Ken Varjoaan Pelkää: Päivi Irmeli Laine

Syntymäaika (virallisissa papereissa): 5.9.1968 (44-vuotias 1. pelissä)

Syntymäaika (todellinen): jo unohtunut päivä vuonna 1952

Siviilisääty: Naimaton

Ammatti: Farmaseuttisen biokemian ja yliluonnolliskemian asiantuntija Crocus Biomedicals -lääkeyhtiössä (firman sisäinen nimike "Vice President, Occult and Paranormal Division")

Koulutus: Virallisesti tohtori, väitellyt Geneven yliopistosta pääaineenaan biokemia vuonna 1998 (firman kehittämä taustatarina ja väärennetty tutkintotodistus). Opiskellut muinoin sairaanhoitajaopistossa, mutta kaiken tällä hetkellä hyödyntämänsä osaamisen omaksunut Arcadiassa sekä Crocuksen leivissä.

Ulkoasu: Asiallinen, hieman tätimäinen, suosii vaaleita värejä

Yliluonnollisuus: Keijujen kaappaama ja vuosikaudet Arcadiassa orjuutta ja kurjuutta kärsinyt vaihdokas. Mukailee vapaasti Changeling: the Lostin vaihdokkaita. Seeming: Wizened, kith: Brewer. Taustan negatiivisina seurauksina hahmo on henkisesti melko häiriintynyt: pelkää kaikkea keijuihin liittyvää, on taipuvainen paranoiaan, eikä juurikaan koe empatiaa koskaan ketään tai mitään kohtaan.

Hyödyllisinä seurauksina vankeudestaan Päivi on omaksunut paljon tietoa kemiasta/biokemiasta sekä ennen kaikkea siitä, miten erilaiset aineet ihmisiin vaikuttavat. Hänellä on myös jonkin verran yliluonnollisia kykyjä. Hän on itse immuuni myrkyille (mukaanlukien alkoholi), ja kykenee muuttamaan juoman kuin juoman vahvasti humalluttavaksi pelkästään koskemalla lasiin. Muitakin pieniä lähinnä liuoksiin liittyviä temppuja hän saattaa toisinaan onnistua tekemään. Lisäksi hän on hieman keskimääräistä herkempi huomaamaan yliluonnollisia asioita ympäristössään.

Todellinen ulkomuoto: Vaikka Päivi näyttää tavallisten ihmisten silmiin normaalilta, hänellä on myös Arcadian vääristämä olemus, jonka yliluonnollisosaajat voivat mahdollisesti havaita. Tällöin hän näyttää huomattavasti pienemmältä kuin "normaalisti", hyvin hennolta ja hiukan kumaralta, kuin vanhus. Hänen hiuksensa ovat ohuet ja hopeanväriset, hänen ihonsa lähes läpikuultavan valkoinen, ja kasvonsa luisevat kuin muumiolla. Hänen korvansa ovat suipot ja silmänsä värittömät ja kylmän tunteettomat. Hänen sormensa ovat pitkät ja luisevat kuin petolinnun jalat.

Työnantaja: Crocus Biomedicals (http://tinyurl.com/crocusbio), vähän tunnettu mutta laajalti naruja vetelevä lääkealan yritys, jolla on lusikkansa myös okkulttisopassa. Crocuksen toimintaan kuuluu kaikkien mahdollisten keinojen käyttäminen tavoitteiden saavuttamiseksi, eikä yritys mitenkään kaihda eettisesti epäilyttäviä kokeita, jos niistä on hyötyä.

Päivin tarina

Joskus minulla oli toisenlainen elämä. Muistan siitä vähän, ja senkin kuin sadun. Pieni puutalo Kokkolassa, rakastava perhe, sisaruksia. Hyviä todistuksia koulussa. Lapsena minua ahdisti toisten kärsimys Nuorena tieto siitä, että kaikkialla on ihmisiä, jotka kärsivät, ja joita voisin auttaa, oli minua ajava voima. Opiskelin sairaanhoitajaksi. Tapasin ihanan kiltin ja huomaavaisen miehen, Olavin, jonka kanssa ostimme oman kodin. Vuosi oli 1976, kun synnytin poikalapsen, täydellisen pienen ihmeen. Kaikki oli juuri kuten pitikin.

Petteri oli puolen vuoden ikäinen, kun jätin hänet ja Olavin viettämään isä-poika-iltaa ja lähdin lenkille. Pidin metsässä kävelystä, luonnosta ja eläimistä. Polun varrella kohtasin noin kymmenvuotiaan pojan, joka oli kompastunut ja loukannut jalkansa. Vamma ei ollut kuin pieni mustelma, mutta lapsiparka oli järkyttynyt, ja tietenkin lupasin saattaa hänet kotiin. Käsi kädessä lähdimme etenemään minulle vierasta polkua. Metsä ympärilläni tuntui muuttuvan, siitä tuli uhkaavampi, tiheämpi, puissa ja pensaissa oli piikkejä, jotka riipivät vaatteitani ja hiuksiani tuskallisesti, ja kun huolestuneena katsoin lasta ihmetellen, miten hän pärjäsi, havaitsin hänenkin muuttuneen. Inhimillisyys oli kadonnut hänestä. Hän oli iätön, pitkä, hoikka ja siro, hopeahiuksinen ja suippokorvainen. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta kovat, hänen silmänsä kuin kaksi timanttia, vailla mitään tunteita.

"Minä olen Maponos, sinun mestarisi. Tervetuloa Arcadiaan," hän lausui äänellä, jonka jäinen laskelmoivuus oli pelottavinta, mitä olin koskaan kuullut.

Aikani Arcadiassa on armollisesti monin osin haipunut mielestäni, se on täynnä varjoja, usvaa, tuskaa ja epätoivoa. Hänen kasvojaan en kuitenkaan tule koskaan unohtamaan. Loputtomien vuosien ajan näin ne timanttisilmät joka päivä, ja joka päivä ne toivat lisää kärsimystä.

Maponos ei valinnut minua sattumalta. Hän tarvitsi jonkun huolehtimaan koehenkilöistään, niistä vähemmän onnekkaista, jotka olivat hänen ensisijaisia leikkikalujaan. Minä olin hierarkiassa portaan verran ylempänä, ja päivä toisensa perään toivoin, etten olisi ollut. Hän ei itse mielellään liannut käsiään, vaan minä sain monesti annostella liuoksia, myrkkyjä, taikajuomia ja voiteita. Joskus ne tarjosivat heille hetken autuutta, mutta useammin kärsimystä ja kipua useammissa muodoissa kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Joskus yritin kapinoida. Silloin Hän kahlitsi minut heidän joukkoonsa, ja sain jakaa heidän kärsimyksensä.

Unohdin lähes kaiken. Kuka olin, mistä tulin, todellisemman maailman Arcadian ulkopuolella. Petteriä en kuitenkaan unohtanut. Tiesin, että tuolla jossakin, metsien ja piikkisen pensasaidan tuolla puolen, oli pieni, avuton lapsi, joka itki sydäntäsärkevästi. Poikani, joka tarvitsi minua. Se ajatus mielessäni yritin paeta. Monta kertaa epäonnistuin, ja monta kertaa koin seuraukset, jotka vakuuttivat minut olemaan vuosikausia kuuliainen. Yllätyin itsekin, kun viimein onnistuin - kun annoin kaikille koehenkilöille vahvistavaa juomaa, ja he pääsivät kahleistaan ja piirittivät Hänet, ja juoksin kuin riivattu, juoksin enkä piitannut riipivistä okaista, ja yhtäkkiä löysin itseni pimeästä metsästä, joka tuntui erilaiselta.

Hetken harhailtuani törmäsin sienestäjään, joka kertoi minun selvinneen portin läpi takaisin todelliseen maailmaan. Hän oli itsekin vaihdokas, ja tuli usein näille tienoille, koska täällä Nordsjön kaivoksen liepeillä raja maailmojen välillä oli jostakin syystä heikko. Hän ja muutamat muut helsinkiläisvaihdokkaat auttoivat minua ensimmäisinä viikkoina. Oli turta, enkä tiennyt, miten suhtautua tähän vieraaseen maailmaan. Vuosi oli 2001. 25 vuotta oli kulunut siitä, kun lähdin lenkille, mutta se tuntui vuosisadalta. Minulle selvisi, että Olavi oli mennyt uusiin naimisiin vain muutamia vuosia katoamiseni jälkeen. Petteri oli hiljattain muuttanut Ouluun opiskellakseen sähköinsinööriksi. He luulivat minun kuolleen. Olisin halunnut nähdä heidät, mutta muut käskivät minun vielä odottaa.

Näin välillä pelottavan kirkkaita unia vankeudestani, ja heräsin kauhuissani. Koin hyvin vähän yhteyttä tapaamiini toisiin vaihdokkaisiin. Heidän tarinansa olivat erilaisia. He puhuivat kärsimästään orjuudesta ja vääryyksistä, mutta eivät he voineet ymmärtää, millaista oli ollut Hänen Laboratoriossaan. Jollakin sairaalla tavalla myös kaipasin sitä. Asiat olivat olleet aina järjestyksessä ja kohdallaan, elämä yksinkertaista ja selkeää, ja kokeet monesti tavallaan hyvin elegantteja. Kun Crocus Biomedicalsin edustaja otti yhteyttä ja tarjosi yhteistyömahdollisuutta, tartuin siihen innokkaasti. He olivat palkanneet vaihdokkaita ennenkin. He järjestivät minulle paperit ja tutkintotodistukset, ja kouluttivat minua sen verran, että pärjäisin nykypäivän työelämässä.

Heittäydyin täysillä työni pariin, ja nautin siitä. Elämäni oli saanut merkityksen. Tässä todellisuudessa luonnonlait olivat erilaisia kuin Arcadiassa, yksinkertaisempia ja selkeämpiä. Toisinaan vastaani tuli tuttuja asioita - keijupölyä, Arcadian hedelmiä ja muuta sellaista (keijupöly päätyi masennuslääkkeeseen, josta voi vielä tulla Crocuksen suurin menestystuote). Toisinaan projekteihin liittyi muita yliluonnollisia, joista en ollut aiemmin tiennyt. Eräs tiimi eristää vampyyrin verestä eri ainesosia ja tutkii niiden ominaisuuksia koeputkessa sekä elävillä koehenkilöillä. Toinen testaa ihmissusien regeneraatiokykyä sekä in vitro että in vivo. Kenties ihmissuden solut voisivat toimia kuin kantasolut.

Vuodet vierivät. Sopeuduin tähän maailmaan, ja ostin asunnon Helsingistä. Kerran kävin katsomassa Petteriä. Seurailin häntä viikonlopun ajan, huomaamattomasti, ja näin hänet monta kertaa. Hän vaikutti reippaalta nuorelta mieheltä. Tunsin odottamatonta ylpeyttä, ja häivähdyksen rakkaudesta, jota en enää tiennyt kykeväni kokemaan.

Opin taas nauttimaan joistakin asioista, kuten käsitöistä, hyvästä ruuasta, ruuanlaitosta ja leipomisesta. Sain enemmän vastuuta työssäni. Parhaillaan olen Crocus Biomedicalsin Occult and Paranormal Divisionin Vice President. Harmillisesti tämä vähentää aikaani tehdä käytännön töitä, mutta toisaalta kokeiden suunnittelu on kiehtovaa. Suomen jaosto on varsin pieni, työntekijöitä on yhteensä parikymmentä. Toisinaan pohdin, pitäisikö minun hakea siirtoa johonkin toiseen maahan, missä resurssit työntekoon olisivat paremmat.

Suurin haaveeni on, että jonain päivänä nappaisimme Hänet, ja Hän saisi Crocuksen laboratoriossa kokea sen, mitä minä ja muut hänen käsissään kärsimme. Samaan aikaan olen kuitenkin varma, ettei kukaan tai mikään tässä maailmassa kykenisi pitämään Häntä vankinaan, ja että jos koskaan näen Hänet uudelleen, olen taatusti tuhon oma.

Ken varjoaan pelkää 1: Enteet – Päivin debrief

Päivi I. Laineen virallinen kuvaus Crocus Biomedicalsin arkistoon
Päivin omia mietteitä ja tuntemuksia

17.5.

Minä, Minna Kaitainen sekä Kiira Virtanen saavuimme Turkuun noin 20.15, noin 15 min. myöhässä hallinnon tiedotustilaisuudesta. Tilaisuus oli tarpeellinen, sillä ennakkotietoja emme olleet saaneet. Epämääräisyys vaikutti olevan yleinen linjaus: vaikka hallinnon edustaja Klaus Lyden painotti avoimuutta, koko ajan tuntui, ettei meille kerrota kaikkea. Järjestelmällisyyden puute sekä lievä epäpätevyys olivat ensivaikutelmani paikallisista työntekijöistä. Jonkinlaisen yleiskuvan ja listan ongelmista tilaisuudessa saimme:

1. Meneillään oli katoamisten sarja, jota meidän tulisi ryhtyä selvittämään. Viimeisin katoaminen tapahtui kokouksen aikana Naantalissa.
2. Kaupunkia terrorisoi ruumiiton vampyyri Lev, jota hallinto ei toistuvista yrityksistä huolimatta ollut onnistunut saamaan kiinni. En kokenut voivani auttaa tässä.
3. Kupittaanpuistossa, missä on aiemmin ollut ongelmallinen avoin portti, puut ovat alkaneet vaihtaa paikkaa.
4. Monet ihmiset ovat nähneet häiritseviä unia, joiden taustalla mahdollisesti on Lev.

Meille annettiin myös jotain yleisiä ohjeita: koska katoamiset ovat tapahtuneet yksinään oleville henkilöille, yleensä puistoissa tai metsissä, meidän ei kannattaisi liikkua yksin. Kaikki epäselvät tapaukset, kuten SUPO, hallintoa tiedustelevat vampyyrit tai keijut, pitäisi ohjata Klausin puheille. Lopuksi päätimme, että tapaisimme seuraavana aamuna Korppoolaismäen katoamispaikalla kello 10. Tämän illan aikana Lyden, Kuisma Korhonen, Linnea Lehto sekä Rauni Metsälä kävisivät Kupittaanpuistossa selvittämässä tilannetta, kun taas minä, Kaitainen ja Virtanen kävisimme läpi joitain katoamispaikoista.

Ennen työtehtävien pariin etenemistä majoituimme paikalliseen itsepalveluhotelliin sekä söimme pikaisen päivällisen. Koska aurinko oli jo laskemassa, valitsimme ensimmäiseksi kohteeksemme lähellä sijainneen Tuomaansillan. Paikalla ei ollut havaittavissa mitään erikoista lukuunottamatta sitä, että meistä kaikista tuntui, kuin joku tai jokin tarkkailisi meitä. Otin paikalta näytteen (Näyte 1), josta tuskin kuitenkaan selviää mitään erikoisempaa, koska kyseinen katoaminen tapahtui jo joulukuussa. Tämän jälkeen alkoi jo hämärtää, joten koimme oman turvallisuutemme vuoksi parhaaksi jatkaa tutkimuksia vasta huomenna. Illan aikana kuulimme vielä Korhoselta ja Metsälältä, että jokin voima ajaa Kupittaanpuiston puita pakenemaan paikoiltaan.

Omenahotelli oli ihan vihoviimeinen loukko, epämukavasta taitettavasta sängystäni löytyi leivänmuruja, lattiassa oli tahmea läikkä, vessapaperia liian vähän, eikä tarjolla ollut aamiaista, huonepalvelua, tai edes respaa, johon valittaa. Seuran laatu toki oli myös hieman kyseenalainen – etenkin jatkuvasti meikkaava ja hihittelevä Kiira alkoi jo ärsyttää. Ruokapaikkamme, Subway-pikaruokala, oli surkea esitys, asiakaspalvelijatyttö ennätysmäisen vetelä, ja leipävaihtoehtoja tarjolla yksi, vaikka listalla muuta lukikin. Ei kiitos enempää tällaista.

Katoamispaikka oli vain hivenen huolestuttava, tarkkaileva taho ei tuntunut mitenkään tutulta. Sieltä jatkoimme matkaa Panimoravintola Kouluun, missä tapasimme joukon kovaäänisiä, huonoa huumoria harjoittavia turkulaisia taiteilijoita. Kiira tuntui olevan elementissään, minä ja Minna puolestamme poistuimme varhain hotellille nukkumaan.

18.5.

Näin yön aikana unta, jossa katsoin Tuomaansillalta, kun Kupittaanpuiston puut ajautuivat suurena metsänä Aurajokea pitkin kohti merta. Raportoin tämän myöhemmin paremmin unista selvillä oleville hallinnon edustajille.

Kuten sovittua, tapasimme hallinnon tiimin Korppoolaismäellä klo 10 jälkeen. Maailmojen rajat tuntuivat alueella hieman heikoilta. Otin paikallisesta lammikosta näytteen (Näyte 2), ja pikatestasin veden, jossa näkyi heikkoja jälkiä keijuista. Hetken epäilin kontaminoineeni sen itse, koska en ole tottunut kenttätyöhön, mutta myöhemmissä näytteissä ei vastaavaa ilmennyt, joten siitä tuskin oli kyse. Kaitainen sai näyn, että paikalla olisi jotenkin merkittävä värikäs karamelliaski. Emme onnistuneet löytämään sitä tai muutakaan todistusaineistoa. Korhonen ja Metsälä kertoivat lintujen ja puiden tuntemuksista, joiden mukaan paikalla oli ollut kaksi vampyyriä. Lyden tilasi kaupungin puisto-osaston käymään paikan läpi huolellisesti, jotta mahdollinen todistusaineisto löytyisi.

Seuraava kohteemme oli Kupittaanpuisto. Tähänastisten tietojen ja uneni vuoksi halusin vesinäytteen Pyhän Henrikin lähteestä (Näyte 3). Paikalla suoritettu pikatesti osoitti sen olevan vahvasti yliluonnollista ja peräisin toiselta tasolta. Lähde sijaitsi lukitussa paviljongissa, joten tieto ei vaatinut hallinnon osalta mitään välittömiä toimenpiteitä. Janne Huovinen liittyi seuraamme tässä vaiheessa päivää.

Metsiä. Puistoja. Lisää metsiä. Metsät karmivat minua, ja metsät, joissa on selviä jälkiä keijuista tai tukittuja portteja toisille tasoille karmivat minua aivan erityisesti. Olin perjantain tiedotustilaisuudessa päättänyt olla menemättä Kupittaanpuistoon, mutta lähteen mahdollinen erikoislaatuisuus kiinnosti minua liikaa. Onneksi paikka ei ollut niin huolestuttava kuin sen maine antoi ymmärtää. Itse asiassa Korppoolaismäen luonnontilainen metsä oli paljon pahempi. Sentään puistojen jälkeen kävimme syömässä Panini-nimisessä ravintolassa, joka oli aivan kelvollinen. Lisäksi oli miellyttävää saada seuraamme mestarivaras Janne, joka vaikutti kaikin puolin pätevältä ja asialliselta.

Lounastauon jälkeen lähdimme näkijä Kaitaisen meille osoittamaan yksityisasuntoon Tureborginkadulle. Paikassa piti olla jotakin erityistä ja yliluonnollista. Se osoittautui muutamien turkulaisten, esoteerisista asioista kiinnostuneiden taiteilijoiden kodiksi. Emme havainneet paikalla mitään merkittävää, joskin Huovinen esitti epäilyn, että Karo-niminen nainen saattaisi olla vampyyri. Otin paikalta muutaman näytteen (4A ja 4B), joista saanee eristettyä ainakin joidenkin paikalla asuvien henkilöiden DNA:ta testausta varten. Varoitimme taiteilijoita katoamistapauksiin liittyen, ja poistuimme paikalta, minä ja Virtanen hotellihuoneelle, Huovinen, Lyden, Korhonen ja Metsälä Tuomaansillan katoamispaikalle. Hieman myöhemmin Huovinen toimitti minulle sieltä otetun näytteen (Näyte 5) kannonkolosta, josta näytti lähtevän jonkun henkiolennon käyttämä tunneli. Hallinnon edustajat olivat siirtyneet sillan luota Naantalin katoamispaikkaa tutkimaan.

Vietimme hetken hotellilla leväten ja miettien toimintasuunnitelmaa. Keskustelimme erään taiteilijoista kertomasta ikuisuuksia kestäneestä kukkulan yli kävelystä, jossa he ilmiselvästi olivat käyneet tämän maailmantason toisella puolen. Näin tästä itse unta, kun torkuin hetken. Sentään unen kukkula ei ollut erityisen metsäinen.

Tapasimme hallinnon edustajat myöhemmin heidän toimistollaan. Siellä sain viimein käsiini kaikkien katoamistapauksiin liittyvät esineet (näytesarja K1-K6). Viimeisin oli otettu äskettäin Naantalissa. Keskustelumme tilanteesta johti kokoelmaan hypoteeseja siitä, kuka voisi olla katoamistilanteiden takana:

1. Kuten Korhonen oli alusta alkaen olettanut, kaappaaja on vampyyri Lev, mahdollisesti joidenkin avustajien kanssa.
2. Kaappaaja ovat keijut. Luontoyhteys ja lähteen vesi tukivat tätä.
3. Keijut ja Lev ovat liittoutuneet, ja toimivat yhdessä.

Koska vesianalyysin tulokset voisivat auttaa meitä asian selvittämisessä, päätti hallinto tässä vaiheessa, että ne tulisi siirtää korkeimpaan prioriteettiluokkaan. Kävin Huovisen avustuksella ottamassa kolmen näytteen sarjan Aurajoen vedestä (Näytteet 6-8), jotka lähetin alkuperäisen lähdevesinäytteen (Näyte 3) kanssa saman tien taksilla Helsinkiin. Toisena tutkimussuuntana Korhonen ja Lyden alkoivat suunnitella rituaalia, jonka avulla kaappaaja voitaisiin yrittää houkutella esiin. Huovinen toimisi syöttinä.

Ennen illan hämärtymistä kävin vielä Kaitaisen, Virtasen ja Huovisen kanssa katsomassa Uittamon katoamispaikkaa. Emme löytäneet sieltä mitään erityistä, ja koska paikka oli varsin julkinen ja katoamistapauksesta kauan, en katsonut tarpeelliseksi ottaa näytteitä.

Keskustelimme paljon siitä, miten näinkin avoimelta paikalta voisi kaapata jonkun. Lähistöllä oli hieman tiheämpääkin metsää, ja tiesin, miten helposti keiju voisi houkutella jonkun peräänsä sinne, ja viedä tämän kauas pois, läpi okaiden, sinne, missä jokainen päivä on kärsimystä... Tämä kaikki tuntui epämiellyttävän henkilökohtaiselta. En tiedä, miten paljon se näkyi ulospäin. Ainakaan kukaan ei kysynyt minulta mitään asiaan liittyen.

Yön aikana suuri osa nuorista taiteilijoista oli lähdössä "Aavekävelylle" kiertämään paikkoja, joissa uskottiin esiintyvän kummituksia. Tällöin Tureborginkadun asunto olisi täysin tyhjillään, ja voisimme Huovisen erityisosaamista hyödyntäen vierailla siellä uudemman kerran. Virtanen sai järjestettyä meille avaimen, jotta voisimme suoriutua tehtävästä täysin huomaamattomasti. Virtanen ja Kaitainen lähtivät mukaan kävelyretkelle, jotta voisivat varoittaa meitä, jos joku olisi palaamassa asunnolle.

Toinen vierailumme asunnolle oli yhtä tulokseton kuin ensimmäinen: löysimme vain loitsukirjoja ja rituaalivarusteita, jotka vastasivat täysin kuvaamme asunnossa asuvan harrastelijamaagin, Mika Kuuran, toiminnasta. Poistuttuamme paikalta saimme kuitenkin Virtaselta vihjeen, että hän oli ensimmäistä saanut jonkinlaisen ennenäyn, ja ehdotti, että meidän tulisi katsoa jääkaappiin. Palasimme asunnolle kolmannen kerran, ja löysimme jääkaapista kaksi pulloa, joissa oli merkintä "Karon, näpit irti", ja jotka sisälsivät verta. Otin näytteet (9A ja 9B). Pika-analyysi paljasti, että kyseessä on todennäköisesti eläimen veri. Tämä tuki vahvasti teoriaa siitä, että Karo oli vampyyri. Todennäköisesti ei kuitenkaan Lev, vaan korkeintaan ajoittain tämän possessoima.

Kerroimme tuloksistamme hallinnolle epävirallisessa tapaamisessa Panimoravintola Koulussa. Paikalla ollut Lehto, joka oli taiteilijoiden tuttu, ei suhtautunut tähän kovin rakentavasti. Lehdon asenne työtään kohtaan ei muutenkaan tuntunut olevan paras mahdollinen, ja hänen pätevyytensä oli vahvasti kyseenalainen. Turun hallinnon rekrytointiosasto ilmeisesti hyväksyy tällä hetkellä kaikki hakemukset johtuen katoamisten aiheuttamasta työvoimapulasta.

Murtovarkaana toimiminen huolestutti minua lähinnä siksi, että mietin, teettäisikö se suurtakin päänvaivaa Crocuksen lakimiehille. Onneksi lähdimme ensimmäisen vesiperän jälkeen uudelleen paikalle. Minkälainen biokemisti minä oikein olen, kun en tajunnut käydä jääkaappia läpi? Toki minulla on hyvin vähän kokemusta kenttätöistä. Ehkäpä jos vastaavanlaisia keikkoja tulee lisää, opin hoitamaan tällaiset tehtävät paremmin.

Kuten eilinen, tämäkin ilta päättyi Koulun terassille. Tällä kertaa paikalla sentään enimmkäseen aikuisempaa väkeä. Viivyimme valomerkkiin saakka. Tällainen illanvietto ei tahdo jaksaa kiinnostaa. Ehkä se olisi helpompaa, jos alkoholi vaikuttaisi minuun jotenkin.

19.5.

Sunnuntaiaamuna sain vesinäytteiden alustavat tulokset. Kupittaanpuiston lähteen vesi osoittautui keijuperäiseksi. Matkalla Aurajokeen se kuitenkin suodattui useampien tasojen jälkeen, ja laimentui niin paljon, että sillä tuskin olisi minkäänlaisia vaikutuksia. Lyden piti tietoa kiinnostavana.

Ennen yhtätoista siirryimme Korppoolaismäelle, jotta Huovinen pääsi tutustumaan rituaalipaikan ympäristöön. Hän myös kiinnitti läheiselle jyrkänteelle köyden pakoreitikseen. Klo 11.45 saapuivat paikalle Lyden, Korhonen ja Metsälä. Lyden ja Korhonen valmistelivat rituaalipaikan, ja antoivat Huoviselle ohjeistuksen. He toimivat tässä kaikessa niin ripeästi, että vaikutelma oli enemmän hutiloiva kuin ammattimainen.

Olin sen verran utelias, että halusin nähdä rituaalin valmistelut, vaikka tilanne huolestutti minua syvemmin kuin mikään moneen vuoteen. En ollut ehtinyt kuin parinkymmenen metrin päähän kehästä, kun Kuisma varoittamatta ilmoitti Jannelle, että tämä voisi aloittaa rituaalin. Aloin kävellä poispäin nopeammin. Entä jos paikalle todella tulisi joku keiju? Entä jos se näkisi minut? Aloin juosta. Entä jos se olisi Hän? Ei se voisi olla, ei mitenkään, eihän? Halusin pois metsästä kiihkeämmin kuin yleensä haluan mitään. Lopulta pääsin pois puiden katveesta, turvallisen kiinteän metallisen kiiltävän auton luo. Istahdin sen viereen tasaamaan hengitystäni. Tunsin pelastuneeni kauhealta kohtalolta viime tingassa.

Kiira ja Minna seurasivat hitaammin perässäni, ja istuimme autoon, koska sää oli sateinen. He kysyivät, olenko kunnossa, ja ilmoitin olevani. Tässä vaiheessa minua alkoi jo hävettää. Olin todennäköisesti ylireagoinut täysin, mutta paniikin kourissa en ollut kyennyt ajattelemaan lainkaan. Jospa voisin uskoa, että kykenisin joskus oppimaan pois tällaisesta vauhkoilusta. En vain koe sitä mahdolliseksi, kun yli kymmenen vuoden jälkeen pelkään edelleen näin paljon. Mitä on kymmenen vuotta kokonaiseen elinikään verrattuna?

Vietimme rituaalin ajan turvallisen välimatkan päässä. Sen aikana ei kuitenkaan ollut tapahtunut mitään vaarallista: metsänhenget tai vastaavat olivat käyneet tarkastelemassa Huovista, mutteivät olleet suostuneet edes puhumana hänelle. Joko katoamisten takana oleva taho ei pitänyt Huovista kyllin kiinnostavana, tai se havaitsi tämän täysin ilmeiseksi ansaksi. Pidän jälkimmäistä hyvin todennäköisenä, koska Korhonen ja Lyden jäivät tarkastelemaan rituaalia täysin näkyvältä paikalta vain kymmenien metrien päästä. Tulokseton rituaali jäi viikonlopun viimeiseksi työtehtäväksemme.

Ennen Helsinkiin suuntaamista kävimme vielä syömässä Cafe Sirius -nimisessä paikassa. Italialaisen henkilökunnan luoma tunnelma oli viehättävä, ja ruokakin olisi miellyttänyt, jollei salaatissani olisi ollut pahvinpalaa. Ympäristön normaalius auttoi karistamaan mielestäni viimeisetkin rituaalin jättämät kauhun rippeet.

Tulevaisuudensuunnitelmia

Kaikille allaoleville näytteille suoritetaan perusanalyysit, ja erityisen kiinnostavat otetaan jatkokäsittelyyn. Turun hallinnon antamien näytteiden (näytesarja K) mahdollisesta myöhemmästä hyötykäytöstä on sovittava tapauskohtaisesti Klaus Lydenin kanssa. Näytesarja 1-10 koostuu itse ottamistani tai hankkimistani näytteistä, joiden suhteen mitään tällaisia rajoituksia ei pitäisi olla. Kaiken kaikkiaan tämä kenttätyöjakso oli varsin tuottelias, ja mielenkiintoisia näytteitä olisi varmasti saatavilla lisääkin.

Kentälle sopivia, nopeita analyysimenetelmiä olisi ehkä syytä jatkokehittää. Jokin kunnollinen analyysikitti tai jopa joku sirupohjainen menetelmä tai vastaava voisi olla hyvä, jos sellainen on jostakin saatavilla. Janne Huovinen on jo tarjoutunut vapaaehtoiseksi hankkimaan sellaisen, jos laillisin menetelmin hankkiminen ei ole mahdollista.

Turku-viikonloppu oli samaan aikaan sekä kiehtovan käytännönläheinen – harvoin nykyään tällä tavoin likaan käsiäni – että erittäin raskas, ennen kaikkea siksi, että keijut selvästi liittyvät meneillään oleviin ongelmiin, ja jouduimme jatkuvasti käymään erilaisissa metsissä. Tuotin kuitenkin paljon mahdollisesti hyödyllistä tietoa Crocukselle, ja jollain kierolla tavalla myös nautin kohtaamistani haasteista. Ainakin nyt tiedän, mitä odottaa, jos päätän myöhemmin palata Turkuun.

Ken varjoaan pelkää 2: Unen ruhtinas – Päivin debrief

Päivi I. Laineen virallinen kuvaus Crocus Biomedicalsin arkistoon
Päivin omia mietteitä ja tuntemuksia

6.9.2013

Tällä Turun-vierailulla Sari Leikolan lähettämän tiimin muodostimme minä sekä Janne Huovinen. Saavuimme kaupunkiin kello 17 jälkeen, ja asetuimme Centro-hotelliin, jossa vietimme noin tunnin kerraten tilannetta sekä tavoitteitamme. Ennakko-ohjeistuksenamme oli pyrkiä auttamaan Turun vakauttamisessa sekä pitää silmällä Kuisma Korhosta, paikallista maagia, joka saattaisi olla epäluotettava tai peräti liitossa hallintoa vastustavan vampyyrin kanssa. Oma ensisijainen tavoitteeni oli tietenkin tiedonhankinta ja näytteiden kerääminen Crocuksen hyväksi.

Hotellihuoneessa meitä odotti parisänky. Mitähän Leikolan mielessä oli liikkunut? Jos huonetoverini olisi ollut kuka tahansa muu, olisin palannut respaan vaatimaan toista huonetta erillisillä sängyillä, mutta Janne oli ihan miellyttävää seuraa, eikä ollut koskaan käyttäytynyt kuin täydellisen herrasmiesmäisesti. Olkoon. Sama se missä nukkuisin, tuskin siihen olisi täällä muutenkaan paljoa aikaa. Hotelli vaikutti kaiken siistiltä ja kelvolliselta, huomattava parannus toukokuun karmeaan Omenahotelliin.

Havaitsimme, että illalla olisi taidenäyttelyn avajaiset hallinnon toimistonakin toimineessa Turku-salissa, joten suuntasimme sinne. Näyttely ei kuitenkaan ollut vielä auki, ja puhelimitse tavoittamamme hallinnon tiimi oli vasta matkalla paikalle. Käytimme tyhjän hetken käymällä illallisella.

Trattoria Romana -ravintola oli viehättävä, aidon italialaiselta vaikuttava paikka. Ainoa miinus tuli palvelun hitaudesta: cappuccinon ja laskun saaminen kesti yli puoli tuntia. Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti paras ravintolaruokailuni Turussa tähän mennessä.

Kello 20 alkoivat viimein "Unen ruhtinas" -näyttelyn avajaiset. Hallinnon tiimi saapui paikalle samoihin aikoihin. Näyttelyn teema oli varsin yliluonnollinen unikuvineen, vampyyreineen ja demoneineen, ja se vaikutti vetäneen puoleensa useita hallinnon mielestä kiinnostavia henkilöitä. Emme siis saaneet tilannekatsausta ennen kuin avajaiset oli juhlittu. Juhlaan sisältyi taiteilijoiden puheita, runsaasti boolia sekä vaivihkaisia yrityksiä kerätä tietoa läsnäolijoista. 

Muutamaa tuntia myöhemmin hallintoa edustaneet Kuisma Korhonen, Linnea Lehto sekä Rauni Metsälä ehtivät saattaa minut ja Huovisen ajan tasalle. Tilanne Turussa vaikutti hieman stabiilimmalta kuin toukokuussa: Pyhän Henrikin lähteen ulottuvuusvuoto oli saatu korjattua, eikä ihmisiä ollut kadonnut enempää. Sen sijaan muutamilta paikoilta oli löydetty joitakin merkkejä tuntemattomien tahojen tekemistä rituaaleista, ja niiden ympäristöstä olisi syytä hakea näytteitä. Lisäksi Korhonen pyysi meitä ottamaan uusintanäytteet useista vanhoista kohteista niiden tilanteen tarkistamiseksi. Näyttelistalla oli myös Kellonsoittajankatu 4, osoite, jossa vihjeen perusteella pitäisi tapahtua jotakin kello 01 seuraavana yönä. Hallinnon edustajat eivät suostuneet kertomaan mitään tarkempaa.

Toimistolta poistuttuamme haimme Kellonsoittajankadulta näytteen, ja jatkoimme matkaa hotellin ja automme luo. Olimme Leikolalta kuulleet, että kaupunkiin oli saapumassa vampyyrisaattue Jyväskylästä. Emme tienneet, ketä he olivat tulossa tapaamaan, mutta kyseessä ei olisi Turun hallitsija Ahlgård, vaan joku muu taho. Huovinen oli listannut tapoja saapua Turkuun, ja esitti, että vampyyrit voisivat saapua iltajunalla. Siirryimme juna-asemalle tarkkailemaan, astuisiko junasta ulos epäilyttäviä henkilöitä. Ketään ei näkynyt. Joko lähetystö ei ollut junassa, tai he onnistuivat välttämään katseemme.

Illan työtehtäviin sisältyi vielä aiemmin mainittu "ilmiö" kello yhdeltä Kellonsoittajankatu 4:ssä. Tieto tapahtumasta oli peräisin hallinnon työntekijän löytämistä esineistä, kellosta ja kiikareista. Itse tapahtumaksi paljastui aavekulkue Kellonsoittajankatua ylös ja Hirttomäelle hirttäjäisiä pitämään. Aaveet näki ainoastaan kiikareilla. Otin paikalta yhden näytteen, vaikken usko sen sisältävän mitään normaalia kummittelua erikoisempaa.

Ennen mystistä ilmiötä istuimme hetken Bremer-nimisessä baarissa. Valikoima oli aika heikko, mutta sentään paikka oli rauhallinen taiteilijoiden luokatonta jutustelua lukuunottamatta. Klo 01 lähestyessä siirryimme Kellonsoittajankadulle. Mitä lähemmäs hetki tuli, sitä hermostuneempi oli oloni – kelläänhän ei ollut mitään aavistusta, mikä tämä ilmiö oikein olisi. Kuisma kuvaili lähestyvää aavekulkuetta kiikareiden läpi katsoen, ja huusi, että pitäisi ottaa näytteitä. Sain pyyhkäisynäytteen maasta Kellonsoittajankadulta, ja ehdin hypätä syrjään ennen kulkueen saapumista. Sen sijaan Hirttomäellä epäonnistuin täysin, kun näyte piti hakea aavejoukon keskeltä. Ei niistä aaveista olisi pitänyt olla vaaraa, mutta Kuisman huudot siitä, että ne ovat huomanneet meidät, olivat kyllin huolestuttavia herättääkseen kauhua, vaikken mitään nähnyt tai tuntenut. Olin niin hermona, etten onnistunut kaivamaan tarvikkeita laukustani. Hävettävää. Sentään tämän jälkeen päivän työt oli tehty, ja saatoimme siirtyä hotellille nukkumaan.

7.9.

Yön aikana näin unta, jossa Aurajoki oli verta. Koska näen satunnaisesti enneunia, suhtauduin tähän vakavasti, ja päätin hankkia joesta näytteitä heti sopivan tilaisuuden tullen. Aamupäivällä sellaista ei kuitenkaan ollut, koska jo aamiaisen aikana hallinnon sihteeri ilmoitti meille, että toimistolla on ongelma.

Kolme henkilöä, Milka, Alisa ja Karo, oli ilmestynyt aamulla toimistolle unen kautta, mahdollisesti taidenäyttelyn yliluonnollisten ominaisuuksien vuoksi. Tilannetta mutkisti se, että Karo oli hiljattain epäkuolleen elämänsä aloittanut vampyyri. Hänen onnekseen toimistolla oli auringonvalolta suojattu tila. Ravintoa hänelle ei sen sijaan ollut, ja hän vaikutti lähes raivohullulta nälässään. Hänen asuintoverinsa, harrastelijamaagi Mika Kuura saapui myöhemmin paikalle veripussien kanssa, ja tilanne saatiin asettumaan.

Toimistolla nukkunut sihteeri oli ollut ensimmäisenä paikalla, minä ja Huovinen olimme toiset. Hieman myöhemmin saapui Klaus Lyden, ja lopulta myös Korhonen sekä Lehto. Keräsimme kukin tahollamme tietoa tapahtuneesta. Ilmeisesti Karo oli nähnyt aiemminkin kokemaansa unta, jossa hänet poltetaan, kun taas Alisa oli seurannut Milkaa tämän unessa, jossa Aurajoessa ja puiden oksilla on hirtettyjä kettuja. Keräsin toimiston lattialta talteen kolmikon mukana tulleita vaahteranlehtiä, jotka pikatesti vahvisti unimaailmasta tulleiksi. Heidän mukanaan oli myös tullut arvoituksellinen kirje, joka johdatti meidät internet-sivuilla olevien uusien arvoitusten luo. Kirje osoittautui keijuperäiseksi.

Viikonlopun toisena suurena epäonnistumisenani pidän sitä, etten tajunnut välittömästi kirjeen alkuperää, tai edes testannut sitä. Kuvittelin sen olevan niin kontaminoitu, ettei mitään erottuisi. Kun lopulta testasin sen, tulos oli niin selkeä, että joku olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa suurin tulikirjaimin KEIJU. Kun muut ratkoivat arvoituksia, istuin useamman metrin päässä tietokoneesta. Ties mihin arvoitusten selvittäminen johtaisi. Kyseessä oli selvästi keijujen ansa. En haluaisi olla missään tekemisissä sellaisen kanssa.

Kun tilanne toimistolla vaikutti vakautuneen riittävästi, minä ja Huovinen lähdimme keräämään näytteitä. Usean tunnin autokiertueellamme vierailimme Kupittaanpuiston Pyhän Henrikin lähteellä, Kellonsoittajankadun ja Hirttomäen kummittelupaikoilla, Vartiovuorenmäen tornin juurella ja Puolalanpuiston leikkipuiston lähellä, mistä oli löydetty rituaalijälkiä, sekä Korppoolaismäen ja Tuomaansillan toukokuisilla katoamispaikoilla. Lopuksi pysäköimme auton hotellille, ja haimme jalkaisin kolme näytettä Aurajoesta, samoista kohdista kuin toukokuussa. Pikatestaus osoitti, että joessa oli kuin olikin verta.

Tässä vaiheessa olimme keränneet kaikki meiltä pyydetyt näytteet, joten siirryimme toimistolle. Korhonen esitti hypoteesin, että Aurajoen veri on peräisin keijuista, joita Milkan unen ketut kuvastivat. Minusta tämä oli turhan yksinkertaistavaa. Toiseksi vaihtoehdoksi ehdotettiin kaupungissa olevaa lohikäärmettä. Tästä hallinto oli unohtanut kertoa meille. Samoin he olivat unohtaneet mainita kaksi tulipaloa, jotka mahdollisesti liittyivät lohikäärmeeseen, ja joista myös tarvittiin näytteet.

Olimme laiminlyöneet lounastuntimme näytteitä kerätessämme, joten ennen tulipalonäytteiden hakemista hankimme lounasta. Kävin myös ostamassa kylmäsäilytystarpeita, jotta verta sisältävät näytteet säilyisivät paremmin – missään ei ollut jääkaappia tai pakastinta, johon ne olisi voinut sijoittaa. Lounastaukomme jälkeen yritimme löytää Kakolanmäen palopaikan, mutta edes paikalle osuneen Lydenin kanssa emme keksineet, miten sinne muurien ja aitojen läpi pääsisi. Sen sijaan toinen palopaikka, Vaskikatu lentoaseman lähistöllä, oli helpompi. Huovisen ammattitaidolla näyte matalien muurien suojaamasta palaneesta puujätekasasta oli nopeasti haettu.

Palasimme toimistolle, missä suoritin pikatestauksen keräämilleni näytteille. Suurin osa niistä ei paljastanut mitään erityisen kiinnostavaa. Vaskikadun näyte tuki teoriaa lohikäärmeestä: tuli oli palanut yliluonnollisen kuumana, eikä jälkiä sytytysaineesta tai vastaavasta ollut havaittavissa. Koska Aurajoen pikatesti oli ollut inkonklusiivinen, päätin soveltaa siihen hieman protokollasta poikkeavia menetelmiä, eli omia Arcadian muokkaamia aistejani. Vettä maistamalla kykenin erottamaan siinä olevan veren vampyyriluonteen, sekä sen, ettei veri ollut valunut veteen, vaan se oli jotenkin maagisesti liitetty siihen. Lisäksi vedessä oli yliluonnollista alkuperää olevia pieneliöitä, jotka veri oli houkutellut paikalle, ja jotka ajan myötä hyvin todennäköisesti vetäisivät luokseen ikävämpiä, suurempia otuksia.

En todellakaan arvannut, että kyseessä olisi vampyyrin veri, ja oli hyvin huolestuttavaa tajuta, mitä olin tullut juoneeksi. Määrä oli kuitenkin niin vähäinen ja veri täysin normaalista poikkeavassa muodosa, että en uskonut siitä seuraavan mitään. Hieman olin myös varuillani mahdollisisten taudinaiheuttajien suhteen, mutta arvioin riskin niin pieneksi, että se oli otettavissa.

Lyden ei vaikuttanut yllättyneeltä, kun kerroin, mitä olin Aurajoesta saanut selville. Hän selvästi tiesi, kenen veri oli kyseessä, ja miten se oli jokeen päätynyt, mutta ei suostunut selittämään asiaa. Sen sijaan hän lupasi korjata tilanteen yön aikana, ja pyysi minua ottamaan aamulla uuden näytteen, jonka pitäisi olla puhtaampi. 

Näytteiden osalta työmme oli nyt tehty. Useampi ihminen ratkoi edelleen toimistolla keijuarvoitusta. Koska minua ja Huovista ei tarvittu mihinkään muihin työtehtäviin, se annettiin meidän huoleksemme. Hotellilla oli parempi internet-yhteys sekä tietokone, joten vetäydyimme sinne työstämään asiaa.

Toimistolle oli päivän aikana ilmestynyt kuin tyhjästä perhonen, joka liittyi arvoitukseen. Päästyämme lohikäärmeen värisävyä selvittäneestä arvoituksesta eteenpäin kohtasimmekin tehtävän, jossa piti luetella numerot perhosen siivistä. Meillä ei perhosta ollut, mutta sihteeri toimitti sen meille. Tähän suoritukseen meni häneltä lähes tunti. Perhosen ratkaiseminen puolestaan vei meiltä useita tunteja, ja vaati sanallisen arvoituksen ratkaisun, morsekoodin tulkkaamista, sekä viivakoodien lukemista matkapuhelimen avulla. Sen jälkeen ratkoimme vielä TV-sarjaan liittynyttä hämmentävää salakirjoitusta, kunnes lopulta juutuimme kuva-arvoitukseen. Kello oli 22, ja päätimme, että päivän työt oli tehty. Mika Kuura jatkaisi tämän ongelman ratkontaa tahollaan.

Olin päättänyt pysyä kaukana tästä katalasta keijuarvoituksesta, mutta kun sitä oli koko päivä työstetty ilman mitään suurempia omituisuuksia, pääsin pelostani yli ja osallistuin puuhaan. Ennen kuin olin tajunnutkaan, olin niin koukussa ongelmanratkontaan, etten olisi malttanut lainkaan lopettaa. Tarkoitus oli ollut käydä hyvällä illallisella, mutta arvoitus oli vienyt niin paljon aikaa, ettei mikään järkevä ravintola enää ollut auki. Päädyimme Ada-nimiseen pizzeriaan, taatusti viimeistä kertaa. Ensimmäinen neljännes pizzasta meni alas sujuvasti kovan nälän maustamana, mutta sen jälkeen heikkolaatuisten einesraaka-aineiden aromit puskivat läpi niin pahasti, että melkein puolet jäi syömättä.

Epämiellyttävältä illalliselta siirryimme miellyttävämmällä lasilliselle Kouluun. Kuisma viestitti, että Musta ritari oli ilmestynyt Karon asunnolla. Olisin halunnut näytteitä, mutta Janne ei enää ollut ajokunnossa, enkä halunnut lähteä kävelemään yksin pimeään. Ehkä tulisi toisia tilaisuuksia. Sen sijaan jutustelimme leppoisia ja vähemmän leppoisia, ajoittain henkilökohtaisiakin – viimeksi mainituista puhuin kierrellen, kaarrellen ja enimmäkseen valehdellen. Onneksi tällainen keskustelu ei jatkunut koko iltaa, kun Kuisma ja Linnea saapuivat ja kertoivat illan tapahtumista. Lohikäärmettä he eivät olleet tavoittaneet, mutta Karo, Kuura ja muut samalla asunnolla olleet olivat tavanneet Mustan ritarin. Klausia ja Kuismaa se oli paennut, eivätkä he olleet päässeet puhumaan sille. Kuisma ja Linnea jäivät vielä istumaan iltaa, kun minä ja Janne puolen yön jälkeen poistuimme hotellille.

Kylpyhuoneessa iltapesulla katselin itseäni peilistä. Todellista itseäni, sitä hopeahiuksista, kalvakkaa hirviötä, jonka vain harvat voivat nähdä. Kuinka moni täällä näkee, kuinka moni tietää salaisuuteni? Ei ainakaan Janne. Jos hän näkisi todelliset kasvoni, suostuisiko hän nukkumaan samassa sängyssä kanssani? Ja jos hän tietäisi kaiken, mitä olen tehnyt, vieläkö hän haluaisi jatkaa yhteistyötämme?

8.9.

Unessani Aurajoki oli edelleen verinen, ja siinä ui petoja, ja kun kerroin tämän Kuisma Korhoselle, kävi ilmi, että hän oli alunperin syyllinen joen tilaan. Heti aamiaisen jälkeen haimme uuden näytteen joesta. Pikatesti näytti, että verta oli suorastaan enemmän kuin viimeksi. Koska parempia analyysimenetelmiä ei edelleenkään ollut tarjolla, hyödynsin jälleen hieman keijumagiaa, ja maistoin vettä. Vampyyrin veren lisäksi siinä oli ainakin ihmissuden verta sekä voimakas keijuvaikutus, jonka olin tuntenut joen ympäristössä muutenkin. Janne näki temppuni. Selitin hänelle jotain ympäripyöreää yliluonnollisista kyvyistä, joista en mielelläni puhuisi. Hän vaikutti tyytyvän selitykseen.

Jouduin jättämään Aurajoen tilanteen tarkemman selvittelyn myöhemmäksi, koska Turku-salissa tilanne oli pahempi kuin edellisaamuna. Unesta ilmestyneitä oli tällä kertaa viisi, edellisten kolmen lisäksi runoilija Pihla sekä nuorehko okkultistimies, jonka nimeä en muista. Kaiken lisäksi vampyyri Karo oli purrut Milkaa, joka oli menettänyt paljon verta. Hallinnon sihteeri oli osoittanut yllättävää pätevyyttä ja huolehtinut ensiavusta mallikkaasti. Muu jälkihoito oli vielä kesken, eikä paikalla ollut muita hallinnon edustajia. Minä ja Huovinen koetimme pitää tilanteen rauhallisena. Unissakulkijoiden ajatusten johdattamiseksi pois aamun traumoista ohjasin heidät työstämään keijuarvoitusta.

Lyden saapui paikalle ensimmäisenä hallinnon edustajista. Kun hän ehti vaihtaa muutaman sanan kanssani, hän suostui myöntämään, että he olivat yrittäneet korjata Aurajoen tilannetta neutraloimalla sen jollakin, minkä pitäisi kumota vampyyriveren vaikutus. Ilmaisin hänelle, että tämä oli selvästi huono ajatus, ja että joki pitäisi puhdistaa kunnolla. Hän kieltäytyi edelleen kertomasta, kenen verestä oli kyse.

Myöhemmin paikalle saapuneen Korhosen reaktio oli täysin erilainen: hän marssi kiihtyneenä minun ja Huovisen luo, ja vaati saada tietää, mitä olemme tehneet joelle. Hän väitti löytäneensä jälkiä siitä, että minä ja Huovinen olemme sabotoineet sitä. Tuntui täysin mahdottomalta, että jo joesta nostettuun veteen soveltamani vähäinen keijumagia vaikuttaisi millään näkyvällä tavalla jokeen, ja Huovisen toimintatapoihin kuuluu olennaisesti huomaamattomuus. Epäluuloinen Korhonen minua luovuttamaan hänelle kaikki jokinäytteet. Suostuin tähän, koska minulle jäi vielä vettä pienempiin näytepulloihin. Hämmentyneinä perusteettomista syytöksistä minä ja Huovinen poistuimme lounaalle.

Lounas oli tällä kertaa intialaista, ja ihan ok. Sen sijaan Kuisman syytös oli häiritsevä. Unessani hän oli ollut joen tilanteen takana. Vaikutti, kuin joku yrittäisi kääntää meitä toisiamme vastaan. En haluaisi uskoa, että olisin jättänyt jälkiä joen lähistölle. Lounaalla totesimme yhteistuumin, että veri joessa on hyvin todennäköisesti peräisin ruhtinas Ahlgårdista. Kukaan ei ole nähnyt Turun hallitsijaa aikoihin, ja jos hänen tilanteensa olisi huono, hallinto varmasti haluaisi parhaansa mukaan tämän piilottaa.

Huovinen jatkoi lounaalta työtehtäviin omaan erikoisosaamisalueeseensa liittyen. Itse vietin hetken keijuarvoituksen parissa. Keskustelin myös Lydenin kanssa Aurajoesta ja Korhosen syytöksistä. Tämä oli syyttänyt myös Lydeniä joen sotkemisesta. Lydenillä oli oma teoriansa siitä, mitä oli tekeillä: kyseessä oli todellisuuksien sekoittuminen, jossa rinnakkaismaailman versiot meistä olivat jättäneet jäljet joelle. Tämä oli mielestäni epäuskottavaa, ja yksinkertaisempi selitys, jossa on joko Korhonen tai jokin tuntematon taho, vaikuttaisi paremmalta. Noin kello 14 totesin tilanteen olevan niin vakaa kuin se voisi näissä olosuhteissa olla, ja poistuin kaupungista junalla.

Jälkisanat

Tärkeintä on tietenkin saada lähitulevaisuudessa analysoitua kaikki näytteet. Erityisen mielenkiintoisia ovat Aurajokinäytteet, ja olisi tärkeää saada jotakin tunnistavia tietoja veren lähteenä olleesta vampyyrista. Molekyylirakenne, jossa vampyyrin veri on jotenkin sidottu joen veteen, voi olla varsin mielenkiintoinen. Lisäksi Turku-salin tapahtumiin eli Unen ruhtinas -taidenäyttelyyn liittyvät näytteet ovat potentiaalisesti hyvin kiinnostavia.  Turusta olisi ollut mahdollista saada muun muassa näyte lohikäärmeestä, mutta tilaisuutta tähän ei tarjoutunut. Yhteistyö Leikolan kanssa ja uudet vierailut Turkuun ovat ehdottomasti edelleen hyödyksi.

Tälläkin kertaa Turku opetti minulle yhtä ja toista, lähinnä itsestäni – tai ehkäpä Janne vielä enemmän kuin Turku. Hänen asenteensa, että me emme kertakaikkiaan ole kiinnostavia minkään Turussa vaikuttavan suuremman voiman mielestä, oli lohdullinen. Pelkään aina itse, että taustani vetää puoleensa ongelmia, mutta toistaiseksi mitään sellaista ei ole tapahtunut. Olisiko sittenkin mahdollista, että olen huomaamattomampi kuin olen kuvitellut? Kenties minun ei tarvitsekaan pelätä jokaista vasatantulevaa aavistusta keijuista? Monille heistä olen varmasti täysin yhdentekevä, aaveista, demoneista ja vampyyreista puhumattakaan. Jos kohtaan pelkoni tarpeeksi monta kertaa, ehkä vielä jonakin päivänä pääsen niistä yli.

Ken varjoaan pelkää 3: Vastalahja – Päivin debrief

Päivi I. Laineen virallinen kuvaus Crocus Biomedicalsin arkistoon
Päivin omia mietteitä

22.11.2013

Sen jälkeen, kun alkuviikosta tuntematon taho ilmoitti unessa olevansa minun jäljilläni, en ollut nukkunut öitäni hyvin. Kotiin palatessani pelkäsin joka päivä, että asunnossani odottaisi joku, joka vaatisi minua tilille. Haluaisi kostaa. Kun Janne yllättäen laittoi minulle viestin kysyäkseen, kiinnostaisiko minua lähteä Turkuun, vastaus oli selvä. Salaperäinen (kenties jopa täysin olematon) vainoajani tuskin osaisi etsiä minua ainakaan sieltä.

Perjantai-iltapäivällä Janne Huovinen kutsui minut jälleen yhdelle Sari Leikolan organisoimalle työmatkalle Turkuun. Tarkemmaksi syyksi selvisi, että Helsingissä oli havaittu Huovisen kaksoisolento, ja Leikolan olisi helpompi saada tämä kiinni, jos Huovinen itse olisi poissa kaupungista.

Asetuimme jälleen Centro-hotelliin. Ensimmäinen puoli tuntia meni tilanteen kertaukseen, ja siihen, että Janne vakuutti minut siitä, ettei itse asiassa itse ollut oma kaksoisolentonsa. Kävimme syömässä Amarillossa, ja tavoitimme Kuisman. Siirryimme jatkamaan iltaa Kouluun hallinnon työntekijöiden kanssa. Minulla oli vaikeuksia keskittyä tai olla erityisen kiinnostunut mistään, mitä täällä oli meneillään. Jannen tarina kaksoisolennosta huolestutti minua. Ei olisi alkuunkaan mahdotonta, että keiju tai erityiset kyvyt omaava vaihdokas kykenisi ottamaan toisen muodon. Yrittikö joku käyttää Jannen olemusta saadakseen minut kiinni? Kaksoisolento oli halunnut vakuutella Sarille olevansa Janne, oliko tämän tarkoitus jotenkin tavoittaa minut Sarin kautta?

Perjantai-illan aikana keskityimme selvittämään kaupungin tilannetta. Tapasimme Kuisma Korhosen, Rauni Metsälän sekä uudet yhteistyökumppanit, mielenterveyden ja okkultiikan rajapinnalla työskentelevät Henrikin ja Katriinan Töölön Mehiläisestä. Linnea Lehto ja Klaus Lyden olivat molemmat poissa kaupungista, jälkimmäinen ilmeisesti myös kaksoisolentonsa aiheuttamien ongelmien vuoksi. Huovisen kaksoisolento puolestaan oli jo aiheuttanut Turussa ongelmia: se oli kaapannut Karon, nuoren vampyyrin, vienyt tämän Helsinkiin hotellihuoneeseen, ja sitten ikäänkuin unohtanut tämän sinne. Koska Lydenin ja Huovisen kaksoisolentojen lisäksi syyskuisesta Aurajoki-sabotaasista oli syytetty minua, vaikutti mahdolliselta, että itsellänikin olisi duplikaatti, mutta sellaisesta ei missään vaiheessa ollut uusia viitteitä. Avoin kysymys toki oli myös, olivatko nämä esimerkiksi kaksoisolentoja rinnakkaisesta maailmasta, vaiko yksi tai useampia muodonmuuttajia.

Huokasin helpotuksesta, kun Kuisma selitti, miten vale-Janne oli kaapannut Karon. Jos duplikaatti olisi ollut minun perässäni, tällaisessa tempussa ei olisi ollut mitään järkeä.

Kaupungin aiemmat ongelmat, aineeton Lev-vampyyri sekä tähän jotenkin liittyvä Musta ritari olivat edelleen läsnä, eikä aiemmin kadonneista henkilöistä ollut juuri lisätietoa. Uutena akuuttien ongelmien listalle olivat liittyneet harhanäyt, joissa satunnaiset kansalaiset näkivät vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, olemattomia patsaita ja muuta vastaavaa. Korhonen toivoi, että minä ja Huovinen perehtyisimme ilmiöön tarkemmin, ja päätimme aloittaa siitä lauantaiaamuna. 

Vetäydyimme varhain hotellille, koska huomenna olisi varmasti pitkä päivä. Jo useamman heikosti nukutun yön jälkeen olin väsynyt, mutta se ei auttanut minua nukkumaan paremmin. Heräsin useampaan kertaan painajaisista, joista osassa olin taas Laboratoriossa, mutta osassa elin nykyistä arkeani, ja pakenin keijuja Turkuun vain löytääkseni heidät täältäkin.

23.11.

Kun herätyskelloni kahdeksan kieppeillä soi, olin ainoastaan iloinen, että voin suosiolla lopettaa turhat yritykseni saada edes hetki rauhallista unta. Olin luultavasti väsyneempi kuin illalla. Olin kuvitellut, että Turussa tuntuisi hieman turvallisemmalta, mutta kaupungin kaoottinen ilmapiiri ei selvästi ainakaan parantanut asioita.

Käväisimme toimistolla, mutta sihteeri ei vielä ollut siellä, ja ovet olivat lukossa. Janne halusi ostaa uuden paidan pakkassäältä suojautuakseen. Yllättäen hän valitsi kaupaksi syrjäisen Prisman. Autossa otin vaivihkaa puheeksi oman ongelmani: mitä ihmettä tehdä tilanteessa, jossa epäilet jonkun haluavan sinulle jotain pahaa, mutta et ole varma, onko uhka edes todellinen. Olin toivonut, että hänellä olisi avuliaita tai edes luovia ajatuksia, mutta ne tuntuivat kaikki olevan mallia ”pyydä joku auttamaan”, mikä taas väistämättä paljastaisi auttajalle minusta enemmän kuin olisin valmis kertomaan. Lisäksi hän kyseli, oliko minulla aavistustakaan, mitä mahdollinen vainoaja minusta haluaisi. Hän kuvitteli, että tästä tiedosta olisi jotain hyötyä. Vastasin, etten tiedä. Ei se varsinaisesti ollut edes valetta. Ei uneni hahmo ollut koskaan varsinaisesti sanonut, mitä minusta haluaisi. Kykenin kuitenkin arvaamaan, ettei mitään hyvää, ja luultavasti jotakin väkivaltaista.

Ensimmäisenä työtehtävänämme launtaiaamupäivällä kävimme hakemassa jälleen kerran näytteen Aurajoesta. Päinvastoin kuin aiempina kertoina, tällä kertaa vesi vaikutti täysin normaalilta. Hallinnon puhdistustoimenpiteet olivat viimein tuottaneet tulosta.

Noin kello 11 tapasimme hallinnon työntekijät toimistolla. Sihteeri oli tuonut paikalle voikukanlehtiä metsästä Tonttumäki-nimisestä paikasta, jossa oli kevät marraskuussa. Tämä vaikutti hyvin keijumaiselta, ja pikatesti vahvisti epäilyn. Samansuuntaiselta kuulosti kertomus henkilöistä, jotka olivat nähneet erään muinaislinnan entisellä sijaintipaikalla satulinnan. Saimme sihteeriltä listan paikoista, joissa erilaisia harhoja oli nähty, ja kunkin harhanäyn luonteesta. Näiden lisäksi aiemmin Turussa liikkunut lohikäärme oli mahdollisesti havaittu Kupittaanpuistossa.

Sen sijaan, että olisimme kaikki lähteneet kiertämään kaikkia kohteita, suuntasimme aluksi koko joukolla Kupittaanpuistoon, missä minä keräsin maanäytteen, ja Henrik ja Katriina tekivät jotakin rituaaleja. Sieltä muut jatkoivat matkaa Tonttumäkeen, minä ja Huovinen puolestamme kävimme ottamassa näytteen Samppalinnanmäeltä, missä oli nähty näky. Tämän jälkeen kohtasimme kaikki Suurtorilla, joka oli myös yksi listan paikoista. Siellä järjestetyt joulumarkkinat vanhahtavasti pukeutuneine näyttelijöineen tekivät kuitenkin havainnoinnin tai näytteidenoton mahdottomaksi.

Kiertelimme joulumarkkinoita, ja eksyimme Outolintu-nimiseen sisustuskauppaan. Siihen liittyvässä galleriassa oli Vastasyntynyt-niminen näyttely, joka kuvauksen mukaan kertoi lasten masennuksesta. Sen veriroiskeiset ikkunat ja rikkinäinen kehto osuivat aika syvälle. Joulu on muutenkin vuodesta se aika, jolloin kaikkein eniten ajattelen kaikkea sitä, mikä minulta otettiin pois. En päässyt juhlimaan edes ensimmäistä joulua poikani kanssa. Tämä ei varsinaisesti parantanut onnetonta mielentilaani.

Markkinoilta jatkoimme Hansa-kortteliin lounastamaan sekä tapaamaan paikallisia. Huovinen haastatteli kaksoisolentonsa kaappaamaa Karoa, mutta mitään olennaisia eroja vale-Jannen ja aidon välillä ei tullut ilmi. Ei ihmekään, kun hotellihuoneesta kerätyt näytteet olivat jo osoittaneet, että paikalla oli todella ollut täysin Huovista muistuttava henkilö, molekyylitasoa myöten, joskin pienillä auraeroilla. Terapeutit sopivat tapaamisia apua kaipaavien nuorten kanssa, ja illalle suunniteltiin rituaalia, jossa Musta ritari yritettäisiin saada manifestoitumaan. Minä ja Huovinen osallistuisimme siihen tarkkailijoina. Sen ajankohta olisi kuitenkin vasta illalla, ja sitä ennen vietimme muutaman tunnin vapaalla.

Koska mitään ei ollut hetkeen tapahtumassa, palasimme hotellille. Janne oli huomannut, miten väsyneeltä vaikutin, ja oli itsekin hieman uninen, joten päädyimme päiväunille, tai minun kohdallani päiväpainajaisille. Olin taas Laboratoriossa. Kävelin kiviportaat alas kellariin koehenkilöiden luokse. Seisoin pöydän vierellä kädessäni koeputki, jonka sisällön tiesin aiheuttavan onnettomalle uhrille jotain kauheaa. Tunsin Hänen katseensa selässäni, ja tiesin yhtä varmasti, että jollen antaisi sitä koehenkilölle, joutuisin juomaan sen itse. Katsoin alas. Pöytään kahlittu koehenkilö oli Janne.

Heräsin omiin "Ei, en suostu!" -huutoihini, ja herätin niillä Jannen, joka oli tietenkin heti tyynnyttelemässä. Otin etäisyyttä. Minua hävetti, että olin antanut heikkouteni näkyä noin selvästi. Koitin selvittää pääni. Olisinko todella tehnyt sen? Arvostan Jannea yhteistyökumppanina, kenties jopa ystävänä. Siltikin, jos todella olisin taas Arcadiassa, minulla tuskin olisi tahdonvoimaa kapinoida.

Oli aivan turha ajatus enää yrittää levätä. Sen sijaan sovimme Kuisman kanssa, että tapaisimme jossakin lasillisella.

Olimme työstämässä mind mapia yleistilanteesta Cosmic Comic Cafe –baarissa, kun Huovinen sai hälyttävän puhelinsoiton Pihla-nimiseltä paikalliselta. Kuulemma Kuura, hallinnollekin työskentelevä magianharjoittaja, oli "tullut hulluksi". Korhonen oli juuri ehtinyt poistua paikalta selvittämään jotakin laitonta rituaalia Pääskyvuoressa, ja Henrik odotti edelleen partneriaan Katriinaa paikalle. Tällainen ongelma olisi selvästi enemmän heidän alaansa, ja he lupasivatkin tulla pian perässä, kun minä ja Huovinen kiiruhdimme kohti Kuuran asuntoa Tureborginkadulla.

Pihlan dramaattinen hälytys osoittautui liioitelluksi. Kuura oli hiljattain saanut kuulla, että painajaismainen varjo-olento oli syönyt häneltä muistoja kymmenen vuotta sitten, ja oli edelleen tolaltaan tämän johdosta. Henrik ja Katriina saapuivat pian ja ryhtyivät terapioimaan häntä. Tilanne muuttui hälyttäväksi vasta, kun taiteilija-ihmissusi Ronja sekä tämän asuintoveri Alisa saapuivat paikalle. He olivat ennakkoaavistuksen vallassa rynnänneet asunnolleen – Pääskyvuoreen, mihin Korhonenkin oli ollut menossa – havaitakseen, että joku oli murtautunut sinne, ja sisäoveen jätetyn kuvion perusteella tehnyt jonkin rituaalin. Ronja syytti tästä Henrikiä, ja paiskoi tätä seinää vasten. Pian Ronja kuitenkin rauhoittui kiitos Henrikin viileän tyynnyttelyn, eikä kukaan vahingoittunut.

Kuuran sekavasta mielentilasta johtuen päätettiin Musta ritari –rituaali jättää myöhemmäksi. Sen sijaan minä, Huovinen ja paikalle juuri saapunut Korhonen suuntasimme Ronjan ja Alisan kanssa heidän asunnolleen perehtymään murtojälkiin. Kaikesta päätellen murtautuja oli ollut huolellinen ja osaava, ja epäilen, ettei paikalta ottamastani näytteestä löydy todistusaineistoa.

En kertakaikkiaan jaksanut panostaa asuntomurron setvimiseen. Otin yhden näytteen, jossa tuskin on mitään kiinnostavaa. Huolellisemmalla työllä jotain olisi ehkä voinut irrota, mutta olkoon. Janne uskoi murtautujan toimintatavan perusteella, että hänen oma duplikaattinsa olisi saattanut olla sen takana, vaikkakaan hän itse ei olisi osannut tehdä suojausrituaalia, jonka murtautuja oli tehnyt.

Jotenkin päivä oli kääntynyt myöhäisillaksi ilman, että olimme ehtineet syödä illallista. Kun nyt oli vaihteeksi tyhjää aikaa, kävimme Rossossa. Oli se ainakin parempi kuin syyskuinen pizzeria Ada. Sieltä lähdimme linja-autoaseman lähsitölle, missä tapasimme Kuisman ja muut, mutta he olivatkin lähdössä kiertämään kaupungin keskeisiä paikkoja asentaakseen jonkinlaisen maagisen jäljitysjärjestelmän Mustaa ritaria varten. Minä ja Janne emme olisi tässä olleet hyödyksi, vaan siirryimme hotellille odottamaan rituaalin alkua. Janne lupautui huolehtimaan näytteenotosta rituaalin aikana. Tiedostin kyllä, että se olisi vaarallista, ja ystävällisesti jopa varoitin häntä. Onneksi hän suostui, minä voisin tarkkailla sivummalta ja minimoida henkilökohtaisen riskin.

Illan viimeisenä ja merkittävimpänä tapahtumana Kuuran asunnolla lopulta suoritettiin paljonpuhuttu rituaali. Se oli rekonstruktio aiemmasta rituaalista, jossa Musta ritari oli näyttäytynyt kaikillee läsnäolijoille, kun normaalisti ainoastaan Karo kykeni näkemään sen. Keskeinen elementti rituaalissa oli korkki, jossa eli nuoren tytön henki, mahdollisesti eräs aiemmin kadonneista henkilöistä. Varsinaisen magian toteuttivat Kuura, Alisa ja Samuel, ja tarkkailijoina läsnä olimme minä, Huovinen, Henrik ja Katriina, sekä Pihla, Ronja ja Karo. Rituaali onnistui jopa odotettua paremmin, mutta vaarallisella tavalla: Mustan ritarin lisäksi huoneen läpi pyyhkäisi ihmismielelle käsittämätön pimeä musta varjo, todennäköisesti Kuuran muistoja aiemmin vienyt olento. Ilman maagien meille antamia suojaavia amuletteja olisimme luultavasti kaikki saaneet jonkinasteisia psyykkisiä vaurioita. Nyt vahingot jäivät pieniksi ja ohimeneviksi (muutamat läsnäolleista menettivät joitakin muistoja, ja ainakin yksi henkilö kärsi jonkinasteisesta afasiasta). Itse en havainnut minkäänlaisia jälkiseurauksia. Oletan tämän johtuneen omista erityisominaisuuksistani. Tilanteen kaoottisen luonteen vuoksi en saanut talteen näytteitä, lukuunottamatta Janne Huovisen antamaa poskitikkunäytettä sekä kaulassani ollutta amulettia.

Valtava pimeä olento oli hirvittävän pelottava, oikeastaan pelottavinta, mitä olen koskaan nähnyt – mutta kuitenkin persoonattomalla tavalla, johon minun oli helpompi suhtautua kuin henkilökohtaisempiin uhkiin. Jos minun pitäisi valita, paljon mieluummin menettäisin järkeni tuollaisen kaikennielevän pimeyden viemänä kuin katsoisin Häntä silmiin. Kenties mielessäni oli jo valmiiksi niin paljon pimeyttä, ettei olento siksi kajonnut siihen.

Crocuksen arkistoihin en aio luovuttaa tietoa siitä, että Musta ritari possessoi Jannen. Jätän possessoidun Jannen antaman näytteen yksityiskohdat hämäriksi. Heti kun olimme päässeet turvallisesti ulos asunnosta ja tuli selväksi, että Ritari todella oli Jannen päässä, tiedostin, että tässä olisi käsillä äärimmäisen kiinnostava tutkimusprojekti. Tiedän hyvin, ettei Suomen yksikkö ole vielä päässyt tutkimaan vastaavanlaista possessiotilannetta. Riskeistä huolimatta minun olisi pitänyt yrittää taivutella tai ääritapauksessa tainnuttaa Janne, ja kuljettaa hänet Helsinkiin. Päivällä näkemäni painajainen tuntui enteeltä. Nyt en kuitenkaan ollut Arcadiassa, vaan Turussa, en Laboratoriossa vaan Crocuksen kenttätyöntekijä. Janne olisi taatusti jatkossakin hyödyllisempi aktiivisena toimijana kuin k oehenkilönä – puhmattakaan siitä, että mestarivarkaan pitäminen vangittuna olisi varmasti haastavaa… En ollut valmis yrittämään. En missään tapauksessa halua, että minua syytetään huonosta suoriutumisesta haastavassa tilanteessa. Parempi, ettei kukaan töissä saa tietää.

Kuisma sai Mustan ritarin kiskottua pois Jannen päästä, ja varmaan talteen. Tältä kannalta rituaali siis oli menestys. Janne vaikutti kärsineen sekä henkisesti että fyysisesti tässä koettelemuksessa, joten siirryimme hotellille ja jätimme rituaalin loppuselvittelyn Kuisman ja muiden huoleksi. Hotellilla yritin tarjota Jannelle unijuomaksi muuntamaani vesilasillista, mutta hän kieltäytyi siitä. Tällä kertaa nukuimme siis molemmat huonosti.

24.11.

Yöni oli täynnä vaihtelevia visioita, joissa Janne oli jälleen yksi Hänen uhreistaan, ja tällä kertaa Hän halusi Mustan ritarin talteen, keinolla millä hyvänsä. Seisoin pöydän vierellä, kädessäni välillä neula, välillä saha. Aamulla en kyennyt katsomaan Jannea silmiin. Olin toki jo laiminlyönyt velvollisuuteni Crocusta kohtaan jättämällä hänet rauhaan, mutta minusta tuntui entistä enemmän siltä, että jos tilanne olisi tapahtunut Arcadiassa, ja jos Hän olisi ollut selkäni takana, olisin tehnyt eri päätöksen.

Sunnuntaiaamupäivällä kaikki rituaalissa läsnäolleet kokoontuivat Kuuran asunnolle purkamaan kokemaansa Henrikin ja Katriinan johdolla. Heidän asiantuntemuksellaan tilanne sujui hyvin, ja traumatisoituneet nuoret saivat tarvitsemaansa apua. Myöhemmin päivän aikana Korhonen aikoi vielä haastatella "korkkityttöä" heidän kanssaan, sillä ruumiiton lapsi oli ilmeisesti mieleltään niin herkkä, että Korhonen pelkäsi tuhoavansa tämän psyyken liian rankalla kuulustelulla.

Helsingistä ei viikonlopun aikana kuulunut minkäänlaisia uusia tietoja Huovisen duplikaattiin liittyen. Tämä saattoi johtua siitä, että duplikaatti oli mahdollisesti ollut Turussa suorittamassa asuntomurron. Huovinen katsoi viisaammaksi poistua maanantaina maasta. Duplikaattia yritettiin tavoittaa vielä saman illan aikana Henrikin ja Katriinan organisoimassa rituaalissa. Ennen sitä minä ja Huovinen kävimme Kupittaanpuistossa keräämässä lisää maata, josta voisi mahdollisesti eristää lohikäärmeestä peräisin olevaa biologista materiaalia.

Jälkisanat

Useasta Jannen kanssa käymästäni keskustelusta huolimatta en saanut muodostettua selkeää suunnitelmaa siitä, miten toimisin kotiin palattuani. Lopputulemaksi jäi, että parasta olisi vain odottaa hetki, ja katsoa, ilmeneekö mitään uutta. Kenties tämä univainoaja oli vain yksi satunnainen painajainen kaikkien muiden joukossa. Se kuitenkin ilmestymisellään aiheutti pahimman takauma-painajaisepisodini moneen vuoteen, ja siten häiritsi arkeani pahasti. Tai kenties vainoaja olikin minun duplikaattini – hieman eri tavalla elämänsä elänyt versio, joka koki, että olen tähän asti päässyt aivan liian helpolla. Siltähän minustakin toisinaan tuntuu.

Oli miten oli, vaikka olen viikonlopun jälkeen kenties vielä enemmän tolaltani kuin ennen sitä, minun on pakko yrittää ryhdistäytyä kun pääsen kotiin. En työskennellyt viime viikolla enkä viikonlopun aikana täydellä teholla. Jos jatkan tällaista lipsumista vielä ensi viikolla, joku taatusti huomaa, etten suoriudu, kuten minun pitäisi. Tiedän hyvin, etten ole korvaamaton. Tämä ei olisi Crocuksessa ensimmäinen kerta, kun jollekulle näytettäisiin ovea siksi, että henkilökohtaiset ongelmat vaikuttavat liikaa työstä suoriutumiseen.

Pääasiassa siksi, että lähdin Turkuun tänä viikonloppuna erittäin lyhyellä varotusajalla ja puutteellisin välinein, en saanut kerättyä yhtä kattavasti kiinnostavia näytteitä kuin aiemmin. Uskoisin kuitenkin, että etenkin Kupittaanpuiston lohikäärmeen jäljet tarjoavat hyvin mielenkiiintoista tutkittavaa. Lohikäärmeolennon haltuun saaminen olisi hyvin kiinnostavaa, mutta toistaiseksi vastaan on tullut vain toisen käden havaintoja ja jälkiä, enkä ole itse nähnyt tätä olentoa.

Päivi, pelien 3 ja 4 välillä

Crocus Biomedicalsin sisäinen tiedote, 3.2.2014

Subject: Poissaolo O&P Divisionissa

Tiedoksenne annettakoon, että Päivi Laine, Vice President, Occult and Paranormal Division, on sairaslomalla ainakin 1.9.2014 saakka. Hänen poissaollessaan hänen tutkimukseen liittyvistä tehtävistään vastaa Senior Researcher Johannes Vihtala. Muissa asioissa ottakaa yhteys henkilöstöosastoon.

*****

Kaikki alkoi yhdestä painajaisunesta. Joku oli perässäni, joku joka tiesi kuka olen. Tai kenties enemmänkin kuin vain yksi henkilö, eikä välttämättä varsinaisesti henkilö.

Vuosi vaihtui. Vietin pari viikkoa Kap Verdellä ja yritin koota pääni. Kävin pitkällisissä neurologisissa tutkimuksissa. Ei mitään epätavallista. Psyykenlääkkeistä ei myöskään ollut apua. Hankin maagin käymään asuntoni läpi. Ei mitään sielläkään.

Vastaantulijat kaduilla eivät enää olleet ihmisiä. Ei riittänyt että kaikissa varjoissa väijyi joku, vaan he seurasivat minua jo keskellä kirkasta päivää. Keijut ja heidän käskyläisensä, hirviöt, uhrit. Minulla oli vaikeuksia erottaa painajaista ja todellisuutta toisistaan. Oikeaoppinen lääketieteellinen termi tämänkaltaiselle tilalle olisi varmaankin psykoosi.

Helmikuussa minut komennettiin töistä lomalle, mistä yllätyin positiivisesti, koska olin odottanut saavani potkut.

Aika kului. En juuri liikkunut kotoani. En tainnut juuri syödäkään, mutta minun taustallani pärjää yllättävän kauan ilman ruokaa. He olivat sisällä asunnossani, odottivat, että tekisin jonkin virheen ja antaisin heille tilaisuuden. Joinain päivinä en uskaltanut nousta sängystä lainkaan, ja muutaman vuorokauden vietin kylpyhuoneessa, koska oven avaaminen pelotti liikaa.

Lopulta, eräänä päivänä, luovutin.

Kävelin lähimmän olennon luo ja levitin käteni. "Tehkää mitä teette. Tappakaa minut, viekää minut Arcadiaan, tai mitä ikinä aiottekaan tehdä. En jaksa tätä enää."

Mitään ei tapahtunut.

Siitä alkoi parantumiseni. Tajusin yhtäkkiä päivänselvästi, että ei ollut väliä sillä, olivatko ne todellisia vai eivät. Eivät ne tehneet minulle mitään. Ne vain vainosivat ja pelottelivat. Ja mitä sitten vaikka tekisivätkin? Olin kai jo kokenut suurin piirtein kaiken kamalan mitä maailmoilla oli tarjota.

Hiljalleen niiden määrä väheni siedettävämmäksi. Silloin tällöin joku kyllä katseli jostakin hämyisestä nurkasta, mutta opin suhtautumaan niihin. Tästä eteenpäin sitten eläisin näin.

Elokuussa Crocuksen työpaikkapsykologi antoi minulle puhtaat paperit. Syyskuussa palasin töihin. Oloni oli jotenkin hämmentävän voitonriemuinen. Tästäkin oli selvitty, tavallaan. Pahin oli tapahtunut, minut oli löydetty, ja olin silti täällä. Mitä syytä minulla enää oli pelätä mitään?

Ken varjoaan pelkää 4: Suuri hiljaisuus - Päivin debrief

Päivi I. Laineen virallinen kuvaus Crocus Biomedicalsin arkistoon
Päivin omat ajatukset asioista

25.9.2014

Ensimmäistä kertaa sitten sairaslomalta paluuni oli tarjolla kenttätyötä Turussa, joten minä ja aiemminkin yhteistyökumppaninani ollut Janne Huovinen suuntasimme kaupunkiin perjantaina 25.9. Saavuimme paikalle hieman ennen kuutta, majoituimme hotelliin ja kävimme illallisella.

Trattoria Romana oli jäänyt aiemmilta vierailuilta mieleeni mainiona aidon italialaishenkisenä paikkana, mutta tällä kertaa se ei vakuuttanut. Ravintolan lämpötila kyllä muistutti Italian kesää, mutta bruschetta maistui palaneelta ja tattipasta oli aivan liian rasvaista.

Tapasimme hallintoa edustavan Kuisma Korhosen Ravintola Koulussa, ja hän selvitti meille kaupungin tilanteen. Ongelmat olivat edelleen samaa vyyhtiä jota yritimme purkaa jo edellisvuonna:

• Aineeton Lev-vampyyri terrorisoi kaupunkia Uneksunnasta käsin. Hän aikoi käyttää punaiselta avaimelta näyttävää maagista esinettä päästäkseen tosi-Turkuun, mutta ei ollut vielä löytänyt sitä.
• Olisi tärkeää löytää avain ennen Leviä. Kyseisen esineen viimeisin tunnettu sijainti oli vuodelta 2007. Nykyään se liittyi ehkä jotenkin Pihla-nimiseen henkilöön, jolla oli uniin liittyviä kykyjä.
• Pitkään voimassa ollut Turun hallinnon ja keijujen välinen sopimus rakoili, koska keijut olivat yhteistyöhaluttomia maailmaansa tunkeutuneesta Levistä johtuen.

Tokihan olisi parasta, jos keijut pysyisivät etäällä Turusta ja mieluiten kaikista ihmisten asuttamista paikoista, mutta ilmeisesti Turun yliluonnollistasapainon kannalta tämä sopimus oli tärkeä. Meleni perukoilla virisi ajatus, että saattaisin saada heihin yhteyttä, jos tosissani yrittäisin – koskaan en vain ollut uskaltanut kokeilla.

Tapaamisemme aikana hallinnon sihteeri soitti Korhoselle, ja ilmoitti hallinnon työntekijän kadonneen porttiin Urheilupuistossa. Tilanne oli syytä käydä tarkastamassa, joten ajoimme paikalle. Totesimme siellä olevan avoimen portin, joka veti varomattomia ihmisiä puoleensa. Korhonen uskoi, että portti sulkeutuisi itsestään aamuun mennessä, joten varotoimenpiteeksi riitti vartioinnin järjestäminen. Keräsin paikalta näytteen ("25.9. Urheilupuisto 2", maata kivikehästä portin läheltä).

Jos joku olisi kysynyt minulta ensimmäisellä Turun-vierailullani pahinta mahdollista skenaariota, pimeä ja kaatosateinen puisto, jossa on jälkiä keijuista ja avoin portti, olisi ollut hyvä ehdokas. Nyt kävelin paikalle lähes rauhallisena. Luulen että latteuksien latteus, "voimaannuttava", olisi sana, jolla voisin kokemusta kuvailla. Tottahan joku näkökenttäni rajalla, olkani takana, katseli minua välkkyvin silmin ja ilkikurisesti irvistäen, mutta tiesin, ettei siellä oikeasti ole mitään, tai vaikka olisikin, eivät ne mitään tee - tai vaikka tekisivätkin, niin olkoon sitten.

Poimin talteen punaisen kiven, jonka joku keiju oli paikalle jättänyt. En mainitse sitä virallisessa raportissa, koska onnistuin uskomattoman epäpätevästi hukkaamaan sen myöhemmin. Tein sille pari testiä puistoretken jälkeen, ja totesin sen keijuperäiseksi (mikä yllätys), mutta muuta en siitä saanut irti.

Puistovierailumme jälkeen kävimme yliluonnolliseen sekaantuneiden sekä taiteilijoiden illanvietossa, jossa tarjoiltiin lettuja. Korhonen oli pyytänyt minua ja Huovista hankkimaan useammasta läsnäolleesta henkilöstä tietoja, mutta he eivät olleet erityisen puheliaita, emmekä viipyneet paikalla kauaa.

Pääsimme mukavan aikaisin nukkumaan. Päätin toteuttaa hullun ideani, ja nukkumaan mennessäni yritin keskittyä Punaiseen avaimeen sekä Turun kanssa sopimuksen tehneeseen valtiattareen. Ihmetyksekseni sain jotakin aikaan: unessa vihreään pukeutunut keiju lausui minulle runon, joka vahvisti Kuisman kertomaa siitä, että keijuja raivostuttaa Levin läsnäolo Uneksunnassa ja he haluavat syylliset vastuuseen. Vaikken saanut mitään uutta selville, olin häkeltynyt, että onnistuin, eikä siitä edes seurannut mitään kamalaa.

26.9.

Hotellin mainion aamiaisen jälkeen vietimme useamman tunnin lähinnä kävellen ympäriinsä, koska juuri kukaan muu ei ollut hereillä, ja sää oli oikein miellyttävä. Vierailimme Urheilupuistolla, seurailimme jokivartta, kävimme kahvilla, ja piipahdimme taidenäyttelyssä katselemassa biologisesti inspiroituneita grafiikkatöitä.

Aamupäivällä kävimme Huovisen kanssa tarkastamassa Urheilupuiston portin. Se oli sulkeutunut yön aikana, kuten Korhonen oli arvellutkin. Lähistöltä poimin viestin, jossa luki "Lihanuija" (näyte "26.9. Urheilupuisto"). Myöhemmin tapasimme Korhosen, ja kuulimme, että porttia vartioimaan jätetty hallinnon työntekijä oli kadonnut yön aikana. Yleisellä tasolla tilanne ei ollut muuttunut, ja päivän suunnitelmana oli haastatella paikallisia sekä miettiä strategioita ongelmien selvittämiseksi.

Kuisma näytti tavallistakin happamammalta kun istuimme hänen pöytäänsä. Hän kyseli, mitä olimme tehneet yöllä lettukestien jälkeen, eikä tahtonut uskoa, kun sanoimme menneemme hotelliin nukkumaan. Yllätyin, kun hän lopulta kertoi, mistä oikeastaan meitä syytti: siitä, että joku oli Uneksunnassa pitänyt niin kovaa meteliä, että jopa Kuisma, jonka vahvuuksiin tämän tyyppinen magia ei sisälly, oli sen kuullut.  Hän tuntui olevan suorastaan vaikuttunut kyvyistäni. Olin ällikällä lyöty, ja minun oli pakko myöntää keijukytkökseni hänelle, joskaan en kertonut yksityiskohtia. Lepyttyään hieman siitä, että hänen näkökulmastaan olimme valehdelleet hänelle, Kuisma antoi ymmärtää, että tämän tutkimussuunnan jatkaminen olisi hyvä juttu, koska hallinnolla oli krooninen vajaus keiju- ja uniosaajista

Päivän ensimmäinen tapaaminen oli Pihlan kanssa, ja se oli minun vastuullani. Huovinen puolestaan keskusteli Linnea Lehdon kanssa, koska kyseinen hallinnolle työskentelevä maagi oli viime aikoina käyttäytynyt kummallisesti.

Pihla oli nähnyt uneni, ja oli nähnyt minut keijuna. Hän oli myös kertonut tämän yksityiskohdan kavereilleen. Päivän sisällä salaisuuteni oli valunut ties kuinka monen ihmisen ja otuksen tietoon, mutta se ei lopulta tuntunut niin merkitykselliseltä, etenkään kun kukaan ei reagoinut siihen erityisen huonosti.

Tapaamisten jälkeen liityimme Korhosen järjestämään suurella joukolla tehtyyn vierailuun muuan kellariin, josta etsimme kesällä rituaalivahingossa menehtyneen Jartsa-nimisen maagin jäämistöä. Hänelle kuulunut lipas löytyikin, ja Korhonen otti sen haltuunsa.

Kellarissa koin niin huolestuttavan hallusinaation, etten kyennyt suhtautumaan siihen välinpitämättömästi. Jotenkin päädyin jäämään yksin pimeään käytävään, ja näin aivan selkeästi, kuinka hirvittävä epämuodostunut suippokorvainen otus hiipi minua kohti. Peräännyin vauhdilla, ja kun kohtasin joukon muita, jotka eivät selvästikään havainneet mitään todellisuudesta poikkeavaa, kykenin vakuuttumaan siitä, ettei siellä oikeasti ollut yhtään mitään. Ahdas, hiljainen, pimeä käytävä oli ympäristönä vaikeampi käsitellä kuin jokin arkisempi. Onneksi kukaan ei huomannut, että otteeni todellisuuteen hieman lipsui.

Illan aikana yritin selvittää hallinnon ongelmia uudesta tulokulmasta, unien kautta. Kokemukseni näissä asioissa on hyvin vähäinen, ja tulokset olivat sen mukaiset, eli mitään uutta ei selvinnyt. Edellisenä iltana keijuille letun uhrannut seurue taiteilijoita sen sijaan oli saanut vastalahjaksi runon tai profetian, jonka selvittelyyn myös minä ja Huovinen osallistuimme illan viimeisenä työtehtävänämme.

Koska viime yönä Uneksunnassa käyminen ei ollut aiheuttanut mitään ikävää, päätin, että voisin kokeilla sitä uudelleen, jos siitä sattuisi olemaan jotakin hyötyä. Ensimmäiseksi testasin sitä pitäen kädessäni Urheilupuistosta poimimaani punaista kiveä. Se vei minut pienen, hyvin innokkaan mustan koiran luo. Minulla ei todellakaan huvittanut leikkiä sen kanssa, mutta se heilutti silti häntäänsä iloisesti.

Toisena kokeiluna keskityin Satu Manner -nimiseen keijuun, jonka tiedettiin pitäneen hallussaan punaista avainta vuonna 2007. Tavoitinkin hänet, mutta tästäkään ei ollut mitään hyötyä: Satu oli hukannut avaimen aikaa sitten, eikä hänellä ollut aavistustakaan, missä se voisi olla. Paras henkilö sitä etsimään olisi kuulemma Kari, mutta hän ei ollut Uneksunnassa. Satu vaikutti hajamieliseltä ja tyhjäpäiseltä, mutta ei lainkaan niin pahansuovalta kuin millaisina olin tottunut keijuja pitämään.

Kolmas kokeiluni tapahtui myöhemmin, kun Janne oli toteuttanut pari Kuisman pyytämää murtohommaa. Kävimme noutamassa Ronjan ja Alisan asunnolta heidät sekä Kuuran ja Pihlan - he olivat siellä selvittämässä murtoa, jonka Janne oli itse asiassa tehnyt, mutta hän ei jäänyt kiinni. Pihla oli poissa tolaltaan ystävänsä Samuelin katoamisen vuoksi, mutta sain silti häneltä lainaan amuletin. Se yhdessä ja keijukivi toisessa kädessäni kokeilin vielä kerran etsiä avainta. Päädyin taas sen pahuksen piskin luo. En yhtään tiedä, miten sellaisia kuuluisi käsitellä. Yritin saada sitä ottamaan jäljen ja noutamaan, ja onnistuin syöttämään keijukiven sille. Herättyäni kivi oli kadonnut kädestäni. Tämä sekä huvitti että raivostutti minua.

Kolme kertaa kävin Uneksunnassa. Kertaakaan siitä ei seurannut mitään. En nähnyt Leviä, enkä myöskään Häntä. Sen sijaan unessa toimiminen tuntui helpolta ja luonnolliselta. Se huolestutti minua. Ei keijumagiasta kuuluisi pitää. Mitä enemmän sitä tekisin, sitä enemmän se vetäisi minua puoleensa, ja lopulta olisin kuin yksi heistä. Ei, sitä en haluaisi. Minulla ole juuri mitään menetettävää, mutta ihmisyyteni ja sieluni minulla kai sentään vielä on, ja niistä haluan pitää kiinni.

Varsinaisesti kävimme nukkumaan joskus puolen yön kieppeillä. Se rasittava rakki odotti minua unessa, mutta tällä kertaa se johdatti minut vain takaisin tavallisiin painajaisiini.

27.9.

Sunnuntain aamupäivä oli rauhallinen, mutta puolen päivän jälkeen joukko keijukirjeen profetiassa mainittuja henkilöitä kokoontui rituaaliin, jossa vierailtiin Uneksunnassa etsimässä punaista avainta. Rituaali ei ollut menestys: avainta ei löydetty, ja vaikka osallistujat selvisivät näennäisen vahingoittumattomina, Janne Huovinen menehtyi sivullisena uhrina hieman epäselvissä olosuhteissa. Tämän pätevän yhteistyökumppanin kuolema oli suuri menetys sekä Sari Leikolan että Crocus Biomedicalsin kannalta.

Hieman ennen kuutta aamulla Pihla herätti minut sekavalla puhelinsoitolla: Kuura on lyönyt Sammea kirveellä, Karo on jo kutsuttu paikalle – kuka sekopää kutsuu ensiavuksi vampyyrin eikä ambulanssia? Yksityiskohdat jäivät hämäriksi, mutta tilanteen akuutti luonne oli selvä. Jannekin oli herännyt, joten kiskoimme vaatteet yllemme ja kiiruhdimme Kuuran asunnolle. Pihla avasi meille oven. Asunnolla olivat vatsaansa pitelevä Samuel, joka oli saanut annoksen Karon verta, sekä veren tahrima Karo, joka vei meidät ullakolle katsomaan tapahtumapaikkaa. Kuura oli seonnut täysin ja yrittänyt tappaa Samuelin. Karo oli ehtinyt hätiin ja Samuelin sijaan Kuura oli päästetty hengestään, oikein huolella: imettyään suurimman osan hänen verestään Karo oli hakannut hänen päänsä irti kirveellä.

Päätön ruumis ja joka paikka täynnä veriroiskeita, jotka pitäisi siivota. Selkeä ongelma, ja hyvinkin sellainen, mitä olin Arcadiassa tottunut käsittelemään. Tämä hoituisi käden käänteessä, eikä edes ärsyttänyt. Ruumis järjestettiin mattoon käärittynä muualle, ja sain sangollisen vettä, jonka muunsin sopivasti orgaanista ainesta liuottavaksi. Muu alue oli pian siivottu, mutta jouduin keskeyttämään hetkeksi, kun odotin tulkintaa siitä, olisiko lattiaan piirrettyyn rituaalikehään turvallista koskea. Ohjeistus oli, että sen rikkominen riittäisi purkamaan mahdolliset vaikutukset, joten pian koko rikospaikka oli putsattu. Ruumis odotti auton takakontissa jatkokäsittelyä, mutta olin yltä päältä veressä ja aamiainenkin oli jäänyt väliin. Palasimme siis hotellille. Janne vakuutti ammattimaisuudellaan: vaikka veren katku oli selvästi häntä häirinnyt, kuten ketä vain normaalia ihmistä, hän ei valittanut ja halusi myös edelleen syödä.

Siistiydyin pikaisesti, ja aamiaisen äärellä pohdimme, miten toteuttaa siivousoperaation viimeinen vaihe. Ensimmäinen ajatukseni oli laittaa raato kylpyammeeseen ja liuottaa se sinne, mutta oli hankala keksiä paikkaa, jossa tämän olisi voinut tehdä diskreetisti. Janne ehdotti kumivenettä, ja johonkin sopivaan järveen yhdistettynä tämä vaikutti mainiolta lähestymistavalta. Sattumoisin hän tunsi veneilyharrastajan, jolta saimme aikaisin sunnuntaiaamuna veneen.

Noudettuamme kumiveneen ajoimme kartalta satunnaisesti valitulle Littoistenjärven hiekkarannalle. Siellä oli autiota. Sääkin oli seesteinen ja aurinkoinen. Auton saimme ajettua aivan rantaviivan tuntumaan. Nostimme ruumiin kumiveneeseen, ja astuin hyiseen veteen työntääkseni sen syvemmälle. Tulppa auki veneen pohjasta, jotta se tuli sopivan täyteen, ja jälleen Hänen opetuksensa pääsivät käyttöön, kun liuotin päättömän ruumiin luita myöten näkymättömiin. Jäljellejääneet molekyylit liukenisivat järveen niin hyvin, ettei niitä kukaan sieltä löytäisi. Jokseenkin myrkyllinen liemi toki laimentuessaan saattaisi tappaa muutaman kalan, mutta muuten jäljelle jäi vain uimarannalle hylätty kumivene.

Koko aamuyöstä alkaneen kriisin aikana Kuismasta ei ollut kuulunut pihaustakaan. Myöskään Linneaan ei saatu yhteyttä. Päättelimme, että he olivat luultavasti jo matkalla muille maille, jolloin vastuu tilanteesta olisi lähinnä Karon, ja jossain määrin myös meidän. Soitin Pihlalle, josko voisimme jututtaa silminnäkijöitä ja selvittää, mitä ullakolla oikeastaan oli tapahtunut. Lupasin jopa järjestää heillä aamiaista. Ajoimme siis järveltä huoltoaseman kautta Turun keskustaan Samuelin asunnolle, missä Pihla, Samuel, Alisa ja Karo lepäilivät. En saanut aamuyön tapahtumista aivan selvää kuvaa, mutta ilmeisesti Kuura oli jotenkin päättänyt, että Samuelin ja Pihlan uhraaminen ratkaisisi kaikki ongelmat. Jospa se olisikin niin helppoa.

Istuskellessamme Samuelin asunnolla ehdotin hetken mielijohteesta, että minä ja Pihla voisimme yhdessä etsiä punaista avainta Uneksunnasta. Alisa totesi, että mukaan kannattaisi varmaankin ottaa kaikki kirjeessä luetellut henkilöt. Uniretkikunnan osallistujalista kasvoi siis varsin pitkäksi, ja kesti jokunen tunti, että kaikki saatiin paikalle. Paikalle ilmaantui myös Kuisma, joka ei ollutkaan paennut kaupungista. Kunnollista selitystä poissaololleen hän ei antanut, mutta osallistui avuliaasti unimatkan järjestelyihin.

Viimein suojaukset ja suunnitelmat oli tehty, ja asetuimme piiriin: myötäpäivää lukien minä, Samuel, Pihla, Karo, Ronja, Linnea ja Alisa. Keskellämme paloivat kynttilät, taustalla soi musiikki. En ollut aiemmin yrittänyt viedä ketään uneen. Pihla oli sen sijaan onnistunut siinä, joskin vahingossa. En tiedä, kumpi meistä sen teki, mutta vaivuimme uneen, ja löysimme itsemme sen halvatun piskin luota.

Muiden lässyttäessä hauvelille Ronja varoitti, että pitäisimme etäisyyttä, sillä hän näki sen valtavana terävähampaisena sutena. Ihmissutena Ronja varmaankin tiesi parhaiten, ja hänet laitettiin hoitamaan yhteydenpitoa koiraan. Hän heitteli sille keppiä. Pihla johdatti meidät pois koiran aukiolta, kohti metsää. Liikuimme yhtenäisenä rinkinä toisiamme käsistä pitäen. Koira seurasi perässämme, ja jossakin vaiheessa tajusimme sen leikkikepin muuttuneen vaarnaksi. Otimme sen talteen, ties vaikka sille olisi käyttöä.

Metsäpolku kääntyi, kuulimme tuulikellon äänen, ja näin puiden lomasta paikan, joka oli tuttuakin tutumpi. Hengitykseni salpaantui, veri jäätyi suonissani. Hänen Laboratorionsa. Kaikki maailman tuska ja kärsimys ja kuolema. Ei sinne, ei missään nimessä sinne, olkaa hiljaa, vaientakaa se typerä rakki, nopeasti nyt!

Kuin ihmeen kaupalla onnistuimme hiipimään rakennuksen ohi. Eikö Hän todella huomannut meitä, vai antoiko Hän meidän mennä? Miksi? En voinut uskoa onneani. Olin välttänyt tuhat kertaa kuolemaa kauheamman kohtalon.

Jatkoimme matkaa. Lumisesta erämaasta poimimme mukaan punaisen tähden. Kuljimme Pihlan johdolla läpi huolestuttavan talon, josta peräämme lähti raskaasti asteleva varjohahmo - Lev? Koira jäi viimein taa.

Löysimme itsemme uni-Turusta, jossa kasvottomat kadun kulkijat alkoivat vähitellen kiinnittää meihin huomiota, muuttuivat neutraaleista uhkaaviksi, ja lähtivät peräämme. Karo yritti tehdä puolustukseksemme tulikehän, mutta se aiheutti lähinnä palovammoja vieressään seisoville. Samuel puolestaan katosi kokonaan.

Vältettyämme täpärästi rekan alle jäämisen jäimme mottiin keskelle uni-Aurajoen yli vievää siltaa. Linnea halusi hypätä veteen. Siellä oli tähtiä, ja yhtäkkiä joen keskelle alkoi hahmottua polku. Loikkasimme alas, ja jatkoimme pakoa. Polku mureni takanamme niin, että kasvottomat hahmot jäivät taa, mutta varjo seurasi yhä meitä. Eteemme kohosi korkea betonimuuri. Keskityimme kaikki luomaan portaat sen yli.

Juoksimme ylös portaita muurin harjalle, ja Linnea tipahti sen yli. Roikuimme ketjuna maailman rajalla, allamme loputon pudotus sumuun. Linnea kutsui apuun Daturaa, ja hyppäsi. Jostain kaikui pahaenteinen kuiskaus "Päästäkää irti", ja vaikka itse huusin päinvastaista, Ronja irroitti otteensa, ja putosimme kaikki.

Heräsimme Samuelin huoneen lattialta, kaikki kunnossa, myös Samuel, joka oli ollut jatkuvasti läsnä näkymättömänä, ja oli lopulta lyönyt varjoa vaarnalla. Olimme siis ehkä satuttaneet Leviä. Olimme myös tuoneet mukanamme punaisen tähden, josta saattaisi olla hyötyä, vaikkei se etsimämme avain ollutkaan. Sitten huoneeseen astui Kuisma, joka olikin Datura, Turussa aiemmin vaikuttanut ja tuhotuksi luultu vampyyri. Hän kertoi Jannen kuolleen.

Astuin ulos huoneesta. Janne nojasi seinään rikkinäisen peilin edessä. Sieltä tullut hirviö oli riistänyt hänen henkensä. Odottamaton sivuvaikutus, sivullinen uhri. Näitähän sattuu, mutta - Janne. Kenen tahansa muun paikalla olleen kuoleman olisin sivuuttanut olankohautuksella. Jannea kuitenkin todella arvostin. Olin jopa alkanut pitää häntä ystävänä, oikeastaan ensimmäisenä laatuaan sitten pakoni Arcadiasta. Typerä virhe. Mitähän olin oikein kuvitellut?

Ei pidä kiintyä. Elämä on tuskaa ja kärsimystä ja voi loppua silmänräpäyksessä lukemattomin erilaisin tavoin, tiedän sen hyvin, olenhan nähnyt ne kaikki.

Hetkenä minä hyvänsä Hän tajuaa minun kulkeneen talonsa ohi ja palaa hakemaan minut takaisin luokseen.

Kuisma sanoi hävittävänsä Jannen ruumiin. Olisin kyllä voinut sen itsekin tehdä. Pyysin häntä ottamaan auton avaimet talteen.

---

Turkularp