1.
Nanna saapui Cup & Pintiin puoli tuntia myöhässä, mutta enpä itsekään ollut ajoissa perille ehtinyt. Hän rojahti tuoliin kasvoillaan välinpitämättömän väsynyt ilme.
"Tarjoo mulle kahvi." Olin tavannut nukkavieruun takkiin pukeutuneen tytön aiemmin ehkä kerran, Make meidät varmaan oli esitellyt. Makella oli tyypillinen harhaluulonsa siitä, että kaikki rikolliset olivat yhtä suurta veljeskuntaa. Hän ei millään tavalla huomioinut että Nanna oli kädestä suuhun elävä taskuvaras ja minun kenkäni maksoivat saman verran kuin hänen oletettavat kuukausitulonsa. Jos toimintaskaalamme olisivat olleet vielä yhtään kauempana toisistaan, minkäänlainen mielekäs yhteistyö ei olisi ollut mahdollista.
Tällä hetkellä rahallinen arvoni oli kuitenkin negatiivinen. Pelivelat ja muut kertyneet menot pitivät kirjanpitoni punaisella ja asiaan oli syytä tulla muutos nopeasti. Tämän vuoksi olin lähdössä Nannan kanssa pieneen lähikuntaan, asuntokeikalle irrottamaan tietokoneesta dataa. En tiennyt mihin Make sitä tarvitsi, mutta tonnin palkkio oli tällä hetkellä riittävä motivaattori muutaman tunnin työhön, varsinkin kun Turussa oli muutakin tekemistä. Jos onni hymyilisi minulle - ja tavallisesti se hymyili! - tämän viikonlopun jälkeen rahahuoleni olisivat taas hetkeksi historiaa.
Viereisiset pöydät olivat tyhjiä. Laskin kupin Nannan eteen. "Kerro meidän kohteestamme." Työnjakomme oli simppeli. Nanna näyttäisi paikan ja pitäisi vahtia ulkona, minä menisin sisään, etsisin koneen ja ottaisin kopion datalevystä. Liikkuisimme illan tullen. Omakotitalolähiössä naapurit olivat hyvän matkan päässä, näkyvyys heikko, ei koiria eikä hälytyslaitteita. Hälytyslaitteettomat kodit alkoivat olla katoavaa perinnettä suurempien kaupunkien lähellä. Aina välillä koin tyytyväisyyttä siitä, että olin edesauttamassa asuntojen turvajärjestelmien parantamista. Kaikilla murtovarkailla ei ole minun ammattiylpeyttäni ja ammattitaitoani, ja on vaan hyvä jos väkivaltaiset piripäät eivät pääse hiipimään yössä ihmisten kimppuun.
Sitten Sari soitti.
"Älä lähde Paraisille. Se on ansa."
2.
Nimeni on Janne Huovinen, ja olen ammattivaras.
Yleensä rikolliset ovat ihmisiä, jotka eivät osaa mitään muuta. Minä olen koulutettu sähköteekkari, diplomityötä vaille DI, ja takanani on epämääräisiä uranpoikasia perinteisissä palkkatöissä IT-alalla. Konttoreissa istuminen ei vaan ollut minua varten.
Olin vilkas lapsi tamperelaisessa kerrostalolähiössä. Pienestä pitäen olin kapinallinen. Säännöt eivät koskaan olleet minua varten ja olin hyvin altis ikävystymiselle. Vanhempani olivat minun suhteeni varsin tiukkoja. He koettivat opettaa minut tavoille, mutta he opettivat minut vain paremmaksi väistämään sääntöjen rikkomisen seuraukset.
Ehkä jo kouluaikanani tajusin, että arkinen ura pitkästyttäisi minut kuoliaaksi. Ainakin lukiossa huomasin suunnittelevani alati erilaisia keinoja rikastua laittomasti. Oikeastaan kaikki kurssini Otaniemessä käytin pohtimalla keinoja soveltaa oppimaani tavoilla, joita professorini eivät luultavasti olisi arvostaneet. Muiden teekkareiden elämä oli dokaamista, solmujen tekemistä tupsulakkiin ja johonkin etäisesti opintoihin liittyvään työhön ajautumista. Minulle Otaniemi oli välitila jossa prosessoin tietoa ja pohdin ankarasti elämäni suuntaa.
Sittenkin kesti yllättävän kauan tuoda rikolliset taipumukseni ajatuksista käytäntöön. Muutaman vuoden koetin sietää jäytävää tylsistymistä koodaamisen, konttoripolitiikan ja kvartaalitavoitteiden kolmikentässä. Ehkä monet muutkin haaveilevat keskinkertaisuudesta poistumisesta, mutta tietenkään useimmat eivät tee sitä. Minulla mahdollisen rangaistuksen pelko lopulta hävisi konkreettisen tylsistymisen uhalle. Mikään työssäni ei haastanut minua ja tajusin alkoholiongelman kehittämisen näyttävän ainoalta keinolta jaksaa arkeani.
3.
Sari on pomoni. Tämänhetkinen pomoni, lisäisin, koska olen kuitenkin parantumaton oman tieni kulkija. Sittenkin kun hän sanoo asioiden olevan jotenkin, minä kuuntelen. Hän ja hänen miehensä Ville pyörittävät sekalaista alamaailmabisnestä, johon kuuluu velkojen perintää, varastetun tavaran edelleenmyyntiä ja joitain hämärämpiäkin puuhia. Työssä on vielä likaisempiakin puolia, mutta yleensä minä pysyttelen niistä kaukana.
Juuri Sarin vuoksi olin nytkin tullut Turkuun asti sivistyksen parista. Hänellä oli liuta hyvin maksavia töitä minulle ja muulle ydinryhmälleen. Tekisimme niitä pitkin viikonloppua, tienaisimme hyvän summan rahaa. Tämän illan tietomurtokeikka Paraisilla ei ollut Sarilta peräisin. Olin ehkä maininnut hänelle siitä. Yleensä minusta on kohteliasta kertoa ammattiini liittyvät tekemiset henkilölle, jolta suurin osa rahastani tulee.
Sarin ja Villen piti viimeisimmän tiedon mukaan olla tapaamassa meidät Turussa. "Mä ja Ville ei tulla Turkuun. Lähdettiin ajamaan sinne päin, kunnes meihin iski valtava déjà vu -tunne. Kaikki ei ole nyt kunnossa. Me ollaan koettu tämä viikonloppu aiemminkin. Paraisilla sua odottaa ansa."
Nanna pyöritteli jäätelötikkua kahvissaan. Hän ei vaikuttanut ihmiseltä, jolla olisi riittävästi älyä tai pokkaa virittää kenellekään ansaa.
"Kuulen mitä sanot, mutta asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia. Minulla oli kuitenkin sopmus-"
"Älä tee tätä keikkaa. Vaikka me ei ollakaan saapumassa, Juhani on Turussa, Jenna samoin. Ota yhteyttä Juhaniin, se kertoo sulle lisää. Se osaa selittää koko jutun paremmin, vaikka se oikeasti onkin tosi uskomatonta. Se tarvitsee myös sun apuasi ja osaamistasi parissa hommassa. Soita sille."
Sarin kanssa oli tarpeetonta inttää. Hän ei pitänyt minua palkkalistoillaan jotta voisin olla eri mieltä hänen kanssaan strategisista linjauksista tai töiden valinnasta.
Mikä ihmeen déjà vu? Miten se liittyi mihinkään? Mikä ansa ja kenen virittämä?
En kertonut puhelun detaljeita Nannalle. Suunnitelmamme suuret linjat olivat valmiit. Nanna aikoi selvittää milloin bussit nukkumalähiöön lähtisivät. Minä erkanin Cup & Pintistä etsimään Juhania.
4.
Tietotekniset rikokset olivat 90-luvulla älyttömän helppoja. Senkin jälkeen kun ihmiset olivat oivaltaneet salauksen tarpeellisuuden, sisäverkot olivat täysin turvattomia ja niihin oli helppoa päästä käsiksi. Nykyään puhuttaisiin tietomurroista, mutta oikeammin kyse oli enemmänkin puoliavoimesta ovesta sisään kävelemisestä.
Yksinkertaisten troijalaisten koodaaminen ja koneille jättäminen oli helppoa. En koettanut käydä pankin tai minkään oikeasti lujan kohteen kimppuun, mutta keskityin sittenkin asioihin jotka oli helppo muuttaa rahaksi. En yrittänyt viedä kauppasalaisuuksia kilpailijoille myytäväksi, tyydyin tekemään pieniä muutoksia pikkufirmani emoyrityksen kuukausittaisiin palkka- ja ostolaskuajoihin.
Varastin budjetista vastaavan henkilön salasanan ja hyväksyin satunnaisia kuluraportteja. Huolehdin siitä, että minulle saapuvat tuotteet olisivat vaikeita jäljittää - vaikka joku huomaisikin jotain olevan pielessä, mistään ei olisi pääteltäväissä kenelle tilatut stereot tai sohvakalusteet olivat lopulta päätyneet. Joku ne kai nouti konttorin alakerrasta.
Tottakai murrot lopulta huomattiin. Olin ennakoinut tämän ja pidin huolta siitä, että sain varoituksen kun jäljilläni oltiin. Tietysti firman tietoturvapäällikkö koetti virittää minulle ansan saadakseen minut kiinni, mutta siinä vaiheessa tiesin jo hänen olevan perässäni enkä tarttunut syöttiin.
Kissa- ja hiirileikki muuta firmaa vastaan oli piristävintä mitä olin kokenut vuosikausiin. Uusi olohuonekalustoni oli hienoa, mutta vielä sitä enemmän nautin jännittävästä pelistä jonka olin löytänyt. Enää elämäni ei ollut ikävystyttävää.
5.
Juhani on minun laillani Sarin ja Villen palveluksessa. Hän poltti sikaria Taikametsä-turvakodin ulkopuolella muutaman korttelin päässä asemasta. Syrjäytyneiden nuorten turvatalo oli sisältä kotoisa kaaos. Paikalla ei ollut muita. Juhanin silmät olivat pikimustat ja laajentuneet, hänen ihonsa kalpea. Hän oli varmasti aineissa, mutta se oli vain osa ongelmaa.
"Tämä kaikki alkoi ensi sunnuntaina. Olen tehnyt nyt samoja rituaaleja melkein enemmän kuin jaksan, en tiedä kauanko enää pystyn tähän. Nyt tänä iltana sinulle kävi huonosti. Parainen on ansa."
Lasken Juhanin kaverikseni. Hän on ollut minua pidempään tässä porukassa ja hänellä on tavallisesti rennon pohdiskeleva ote, josta pidän. Hän on myös omalla erikoisalallaan yhtä pätevä kuin minä olen omallani. Hänen erikoisalansa luonne on vaan selvästi eksoottisempi. Hänen lauseensa parsettaminen ei myöskään onnistunut.
"Juhani, mitä sä olet oikein vetänyt?"
"Sitä ja tätä ... mutta se ei ole olennaista. Meidän pitää rikkoa tää luuppi. Se alkaa siitä, ettet sä lähde Paraisille, koska sitten sä voit avata meille kassalippaan. Kuule. Kohta tän paikan ovi käy ja sisään tulee Aino ja Milla."
Ovi kävi. Kaksi meluisaa nuorta tyttöä halvoissa hipsterivermeissä astui asukin elkein sisään. He näyttivät tuntevan Juhanin ja pitävän häntä kelpo tyyppinä, mutta minun silkkistä solmiotani ja etelänmatkasta kielivää rusketustani he eivät heti hyväksyneet. Selvästi heidän keittiönsä oli paikka jossa kauluspaitakin oli harvinainen ja epäilyttävä näky. Esittäydyin ja smalltalkkasin, mutta normaalisti aseistariisuva hymyni oli hieman väkinäinen. En tajunnut yhtään mistä oli kyse. Juhanin kanssa olen tottunut tällaiseen hämmennykseen, mutta tavallisesti olisin vaan odottanut että joku tulkkaisi sekavat jutut suomeksi. Nyt ei käännöstä ollut odotettavissa ja mikä vielä pahempaa, asiat joista Juhani puhui koskivat suoraan minua. Minun finansiaalista hyvinvointiani, mahdollisesti jopa vapauttani ja fyysistä koskemattomuuttani.
"Seuraavaksi sisään tulee Allu ja Nora. Niillä on taulu. Me halutaan se niiltä ennenkuin ne hukkaa sen. Siksi mä olen täällä."
Tämä oli ensimmäinen lause, jonka oikeasti käsitin mitenkään hyödyllisellä tavalla. Sarin haluama arvokas taulu oli yksi syistä jonka vuoksi olimme Turkuun saapuneeet. Se oli säilytyksessä pikkurikollisilla. Ei vaatinut suurta mielikuvituksen loikkaa nähdäkseen tämän talon asukkaat harrastelijarikollisina.
Sisään astui vielä kaksi tyttöä, kuten Juhani oli sanonut. Toinen heistä kantoi kangaskassia jossa oli litteä esine. Juhani nyökkäsi hänelle.
"Moi Allu. Sulla on näköjään toi taulu. Se kuuluu meille."
Alluksi kutsuttu valkeapäinen tyttö katsoi Juhaniin päin vihamielisesti. "Kuka vittu sä olet?"
6.
Tietomurtojen kautta elintasoni koheni. Ennestään vähäinen kiinnostukseni oikeisiin työtehtäviini hiipui melkein olemattomiin, ja YT-neuvottelujen saneeratessa minut ulos kohautin tuskin olkiani. Otin näön vuoksi toisen päivätyön, mutta aloin vähitellen nähdä itseäni päätoimisena rikollisena.
Liki 30-vuotiaana aloin olla taloudellisesti kelvollisessa tilanteessa. Opiskelu- ja kaleeriorja-aikanani olin lihonut ja laiskistunut, mutta elämääni tullut uusi kiinnostavuus motivoi minut olemaan muutakin kuin näytön ja näppäimistön jatke. Ryhdyin huolehtimaan kunnostani ja olemuksestani. Aloin uudestaan harrastaa asioita. Skeittasin ensimmäistä kertaa yli 12 vuoten, hankin taas lumilaudan, hyppäsin laskuvarjolla. Makuni kävi kalliimmaksi, farkut ja T-paidat vaihtuivat pukuihin.
Kokeilin myös kaikkea muuta kiintoisaa. Kokaiini ja ecstasy eivät olleet minua varten, ei liioin unideprivaatiotankissa lilluminen ja hallusinogeenit. Uhkapeleistä sen sijaan huomasin pitäväni ja suurten tulojen myötä menotkin kasvoivat.
Kun pelkän verkon kautta tehtävä tietomurto ei aina tuottanut tarvitsemaani tulosta, laajensin hieman modus operandiani. Livahdin pimeän tulon jälkeen toimistotiloihin asentamaan troijalaisia koneille. Pimeässä hiiviskely tarjosi minulle aivan omanlaisensa kiksit. Lopulta en jäänyt pelkästään asentelemaan ohjelmistoja vaan nappasin mukaani toimitusjohtajan kannettavan.
Rikollisuuden siirtyminen virtuaalimaailmasta fyysiseen todellisuuteen oli kutkuttavaa, mutta sillä oli riskinsä. Muutaman kerran pimeässä hiippailtuani törmäsin vartijaan joka lähti ajamaan minua takaa. Hän oli minua nopeampi, mutta minä juoksin portaikkoon ja potkaisin laatikon kuulalaakereita jälkeeni. Vartija heitti ruman puolivoltin ja tuli alas väärät raajat edellä. Rusahdus oli ällöttävä ja kun mies huomasi avomurtumansa, hänen kirkunansa sai lasit helisemään.
Kotona sinä iltana tajusin löytäneeni jonkinlaisen rajan itsessäni. Jännityksen hakeminen oli mainiota enkä omaisuuden siirtämisestä toisilta itselleni mitään syyllisyydentuntoja kokenut, mutta rikkoutunut kundiparka ei tuottanut minulle mitään muuta kuin pahoinvoivan olon. Minun oli aivan liian helppoa nähdä itseni hänen asemassaan ja vaati aika monta viskipaukkua karkoittamaan hänen ilmeensä mielestäni.
Olin leikitellyt ajatuksella aseen hankkimisesta. Hautasin tämän ajatuksen saman tien.
7.
Allu mulkoili Juhania, mutta tämä ei juurikaan piitannut. "Viimeksi te hukkasitte taulun ennenkuin ehditte antaa sen meille. Jos me otetaan se nyt, asiat menee kaikille paremmin. Jos et usko, soita Sarille."
Olin kuvitellut Juhanin olevan täällä luvan kanssa, mutta olin nähtävästi erehtynyt. Hän ei selvästikään pitänyt neljää nuorta naista mitenkään vaarallisina tai varteenotettavina. Olisin mielelläni jakanut hänen luottamuksensa.
Allu kaivoi puhelimen esiin, mutta Sari ei vastannut. Minun puhelimeeni putosi viesti. Nanna oli selvittänyt bussikyydin Paraisille, iltakymmenen aikaan, parin tunnin kuluttua. Juhani jatkoi omituista kertomustaan. Minä pysyttelin syrjässä ja pohdin kuulemaani.
Joku tahtoi viedä taulun. Joku oli vienyt taulun. Sari valitti déjà vu -kokemusta. Juhani sanoi, että tämä kaikki oli tapahtunut aiemminkin. Juhani puhui aikaluupista. Juhani sanoi muistavansa, mitä seuraavaksi tapahtui.
Juhanin puheissa ei ollut mitään järkeä. Se oli oikeastaan hänen erikoisalansa.
Lopulta Allu totesi, että myyntiinhän taulu oli menossa ja että jos me huiputtaisimme Saria, meille kävisi huonosti. Otin kangaskassista kokonaan valkoiseen paperiin käärityn taulun. En tiennyt, kuka sitä tavoitteli, enkä voinut väittää käsittäväni Juhanin juttuja, joten toimin intuitiolla. Yksinkertaisesti: taulu merkitsi kasan rahaa. Taulun menettäminen merkitsisi, että kasa rahaa jäisi saamatta. Joku tavoitteli taulua.
Pyysin Allulta pizzalaatikon, ja tungin taulun sen sisään. En tiennyt huijaisiko naamiointi ketään, mutta aivan saman kassin kanssa en aikonut ulos kävellä. Olisin halunnut jututtaa Juhania enemmän, mutta en välttämättä täällä. Nähtävästi hän oli aikeissa jäädä puhumaan omituisia myös Taikametsän asukeille.
Oven ulkopuolella törmäsin Nannaan, joka oli saapumassa Taikametsälle. Tein päätökseni. Se oli helpompaa, koska pizzalaatikossani oleva taulu merkitsi edes jonkinlaista taloudellista kompensaatiota ajastani.
"Minulla on huonoja uutisia. En ole lähdössä Paraisten keikalle."
8.
Minulla ei ollut mitään ongelmaa nähdä itseäni varkaana, mutta en lopulta osannut nähdä itseäni väkivaltaisena varkaana. En halunnut oikeastaan satuttaa ketään ja vielä vähemmän halusin itse saada turpaani. Niinpä modus operandini hioutui vielä jonkin verran.
Ryhdyin suunnittelemaan varkauksiani paremmin. Vältin aktiivisesti keikkoja joissa joutuisin kohtaamaan lihaa ja verta olevia ihmisiä. Luin kirjallisuutta kriminalistiikasta ja kriminologiasta. En asettanut itselleni järjettömiä tavoitteita - en tahtonut ryöstää pankkia, ansaita kahtakymmentä miljoonaa ja vetäytyä eläkkeelle. Keskityin ennemmin tekemään paljon kohtuullisen hyvin maksavia keikkoja.
Palkkatyöni oli ollut jo pitkään pelkkä distraktio, joten luovuin siitä lopullisesti. Perustin toiminimen IT-konsultiksi kierrättääkseni osan tuloistani sitä kautta. Näin minulla oli laillisesti riittävästi rahaa ettei verottaja kiinnostunut kodistani ja autostani.
En ollut aivan tarkalleen rikas mutta kohtalaisen hyvin toimeentuleva. Silti menonikin olivat melkoisen suuret ja Suomen kuviot vähän liian pienet elättämään minua. Lisäksi palkkatyöstä luopumisen myötä olin menettänyt jotain mitä en edes olisi uskonut kaipaavani: ihmiskontaktia. Tottakai tyypit konttorilla olivät hölmöjä enkä voinut puhua heidän kanssaan kiinnostavista asioista, mutta sittenkin ilman työyhteisöä huomasin mökkihöperöityväni.
Tässä vaiheessa Sari paikansi minut. Hän oli headhunttaamassa itselleen taitavaa krakkeria ja palkkasi minut testiluontoisesti pariin hommaan. Hän oli tyytyväinen lopputulokseen ja ehdotti että tapaisimme kasvokkain. Normaalin tietokonerikollisen elämänkerrassa tämä on aina virheaskel, jota seuraa pidätys ja vankeustuomio, mutta minä en lopulta koskaan ole ollut kovin epäluuloinen ihmisten suhteen. Olin hieman yksinäinen ja ajatus toisten rikollisten tapaamisesta kiehtoi.
Sari ja Ville tekivät minulle hyvän tarjouksen. Vuokraisin osaamistani niin virtuaalisissa kuin tosimaailman murtohommissa heille ja he huolehtivat siitä, että minulla riittäisi työtä myös Suomen pienissä ympyröissä. Tottakai minä hyppäsin mukaan kelkkaan. Ennen sitä minun oli kuitenkin opittava vielä hieman lisää asioita.
9.
Jenna ilmestyi hotellihuoneelleni huojentuneena siitä, etten ollut Paraisilla.
"Me ei tiedetä tarkalleen mitä sulle viime viikolla tapahtui. Kai sä jouduit poseen, samoin se pikkurosvo jonka kanssa sä olit liikkeellä. Mut nyt asiat menee eri tavalla."
Juhanilta olin tottunut odottamaan omituisia juttuja. Jennaa olin pitänyt maanläheisempänä. Ainakin hän osasi selittää paremmin mitä oli tapahtumassa.
Me elimme toisintaa viikon takaisesta - tai ehkä kuukauden takaisesta - viikonlopusta. Oli turha kysyä miten moinen oli mahdollista, kukaan ei sitä tiennyt. Jotenkin samat asiat tapahtuivat uudelleen, aika oli tehnyt silmukan. Jotkut muistivat asioita edelliseltä kierrokselta. Useimmat, kuten minä, eivät. Juhani muisti paljon. Jenna muisti vähän. Sari ja Ville hitusen.
"Rymättylä tuhoutui täysin rituaalissa. Allun jengi hukkasi taulun, eikä me ikinä saatu sitä. Kassalipaskin oli pitkään kateissa, eikä sitä saatu ikinä auki, koska sä olit lukkojen takana. Nyt sä olet kuitenkin täällä, joten jos me saadaan lipas, sä voit avata sen meille."
Rymättylä oli minulle vain paikannimi eikä minulla ei ollut aavistustakaan mistään kassalippaasta, mutta Juhanin mielestä se oli kai jokin kriittisen tärkeä avain arvoitukseen. Entä taulu sitten? Joku tahtoi sen kovasti itselleen, ehkä muistakin syistä kuin sen rahallisen arvon vuoksi. Tarinassa oli valtavasti muitakin elementtejä, mutta niistä suurinta osaa en käsittänyt.
Jos Sari olisi paikalla, hän voisi kertoa meille mitä tehdä, mutta nyt meidän oli tultava toimeen ilman häntä. Olimme Juhanin ammattitaidon varassa, hänen osaamisalueellaan. Aloin kokea huolestumisen ensimmäisiä merkkejä. Päätin keskittyä siihen minkä itse osasin parhaiten.
"Joku tässä kaupungissa haluaa taulun. Oletan että tämä joku tietää jo nyt, että taulu on ollut minulla ja pizzalaatikossa. Pian tämä joku saattaa tulla hakemaan sen. Minulla on idea siitä, miten tätä estetään tapahtumasta."
Sulloin pizzalaatikkoon pari t-paitaa ja henkarin, ja teippasin sen kiinni. Sitten pistin laatikon muovipussiin ja annoin sen Jennalle.
"Jos ne luulevat että taulu on sinun hallussasi, ne ehkä koettavat ottaa sen pois. Hyvällä onnella ne eivät ole tehneet kotitehtäviään. Turusta tuskin löytyy mitään mikä pärjää sinulle suorassa tappelussa."
Kollegan käyttäminen syöttinä kuulostaa rumalta. Jennan suhteen minulla ei ollut tähän estoja. Ei siksi etten pitäisi hänestä - pidän kyllä - vaan koska tiedän, että tosiasiassa hän luultavasti kestää mitä tahansa räjähteisiin asti ja ehkä niistä ylikin. Hän on sillä tavoin minua huomattavasti parempi vetämään puoleensa vaarallisten voimien huomion.
"Okei, mä kävelen ympäriinsä tän houkutuslinnun kanssa. Mitä sä ajattelit tehdä oikealle taululle?"
"Piilotan sen. Minulla on suunnitelma, jolla turvaan sen satunnaisilta varkailta sekä vampyyreilta, keijuilta ja jopa ihmissusilta. Alan toteuttaa sitä tässä piakkoin."
10.
Sari ja Ville heittivät eteeni kiertelemättömän selonteon uskomattomista asioista joita maailmassa on. En uskonut heitä ilman todisteita, joten he toimittivat minulle todisteita. Maagisia esineitä, maagisia tekoja. Ei mitään maata järisyttävää, mutta kiistämättömän vakuuttavaa.
Olin päätynyt mukaan varastettujen taikaesineiden kauppiaiden rikollisliigaan. Yksi kollegoistani oli sekavia puhuva maagi, ja ryhmän lihaksena toimi ihmissusi. Jenna ainoastaan näytti nuorelta pätkäduunaritytöltä, mutta konepellin alta hän oli sata kiloa turkkia, hampaita ja kynsiä. Jenna oli melkeinpä haavoittumaton ja hänellä oli yliluonnollisen tarkat aistit. En edes tiennyt mistä Sari ja Ville hänet olivat paikantaneet.
Pikakurssiin kuului muutakin. Minulle kerrottiin vampyyreista, keijuista, okkulttisista erikoisilmiöistä ja palasia ihmiskunnan kätketystä historiasta. Useimmat ihmiset eivät näe mitä kulissien takana tapahtuu, mutta kun magialle kerran avaa silmänsä, sitä on vaikea kosaan enää olla huomaamatta.
Lopulta selvisin kulttuurishokista vajaassa viikossa. Totesin että viime kädessä tämä ei muuttanut paljonkaan omasta elämästäni tai uravalinnastani, ja itse asiassa selitti joitain hämäryyksiä jotka olivat minua jo lapsena askarruttaneet. Juhani yritti selittää minulle magian lainalaisuuksia, mutta en aikonut niitä ryhtyä opettelemaan. Jopa nähtyäni vilauksen yliluonnollisesta maailmasta minulle todellisempaa oli luonnollinen. Maagiset asiat olivat jännittäviä mutta vaikeasti aukeavia, ja vaikka monet niistä olivat epäilemättä todellisia, oli niiden rinnalla myös paljon taikauskoa ja silkkaa hölynpölyä.
Opin luottamaan omaan arvostelukykyyni ja kekseliäisyyteni myös ollessani tekemisissä todellisuuden ulkopuolisten voimien kanssa. Tapasin henkilöitä joiden oletin olevan vampyyreja. He olivat Sarin ja Villen asiakkaita ja heidänkin kanssaan oli tultava toimeen. Opettelin ajattelemaan joissain tilanteissa hieman tavallista monimutkaisemmin. Ei enää riittänyt pohtia maallisten hälytysjärjestelmien sivuuttaminen tai arkiselta jäljittämiseltä suojautuminen, oli pohdittava myös miten yliluonnollinen elementti voisi olla mukana kuvassa ja miten työt sai tehtyä silloin kun näin oli.
Enimmäkseen tällaiset asiat olivat Juhanin heiniä. Hän huolehti maagisista esteistä siinä missä Jennan alaa olivat fyysiset uhat. Jennan osa-aluetta en opetellut, mutta jonkin verran Juhanin ajattelusta minuun välttämättäkin tarttui.
11.
Pimeässä alkuyössä Aurajoen pintaa peitti parin sentin jääkerros ja sen läpi näkyi alapuolella virtaava vesi. Tuomiokirkkosillan tukirakenteet olivat raskasta terästä. Yhdessä ne muodostivat jo puolikkaan suunnitelmastani.
Livautin ohuen kaksinkertaisen köyden alas sillan reunapalkin vierestä. Sitten laskeuduin sillan viertä joen tuntumaan. Sillan alapuolelle pääseminen ei ollut aivan triviaalia, mutta köyden avulla heilautin itseni katulamppujen ja lumen hohteesta teräsrakenteiden alaiseen hämärään.
Liikuin klassisessa mustassa verryttelyasussa. Jalassani olivat vanhat lenkkarit joiden pitoon luotin, kädessäni ohuet pyörälyhansikkaat. Olin kiinnittänyt hiihtopipooni pienen otsalampun, mutten tahtonut käyttää sitä ellei ollut aivan välttämätöntä. Sillan alaisesta pimeydestä loistavan valon satunnainen ohikulkija voisi huomata liian helposti.
Sillan laitaa halaten etenin sen keskelle. Kiipesin tukirakenteen päälle ja lähdin etenemään joen yläpuolelle.
En tiennyt kuka taulua havitteli, joten oli tarpeen varautua kaikkeen. Jos sitä havittelisi vampyyri, virtaava Aurajoki pitäisi sen kaukana. Jos keijut olivat sen perässä, sillan teräsrakenteet saattaisivat haitata heitä, samoin kuin puoliksi kylmästä raudasta tehty kiinnitysrengas josta taulun sisältävä pussi roikkuisi. Jos sitä halusi hukka, kiinnitysrenkaan hopeinen toinen puoli sisälsi inhottavia piikkejä joiden pitäisi pitää ne kaukana.
Entä jos sitä himoitsi vain tavallinen rosvokopla aseen kanssa?
Saavutin sillan alarakenteiden keskiosan. Kolmisen metriä alapuolellani jää oli ohutta ja rakoilevaa. Heilautin narunpätkän katosta tulevan pultin ympäri ja kiinnitin sen hopeasta ja kylmästä raudasta tehtyyn kiinnitysrenkaaseen. Taulun sisältävä pussi jäi makaamaan tukipalkin päälle.
Pystyin kuvittelemaan keskustelun, jota kävisin aseistetun kovanaaman kanssa. "Missä taulu on?" hän kysyisi. Minä osoittaisin Tuomiokirkkosiltaa. "Tuolta sen voi hakea jos osaa. Minä osaan, sinä luultavasti et. Teräspalkit ovat aika liukkaita ja jos putoaa jokeen ja joutuu jäiden alle, ei luultavasti enää koskaan nouse pintaan."
Ryömin takaisin sillan alta, vedin köyden takaisin ja pakkasin tarvikkeeni. Yksi huolenaihe vähemmän. Akrobaattileikkini aikana puhelimeeni oli tullut soitto Jennalta. Hänellä oli nyt hallussaan kaikkien etsimä kassalipas.
12.
Jenna saapui hotellille mukanaan resuisen näköinen silmälasipäinen nuori mies nimeltä Riku. Riku kantoi mukanaan suurta olkalaukkua. Siitä hän kaivoi esiin teräksisen kassalippaan jossa oli elektroninen lukko.
Olin ehtinyt siistiytyä ja noutaa meille teetä. Joimme sitä samalla kun Riku kertoi tarinaansa. Se oli déjà vu -kokemuksista kaikkein tylyimmän tuntuinen, ei vähiten koska poikaparka oli ennen tätä täysin tietämätön yliluonnollisista asioista. Riku oli elänyt saman viikonlopun lukuisia kertoja ja hän oli pohjattoman väsynyt asioiden toistamiseen. Hän koetti toimia hieman eri tavalla rikkoakseen kehän, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Hänen Heidi-niminen kaverinsa oli viime kierroksella kaapattu, tällä kertaa hän oli vain kadonnut - mutta hän oli lähettänyt Rikulle kassakaapin.
Tarkastelin eteeni tuotua kaappia. Se oli pienikokoinen mutta aivan oikeasti murtautujaa hidastamaan tarkoitettu. Sen takalevyssä ja pohjassa oli pieniä reikiä joista näki vilauksen sisällöstä, mutta en osannut varmuudella sanoa mitä se oli. Vakiomenetelmä tällaisessa tapauksessa on kokeilla ensimmäiseksi valmistajan oletuskoodia ja käytin hetken aikaa metsästämällä sitä. Sitten minulle kerrottiin, että edelliselllä kierroksella Jenna oli yrittänyt susivoimillaan repiä kaappia auki menestyksettä.
Otin työkalulaukustani esiin vasaran ja ruuvitaltan. Koetin naarmuttaa lipasta - mutta heti kun käytin yhtään enempää voimaa oli kuin taltta ei olisi edes koskettanut teräkseen. Mikään normaali pintakäsittely ei tällaista saisi aikaan. Lipas oli suojattu maagisesti.
Maaginen suojaus torjuisi myös yritykset hajottaa lipas työkaluilla. Tämä jätti jäljelle oikeastaan yhden ainoan keinon: avauskoodin selvittämisen. Tavallisesti tällaisissa lukoissa koodi on 4-7 numeroa. Ilman mahdollisuutta purkaa kaapin etupaneelia en voisi mitenkään päästä käsiksi elektroniikkaan, joten koodia ei voinut urkkia lippaalta itseltään. Se oli aivan oikeasti arvattava tai pääteltävä.
Käytimme tovin keräämällä kaikki tietomme lippaasta. Sitä oli aivan liian vähän: sen edellinen omistaja oli nimeltään Heidi, sukunimi tuntematon, syntymäaika tuntematon. Sen sisällöllä oli ehkä jotakin tekemistä keijujen kanssa. Heidi oli ollut toimittamassa sitä jollekulle, mutta emme tienneet kenelle.
Pari tuntia kului lippaan arvoitusta pohtiessa. Sen jälkeen Riku lähti valmistautumaan huomiseen työvuoroonsa. Minä ja Jenna jäimme vielä hetkeksi pohtimaan tilannettamme. Kukaan ei ollut koettanut viedä taulua Jennalta. Olin yrittänyt lähettää viestiä Sarille tuloksetta. Pomomme ei ollut päästänyt ääntäkään. Juhani oli tekemässä jotakin yliluonnollista omituisuutta Kuisma- ja Robert-nimisten kavereidensa kanssa. Jenna mainitsi, että oli epäselvää olinko jäänyt Paraisilla sittenkään vangiksi edellisellä kierroksella; saattaa olla, että olinkin kuollut. Kenties minä ja Nanna olimme elossa vain koska Sari ja Juhani olivat tehneet päättäväisen intervention. Ajatus oli häiritsevä.
Kenties aamulla Sari vastaisi kysymyksiimme ja olisimme viisaampia. Jenna lähti tukikohtaansa. Minä vilkaisin verkosta vielä uutiset ja sähköpostini ennen vuoteeseen vetäytymistä.
13.
Lauantaiaamupäivästä Euroopan kulttuuripääkaupunki 2011 oli kirkas ja vilkas. Harkitsin nähtävyyksiin tutustumista, mutta työasiat painoivat. Sari ei ollut vastannut mihinkään viesteihin eikä puheluihin, yritykset arvata kassakaapin lukkoa eivät olleet tuottaneet tulosta enkä vieläkään ymmärtänyt mitä oikein oli tekeillä.
Aamun valossa eilisillan kertomukset aikasilmukasta tuntuivat hulluilta. Paljon todellisemmalta tuntuivat pelivelkani ja tieto siitä, että joka hetki jonka käytin vain pohtimalla kulttuurinähtävyyksiä tai koettamalla arvata numeroyhdistelmää oli pois tuottavasta työstä. Velkani eivät olleet itsestään vähenemässä ja yritykset lyhentää niitä loppuyön nettipokerilla olivat päättyneet huonosti.
Ajattelin että lounastaminen Juhanin ja Jennan kanssa voisi auttaa saamaan jonkinlaista otetta tilanteesta. Tahdoin myös tietää, olisiko tänä päivänä maagisten esineiden huutokauppa, jossa käyminen kuului alkuperäiseen Sarin antamaan tehtäväluetteloon. Juhanilla ei kuitenkaan ollut aikaa lounastaa. Hänen oli tehtävä maagisia toimenpiteitä okkultistikavereidensa kanssa. Huutokauppakin oli peruttu. Lisäksi hänen olisi löydettävä kassalipas jonka sisällä oli tärkeitä asioita.
Huokaus. "Juhani. Se lipas on ollut minulla eilisillasta lähtien."
Päädyin Jennan kanssa italialaiseen ravintolaan. Huolimatta edelliskierroksen muistoistaan Jenna tuntui olevan yhtä ulkona tilanteesta kuin minäkin. Hän ei osannut kertoa, mihin Japanissa käynnissä oleva ydinkatastrofi päättyisi, eikä ollut myöskään saanut muistiin lottoarvonnan numeroita.
Hahmotimme, että Juhanin ja muutaman muun kaupungissa olevan okkultistin tavoite oli keskeyttää aikasilmukka. Tuntui kuitenkin siltä, että heillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten tämä todella tehtäisiin. Ajatus oli huolestuttava, varsinkin koska ongelman ratkominen oli täysin oman osaamisalueeni ulkopuolella. Kenties Juhani voisi kuitenkin purkaa kassalippaasta sen vahingoittumattomaksi tekevän lumouksen. Sen jälkeen voisin porata tieni sisään lippaaseen.
Mietin mitä tapahtuisi, jos silmukkaa ei murrettaisi. Alkaisinko minäkin saada déjà vu -kokemuksia tästä kierroksesta? Ehkä niiden puute johtui siitä, että edelliskierroksen minä oli menehtynyt käveltyään ansaan.
14.
Kohtasimme Juhanin torin kulmalla. Hän sanoi että hänellä oli mukana joku muukin, Aada-nimisen tytön ruumiista irtautunut henki joka kuiskaili hänelle. Kohotin tälle vain hieman toista kulmakarvaani. Eilisen jälkeen harvat asiat yllättäisivät minua.
Castle-nimisessä irkkupubissa pidimme viimein kolmen hengen kokouksemme - tosin välillä Juhani tuntui kuuntelevan Aadan puheita. Lippaan avaaminen oli seuraava askel pyrkimyksissämme korjata hajonnut aikalinja. Kummastelin ammattirikollisorganisaatiomme äkillistä siirtymistä altruismiin, vaikka tajusin kyllä että muutaman uusintakierroksen jälkeen tahtoisin itsekin korjata asioita, palkkiosta viis.
Seuraamme liittyi Juhanin tuttu, Irene-niminen Turun kulttuurikaupunkiprojektin työntekijä. Hän vaikutti ensin virkistävän normaalilta, kunnes hän alkoi puhua tyhjälle ilmalle ja tajusin, että hänkin näki Juhanin Aada-mielikuvitusystävän. Kävi ilmi, että hänen työnsä Datura-projektissa sivusi joitain varsin vaihtoehtoisia kulttuurin muotoja - pääasiassa maagista vastakulttuuria ja rituaaleja. Kulttuurikaupungillakin oli oma puolensa kätketylle maailmalle. Olin tästä hitusen huvittunut, mutta alkoi vähitellen tuntua siltä etten ollut tavannut koko viikonloppuna ketään missään määrin normaalia.
Sitten paikalle saapui viehättävä nuori nainen. "En kestä tätä älyttömyyttä" olivat suunnilleen ensimmäiset sanat hänen suustaan. Kävi ilmi, että hän oli Datura-projektin vt-projektipäällikkö edellisen paettua maasta aikasilmukan vuoksi, että hänen tämänhetkinen tehtävänsä oli paimentaa joukkoa kulttuuri-ihmisiä, tutkijoita ja maageja pyrkimyksissä lopettaa aikasilmukka, ja että hän koki tällaisen maagisen hölynpölyn olevan niin kaukana mukavuusalueeltaan kuin oli suinkin mahdollista.
Pidin hänestä oitis. "Olet täysijärkisimmältä kuulostava ihminen, jonka olen Turussa tavannut." Hänen nimensä oli Salla. Vahvistaakseen asemansa uutena suosikkihenkilönäni hän antoi meille kassalippaan lukon koodin. Epäilin olevani rakastunut.
15.
Irene tahtoi ottaa valokuvia lippaan avaamisesta. Juhani piirsi rituaalikehän hotellihuoneeni lattiaan ja alkoi messuta. Salla ja Jenna seurasivat vierestä. Minun puhelimeeni kilahti viesti Sarilta.
Pomoni oli ollut älyttömän kiireinen ja hänen puhelimensakin oli hajonnut. Hän oli kuitenkin saanut tilanneraporttejani ja toivoi minun ottavan yhteyttä hänen Elli-tyttäreensä. Teini-ikäinen Elli ja vietti aikaansa turkulaisten vaihtoehtokulttuurinuorten parissa. Sari ei suuremmin selittänyt syitä. Soitin Ellille saman tien.
Puhelimessa nuori tyttö kuulosti assertiiviselta. Olin pelännyt joutuvani tekemään lapsenvahtityötä tai huumeinterventiota, mutta sen sijaan työni olisikin ilmeisesti kerätä tieto siitä, mitä kaikkea Elli oli saanut selville aikasilmukasta. Sari oli pistänyt lapsensa salapoliisityöhön. Minkähän vuoksi olin edes epäillyt mitään muuta?
"Mä tiedän mistä tämä johtuu", hän sanoi. Sovin tapaavani hänet parin tunnin kuluttua. Liityin muiden seuraan juuri parahiksi näkemään kuinka Juhanin rituaali loppui. Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut, mutta nyt (ja vasta nyt!) kassalippaan avauskoodia voisi käyttää.
Lippaan sisältä ei purkautunut mitään vaarallista kuten oli pelätty. Sen sijaan siellä oli viesti Juhanille tai Sallalle. Se oli jätetty sinne aikasilmukan edelliskierroksen aikana, ja siinä oli menettelyohjeita entiseltä projektipäälliköltä jonka sijaisena Salla nyt toimi. Käsitin että lippaaseen suljetut asiat olivat silmukan ulkopuolella. Lipas tarjosi meille keinon lähettää viestejä seuraavaan silmukkaan, mikäli emme onnistuisi sitä tällä kertaa murtamaan. Elegantti ja hyödyllinen ratkaisu. Pohdin, pitäisikö minun välittömästi jättää lippaaseen itselleni osoitettu viesti joka kieltäisi minua lähtemästä Paraisille.
Kulttuurikaupunkiprojekti oli nyt saanut mitä tahtoi ja aikoi lähteä toteuttamaan seuraavaa vaihetta suunnitelmastaan. Salla kummasteli minun rooliani lippaan hankinnassa ja kaikessa muussa mitä näytti olevan tekeillä.
"Edellinen kierros koitui kuolemakseni. En tahdo sen toistuvan."
Väitin olevani lukkoseppä, tietotekniikka-asiantuntija sekä osa-aikainen akrobaatti. Mikäli operaatio tarvitsi näiden alojen lisäapua, osaamiseni olisi heidän käytettävissään. Vastineeksi hän voisi käydä joskus kanssani lasillisella.
16.
Elli näytti punkkarilta joka oli juuri aloittanut metamorfoosin gootiksi. Hän ja Jenna muistivat toisensa silmukan edelliseltä kierrokselta, eivät erityisen hyvin mutta riittävästi luodakseen perusluottamuksen tapaamiseemme.
Ellin käsitys tilanteen syistä ja aiheuttajista oli kuitenkin vähemmän selkeä kuin mitä olin toivonut. Hän osasi valottaa omituisista tapahtumista teiniokkultistien parissa, sekä tytöstä nimeltä Neea joka oli Rymättylässä edelliskierroksella tehnyt jotain läpeensä outoa rituaalia. Ainakin minulle jäi edelleen hämäräksi, oliko aikasilmukan takana konkreettinen teko vaiko tekemättömyys, ja jos oli, millainen.
Onneksi asian kimpussa oli selvästi magiasta enemmän ymmärtäviä henkilöitä. Välitin Juhanille Ellistä saamamme informaation. Tyttö itse lähti takaisin Taikametsän suuntaan Jenna mukanaan. Minä koetin tovin verran järjestää ajatuksiani. Turun tilanne oli liiaksi maaginen ja liian vähän arkinen ollakseni siinä täysin kotonani. Verkosta oli selvinnyt asioita kätkemästäni taulusta. Se oli taidemuseosta varastettu Syysillan toive, ja Sarin arvion mukaan sitä aiemmin tavoitelleilla ryhmillä oli nyt parempaakin tekemistä kuin metsästää sitä. Luultavasti taulu olisi turvallista noutaa kätköpaikastaan. Toive oli varmaan ainoa rahanarvoinen asia joka tällä retkellä oli vastaan tullut.
Harkitsin optioitani. Pimeän tullen voisin noutaa taulun kätköpaikastaan ja palata Helsinkiin. Mitään erityistä tarvetta Turussa oleilulle minulla ei enää oikeastaan ollut. Voisin katsoa kulttuurikaupungin nähtävyyksiä toistekin.
Käytin pari tuntia matkasuunnitelmiani tarkastellen. Jos taulu olisi järkevästi rahanarvoinen, pääsisin ehkä eroon kiireellisimmistä veloistani. Olin ajatellut lähteä kuun loppupäästä Maltalle sukeltamaan ja lomailemaan ainakin viikoksi ja vaikka rahatilanne ei ollutkaan aivan lomamatkaan oikeuttavan hyvä, tuumin että etäisyys Suomeen voisi olla tarpeen. Datura-projektin entinen johtaja Eeva oli ilmeisesti ainakin paennut aikasilmukkaa lähtemällä Barcelonaan. En tiennyt lainkaan miten tähän liittyvä metafysiikka toimi, mutta mikään ei estänyt yrittämästä.
17.
Pimeä oli laskeutunut. Söin illallista ja suunnittelin taulun noutamista sekä kaupungista poistumista kun Jenna soitti. Hän kertoi kulttuuriprojektin tehneen päätöksiä ja olevan ryhtymässä pian toimenpiteisiin. Halusin nähdä tämän taisteluun lähtevän maagien, taiteilijoiden ja humanistien armeijan. Kävelin projektin toimistolle keskustan toisella laidalla.
Toimistolla oli käynnissä melkoinen vilske. En ollut varmaan koskaan nähnyt näin monta näin omituisiin juttuihin uskovaa ihmistä tekemässä asioita yhtä aikaa. Kulttuurikaupungin palkollisten lisäksi Juhani ja Jenna olivat paikalla ja parhaillaan pohdittiin, ketkä kaikki olisivat menossa Rymättylään tekemään korjaavia rituaaleja. Paljon papereita sullottiin lippaaseen epäonnistumisen varalta, auttamaan seuraavaa iteraatiota meistä mikäli silmukka ei murtuisikaan. Ajatus oli hieman karmiva mutta jotenkin myös lohdullinen. Meni syteen tai saveen, me saisimme toisen tilaisuuden.
Rymättylään näytti olevan lähdössä vain pari hieman säikähtäneen oloista maagia. He eivät vaikuttaneet kykeneviltä kohtaamaan mitään kovin vaarallista. Ehdotin Jennalle, että hän saattaisi mennä mukaan turvaamaan näitä fyysisiltä uhkilta. Jos joku - oli sitten vampyyri tai seonnut okkultistiteini - oli todella silmukan takana, hän voisi pysäyttää korjausoperaation yhdellä pistoolilla ilman turvaväkeä.
Joku kysyi minultakin haluaisinko lähteä mukaan. Kieltäydyin kohteliaasti. Joissain oloissa suurten maagisten rituaalien tekoa voisi olla kiinnostavaa seurata, mutta epäilin että tämä ei ollut se hetki. Vaikka olin tarjonnut apuani, veikkasin että ammattivarkaasta ei mitään hyötyä tällä tehtävällä olisi.
Sitten huomasin, että Salla aprikoi pitäisikö hänen lähteä Rymättylään. Hänellä ei ollut mitään maagisia kykyjä, hän oli vain projektin johtaja. Hän myös näytti jokseenkin eksyneeltä ja ahdistuneelta.
"Sinä et voi lähteä Rymättylään. Olet minulle lasillisen velkaa" sanoin.
"Eikös se ole toisin päin?"
Sallan synkkyys vain paheni kun hänen väkensä pakkautui ulkona autoihin. Hän vaikutti valmiilta heittämään puhelimensa jokeen ja pakenemaan paikalta. Tajusin, että ehkä minulla ja tällä projektilla oli sittenkin jotain tarjottavaa toisillemme.
Autoin työntämään yhden auton liikkeelle jääkentällä, mutta se ei ollut olennainen osa panostani. Nappasin Sallan kiinni ennenkuin hän ehti päättää mitä tehdä. "Tämä keikka on nyt heidän käsissään, ei meidän. Minne me menemme drinkille?"
18.
Salla oli uskontotieteen opiskelija ja toimi aiemmin vain kulttuurikaupungin maagisen projektin sihteerinä. Hän oli perinyt päällikkyyden, kun hankkeen aiempi vetäjä Eeva oli silmukan edellisen kierroksen jälkeen häipynyt maasta. En saanut selville oliko hän paennut, lähtenyt hakemaan lisäresursseja vai koennut vaan muuttaa jotakin silmukan rakenteesta.
Uudessa tehtävässään tyttö oli todella pudotettu altaan syvään päähän ilman uimakoulua. Maagien paimentaminen ja ohjaileminen johonkin järkevään suuntaan oli painajaismaista, heidän puheistaan ei hyvänäkään päivänä käsittänyt yhtään mitään. Lisäksi panokset olivat korkeat, ihmiset vaikeita ja Turun hallinnon apuun lähettämistä dokumentoijista oli enemmän riesaa kuin hyötyä.
Oli ihme, että Salla oli koossa niinkin hyvin kuin oli. Minun mielestäni oli pieni sankariteko että hän oli saanut pidettyä tiimissään jonkinlaista koheesiota niin pitkään, että nämä olivat saaneet lähdettyä kohti Rymättylää suunnitelman kanssa. Mutta nyt operaatio oli todella maagien käsissä, ja hänestä ei olisi ollut siellä mitään apua. Hänen projektivastuunsa jatkuisi seuraavana aamuna joko selonteon keräämisen tai dokumentoinnin edelleenlähettämisen parissa, mutta tänä iltana hänellä ei ollut enää mitään velvoitteita.
Tietenkään tämä ei estänyt häntä vauhkoilemasta ja hyppäämästä joka kerran kun hänen puhelimeensa tuli viesti. Muualla pyörät pyörivät, vähemmän vapaaehtoiset rituaalin vaatimat ihmiset oli kaapattu mukaan väkisin, teiniokkultistit koettivat sotkea pakkoja ja minulla oli täysi työ vakuuttaa ettei tämä mitenkään koskenut meitä. Vakuuttelu oli oikeastaan aika hauskaa.
"Mikä sinun tarinasi oikein on? Miksi minun pitäisi luottaa sinuun?" Salla kysyi lopulta.
"Minä olen Sarin väkeä. Olen ammattivaras. Siitä puheen ollen, voisin käyttää apuasi eräässä asiassa, nyt kun sinulla ei parempaakaan tekemistä ole." Totuuden sanominen ei välttämättä aina ole paras tapa saada ihmiset luottamaan minuun, mutta Sallalla ei kuitenkaan ollut pää täynnä tyhjää ja jos hän ei olisi ammattiani jo itse päätellyt, hän tulisi päättelemään sen pian.
19.
Sillan alle kiipeäminen sujui yhtä vaivattomasti kuin viimeksikin. Salla vahti selustaani läheiseltä polulta. Olin melko varma että kukaan ei oikeasti ollut seurannut minua. Kuitenkin jos Salla joutuisi hetken aikaa kantamaan huolta siitä putoaisinko pää edellä jokeen, hän ehkä unohtaisi projektijohtajan raskaan vastuun.
Taulu oli paikallaan, tottakai. Livahdin takaisin ihmisten ilmoille. Teknisesti tyttö oli kai juuri syyllistynyt rikoksessa avustamiseen ja teknisesti minä olin juuri antanut vasta tapaamalleni ihmiselle keinon järjestää minut vankilaan. Asia ei minua suuremmin huolettanut. Jo siinä vaiheessa kun Salla suostui lähtemään mukaan olin päätynyt arvioon, että hän tarvitsi muuta ajateltavaa kipeämmin kuin lainkuuliaisuusvaistojensa noudattamista.
Alunperin olin ajatellut palata Helsinkiin taulun noudettuani. Suunnitelmani oli muuttunut. "Mihin baariin seuraavaksi?"
Päädyimme Bremer-nimiseen kellariravintolaan, tosin välissä kävin pudottamassa taulun hotellille ja vaihtamassa ulkomuotoni murtovarkaasta hyvin toimeentulevaksi herrasmieheksi. Istuimme nauttimaan juomia, juttelemaan ja välillä lukemaan puhelimeen tulevia tilannekatsauksia Rymättylästä.
Vaihdoimme pätkiä elämäntarinoistamme. En lopulta ole kovin salaileva ihminen, ainakaan hyvässä seurassa, eikä minulla ole mitään ongelmaa perustella uravalintaani. Salla esitti pakolliset paheksunnat, muttei oikeasti tuominnut työtäni. Hänen oma tarinansa nykyisestä työstään oli melkoisen pyörryttävä, ja siihen liittyi pari ikävää käännettä. Joku kiristi häntä koska hän oli puolivahingossa lipsahtanut sänkyyn Villen kanssa - kiristysjutussa ei tuntunut olevan mitään mieltä ja toisaalta aikasilmukan aiheuttamien muistihäiriöiden vuoksi Salla ei voinut olla edes varma oliko asia oikeasti tapahtunut vaiko ei. Ville oli jäljittämässä kiristäjää. Huolimatta ilmeisen hyvästä naismaustaan kakkospomoni pisteet eivät silmissäni nousseet - Salla tuntui epäilevän, että hänet oli kaadettu petiin huumeiden avulla, mikä oli hillittömän tyylitöntä mikäli se piti paikkansa. Kiistattomasti Ville oli osoittautunut melkoiseksi tomppeliksi ylipäätään antamalla minkäänlaisen kiristyksen tapahtua.
Salla tahtoi etäisyyttä Turkuun, ylistressaavaan projektityöhön, sotkuisiin ammatillisiin suhteisiinsa ja levottomiin maageihin. Tottakai ehdotin, että hän lähtisi kanssani Maltalle lomailemaan. Hän tuntui olevan halukas ennemmin jäämään sinne pysyvästi, mikä oli toki myöskin optio. Soisin silti että hän ei jättäisi työtään täällä, koska - kuten hänelle sanoinkin - jos hän ei vedä tätä projektia, kuka sen sitten tekee? Koki hän itsensä miten riittämättömäksi siihen tahansa, ei ketään parempaakaan tarjolla ollut.
Bremerin sulkeuduttua etsimme toisen baarin. Nukkumisesta ei ollut toivoakaan ennen kuin Rymättylästä raportoitaisiin kaiken olevan ohi. Vähän ennen kolmea saimme lopulta ilmoituksen tilanteen selkeämisestä. Oli epäselvää olivatko maagit saavuttaneet voiton vaiko ei, mutta tänä iltana mitään ei enää tapahtuisi. Huomenaamulla asiaa puitaisiin enemmän. Toivoin että minut kutsuttaisiin myös paikalle. Tahtoisin kuulla selonteon tapahtuneesta.
Olimme molemmat juoneet kohtalaisesti. Herrasmiehen lailla saatoin Sallan kotiinsa ja palasin hotellihuoneeseeni nukkumaan.
20.
Aamuisessa kahvilassa Jenna kertoi synkkää tarinaa Rymättylän tapahtumista. Eilisillan viestien perusteella olin antanut itselleni luvan optimismiin, mutta se saattoi olla ennenaikaista. Rituaalissa hyvin monet asiat olivat menneet pieleen: Neea oli karannut ja jokin oli ajanut Jennan raivoihinsa ja saanut hänet karkaamaan yhden maagin kimppuun. Jenna itse ei käsittänyt lainkaan mitä oli tapahtunut. Ihmisiä oli katoillut, joutunut toisiin ulottuvuuksiin ja löytynyt vain sattumalta. Kukaan ei ollut kuollut - lopullisesti ainakaan - mutta kokemus oli ollut kaikille hirvittävä ja kuluttava.
Yritin säilyttää positiivisen elämänasenteeni, mutta Jenna tuntui lyödyltä. Kieltämättä omankin vähäisen ymmärrykseni mukaan kuvatun kaltaiset välikohtaukset eivät varmasti auttaisi maagisia kenttiä palaamaan tasapainoon tai mitä sitten olikin tapahtumassa.
Kahvilan kautta kulki muitakin, enimmäkseen Rymättylässä olleita ja ulkomuodoltaan kuin aaveen nähneitä. Irene sanoi suoraan kaipaavansa vertaistukea ja Jenna oli samaa mieltä. Salla kulki myös kahvilan ohitse. Hän ei puhunut minulle sanaakaan ja näytti vielä monin kerroin synkemmältä kuin eilen maagien ollessa tekemässä lähtöä.
Rivien välistä poimin, että Datura-projekti oli pitämässä jonkinlaisen loppuselonteon toimistolla, mutta minua ei kukaan ollut sinne kutsunut. Ilmeisesti siitä oli tulossa Rymättylässä kuiluun katsoneiden terapiasessio. Olisi varmaan tahditonta saapua kuokkimaan. Salla voisi ehkä käyttää henkistä tukea, mutta olin nimenomaan pyytänyt häntä kutsuman minut eikä hän ollut näin tehnyt. Ei tästä mitään syvällisempiä johtopäätöksiä kannattanut vetää, mutta viesti tämän tilaisuuden kannalta oli riittävän selvä.
Helsinkiin palaaminen näytti ajankohtaiselta. Jenna ehdotti, että käväisisin hänen kanssaan vielä projektin toimistolla, hän oli sinne kuitenkin menossa ja tuskin minua siellä karvaasti katsottaisiin. Voisin kieltämättä vaihtaa Juhanin kanssa pari sanaa jos hän olisi paikalla.
Ulkona puhelimeni kilahti. Olin kysynyt Sarilta toimintaohjeita taulun suhteen, ja sainkin ne. Jos Juhani ei taululle käyttöä löytäisi - eikä hänellä moista tuntunut olevan - se voitaisiin varmaan myydä asiakkaalle. Sikäli kun muut liiketoimeni olivat kärsineet maailmanpelastusoperaation vuoksi, Sari ilmoitti keräävänsä Turun hallinnolta tästä hyvän kompensaation. Lopulta viikonloppu ei sittenkään ollut aivan täydellinen katastrofi. Voisin lyhennellä velkojani ja lähteä ulkomaille.
Kulttuuriprojektin toimistolla oli vasta muutamia projektin ihmisiä. Lipas oli vielä eilistäkin täydempi. Salla sanoi jättäneensä lippaaseen lapun, jossa sanottiin ettei minua pidä päästää lähtemään Paraisille. Kiitin häntä tästä. En tiedä löytyykö se ajoissa, mutta hyvällä onnella muistaisin sen ensi kerralla itsekin. Kaiken kuulemani valossa tuntui siltä, että tämä kaikki koettaisiin uudelleen. Muistaisinko seuraavallakaan kerralla mitään edellisestä kierroksesta?
Jos muistaisin mihin tällä kertaa jäin, voisin ehkä jatkaa siitä. Jos en muistaisi, en myöskään tietäisi mitä olin menettänyt, joten asiasta oli turha kantaa huolta. Jossain vaiheessa tulisimme tekemään asiat oikein ja silmukka päättyisi. Viimeistään sen jälkeen pääsisin keräämään rahani ja lähtemään Maltalle lomailemaan. Kenties Salla liittyisi seuraani. Ehkä hän jäisi saarelle baarimikoksi, ehkä hänelle riittäisi hyvä loma jonka jälkeen hän palaisi Turkuun. Kävi miten kävi, tulevaisuus vaikutti mielenkiintoiselta. Vähintäänkin minulla oli onnea rahassa, nähtäväksi jäi oliko sitä myös rakkaudessa.