Erik Valentijn Hees
Syntynyt: 3.11. 1981
Ammatti: Entinen lääkintävahtimestari, entinen kultisti, nykyinen
kulkuri
Oikeusasema: Alankomaiden kansalainen
Siviilisääty: Sinkku
Pointti
Erik Heesin arkinen elämä hajosi säpäleiksi 2006 kun hän sekaantui ajan ja tilan ulkopuolelta tulevaa voimaa palvovaan kulttiin. Hän pakeni kultin parista mutta kantaa kehossaan ja mielessään arpia hirveiden voimien kosketuksesta. Hänellä ei ole rahaa, kotia tai ystäviä ja hän on täysin varma että kultin teloittaja seuraa hänen jälkiään.
Onnellinen lapsuus
Erikin äiti oli suomalainen ja isä hollantilainen. Erik vietti kuusi ensimmäistä elinvuottaan Turussa, mutta sitten hänen perheensä muutti Maastrichtiin ja Erik meni hollantilaiseen kouluun. Kaksikielisenä ja sosiaalisena lapsena hän sopeutui uuteen ympäristöön hyvin.
Erikin vanhemmat olivat molemmat terveydenhoitoalalla, ja Erik seurasi heidän jalanjälkiään lukemalla itsensä lääkintävahtimestariksi. Hänen elämänsä oli tavallista: liikuntaa, juhlintaa, tyttöystäviä, tietokonepelejä, elokuvia.
Kultin hampaisiin
Kaikki muuttui loppuvuodesta 2005 kun hän törmäsi Jutte Ouke -nimiseen tyttöön. Jutten elämä oli huumeita, rikollisuutta ja jotain vielä paljon omituisempaa - hän kuului itseään Scessos-nimiseen kulttiin. Erik päätti koettaa leikkiä sankaria ja pelastaa Jutten kultilta, mutta kävi ilmi että Jutten uhrimainen käyttäytyminen oli pelkkää kulissia ja että todellisuudessa hän oli yksi Scessosin johtohahmoista. Kultti teki Erikille inhottavan tempun toisensa perään - he saivat hänelle hankittua potkut töistään, häädön asunnostaan ja syytteitä rikoksista joita hän ei ollut tehnyt. Todisteet häntä vastaan olivat todella pitävät, ja hän vieraantui ystävistään ja perheestään - ystävällisimmät näistä pitivät Erikiä hulluna. Parin kuukauden myllytyksen jälkeen Jutte pelasti Erikin poliisilta ja kutsui mukaan Scessosin toimintaan. Erik, jonka elämä oli tässä vaiheessa lähes raunioina, tarttui Jutten tekemään tarjoukseen.
Alunperin hänen aikeensa oli kerätä todisteita että Scessos oli kaiken hänen epäonnensa takana ja puhdistaa nimensä, mutta yllättäen kultti oli paljon häntä viekkaampi ja sotki hänet heti kättelyssä aivan oikeaan rikollisuuteen. Pian Erik tajusi, ettei hänellä ollut mitään toivoa palata aiempaan elämäänsä. Ei kestänyt kauaakaan ennenkuin hänen tavoitteensa laskivat "edes jonkinlaiseen normaaliin elämään palaamiseen" ja lopulta tämäkin hylättiin. Hän asui murjussa Scessosin muiden kulttilaisten kanssa ja alkoi vähitellen muuttua muiden kulttilaisten kaltaiseksi.
Kultin mukana vietetty aika on edelleen Erikille sekavaa, täynnä huumeita, villiä seksiä, epämääräisiä tyyppejä, kummallisia kokemuksia ja selittämättömiä tapahtumia. Hän kulkeutui Hollannista Slovakiaan, ja oli niin syvällä salakuljetuksessa, huumekaupassa ja muussa rikollisuudessa että Scessos käytännössä omisti hänet. Mutta enää tämä ei ollut yksinomaan huono asia. Erik sopeutui. Hän hyväksyi osansa yhtenä Scessosta ja pystyi jopa nauttimaan kultin mustan huumorin kyllästämästä asenteesta. Yksinkertaisimmin kultti oli rikollisliiga - ei sen jäsenillä ollut ammattitaitoa tai aseita, mutta sittenkin he menestyivät. Yksinään he eivät olleet pelottavia, mutta he eivät liioin pelänneet muita. Jopa Slovakian alamaailman väkivaltaisissa ympyröissä heihin suhtauduttiin varauksella. Scessos oli ilkeiden temppujen mestari, mindfuckin ammattilainen, ja jos hakkasit yhden heistä rengasraudalla, oli todennäköistä että pian sinulle tapahtui jotain hirveää. Ei kukaan ampunut sinua, vaan jotain pahempaa ja epämääräisempää. Ehkä rakas koirasi sai valtavan ja ällöttävän kasvaimen, tai ehkä poliisi ratsasi sinut väärästä syystä mutta ampui ratsian yhteydessä sinua polvilumpioon, ehkä aloit vaan kokea jaskajokusmaista jatkuvaa epäonnea. Kulttilaiset saivat nämä asiat tapahtumaan, jotenkin.
Sitten meno alkoi muuttua vielä synkemmäksi, ihmisiä kultin ympärillä kuoli ja vaikka Erik ei tiennytkään mitä oli tapahtunut, hän osallistui ruumiiden hävittämiseen. Joskus nämä ruumiit olivat ihmisiä, jotka Erik oli itse houkutellut Scessosin mukaan. Ei hän koskaan ketään itse tappanut, tai koskaan nähnyt että kukaan Scessosista ketään olisi murhannut - eikä ruumiissa yleensä ollut vammoja. Ehkä he olivat kuolleet yliannostukseen. Ehkä he olivat kuolleet kauhuun.
Erik alkoi nähdä hirvittäviä painajaisia, ja kuulla kuiskauksia kultin Kosicessa sijaitsevan kerrostalopäämajan nurkista. Vähitellen hän alkoi uskoa magiaan ja yliluonnollisiin voimiinkin.
Romahdus
Joulukuussa 2007 jokin Scessosin rituaali meni karmivalla tavalla pieleen. Erik ei tiedä mitä tarkalleen tapahtui, mutta koko maailma kiepsahti nurin, Scessosin kerrostalosta purkautui ulos hirvittävä voima joka söi tai ajoi hulluksi valtavan määrän ihmisiä lähiseudulla. Scessosin jäseniä menehtyi ja panikoivassa väenryntäyksessä Erik näki vilauksen jostakin valtavan suuresta ja kauheasta. Hänen tajuntansa sammui.
Erik heräsi seuraavana iltana junasta matkalla Bratislavaan. Hän ei muistanut paljonkaan tapahtuneesta, tajusi hämärästi vain juosseensa henkensä edestä. Oikeastaan hän on jatkanut juoksemista siitä lähtien.
Erik yritti itsemurhaa ensimmäistä kertaa pari viikkoa Kosicesta paon jälkeen. Hän näki jatkuvasti hirveitä painajaisia ja yhtäkkiä omituinen hirviöiden ja mörköjen maailma oli paljastunut hänelle koko kauheudessaan. Hän joi tolkuttomasti alkoholia ja nappasi kourallisen unilääkkeitä. Tuloksena hän sai pahimman tripin koskaan, ja heräsi alastomana kujalla kirkuen kuin mielipuoli. Herätessään hän kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota tatuointiinsa. Se oli varmaankin ilmestynyt jo Kosicessa, mutta aluksi se oli näyttänyt vain pieneltä mustalta läikältä. Itsemurhayritys oli saanut sen kasvamaan suuremmaksi.
Sen jälkeen, aina tuon tuostakin äärimmäiseen tilanteeseen joutuessaan Erik on osoittanut epätavallisia kykyjä. Aina näiden kykyjen ilmetessä tatuointi kasvaa ja tunne siitä, että hirviö jota Scessos palvoi on tulossa lähemmäksi.
Nyt
Erik ei ole uskaltanut ottaa yhteyttä keneenkään ystäväänsä. Hän on kiertänyt Hollannin kaukaa ja ajautunut Turkuun, koska hänellä on sieltä vielä lämpimiä ja pörröisiä lapsuusmuistoja. Hän ei ole Turussa mistään rationaalisesta syystä - hän vain kokee että hänen on mentävä jonnekin.
Erik ei jaksa enää paeta kauemmaksi. Turku on ollut lupaus jonka hän on itselleen tehnyt: kun hän sinne pääsee, kaikki muuttuu hyväksi. Tavallaan hän tietää että tämä ei voi pitää paikkaansa, ei mitenkään. Lisäksi hän myös pelkää, että Scessos ei ole päästänyt irti hänestä. Matkan varrella tänne hänellä on usein ollut sellainen olo kuin joku olisi hänen jäljillään, seuraisi häntä vain muutaman askeleen päässä, ja vaikka hän miten yrittäisi tämän eksyttää, se jotenkin pääsee aina takaisin jäljille. Jotenkin monet ihmiset joiden kanssa Erik on ollut matkallaan tekemisissä ovat kuolleet. Pelkkiä mystisiä onnettomuuksia, vailla yhteistä nimittäjää.
Kuitenkin: tänne on tultu, rahaa ei ole, tuttuja ei ole. Jotenkin täällä on selvittävä.
Luonne ja tavoitteet
Erik on kauhun ja uupumuksen ajama. Hän on väsynyt ja hengästynyt, ja jos hän voisi tehdä itsemurhan, hän saattaisi yrittää sitä uudelleen voidakseen paeta kauheaa maailmaa. Hän on lähes varma siitä, ettei tämä onnistu, että uusi itsemurhayritys johtaisi vain tatuoinnin kasvamiseen ja suurempaan kauhutrippiin.
Erik tahtoisi kyetä unohtamaan hirveän menneisyytensä ja aloittamaan uuden elämän. Toisaalta hän myös tahtoisi jonkinlaisen päätöksen Scessosin tarinalle, vastauksia siihen mistä oikein oli kysymys ja mitä kultti tahtoi. Ja vielä toisaalta, täysin järjettömästi, jokin osa hänessä kaipaa Scessosia. Ennen kuin kaikki hajosi mustuuteen ja kauhuun hän koki yhteenkuuluvuutta, hän eli ällistyttävän tyylikästä elämää, sekoitusta Fight Clubia, Fear & Loathing In Las Vegasia ja Boogie Nightsia. Heillä oli asennetta ilman machoääliöintiä, he olivat häviäjät joita kaikki pelkäsivät, he olivat gremlinit maailman koneessa, pyhät hullut joita ei kukaan voinut ymmärtää.
Sittenkin, nykyään Erik elää jatkuvassa pelossa. Hän pelkää asioita jotka piileksivät todellisuuden takana ja jotka saattavat kurottaa sieltä esiin koska tahansa. Hän pelkää väkijoukkoja, yksinoloa, pimeää, valoa, syvää vettä ja kuolemaa. Ennenkaikkea hän pelkää omaa tatuointiaan, ja olentoa joka sen takana odottaa. Paradoksaalisesti, ulospäin hän saattaa vaikuttaa täysin pelottomalta, ainakin arkisten uhkien edessä. Yliluonnollisilla asioilla hänet sen sijaan voi pelottaa hiljaiseksi, mutta paniikkiin nämäkään eivät häntä aja, ja pelon seassa on aina ripaus uteliaisuutta.
Ulospäin Erik on myös hauska ja sympaattinen tyyppi jonka ei ole vaikeaa pummia rahaa tai yösijaa. Ennen Scessosiin tutustumista hän oli hypersosiaalinen bilehile, ja aina tuon tuostakin tämä osa häntä tulee taas pinnalle. Hänellä ei ole lainkaan itsetietoisuutta eikä hän pelkää nolostuttaa itseään. Sosiaalisesti hän on todella itsevarma, jopa magneettinen. Scessosille nämä piirteet olivat tietysti valtavan hyödyllisiä. Johtajaksi hänestä ei ole, hän ei kestä eikä halua moista vastuuta ja mieluiten livahtaa paikalta jos häntä yritetään sellaiseen rooliin ajaa.
Erik on välillä luihu ja nilkkimäinen hyväksikäyttäjä joka pöllii toisten rahat ja livahtaa tiehensä sanaakaan sanomatta. Hänen hilpeytensä takaa löytyy nopeasti lähes laskelmoivasti ylläpidetty apua tarvitsevan vaarattoman ressukan rooli, jonka avulla hän lypsää itsellen palveluksia. Välillä hän saa tästä massiivisia syyllisyydentuntoja, ja sopivasti provosoituna hänestä saattaa löytyä sankarillisiakin piirteitä.
Erik ei normaalisti käytä huumeita eikä alkoholia. Nämä yleensä vain pahentavat hänen painajaisiaan. (Kuitenkin, ks. alla.)
Ja jossain syvällä Erikin sisällä on sairas ja itsetuhoinen halu saada vastaukset kysymyksiinsä, vaikka tämän hinta kävisikin liian korkeaksi.
Yliluonnollisen kosketus: tatuointi
Erikin tatuoinnilla on jotenkin yhteys hirviöön ajan ja tilan tuolta puolen. Tatuoinnin kautta Erikillä on myös muutamia yliluonnollisia kykyjä. Näiden käyttäminen vaan kasvattaa tatuointia aina.
Erikin mieleen (tai tulevaisuuteen) kurkistaminen on Huono Ajatus. Ainakin yksi puolalainen noita sai kirkumiskohtauksen ja pakeni Erikiä hyppäämällä ulos neljännen kerroksen ikkunasta yritettyään katsoa hänen ajatuksiaan. Mentalistit jotka koettavat kurkkia Erikiin saavat ensin ennakkofiiliksen että tässä on jotain todella omituista ja huolestuttavaa, ja fiksummat ymmärtävät lopettaa tähän.
Yritys aktiivisesti vaikuttaa Erikin mieleen johtaa hieman samanlaisiin tuloksiin: ensin tulee fiilis voimasta joka työntää vastaan, ja jos työntämistä jatkaa, mielenvikaisuuden aalto. Joku Ahlgårdin voimalla varustettu varmaankin pystyisi vastustamaan itse mielenvikaisuutta eikä saisi hepulia, mutta hänen voimansa ei Erikiin tehoaisi. (Erikille tulee aina pahoinvoiva ja henkisesti ällöttynyt olo kun joku yrittää peukaloida hänen mieltään; luultavasti esim. aktiivisen karismaattisen vampyyrin seurassa oleminen olisi Erikille hyvin epämiellyttävää.)
Fyysiseen väkivaltaan Erikin tatuointi ei yleensä reagoi mitenkään, ei ainakaan jos Erik itse on väkivallan kohde. Pari kertaa Erik on hakattu viime vuoden aikana, eli testattu on. Toisaalta tatuointi on ainakin kerran estänyt Erikiä kuolemasta, kenties se tekisi sen uudelleen. Erik itse epäilee (pelkää) että olento tatuoinnin takana ei anna hänen kuolla.
Yritykset poistaa tatuointi johtaisivat epäilemättä jonkinlaisiin katastrofeihin. Tätä ei ole yritetty.
Tatuoinnin voimaa voisi kutsua, mutta tämä vaatii oikeanlaiset olosuhteet. Lähinnä kyse on likaisesta ja rumasta kaaosmagiasta. Rituaalielementteinä ovat olosuhteet jotka Scessosin kerrostalossa vallitsivat - huumeet, ränsistyneet tilat, huolimaton seksi, graffiti, sotkeminen, itsensä viilteleminen - ja ehkä myös jonkun uhraaminen. Jos Erik tekee rituaalin, sen kyllä huomaa eikä siinä ole mitään tyylikästä tai kaunista. Tällä tavoin hän voi kuitenkin tehdä kummallisia asioita. Logiikka on, että mitä hän tekee ritualistisesti toteutuu jossakin toisaalla, kenties suuremmalla skaalalla tai kenties jotenkin muuten. Erik ei itse oikeastaan tiedä mitä tapahtuu, hän voi vaan yrittää ja toivoa parasta. Hän on kokeillut tätä pari kertaa, ja saanut aikaan erilaisia kirouksia. Yllättäen hän ei tahdo tehdä tätä kovin usein.
Magiansyönti. Erikin tatuointi syö magiaa. Jos häneen suunnataan vihamielinen loitsu, tatuointi saattaa syödä sen ja kasvaa. Tai sitten ei.
(Kyvyt ovat aika laajat, mutta niissä on selkeitä rajoituksia. Ensinnäkin tatuoinnin kasvaminen on Erikille aika hirveä ajatus eikä hän tahtoisi sen tapahtuvan, paitsi ehkä ollessaan todella kieroutuneella tuulella. Pelinjohto saa hyvin rajoittaa näitä jos tuntuvat liian kovilta.)
Taidot
Ensihoitajan pätevyys Hämmästyttävä leffatrivian tuntemus "Reilaajacharmi" Kielet: suomi, hollanti (äidinkielet), englanti (hyvä), slovakki (auttava) Ultimate (Frisbee) ja muut vauhdikkaat ei-niin-vakavissaan pelattavat lajit Kaupungissa selviäminen ilman rahaa Kaaosmagian tuntemus
Scessos
Scessos on päällepäin joukko suttaisia melkein-punkkareita, varattomia rajatapaushylkiöitä jotka vaikuttavat yksittäisinä tyyppeinä vaarattomilta. Kuitenkin, jotenkin, kultilla on taito saada asioita aikaan. Kuin vampyyrisatujen Camarilla ikään, Scessos huolehtii jotenkin siitä että asiat aina kääntyvät sen vihollisille huonoimmin, ja kultin kanssa tekemisissä olevan on vaikea välttyä fiilikseltä että oikeasti kultilla on kontakteja ihan kaikkialla ja se voi järjestää sinulle vaikka mitä pahoja tapahtumia.
Vaikka Scessosin jäsenten ei juuri koskaan nähdä käyttävän fyysistä väkivaltaa, kultin ympärillä kuolee ihmisiä.
Erikin harharetket
Vuodenvaihde 2008: Bratislava, Slovakia. Erik selviää Kosicesta, löytää tatuointinsa ja pakenee viranomaisia Bratislavassa. Hän näkee jatkuvasti painajaisia ja on varma että hänen ympärillään todellisuus romahtelee. Lopulta hän koettaa itsemurhaa ja herää ruumishuoneella. Tatuointi on muuttunut mustasta läiskästä silmäksi.
Tammi-helmikuu 2008: Bratislava, Slovakia. Erik majoittuu kodittomien yhteisöön kaupungissa. Hän elää jonkin aikaa dyykaamalla ja varastelemalla. Kodittomien yhteisössä syttyy tulipalo ja elävän oloiset tulenhenget vainoavat yhteisön jäseniä. Palokunta pelastaa Erikin tulipalolta. Bratislavalainen MIB näyttäytyy ja vangitsee tulenhenkiä pulloon.
Maaliskuu: Wien, Itävalta. Erik livahtaa rajan yli Slovakiasta. Joku Wienissä vaikuttava taho tuntuu odottaneen häntä, koska hänet kaapataan, uhkaillaan olemaan täysin hiljaa ja sijoitetaan Wolfgang-nimisen vampyyrin järjestämiin juhliin verinukeksi. Wolfgang koettaa dominoida Erikin mieltä, mutta jokin voima työntää takaisin ja saa vampyyrin berserkkaamaan. Juhlat räjähtävät käsiin ja Erik pakenee. Maria-niminen ghouli poimii hänet hetkeksi kadulta, vaatettaa ja kiittää palveluksesta; ilmeisesti Erikiä käytettiin välikappaleena kaupungin vampyyrien valtataistelussa. Maria ei osaa tai suostu kertomaan enempää Erikin kyvyistä, vaan kuljettaa hänet Tsekin rajalle. Tatuointi on kasvanut: silmästä kiemurtelee ulos lonkero.
Maalis-huhtikuu: Brno, Tsekki. Marialta saamiensa rahojen turvin Erik asettuu asumaan murjuun. Hän hankkii työpaikan nakkikioskilta ja tekee nettitutkimusta Scessosista. Brnossa alkaa tapahtua merkillisiä kuolemantapauksia - enimmäkseen valtavasti itsemurhia. Erik tapaa paikallisen okkulttijohtaja Bohuslavin, iskee tämän tyttöystävä Zofien ja tulee haastetuksi maagiseen kaksintaisteluun. Erik tekee (vastoin parempaa tietoaan) kaaosmaagisen rituaalin, jonka tuloksena Bohuslavin lemmikkirotta käy hänen kimppuunsa ja syö hänen silmänsä. Zofie jää auton alle. Erikin tatuointiin kasvaa toinenkin lonkero, Erik kauhistuu tapahtunutta ja häipyy kaupungista.
Toukokuu: Puola. Erik koettaa liftata kohti Lodzia, mutta hänet kyytiinsä ottava mies käyttäytyy kuin olisi demoni hornasta. Hän lupailee Erikille vastauksia ja maallista valtaa jos Erik lupaa iäti palvella häntä. Erik ei suostu, joten mies paiskaa hänet kyydistä ja jättää poliisien huostaan. Jotenkin Erikin taskuihin on automatkan aikana päätynyt pistooli jolla on kaksi päivää aiemmin murhattu mafioso Vladek Krakovassa. Poliisi luovuttaa Erikin ammattirikollisten käsiin ja nämä hakkaavat hänet henkihieveriin. Piesty Erik tekee verellään omituisen rituaalin, jonka tuloksena rikolliset päätyvät ampumaan toisensa.
Touko-kesäkuu: Krakova, Puola. Erik herää sairaalassa, tatuointi nyt selvästi lonkeroituneena. Hänen tappamiensa rikollisten kilpailijat hankkivat hänet ulos ja juhlivat hänt mahtavana sankarina. Erik pysyy heidän mukanaan alkukesään saakka. Rikollisten onni vaihtelee jyrkästi ja Erik tajuaa etteivät nämä ole täysin järjissään. Lopulta hän on syömässä päivällistä Haczek-pomon perheen luona, Haczekin noitaäiti tarjoutuu kurkistamaan hänen tulevaisuuteensa, menettää järkensä ja hyppää ulos neljännen kerroksen suljetusta ikkunasta. Erik saatetaan kohteliaasti mutta päättäväisesti ulos kaupungista tämän jälkeen.
Heinä-elokuu: Berliini, Saksa. Erik asettuu asumaan vallattuun taloon kesäksi. Hänellä on hitusen rahaa Krakovan jäljiltä ja hän elää niiden avulla. Hän tekee satunnaisia duuneja ja elää kesän lähes tasapainoisesti. Hän jatkaa nettitutkimuksiaan ja kohtaa yllättäen paikallisia kulttilaisia joilla tuntuu olleen yhteyksiä Scessosiin. Hän varastaa kultilta kannettavan tietokoneen, ja heti sen jälkeen Saksan huumepoliisi tekee ratsian vallattuun taloon ja hajottaa yhteisön. Erik hukkaa varastamansa tietokoneen ja lähtee Berliinistä länteen parin muun asukin kanssa.
Syyskuu: Hannover, Saksa. Erik pohtii lähteäkö Hollantiin. Hän lukee lehtijuttuja kuluneelta vuodelta, ja tajuaa että joka paikassa jonka läpi hän on kulkenut matkallaan tänne väkeä on kuollut, kadonnut tai tullut hulluksi. Hannoverissa Erik päätyy nettikeskusteluun parin entisen Scessosin jäsenen kanssa, näillä tuntuu kuitenkin olevan pahoja mielenterveydellisiä ongelmia. Cagh-niminen kultisti selvittää jotenkin missä Erik on ja lähtee reissaamaan häntä kohti epämääräisen uhkaavan sävyisten viestien myötä. Paikoissa joiden kautta Cagh kulkee kuolee ihmisiä. Erik pakenee Hannoverista.
Lokakuu: Kööpenhamina, Tanska. Erik piiloutuu Kööpenhaminaan toivoen ettei Cagh löydä häntä. Hän tekee pimeitä hommia leffateattereissa ja muualla. Hän iskee kaupungissa opiskelevan suomalaistytön nimeltä Essi ja päätyy asumaan tämän isoon kämppään. Ihmissuhde menee heti alusta alkaen väärille raiteille kun Erik peuhaa myös Essin kämppiksen Hilken kanssa. Asunnossa alkaa tapahtua omituisia ja lopulta Erik, Essi ja Hilke näkevät omituista jaettua unta hirviöistä. Seuraavana aamuna postiluukusta putoaa Caghilta tuleva uhkaava kirje ja Erik ottaa jalat alleen.
Marraskuu: Ruotsi. Erik lähtee tietoisesti taivaltamaan Turkua kohti, mutta eteneminen on tosi hidasta. Ruotsalaiset skinit antavat hänelle turpaan ja vievät hänen rahansa, hän varastaa auton ja joutuu poliisin takaa-ajamaksi. Eestaas poukkoileminen tuntuu kuitenkin saavan Caghin pois hänen jäljiltään, ja Jönköpingissä tämä ilmeisesti kohtaa kristillisen salaseuran edustajia jotka pysäyttävät ja vangitsevat (tai tuhoavat?) tämän. Erik ei koskaan näe Caghia. Hän selviää Tukholmaan asti marraskuun viimeisinä päivinä, viettää tovin muutaman pikkurikollisen seurassa, ja ostaa joulukuun alussa laivalipun Turkuun.
"Come on down to the other side
Come with us through the gates of hell"
- Pendulum
Laivan kannelta Turun saaristo näyttää aivan erilaiselta kuin olen kuvitellut. Varmasti lapsena täällä joulukuussa maassa oli ollut lunta ja kaikki oli valkoista. Väkijoukon mukana purkaudun terminaaliin ja lähden kävelemään kartan osoittamaan suuntaan.
Toivon näkeväni jotain tuttua, mutta ehei. Vain yksi kaupunki muiden joukossa, vähän kylmempi kuin monet ja pitkästä aikaa puhutaan kieltä jota osaan. Mikaelinkirkko ei herätä minkäänlaisia muistikuvia. Kuulokkeissani soi Pendulum ja tuttu hermostuneisuus huutelee minulle. Olenko varmasti täällä yksin? Olenko liian yksin? Pitäisikö mennä jonnekin muualle josta voisin nähdä tapaamispaikan siltä varalta että se on ansa? Vainoharhani saisi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois kotoa sen sijaan että se notkuu koko ajan nurkissani ja häiritsee menoani.
Sievä tumma tyttö nousee kirkkokukkulan portaat. Itsevarmat liikkeet, ei hermoilua, käveli minua kohti päättäväisesti. Pidän hänestä heti. Hei, mä olen Erik, sä olet varmaan Narsisca / Noora? Suomi tuli luontevasti, ajan viettäminen Essin kanssa on tehokkaasti kaivanut kielen naftaliinista. Korvaan sanavaraston laadun puheen määrällä. Luulin Nooran olevan turkulainen mutta hänpä onkin täällä vaan käymässä ja asuu hotellissa. Se yösijasuunnitelmistani mutta mitäs pienistä. Menemme viereiseen baariin istumaan. Suomessakaan ei saa polttaa ravintoloissa, olemme Länsi-Euroopassa. Musiikkikaan ei soi liian kovaa.
Tutustumisjuttelemme. Noora on tarjoilija muttei tunne Essiä kuin verkosta. Hänkin on reissannut niinkuin online-juttelussamme kävi ilmi. Puhumme sellaista pinnallis-syvällistä mitä vieraiden mutta periaatteessa kiinnostavien ihmisten kanssa tulee keskusteltua. Kerron viimeaikaisen reittini, Noora kiinnostuu Hannoverista. Tympeä kaupunki, mutta entäpä siellä tapahtunut joukkoitsemurha? Luulen lukeneeni siitä lehdestä jotain, mutta enhän ollut enää kaupungissa kun se tapahtui? Oliko se Cagh? En halua ajatella tätä. Tietenkin olen varma että se oli Cagh, mutta minä olenkin tunnustettu paranoidi jolle kaikki on suurta salaliittoa jonka keskuksessa on Jutte ja Scessos.
Väistän Hannoverin, kiertelen oikeaa syytäni lähteä Köpiksestä. Syvälliseksi aiheeksi päätyy jostain syystä terapia ja sisäiset ongelmat vs. ulkoiset ongelmat. Miten erottaa sisäiset ulkoisista, yksi tärkeimpiä pulmiani jo kahden vuoden ajalta. Noora kysyy: jos olisin terapiassa, mihin pyytäisin apua. Siihen että elämäni on lyöty palasiksi enkä osaa aloittaa alusta? Että pelkään aivan kaikkea enkä pääse pelkoa pakoon? Että tunnistan itseni klassisen vainoharhaisuuden kuvauksesta ja että uskon mielenterveyteni olevan menossa - jos olen onnekas, kaikki on vain pääni sisällä? Että tappaisin itseni jos voisin? Eivät ole keskustelunavauksia, ei noista aiheista puhuta ennen keskiyötä. Painajaiset ovat helppo asia joka ottaa tuossa vaiheessa puheeksi.
Istumme baarissa vain yksillä. Nooralla on muitakin asioita tälle illalle, mutta hän lupaa soittaa minulle vielä. Hän osoittaa minut rautatieaseman suuntaan, jonne lähden etsimään lapsuuteni Turkua. Puutalot ratapihan tuntumassa näyttävät jotenkin tutuilta, asemarakennuksen muistan. Se on kutistunut kahdessakymmenessä vuodessa mutta selvästi sama. Sitä vastapäätä löydän vanhan kotipihani.
Vaihteeksi hermostuneisuus painuu mailleen ja tilalle tulee nostalgia. Tässä pihassa leikin viisivuotiaana, tuossa asui kaverini. Fiilis on tosi outo ja unenomainen, se voisi olla epämiellyttäväkin mutta verrattuna normaaliin olotilaani otan tämän ihan minä viikonpäivänä tahansa. En tiedä mitä olisin tehnyt jos puutalot olisikin purettu, se olisi saattanut lyödä minua tosi kovaa, mutta nyt on sellainen tunne että lapsuudenkoti on vielä olemassa vaikken sinne suorastaan voikaan palata. Mutta sekin on okei, koska vaikka puutaloissa asuisikin aikasilmukan takia pariskunta Hees ja heidän vallaton viisivuotiaansa, ei 27-vuotias Erik Hees menisi soittamaan heidän ovikelloaan koska hänen mukanaan kulkevat vittumaiset ikävyydet joista on parempi pysyä kaukana.
Lähden pihasta ennenkuin joku sen nykyinen asukki keksii soittaa poliisin perääni. Kuljen ylös tuttua katua ja annan lapsuudenmuistojen virrata lävitseni. Tämän fiiliksen takia Turkuun kannatti palata, pitkästä aikaa aivojeni sumusta on oikeasti noussut hyvä ja toimiva idea. Kävellessäni pyöritän käytännön juttuja. Ulkona on viileää muttei oikeasti kylmä, tarvitsen jostain majapaikan yöksi. Lehtiroskis kelpaa ihan hyvin jos ei parempaa löydy. Ruokaakin voisi olla hyvä hankkia jossain välissä. Minulla ei ole hajuakaan paikallisesta dyykauskulttuurista. Tai sitten voisin vaan koettaa pokata baarista seuraa, onhan (onhan?) nyt perjantai. Rahatilanne: 11 euroa. Suomen hintataso: pilvissä. Erikin kyky kombottaa näistä onnistunut poka: heikolta näyttää. Koetan livahtaa parin hipin seuraan mutta lupaavan näköinen Torkkuhuone aseman vieressä ei olekaan vielä auki ja he hätistävät minut tieheni.
Noora soittaa yhdentoista maissa ja kutsuu minut baariin tapaamaan kavereitaan. Koulu-nimisessä valtavan kokoisessa mutta sympaattisessa oluttalossa hänen kanssaan hengaavat Maurits ja Viktor, kaksi ukrainalaista (?) kundia. Keskustelun avaus: kerro meille lisää painajaisistasi. Kun mä sanoin että terapia voisi olla kivaa mä en tarkoittanut sitä ihan näin kirjaimellisesti.
Mutta sisällä on lämmintä ja minulle tarjotaan teetä, joten kerron lisää painajaisistani ja juttelen muutenkin kundien kanssa. He tuntuvat vähän omituisilta tyypeiltä, mutteivät pahalla tavalla - suoruus puheenaiheissa kielii friikeistä, alternatiivikulttuurityypeistä joilla ei ole haaskata aikaa mundaaneille tai jotka haluavat heti tönäistä nämä omalle aaltopituudelleen. Kyllä tämä sopii, mutta en suostu olemaan pelkkä terapiapotilas vaan kyselen heiltä juttuja ja kuulumisia. Hekään eivät tunne Turkua kovin hyvin, heillä ei ole töitä, he tekevät jotain outohommia. Eipä kauan kestänyt täälläkään löytää kaupungin friikit mutta se on varmaan vaan hyvä. Essin jälkeen tuntuu vähän siltä että minun on turha koettaa pörrätä tavallisempien ihmisten kanssa.
Seurue kasvaa: Nooran matkakumppani Ida sekä Nelli-niminen kaunis blondi ilmestyvät. Jutut siirtyvät sosiaalisempaan suuntaan. Kertoillaan psykologi-, hoitoala- ja liftarikokemuksia. Kuinka usein nätti yksin liftaava tyttö saa ehdotteluja kyytiin ottajalta? About yhtä usein kun hollantilaiselta rastapäiseltä liftarikundilta koitetaan ostaa kamaa.
Ida puuhaa ammatikseen sosiaalityötä, hän sopeuttaa ideologisesti syrjäytyneitä. Tyyppejä jotka ovat omituisista maailmankuvallisista syistä johtuen tipahtaneet yhteiskunnasta ja joita kukaan ei oikein osaa auttaa. Hei, sehän olen minä, pääsenkö sun asiakkaaksesi? En tiedä kuinka vakavasti hän minut ottaa; oikeasti hän kuvailee lempilastaan Valo-projektia juuri sellaiseksi jonka pitäisi tarttua minuun kaksin käsin ja tehdä minusta taas yhteiskuntakelpoinen. Yhteensattuma on niin uskomaton että vainoharhani herää taas. Lasken leikkiä tilanteestani tietoisena siitä, että juuri tämä suhtautumiseni pitää minut Idan ja hänen järjestönsä tavoittamattomissa. Ei kukaan usko että joku jolla on huumorintaju tallella kaipaa pelastamista.
Valo-projektilla on rahaa, tukijoita eikä uskonnollista sitoumusta. Se pyörii Espoossa mutta Turussakin on vastaava operaatio, nimeltään Taikametsä. Olen kyllä kuullut että Skandinavia on sosiaalihuollon luvattu maa mutta onko jokaisessa vähänkin isommassa kaupungissa oma tukiorganisaatio kultista paenneille? Ida antaa minulle Taikametsän yhteystiedot. Oikeasti tarvitsen yösijaa joten soitan, enemmän selvittääkseni olenko tulkinnut tilanteen täysin väärin.
Taikametsä ei halua minua, tai tarkemmin, he ovat aivan täynnä. Onko täällä muka niin paljon eksoottisissa vaikeuksissa olevia tyyppejä ettei yhdelle lisää löydy tilaa, vai onko kyse jostain muusta? En tiedä ja tekee mieli selvittää. Tajuan olevani utelias lapsuudenkodistani. Millainen kaupunki tämä oikeasti on? Kyyninen (viisastunut) osa minusta sanoo: samanlainen kuin kaikki muutkin, älä tutki liian syvältä, pilaat naivin uskomuksesi. Jo nyt tiedän etten tule tekemään kyynistä tai viisasta asiaa.
Maurits ja Viktor tarjoavat minulle yösijaa talostaan ja jopa autokyytiä sinne. Lämmin petipaikka kuulostaa taivaalliselta. Torkun kavereiden auton takapenkillä jonnekin Pohjois-Turun lähiöön josta löytyy vielä hieman paketissa oleva pikkuinen talo. Teetä ja sohva tarjotaan ja kaapista löytyy jopa ruokaa. Leivät ovat tervetulleita, en olekaan syönyt mitään sitten aamiaisen. Heitämme vielä tovin juttua. Mauritsilla on keuhkokuume, mutta hänellä on siihen antibiootit. Arvomme mitä mieltä olisimme Valo-projektista ja Taikametsästä. Jaamme tervettä epäluuloa. On hyvä idea auttaa indoktrinoituja ihmisiä toipumaan. Jos taas olet perustamassa omaa kulttia tai etsimässä tyyppejä jotka liittää siihen, halpa keino on ottaa ihmisiä joilla pohjatyö on jo tehty ja joiden ideologia tarvitsee vaan uudelleenohjelmoida.
Kerron kundeille hieman detaljeita taustastani ja mihin olen ollut sekaantunut. Siistin asioita tuntuvasti: en koeta sanoa tarkalleen mitä Kosicessa näin vaan väitän talon palaneen ja kai se lopulta paloikin. En mainitse paikka Kosice, kerron olleeni vain syrjäkylässä Slovakiassa. En kerro nimeä Scessos, sanon vain "oli semmoinen kulttimainen organisaatio". Viittaan Jutteen sanomalla "vaikeuksieni syynä oli tyttö". En yritä purkaa oikeaa pelkoani sanoiksi, vaikka sanon ettei siitä oikein voi puhua mikä on tottakin. En kerro kauhuun kuolleista ihmisistä - en kerro vainajista yleensäkään. Jos en kerro niistä, ne eivät ehkä kolise enää kaapissani. Jos en kerro niistä, ehkä ne eivät olekaan totta.
En kerro Caghista tai vainajista Hannoverissa. Tatuointini he näkevät, mutta annan ymmärtää että se on vain kultin tunnus, osa me-henkeä. Ei sanaakaan siitä mihin se pystyy tai mitä se tekee, tai että se ei ole tullut yhdessä osassa eikä takuulla ole vielä valmis.
En kerro rituaaleista likaisissa murjuissa. Sanon etten ole varma mikä on totta ja mikä ei, koska se on diplomaattinen tapa sanoa, että jos kertoisin mitä oikeasti uskon, te pitäisitte minua hulluna tai heittäisitte minut ulos kotoanne.
Käyn nukkumaan. Kahden tunnin kuluttua herään kuristavaan tunteeseen, kävelen ympäri alakertaa kunnes sydämenlyöntini rauhoittuvat. En uskonutkaan että Turku parantaa painajaiseni, painajaisten kanssa voin elää ihan hyvin. Kundit ovat tarjonneet niihin kaikenlaisia hoitoideoita, mutta sittenkin olen sitä mieltä että jos mitään niitä pahempaa ei tule, antaa olla vaan.
Lauantai, 13.12. 2008
Oikeasti heräilen vasta kaupungilla, jonne olen lähtenyt kundien kanssa. Ostan automaattipilotila leipää ja hedelmän, syömme aamiaisen puistossa museon vieressä. Jatkamme eilisillan juttua. Maurits ja Viktor koettavat aina palata painajaisiini vaikka koetan puhua heidän kanssaan kaikesta muustakin. Sentään voimme yhdessä päivitellä Suomen älytöntä hintatasoa ja nettikahviloiden puutetta ja ihmetellä miten täällä voisi elää. Kundeillakaan ei ole töitä tai tulonlähdettä, mutta heillä on asunto ja auto.
Rahani ovat oikeasti aivan lopussa. Jos asiat olisivat menneet suunnitelmien mukaan, minulla olisi nyt viitisen kiloa kallista varastettua elektroniikkaa jota voisin kaupata ebayssa ja hoitaa akuuteimman rahapulani. Mutta Krakovan lihavien aikojen perua olleet iPhonet, GPS:t ja digikamerat lensivät rinkkani mukana järveen ruotsalaisten skinien ansiosta kuukausi sitten ja nyt jäljellä on enää omaan käyttöön ottamani iPod joka pitänee kanittaa. Puhelimeni on kymmenen vuoden ikäinen luuska josta ei saa killinkiäkään. Sentään kundit sanovat että saan majailla heidän luonaan jos siltä tuntuu. Pitänee kantaa korsi kekoon yhteisten asioiden eteen ja alkaa varastaa kaupasta juustoa jääkaappiin.
Saan kiinni eilisillan ajatuksen langanpäästä ja soitan uudestaan Taikametsään. Otan vähän eri linjan, selitän hieman tilannettani ja sanon ettei minulla mitään hätää ole mutta haluaisin nähdä tyyppejä ja ehkä jutella. Sovin tapaamisen. Pelaan kundien kanssa biljardia baarissa siihen saakka.
Team Taikametsä on pomottava tiukka täti (Inga), tämän tarkkasilmäinen sidekick (Minttu) ja eksynyt teini (nimi pakenee). Ekat kaksi ovat työntekijöitä, viimeinen asiakas. Juttelemme puistossa. Kyselen heidän toiminnastaan. He tosiaan auttavat erikoisissa vaikeuksissa olevia nuoria, heillä on rahoitus josta eivät puhu ja väkeä tunkee heille sisään ovista ja ikkunoista. He toimivat vapaaehtoisina, eivätkä saa palkkaa. He eivät ole liikkeellä sokkona: he pitävät turvataloa jonka sijainti on salainen ja heihin kuuluu nimeämätön turvaspesialisti. Rivien välistä poimin että posse on tarvittaessa valmis panemaan kovan kovaa vastaan. Arvoitukseksi jää kuinka kovan, mutta ainakin jotain otetta näillä ihmisillä on.
En osaa päättää olenko utelias, epäluuloinen vaiko toiveikas. Varmaan kombo kaikesta kolmesta, tosin toiveikkuutta on oikeasti vähemmän kuin näytän päällepäin. Avaudun, harkitusti ja varovasti. Paha kultti piti kiinni, pakenin, pelkään että joku tulee perässä, mitä pitäisi tehdä? Saan ohjeita jotka ovat yllättävän suoria. Jos luulet että joku tulee perässä, joku varmaan tulee perässä. Pidä pää matalalla, onko sulla nyt joku paikka missä olla, ai on, hyvä, ole siellä ja soita meille heti jos epäilet että joku oikeasti seuraa.
En tiedä soittaisinko, mutta saan lämpimän tunteen. Ehkä nämä ihmiset välittävät. Eri asia voivatko he tehdä mitään. Vainoharha taas on sitä mieltä, että he kertovat minulle vain mitä haluan kuulla. Mutta tahdon tutkia enemmänkin asioita ja ehkä vähän tasapainottaa tilejäni. Kerron että olen koulutukseltani paramedikki ja sanon että jos heillä tulee murtumia tai nyrjähdyksiä, voin auttaa.
Inga tarjoaa "keinoja" jäljitystä vastaan. Keinot = magia, tai riimut. Sanon kiitos ei. En halua tatuoinnilleni lisää ruokaa.
Annan heille nimen Scessos. Kadun sitä heti kun olen tehnyt sen, mutta en saa sitä tekemättömäksi. Vannotan heidät olemaan kyselemättä siitä.
Erkanen taikametsäläisistä ja yhytän kundit. Loppupäivän voisi minun puolestani vaikka löhötä ja katsoa leffoja. Viktor on koettanut tavoittaa jotain kaveriaan koko päivän, mutta tällä on kiire. Vaan joku muu tavoittaa hänet hämärän koittaessa ja kertoo: jossain puistossa on tapahtumassa hämäryyksiä.
Kundit puhuvat kryptisesti kun olen paikalla. Sanon että voin jättää heidät puuhiensa pariin, mutta he eivät tähän ryhdy. Saan urkittua että hämäryys on enemmän luonnotonta kuin laitonta. En tiedä mitä on tapahtumassa. Haluaisin tietää lisää, ja samalla haluaisin juosta mahdollisimman kauas toiseen suuntaan.
Kundit aikovat mennä puistoon pitämään asioita silmällä. Minä teen siistin kompromissin vastakkaisten halujeni välillä ja jään väijyyn puiston ulkopuolelle. En tahdo mennä liian lähelle mitään mikä voi olla maagista, en tiedä mitä tatuointini tekisi sille, tai mitä se tekisi tatuoinnilleni.
Tunnin verran kykimme asemissamme, mutta puiston läpi kulkee vain koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä. Ei taikoja puistossa tänään, olen enimmäkseen helpottunut. Kruisaamme keskustaan moikkaamaan Nooraa ennenkuin tämä lähtee kaupungista. Uusi baari, pummin juotavani.
Juttelemme mukavia ja sitten Noora töksäyttää, että tahtoo tietää mikä oikeasti sai minut lähtemään Kööpenhaminasta. Joku kun oli samana yönä päättänyt palaa hengiltä. Ja yksi Hannoverissa itsemurhan tehnyt oli Nooran hyvä kaveri. Yhteensattumia ei ole.
Hitaissa aivoissani asiat loksuvat paikalleen. Tajuan etä Noora tiesi minun olleen Hannoverissa - hän oli kuullut siitä Essiltä. Hän halusi minun käyvän Turussa voidakseen kysyä minulta kasvokkain mitä minä tiedän siitä.
En tiedä toivoisiko hän, että tunnustaisin olevani murhaaja ja mielipuoli. Jos niin tekisin, hän varmaan osaisi käsitellä minua. Mutta valitettavasti asiat eivät ole niin.
Kerron nähneeni jaettua painajaista Essin ja Hilken kanssa, ja että aamulla olin aivan vauhko ja koin että pitää lähteä. Melkein mainitsen Caghin ja saamin kirjeen, mutten ihan. Kuitenkin sanon, että joku minua seuraa, tai että siltä tuntuu. Kerron Jonköpingistä, siitä kuinka Joku oli aivan kannoillani keskustassa harhaillessani kunnes paikalle kurvasi pakettiautollinen Jeesusta renkaat ulvoen, kuinka minä otin jalat alleni mutta inkvisitio ei ollutkaan minun perässäni vaan jonkun muun, ja kuinka sen jälkeen Jostakusta ei ole kuulunut.
Noora kuulustelee minua ja puristaa minulta faktoja. Hän on pätevä ja on saanut minut tehokkaasti sinne mihin haluaakin. Detaljit jäävät pois - nimet Cagh ja Scessos. En epäile että hän olisi vastapuolella, en luule että hän on viholliseni. Luulen, että jos annan hänelle nuo nimet, hän löytää nopeasti pätevyytensä rajat. Vai työskenteleekö hän yksin? Onko hän oikeasti mikä sanoo olevansa - yksinäinen maailman karaisema harhailija - vai edustaako hän jotain muuta tahoa? Tuleeko noin itsevarmaksi pelkästään seikkailemalla vai vaatiiko se koulutusta.
Turku on osoittautunut aivan erilaiseksi kuin kuvittelin. Taidan silti jäädä tänne.
"Minä en ole synkkämielinen mies
mutta minua pelottaa"
- Miljoonasade
Flunssa poistuu elimistöstä reilussa viikossa, ja yleensä oireet kestävät kolmisen päivää. Tämä on ollut raju flunssa ja meno sen mukaista. Makaan sohvalla Stefun kämpällä ja palaan verkalleen elävien kirjoihin.
Turussa elämä on mennyt tavallaan tutuille raiteille. Rahantarpeen tyydyttää tällä hetkellä vanha kunnon rikollisuus. Viedään juttuja rikkailta, annetaan itsellemme. Sopii minulle ihan hyvin, oikeaa työtä en saa enkä välttämättä edes osaisi enää tehdä, Scessos ja reissaaminen ovat totuttaneet minut ulkopuoliseen elämiseen. Silti en voi valittaa: on yösija, on vähän rahaa, on kavereita joiden sekaan voi piiloutua kun yön möröt ja pahat muistot kolkuttavat. Mauritsin ja Viktorin kanssa voi puhella omituisista jutuista, rosvojengin kanssa arkisemmista asioista. Santtu, Tumppi, Stefu, Molli ja muut ovat kaveripiiri johon olen omituisesti nivoutunut. Tulen heidän kanssaan hyvin juttuun, mutta kummia asioita en yritä heidän suuntaansa jakaa.
En tosin ole kertonut omituisista jutuistakaan kaikkea ukrainalaisille. En vieläkään tiedä mitä kuukausi sitten tarkalleen tapahtui, miksi varastolla menetin tajuni kun kummallinen nainen tuli huutamaan minulle, tai mitä katkoni aikana tapahtui. En toisaalta edes halua ajatella näitä asioita liian tarkasti. Uteliaisuus on parasta tukahduttaa. (Noora on tulossa kaupunkiin viikonloppuna, tulee mieleeni.)
Pari yötä sitten näin unta Juttesta. Hän tuli huvittuneen ja ylemmyydentuntoisen oloisena luokseni, ei mennyt pois kun väitin hänen olevan kuollut. Kun sanoin etten uskoisi hänen olevan elossa ellei hän todistaisi sitä, hän sanoi että nainen jonka kanssa menen lauantaina treffeille on yksi heistä. Ei kaksinen todiste, mutta riittävästi hyytämään minua. Lauantaille minulla on kuitenkin treffit.
Syön Stefun kanssa tonnikalasalaattia, maistan ruokaa ekaa kertaa viikkoon. Olo on pöhnäisen krapulainen ja puhelemme filosofisia. Ilta on koittamassa, minä vasta heräilen. Ulkona katselemme Viking Linen matkustajien parveilua. Taitava taskuvaras voisi helposti verottaa heiltä sievästi rahaa. Joitain vuosia sitten en olisi ajatellut näin.
Stefu tietää etten ole taustaltani aivan kuin muut porukassa pörräävät. Entisiä huostaanotettuja, häiriköitä, koulunsa keskeyttäneitä, vankilan kokeneita, heidän elämänsä on aina ollut tällaista. Minulla on ammattitutkinto ja olin joskus oikeassa työssä. Olen täällä untuvikko. Toisaalta, Stefu sanoo ettei ole koskaan tappanut ketään. Minä olen hiljaa. Ei ole tarvetta koettaa päteä. Sen vuoksi viihdyn.
Puin Stefun kanssa ihmissuhdetilanteitakin. Minulla on lauantaina kahdet treffit - tai kaksi sovittua tapaamista. Noora pitäisi nähdä, ja samaten verkosta löytynyt Laila. Urasuuntautunut yksinhuoltajaäiti. Kuvassa näytti sievältä, jos hän olisi vielä varakaskin olisi eksoottisen hollantilaispojan tulevaisuus kylmässä Turussa turvatumpi. Jos hän olisi varakas mutta sietämätön, voisin aina näpistää hänen käsilaukkunsa ja häipyä. Stefu sanoo ettei ole hyvä idea pitää kahta rautaa tulessa yhtäaikaa. Uni Jutesta hermostuttaa minua vaikka yritän painaa sen taka-alalle. En minä näe enneunia, minä näen ainoastaan painajaisia.
Lähdemme liikkeelle. Hajoamisen kynnyksellä oleva Timon vanha auto kantaa meidät keskustaan. Stefu tapaa John-nimistä englantilaista Cosmic Comic Caféssa, ja myös Joel ja Iri viettävät aikaa siellä. Molli soittaa, käyn poimimassa hänet Halistenkoskelta. Istumme kahvilassa puhumassa niitänäitä. Vessassa on seinäkirjoitus "Mikä on seksikkäin eläin?". Villihevonen, kissa, ilves... vyötiäinen? Minä sanon: tarantula. En odota että minua ymmärretään. Olen oppinut yhdistämään epäinhimillisyyden ja vaarallisuuden eroottisuuteen. Jutte, mitä kaikkea oletkaan minulle tehnyt. Ei varmasti helpota yhteiskuntasopeutumistani. Naureskelemme toistemme hassuille oikeille nimille. Ei ihme että melkein kaikki käyttävät lempinimiä.
John näyttää vaarallisen karismaattiselta ja Iri pelaa hänen kanssaan silmäpeliä. Iri myös valittaa minulle aina kun niistän. Koetamme tavoittaa Gyroa, mutta hän on tavoilleen uskollisesti vaikea. Sekä Stefun että minun pitäisi saada häneltä vääriä papereita. Olisi mukavaa olla vaihteeksi jotain jota voi oikeasti vilauttaa jos joku kysyy henkkaria. Nälkä on muillakin eikä baarissa istuskeluun oikein ole varaa. Käymme poimimassa grilliltä roskaruokaa ja menemme kämpälle. Seuraan liittyy Eva-niminen nainen, niinikään Englannista mutta suomea puhuva. Stefun vanha tuttava, Turussa joillakin liikeasioilla.
Grilliruokaa. Puimme viikonlopun suunnitelmia. Stefu kertoo tarinoita omituisen nimisestä tytöstä nimeltä Viisikanta. Asuntoryöstönkin saalis pitäisi toimittaa tilaajalle - nyt se on Timon kämpän kellarissa. John on tilannut jotain rautaa. Irin mielestä John on söpö. Stefu taas veikkaa häntä vaaralliseksi. Minäkin. John tahtoi aseen, aikookohan hän myös käyttää sitä Turussa? Eva ei puhu, tarkkailee vaan.
Stefu ja Molli kertovat että Aurajoessa on jotain vikaa. Värejä nähty, kemikaaleja kenties vaiko jotain luonnotonta? Suljen tämän mielestäni. En ajattele tällaisia.
Stefu kertoo että John oli kysynyt minusta. Nimeltä, Erik Heesiä. Miksi ihmeessä? Vainoharhani herää ja alkaa mekkaloida. John ei näytä Scessosin edustajalta - mutta on toinenkin porukka jonka kanssa minulla jäi asioita kesken ja joka tuntisi minut nimeltä. Wienin vampyyrien yksi puolikas käytti minua toista puolta vastaan, uhripuolelle saattoi jäädä jotain hampaankoloon.
Vähitellen ihmiset käyvät nukkumaan. Evakin jää tänne yöksi. Finrexin pitää minut vielä hereillä mutta sairaus on vienyt voimat. Lopulta nukahdan.
Painajaiset ahdistelevat minua koko yön. Herään monta kertaa. Näen unta jossa Stefun kodin seinät ovat hirveiden veriroiskeiden peittämät, unta jossa olen kuristumassa samalla kun minua kiskotaan syvemmälle jonnekin, lopulta unta enkelistä joka pysäyttää tavalliset painajaiset vain aloittaakseen uudet. Poikkeuksellisen paha yö ei anna minulle tilaisuutta paeta ajatuksiani, mietin asioita joita ei pitäisi.
Wienin vampyyrit. Scessos ja lauantain treffit. Muistelen krakovalaisia gangstereita, he olivat kuin rikoselokuvasta, väkivaltaisia ja vikapäisiä. Vladekin porukka surmasi toisensa koska minä halusin heidän tekevän niin. Oliko Haczekin porukka samalla tavoin vaikutuspiirissäni? Oliko heidän väkivaltainen psykoilunsa oikeasti heidän luonnollinen olotilansa vai johtuiko se minusta?
Uni verisestä asunnosta kylmää minua. Entä jos samanlainen kohtalo vaanii kavereitani täällä? Olisi parempi juosta ennenkuin se tapahtuu.
Lauantai 14.2. 2009
Päivä ryömii satamamurjuun hitaasti. Enkelin näkemisen jälkeen en halua enää nukkua. Pää on vieläkin vähän jälkiflunssainen. Luen kirjaa, koetan haihduttaa yön pelot. Asunnossa on muitakin. On hyvä asua muiden kanssa. Voisin tietysti majailla myös Timon kämpässä yksin, mutta paikka on paitsi pieni ja surkeassa kunnossa, myös vailla inhimillistä seuraa.
Nälkä korvaa painajaismuistot vähitellen. Olen taas tottunut liian hyvään, en paastoa ja vatsalaukkuni odottaaa puolisäännöllisesti aterioita. Muutkin alkavat nousta. Keräämme vuoren tyhjiä pulloja, viemme ne kauppaan ja ostamme ruokaa.
Kaupungilla tulee myös tilaisuus tavata Gyro. Odotamme häntä yökerhon edessä. Ohi kävelee ihmisiä - yksi tutun näköinen nainen, vartija satamakeikalta viime kuusta! Sydämeni päällä oleva tatuointi kiemurtelee. Käännän oitis kasvoni poispäin, olen kuin en olisikaan, katson hänen heijastustaan ikkunasta. Hän tuijottaa minua epäluuloisesti kävellessään. En jää odottamaan että hän tekee päätöksen vaan lähden liikkeelle, vien muut mukanani, kävelemme vauhdilla pois. Vilkuilen olkani yli, pelko nakuttaa. Ei naisen asema vartijana vielä mitään (ja onko hän edes oikeasti vartija?), mutta hänessä on jotain yliluonnollista. En tahdo tietää mitä. En halua kohdata häntä millään tavalla. Hänen mukanaan oli kaksi muuta naista, molemmat hunnutettuja ja oudon näköisiä.
Kaupunki on muuttunut kummallisemmaksi. Muuttuu kummallisemmaksi jatkuvasti, on tehnyt sitä siitä alkaen kun saavuin tänne. Gyro jättää meille pussillisen tavaraa, jään hänelle velkaa valtavan kasan rahaa. Hän puhuu jotain luodeista jotka ovat tainnuttavia vaan eivät tappavia. Aseista en mitään tiedä mutta kuulostaa luonnottomalta.
(Noora soittaa, sovimme tapaavamme Koulussa neljän aikoihin.)
Kaupunkireissu on potkinut adrenaliinia minuun, jälkeen jää väsymys. Aamiainen auttaa. Molli katsoo säälittävää yritystäni paistaa kananmunia, tuuppaa minut syrjään ja tekee kaikille kananmunasotkua. Syön ahnaasti. Gyron pussista löytyy ase ja uusia papereita minulle ja Stefulle. Nyt minulla on passikin, ei enää hiiviskelyä rajoilla.
Illan ohjelmaa pohditaan. John tulee taas puheeksi ja minä sanon että hän saattaa olla vaarallinen. En kerro tarkalleen syitä - muistan miten Maria sanoi minulle "oman turvallisuutesi vuoksi älä puhu meistä kenellekään" (ystävällinen ääni, kylmä uhkaus) ajaessaan minua Tsekin rajaa kohti. Wienin väki oli vampyyreja, enempää en heistä juurikaan tiedä. Maria oli ghouli, heidän palvelijansa. Hän pystyi liikkumaan päivänvalossa. John pystyi myös liikkumaan päivänvalossa, joten hän ei voisi olla vampyyri. Ei tarkoita etteikö hän voisi tehdä töitä sellaisille.
En sano muille sanaa vampyyri. Hämärät vihjailuni harmittavat heitä, mutta intän että minulla on vähän kokemusta tällaisista, samoilta ajoilta kuin sain tatuointini. On virhe mainita se. Yhtäkkiä kaikki kysyvät: mikä se on ja miksi minulle se on? En ole puhunut kuin Stefun kanssa ja hän ymmärtää etten tahdo asiaa puida. Sanon: kaiken takana oli tyttö joka oli hullu, oli kultti joka asui lahossa talossa Slovakiassa. Kuten me nyt, kuvailen, paitsi että korkeintaan neljännes meidän rikkauksista ja mukavuuksista, ja kymmenen kertaa enemmän mielenvikaisuutta ja ilkeyttä. Tämä kultti merkitsi minut omakseen. Totta ja valhetta sekaisin.
Onnistun vaihtamaan puheenaihetta. Kyselen suomalaisesta musiikista ja elokuvista. Stefulla on rikossarja Raid josta jäämme katsomaan alkua. Sarja olisi voitu kuvata suoraan satamamurjumme pihalla: ikkunasta näkyy täysin samanlainen maisema säätä myöten ja yksi päähenkilöistä tuo tyyliltään huvittavan paljon mieleen Stefun. "Juosten tuohon suuntaan" tosiaan. Raid muistuttaa Kaurismäkeä mutta on juonellisempi ja nopealiikkeisempi.
Ajelemme kaupungille. Illalla on luovutettava Timon kellarissa olevat romut, sitä ennen tuttuja. Ensin Noora, jonka tapaan Koulussa.
Aiemmin käyty keskustelu ei lähde mielestäni. Ekalla tapaamisellani Nooran kanssa olin suunnitellut yrittäväni iskeä hänet mutta hänpä jallittikin minut ketterästi puhumaan enemmän edesottamuksistani kuin olisin edes tahtonut. Hän oli paljon minua nokkelampi. Nyt hän saapuu Kouluun, hymyilee, kysyy miten menee - ja saa minut taas puhumaan asioista joita en tahtoisi edes ajatella.
Viime kerralla hän jallitti minua täysin. Vainoharha asettuu vatsaani. Onko hän mitä sanoo olevansa - ja sanooko hän edes olevansa mitään? Sanoo - utelias harrastelija. Hänelle puhuminen on yhtä aikaa vapauttavaa, turhauttavaa ja pelottavaa. Vapauttavaa: minulla on vain vähän kritiikkiä asioihin mitä sanon. Turhauttavaa: haluaisin että hän ymmärtää minua, mutta en koe että hän ymmärtää. Pelottavaa: en tiedä miksi puhun hänelle, en ymmärrä häntä.
(Stefulta tulee viesti: "se akka on cosmicissa, älä tule." Vasta myöhemmin ymmärrän, että hän tarkoittaa vartijanaista jota pelästyin kaupungilla aiemmin.)
Kerron pahoista unistani. Kerron Wienistä. Kysyn kenelle hän tekee töitä. Hän ei myönnä tekevänsä töitä kenellekään. Hän sanoo olevansa vain utelias, tahtovansa tietää mitä hänen ystävälleen Hannoverissa tapahtui.
Mitä tapahtui - hän kuoli. Noora tahtoo löytää syyn, motiivin, tekijän, syyllisen. Minä tiedän ettei näitä ole. Hän kuoli koska hän osui pyörremyrskyyn. Hän kuoli koska hän oli samassa kaupungissa kanssani. Jos syyllinen olisi, se olisen minä, paitsi että minäkään en ole syyllinen koska en mitään tietoisesti tehnyt. Ongelmat seuraavat minua, mutta takana ei ole erillistä älykkyyttä.
Joskus kuvittelin itsekin että Scessosin takana oli joku. En enää puoleentoista vuoteen. Sen takana oli jotakin - tai paremminkin, me olimme osa jotakin. Olemme osa jotakin. Se jokin on suurempi kuin me, suurempi kuin koko ihmiskunta, ja tuntuu että pelkästään sen kosketus hajottaa asioita.
Joskus ajattelin että Scessosin takana oleva voima on jonkinlainen virhe todellisuudessa. Vähitellen tulin siihen tulokseen että asiat ovat luultavasti toisin päin, ja että se mitä me kutsumme todellisuudeksi on vain virhe suuremmassa voimassa, ja Scessos on yksi muoto jonka tämä voima on ottanut.
Tämän pukeminen sanoiksi on vaikeaa, enkä usko että Noora uskoo minua. Hän tahtoo vain tietää. Minä sanon, että jos hän ei tee jotain tiedonjanolleen, hän löytää itsensä vielä samasta tilanteesta jossa minä olen. Hän ei usko minkään olevan vaarallista, hän ei usko minun olevan vaarallinen.
Enkä olekaan. Mutta silti.
Kerron Wienistä. En mainitse vampyyreja mutta kerron miten joku yritti kurkistaa mieleeni tai hypnotisoida minua ja menetti järkensä sen tuloksena. Se ei vielä riitä. Minun on kerrottava hänelle Krakovasta. En ole kertonut siitä kenellekään, koskaan.
En tahdo kertoa. Koetan aloittaa. Nooran puhelin soi ja se tuntuu kuin fyysinen lyönti. Vainoharhani on sitä mieltä että minua halutaan estää kertomasta, mutta kerrankin painin sen nurin, parahdan Nooralle että sulkee puhelimen.
Siis: puolalainen poliisi löysi taskustani aseen jolla oli murhattu gangsteri. Mutkattomasti he antoivat minut tämän kavereille, jotka hakkasivat minut. He olisivat tappaneet, mutta Tein Jotain (en kerro mitä) ja joukko intoutuikin tappamaan toisensa. Sitten kilpaileva gangsteriporukka adoptoi minut varsinaisena sankarina.
Sanon että tällaisia asioita vain tapahtuu. Sitten Mauritz ja Viktor ilmaantuvat. Onneksi oikeastaan, koska alan jo ahdistua aivan liian pahasti keskustelustamme.
Olen poissaoleva. Olen sosiaalisesti autopilotilla. Oikea Erik on ryöminyt hetkeksi esiin hyväntuulisen naamion takaa, ja nyt kun puen naamion takaisin ylleni sen teennäisyys on ilmeistä. Oikeasti ajattelen vain tyhjyyttä, tuhoa ja lohduttomuutta. Ajatuksissani on musta syöveri jota koetan olla huomioimatta, koska aina kun katson Nietzscheen Nietzsche katsoo tyhjillä silmillä takaisin.
Eilisen hyvä fiilis on tuhkaa. Käymme syömässä halpaa roskaruokaa, juttelemme niitänäitä, erkanemme tahoillemme. Pakenen ajatuksiani tekemiseen. On ilta, on aika käydä heittämässä talokeikalta saadut kamat eteenpäin. Jotenkin simppeli keikka on paisunut suureksi ja pelottavaksi, en tiedä kuka meidän toimeksiantajamme on, Stefu tuntuu olettavan että tulossa on jotain suurta ja vaarallista. Vahvistuksina mukana ovat Gyro ja John.
Varaudutaan väkivaltaan, aseisiin, hirviöihin. Odotan että Timon kämpän kellarille ilmestyy mustapukuisia miehiä aurinkolaseissa. Sitä suurempi on ällistys kun paikalle lampsivatkin kaikessa vaatimattomuudessaan Mauritz ja Viktor. Hekö meidät olivat palkanneet? Emme puhu toisillemme, he käyvät kellarissa, vievät kaksi laatikkoa, kumpikin kai täynnä satunnaista turhaa romua. Turhaa romua meille, ties mitä heille.
Antiklimaksi on kuitenkin jonkinlainen helpotus ja jättää minulle vähän inhimillisemmän olon. Muu porukka lähtee kuka minnekin, minäkin kruisaan keskustaan. Tänä iltana olisi vielä treffit Lailan kanssa.
Yksi meistä, on Jutte sanonut. Jutten aave, Jutten unikuva.
Voiko se olla totta?
Scessos: köyhiä, syrjäytyneitä psykopaatteja. Laila: varakas ja työssäkäyvä, mielentilasta ei vielä tietoa.
Toisaalta, kuvani on ollut verkossa. Tyhmä siirto mutta en uskonut Scessosin penkovan verkkoa. (Mutta penkoivatko Wienin vampyyrit? Voisiko Laila olla heidän väkeään? Jos voisi, miksi Jutte olisi väittänyt hänen olevan Scessosista? Koska hän on a) inhottava valehtelija, b) vain minun mielikuvitukseni tuotetta.)
Menenkö? Uskallanko? Vai katoanko vain? Uteliaisuus ja seuran kaipuu voittavat. Hetkeksi aikaa Nooran kanssa juttelemisesta tullut paha olo on poistunut mutta jos olen yksin se jyrää minut täydellä teholla. Enkä halua sitä.
Tapaan siis Lailan. Ei Edisoniin, se on täynnä, vaan Kouluun. Yhytän hänet kadulla, kävelemme kohti baaria. Hän on sievä, nuorekas, mutkattoman oloinen - aivan oivallista seuraa. Suunnilleen ensimmäinen asia jonka hän sanoo on: olen okkulttialalla, sulla on ongelma, sanooko nimi Cagh mitään?
Istun Koulussa hänen kanssaan. On kuin joku olisi lyönyt vatsaan. Hän puhuu minua kohti ja juottaa minulle teetä, ja minä pohdin onko teessä myrkkyä. Hän tietää - hän tietää jotakin. Hän sanoo että ihmiset kaupungissa etsivät minua, hän haluaa auttaa minua. Hän sanoo että kun tapasin Mikaelinkirkolla jonkun ensimmäistä kertaa, kellot pysähtyivät. Hän sanoo että perässäni on hirviö.
Olisikin perässäni hirviö. Ei näin ole. Olen vain piste jonka takana asiat luhistuvat.
Laila puhuu ystävällisesti muttei alentuvasti, hän vaikuttaa kovin rehelliseltä. En luota häneen sekuntiakaan. Jossain tajuntani nurkassa Jutte hymyilee minulle pilkallisen voitonriemuisesti ja minä tunnustan tappioni. Scessos on saanut minut jälleen yhteen mahdottomaan tilanteeseen, osoittanut ylivaltansa minuun. He joko ovat tai eivät ole lähettäneet Lailaa, mutta tavalla tai toisella tämä tekee heidän työtään, osoittaa miten täydellisesti he omistavat minut ja hallitsevat kohtaloani. Mitään en voi tehdä ilman että heidän vaikutuksensa saa minut kiinni. Kaikkialla missä kuljen katastrofi seuraa.
Koetan saada Lailaa ymmärtämään näkökulmaani. Käytän vertauksena Philip K. Dickiä, jota hän on ehkä lukenut. Dick kirjoitti todellisuuksista jotka romahtivat. Minä elän sellaisessa - me kaikki elämme, mutta useimmat eivät sitä tiedä. Romahtavaa todellisuutta ei ole mahdollista korjata, ja sellaisessa elävien suurin armo on, että he eivät ymmärrä tilanteensa lohduttomuutta.
Laila sanoo että hotellilla on kokous jonne minun toivottaisiin saapuvan. Ei missään tapauksessa. En tahdo paikkaan jossa ryhdytään penkomaan syvemmin kuilua minussa. Se ei johda mihinkään hyvään. Jos heillä ei ole aikakonetta, he eivät voi minua auttaa. (Jos minulla on aikakone, sanon, pelastaisin ensin itseni koskaan joutumasta Jutten valtaan, ja sitten matkustaisin maaliskuuhun 1982 ja pelastaisin Philip K. Dickin sydänkohtaukselta, koska koen empatiaa häntä kohtaan.)
Alunperin olin pohtinut Lailan käsilaukun viemistä jos hän osoittautuu ikäväksi ihmiseksi. Nyt en halua häneltä mitään, en tahdo että hänestä jää minuun jälkeäkään. Piinallisen tunnin jälkeen lähden pois. Soitan Stefulle, saan auton avaimet, ajan satamaan.
Turku ympärillä on harmaa ja sumea, ja mielessäni on haava joka ei parane. Olen kuin kuiluun heitetty ihminen joka näkee taas pohjalla odottavat terävät kivet. Mikään kekseliäisyys ei niitä poista, ne voi koettaa hetkeksi unohtaa mutta niiden todellisuutta ei voi kiistää kun ne kerran on nähnyt. Eikä kyse ole pelkästään minusta (tai ehkä on, kenties olen vain järjiltäni, kenties se olisi kaikkein lohdullisin vaihtoehto) vaan koko maailmasta. Harmonia, järjestys - pelkkä ohimenevä sattuma todellisuuden kaoottisessa lumisateessa. Voima joka hajottaa kaiken mihin koskee heittää pienen säikeensä maailmaan, ja säie on Erik Heesin muotoinen.
Stefun kämpällä on Molli. En ole sosiaalikelpoisella tuulella, kerron mitä todella ajattelen. Huolettomuuden naamio on pudonnut, olen pelkkää epätoivoa ja kauhua. Kerron hänelle voimasta joka sekoittaa järjestyksen, muttaa elävän kuolleeksi, pirstoo mielen ja nauraa luonnonlaeille. Mikä sinä olet hän kysyy. Minä olen vain piste jonka takana paperinen todellisuus repeää. Minä ja muut minun kaltaiseni olemme todellisuuden syöpä, luonnollinen hajoaminen.
Molli kammoaa minua. Olisi parempi etten kertoisi hänelle näitä asioita mutten voi enää olla hiljaa. Ja joka tapauksessa Laila tietää, ja Scessos on kaupungissa. Kerron Mollillekin mitä Krakovassa todella tapahtui, kuolleista gangstereista, en tiedä pitääkö hän minua hirviönä sen jälkeen.
Stefulta tulee Mollille viestejä. Hänenkään todellisuudentajunsa ei voi hyvin tänä iltana. Mietin onko kokous hotellilla kutsunut hänet luokseen. Mietin mahtaako hän saapua asuntoon ase kädessä. En saa ajatusta katoamaan.
Ei asetta, ainoastaan Eva mukana, tuhannen mailin katse ja kauhutarinoita kaupungilta. Hän sanoo että monet vaaralliset voimat ovat osoittaneet kiinnostusta minua tai Evaa kohtaan, että yössä hiipii mörköjä, että Turku on nyt vaarallinen paikka. Eva sanoo nyt tietävänsä kenelle John tekee töitä. Kysyn: Wieniläisille vampyyreille? Hän kohottaa kulmakarvaa, sanoo että olen puoliksi oikeassa - englantilaisille. Tunnen kuristavaa epätoivoa. Näin käy kun todellisuus rakoilee.
Meidän perässämme voi olla vampyyri. Sellainen voi tulla tänne. Siitä seuraisi kauheita. Mainitaan Turun vampyyriruhtinas (mikä?) Sitten Stefu, katolinen Stefu, kaivaa esiin suuren ristin ja alkaa piirtää lattiaan jotain. Kysyn: teetkö magiaa. Kyllä, hän tahtoo suojata asunnon. Sanon ettei sitä kannata tehdä jos minä olen paikalla. Kiertelen, kaartelen, lopulta myönnän: tatuointini syö magiaa ja kasvaa siitä.
Stefu-parka. Koen syyllisyyttä siitä että epäilin häntä. Hän näyttää epätoivoiselta, hän haluaa suojella omaa väkeään, hän tahtoo puolustaa meitä. Sanon: tätä et voi pysäyttää nyrkeillä, aseilla ja rohkeudella, et sen enempää kuin voit pysäyttää hyökyaaltoa. En tiedä käsittääkö hän mitä tarkoitan.
Hänellä on suojausrituaali. Hän ei voi käyttää sitä niin kauan kuin olen täällä.
En halua olla yksin. En tahdo pois täältä. Mutta tämä on paikka josta minua tullaan etsimään. Pelkään jäädä tänne. Lisäksi läsnäoloni vaarantaa muut. Olen parhaimmillanikin ruutitynnyri, lähelläni ei ole turvallista riehua.
On ilmeistä mitä pitää tehdä.
Olen varma että kuulen vihellyksen kaukaa juostessani talon ovelta autoon, mutta satama näyttää tyhjältä, auto käynnistyy. Kaahaan pois, toivon ettei kukaan seuraa, mutkittelen, vaihdan reittiä, olen vaikea, pysähdyn Timon vanhan asunnon eteen. Ruma ja tyhjä loukko saa kätkeä minut täksi yöksi. Muut ovat satamassa, he voivat suojata paikan rituaalein. Jos joku minua etsivä tulee heidän luokseen he voivat totuudenmukaisesti sanoa minun paenneen horisonttiin. Lähetän tekstiviestin Stefulle, kuten sovin tekeväni jos pääsen ehjänä perille.
Adrenaliinin haihduttuakaan uni ei tule nopeasti. Kitara asunnon seinällä näyttää hämähäkiltä jolla on Jutten kasvot.
Sunnuntai 15.2. 2009
Näen unia joissa juoksen pakoon talossa jonka jokainen huone on edellistä pienempi ja josta en löydä ulos. Painajaiset ovat niin selkeä vertauskuva elämästäni. Syön säilykehedelmiä aamiaiseksi ja pohdin mitä tehdä.
Ovatko muut satamassa vielä elossa? En uskalla soittaa ja kysyä. Jos saisin heiltä viestin - mutta voisinko luottaa siihen ettei Laila, Turun vampyyriruhtinas tai jokin ole saanut heitä yön aikana?
Millä tavalla minun täälläoloni tekee heidän elämästään mitään muuta kuin pahempaa?
Olen liian turta itkeäkseni. Turun piti olla erilainen. Turun piti olla paikka jossa voisin lopettaa pakenemisen.
Noora lähettää minulle tekstiviestin: tulenko aamiaiselle? Sanon: tulen jos voin. Melkein heti tiedän etten voi.
Nopea pyrähdys pihan poikki, autoon, matkaan. Tekstiviesti Nooralle: en voi tulla, on paettava. Puhelin soi, saan viestejä - Stefu, Molli, Viktor, Noora. En vastaa.
Minun pitää paeta ja unohtaa. En tiedä auttaako kavereitani se etten ole enää täällä, mutta jos jäisin he tahtoisivat sotkea itsensä minun sotkuihini, niin kauan kunnes ne joko tuhoaisivat heidät tai he tajuaisivat ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin ajaa minut pois ennenkuin niin käy. On parempi kaikille että minä olen se joka pettää heidät, se joka pakenee. Maailmaa on vielä paljon jäljellä, eivätkä huoneet ole käyneet liian pieniksi.
Turun piti olla erilainen.
Ajan kaupungin ulkopuolelle, jätän auton lähelle bussipysäkkiä. Kerron kavereille mistä sen voi löytää kunhan olen itse kaukana.
"Ei ois pitänyt mennä kantamaan
sitä jotain sisään sulamaan"
- Ne Luumäet
Silmät tarkentuvat vähitellen samalla kun tajuan etten ole enää unessa. Paikka on vieras. Ihmisiä ilmestyy, neljä, täysin tuntemattomia. Kysyn missä olen, ensin hollanniksi jota ei ymmärretä, englanniksi vastataankin. Olen Turussa ja on perjantai. Eikö nyt pitäisi olla korkeintaan keskiviikko? Ja miksi olen Turussa?
Muisti palailee. Olin paennut Turusta Paimioon, vallannut sieltä tyhjän talon. Jo ekana iltana tapahtui jotain läpeensä sekavaa ja kauheaa, jotain sisälläni riehaantui. Muistan rikkoutuvan lasin äänen, kirkunan. Muistan löytäneeni itseni ehkä toiselta puolelta pientä jokea lumen saartamalta mökiltä, jonne linnoittauduin. Oli hyvä etten ollut jäänyt Turkuun, tämä kaikki olisi voinut tapahtua niin että lähellä olisivat olleet Stefu, Molli, Joel, Iri, muitakin.
Vietin mökissä viikkoja, elin säilykkeillä. Odotin kevättä jotta voisin poistua, mutta Suomen talvi tuntuu olevan loputon. Mökissä ei ole verkkoyhteyttä eikä televisiota, ja ainoa radiokanava joka kuuluu kunnolla on Iskelmäradio. Opin paljon suomalaisia iskelmiä. Luen paljon Valittuja paloja. Alan puhua radiolle ja valua mökkihöperöyteen, mutta lumi ei vaan sula enkä pääse lähtemään.
Sitten jotain tapahtuu, joku saapui mökkiin, en muista kuka, en tajua mitä, joku tuli kohti pimeässä, paniikki iski - sitten onkin päivä ja makaan lumen peitossa pellolla.
Tuttuja kasvoja. Nämä ihmiset löysivät minut pellolta. He ovat tuoneet minut kotiinsa - nyt kun olen tajuissani he haluavat tietää kuka olen.
Olo on vieläkin täysin päähän lyöty. Puhun sekavia ja liikaa, joudun keksimään epäuskottavia tarinoita - ja todellisuus ei kuulosta lainkaan sen uskottavammalta. Neljä ihmistä ovat Elisa, Silvia, Drake ja Draken veli jonka nimestä en saa mitään selvää. Elisa ja Silvia vaikuttavat arkisilta, Drake ja veljensä ovat ihan omituisia.
Olen paraskin puhuja. Juttuni ovat näennäisen älyttömiä. Kysyn olenko vaikeuksissa, he kysyvät kuuluisiko minun olla (ja tietysti kuuluisi). Käyn kylpyhuoneessa, ja näen että tatuointini on suurempi kuin koskaan, kirkuvan punainen lonkero jonka päässä on suu työntyy ulos keskustasta. Karmivaa.
Sittenkin, nämä neljä ihmistä ovat pelastaneet henkeni, ja olen heille siitä hurjan kiitollinen. He toivat minut kotiinsa eivätkä vaikkapa toimittaneet sairaalaan tai poliisille, he ansaitsevat totuudenmukaisia vastauksia. Kaikkea en tietenkään voi kertoa mutta myönnän että puuhaan usein vähemmän kuin laillisia. Kerron että joku inhottava tyyppi seuraa minua, lähettää kirjeitä, on uhkaava, myönnän olevani pakomatkalla. Kerron olleeni Paimiossa, enkä tiedä miksi olen taas Turussa. Reppunikin on tallella.
Miksi olen taas Turussa? Tämä on ensimmäinen asia joka minuakin vaivaa. En ole kääntynyt takaisin vuoteen, en koskaan uskaltanut, nyt valinta on tehty minun puolestani. Selvästi kaupunki on vielä jotenkin pystyssä, mutta onko täällä tapahtunut jotain hirveän katastrofaalista? Entä mitä on tapahtunut kavereilleni? Ovatko he vielä hengissä? Haluanko tietää, uskallanko selvittää, enkö vain hanki itselleni lisää vaikeuksia jne jne, tavanomaista vainoharhaista vää-väätä kohoaa alitajuntani syövereistä. Sittenkin haluaisin vahvistuksen että Stefu ja muut ovat okei.
Minut esiin kaivanut porukka uskoo lopulta etten ole vaarallinen enkä kuoleman kielissä, ja etten tosiaankaan tajua itsekään mitä on tapahtunut. Olen kuitenkin todella nälkäinen, ja kun pysyn jaloillani, käymme läheisessä roskaruokalassa syömässä. Ravintoa saatuani uskon jaksavani kapunkiin asti.
Seuralaiseni haluaa istua baariin pohtimaan elämäänsä. Minullekin tämä kelpaa, samalla laadin suunnitelmaa jolla selvittää mitä täällä on tapahtunut. Rupattelemme kävellessämme pari kilometriä keskustaan. Aivoni alkavat vähitellen selvitä. Drake ja hänen veljensä eivät ole vain omituisia - heidän puheissaan vilisee suorastaan mystisiä viittauksia. En edes ihmettele että olen pudonnut taas friikkien pariin. Näinhän minulle tahtoo käydä. (Tajuan myös että kytkin puhelimeni päälle. Jos joku jäljittää sitä, hän tietää nyt että olen Turussa. Hyvin tehty Erik, olet kyllä varsinainen nero näissä jutuissa.)
Pohdin voiko ihminen ylipäätään selvitä elossa siitä että hän makaa tuntikaudet (?) lumessa. En haudo tätä ajatusta pitkään.
Hunter's Inn -nimisessä irkkuuteen pyrkivässä pubissa suostuttelen Silvian soittamaan Stefulle tekaistulla asialla jotta saisin tietää onko edes hän hengissä. On kyllä. Elisa puolestaan on järkkäämässä jotain kaveriaan vilkaisemaan minua, kun olen selvästi vaikeuksissa, ja tämähän sopii. Sitten hän mainitsee, että kaverin nimi on Inga. Nyt sitten Taikametsäkin tietää että olen taas kaupungissa. Piilossa pysyminen ei taida oikein onnistua.
Inga saapuu baariin, myöhemmin myös Stefu. Me vaihdamme pari sanaa. Olen häpeissäni siitä että pöllin Timon auton, mutta he saivat sen takaisin. Olen pidemmänkin selityksen velkaa mutta sanon että voisin tavata hänet ja muun possen huomenissa. Stefu tuntuu ymmärtävän. Inga on tarjonnut minulle majoitusta Taikametsässä ja tahdon nähdä paikan. Vielä tärkeämmin, tahdon kysellä Ingalta asioita joihin hän ei varmaan vastaa avoimella paikalla. Jo nyt hän hyssyttelee ihmisiä olemaan hiljaa aina kun he puhuvat jostain epätavallisesta (ja ei juuri kukaan muusta edes puhukaan). Tunnustuksia jaellaan, päädyn myöntämään nelikolle että olen hieman pahemmissa vaikeuksissa kuin olen antanut ymmärtää ja että olen karannut ihan oikealta kultilta. Tiedä tosin onko "karannut" aivan oikea termi mutta parempaakaan en heti keksi.
Puolenyön korvilla kävelemme aseman lähelle, puutaloihin parin korttelin päähän vanhasta kotitalostani. Täällä sijaitsee Taikametsä, turvatalo ideologisesti eksyneille ja maailmankuvaltaan syrjäytyneille. Normaalisti sitä suojaavat vahvat rituaalit, mutta Inga ymmärtää että taikuus reagoi minuun huonosti ja purkaa ne tieltäni. Ainakaan tatuointini ei reagoi taloon mitenkään. Paikalla on pari muuta ihmistä, yksi heistä on nimeltään Nina kuulemma Laila Kokon kaveri mutta hän ei kykene tällä hetkellä puhumaan.
Minulle osoitetaan patja, kaivan makuupussini esiin, nukun. Painajaiset käyvät päälle parin tunnin kuluttua.
Lauantai, 28.3.
Huoneessani on tietokone, joten kun en aamulla halua enää katsella unia Drakesta joka muuttuu valtavaksi liskoksi ja talloo koko kaupungin, kytken koneen päälle ja luen uutisia viimeiseltä pakoni jälkeen. Maailmalla on tapahtunut kaikenlaista ja Turussakin on ollut levotonta. Lauantai-iltana, muutamaa tuntia sen jälkeen kun Laila oli löytänyt minut joku arkeologiparka oli tullut murhatuksi - ja ilmeisesti juuri tämän arkeologin tuttu on Taikametsässä liki katatonisena. Yhteensattuma on inhottava, murhaajakin oli käynyt täällä. Ja Turussa näyttää muutenkin olevan selvittämättömiä vastaavanlaisia murhia. Toinen uutinen tosin väittää että arkeologi on yhä elossa, ainoastaan Egyptissä, mutta tämä lienee virhe.
Verkalleen Taikametsä ympärilläni heräilee, henkilökunta, vieraat, kissa. Laila on saapumassa tänne puoleltapäivin, Inga kertoi, mutta hän ymmärtää etten tahdo tavata tätä eikä kerro tälle nähneensä minua. Inga on omituinen, stressatun ja väsyneen oloinen, eikä hänessä tunnu olevan lainkaan kieroutta, pelkkää auttamisen halua. En tiedä luotanko häneen mutta en ainakaan usko että hän hautoo tahallaan mitään kieroa agendaa. Hän on liiaksi huolenpitäjä sellaiseen.
Puhelen hänen kanssaan, kyselen asioita Turusta. Kyllä, kaupungissa on todella vampyyriruhtinas - hän sanoo tämän nimenkin: Ahlgård, ja että tämä tosiasiassa määrää kaupungin saioista. Hallitsija tahtoo että kaupunki on rauhallinen ja että omituiset asiat pysyvät piilossa (varjojen verhon takana, hän sanoo) - ja jos eivät pysy, Ahlgård on täysin valmis hankkiutumaan eroon häiriköistä. Mahtavaa.
Ingalla ei ole arvausta siitä miten päädyin Paimiosta takaisin Turkuun, mutta hänen ensimmäinen veikkauksensa on telesiirto. Minusta kaukaa haettu mutta mitäpä näistä asioista tietäisin. Kerron hänelle miten tatuointini sain ja miten se tuntuu toimivan ja kysyn mitä sille pitäisi tehdä. Hän esittää pari ratkaisuajatusta - ensin magiaa, ei kiitos, sitten sanoo että tietysti voisin aina vaan hyväksyä että kohtaloni on piileskellä jossain missä on vähän ihmisiä, vähän mahdollisuuksia törmätä loitsuihin. Jos uskoisin tämän tehoavan, voisin ehkä tehdä niin.
Jokaiseen kysymykseen jonka uskallan esittää on jonkinlainen vastaus tai teoria. Jos voisin olla täällä pidempään, paikka voisi olla todella hyödyllinen, mutta pelkään että Inga ei ole lopulta hyvä pitämään salaisuuksia ja että kyselemällä paljastan hänelle liikaa itsestäni. Tai että jossain vaiheessa ovesta sisään kävelee joku jota en halua tavata - Laila, tai kummallinen nainen varastokeikalta. On kuin olisin salainen agentti kylmän sodan Istambulin rautatieasemalla. Vihollinen saattaa ilmestyä koska tahansa.
Kerään tavarani ja lähden. Minulla on kerrankin rahaa, ryöstin mökin säästölippaan, joten ostan hyvän aamiaisen. Lähetän Stefulle viestin että olen tavattavissa. Valoisa kaupunki tuntuu pelottavalta, olen siellä liian esillä. Löydän kirjaston ja piiloudun sinne. Luen sarjakuvia sekä Dickin kirjoja. Selaan verkkoa.
Kirjastossa on enimmäkseen rauhallista. Päivä kuluu hitaasti. Eräässä vaiheessa näen koneella naisen joka on kuin kopio kuolleeksi mainitusta arkeologista. Livahdan piiloon, kun palaan nainen ei ole enää paikalla. Mahdoin kuvitella.
Lopulta Stefu ja kumppanit saapuvat, menemme kahvilaan syömään. Koko porukka on paikalla, myös Viktor ja Maurits. Kaikki tuntuvat olleen kauhean huolissaan minusta ja kaivanneet. Olen syyllistetty. Ensimmäinen kerta koskaan kun olen nähnyt kuinka nopea poistumiseni tosiasiassa on vaikuttanut taakseni jättämiin, olen uskotellut itselleni että he harmittelevat pari minuuttia, sitten totevat minun olleen ikävä tyyppi ja pärjäävänsä paremmin ilman. Eivät nämä ainakaan.
Pyydän anteeksi nopeaa poistumistani, auton varastamista, yleistä vaikeutta. Kerron kuitenkin syyni, kerron että illalla jotain kamalaa tapahtui ja että lopulta oli varmaan parempi että se tapahtui yksin minulle. Puhun totta kauttaaltaan.
Kun tarinani on lopussa, saan kuulla Turun kuulumisia. Asiat täällä ovat melko hyvin, jotain juomavesiongelmia ollut. Mollin vanhempien talo on käyty tyhjentämässä. Timon auto on vetänyt viimeisensä. Morna asuu ukrainalaisten luona. Keijut (keijut?) kuten Sari (Sari on keiju?) ovat kadonneet kaupungista. Aurajoesta noussut lonkero kätteli varastokeikalla minut säikäyttänyttä naista. Stefu sanoo: hänellä on vielä tunnustettavaa. Stefu ei ole miltä näyttää. Hän on satojen vuosien ikäinen. Luulen että hän pilailee mutta ei, hän on ilmeisesti tosissaan. Hän on syntynyt juuri sen jälkeen kun rutto kulki Euroopan läpi, jos historiani oikein muistan. Hän ei tiedä miksi, kukaan ei tunnu tietävän.
En tiedä mitä tuohon sanoa. Olen aivan hämmästynyt. Paljon omituisia asioita olen kohdannut, mutta ikinä ei kukaan ole väittänyt mitään tällaista. Stefu ei tiedä voiko hän kuolla (minäkään en tiedä, mutten sitä korosta).
Stefu on nykyään myös kuulemma kaupungin alamaailman johtohahmo, jonkun suuren tekijän päätöksellä. Tästä huolimatta hän ei saa edes Gyroa maksamaan hänelle kymmenyksiä. Totean: et kyllä sitten ole mikään pomo, sori vaan. Nimitykset eivät johtoasemaa tee.
Eva on luvannut laittaa ruokaa. Käymme ostoksilla, siirrymme sataman lähelle. Kämppä on entisensä, mitä nyt nurkissa lojuva varastettu tavara on vähän vaihtunut. Nuudelikanamössö maistuu. Evan oppilas Alexander (mitä Eva hänelle oikein opettaa?) katselee älytöntä animesarjaa joka löytyi jonkun keikan yhteydessä. Sarjaa pilkataan, varmasti se ei tule kelpaamaan kellekään.
Asunnolla on mindmap johon ihmiset ovat piirtäneet viivoja ja merkinneet henkilöiden nimiä. Olen lähellä kartan keskustaa ja minuun tulee paljon viivoja. Hyytävää. Eräässä nurkassa lukee "Cagh", paitsi pidemmin, ehkä jonkinlaisena kokonimenä. Käännän katseeni pois siitä.
Suomalaiset päättävät taas sivistää minua ja kaivavat suomirockista kertovan elokuvan jonka näyttävät minulle. Puolet vitseistä menee täysin ohitse, ne nojaavat liikaa paikallishuumoriin. En tiedä edes pitäisikö elokuvan olla dokumentti. Kesken elokuvan Stefu saa puhelun. Inga on löytänyt jostain henkilön joka sanoo olleensa Kosicessa. Hän oli mukana Scessosissa kun kultti teki mitä lopulta tekikin. Hän haluaa tavata minut.
Kykyni keskittyä leffaan poistuu. Kulttilaisen nimi on Tane. En muista ketään sen nimistä, en muista ketään suomalaista, en kuitenkaan tietäisi. Puhuin Kosicessa englantia ja vähän hollantia, en koskaan suomea, tiedä vaikka näitä olisi ollutkin. Karmii. Vaisto sanoo: ne löysivät sinut, juokse. Mutta nämä kaverini eivät anna minun. Ja he suojelevat minua, tai yrittävät.
Oikeasti uteliaisuuden ja fatalismin yhdistelmä saa minut pysymään paikallani. Ehkä on hyvä nähdä joku muu. Ehkä me voimme jakaa pahojen aikojen muistot.
Koittaa Earth Hour ja valot sammutetaan. Heti sen jälkeen Inga saapuu vieraansa kanssa. Tane on kalju, hänen silmänsä ovat uponneet, hän näyttää minulta pahana päivänä. Hänen asennostaan näen: hän ei ainakaan ole keksinyt tarinaa.
Me vilkuilemme toisiamme pelokkaasti. Hän kertoo olleensa Kosicessa loppuun asti, nähneensä mitä tapahtui. Minä en ollut tai en muista, olen tässä häntä onnekkaampi. Hän muistaa ja hänen mielensä on raunioina. Minä en tahdo että hän kertoo minulle tästä mitään.
Tane sanoo seuranneensa minua läpi Euroopan. Vasta nyt kun käännyin takaisin ja palasin paikkaan jossa olin aiemmin ollut hän löysi minut. Hän sanoo: on kolme eloonjäänyttä - hän, minä, Mira-niminen suomalainen tyttö. Hän tahtoo löytää meidät, hän tahtoo tehdä rituaalin joka korjaisi mitä me rikoimme.
Ei mikään voi korjata mitä Scessos teki. Olemme muurahaisia terraariossa talossa jota puskutraktori ajaa nurin. Meillä ei ole merkitystä, parasta mitä voimme tehdä on olla ajattelematta, koettaa paeta kauhun henkilökohtaista ulottuvuutta. Tane ei voi, hän ei edes muista menneisyyttään. Hän elää jatkuvasti pahimmassa painajaisessani. Hän ei uskalla tappaa itseään koska hän tietää ettei se vapauta mitään. Hän on pakkomielteen ajama, hän ei voi tehdä muuta kuin etsiä minua ja Miraa ja koettaa korjata asiat.
Minä nostan suojamuurini pystyyn. En halua kuulla tai nähdä häntä, tai muistaa Scessosia. Tahdon että hän menee pois, ja hän meneekin. Olen palasina. Minä olen ruumiillisesti Scessosin arpeuttama, tatuointi on kuin syöpä, mielessäni on vammoja kuin syviä kuiluja mutta voin katsoa niistä poispäin. Tanella ei ole tätä mahdollisuutta. Hän on kuin ansassa oleva eläin, kuin kidutuksen uhri jonka mieleen johdetaan jatkuvaa kipua ja vain yksi suunta lupaa siitä mitään helpotusta.
En tahdo katsoa pimeyteen jota Tane edustaa. Istun keittiön lattialla ja yritän ajatella hengittämistäni. En ajattele Scessosia, Juttea, maailmankaikkeuden tyhjyttä, olemassaolon satunnaisuutta, hirveyttä josta pala minussa on, ihmisen kertakaikkista mitättömyyttä aivan kaikessa. Molli, Inga ja Elias puhuvat minulle, he kuvittelevat puhuvansa rohkaisevia. He luulevat että minulla on vain motivaation puutetta koska en näe tilannetta vain haasteena jonka kimppuun käydä. He eivät käsitä, että minulla on vielä ripe mielenterveyttä jäljellä ja että tahdon pitää kiinni siitä.
Tane tahtoo apuani. Sanon: ei tipu, en voi auttaa, en muista mitään enkä tahdokaan muistaa. Olen pahoillani hänen kivustaan mutta jos pengon sitä tarkemmin se tarttuu minuunkin. Ja Scessos on joka tapauksessa musta aukko, verkkotrolli, epidemia: ainoa keino voittaa se on pysyä siinä kaukana. Jos kuvittelet taistelevasi sitä vastaan teet kuitenkin lopulta sen työtä.
Ympärilläni asunto enimmäkseen tyhjenee kun Earth Hour loppuu ja valot palaavat. Tuskin huomaan mitä tapahtuu. Molli ja Maurits jäävät paikalle, he puhuvat minulle, minä olen pääni sisällä ja keskityn hengittämiseen. Käyn nukkumaan kun en jaksa enää valvoa. Painajaiset odottavat minua.
Sunnuntai 29.3.
Uni ei puhdista minua, varhainen herääminen antaa minulle mahdollisuuden lukea ja ajatella aivan muita asioita kuin eilisiltaa. Kämppä on taas täyttynyt. Eilisilta palaa aina mieleen. Tanen vainotun sekava ulkomuoto kääntää vatsaani. On kuin katsoisin auton alle jäänyttä eläintä joka valittaa kituessaan.
Molli ja Stefu heräävät. Puhun heidän kanssaan: haluan surmata Tanen. En välttämättä itse, mutta hänen elämänsä on silkkaa eläimen piinaa ja hänet pitää päästää siitä. Sanon että tässä asiassa minulla ei välttämättä ole vaihtoehtoa jos näen hänet vielä. En voi olla tekemättä mitään, en voi yhtä vähän kun hän itse voi. Stefu kysyy: luulenko pystyväni siihen. Emotionaalisesti luulen pystyväni, helpompaa se on kuin sen tekemättä jättäminen. Fysiologisesti tiedän kyllä miten ihminen kuolee.
Tane ei kuulemma tiedä kuka on. Soitan Ingalle, juttelen hänen kanssaan hetken. Tane sanoi olleensa biologian opiskelija Turusta, hänen taustaansa ei pitäisi olla vaikea jäljittää kysymällä vaikkapa yliopiston opinto-ohjaajilta. Pyydän puhelinnumeroa, sellaista ei ole - Tane ei käytä puhelimia, hän pelkää että niitä kuunnellaan ja jäljitetään. Saattaa olla oikeassakin.
Ajattelemme käytännön asioita. Rikollisimperiumi on kasvanut aika suureksi, tarvitsisimme uuden auton, ehkä uuden asunnonkin. Naapurissa on tyhjää tilaa joka on muka hälytetty ja vartioitu muttei oikeasti. Stefu ja Molli ovat menossa tapaamaan Outsaa, lähden heidän mukaansa. Autossa Stefulle soittaa nainen varastokeikalta. Asia: Turun hallinto tahtoo minut, hän haluaa suojella minua heiltä, jos minut annetaan hänelle kaikki tulee menemään hyvin. Nauramme tälle yhdessä. Nauraminen ajaa pelon siemenen pois.
Sunnuntain voi hyvin käyttää istumalla baarissa ja pohtimalla asumista ja muita arkisia. Mitä tahansa kunhan ei Scessosia, ei katsetta Tanen melkein-tyhjissä silmissä, ei oivallusta että kun käännyin takaisin he löysivät minut heti.
"Muistatko kun sanottiin:
sä voit luottaa ihmisiin"
- Kilpi
Asunto on edelleen tyhjä kun herään. Timon vanha kämppä, nyt täysin meidän käytössämme kun Timon ex-kämppis joutui suljetulle osastolle. Tumppi on kai järjestellyt asioita niin ettei kukaan ole tätä murjua tarvitsemassa ja se onkin täynnä myyntiin menossa olevaa tavaraa. Tämä on ollut meidän tukikohtamme täysimittaisesti nyt joitakin päiviä.
En tiedä meneekö meillä hyvin vai huonosti. Puolitoista kuukautta olen luullut asioiden olevan hyvin. Luulen että meillä on kohtalaisesti rahaa ja ehkä jopa vähän vaikutusvaltaa, tai ainakin Stefun elkeet ovat sen mukaiset. Uusi auto on paljon parempi kuin aiemmat rotiskot. Jopa suomalainen talvi suostui päättymään, melkein viiden kuukauden jälkeen. Mutta varastona käytetty satamakämppä hylättiin kokonaan tovi sitten enkä tiedä onko syynä vaan vainoharha vaiko jokin oikea ongelma, eikä Timon kämppä ole oikein saavuttanut samaa sosiaalisen keskuksen asemaa. Olemme liian lähellä keskustaa, emme samalla tavoin omassa rauhassamme, ja paikka on ahtaampi.
Nyt täällä ei edes ole ketään muuta kuin minä. Stefua ei ole näkynyt, Molli lymyää Maskussa, Joel meni asioille Helsinkiin ja lainasi automme jollekulle mennessään, Irin edellinen tekstiviesti kertoi hänen olevan puolimatkassa takaisin Oulusta.
Olo on levoton. Kaikki muut ovat kadonneet, ulkona näyttää autiolta. Vainoharhaisuus on jo pitkään ollut kiltisti mutta nyt se taas jäytää minua, yksinolo ei sovi minulle yhtään. Viime yön unet eivät olleet kovin pahoja, harmaassa sadetta lupaavassa päivänvalossa niistä on jäänyt huolestunut tunnelma. Unessa oli Leena, Outsa, hämärä varjohahmo joka muistutti hieman Joelia, muitakin kummallisia tyyppejä. Unen öinen Turku tuntui uhkaavalta ja muuttui lopulta täysin kummalliseksi kun kävelimme läpi jokirannassa sijaitsevista porteista.
Leena - kummallinen nainen varastokeikalta vuodenvaihteessa - sanoi unessa että kaupungissa on ainakin viisi ryhmittymää jotka haluavat löytää minut ja käyttää minua. Outsa puhui pimeydestä joka uhkasi syödä koko maailman. Onneksi uni loppui ennen kuin syöminen alkoi. Levoton ja huolestunut olo jäi. Tarvitsen seuraa, en viihdy yksikseni.
Aamiaistarpeita ei juuri ole, konkreettinen rahatilanne on surkea ja kaupatkin taitavat olla kiinni kummallisen viikon keskellä olevan pyhäpäivän vuoksi. Haluaisin mennä puistoon heittelemään frisbeetä jonkun kanssa mutta sää näyttää liian huonolta. Sen sijaan lajittelen Tumpin ohjeiden mukaan kämpässä lojuvaa saalista. Käyttökelpoisen kaman joukossa on valtavasti romua.
Stefun viesti kutsuu minut bisnestapaamiseen Hemingway'siin. Viktor ja Mauritz tahtovat palkata meidät keikalle viikonlopuksi. Ajaksi valitaan perjantaiyö. Muutenkin kuuluu kummia - Ida on edelleen sekaisin ja levittelee palasia itsestään muihin ihmisiin, mm. Nooraan. Stefu on päättänyt panna tälle pisteen. Kuulostaa vaaralliselta toiminnalta. Tekeillä on myös jotain muuta, mutta siihen minua ei haluta sotkea, ja vaihteeksi on sellainen tunne etten halua itsekään sekaantua.
Noora on vaikeuksissa, Noorassa on palanen Idaa. Tämä ei varmaankaan ole hyvä asia. Jos olisi jotain jota voisin asialle tehdä, se ehkä pitäisi tehdä - mutta ei ole mitään mitä voin. Eihän? Tatuoinnissani on paljon voimaa mutta se soveltuu lähinnä asioiden hajottamiseen enkä uskalla käyttää sitä mihinkään minkä tahtoisin pysyvän ehjänä. Varsinkin kun se tuntuu jotenkin kasvavan aina kun sillä tekee mitä tahansa. Werther-niminen maagiteoreetikko Berliinissä oli sitä mieltä että tatuointi on energianlähde ja häntä kismitti se järjettömyys että tatuointi joka kasvoi kun se nielaisi siihen kohdistuvan loitsun ei vastaavasti kutistunut aina kun sillä itsellään tehtiin magiaa. Hän ei suostunut tajuamaan, että tatuointi ei ollut niinkään energianlähde kuin murtuma todellisuudessa, virhe joka sai lisää voimaa kaikesta mikä siihen liittyi, aivan kuin paha sairaus joka vaan vahvistuu muista sairauksista ja siitä että sairastuneita elimiä verrytellään.
Päädyn Puolalanpuistoon istumaan toviksi, mutta siellä puhutaan epämukavia. Lähden liikkeelle. Muistan viime yönä nähneeni kolme hopeista porttia jokirannassa, ja Viktorin mukaan ne ovat oikeasti olemassa. Käyn katsomassa. Löydänkin portit.
Porttien lähestyminen tuntuu sisuksissani. On kuin ne vetäisivät tatuointia puoleensa. En halua mennä kovin lähelle, palaan Timpan kämpälle pakkaamaan tavaraa ja funtsimaan. Mitä teen Nooran suhteen? Entäpä portit? Harkitsen oikeasti Outsalle soittamista. Minulla ei ole edes hänen numeroaan. Mitä sanoisin? "Näin susta viime yönä unta, siinä oli nää portit joista me mentiin läpi satumaahan ja kävi ilmi että ne portit oikaeasti attraktoi mun jekkutatskaa jonka mä olen saanut sekavissa oloisssa..." Vaatinee hiomista.
Pakkaamisen lomassa kuuntelen suomalaista punkrokkia jotta jaksaisin tehdä töitä. Mä tahdon töihin virastoon. Ne ei myyneet mulle viinaa. Kappaleissa on hauskat sanat jotka pitävät pahaa oloa loitolla. Syön kaapissa olevat ruuanjämät. Yöllä pitäisi viedä tavaroita eteenpäin, kunhan Joelin kaveri palauttaa auton.
Yksinäisyys alkaa ahdistaa, mutta kaupungilla liikkuminen valoisaan aikaan ei tunnu turvalliselta. Yhdeksältä haen auton, vaihdan pari tekstaria Stefun kanssa, saan Outsan numeron, soitan. Kuinka ollakaan, hän oli nähnyt samaa unta kuin minäkin viime yönä. Leenakin oli. Olen kuullut tällaisesta mutten kokenut.
Päädyn illaksi baariin. Mollikin tulee kaupunkiin Maskusta ja kerron hänelle päivän kuulumiset. Outsa ilmaantuu, puhumme unista. Outoa settiä tapahtuu, pähkäilen portteja. Outsa kertoo: aiemmin possen mukana liikkunut Taija ei ollutkaan kuulemma mennyt äitinsä luo vauvaansa kasvattamaan vaan tuli kommandojen kaappaamaksi juhlista joista kukaan muu ei muista mitään. Outsaa sanotaan kahjoksi ja tällaisilla tarinoilla en ihmettele. Tarina on kuin urbaani legenda. En tiedä uskonko. Oudompaakin on nähty. Outsa tahtoo löytää Taijan, pyytää apuamme tässä.
Stefu näyttäytyy, on ostanut kasan muka-maagisia härpäkkeitä, hengaa parin skottitytön seurassa. Näillä on kassi täynnä Kolumbian lunta. Baarissa on kuulemma myös rikospoliisin kuolleeksi luultu tutkija, Zetterberg. Jos poliisi kohtaa huumediilerit voi tulla jännittävää.
Pilkun jälkeen Mollin kanssa Timon kämpälle. Roudataan tavaroita autoon. Tumpista ei ole kuulunut, joten ei liikuteta saalista tänä yönä vaan vasta huomenna päivällä. Nukkumaan.
Perjantai, 22.5.
Painajaisissa olen tulivuoren sisällä, kivi alkaa sortua ja nielaista minut.
Herään sieluttoman aikaisin ja ajan Raisioon viemään Tumpin tavaroita eteenpäin. Koko päivä menee autoiluapinana, sentään saan ison lounaan. Palaan neljän jälkeen kämpälle, olen ihan poikki, kaadun sohvalle. Molli on lähtenyt jonnekin.
Torkun pari tuntia, näen satunnaisia rumia painajaisia. Tekstiviesti herättää. Pitäisi alkaa valmistautua keikkaan. Molli ja Iri saapuvat. Iri oli sammunut satunnaisen auton takaluukkuun ja joutunut viisisataa kilometriä pohjoiseen. Joitakin epäonni potkii. Molli taas on kääntänyt polkupyörän ja kalliin näköisen kameran.
Kehitämme ruokaa ja etsimme tavaravuoresta vaatteita keikalle. Stefukin saapuu, käy välillä kahvilla Klaus Lydenin kanssa. Turun hallinto kuulemma lähettää minulle pahoittelut "viime kerrasta", kai sitten Paimiosta. Jotenkin hyytävää. Pimeää odotellessa yritän innostaa muita pelaamaan Bilekuosi-korttipeliä ilman menestystä.
Outsa ei ole tulossa keikalle. Iri tahtoisi lähteä baariin mutta suostuu sitten tulemaan kanssamme töihin. Viktor ja Maurits saapuvat vähän ennen yhtätoista. Ulkona on jo hämärää. Lähteminen on vähän säätämistä, kohteen löytäminen ei ole ihan helppoa. Ajamme liki sata kilometriä öisen sateen läpi. Vinoilen varkaiden amatööri-illasta vaikken oikeasti koe itseänikään niin kovin ammattilaiseksi. Toisaalta olen kyllä elänyt laittomilla keinoilla jo kohta kolme vuotta. En enää varmaan osaisi muuta.
GPS löytää perille Perniöön. Malaispainajainen, valoton tie jonka mutkassa on romahtamispisteessä oleva talo. Pidämme valot enimmäkseen sammuksissa. Pienikin pilkahdus valoa tässä sysipimeydessä näkyy kauas. Meitä on seitsemän, Viktorin ja Mauritsin mukana on Morna. Iso porukka, vähän liian iso huomaamattomana pysymiseen. Iri livahtaa sisään ikkunasta ja avaa meille oven.
Talo tuntuu väärältä. Tatuointini kihelmöi jatkuvasti kun olen siellä. En tahdo aivan juosta ulos, mutta hermostunut olo on. Autio ja sekalaisen roinan täyttämä rakennus ei oloa helpota. Sisältä löytyy pieniä nukkeja jotka katselevat meitä. Morna sanoo: kaikkialla kaikuu outo sävelmä, tyttö keltaisessa mekossa tanssii ulkona, esineet talon sisällä liikkuvat. Ei vielä hermostuttanutkaan tarpeeksi.
Iri tutkii talon kaksi kellaria. Ensimmäisestä löytyy kassalipas. Löydämme myös muistivihon jossa on kasapäin numeroita. Olisiko tässä lippaan yhdistelmä? Kokeilemme näitä tuloksetta.
Talon ohi ajaa auto joka pysähtyy meidän ajokkiemme kohdalla. Sammutamme valot, odotamme. Hermostuneisuus kasvaa. Rekisterinumerot otetaan varmasti muistiin mutta jos kukaan ei huomaa meidän murtautuneen tänne ei asialla ole väliä. Toinenkin auto hidastelee ohittaessaan. Lähdemme, mukaan tulevat nuket, kassalipas, muistivihko.
Kotimatkalla päivä alkaa jo valjeta. Saavumme tukikohtaan, puimme jatkoa. Olemme kaikki aivan väsyneitä ja kello on liki neljä. Nukkejen sisällä on pieniä paperikääryleitä, Morna onkii ne ulos, yksi nukke pitää rikkoa tätä varten. Kassalipas ei aukene. Viktor ja Maurits tahtoisivat viedä lippaan taloonsa, Stefu tahtoo lippaan pysyvän täällä. Erimielisyys on painava, mutta lopulta Morna päättää antaa asian olla koska tahtoo kotiin nukkumaan. Kolmikko poistuu, Viktorin on lähdettävä muutaman tunnin päästä Britanniaan.
Lipas jää vaatekomeroon. En ole älyttömän hyvilläni koska luulen että sen sisällä on jotain vaarallista. Jäämme tukikohtaan nukkumaan.
Lauantai 23.5.
Kun painajaiset (aavikko joka paljastui valtavan, hajoavan tietokoneen sisäpuoleksi) ajavat minut hereille on melkein puolipäivä. Eilinen keikka kummittelee päässäni. Ajattelen että tahdon vain Viktorin ja Mauritsin lupaamat rahat mutta uteliaisuus ei jätä minua rauhaan. Kassalippaaseen en tahdo koskea, kummastelen muistiinpanojamme. Stefu herää, pukeutuu, ottaa auton ja poistuu. Hän vie kassalippaan mukanaan jotta tietäisi jatkuvasti missä se on.
Nuken sisältä löytyneissä papereissa oli riimejä. Syötän niitä verkkohakuun ja löydän aavemaisen kappaleen. Tämä on varmaan juuri se jonka Morna eilen ulkona kuuli. Saan pari puuttuvaa riimiä luetteloomme. Ne ovat hyytäviä.
"Sleep, Priestess, lie in peace
If the Priestess wakes from her dream,
Perform the rite of stakes.
Her limbs pinned tight,
Lest the doors open wide,
And suffering unleashed on all"
Molli ja Iri heräävät, esittelen tuloksia heille. Meille on jäänyt myös muistilehtiö josta löytyy yllättäen sana "Taija". Meidän (heidän?) Taijako?
Kamala sää estää frisbeen heittelyn tänäänkään. Sateen lisäksi saamme mainion ukkoskuuron jota katselemme parvekkeelta. Pelaamme Pingu-nimistä kädentaitopeliä, Molli on siinä ilmiömäinen. Rami-niminen yksityisetsivä ja Irin kaveri pistäytyy kahvilla. Iri selittää hänelle täysin vapautuneesti kaikesta, salaisena pitämästänikin. Sanon: vähintään hän voisi ottaa vasikoinnistaan rahaa. Koetan olla hyvä esimerkki, kun Rami sanoo olevansa rikas tarjoudun myymään hänelle tietoa kaupungissa taas olevasta John-britistä ja vampyyrien kätyristä. Vaan en tiedä mitään mistä olisi Ramille hyötyä joten jään rahatta.
Rahattomuus harmittaa. Ruokaa kotona on tosi vähän eikä käteistäkään löydy. Jonkin verran me varmaan tienaamme eilisestä keikasta mutta kunnes Morna tai joku suostuu maksamaan siitä olemme yhä köyhiä. Ruuaksi syömme vain puuroa ja eilen hankittuja nuudeleita. Iri lähtee Ramin mukaan.
Mauritsilta tulee yhteydenotto: hän sanoo keksineensä jotain painajaisilleni ja tahtoo tavata kuuden maissa. En tiedä miten suhtautuisin. Sitten Molli kuulee Stefusta. Stefu on taikametsäläisten kanssa Rymättylässä, jumissa maagisen voimakilven takana joka ei päästä ketään ulos. Stefulla on mukana kassalipas. Klaus Lyden, Turun tosiasiallinen hallitsija, on kuulemma yrittämässä auttaa heitä ulos. Varmasti.
Vainoharhani huutaa: tämä ei ole yhteensattumaa. Stefu ja taikametsäläiset ovat kaikki loukussa jossain, nyt Maurits tahtoo tavata. Miksi hän tahtoo puhua painajaisistani? Eikö niiden voi vaan antaa olla? Onko tämä jonkun ansa? Aikooko Lyden todella auttaa Stefun ja muut ulos vai saiko hän vain heidät juuri sinne minne tahtoikin.
Haluan pysyä paikallani, mutta tiedän etten voi. Molli tulee mukaan, tapaamme Mauritsin koulussa. Hän vaikuttaa kuolemanväsyneeltä. Maurits tahtoo kuulla lisää Scessosista, lisää Kosicesta, aikoja, paikkoja, nimiä. Hän sanoo: hän voi koettaa korjata asiat jotenkin, ei halua antaa detaljeita, on raivostuttavan kryptinen. Hän kysyy: teenkö jotain jos hän vain pyytää, kyselemättä detaljeita. En tee, en tietenkään. Sokea luottamus loppui minulta joitakin vuosia sitten ja sen tilalle asettui paranoidisuutta hipova epäluottamus aivan kaikkea kohtaan. Minä kysyn: onko hänellä aikakone koska mitään muuta keinoa asioideni korjaamiseen en näe.
Maurits vastaa: jotain sen kaltaista. Hän pyytää minua palaamaan Kosiceen, Scessosin romahduksen aikaan. Selitän ettei rituaali mitään auta, että se on vaan paljon aiemmin alkaneen tapahtumaketjun kulminaatio, mutta selitykseni ovat onttoja. Maurits väittää pystyvänsä muuttamaan menneisyyttä. Hän sanoo: minun ei koskaan olisi edes tarvinnut tavata Juttea. Jos hän vie minut ensin jouluun 2005 Atrium Ziekenhuizen Oost Zuid-Limburg -terveyskeskukseen ja antaa minulle tilaisuuden estää itseäni tapaamasta Jutten, tulenko sitten hänen kanssaan Kosiceen kahta vuotta myöhempään ajankohtaan estämään suuremman katastrofin?
Pakenen Koulusta, minun on koottava ajatukseni. Syöksyn Timon asunnolle, puran sydäntäni Mollille. Sanon: ystävänpäivänä kerroin Laila Kokolle tarvitsevani nimenomaan aikakoneen koska mikään muu ei voisi minua korjata. Voiko sellainen oikeasti olla tulossa? Onko tämä huijausta? Ansa? Voiko menneisyyttä muuttaa? Mitä tapahtuu nykyisyydelle jos niin tehdään? Eikö nykyisyys ole rakennettu menneisyyden päälle, eikö menneen peukalointi riko nykyisyyden?
Voiko tämä oikeasti olla mahdollista?
Harvinainen kriittisen todellisuudentajun pilkahdus kiipeää esiin shokkini läpi, sanoo järjen äänellä: ei voi. Ei menneisyyttä ole mahdollista muuttaa. Moinen voima olisi maagien Graalin malja, eikä sellaiseen voi törmätä turkulaisen katushamaanin käsissä. Maurits joko yrittää huiputtaa minua tai (luultavammin) on sekaisin, mutta tuollaista voimaa hänellä ei voi olla.
Alan ajatella taas järkevästi. Mitä Maurits minulle tarjoaakin, se ei oikeasti ole mahdollista. Menneisyys on mitä on, sen on parempi antaa olla ja ehkä unohtaa.
(Entä jos Maurits soittaa ja sanoo: nyt on tilaisuus, tule mukaan? Jätänkö muka väliin?)
Unohtamista helpottamaan saapuu Outsa, jolle esittelemme eilisyön löytöjä ja etenkin vihkoa jossa esiintyi sana "Taija". Outsa ei ole tiennyt Taija Julinin koskaan asuneen Perniössä.
Stefu ja Eva ilmaantuvat, ovat päässeet pois Rymättylästä, samoin muutama muu. Ei ole selvää mitä oikein tapahtui, Stefu oli kohdannut jonkun vanhan merirosvokaverinsa. Rymättylässä oli portti helvettiin. Asiat ovat taas oudosti. Auto on jäänyt isä Eliaksen huostaan (Tumppi mahtaa raivostua jos juoppo pappi rikkoo sen). Stefu on saanut tarjouksen kassalippaasta Klaus Lydeniltä. Pohdimme mitä tehdä. Meidät kyllä palkkasi Morna, Maurits, Viktor mutta Klaus voisi maksaa paljon paremmin. Stefu soittaa Lydenille, pyytää 20,000 rahaa lippaasta, Lyden suostuu. Olen ällikällä lyöty. Jos tämä menee läpi meistä tulee rikkaita.
Pelaamme Pingua hermostuneisuuteemme. Elias soittaa: kaikki ovat poistuneet Rymättylästä, auto on Taikametsällä, lipas myös. Eva ajaa meidät sinne, otamme Tumpin auton takaisin, siirrämme lippaan Evalle ja Stefulle eteenpäin myytäväksi. Sitten siirryn Mollin kanssa El Gringoon syömään tortilloja. Paikalla on paljon muitakin tuttuja - Morna, Iri, Rami, Zetterberg-poliisi ja eilen nähty skotlantilainen kokaiinikauppias. Skottinaisella on meno päällä, liekö vetänyt omaa kamaansa? Iri ainakin on, ja kun mainitsen hänelle tulossa olevasta rahasummasta hän valittaa että meidän olisi pitänyt pyytää enemmän. Jeesus.
Mornan kohtaaminen on tukalaa. Olemme juuri pettäneet hänen luottamuksensa, myyneet edelleen tavaran jonka hän velvoitti meitä hankkimaan. En tahdo olla se joka asian hänelle ilmoittaa, puhun ympäripyöreitä, toivon että Stefu tulisi paikalle ja kertoisi faktat. Noorakin ilmestyy baariin, puhuu todella kummia - joku on lyönyt vetoa ettei hän selviä tästä päivästä, hän sanoo itse minulle elättävänsä itsensä ryöstämällä vanhuksia eläkkeenmaksupäivänä. Inhottavaa puuhaa. En ole mikään korkean moraalin kukka - elääkseni rosvoan asuntoja, ajan varastetulla fillarilla, joskus diilaan kamaakin - mutta yleensä ne joilta rosvoan ovat minua paljon parempiosaisia. Ei Noora ole kai aiemmin aivan tällainen ollut? Onko Idan palanen hänessä tehnyt hänelle jotain? Vainoharhani kuiskii minulle ja olen haljeta.
Iri selittää vapautuneesti eilisen keikasta mm. Zetterbergille. Olen vähän kauhuissani. Irillä tuntuu olevan myös jotain peliä Evan Alexander-oppilaan kanssa. Lopulta Stefu tulee. Kaupat on tehty ja nyt olemme rikkaita, meille on tulossa 20,000 Lydenin rahaa. Puhumme pikaisesti sijoittamisesta - skottityttö myy yhä lunta, jos ostaisimme sen kaiken voisimme ehkä moninkertaistaa sijoituksemme. Molli ei pidä siitä että tästä puhutaan julkisella paikalla, raahaa minut ulos. Päädymme suuntaamaan Timpan kämpälle suurella joukolla puimaan tilannetta.
Stefu selittää Mornalle myyneensä lippaan Lydenille. Mornan reaktiota en osaa tulkita. Ilta pimenee ja kämpälle saapuu enemmän ja enemmän väkeä: Maurits, Viktor, Gyro, joku hänen kaverinsa, jopa Zetterberg. Stefu sanoo: Z on okei, häntä ei tarvitse varoa. Ei kai sitten.
Maurits vaikuttaa todella sekavalta, Morna on maininnutkin hänen olevan kuolemanmarssilla aikeenaan pelastaa kaikki muut. Viktor on avoimen vittuuntunut siitä että myimme lippaan pois emmekä edes aio antaa heille osuuksia. Tämä oli kieltämättä epäreilusti tehty, mutta vähän myöhäistä nyt enää itkeä. Luulen että juuri rikoimme välimme Mauritsiin ja Viktoriin, ehkä Mornaankin. Tunnelma on tukala, eikä sitä ainakaan helpota se, että muutamat ihmiset alkavat puhdistaa aseitaan julkisesti. Koen kaikuja Puolasta, mietin alkavatko ihmiset kohta ammuskella.
Kyräilyn ohella ja yön laskeutuessa pohditaan tulossa olevaa hirvittävää katastrofia. Kukaan ei tunnu tietävän mitä tarkalleen se on, minä en jää kuuntelemaan. Jos on tapahtumassa jotain kauheaa on pöhköä kuvitella että sen voi jollain helpolla keinolla estää. Ei joukko rikollisia, hylkiömaageja ja renegade-poliiseja (ja maahisia?) voi vaikuttaa suuriin asioihin. Rymättylässä kiertänyttä tittelilistaa kummastellaan.
Poistun keskustelusta kun se menee liian villiksi. Pelkään että jännite saattaa edelleen purkautua ammuskeluksi, silloin on hyvä että olen poissa tieltä, voin paikata haavoittuneet kun tulitaistelu on käyty. Vieläkään en pidä pistooleista, enkä katseesta Viktorin silmissä. Ja Gyro vaikuttaa vaan vikapäiseltä. Menen isoon makuuhuoneeseen nukkumaan, samoin Molli.
Keskustelun äänet kuuluvat olohuoneesta. Ei laukauksia. Nukun.
Sunnuntai, 24.5.
Herääminen taas painajaisten jälkeen. Mollia lukuunottamatta asunto on tyhjä mutta sotkuinen. Siivoilen hieman illan jälkeistä kaaosta.
Mitä enemmän ajattelen eilistä, sitä tyylittömämmältä päätöksemme laatikon suhteen tuntuu. Onneksi saaliinjako taisi mennä niin, että kaikille neljälle meistä tulisi 4000 ja yli jäävä 4000 jäisi muihin kuluihin Stefun harkinnalla. Siltikin iso kasa rahaa on ikävä palkkio siitä että epäilen Mauritsin ja Viktorin olevan nyt meihin täysin kypsyneitä. Sen lisäksi Maurits saattaa olla vaarallisella tavalla sekaisin.
(Entä jos hän yrittää mennä menneisyyteen?)
Kun Molli herää lähdemme ulos. Vaikeahan tätä on uskoa mutta jonkinlainen kesä näyttää saapuneen. Istumme Puolalanpuistossa, puhumme bisneksistä, vapaa-ajasta, suunnitelmista, kavereista, perhesuhteistamme. Poimimme frisbeen kaupasta ja käymme toisessa puistossa pelaamassa frisbee-golfia.
Olen rapakunnossa. Olen kohta rikas. Tarvitsen osuuden uudesta kämpästä, muuten en tiedä mihin muuhun rahaani käyttäisin. Olen niin pitkään ajatellut korkeintaan seuraavaan ateriaan asti että ajatus ihan oikeasta rahapinosta hämmentää. Vieläkään en tosin ole setelinippua nähnyt, mutta pessimismistäni huolimatta luulen että tästä voi tulla aivan leppoisa kesä.
"En koskaan osta kirvestä
enkä koskaan viinaa juo"
- Eppu Normaali
Tumppi oli sanonut: sunnuntaina on keikka. Minä vastasin: en ole täällä enää sunnuntaina. Kesän maakuntakierroksen jälkeen en ollutkaan palannut Turkuun vaan Uuteenkaupunkiin johon Tumppi oli muuttanut. Jotenkin vietin siellä yli kuusi viikkoa, viimeiset pari viikkoa jatkuvasti aikoen lähteä. Tumppi oli saanut kateuskohtauksen Stefulle ja lähtenyt Turusta ovet paukkuen. Nyt hänellä on oma rikollinen valtakuntansa Uudessakaupungissa mutta minä en tahdo jäädä sen osaksi. Osittain koska Uusikaupunki on ynseä paikka ja osittain koska Tumppi on ynseä tyyppi.
Hyppään pyöräni kanssa bussista, soittelen ihmisille, sovin tapaamisia. Käyn lähellä Timon vanhaa kämppää hakemassa käteistä jemmasta. Siellähän sitä vielä on. Olen yhä rikkaampi kuin aikoihin, vaikka Turussa ei olekaan mitään tietoa majoituksesta ja vaikka talvi tulee, näillä rahoilla voin yöpyä vaikka hotellissa. Voin hankkia asunnon. Jos tahdon.
Hunter'siin valuu vähitellen kavereita. Stefu, Iri, Molli, Outsakin. Vaihdamme kesäkuulumisia. Road trip halki Suomen on kyllä ollut hilpeä kokemus vaikka omituiset suomalaiset haluavatkin saunoa koko ajan ja soittaa Murheellisten laulujen maata joka pikkukylän kohdalla. Turussa ei ole tapahtunut mitään kovin kummallista. Loppukevään paniikki on ollut aiheeton. (Tai ehkä se vaan ei ole vielä toteutunut.)
Kesä on ollut miellyttävä. Pahoja unia lukuun ottamatta olen onnistunut elämään ihmisten tavoin, rahakin on tietysti tähän auttanut. Nyt alkaa tulla syksy, pitäisi löytää jokin pysyvämpi tapa elää. Sittenkin tuntuu siltä että elämäni on melkein muuttunut. En pakene enää koko ajan, ei tunnu siltä että on tarpeen vilkuilla olan yli jatkuvasti. Aina pysähtyessäni ajattelemaan en välittömästi ala muistella Juttea ja Scessosia.
Käytännön ongelmana meillä ei ole Turussa tällä hetkellä kotia, kellään meistä. Kesällä pohdittiin uuden tukikohdan hankintaa mutta sitten älytön piparijahti ja muut vihellykset veivät kaikki eri suuntiin. Nyt asian pariin voisi palata.
Puhun tästä kevyesti, vaikka oikeasti se on minulle tärkein asia. Olen ehkä himpun verran vakaampi kuin keväällä, mutta en vieläkään oikein usko selviäväni yksin. Osasyy viipymiseeni Uudessakaupungissa oli että siellä toisin kuin Turussa oli koossa ihmisiä joiden luona saattoi asua. Tärkeä syy pois lähtemiseen taas oli, että Tumpin porukka oli joukko rasistisia nahkatukkia ja liimanhaistelijoita joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Iri puhuu varjomaisista hahmoista kaupungilla, Molli selittää veljensä tietokonerikoksista, Stefu Norjan-matkasta ja Outsa ei ole vieläkään löytänyt Taijaa. Muitakin puolituttuja saapuu: Gyro, Supo-Zetterberg, Taikametsän Lila Sini-siskoineen.
Olen aivan poikki, heräsin luonnottoman aikaisin. Tahtoisin jäädä vielä baariin mutta tiedän että nukkuminen on välttämätöntä. Mutta: joudun nukkumaan yksin jossakin. Koetan suhtautua tähän keveästi. Ehdotan puolileikilläni Irille että hänen ja minun kannattaisi jakaa hotellihuone ja hän yökkäilee tapansa mukaisesti.
Osa minusta haluaa olla yksin. Jotenkin kesän ja alkusyksyn tasapainoisuus saa miettimään: ehkä olen nyt paremmassa kunnossa, ehkä minun ei tarvitse olla niin tiiviisti muiden seurassa jatkuvasti. Entisessä elämässäni selvisin ihan hyvin omillani. Normaalit, toimivat ihmiset selviävät omillaan.
Teoria kaunis, totuus karu. Pohdin hotelliin menemistä mutta nuukuus ja tottumus estävät. En kyllä maksa viittäkymppiä yhdestä yöstä kun tyhjiä toimistorakennuksiakin on. Vain vähäisellä murtotyöllä pääsen sisään tyhjään taloon, varashälytinkään ei ole kytketty. Löydän varastohuoneen jossa on patja, heitän makuupussini siihen. Koetan nukkua.
Olen aivan yksin.
Viittä minuuttia myöhemmin olen varma että Jutte hiipii toimistorakennuksen käytävillä. Päätän etten olekaan vielä ihan niin väsynyt ja vietän tovin verkossa. Sitten totean että tämä on tyhmää ja päätän hyökätä suoraan pelkojani vasten. Menen nukkumaan.
Painajaiset ovat hirvittäviä.
Lauantai 24.10.
Unissani olen loukussa maan alla, pyrin auringonvaloon mutta kaikki löytämäni luukut ovat liian pieniä ja ulkona aurinko muuttuu vähitellen hiekaksi. Sitten pakenen läpinäkuultavia hirviöitä sokkeloisissa portaikoissa. Yön viimeinen uni on rauhallisempi, melankolinen uni rauniolinnasta, myrskystä ja valkopukuisesta naisesta. Olen nähnyt saman unen kahdesti aiemminkin, Uudessakaupungissa. Se on erilainen kuin painajaiset joita tavallisesti näen, ja toistuvuus hämmentää.
Herätessäni olo on ansassa oleva. Käväisen verkossa. Joku on kommentoinut eilisillan paniikkirunoani. Kirjoitan lisää satunnaista tajunnanvirtaa vastineeksi. En tiedä ovatko häiritsevät amatöörirunoni terve vaiko epäterve merkki. Yritän niiden avulla tuoda kammoni jotenkin käsitettäväksi, mutta en niissäkään uskalla kohdata kaikkein synkimpiä puoliani. Se näkyy laadussa. En halua edes kuvitella millaisen runon todella kirjoittaisin ollessani eniten kauhun ja epätoivon vallassa. Varmaan jotain jonka ajatteleminenkin rikkoisi kielen korjauskelvottomaksi.
Katkaisen hilpeät mietteeni aamiaisella. Sitten palaan valtaamaani toimistorakennukseen mutta sepä ei enää olekaan aivan tyhjä. Teeskentelen kuuluvani miehitykseen, koetan hakea tavarani varastosta mutta tilaisuutta ei oikein ole. Livahdan kaupungille.
Päädyn kirjastoon lukemaan. Nettituttu oli joskus suositellut vilkaisemaan valetyhjiön tai holografisen maailman käsitteitä, ja löydän jälkimmäisestä kertovan kansantajuisen kirjan. En ehdi lukea sitä alkua pidemmälle kun nuori nainen istuu viereiselle penkille. Erik, hän sanoo. Nina, minä muistan. Ystävänpäivänä minua treffeille pyytänyt nainen jonka jouduin torjumaan juuri kun olin täysin palasina Nooralle tilittämisen ja Lailan pelottelun jälkeen. Taikametsässä paria kuukautta myöhemmin näkemäni järkytyksestä puhekyvytön. Nyt taas puhekykyinen, selvästi, ja tällä hetkellä vailla puuhaa.
Päädymme lasilliselle Hunter'siin. Ninalla on huono päivä, kundi josta hän oli kiinnostunut olikin ampunut hänet alas lähetettyään ensin ihan toisenlaista signaalia. Paska jätkä. Nimeltään Orko, hänetkin olen nähnyt vilaukselta. Nina on taiteilija, piirtää liiduilla, entinen aktivisti, tuleva alkoholisti. Hänen seurassaan on miellyttävää. Puhumme kaikesta mahdollisesta, puhun arkisemmasta päästä kokemuslistaani, kulteilla ja katastrofeilla ei ole asiaa päivääni tänään. Nina haluaa varmaan vaan osoittaa Orkolle että muitakin kundeja maailmassa on, mutta se on okei, koska minäkin tahdon vaan jonkun jonka kanssa jutella ja jonka seurassa olla. Nina on hieman morbidi, hän kysyy mitä ajattelen kuolemasta. Pohdin hetken ja totean, ettei minulla ole mitään sitä vastaan kunhan se tehdään hyvin. Koen oivaltaneeni jotain tosi viisasta, vaikka pelkään että jossain syvällä viisauden pinnan alla Jutte ja Scessos hihittävät naiviudelleni.
Käymme syömässä, puhumme lisää. Stefu ilmaantuu, kävelemme. Näemme vilaukselta Mauritsin joka ei toisin kuin odotan kiukuttele meille vaan morjenstaa meitä reilusti ja kysyy miten menee. Yllättävän aikuista suhtautumista sen jälkeen mitä heille teimme. Koen olevani halpamainen paskiainen. Mauritsin mentyä Stefu sanoo: Viktor ja Maurits viettivät kesälomansa Bratislavassa. Ehkä kymmentä sekuntia myöhemmin tajuan mitä lause merkitsee. Sanon Ninalle: minun ja Stefun pitää puhua jutuista kahdestaan, työnnän hänelle puhelinnumeroni, sanon että jos hänellä on illalla tylsää hän voisi soittaa. Hän hyväksyy ja lähtee.
Stefu kertoo: Viktor ja Maurits olivat Kosicessa, he olivat menneisyydessä, jotenkin siinä päivässä jona Scessos romahti. He elivät sen päivän useita kertoja, sata kertaa? He saivat aikaan mitä aikoivat - he olivat aikoneet räjäyttää Scessosin talon.
Scessosin talo kyllä romahti. En muista miten. En muista koko päivästä juuri mitään. Ajatus kylmää. Voisiko oikeasti olla niin että nämä kaksi matkustivat menneisyyteen ja aiheuttivat sen katastrofin jota pakenen? Voisi, varmasti voisi, maailma on oudompi kuin on edes mahdollista kuvitella ja kaikki mikä liittyy Scessosiin on aina pahimmalla ja mieltä eniten raiskaavalla tavalla väärin.
Maurits ja Viktor ovat sekaisin. He eivät vain voi antaa asian olla, he ajavat jotain takaa vimmalla joka on melkein yhtä mielipuolinen kuin Tanen, yhtä paha kuin oma haluni vaan paeta kaikkea ja unohtaa. Jos heillä on hyvät aikeet, he ovat silti hirvittävän vaarallisia: Scessosin lähelläoleminenkin tuhoaa mielen, sielun ja maailmankuvan, se on kuin musta aukko eikä sitä vastaan voi taistella kuin kiertämällä se kaukaa.
Jonkinlaisessa shokissa tajuan että kadulta on päästävä pois. Tekstiviestit kertovat että jokirannassa tehdään rituaaleja joiden läheltä on hyvä pysyä poissa. Vetäydyn Stefun kanssa aiemmin vallattuun toimistorakennukseen jossa ei enää onneksi ole muita. Mieleni lyö tyhjää. Mikseivät Viktor ja Maurits voi vaan antaa asioiden olla? Miksi kaikki tahtovat tökkiä muurahaispesää minun kauttani?
Stefu arvelee että kilpikonnapuolustus on paikallaan. Toimistorakennus ei ole hyvä linnoitus mutta jos sen sijainti ei selviä, siellä on mahdollista piileksiä. Minä aion pysyä täällä ainakin niin kauan kuin ulkona on valoisaa. Ninalta tulee tekstiviesti: joku noita etsii minua ja tahtoo auttaa. Mikään ei täytä minua suuremmalla epäluuloisuudella. Stefu lähtee jossain vaiheessa etsimään aseita. Jumitan itse verkkoon.
Yksin jääminen toimistolle ei tee hyvää rauhallisuudelle. Pakotan ajatukset pois Scessosista, pois tuhoisista voimista. En voi istua täällä pitkään, mutta ulkona onneksi jo hämärtää. Keksin tapahtumalistasta että Pikku-Torressa olisi tänään House-DJ-setti, ja kysyn lähteekö Nina kanssani sinne. Hän suostuu. Tapaan hänet kaupungilla jo pari tuntia ennen keikan alkua.
Kävelemme, juttelemme lisää. Kuulen tarinoita Taikametsään saapuneesta latvakakkosesta joka uskoo olevansa prinsessa. Nina on värvätty avustajaksi johonkin keskiyön maagiseen letkajenkkaan, ja koska hän käytännössä asuu Taikametsässä ja tämä on Ingan tempaus, hänen on oikeastaan pakko osallistua. Ymmärrän vaikken kauheasti pidäkään. Suurin osa magiasta on varmaan täysin vaaratonta, mutta loppuosa minua huolestuttaa.
Kävellessämme löydämme Tähtitorninmäen alapuolelta teljetyn pommisuojan jonne livahdamme sisään. Pommisuoja on valtava ja täysin tyhjä, melkein tägitönkin. Paikka on kuin luotu kodittomille, melkeinpä huolestuttaa ettei siellä ole ketään. Kierrämme suojan ylemmän kerroksen läpi, sekavat muistot vastaavissa paikoissa asumisesta vierivät ylitseni. Jos emme saa kämppää hankittua tänne voisi ehkä muuttaa. Sähkö ja vesi olisivat tosin aika tervetulleita. Mutta miksi tämä on näin tyhjä? Eikö Turussa ole kodittomia vai pitääkö joku heidät poissa täältä?
Orkokin soittelee, Nina haluaa nähdä hänet. Minulle tämä sopii, satunnaiset tuttavuudet ovat paljon parempaa seuraa kuin noidat tai verimaagit jotka tahtovat auttaa minua. Vainoharhoissani en luota mihinkään muuhun kuin sattumaan, ja aina välillä huomaan epäileväni sitäkin. Löysikö Nina minut kirjastosta oikeasti täysin sattumalta? Löysi, kyllä löysi, älä ole naurettava.
Koulussa Orko ja Nina selvittävät välejään, mutta ilman draamaa tai väkivaltaa. Orko tuntuu kovin poissaolevalta, tai ainakin hän räplää jatkuvasti puhelintaan. Epäkohtelias hölmö. Hän poistuu omien kiireidensä pariin myöhemmin, minä lähden Ninan kanssa kuuntelemaan konemusaa.
Pikku-Torressa ihmisiä on paljon ja musiikki on hyvää. Elektroninen jumputus on tervetullutta. Mollikin ilmestyy, sitten myös Stefu, mukanaan Eliakselta noudettu vuori kättä pidempää. Kerromme heille hylätystä pommarista, vaihdamme muitakin kuulumisia. Ninan käydessä vessassa Stefu sanoo: Viktor ja Maurits ovat hankkineet aseet ja hautovat väkivaltaisia suhteeni. En tajua mikä kaksikkoon on muka mennyt. Ainakin heidän pitäisi tietää, että vetosuhde sen puolesta että minusta lähtee henki ampumalla on aika huono. Ainakin kolme ja ehkä neljäkin kertaa minun olisi jo pitänyt kuolla, mutta joka kerran tatuointini on vaan kasvanut ja olen selvinnyt. Jos he haluavat lainkaan mitä sanovat, he eivät tahdo tatuointini kasvavan. Minä en ainakaan tahdo.
Tilanne tuntuu absurdilta. Nina lähtee rituaaleja tekemään mutta sanoo palaavansa jos voi. Toivon että hän palaa, mutta sitä odotellessa keskityn tanssimaan. En ole vieläkään parhaassa kunnossa ja lattialla on kuuma, mutta tanssiminen on hauskaa. Melkein liiankin hauskaa, tunnen musiikin aina pari kertaa kuiskivan minulle transsista, taikuudesta ja suurempien voimien kutsumisesta. En tiedä kuvittelenko vaan, mutta pidän taukoja.
Lopulta viestit kertovat että Ingan keskiyörituaali on päättynyt. Nina sanoo ettei pääse palaamaan, hänen kaverinsa on huonossa kunnossa. Harmi, mutta päätämme ottaa joskus uusiksi. Stefu käy haastattelemassa Zetterbergiä rituaalin vaiheista. Mitään järkevää ei täältä kuulu. Väsymys kolkuttaa, vetäydymme yösijaa kohti.
Joesta nousee hyinen huuru ja sen ylittäminen siltaa pitkin tuntuu naparetkellä käymiseltä. Yleensä minulla ei ole kylmä helposti mutta nyt en melkein tunne sormiani. Tajuan tässä olevan jotain luonnotonta vasta kun joki jää taaksemme ja kylmyys lauhtuu sen myötä. En tiedä mistä tämä johtuu, en edes välitä. Saan Outsalta omituisia tekstiviestejä.
Toimiston varasto saa olla tämänkin yön tukikohtamme. Molli lähtee Maskuun, Stefu jää tänne seurakseni. Tekstiviesti Outsalta: olen kuulemma luovuttanut ja päättänyt käydä itsetuhoiseksi. Mitä ihmeen huhuja keskiyön taikatansseissa taas on levitetty? Aina välillä minulla menee kyllä tosi huonosti, mutta en ole niin tyhmä että kuvittelisin itsetuhon sitä ratkaisevan. Yritin, ei toiminut, ei koskaan enää. Soitan Outsalle ja sanon olevani okei.
Sittenkin öinen toimistorakennus tuntuu karmivalta, vielä karmivammalta kuin eilen. Stefu sanoo kuulleensa ulkoa Mersun moottorin. Ovatko Viktor ja Maurits löytäneet tämän paikan? Miksi tässä talossa on niin paljon käytäviä ja niin paljon heijastavia pintoja, ja ainakin kolme minun tiedossani olevaa sisäänkäyntiä?
Käyn nukkumaan. Stefu aikoo valvoa. Talviaika on tulossa ja hän tahtoo valvoa ainakin kellojen siirtämisen ja uusintatunnin yli. Jos hänestä siltä tuntuu. Minä käyn nukkumaan painajaisia odottaen.
Painajaisia.
Toimistorakennus ympärilläni hengittää. Joku kulkee käytävällä huoneeni ovelle. Ovi aukeaa ja toisella puolella oleva hahmo on musta kuin reikä maailmassa. En tiedä miltä Cagh näyttää mutta tiedän miltä hän tuntuu. Yritän kirkua mutten saa henkeä.
Sitten harhakuva väistyy. Ovella ei olekaan Cagh vaan Stefu. Stefulla on kädessä kirves, hänen kasvonsa ovat vääristyneet.
En käsitä näkemääni. Vasta kun Stefu nostaa kirveen ja iskee sen rintaani koittaa selkeyden hetki.
En tunne kipua, shokki on liian massiivinen. Kirveen riuhtaiseminen irti kylkiluistani melkein tempaisee minut vuoteelta. Kirves kohoaa uuteen iskuun. Suihkuan verta, sydämeni hakkaa oudosti. Ja vielä: tatuointini on hiljaa. Se ei kiemurtele, se ei kuiskaa tai karju, se on kuin minua ei olisikaan. Kuin sitä ei olisikaan. Se ei tiedä mitä tapahtuu, se ei saa minua kiinni, se ei voi enää pitää minua täällä. Minne nyt menenkin, menen ilman sitä.
Hyvästi Jutte. Sinulla ei ole enää koskaan otetta minuun.