyllä oli ikävä.
Kävellessäni soitin Ilmarille. Sen sijaan, että olisimme suunnitelmiemme mukaisesti lähteneet karaokeen, sovimmekin tapaamisen Kauppatorilla Ilmarin ystävän Niinan kanssa. Hänellä kun kuulemma oli joku tuttu sairaana, ja tarjouduin tietysti auttamaan, jos vain mitenkään pystyisin.
Kauppatorille ilmaantui yllättäen myös Laila, joka ei sitten ollutkaan vielä mennyt junaan. Siellä oli myös Niinan lisäksi toinenkin minulle uusi tuttavuus, Horko-niminen mies. Laila ja Niina keskustelivat hetken keskenään, sitten Laila lähti asemalle, ja me muut karaokeen aseman nurkille.
Baarissa yritin saada muun hulinan lomassa selkoa Niinan ongelmasta. Niinan tuttu oli jostakin saanut itseensä jonkun henkiolennon tai vastaavan. Kuulemma se oli ollut hänessä ainakin viime keskiviikosta lähtien, ja nyt hän oli kuollut, ja tämä mystinen, tarkemmin tuntematon varjo-olento oli siirtynyt Ninaan. Koska tämä vaikutti minusta aika huolestuttavalta, sain taivuteltua muun seurueen siirtymään rauhallisempaan paikkaan, missä voisi puhua kunnolla. Päädyimme Ilmarille. Ainakaan nopean tarkastuksen perusteella Niinassa ei fyysisesti ole mitään vikaa. Hän itse sanoo, että hänen auransa näyttää erilaiselta. Ikävä kyllä en itse näe auroja, joten tästä on paha sanoa tarkemmin mitään. Joka tapauksessa, aion kyllä tehdä kaikkeni auttaakseni häntä. Aloitan varmaankin kohtapuoliin soittamalla muutamalle parantajatutulleni, jotka tietävät enemmän tämäntyylisistä ongelmista.
(erään) Kaidi Laiholuodon viimeiset päiväkirjamerkinnät
13.2.09, perjantai
~23.30
Aamupäivä kului nenä kiinni näytössä. Vielä kun keksisi sen repäisevän
otsikon, se edelleen puuttuu. Näin iltapäivästä Lauraa, mutta tällä kertaa
häneltäkään ei oikein löytynyt mitään hyviä ideoita.
Kuuden kieppeillä lähdin liikkumaan kohti Turkua. Tulossa olevan kokouksen yksityiskohdat - kuten aika ja paikka - olivat täysin hämärän peitossa. Mietin, olisiko minun kuulunut tietää niistä jotain, mutta eivätköhän järjestävät tahot ottaisi minuun yhteyttä jossakin vaiheessa.
Junamatka oli jokseenkin koetteleva, etenkin kun jumitimme johonkin keskelle ei-mitään teknisen vian vuoksi noin vartiksi. Äh. Loppui se matka sentään viimein. Turussa olin juuri astunut junasta ulos, kun Laila soitti, ja kyseli, voisimmeko tavata. Sen jälkeen soitin Ilmarille, joka oli "naisseurassa menossa baariin". Siispä suuntasin ensin tapaamaan Lailaa ja Jan Hautalaa.
Päädyin illallistamaan Belialin laskuun Foijaan, Hemingwaysin alakertaan. Oltiin kovin virallisia ja business-henkisiä, Jan selosti Belialin tuotekehitysosaston oikeasti toimivasta horoskooppigeneraattorista, ja Laila valitteli kyseisen osaston kustannustehottomuutta. Samalla tuli puhuttua niin lastenkasvatuksesta kuin nykypäivän okkultistinuorison tilastakin. Tällä hetkellähän Turun okkultistiteinit ovat lähinnä taikametsäläisiä. Toki puhuimme asiaakin, mutta loppujen lopuksi tiesimme kaikki siitä kovin vähän. Jokin iso, globaali aikavääristymäkriisi on meneillään, ja se on lähtöisin Turusta. Mitään yksityiskohtia kukaan meistä ei ollut kuullut - miten se tarkalleen ilmenee, missä, ja niin edelleen, oli täysi mysteeri. Myöskään Janin melkoisen tiukkaa linjaa vetäneet viestit Turun hallinnon suuntaan eivät johtaneet mihinkään, paitsi reklamaatioon Ahlgårdille, kun tämän alaiset eivät toimi sopimuksen mukaisesti. Kokousaikaa tai -paikkaa ei tietenkään edelleenkään saatu selville. Lisäksi tarjoilija toi ensin punaviiniä tilaamani valkoisen asemesta. Kaiken kaikkiaan ei onnistunein tai hauskin mahdollinen ilta, etenkin kun pelkästään paikallaan istuminen tuntui minusta valtavalta haasteelta.
Ravintolasta poistuttuamme soitin Ilmarille, joka oli juuri seuransa kanssa poistunut baarista. Myöhemmin sain kuulla soittaneeni pahimpaan mahdolliseen aikaan. Hups. No, en mitenkään voinut tietää. Tapasin Ilmarin ja Minervan, joka lähti piakkoin kohti kotiaan. Ilmarin kanssa arvoimme hetken, mitä tekisimme. Nina olisi kuulemma ehkä maisemissa myöhemmin illalla. Menimme siis istuskelemaan baariin, josko hän antaisi kuulua itsestään. Puhelinsoitto paljasti, että hän olisikin kiinni jossain aktivistikokouksessa vielä epämääräisein ajan. Emme tapaisi tänään siis.
Viivyimme baarissa yksien verran ja vaihdoimme kuulumisia. Kuten tavallista, minulla oli niitä enemmän kuin Ilmarilla, joka ei saamastaan tarjouksesta huolimatta ollut menossa takaisin töihin. Harmillista kyllä, hän selvästi oli myös noteerannut levottomuuteni ja kysyi siitä. "Matkakuumetta", vastasin, ja muuta vastaavaa epämääräistä kiertelyä. En todellakaan aio avautua tästä hänelle, kun en koskaan ole kenellekään muullekaan. Ei. Oma ongelmani, pärjään sen kanssa. Osa minua ja niin edelleen. (Olen humalassa ja levoton, teksti alkaa mennä aika epäkoherentiksi).
Yksien jälkeen kävelimme Ilmarille, ja hiljakseen nukkumaan. Jos nyt kykenen siihen tässä tilassa. Hemmetti.
14.2., lauantai
~11
Eilen unohdin listata kiinnostavan yksityiskohdan: jutellessamme Hunters's
Innissä Ilmari kysyi, liittyisikö kokouksemme jotenkin "heijastuksiin".
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän tarkoitti. Hän tarkensi
kokeneensa viime aikoina sellaisen oudon ilmiön, että tiskatessa tuntuu,
kuin vedessä jotenkin olisi kaksi kerrosta. Ei aavistustakaan, mitä tämä
voisi olla, mutta jännittävää joka tapauksessa.
Vähemmän jännittävää on, että nukuin taas ihan älyttömän huonosti. Näin painajaisia, joissa muun muassa ovelle ilmestyi ensin joku demoninen olio ja sitten Erik Hees, jonka kanssa jouduimme tappelemaan. Tosin Hees oli jonkinlainen zombi. Tietenkin heräsin yön aikana tusina kertaa. Hemmetin rasittavaa, että kun kerran tämä ilmenee niin konkreettisen fyysisinä oireina, miksei sitä kuitenkaan voi hoitaa kuin fyysistä ongelmaa? Rauhoittavista tai unilääkkeistä ei ole mitään iloa. Ilmari ehdotti eilen, että pakkoko minun on lähteä Siperiaan, eikö joku lyhyt reissu riittäisi. En tiedä itsekään. Ruotsi ei. Kanaria tai vastaavat tuskin. Entä joku viikon-parin Egyptin reissu? Itse asiassa ihan sama minulle. Kirous tai ei, Siperia kiinnostaa kuitenkin enemmän. Luulisin. Varmahan en tietenkään voi olla.
~16
Jokseenkin turhauttavaa: kulutin aamupäiväni kaupungilla kierrellen. Kävin
UFFilla, istuskelin kahviloissa, ja katselin ympärilleni. Tutustuin myös
paikalliseen kirjastoon, missä lueskelin Trans-Siperian matkaopasta.
Soittelin siinä sivussa läpi melko lailla kaikki paikalliset tai muuten
asiaankuuluvat tuttuni. Turun hallinto ilmoitti, ettei mitään varsinaista
kokousta ole edes tarkoitus pitää, ja tivasi, mitä tahoa edustan. "En
mitään, olen neutraali" ei ollut kelvollinen vastaus. Lailallakaan ei
ollut minulle puuhaa, joten käytännössä olin omillani, vailla virallista
tekemistä.
Kahden maissa tapasin Ninan mukavan rauhaisassa kuurojen kahvilassa, Café Signissa. Ilmarin lisäksi hän on käytännössä ainoita paikallisia enemmän tai vähemmän tavallisia kontaktejani, mutta hän ei ollut kuullut mitään mistään epätavallisesta. Pirullako minä selvitän mitään aikavääristymää, kun kukaan ei ole siitä kuullutkaan tai havainnut mitään sen suuntaistakaan? Salaatin, kahvin ja toisen UFF-visiitin jälkeen kulkeuduin takaisin tänne Ilmarille ihmettelemään, mitä oikeastaan voisin tehdä. Noh, jos nyt ei muuta, tuleepa edes nähtyä tuttuja ennen reissuunlähtöä. Siltikin turhauttavaa. Hm.
~22
No, nyt jo melkein tapahtuikin asioita, paitsi että itse sössin minkä
ehdin.
Lojuttuani hetken Ilmarilla lähdin kohti keskustaa taas. Laila soitti ja pyysi syömään itsensä ja Ninan kanssa. Tottahan toki menin. En juuri kuullut mitään kiintoisaa. Asiat kuitenkin olivat etenemään päin, koska Laila oli tapaamassa Kurjen. Lisäksi kävi ilmi, että Laila oli näkemässä Heesin illalla - treffien merkeissä! Hah.
Laila siis eteni tapaamiseensa Kurjen kanssa Hemingwaysissä, minä ja Nina puolestamme kohtasimme Nooran, ja menimme Cosmiciin. Nina huomasi hukanneensa kännykkänsä. Au. Jäimme siis Nooran kanssa kahden. Selostin hänelle tietoni Heesistä. Vastavuoroisesti kuulin häneltä juttuja aikavääristymäkriisistä. Kuulemma ihmisten heijastukset katoilevat satunnaisesti hetkittäin. Ensimmäinen kuulemani konkreettinen merkki meneillään olevasta, siitä, että ongelma tosiaan on todellinen. Noora oli myös pohtinut asian metafyysistä puolta paljonkin, muttei oikeastaan ollut päässyt puusta pitkään, eikä ollut halukas jakamaan kontaktejaan kanssani. Sääli. Nina palasi, poistui taas, ja onneksi löysi kännynsä.
Sain Lailalta pari kiintoisan oloista tekstaria, ja lopulta selvisi, että hän oli viimein päätynyt tapaamaan Fabiolan edustajan. Kipaisin paikalle Marina Palaceen. Mahtavaa: he olivat kovasti sitä mieltä, että pitäisi järjestää kokous. Erityisesti heitä kiinnosti lontoolainen John, joka ei suostunut vastaamaan heidän yhteydenottopyyntöihinsä. Yritin tekstata hänelle, mutta vaikka hän sentään vastasi, vastaus oli, että ei ehdi. Päätin antaa asian olla, koska minua häiritsi, että Fabiola ja Belial käytännössä halusivat minun huijaavan hänet paikalle näkemään heitä, vaikkei hän selvästi tahtonut tavata kumpaakaan tahoa.
Juttu jäi auki, kun kello tuli puoli kymmenen ja Lailan piti treffata Hees. Lähdin esiliina-varjostajaksi. Hetken leikin vakoojaa, kävelin vastakkaisella puolella katua heidän perässään. Sitten tietysti jäin nurkan taa odottamaan ja hukkasin heidät. Jep, en ole järin hyvä stalkkeri. Kuulemma he olivat Koulussa, mutta en edes löytänyt heitä sieltä. Join siis kupillisen kahvia ja kirjoitin siis tämän, ja seuraavaksi taidan palata Marina Palaceen.
~01 (15.2.)
Palasin Palacelle, missä Fabiolan Ida Peitsen lisäksi oli Jenna Kurki
Turun hallinnosta. Juttelimme aikamme, ja Kurki vakuutteli, että hallinto
toimii aikavääristymän ratkaisemiseksi parhaillaan. No mikäs siinä sitten,
turha panikoida ja häslätä jos asiaa toisaan jo hoidetaan. Ilmeisen
hitaasti toki, mutta kuitenkin. Kauppasin Kurjelle asiantuntemustani noin
yleensä, mutten tainnut antaa kovin hyvää vaikutelmaa, kun olin
enimmäkseen keskittymiskyvytön.
Illan seuraavaksi ohjelmanumeroksi nousi Kupittaan puiston etsiminen, koska Ida sanoi, ettei ollut onnistunut siinä, ja että muillakin oli ollut ongelmia. Kurki erosi seurastamme, ja Laila liittyi siihen. Kävelyretkemme puistolle oli ongelmaton lukuunottamatta sitä, että Idan koira yritti kampata meidät. Puistokin löytyi juuri sieltä, mihin kartta sen sijoitti.
Puistoon saavuttuamme Ilmari otti yhteyttä, oli palannut kaupunkiin. Siispä lähdimme palailemaan keskustaa kohti. Ida poistui hotellilleen. Minervan kanssa baarissa olleella Ilmarilla ei ollut intressejä lähteä etsimään ruokapaikkaa Lailan ja minun kanssa, joten kävelimme siis kahdestaan kierroksen, löysimme Lailalle kebabin, ja erosimme. Lompsin Lontisiin, kohta varmaan nukun, jos kykenen.
Ai niin, ja sain nimi-idean: "Tapahtui Tyynellämerellä". Ei ihmeellinen, mutta voisi toimia.
********************
Kaidi oli jo puoliunessa, kun Ilmari saapui kotiin, puuhaili jotain aikansa, asettui sängylleen, ja alkoi laulaa. Koskapa Kaidi oli vain ihminen eikä ollut mitenkään osannut suojautua tämmöisen varalta, laulu lumosi hänet. Tajuamatta mitään siitä, mitä tapahtui, Kaidi seurasi Ilmaria kellariin, missä Ilmari tappoi hänet muutamalla puukoniskulla, pisti paloiksi ja söi. Ei kovin tyylikäs loppu suurimman osaan maailmasta kiertäneelle, lähes kaikennähneelle seikkailijalle.(erään) Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
Perjantai 27.3.
21.10, Hemingway's, Hansa, Turku
Purettuani aamupäivän aikana viimeisetkin tavarat rinkastani ja
mietittyäni ensi viikon aikataulua (tiedossa todennäköisesti paljon
tapaamisia ja vähän virallisia asioita) otin ja hyppäsin Turun junaan. Oli
niin huono tuuri, että jostain syystä puoli Pääkaupunkiseutua halusi
Turkuun - en edes saanut paikkalippua, vaan jouduin istumaan Karjaalle
asti käytävässä. Eipä olisi Suomessa odottanut moista.
Turkuun saavuin kahdeksan kieppeillä, ja soitin saman tien Ilmarille sekä Ninalle. Kumpikaan ei vastannut. Ehkäpä ovat jo jossain baarissa, missä on meteliä, tai muuten pahassa paikassa. Jos eivät kohta soita takaisin, yritän uudelleen.
Palloilin kierroksen Kauppatorin ympäristössä - ihan normaalilta vaikuttaa, ei näy mitään maailmanlopun enteitä ainakaan näin perusihmisen paljaalla silmällä. Asetuin siis Hansan Hemingway'siin odottelemaan ja ihmettelemään. Jos kukaan ei vastaa puheluihini, menee vähän tylsäksi. Pitänee sitten majoittua johonkin, laiskana varmaankin hotelliin, ja yrittää uudelleen huomenna. Ja jospa yrittäisi tekstiviestillä vielä.
Lauantai 28.3.
13.20, Aschan, Hansa
Ilta jatkui häiritsevän tapahtumattomana, ei vastauksia soittoihin eikä
tekstareihin. Majoituin hotelliin ja lähdin pizzalle. Yllättäen Nina
soitti minulle, mutta kun vastasin, hän sanoi lähinnä "skviik" ja löi
luurin korvaani. Johan nyt on kumma.
Yövyin hotellissa, aikaisin nukkumaan, kun ei huvittanut lähteä yksin baariin. Aamulla nukuin pitkään, kävin hotellin saunassa, mikä oli oikein kivaa kuukauden ulkomailla olon jälkeen, ja viimein, vasta puolenpäivän jälkeen, astelin ulos hotellista, ja yritin taas soitella ihmisille.
Ilmari ei vastannut, Ninan puhelimeen puolestaan vastasi Inga, muistaakseni niitä Taikametsän tyyppejä. Se, mitä Inga kertoi, oli niin päätöntä, että minulla on edelleen vaikeuksia uskoa sitä. Kuulemma Nina on shokissa koettuaan jotain todella traumaattista, ja Ilmari - Ilmari pakenee poliisia murhattuaan jonkun, ehkä jopa useampiakin ihmisiä. Täh. Ninan kriisi siis johtuu nimenomaan näistä Ilmarin hirmuteoista. Ihan käsittämätöntä, tässä on nyt oltava jokin väärinkäsitys. Ilmariko muka murhaaja? Yritin tarjoutua auttamaan Ninaa, ja kyselin, voisiko häntä nähdä, mutta Inga väisteli. Lupasi soitella myöhemmin, ja ehdotti, että kävisin kyselemässä poliisilta. Päätin ennemminkin soittaa Lailalle.
Lailakin oli jotenkin outo, vakuutteli, ettei ole mitään hätää. No ei minulla toki olekaan, mutta alan olla aika huolissani Ninasta. Lailan mukaan minun ei kannattaisi enää yrittää ottaa häneen yhteyttä. No pahus. Laila on kuulemma juuri matkalla Turkuun, ja lupasi ottaa yhteyttä heti tänne saavuttuaan.
Istuuduin laten ääreen odottelemaan, vaikka nyt olo on suorastaan kirotun levoton. Mitä ihmettä täällä on tekeillä? En kyllä usko Ilmaria tappajaksi, ennen kuin kuulen jotain todella vakuuttavaa ja vedenpitävää. Voin kai taas syyttää vain itseäni. Mitäs singahdin noin vain yhtäkkiä yli kuukaudeksi pois maasta, ja laiminlöin kaiken yhteydenpidon täkäläisiin tuttuihin. Siltikin, jestas, onpa omituista.
14.50, Pääkirjasto
Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä vittua?!
Päätin mennä tappamaan aikaa kirjastolle, menin nettiin katsomaan läpi uutisotsikot - ja siellä uutisoidaan, että minut on murhattu - Lonttisissa, 14.2. - Ilmariko? - Täh!? Nettisivuillani on muistokirjoitus! Lauran käsialaa, vieläpä. Laitoin foorumille aiheesta viestin, ja soitin heti Lailalle, joka sanoi, että on tapahtunut aikavääristymä. Ilmeisesti Nina luulee minun kuolleen!
Ikävä kyllä Laila ei ollut vieläkään kaupungissa, mutta lupasi tulla kirjastolle heti, kun on. En millään jaksaisi odottaa, kun en tiedä, miten päin olisin. Missään ei ole mitään järkeä!
Odottelen täällä siis. Selailin taas vaihteeksi Siperia-kirjoja. Soitin myös nettisivuvastaavalleni, että päivittäisi pois sen "In Memoriam" -etusivun, mutta hän ei kuulemma millään nyt ehdi, menee maanantaihin siis. Äh. Noh. Hitto. Kaikkea outoa olen kokenut, mutta tämä kyllä menee silti aika lähelle listan kärkeä.
18, Hansan Hemingway's
No niin, tapasin Lailan ja Janin, ja kuulin juttuja. Sitten tapasin
Taikametsän nuoria, ja kuulin lisää juttuja. Soppa sakenee, tai jotain.
Hohhoh.
Janin ja Lailan kanssa menimme istumaan Börsiin ja kävimme asioita läpi. Kyllä, olen kuollut. Tai siis, yksi Kaidi Laiholuoto kuoli 14.2.-15.2., Ilmarin paloittelemana. Minä olen rinnakkaisesta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa näin ei käynyt, vaan lähdinkin Egyptiin. Periaatteessa olen siis väärässä paikassa. Kuulemma myös esimerkiksi Lontoossa on ilmestynyt metrolastillinen "kuolleita" ihmisiä. Tämän taustalla on se sama todellisuusvääristymä, joka oli keskeinen kriisi jo silloin, kun viimeksi olin Turussa. Se on maailmanlaajuinen ongelma, ja taustalla on joku iso rituaali, jossa summotaan jotain tosi suurta ja muinaista.
Seuraavaksi menimme Taikametsään tapaamaan Ninaa. Nina-raasu oli tosiaan selvästi aika hajalla, mutta ilahtui suuresti minun näkemisestäni. Vakuuttelin, että kaikki on hyvin, ja hän tuntui vähän rauhoittuvan. Toivottavasti asiat asettuvat hänen osaltaan.
Saimme kiertokäynnin Taikametsään. Mukavan ja rennon oloinen paikka. Hautala yritti heti ryhtyä tekemään businesta. Onneksi Inga vaikutti vastahankaiselta. En ole varma, olisiko fiksua, jos turvatalo olisi Belialin taskussa.
Inga sanoi, että joku Ville haluaisi tavata minut, viereisessä huoneessa. Menin siis, kuvitellen, että kyseessä on joku parannusjuttu, kun Villellä kuulemma oli muistiongelmia. Kävi nopeasti ilmi, että kyseessä voisi olla jotain paljon himmeämpää.
Paikalla olivat Villen lisäksi tytöt nimeltä Silvia, Sini ja Lila. He vannottivat, etten kertoisi heiltä kuulemaani kenellekään, ja että luottaisin heihin. Minun pitäisi lähteä heidän mukanansa johonkin paikkaan, jotta voisimme puhua asioista. Arvottuani aikani, pitäisikö minun ensin sanoa jotain jollekin, totesin, että äh, antaa mennä! Siispä, Ville otti ja vei meidät peilin läpi heijastukseen. Villiä!
Heijastuksessa puhuimme asiat halki. Villen mukaan minä, Silvia (ihmissusi) ja Lila & Sini (puoliksi vuorten väkeä, satoja vuosia vanhoja) olemme merkkejä (signs), jotka edustavat kuutta elementtiä, puuta, pronssia, rautaa, kiveä, vettä ja tulta. Lisäksi on kuusi uneksijaa (sleepers). Ja meidän pitäisi pysäyttää jokin suuri pimeys - se Hautalan kuvailema suuri muinainen?
Lisäksi Sini kertoi nähneensä unta, jossa piti koota harmaita paloja (?!) ja Silvia puolestaan sellaista, jossa oli ainakin implantteja niskassa, ja hän oli vangittuna (koehenkilönä?), ja peilissä oli jotain pahaa. Lisäksi molempien unissa oli joku nimeltä Erika. Meidän pitäisi löytää loput merkit, jotta sleeperit heräisivät. Ongelma on, että Ville tunnistaa nämä vain nähdessään heidät, eli heidän etsimisensä mitenkään järjestelmällisesti on aika lailla mahdotonta.
Kaikki oli jännää ja kivaa siihen asti, kun Inga sulki peilikaapin, eli ainoan reittimme ulos heijastuksesta. Seurasi pieni hetki paniikkia. Sitten hän avasi sen, huomasi meidän heijastuksemme, ja siitä vasta melu nousikin. Inga huusi, paikallinen ovimikko Elias kävi suorastaan päälle, ja Minervakin oli synkeänä. Pyrin ilmaisemaan, että juttu oli minun vastuullani - muutkin yrittivät samaa. Pahus, ei siinä ihan näin pitänyt käydä... No, hetken hupaisan räyhäämisen ja puhuttelujen jälkeen hipsimme pois anteeksi pyydellen.
Siinä hötäkässä Sini ja Lila hävisivät. Minä, Ville ja Silvia kulkeuduimme Hemingway'siin ihmettelemään. Myöhrmmin Lila ilmaantui paikalle järkyttyneenä. Ilmeisesti Sini oli yrittänyt tappaa(!) Eliaksen, ja kahden vuoren kansalaisen välillä oli siis pienoinen kriisi. Rauhoittelin parhaani mukaan ja tarjosin teetä. Ehkä tämä tästä.
1.00 Silvialla (Räntämäessä) Istuimme aikamme Hemingwaysissä, siirryimme Kouluun, ja lopuksi minun oli aika suunnata ravintolaan tapaamaan isoja ihmisiä, eli siis Laila, Jan ja Klaus Lyden. Söimme hyvin ja kalliilla, ja joimme muutaman. Samalla sain selville paljon kiinnostavaa.
Ensinnäkin, hallinnollakin on hallussaan profetia, ja sain sen myös nähdä. Sisältö on samantyylinen kuin Villen tarinoissa: on kiire, ja nukkujat pitää herättää. Merkeistä siinä ei ole mitään puhetta, tosin. Kiintoisaa on myös, että nämä nukkujat ovat kuin ovatkin oikeasti olemassaolevia ja hyvin konkreettisesti nukkuvia, tai koomassa makaavia tyyppejä, 12 ihmistä, ja hallinnon hellässä huomassa.
Kyselin heijastuksista - niistä vain todettiin, että aiemmin on ollut joku ongelma jonkun pelihirviön kanssa. Muita satunnaisia tietoja: Silvian unet ovat heijastuksia historian hämäristä, aiemmin Turussa tapahtuneesta. Sinin uni ehkä viittasi naamioon, joka pitäisi koota, siihen samaan, josta oli puhe silloin muinoin, ja jonka palaset ovat nyt hallinnolla, kun ehjä naamari puolestaan on päätynyt Vatikaaniin. Lisäksi, keijut ovat todella häipyneet, ja Turussa on ollut aiemminkin ongelmia rinnakkaismaailmojen kanssa.
Syötyämme lähdimme tapaamaan Fabiolaa, tai siis, me muut saatoimme Hautalan Ida Peitsen luo, ja jätimme sinne. Mahtoi tulla hilpeä keskustelu. Klaus ja Laila lähtivät johonkin baaria kohti, minä palasin Koululle nuorempien luo.
Vaikka kuinka yritin, en saanut Villeä vakuutettua siitä, että hallinto kannattaisi tavata. Kuulemma vasta myöhemmin, jos mitään muuta keinoa ei ole. Sitten lähinnä istuimme ja arvoimme, keitä voisimme vielä tavata, jotta saisimme verkostoiduttua ja mahdollisesti vahingossa törmättyä niihin puuttuviin merkkeihin. Paikalla oli myös Outi-Maria, neljäs merkki, ja omien sanojensa mukaan tuiki tavallinen kaupan kassa.
Täysin sattumalta Klaus ja Lailakin ilmaantuivat Kouluun, ja ravasin hetken pöytäkuntien väliä, mutta mitään uutta ja suurta ei selvinnyt, eikä neuvotteluyhteyttä syntynyt. No, ainakin edes on jotain toivoa, että jossain vaiheessa Ville ja Klaus ehkä vielä puhuvat. Klausia lähinnä tuntui huvittavan teinien puuhastelu.
Kyselin nuorilta yösijaa, ja Silvia lupasi sellaisen. Myöhästyttyämme yöbussista päädyimme kävelemään halki mystisen ja kauniin lumisen kaupungin kolme varttia hänen kämpälleen. Se oli tunnelmallista, ei yhtään harmittanut - ja tämä siis ei ole sarkasmia.
Sunnuntai, 29.3.
14, Arnolds, Hansa
Heräilimme kohtalaisen aikaisin, ja lähdimme kaupungille etsimään
aamupalaa. Tosin markkinoilla lettu edessäni totesin krapulan tason
sellaiseksi, etten tullut syöneeksi kuin puolet.
Valuimme Taikametsälle hengaamaan. Siellä oli rauhallista, kissa oli söpö. Ninakin vaikutti paljon paremmalta. Rauhaisan oleilun keskeytti puhelu Lailalta: tarvitaan druidi, ja mahdollisimman pian. Pyysi kyselemään Silvian ex-kämppiksen seurassa liikkuvilta briteiltä. Silvia soitti Elisalle ja tiedusteli asiaa, mutta britit kertoivat tietävänsä vain vähän ja tuntevansa ihmisiä, joita ei kuitenkaan saisi äkkiseltään paikalle.
Kyselin täysin sattumanvaraisesti, tuntisiko kukaan yhtään druidia, ja Inga vastasi, että kuinka niin, hän on itse sellainen. Hah, aika hyvä sattuma. Siispä minä, Inga ja tämän tiimi eli Minerva ja Elias singahdimme Forumin Coffee Houseen tapaamaan Lailan ja Klausin.
Tilanne oli lyhykäisyydessään sellainen, että kiitos maailman yleisen ison ongelman, yhteydet niin ylä- kuin alakertaankin ovat poikki, ja sattumoisin Turussa ollut enkeli on tästä innostuneena päättänyt olevansa kaikkivoipa kaikkivaltias. Sen voimat vain kasvavat tilanteen jatkuessa, joten se olisi syytä vangita tai karkoittaa mahdollisimman nopeasti. Vääristymän voimassaollessa mikään helvetin tai taivaan voimiin perustuva magia ei toimi, ja Lailan selvitysten perusteella voimakkainta jäljelläolevaa taikuutta edustavat druidit. Inga lupautui auttamaan parhaansa mukaan. Lupasin itse avustaa, jos on tarvis.
Asiat hieman mutkistuivat, kun päädyttiin taas puimaan yleistä isoa kriisiä. Tuli puhetta niistä nukkujista, ja kävi ilmi, että yksi heistä on Ingan kovasti etsimä sisko! Kahdestatoista nukkujasta kuusi on unessa vasten tahtoaan, kidutettuina. Minervan ja Elisan näkemät ahdistavat unet ovat ilmeisesti heijastuksia tästä. Kuusi muuta ovat unessa - unidemonin vallassa - vapaasta tahdostaan. Selvästi siis vaikuttaa siltä, että meidän "merkkien" tehtävä olisi nimenomaan näiden kuuden kärsivän tyypin vapauttaminen.
Klaus tuntui ottavan tämän jutun jotenkin aika henkilökohtaisesti, ja keskustelu päättyi varsin töksähtäen. Minä ja Ingan poppoo palailimme Taikametsälle. Silvia oli yhä siellä, ja melkein saman tien lähdin hänen kanssaan takaisin keskustaan. Tapasimme siellä Villen, ja kertoilin tietojani eteenpäin. Myöhemmin Lilakin liittyi seuraamme. Emme kuitenkaan edelleenkään saaneet aikaan mitään sen suurempia suunnitelmia.
Seuraavaksi iltapäivän ohjelmassa olisi Ingan ja tämän groven druidirituaalissa avustaminen.
Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
Torstai 21.5.
11.30, juna Helsinki-Turku
Suunnitelmien muutos... Minun oli tarkoitus tavata tänään Mireille ja
puhua Pariisista - hän olisi kai halunnut joitain juttuja kotoaan - mutta
taitaa nyt jäädä ilman.
Heräsin ennen yhdeksää hyvin, hyvin häiritsevästä unesta, ja vain minuutteja myöhemmin Silvia tekstasi nähtyään aivan samaa unta. On siis syytä olettaa, että muutkin merkit (ja ehkä Villekin) ovat nähneet sen. Uni meni jotakuinkin näin:
Kävelen jokivartta pitkin kohti Turun linnaa muiden tuntemieni merkkien, Villen ja joukon kasvottomia ihmisiä kanssa. Marina Congress Centerin lähellä olevan porttitaideteoksen kohdalla Outimaria katoaa johonkin.
Matkamme päässä on linnan piha, jossa kohtaamme lohikäärmeen. Se katsoo kohti Aurajokea - jonka yllä on vielä suurempi lohikäärme, kiinalaistyylinen. Sen katsoo kohti merta, missä... Joka on... Koko meri on valtava lonkeroinen massa, jotain hyvin, hyvin kammottavan pahaa. Lohikäärmeemme - se pienempi - sanoo, että tarvitsemme "vihreän noidan mahtia", ja että on kiire.
Jotenkin ilmaannumme rauhalliselle metsälammelle, mutta jokin on silti väärin. Tässä kohden muistikuvani eivät ole kovin tarkkoja, mutta muistan, että järvestä nousee lonkero, pakenemme, ja jotenkin päädymme Silvian kanssa jollekin niitylle - mutta siltikään emme ole turvassa, kauhea pahuus on perässämme, ja emme voi kuin paeta, aina vain...
Tämän täytyy merkitä jotain. Onko se sitten oikea maailmanloppu, vai jotain unidemonin tähän maailmaan säteilevää vaikutusta, on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa katson, että jotain on tehtävä. Siksipä pakkasinkin tavarani ja hyppäsin Turun junaan. Aika tarkkaan 24h aikaa saada selville mahdollisimman paljon.
~17, Koulu, Turku
Turku on oma ihana itsensä: kaikki ovat nähneet mystisiä unia, joka
nurkassa on enteitä, ja profetioita riittää vaikka muille jakaa.
Kävin Subwayssa Silvian ja Villen kanssa, kuulin juttuja, tapasimme Sinin ja Lilan ja siirryimme Kouluun, mihin lopulta saapui myös Outimaria. Silvia tapasi kaverinsa Elisan, ja kuuli vielä lisää juttuja. Tietysti Ida ja Noora saapuivat satunnaisesti Koululle, ja heilläkin oli juttuja... Jep. Jospa nyt yrittäisin listata tähän näitä sotkuisia palapeli(e)n paloja.
Ensinnäkin, Elisa väittää, että jos useampi päällekkäinen profetia yritetään toteuttaa, seuraa kamalia. Lisäksi, jonkun pitää hänen kuulemansa mukaan kuolla. Ottaen huomioon, että Elisa vaikutti jokseenkin henkisesti epävakaalta, on hankala sanoa, kuinka luotettavia nämä näkemykset ovat.
Profetia 1) on tietysti tämä meidän maailmanpelastuspoppoon kuvio - 6 merkkiä (vielä puuttuu 2, tai 1 jos Rami lasketaan), 6 nukkujaa, ja outoja unia. Silvialla oli pari lisäystä niihin. Maariassa on heijastus-Turun paikka - joki, silta, joka ei johda mihinkään, ja metsä - hän oli herännyt sieltä viime täysikuun aikoihin tavattuaan susimuotoisena lohikäärmeen - siellä pitäisi päästä käymään. Oli myös uni, jossa minä, Ville ja Silvia olimme kallion reunalla, missä oli lintuja ja hopeisia silmiä, ja ilmassa leijuva puinen ovi. Silvia yritti mennä ovelle, ja näki alla rotkossa maisemaa - ja alkoi muuttua sudeksi, kun oli täysikuu, ja yritti syödä meidät. Sitten uni alkoi alusta, sillä erolla, että nyt Silvia yritti nähdä rotkossa jotain tärkeää, ja varoittaa meitä kuusta, mutta huonosti kävi taas.
Profetia 2): paikalle saapuneella Leenalla oli epämääräistä, ehkä Arkadiasta tullutta, osin vajaata tietoa, jota hän ei tietenkään voinut kertoa kokonaan. Siihen liittyi "Turun prinsessa". Leena myös kaipaili jotain tulielementaalia. Olisiko tässä se profetia, joka menee ristiin meidän juttumme kanssa? Leena lupasi jättää toteuttamatta, jos laittaisimme paniikkiviestin.
3) Fabiola kertoi, että nyky-Turussa on tyyppejä, joilla on esikuvan muutaman vuoden takaisessa Turussa - Juha Zetterberg (kuollut?) -> Kari S, Sini -> Anne K, Nuppu -> Antero Vipunen(?), ja oma tulkintani Silvia -> Sini T. Ennustuksen mukaan nykyisiä ei saa päästää toistamaan esikuviensa virheitä. Aha. Tämähän auttaakin paljon.
Profetia 4), lähde: kaikki. Enkeliä ja demonia ei saa päästää kohtaamaan. Tämän nykyrelevanssista ei mitään tietoa.
5) Lumisadeunet ehkä liittyvätkin johonkin japanilaiseen tyyppiin, joten voi olla, että tulkintani, että ne liittyvät niihin Turun hallinnon huostassa oleviin nukkujiin, olikin väärä.
6) Lohikäärmeet. Niitä oli unessamme. Silvia on nähnyt sellaisen. Ne britit kuulemma olivat lohikäärmeitä. Miten lohikäärmeet liittyvät kaikkeen?
7) Lilan ja Silvian/vuoren kansan ennustus - liittyykö se meidän juttuun? Liittyy kuulemma myös kohtaan 2) eli Leenan juttuun?
Hassua kyllä, lopulta päädyimme kaikki saman pöydän ääreen ihmettelemään tätä yleistä sekasotkua - minä, Ville, Lila, Outimaria, ja uudet tuttavuudet Leena, Veronica(?), ja Buzz - kukaan ei puhu suoraa omista jutuistaan, mutta kierrellen ja yleisesti. Seuraavaksi meidän porukkamme suuntaa Maariaan.
~21, Turva (Taikametsä)
Metsäreissu oli ihan jännittävä, mutta ei kovin mullistava. Matka sinne
oli kiehtova: Sini ja Lila veivät meidät kallion läpi. Vaikea sanoa siitä
sen enempää, kun piti olla silmät kiinni, ja höpistä ja olla
kuuntelematta. Oudolta se tuntui.
Perillä oli silta, joka ei johtanut mihinkään, joki, metsä ja kalliota. Yritimme sitten epämääräisten, heijastus-Turun kartan äänen kertomien ohjeiden sekä Silvia täysikuisten muistikuvien perusteella etsiä mystistä jotain. En ollut kovin yllättynyt, kun ei näkynyt lohikäärmeitä tai mitään muutakaan kauhean ihmeellistä. Sen sijaan onnistuimme eksymään toisistamme.
Lopulta vuoren väen ja Silvian nenän yhteistoiminnalla löysimme punaisia puita, ja eräästä puusta kartan "Unien taloon". Ikävä kyllä, kartta oli sen verran kryptinen, tai me sen verran sokeita, että emme sen perusteella löytäneet yhtään mitään. Heijastuskartan äänen mukaan kartan näyttämällä paikalla pitäisi olla kun aika on oikea. Ehkä se ei ollut.
Pettyneinä, turhautuneina ja suunnattoman nälkäisinä palasimme ihmisten ilmoille ja hajaannuimme tahoillemme, Ville kotiin, Sini tapaamaan jotain tuttuaan, ja minä, Lila ja Silvia snagarin kautta Turvaan, missä olivat Nina ja Inga. Ruokaa ja pehmeä sohva, ah.
Ninalta kuulimme myös jänniä asioita: hänkin on nähnyt unia. Yhdessä niistä oli laiva meressä, ja lonkerohirviö(!) syö sen. Toisessa unessa Nina seisoo kalliolla, ja näkee meressä sen uponneen laivan - ja sen keulakuva on vihreä ja sammaleinen - vihreä noita? Jaa-a. Taas näitä kryptisiä vihjeitä. Ääh.
~23, Koulu
Lisäys: Buzz on nähnyt unta, jossa oli samoja piirteitä, kuin Silvian
unessa - minä ja Ville peloissamme ja se ovi - oven toisella puolella on
huone, jossa on leluntekijä, joka tekee vedettävän leluhiiren ja laittaa
sen liikkeelle. Miten tämä taas liittyy mihinkään... Tässä hukutaan
merkkeihin ja mysteereihin!
Perjantai, 22.5.
9.30, Aschan, Hansa, Turku
Kuten edellisestä ehkä näkyy, istuimme Silvian kanssa hetken yksillä.
Molemmilla oli sellainen olo, että jotain tarttis tehdä, mutta ideat
vähissä. Mikään määrä asioiden listailua ja pyörittelyä ei niitä
selventänyt. Lopulta päätimme luovuttaa ja mennä nukkumaan, Silvia kotiin
ja minä hotelliin.
Nyt istun aamupalalla kahvilassa, parin tunnin päästä juna. Ei tainnut maailma pelastua täsä 24 tunnissa. Täytyy vain pitää kovasti peukkuja, että joku porukka puuhassa vielä onnistuu.
~11, juna Turku-Helsinki Ennen lähtöäni näin vielä Outimarian, ja brieffasin häntä eilisistä puuhistamme, hän kun ei ollut mukana Maariassa. Lähinnä sitten taas puimme tätä tympeää tilannetta vajaan tunnin. Vähän yllättäen Outimaria myös nosti esiin eilisen mainintani siitä, että minulla on rauhoittavia, ja yritti kärttää kamaa - ilmeisesti hänellä on taustaa. Olin välttelevä. Vähän myöhemmin hän totesi, että ei nyt tosissaan oikeasti. Hmm.
Kuten olin suunnitellutkin, kello 11 hyppäsin junaan ja kohti kotia - ja sitten Pariisi.
Lauantai, 23.5.
~10, Marriott Hotel, Pariisi
Matka sujui mukavasti, ja Michel ja Jeannette olivat vastassa kentällä.
Kävimmekin lasillisella ennen kuin vetäydyin hotellille. Ennen
nukkumaanmenoa kirjoitin vielä Lailalle sähköpostiin listauksen siitä,
mitä kaikkea oli tullut Turussa vastaan.
Hieman nukkumaan mennessä huolestutti, onko kaikki varmasti Turussa OK, mutta yön aikana ei tullut mitään paniikkipuheluja. Maailma ei siis vielä loppunut.
Parin tunnin päästä pitäisi esitelmöidä Papualaisista parannusperinteistä.
Maanantai, 25.5.
~19, lento Pariisi-Helsinki
Pariisi valloitettu!
Esitelmä oli kait ihan OK, sain aikaan paljon teoreettista keskustelua, johon en sitten tietenkään itse osannut sanoa juuta enkä jaata - ovatko yhtäläisyydet tiettyihin aasialaisiin perinteisiin vain sattumaa, vai voisiko olla jokin historiallinen yhteys, vai mistä on kyse?
Lauantai oli verrattain rauhallinen päivä. Esitelmien jälkeen katselin vähän kaupunkia parin tutun oseaaniantutkijan kanssa, mutta palasin aika aikaisin hotellille. Illalla puhuin vielä puhelimitse Lailan ja Villen kanssa. Lailalla oli jotain säätöjä, mutten oikein saanut selvää yksityiskohdista. Ville puolestaan kertoi, että he olivat puhuneet Ramin kanssa, joka oli vaikuttanut juuri niin hankalalta, kuin Inga oli varoitellut. Lisäksi Sini ja Lila olivat Ruissalossa Leenan porukan kanssa puuhaamassa jotain ennustuksiin liittyen. Hyvä, että asiat etenevät.
Sunnuntai oli aika reipas päivä. Siihen mahtui niin nähtävyyksiä, paneelikeskustelua, esitelmiä kuin bileitäkin. Päättäjäisiltajuhlan jälkeen nimittäin päädyttiin jatkoille - ja sitten jatkojen jatkoille - ja jotenkin mystisesti jossain välissä tuli aamu. Hups.
Tänään tulikin siis nukuttua aika pitkään, niin että ehdin juuri käydä myöhäisellä lounaantapaisella tuttujen kanssa ennen kuin piti siirtyä kentälle ja kohti kotia.
Kaiken kaikkiaan oli ihan onnistunut ja kiva pikku reissu. Kivempaa kyllä olisi ollut ilman jatkuvaa huolta siitä, tarvittaisiinko minua ehkä sittenkin enemmän toisalla. Taidanpa lähteä huomenna Turkuun.
Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
Lauantai 24.10.
~13, Taikametsä
Saavuin Turkuun eilen, myöhään illalla. Olin tekstannut etukäteen
Silvialle, joka vastasi jotenkin hätääntyneen oloisena, ja pyysi
soittamaan heti, kun olisin kaupungissa. Näin teinkin. Silvia oli
puhelimessakin hieman hysteerisen kuulloinen, eikä ihme: hän oli herännyt
joitakin tunteja sitten, ja havainnut hukanneensa koko kesän. Hän oli
viettänyt tuon ajan Taikametsällä, eikä ollut ainoa. Ja minä olin
kuvitellut, että kadonnut kesä oli vain minun henkilökohtainen
ongelmani!
Bongasin Silvian, Villen, Lilan, Ninan ja Leenan Turvan edustalla. Tästä porukasta Ville oli hävittänyt kesänsä heijastukseen, Lila (ja Sini) kävelyretkelle, ja Nina oli nukkunut Turvalla, kuten Silvia. Lisäksi Nina ja Silvia näkivät joka puolella epämääräisiä mustia varjohahmoja. Kuulemma Minerva puolestaan näki myös outoa seittiä, kuten minä.
Kävelimme porukalla jokivarteen, koska Nina uskoi, että pystyisi siellä piirtäen tavoittamaan Vihreän Noidan. Ensimmäinen yritys ei tuottanut ihmeemmin tulosta, mutta kun siirryimme vuotavan porttitaideteoksen luo, Nina huudahti hetken kuluttua "Bingo!". Kyseisen noitaolennon voisi tavata portissa olevan avonaisen, noh, portin toisella puolen. Koska porttien läpi meneminen ei juuri nyt olisi järin viisasta, palasimme Turvalle.
Matkalla opin, että meidän profetiamme on peräisin Pimeä nousee -nimisestä kirjasarjasta. Muut olivat tienneet tämän jo pidempään. Lisäksi kaupungilla ilmeisesti pyöri joku prinsessa etsimässä lemmikkidinosaurustaan. Vaikuttaa kovasti siltä, että todellisuuden rakoilu on edennyt niin pitkälle, että fiktiota vuotaa meidän maailmaamme. Mietiskelimme, mitä kaikkea voisi tulla läpi, ja toivoimme, että luoksemme tippuisi joku todella pätevä tyyppi ratkomaan pulmamme.
Turvalla oli lettuja, ja vieraita ihmisiä, joista yksi oli mitä klisheisin noita suippohattuineen kaikkineen. Hetken päästä selvisi, että noita ja toinen vieras, siviileihin pukeutunut velho, olivat kotoisin Kiekkomaailmasta. Kaikista mahdollisista fiktiivisistä todellisuuksista olimme saaneet apua Pratchettin kirjoista... Hämmentävää kyllä, nämä hassut heput tosin vaikuttivat varsin päteviltä. Lettuja syödessämme puhuimmekin paljon ongelmistamme.
Toimintasuunnitelma alkoi muotoutua. Huomenna, talviajan siirtymätunnin aikana olisi paras hetki tehdä asioita. Velho oli sitä mieltä, että tästä maailmasta pitäisi pyyhkiä pois kaikki taikuus (!), noita ehdotti, että yksinkertaisesti poistaisimme mahdollisimman monta epätasapainon aiheuttajaa, ja toivoisimme sen riittävän. Järkevän oloinen ajatus. Osa tasapainonpalautusideoista oli kyllä pahuksen epämiellyttäviä, kuten Erik Heesin päästäminen hengiltä, miltä suljin korvani parhaani mukaan. Sen sijaan Ingan idea vakauttavasta maailmanpuurituaalista vaikutti oikein hyvältä. Yritin kautta rantain setviä, olenko itse epätasapainon lähde, mutta vaikutti siltä, ettei minun sentään tarvisi olla siitä huolissani.
Koska huomenna pitäisi hoitaa suuria asioita, lähdimme kohtalaisen aikaisin - puolen yön jälkeen - nukkumaan. Vaelsin Annan uudelle kämpälle. Hassua ja ironista, ettei folkloristitutullani ole mitään hajua siitä, mitä kaikkea hänen ympärillään tapahtuu.
~22, Turva
Nukuttuani pitkään ja syötyäni kaikessa rauhassa aamupalan palasin
Taikametsälle. Odotin, että siellä olisi ollut jotain meneillään. Sen
sijaan tunnelma oli aamuisan seesteinen. Yön aikana ei myöskään ollut
tapahtunut mitään kovin kummallista. Paikalle saapui hiljakseen lisää
väkeä, mukaanlukien Miranda-noita ja prinsessa.
Saadaksemme edes jotakin aikaan lähdimme vilkaisemaan porttitaideteosta noidan kanssa. Samalla veimme prinsessan katsomaan rannassa olevia kalamarkkinoita. Noita vahvisti näkemyksen, että portti vuotaa kuin seula ja moneen suuntaan. Hän totesi, ettei itse osaisi auttaa siitä kulkemisessa, mutta että velho kyllä hallitsisi nämä jutut. Pitäisi siis jutella velhon kanssa.
Alkoi olla nälkä, joten päätimme toteuttaa neuvottelumme ravintolassa. Kertussa, Turvan lähistöllä, oli hampurilaisbuffet, missä söimme ihan liikaa, ja suunnittelimme jatkoa. Velho liittyi seuraamme, ja lupasi lähteä kanssamme portille. Siirryimme Turvalle, olimme siellä hetkisen, yhytimme Ninan, ja lähdimme joukolla takaisin jokirantaan.
Nina ja velho menivät läpi, noin vain. Sitä ennen tosin noita syötti heille suun siniseksi värjääviä karkkeja, jotka kuulemma tekisivät heistä pahanmakuisia mahdollisten vaarallisten otusten mielestä. Kiehtovaa. Hän antoi yhden karkin minulle, kun pyysin nätisti. Pitää toimittaa se analysoitavaksi, ehkä siitä selviää jotakin jännittävää!
Ninan ja velhon poistuttua ja hävittyä meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa ja toivoa parasta. Odotellessamme juttelimme kaikenlaista. Totesin harmistukseni siitä, etten kykene näkemään porttia, ja noita lupasi, että saisi minut näkemään sen, jos söisin hänellä olevan kaikkinäkevän silmän. Silmän? On sitä pahempaakin syöty. Totta kai! Mutta ehkä ei vielä, kun kaverit olivat jossakin tuolla puolen.
Kaikeksi onneksi meidän ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauaa, kun Nina ja velho palasivat portin läpi. Kokeilu ei ollut onnistunut: he olivat käyneet velhon kotiyliopistolla, ja saaneet selville, että Ninan Vihreä Noita on, kuten hänen piirroksestaan näkyy, meren pohjassa, joten sinne ei ihan noin vain mentäisi.
Kun kerran kaikki olivat taas turvallisesti meidän maailmassamme, saatoin suorittaa aiemmin ehdotetun pikku eksperimentin. Söin siis silmän. Se ei edes ollut kovin pahan makuinen. Hetken odottelun jälkeen, uskomatonta mutta totta, minä todella näin avoimen portin, siinä keskellä katua ja kirkasta päivää! Noita tuntui vähän huvittuneelta kun yli-intoisesti häntä kiittelin. Portin lisäksi havaitsin pian näkeväni heijastavissa pinnoissa epämääräisiä häivähdyksiä. En kuitenkaan kyennyt näkemään Silvian varjo-olentoja.
Ulkona oli sen verran viileää, että siirryimme läheiseen baariin miettimään minttukaakaon äärellä mitä seuraavaksi tekisimme. Tarvisimme jonkun paremman linkin Vihreän Noidan maailmaan, jotta Nina voisi mennä läpi rannalle sen sijaan, että päätyisi meren pohjaan. No, meillähän oli Ville, joka siis itse asiassa on tänne päätynyt Pimeä nousee -saagan päähenkilö, Will Stanton. Ehkäpä hänestä olisi apua. Oli muutenkin ollut puhetta siitä, että voisimme kokeilla, mitä kävisi, jos hän kulkisi portin läpi omaan maailmaansa.
Sunnuntai 25.10.
12.25 Turva
Lähdimme siis takaisin portin luo testaamaan, olisiko Villestä jotain
apua. Tämä keikka oli vielä nopeampi kuin edellinen, eikä toiminut yhtään
sen paremmin. Jotain outoa Villessä velhon mukaan tuntui olevan, muttei
tarpeeksi, että hän voisi toimia linkkinä ja opastaa muut omaan
maailmaansa. Tarvitsisimme siis jonkun veden kanssa pätevän. Leena tuli
mieleen, hänelle soitettiin, ja hän lupasi yrittää setviä juttua Aurajoen
olennon kanssa.
Me muut palasimme taas tukikohdaksi muodostuneeseen Taikametsään. Kello oli kait jotakin kahdeksan kieppeillä. Seuraavaksi suunnitteilla oli Ingan ideoima maailmanpuurituaali puoliltaöin. Sitä ennen odottelua, valmisteluja ja lepäilyä, tai siis levotonta ajantappoa huonojen TV-ohjelmien sun muun parissa. Leena raportoi, että Aura oli tavannut Vihreän Noidan, mutta että Noidan mahdin saisi joku tietty henkilö unessa - varmaankin Nina. Ikävä kyllä Aura oli myös häipynyt teilleen, eikä voisi enää illan aikana auttaa meitä. Ehdimme myös pikaisesti tavata Gyron eli Teron, joka jakoi ruumiinsa Veejiin, maailmanpuun hengeksi lupautuneen luonnonhengen kanssa. Yllättäen Ville tunnisti hänet puolikkaaksi merkiksi. Mutta kuka ihme se toinen puolisko oikein olisi, kun Gyro itse ei keksinyt ketään? Ei sillä, että hän olisi ollut erityisen yhteistyöhaluinen. Noidan kanssa hän päätyi niin napit vastakkain, että sai silmilleen jonkinmoisen pahoinvointiloitsun.
Ennen yhtätoista noita ilmaisi tarvitsevansa hieman apujoukkoja johonkin esivalmisteluihin, ja minä ja Silvia lähdimme avustamaan häntä ja Ingaa. Vaelsimme halki pimeän, mutta levottoman Turun linnan puistoon, sopivalle suojaisalle nurmikonnurkalle, missä suoritettiin pieni, mutta intensiivinen voimankohotusrituaali. Perusmatriarkaalista tavaraa, vedottiin kantaäiteihin ja kolmen naisen piirin muodostamaan kolmiyhteyteen. Kohteena siis oli Inga, jonka kuulimme olevan juurikin se Syksyn tai Turun prinsessa jota joskus etsittiin, ja tuleva Arkadian hallitsija.
Saatuamme esirituaalin pakettiin alkoivat muutkin ilmaantua tapahtumapaikalle. Etsimme sopivaa puuta, ja väkeä valui puistoon eri kokoisina ryhminä, paljon enemmän porukkaa kuin olisin osannut odottaa. Puukin löytyi, ei tammea, mutta vanhan ja vakaan oloinen poppeli.
Rituaalin vetovastuussa olivat Inga, Morna ja Miranda. Minä, Silvia, Nina ja Lila esitimme puun morsianten osaa. Esivalmistelut vaikuttivat vähän kaoottisilta, ja isossa ihmisryhmässä ympärillämme oli jos jonkinlaista tallaajaa, osa potentiaalisen häirikön oloisia - yksi levoton sankari loppujen lopuksi kolkattiin kehän ulkopuolelle. Lopulta kaikki olivat valmiina paikoillaan, ja pääsimme aloittamaan.
Rituaali tuntui voimakkaalta ja vaikuttavalta. Omaa osuuttani tosin hieman häiritsi edessäni jatkuvasti höpissen seissyt Veejii. Lisäksi kynttilä, jota pitelin, sammui pariin otteeseen, vaikka kuinka yritin suojata sitä tuulelta. En voinut kuin toivoa, ettei siitä olisi haittaa, ja keskittyä parhaani mukaan omiin sanoihini ("Kasvoi tammi taivahinen / maailmanpuu valtavainen / veren vuodosta kohosi / kohti korkeaa Ylistä").
Rituaalin edetessä tunsin, kuinka Pimeys lähti valumaan meitä kohti joelta päin kuin valtava, synkkä ja sakea sumu. Meidän kehämme oli sitä vastustava kudelma, hento, mutta vahva, kuin hämähäkin seitti. Jokin ei tuntunut ihan oikealta, mutta mitään ei voinut tehdä tässä vaiheessa ilman, että koko kuvio olisi mennyt kauhealla tavalla pieleen. Pimeys luikersi lähelle, yritti tunkeutua piiriimme, ympäröi minut kylmänä ja ahdistavana, ja välillä epäilin, pysyisinkö enää pitkään jaloillani.
Osallistujat esittivät puulle tervehdyksensä ja antoivat uhrinsa, ja rituaalin päättely alkoi. Ensin maahan tuupertui Morna, sitten Inga. Tunsimme kaikki jonkinlaisen värähdyksen, joka säteili meistä ulospäin, mutta oliko se hyvä vai paha? Hetkeksi jäi epävarma olo, oliko rituaali jo loppu vai ei. Joku sanoi, että voi liikkua taas, joten aloimme hiljakseen palata normaalitilaan. Koska joella päin tuntui yhä jotain pahaa, pidimme kiirettä, kasasimme äkkiä tavaramme ja lähdimme pois.
16.15, juna Turku-Hki
Autoissa oli rajallisesti tilaa, joten kävelin takaisin keskustaan
seuranani velho. Hän oli kärttyisä sen vuoksi, etteivät hänen voimansa
toimi täällä kunnolla, ja totesi häipyvänsä takaisin omaan maailmaansa.
Itse päätin käväistä vielä Turvalla tarkistamassa, mikä tilanne oli.
Tunnelma Turvalla oli koomainen. Kaikki olivat vielä aika hajalla rituaalin jälkeen. Masennustakin oli ilmassa, kun selvästi rituaalissa jokin oli mennyt vikaan. Kudelmassamme oli ollut joku soraääni, joku pahantahtoinen taho. Yön aikana oli vielä tarkoitus setviä Idan ja Erikin tilanteet. Jälkimmäisessä oli kyse oikeasti ja kiertelemättä kylmäverisestä murhasta, mistä en halunnut tietää yhtään mitään. Koska minua ei varsinaisesti enää tarvittu mihinkään, päätin vetäytyä majapaikkaani nukkumaan. Ovella ollessani Ville kertoi paikantaneensa viimeisen merkinpuolikkaan, aiemmin kuolleeksi epäillyn Zetterbergin. Emme kuitenkaan olleet tekemässä asialle mitään juuri tällä hetkellä.
Yön aikana ei tullut puheluita. Heräsin kello 10.40 uutta aikaa tekstariin Silvialta, joka lupaili päivitystä yön tapahtumista, jos lähtisin aamukahviseuraksi. Luonnollisesti olin hyvin kiinnostunut, joten reilun puolen tunnin päästä tapasimme Kauppatorilla ja asetuimme aamupalalle Börsiin.
Silvialla oli hyviä ja huonoja uutisia. Erikin osalta homma oli onnistunut, mies oli päästetty hengestään. Hänessä olleen pahan olion jatkosta ei ollut varmaa tietoa. Huonoissa uutisissa, kuten illalla oli todettu, maailmanpuurituaali oli tosiaan tökkinyt aika pahasti, ja ilmeisesti keskustelu Turvalla oli edennyt syyttelyksi ja sormella osoitteluksi. Minuakin oli kuulemma epäilty, ja varmaan jokaista muuta vuorollaan. Todennäköisimmän tuntuinen ongelmanlähde tosin oli kehää häirinnyt Rami, jolla kai vieläpä oli ollut jotain sidoksia Erikin ongelmat aiheuttaneeseen kulttiin. Yön kolmas homma, Idan - joka siis on enkeli - voimien palautus oli myös hieman mennyt eri tavalla kuin oli ollut tarkoitus: osa taivaallisesta voimasta oli joutunut muualle, ja nyt Eliaksella oli siivet ja Nelli hohti pimeässä. Useampikin ihminen oli myös päätynyt tajuttomaksi, ja tunsin itseni vastuuttomaksi, kun olin poistunut paikalta, koska olisin kenties voinut auttaa jotenkin, jos olisin vielä ollut Turvalla tuossa vaiheessa.
Kahvit juotuamme lähdimme Turvalle tarkastelemaan tilannetta omin silmin. Totta tosiaan, Eliaksella oli mitä somimmat valkeat enkelsiivet. Suurin osa porukasta nukkui vielä, ja Inga kokkaili mykkänä aamiaista. Hiljalleen ihmiset alkoivat heräillä, ja paikalle saapuivat Ida, Minerva (joka muuten siis todella on itse Minerva - fakta, joka yleistilanteen ollessa mitä on, ei yllätä minua kovinkaan suuresti), sekä Gyro/Veejii.
Tyhmänä menin kysymään jotain ympäripyöreää maailmanpuusta, ja Inga vaihtoi huonetta ovet paukkuen. Hetkeä myöhemmin hän ryhtyi juomaan. Veejii kertoi saavansa puusta vain huonoja viboja. Emme oikein päässeet mihinkään päätökseen siitä, mitä puun suhteen pitäisi tehdä, eikä kukaan ollut halukas lähtemään sen luo juuri nyt.
Muun keskustelun lomassa Orko selosti saamaansa viestiä siitä, että eräät ongelmalliset jumalat olisivat mahdollisesti nostamassa päätään Turussa - lähinnä Loki, eräät jo aiemmin mainitut japanilaiset tapaukset, sekä Tezcatlipoca. Tämä hämmensi minua, koska olin luullut, että niin Loki kuin Tezcatlipocakin olivat parin vuoden takaisia juttuja, ja että T. on tällä hetkellä turvallisesti Belialin tossun alla. Pitäisi selvittää miten asia todella on. Kuulemma avuksi kaivattaisiin Ahura Mazdaa, Brigidiä ja Athenea. No, meillähän on jo Minerva, ja Brigid on Ingan jumalatar. Lupailin etsiskellä zarathustralaisia.
Paikalle ilmaantui vielä lisää porukkaa pitämään enemmän tai vähemmän salaisia neuvonpitoja asioista. Itse päätin poistua hiljakseen kaupungista. Ei maailmanloppua tänäkään viikonloppuna.
Kaidi Laiholuodon päiväkirjasta
Lauantai 12.12.
12.30, juna Hki-Tku
Laitoksen pikkujoulut eilen. Meni vähän myöhään. Jatkot olivat Joshuan
luona, ja hänellä on tunnetusti varsin luova valikoima viinaa maailman eri
nurkista. En itse varsinaisesti vetänyt yli, mutta eräät toiset kyllä...
Tunisin itseni ihan lapsenvahdiksi Lauran kanssa. Sain taluttaa kotiin ja
avata oven hänen puolestaan, kun hän ei itse osunut avaimilla lukkoon.
Tarkoitus oli tulla Turkuun kello 10 junalla, mutta nyt olen aika ylpeä, että sain raahauduttua yhdeksitoista asemalle. Tästä voi tulla raskas päivä.
17.30, Turva
Tapasin Turkuun saavuttuani Lailan, jonka seurassa Börsissä oli lakimies
Samuel Kurkilahti. Olin istuutunut koomassa kahvilasin kanssa pöytään, kun
Kurkilahti ilmoitti, että olisi virallista juteltavaa: hallinto haluaisi
siivota pois tasoltamme epätoivotut epätasapainoa aiheuttavat henkilöt,
joihin minut on mahdollista lukea. Hän lupasi edustaa minua, jos tarvitsen
lakiapua olemassaolo-oikeuteni puolustamiseksi. Selvä. Näin siis. Olin
liian krapulassa miettiäkseni asiaa kovin syvällisesti.
Ilmeisesti Kurkilahdella oli hallinnon toivomuksesta meneillään "tapaan kaikki ongelmatapaukset ja sovin neuvotteluista" -projekti. Hän ja Laila olivat seuraavaksi tapaamassa Ingan, ja liityin seuraan. Siirryimme kahvilaan Taikametsän lähelle, missä oli Ingan lisäksi koko muukin Turvan porukka.
Inga, Laila ja Samuel miettivät Turvan tulevaisuutta, kun Inga todennäköisesti joutuisi lähtemään Turusta. Hieman myöhemmin virallinen porras poistui tapaamaan muita potentiaalisia ongelmatapauksia, ja Inga, Lila ja Elias palasivat Turvalle. Minä, Buzz, Silvia ja Ville pelasimme tiukan erän Scrabblea, jonka voitin kahden pisteen marginaalilla. Kävelimme kaupan kautta Turvalle. Söimme pizzaa, ja muut pelailivat jotain tammenkorviketta tietokoneella.
Maanantai 14.12.
18.15, juna Tku-Hki
Lauantai-ilta oli hämmentävän rento ja tapahtumaton. Harvinaista kyllä,
ilmassa ei ollut minkäänlaista maailmanlopun henkeä. Käväisin Koulussa
glögillä Lailan ja Samuelin kanssa, ja katselin Kuninkaan paluuta
Turvalla.
Puoli yhdeksältä lähdin kohti keskustaa, ja tapasin Lailan ja Samuelin heidän hotellinsa edustalla. Olimme sopineet, että suuntaisimme Rymättylään katsomaan, mitä siellä on tekeillä, kun olimme kuulleet huhuja jostakin hieman epäilyttävästä "Onnellisemman elämän leiristä". Kyytimme oli hämärähkö hiljainen kuljetuspalveluihminen, jonka autossa soi Iskelmäradio. Mitä pidemmälle ajomatka eteni, sitä pienemmäksi kävi tie. Loppua kohden alkoi epäilyttää, mihin ihmeeseen olemme oikeastaan menossa. Pikkuisen kärrypolun päästä kuitenkin löytyi kuin löytykin Vienolan leirikeskus.
Taksimme lähti toiselle keikalle, mutta lupasi viedä meidät myöhemmin takaisin. Vilkuilimme ympärillemme. Laila totesi, että leirikeskusta ympäröivä metsä oli kuin yhtä isoa porttia.
Leirikeskuksen päärakennuksessa oli valot päällä, joten astuimme sisään. Siellä meitä tervehti hymyilevä nainen, joka rintapielessä olevan nimilapun mukaan oli nimeltään Susa. Hän toivotti meidät tervetulleiksi leirille, jolle olimme kuulemma kaikki ilmoittautuneet. Hän kertoi, että muut leiriläiset olivat ulkona tekemässä tehtäviä. Muutaman minuutin hyvin hämmentävän sananvaihdon jälkeen lähdimme ulos jatkamaan alueen tarkastelua. Mistään muista leiriläisistä ei näkynyt merkkiäkään.
Katsastimme aiemmin avoinna olleen Helvetin portin. Se oli nyt kiinni. Muutakaan merkittävää emme löytäneet, mutta kun olimme palaamassa mökille, kuulimme takaamme ääniä. Sieltä ilmaantui käytännössä koko Taikametsän porukka, joka oli tipahtanut tänne tahtomattaan jostakin todellisuusrepeämästä. He olivat kovasti huolissaan siitä, että olisimme kaikki täällä jumissa, koska paikalla on jokin ominaisuus, joka estää ihmisiä poistumasta. Suhtauduin tähän skeptisesti. Myöhemmin paikalle ilmestyi vielä muitakin, muun muassa Morna ystävineen. Saimme Susalta hieman epämääräisen selityksen, josta sai sen kuvan, että kaikki paikalle päätyneet olivat siellä, koska olivat jonkin asteisia ongelmatapauksia tai epätasapainon lähteitä.
Myöhemmin, kun olimme juoneet glögiä, syöneet joulutorttuja sekä pohtineet Turun tulevaisuutta, päätimme kokeilla onneamme ulospääsyn suhteen. Kävelimme siis poispäin miettien, miten pitkälle pitäisi kävellä, jotta saisi asiasta varmuuden - kunnes huomasimme kävelevämme leirikeskusta kohti, vaikkemme mielestämme olleet kääntyneet ympäri missään vaiheessa. Oli siis uskottava, että olimme tosiaan jumissa. Siispä parasta, mitä voisimme tehdä, olisi ratkoa niin paljon ongelmia kuin mahdollista, ja toivoa, että se avaisi meille ulospääsyn. Myöhemmin Laila tosin päätti avata itse portin Turkuun, ja Samuel lähti hänen kanssaan. Itse jäin vielä Rymättylään, koska minua kiinnosti nähdä itse, miten tilanne etenisi.
Yöllä löysin itseni Outimarian unesta viiden muun vierailijan kanssa. Kuljimme läpi painajaismaisen japanilaisen talon, soitimme soittimia, pukeuduimme kimonoihin, joissa soluttauduimme rituaaliin, harhailimme pimeässä puutarhassa, ja lopulta saavuimme huvimajaan järven rannalle. Talon laiturimaisella kuistilla oli vene, johon mahtui vain neljä. Siihen nousivat Outimaria, Leena, Lila ja Minerva. Minä jäin rannalle Lailan ja Mornan kanssa. Veneessä poispäin lipuvat huusivat meille jotakin harpusta. Huomasimme köyden, joka johti huvimajaan, ja koneiston, johon köysi kiinittyi. Käynnistimme sen. Hetken kuluttua järvestä soi hiljainen soitto, ja sieltä kohosi aavemaisia hahmoja.
Herättyäni tunsin tehneeni jotain ihmeellisempää kuin mikään missään koskaan aiemmin. Olimme soittaneet kultaista harppua ja herättäneet nukkujat. Villen profetia oli täytetty.
Pääsimme toki lopulta myös pois Rymättylästä. Sinne päätyminen taisi itse asiassa olla oikein hyvä asia: paljon asioita saatiin setvittyä. Emme me ehkä ihan maailmaa pelastaneet, mutta kenties todellisuutemme rajat alkavat hiljalleen eheytyä sen sijaan, että jatkuvasti haurastuvat ja repeilevät entistä pahemmin. Ja kun tilanne nyt viimeinkin alkaa vaikuttaa enemmän tai vähemmän vakaalta, kenties voin viimein suunnata Siperiaan.