1
Perjantai, 6.9. 2013
Hotellihuoneeseen astuessani tajusin, että Sarin kysyessä minulta millaisen huoneen haluan, olin varmaan sanonut "niinkuin yleensä". Tietenkin tämä tarkoitti minulle ja Päiville yhteistä sänkyä. Olin lähinnä huvittunut tästä, eikä Päivikään näyttänyt ottavan sitä täysin huonosti.
Vaihteeksi olimme paikalla kahdestamme, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että olimme saaneet huoneen aivan oikeasta hotellista. Muodostimme joka tapauksessa hyvän teknokraattiblokin: meillä ei ollut maagisia kykyjä, emmekä niitä kokeneet tarvitsevamme - tieteellis-teknillisen alan koulutus sekä ammatillinen pätevyys yliluonnollisten asioiden kanssa riitti meille.
Asetettuamme tavarat paikalleen lähdimme liikkeelle. Okkulttipiirien liepeillä hengaava taiteilija Ronja Korpi oli pitämässä näyttelyn, ja aioimme katsastaa sen. Osuimme paikalle ennen kuin ovet olivat vielä auki, joten kävimme ensin syömässä Trattoria Romanassa. Ruoka oli erinomaista, tunnelma vielä erinomaisempaa. Mieleen alkoi palata, miksi Turku oli oikeastaan aivan mainio kaupunki jonne lähteä työkomennukselle.
Tehtävänantomme Sarilta oli tavallisen epämääräinen. Korkeimmalla asteikossa oli "työskennelkää Turun vakauttamiseksi", mutta detaljitasolla asiat olivat sekavampia. Jyväskyläläisten vampyyrien etsimistä, paikallisen hallinnon auttamista ja Kuisman mahdollisten yhteyksien tutkimista. Sari oli jostain saanut päähänsä, että Kuismalla olisi yhteyksiä Turussa valtaan pyrkivään Lev-vampyyriin, eikä häneen luotettu tällä hetkellä täysin. Ajatus kuulosti minusta hieman kummalta, mutta Sari maksoi laskut, joten hän saneli toimeksiantomme detaljit.
Puhelimitse tulevasta hoputuksesta huolimatta söimme ajan kanssa, ja siirryimme sitten takaisin hallinnon toimistolle, jonka tiloissa näyttely pidettiin. Ronja itse oli räävitön ja jutuillaan shokeeraamaan pyrkivä arkkityyppinen nuori taiteilija, mutta hänen teoksensa kertoivat sekä ajatuksesta että taidosta toteuttaa niitä. Useimmat olivat maalauksia, mutta pari veistosta ja joitain installaatiota oli myös päässyt mukaan. Muutaman vuoden kuluttua, jos tuottavuus voisi jatkua, tämä taiteilija voisi olla oikeasti maineikas.
Tarjolla olleen halvan kuohuviinin litkimisen ohella hallinnon työntekijät kutsuivat meidät lyhyeen neuvonpitoon. Paikalla olivat vain Kuisma, Linnea sekä Rauni; Klaus oli työmatkalla Helsingissä, eikä häntä odotettu paikalle ennen huomista. Pöydällä olivat muutamien näyttelyvieraiden omituiset unikokemukset, jyväskyläläisten vampyyrien yhyttäminen ja aamuyöstä tapahtuva "ilmiö". Ilmiötä ei selitetty tarkemmin, mutta siitä tiedettiin vain aika ja paikka. Okkulttisin keinoin saatava info on aina erinomaisen epätarkkaa. Seuraavalle päivälle tiedossa olisi myös lisää näytteiden metsästämistä.
Koetin Kuisman ohjeiden mukaan haastatella joitakin näyttelyvieraita, mutta saamani vastaukset olivat vältteleviä. Näyttelyssä pyöri pari tuttuakin, kuten Karo-vampyyri, joka oli pimeän tullen päässyt liikkeelle. Ronja paljasti näyttelyn pääteoksen, Unen ruhtinas -nimisen öljyvärimaalauksen, joka oli hieno mutta myös hivenen huolestuttava teos. Päätellen katseista joita paikalla olevat okkultistit siihen loivat oletin sen olevan tavalla tai toisella vahvasti maaginen.
Minua itseäni kiinnosti eniten triptyykki "siitä, miten Turun hallinnon kuuluisi toimia" (demoni, vampyyri ja keiju -- selkeimmin ilmaistu kuvaus kaupungin politiikasta koskaan). sekä Muutos-niminen teos naamioista. Otin siitä pari valokuvaa ja lähetin ne Johanille. Ties vaikka hän haluaisi ostaa teoksen. Välityspalkkio kelpaisi minulle.
Kun näyttely alkoi olla koettu, Päivi ja minä lähdimme töihin. Ensin poimimme Kellonsoittajankadun pensakoista maastonäytteen, sitten suuntasimme illan ensimmäisen jännittävän tehtävän pariin. Olin tutkinut keinoja joilla Jyväskylästä pääsisi Turkuun, ja arvelin, että 22:50 saapuva juna olisi verenimijöille helpoin ja mieluisin. Ajoimme asemalle ja istuimme sen parkkipaikalla vahdissa. Uskoin tunnistavani, mikäli junasta nousisi vampyyreita. Päivi kummasteli, oliko minulla tähän jokin yliluonnollinen kikka, mitä ei tietenkään ollut. Uudelle maalle tulevat vampyyrit vain kulkevat tietyllä tavalla - ne tunnistaa melko hyvin paitsi vaatetuksesta, myös tavasta jolla ne suhtautuvat ihmisiin ympärillään. En väittänyt olevani varma tästä, mutta edelleen minusta useimmat ihmiset olivat ainakin tietyissä konteksteissa melko läpinäkyviä. Vampyyrit tahtoivat pudota tietynlaisiin käytösmalleihin, sikäli kun eivät olleet Karon kaltaisia hylkiöitä.
Junasta ei kuitenkaan noussut ensimmäistäkään henkilöä, jossa olisi yhdistynyt oikeanlainen ylimielisyys ja pukeutumismaku. Joko jyväskyläläiset olivat menneet haukansilmiemme ohi, tai sitten ne eivät olleet tulossa tänään ainakaan junalla. Enempää oli turha tehdä.
Niinpä yhytimme näyttelyavajaisten jatkoille siirtyneet ihmiset Bremeristä. Ronjan ympärillä juttelu oli edelleen rivoa ja skatologista, joten istuuduin niin kauan hänestä kuin oli kohteliaasti mahdollista. Onneksi hänen taiteensa ei ollut yhtä hyökkäävää kuin hänen kielenkäyttönsä. Paikalle myöskin ilmestynyt Kuura teki korttitemppuja, ja joku okkultisteista alkoi lukea Päiville viikonlopun ennustetta.
Kellon lähestyessä yhtä Turun kaupungin seurue siirtyi baarista Kellonsoittajankadulle. Täällä pitäisi tapahtua yhden aikaan ilmiö - mikä ilmiö, siitä emme tienneet vielä mitään. Kuitenkin kun Kuisma oli piirtänyt katuun loitsukehänsä, hän raportoi, että meitä kohti oli kävelemässä aaveiden legioona. En itse nähnyt mitään, mutta teatterikiikariensa läpi maagi raportoi kummitusten marssivan katua ylös. Seurasimme niitä vanhalle hirttomäelle, jonka ympärille ne kerääntyivät. Sitten meidät lähetettiin keräämään näytteitä niiden jalkojen juuresta.
En nähnyt mitään. En tuntenut mitään. Päivi kaivoi esiin näyteputkiaan, mutta Kuisman ääni takanamme kävi hermostuneemmaksi. Hän sanoi aaveiden huomanneen meidät ja tulevan meitä kohti, ja hän käski meitä palaamaan. En tiennyt, oliko täällä mitään pelättävää, mutta en ollut innokas saamaan selville.
Aaveet saivat pitää salaisuutensa siltä yöltä. Poistuimme hirttomäeltä tahoillemme. Jotkut olivat jatkamassa baariin, minä ja Päivi vetäydyimme hotelliin. Kaupunki tuntui pahaenteiseltä, ja mielessäni pyörivät Kuisman sanat "ne ovat nähneet teidät". En pelkää aaveita, ainakaan tavallisesti, ja oletin meidän kummankin arkisen ja ei-maagisen olemuksen toimivan hyvänä suojakilpenä kummituksia vastaan, mutta sittenkin hotellihuoneessa kesti pitkään nukahtaa. Tajusin olevani onnellinen siitä, että nukuimme samassa vuoteessa. Oli lohdullista ajatella, että toinen ihminen oli vain käden ulottuvilla. Huomasin pohtivani, pitäisikö minun tilata meille shampanjaa ja koettaa karkoittaa aaveiden pelko romantiikalla. En edes ollut aiemmin ajatellut Päivin olevan lainkaan tyyppiäni, vaikka kieltämättä älykkäät ja voimakastahtoiset naiset vetoavat minuun helposti.
2
Lauantai, 7.9. 2013
Näin yön levottomia unia, joita en juurikaan muistanut herättyäni. Mutta Centron aamiainen oli mainio kuten aiemminkin, ja pyyhki pois yön muistot. Valitettavasti huolestuttava viesti esti pidemmän kaavan mukaan syömisen.
Turku-saliin oli yöllä ilmestynyt ihmisiä - Milka-niminen eilinen näyttelyvieras, Ronjan asuinkumppani, sekä Karo. He olivat jokainen nukkuneet kotonaan, nähneet omituisia unia - ja sitten yhtäkkiä siirtyneet saliin, josta Saila-sihteeri oli löytänyt heidät. Kellään ei ollut pyjamaa kummempia vaatteita tai lompakkoa, ja kaikkein hankalimmassa tilanteessa oli Karo. Aurino oli noussut, hän ei voinut kohdata sitä. Hän oli eristäytynyt pimeään kokoushuoneeseen, ja kun kävin sen lähellä arvioidakseni hänen tilaansa, hän koetti houkutella minua sisään. Tosiaan - vampyyri, joka oli herännyt eikä saanut veriateriaansa. Hän oli tällä hetkellä hengenvaarallinen. Tajusin olla menemättä hänen huoneeseensa.
Koetin rauhoittaa kahta muuta järkyttynyttä ja sekavaa okkulttista kokenutta tyttöä, sekä haastatella heitä heidän unistaan. Paikalta oli löytynyt unimaailmasta saapuneita (täh?) kuivia lehtiä, sekä kirje jossa oli kutsu verkkosivulle - ja verkkosivulta löytyi omituinen arvoitusten sarja, jota ihmiset alkoivat ratkoa. Lopulta paikalle selvisivät myös Kuisma sekä Linnea, ja kaadoimme yöisten telesiirtymisten sekä verkkoarvoitusten hoitamisen heidän niskaansa. Meille sen sijaan annettiin arkisempi tehtävä: kerätä lisää näytteitä.
Niinpä käytimme valtaosan päivää ajelemalla pitkin Turkua ja poimimalla näytteitä maasta, vedestä ja varmaan ilmastakin. Koin olevani vähän ylipalkattu pelkäksi kuljettajaksi, olisin kaivannut jotain kiinnostavampaa tekemistä, ja vihjaus siitä, että Kuisma saattaisi jotenkin olla Levin palkoilla palasi mieleen. Tämä tuntui aika tavalla turhalta puuhalta, helpolta keinolta pitää meidät kiireisenä samalla kun muualla tapahtui ties mitä. Toisaalta, mitä kaupungissa tapahtuisi keskellä kaunista päivää?
Jos juonena oli pitää meidät kiireisinä iltaan saakka, ei juonen laatija ollut ottanut huomioon ammattitaitoamme. Parissa tunnissa olemme syöksähdelleet Turun päästä päähän, keränneet näytteet kaikista tarvittavista paikoista ja syöneet lounasta. Turkusalissa veimme löytömme sekä analyysin tulokset Kuismalle ja Lydenille. Aurajoessa oli jälkiä verestä - vampyyrin verestä, jollain maagisella menetelmällä sidottu jokeen. Ei niinkään että joku olisi kaatanut vampyyrin viisi litraa joen yläjuoksulle, vaan että joku olisi mystisesti sitonut vampyyrin veren osaksi jokea.
Turkusalissa saimme kuulla, että pari kohdetta oli unohtunut luettelosta. Toinen näistä oli Kakolanmäki, toinen teollisuusalue jossain lentoaseman tienoilla. Molemmissa oli tapahtunut vastikään tulipalo, ja jostain tuntui saapuneen teoria, että sen sytyttäjä olisi ollut lohikäärme. Samaan aikaan Kuura ja muutama muu hallinnon älypää oli alkanut ratkoa sivustoilta löytyviä arvoituksia. Lisää turhan tuntuista työtä kaiken kaikkiaan - minusta tämä kaikki tuntui olevan juuri jonkun meille asettamien sääntöjen noudattamista, sen sijaan että olisimme koettaneet astua näiden sääntöjen ulkopuolelle ja ratkaista pulmaa omilla keinoillamme. Tiedustelin Lydeniltä hienovaraisesti, onko hyödyllistä käyttää aikaamme näytteiden keräämiseen, mutta Lyden tuki alaistaan. Tämä ei jättänyt meille liiemmin vaihtoehtoja.
3
Olin vaihtanut kävelykenkäni lenkkitossuihin matkallamme Kakolanmäelle. Lyden ilmestyi jostain paikalle noustessamme hylätyn vankilan luo. Tekeekö hän pistotarkastuksia toimintaamme? Jos niin, emme me antaneet hänelle mitään syytä moittia perusteellisuuttamme - olimme valmiit murtautumaan vankilan palaneisiin jäänteisiin. Lyden vilkaisi paikkaa itse, ja sanoo, ettei tämä ole välttämätöntä - toisen tulipalon näyte saa riittää.
Vankiloiden näkeminen on minusta aina hieman epämiellyttävää. Se lienee normaali ammattirikollisen reaktio, ainakin sellaisen, joka ei ole koskaan viettänyt linnassa päivääkään ja jolla ei ole mitään halua aloittaa. Koko urani olen ollut sitä mieltä, että vankila on häviäjille, ja sittenkin tiedostan, että yksi ainoa virhe tai huonon onnen puuska saattaisi lähettää minut sinne kymmeniksi vuosiksi. Yleensä pyrin olemaan ajattelematta moisia. En tahdo edes kuvitella, millaista olisi menettää vapautensa täydellisesti,. Olin onnellinen siitä, ettei alueelle tarvitse mennä sen syvemmälle.
Teollisuusalueella sijaitseva varasto sen sijaan näytti lupaavammalta kohteelta. Kyltit uhkailivat kameravalvonnalla, mutten nähnyt kameroita, joten kiipesin nopeasti aidan yli ja juoksin tuhkakasan luo keräämään siitä hieman hituja näytepussiin. Sitten hölkkäsin takaisin, ylitin aidan, hyppäsin autoon ja ajoin meidät pois paikalta. Helppoa puuhaa, mutta vaihteeksi jotain johon taitoni todella soveltuivat.
Toimistolla Turun hallinto oli tehnyt normaaleja byrokraattisia väistöliikkeitään: koska unissaan siirtyneet ihmiset oli jotenkin saatava hallintaan, heidät oli värvätty töihin. Tällä hetkellä työhön kuului pääasiassa arvoitussivuston ratkomista. Sivustolla oli nyt kysymys lohikäärmeen väristä, ja kun jätimme tuhkanäytteet niiden tilaajille, saimme tehtäväksi ryhtyä kaivautumaan syvemmälle arvoitussivustoon. Koetimme kysäistä Aurajoesta löytyneen vampyyrin veren alkuperää, mutta tätä kieltäydyttiin meille kertomasta ja spekulaatiota kehotettiin välttämään.
Seuraavat tunnit vietimme sitten hotellihuoneessamme arvoitusten parissa. Pelkkien verkossa olevien vihjeiden lisäksi purimme osiksi keijumailta saapuneen paperiperhosen ja mursimme siinä olevan koodin kuten korkeasti koulutettujen ammattilaisten tuleekin. Arvoitukset kävivät hankalammiksi ja hankalammiksi, ja tahdoin kovasti sivuuttaa koko pulman soittamalla sivuston palveluntarjoajalle ja joko lahjomalla tai uhkailemalla kaivaa ulos sivun laatijan osoite niin että siellä voisi käydä kysymässä, mihin tässä oikein pyritään. Mieleeni nousi jatkuvasti kuva pienestä koukkunokkaisesta keijusta, joka istui käkättämässä tietokoneen ääressä ja uploadasi sivulle uusia arvoituksia sitä mukaa kuin saimme vanhoja ratkottua. Busyworkin vaikutelma oli edelleen kova, mutta kun kaupungin hallinto kerran tahtoi maksaa meille tämän asian edistämisestä, ei meidän ollut syytä tätä kyseenalaistaa.
Iltayhdentoista aikoihin viimein lopetimme. Viimeinen kysymys oli "What kind of hat is the man at the cathedral wearing on next full moon?", riimuilla, ja tämä alkoi olla jo sen luokan älyttömyyttä josta tahdoin pysyä kaukana. Lounaamme oli ollut säälittävää Subway-moskaa, olimme luvanneet itsellemme hyvän illallisen, ja nyt oli sen aika. Mutta Suomessa illallisaika loppuu kymmeneltä, ja yrityksemme löytää hyvää ruokaa kilpistyivät. Sen sijaan löysimme kenties Turun huonoimman pizzakebab-paikan, ja tyydyimme sen antimiin. Jatkoimme sieltä Kouluun lasillisille. Päivin ajatukset palasivat jatkuvasti arvoituksiin, ja koetin ravistella häntä irti siitä. Olimme toimittaneet tuloksemme eteenpäin, nyt pari tuntia vapaata oli ansaittu.
Juttelimme puoliammatillisia. Partnerini oli hieman hämmentynyt aversiostani kaikenlaiseen väkivaltaan - yleisen olettamuksen mukaan jos olet valmis varastamaan, olet myös valmis vähän satuttamaan. Aivan liian monella asia kieltämättä noin meneekin ja oli minulle jonkinlainen ylpeyden aihe että ennemmin hyväksyisin tappion kun ryhtyisin lyömään tai ampumaan ketään. Ei niin, että tätä olisi aikoihin edes koeteltu. Päivi taas suostui kertomaan olevansa perheetön, kuten olin veikannutkin, ja että asiaan liittyi jonkinlainen tragedia, jota hän ei tuntunut olevan halukas paljastamaan. En urkkinut.
Toisaalla tekstiviestit kertoivat kaupungilla olevan tekeillä kaikenlaista. Musta keijuritari oli ilmestynyt Kuuran luokse ja hallinnon ihmiset olivat rientämässä tapaamaan sitä. Me päätimme pysyä moisesta kaukana. Loppuillasta seuraamme Turun okkulttisimmassa baarissa liittyivät Kuisma ja Linnea. Kuisma oli aikeissa tehdä jotain korjatakseen Aurajoen veritilanteen vielä sinä iltana, mikä varmaan oli yksinomaan hyvä asia. Kaksikko jäi hukuttamaan murheitaan vielä kun me siirryimme hotellille toiveenamme saada hieman enemmän unta tänä yönä. Eilisyön kaltainen pelko ei meitä sentään tällä kertaa vaivannut.
4
Sunnuntai, 8.9. 2013
Aamu alkoi kriisiviestillä, kuten eilinenkin. Olimme varautuneet siihen, että joutuisimme syömään aamiaisemme nopeasti, mutta emme siihen, että yösiirtyjien hätätilanne oli vielä eskaloitunut eilisestä. Välitön tilanne ei kuitenkaan ollut hengenvaarallinen, joten sen sijaan että olisimme ampaisseet paikalle renkaat ulvoen, pysähdyimme Agricolankadun rantaan ottamaan testinäytteen Aurajoesta. Tahdoimme tietää, oliko Kuisman eilisöinen puhdistusoperaatio tehnyt mitään. Ainakin rannassa oli tutun näköinen rituaalikehä.
Nostimme joesta pullollisen iljettävän näköistä muhjua. Desinfioidessani käsistäni pois enimpiä bakteereja Päivi kohotti pullon huulilleen, ja joi huikan Aurajoen vettä.
Ajatus siitä, että olin vielä yöllä ajatellut Päivistä romanttisia katosi säikähtäneeseen ällötykseen. Melkeinpä odotin hänen muuttuvan välittömästi lonkeroiseksi irvokkuudeksi, mutta sen sijaan hän vain mutristi kasvojaan. Selvästikin vesi maistui yhtä hyvältä kuin miltä näytti.
Halusin selitystä moiseen mielenvikaisuuteen, ja Päivi kertoi, ettei arvioni siitä, että me olemme molemmat täysin ei-yliluonnollisia toimijoita pitänyt tarkalleen paikkaansa - hänellä itse asiassa oli yliluonnollinen kyky tehdä kemiallis-okkulttista analyysia asioista maistamalla niitä. Moinen taito saattoi olla hänen alallaan hyödyllinen, mutta tällä tavoin käytettynä se tuntui lähinnä kuvottavalta. Joka tapauksessa pelkästään maistamalla tilkan Aurajokea Päivi pystyi saman tien kertomaan, että jos mitään, joki oli vielä eilistäkin pahemmassa kunnossa: vampyyrin veren lisäksi siellä oli nyt uusia okkulttisia aineksia - ihmissuden verta, keijun verta, ties mitä verta.
Turku-salille olivat yön aikana siirtyneet samat ihmiset kuin eilenkin. Tällä kertaa kaikki ei ollut kuitenkaan sujunut rauhanomaisesti, ja säikähtänyt Karo oli purrut Milkaa.
Milka näytti surkealta nurkassa huopaan kääriytyneenä, ja Karo oli taas loukussa pimeässä huoneessaan. Olimme jälleen ensimmäiset ammattilaiset paikan päällä, joten todettuani että tilanne oli jo enimmäkseen ohi, otin tehtävän jonka osasin hoitaa, ja ryhdyin jakamaan kriisiterapiaa pureman uhrille. Hän ei tiennyt vampyyresta yhtään mitään, ja minä tein parhaani esittääkseni seksuaaliväkivaltaterapeutin ja okkulttisen kuraattorin välimuotoa. Oikeasti Milkalla ei pitäisi olla mitään hätää, mutta saatoin kuvitella kokemuksen olevan hyvin shokeeraava ja traumaattinen. Hän tarvitsisi oikeaa ammattilaisapua, mutta kaupungin hallinnolla ei ilmeisesti ollut kriisiterapeutteja palkkalistoillaan.
Pimeässä Karolla oli suunnilleen yhtä vaikeaa, ja toiset koettivat terapoida häntä. Halusin olla mahdollisimman kaukana koko typerästä tilanteesta, mutta Sarilla ja Lydenillä oli kuristusote pankkitilistäni, joten minulla ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin koettaa sopeutua kaikkeen, mitä tehtävä vastaan heitti.
Kuisman lopulta selvittyä paikalle hän oli perustellusti sitä mieltä, että öisten siirtymisten oli loputtava, ja paras keino tähän oli hajottaa Ronjan näyttely. Unen ruhtinas -teos aivan erityisesti tuntui fasilitoivan ihmisten unien häiriintymistä telesiirroilla, mutta se oli myös Ronjan näyttelyn pääteos, eikä hän ollut halukas antamaan sitä hallinnon holviin tai tuhottavaksi. Hänen näkemyksensä oli helppo ymmärtää, mutta olin myös varma ettei Kuisma perääntyisi omasta linjastaan.
Ronjan käydessä ulkona savukkeella kävin juttelemassa hänen kanssaan. Joskus eilisen aikana hän oli ohimennen kuullut ammattini, mikä toimi hyvänä jäänsärkijänä tälle keskustelulle. Ehdotin hänelle, että eräs tapa ratkaista tilanne olisi ehkä kadottaa hänen taulunsa. Hän oli vielä vähän tuntematon taiteilija joutua taidevarkauden kohteeksi, mutta toisaalta moinen saattaisi myös nostaa hänen osakkeitaan apurahoja myöntävien tahojen silmissä. Ronja ei ollut suunnattoman innokas ajatuksesta, mutta tuntui olevan silti sitä mieltä, että olisi parempi että hänen taulunsa vaikka varastettaisiin kuin että ne tuhottaisiin. Minulla ei ollut mitään aikomusta tuhota niitä - taideteosten tuhoaminen on barbaarista ja väärin.
Kuisma puolestaan tivasi minulta ja Päiviltä, mitä oikein olimme tehneet Aurajoelle. Päivi totesi, että me emme olleet tehneet mitään muuta kuin nostaneet siitä vettä, ja kysyi sitä vasten, mitä Kuisma itse oli sille tehnyt. Jossakin joku yritti nyt pelata meitä toisiamme vastaan - joko Kuisma halusi mustamaalata meitä, tai joku mustamaalasi meitä Kuismalle. Kummassakin tapauksessa asiat olivat hieman epämiellyttävästi.
Muiden jäädessä jatkamaan katedraalissa asuvan miehen hatun arvoitusta minä otin hetken vapaata ja vierailin antiikkimessuilla. Ne olivat hienoinen pettymys, mutta Milkan terapoinnin jälkeen tarvitsin muuta ajateltavaa. Palattuani poistuin Päivin kanssa syömään lounasta ja pohtimaan asioita. Ehdoton kielto olla spekuloimasta Aurajoen vampyyrin veren lähdettä johti ilmeiseen arvaukseen siitä, että sen alkuperä oli Ahlgård. Tämä olisi asia, jota Kuisma ja Lyden eivät voisi missään tapauksessa sanoa ääneen eivätkä haluaisi edes pienimmänkään huhun moisesta lähtevän liikkeelle, ja se oli kaikin tavoin ymmärrettävää. Kaupunki voisi reagoida tällaiseen todella arvaamattomasti. Päivi sanoi myös ohimennen kuulleensa Linnealta, että Ronja oli ihmissusi.
Kesken herkullisen nepalilaisen ruuan Kuisma soitti. Hän halusi minut pikaisesti paikalle, ja syy oli melkeinpä arvattavissa. Hän ei ollut pääsemässä Ronjan kanssa yhteisymmärrykseen taulujen kohtalosta, joten hän päätti käyttää niitä työkaluja mitä hänellä oli. Sain toimeksiannon varastaa taulut, saman tien. Taulut sijaitsivat joko Ronjan autossa tai hänen kotonaan, mutta kummassakin tapauksessa ne pitäisi saada haltuun tänään.
Normaalisti olisin ollut moisesta tehtävästä yksinomaan hyvilläni, mutta juuri nyt luottamukseni Kuismaan oli varsin matalalla. Mies saattoi olla täysin legitti Lydenin palkollinen, tai hän saattoi tehdä jotain kieroa. Kysyin, mitä turvatoimia oli odotettavissa, ja hän vastasi ettei luultavasti juuri mitään. Yliluonnollisia vartioita? Ympäripyöreä vastaus. Tämä tuntui todella huonolta. Tiesin jo mitä odottaa, mutta tahdoin kuulla mitä Kuisma sanoisi. Kysyin, oliko Ronjalla yliluonnollisia kykyjä, ja Kuisma myönsi tämän. Kysyin, oliko hän hukka, ja sekin myönnettiin.
Ihmissudet ovat vaarallisia, voimakkaita ja ennen kaikkea niillä on ilmiömäinen hajuaisti. Asioiden varastaminen niiltä ei ole mitenkään triviaali temppu. Oli keikan kannalta kriittisen tärkeää tietää tästä piirteestä Ronjassa, mutta Kuisma ei olisi kertonut sitä minulle ellen olisi tivannut sitä häneltä - enkä olisi varmaan tullut sitä tivanneeksi, ellei Päivi olisi minua varoittanut etukäteen.
Kuisma oli joko epäpätevä tai halusi minun epäonnistuvan. Tai ehkä epäpätevä oli vähän vahva ilmaus - miehellä oli paljon palloja ilmassa. Sittenkin tämä homma haisi. Tietenkään se ei tarkoittanut, etten tekisi sitä, mutta sanoin, että tämä ei olisi aivan helppoa. Kuisma totesi, että minun olisi paras pitää kiirettä - ja sitten hän painoi kädellään otsaani, ja sanoi, että minun ei tulisi kertoa tästä kenellekään. Jossain taustalla maaginen voima surisi, mutta vähät välitin siitä. Tietenkään minä en kertoisi tästä kenellekään. Millaisena harrastelijana hän minua oikein piti?
Lähetin Päiville viestin, jossa kehotin häntä ottamaan junan Helsinkiin. Minulla olisi Turussa vielä tehtävää.
Varttituntia myöhemmin olin toisella puolella keskustaa, mukanani kasa jätesäkkejä, kertakäyttöhansikkaita ja hyttysmyrkkyä. Kuisma oli sentään antanut minulle avaimen Ronjan asuntoon; autoon olisi ollut helppo murtautua, mutta siellä teokset eivät enää olleet. Pukeuduin jätesäkkiin, peitin kasvoni ja käteni, suihkutin hyttysmyrkkyä ylleni, ja sitten livahdin sisään.
Pian säkkini olivat täynnä taidetta. Ronja ja hänen kämppiksensä olivat jossakin, onneksi eivät paikalla, ja kun susitaiteilija hän saapuisi, hän haistaisi vain hyttysmyrkyn, ei minua. Hän voisi seurata sen jälkeä lähimmälle bussipysäkille, josta hyppäsin yhteen monista keskustan suuntaan menevistä busseista.
Näennäisesti olin peittänyt jälkeni todella hyvin. Ongelmana tässä oli, että Ronja tiesi minun olevan taidevaras ja olin jopa sanonut hänelle, että harkitsin hänen taulujensa viemistä. Jos hän päättäisi olla asiasta voimakkaasti eri mieltä, hän löytäisi minut kyllä.
Kätkettyäni teokset siltarumpuun kaupungin itälaidalla soitin Kuismalle. Ilmoitin hänelle keikan laskun olevan 10,000 - amatöörimäisyys tehtävänkuvauksessa oli tuplannut normaalin taksani. Ehkä hän ei ollut halunnut nimenomaan syöttää minua hukalle, mutta silloinkin ison taksani pitäisi saada hänet ajattelemaan ensi kerralla tarkemmin, mitä kaikkea tietoa kuuluu jakaa toimeksiannon yhteydessä.
Ken varjoaan pelkää 2: Unen ruhtinas – Päivin debrief
Päivi I. Laineen virallinen kuvaus Crocus Biomedicalsin arkistoon
Päivin omia mietteitä ja tuntemuksia
6.9.2013
Tällä Turun-vierailulla Sari Leikolan lähettämän tiimin muodostimme minä sekä Janne Huovinen. Saavuimme kaupunkiin kello 17 jälkeen, ja asetuimme Centro-hotelliin, jossa vietimme noin tunnin kerraten tilannetta sekä tavoitteitamme. Ennakko-ohjeistuksenamme oli pyrkiä auttamaan Turun vakauttamisessa sekä pitää silmällä Kuisma Korhosta, paikallista maagia, joka saattaisi olla epäluotettava tai peräti liitossa hallintoa vastustavan vampyyrin kanssa. Oma ensisijainen tavoitteeni oli tietenkin tiedonhankinta ja näytteiden kerääminen Crocuksen hyväksi.
Hotellihuoneessa meitä odotti parisänky. Mitähän Leikolan mielessä oli liikkunut? Jos huonetoverini olisi ollut kuka tahansa muu, olisin palannut respaan vaatimaan toista huonetta erillisillä sängyillä, mutta Janne oli ihan miellyttävää seuraa, eikä ollut koskaan käyttäytynyt kuin täydellisen herrasmiesmäisesti. Olkoon. Sama se missä nukkuisin, tuskin siihen olisi täällä muutenkaan paljoa aikaa. Hotelli vaikutti kaiken siistiltä ja kelvolliselta, huomattava parannus toukokuun karmeaan Omenahotelliin.
Havaitsimme, että illalla olisi taidenäyttelyn avajaiset hallinnon toimistonakin toimineessa Turku-salissa, joten suuntasimme sinne. Näyttely ei kuitenkaan ollut vielä auki, ja puhelimitse tavoittamamme hallinnon tiimi oli vasta matkalla paikalle. Käytimme tyhjän hetken käymällä illallisella.
Trattoria Romana -ravintola oli viehättävä, aidon italialaiselta vaikuttava paikka. Ainoa miinus tuli palvelun hitaudesta: cappuccinon ja laskun saaminen kesti yli puoli tuntia. Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti paras ravintolaruokailuni Turussa tähän mennessä.
Kello 20 alkoivat viimein "Unen ruhtinas" -näyttelyn avajaiset. Hallinnon tiimi saapui paikalle samoihin aikoihin. Näyttelyn teema oli varsin yliluonnollinen unikuvineen, vampyyreineen ja demoneineen, ja se vaikutti vetäneen puoleensa useita hallinnon mielestä kiinnostavia henkilöitä. Emme siis saaneet tilannekatsausta ennen kuin avajaiset oli juhlittu. Juhlaan sisältyi taiteilijoiden puheita, runsaasti boolia sekä vaivihkaisia yrityksiä kerätä tietoa läsnäolijoista.
Muutamaa tuntia myöhemmin hallintoa edustaneet Kuisma Korhonen, Linnea Lehto sekä Rauni Metsälä ehtivät saattaa minut ja Huovisen ajan tasalle. Tilanne Turussa vaikutti hieman stabiilimmalta kuin toukokuussa: Pyhän Henrikin lähteen ulottuvuusvuoto oli saatu korjattua, eikä ihmisiä ollut kadonnut enempää. Sen sijaan muutamilta paikoilta oli löydetty joitakin merkkejä tuntemattomien tahojen tekemistä rituaaleista, ja niiden ympäristöstä olisi syytä hakea näytteitä. Lisäksi Korhonen pyysi meitä ottamaan uusintanäytteet useista vanhoista kohteista niiden tilanteen tarkistamiseksi. Näyttelistalla oli myös Kellonsoittajankatu 4, osoite, jossa vihjeen perusteella pitäisi tapahtua jotakin kello 01 seuraavana yönä. Hallinnon edustajat eivät suostuneet kertomaan mitään tarkempaa.
Toimistolta poistuttuamme haimme Kellonsoittajankadulta näytteen, ja jatkoimme matkaa hotellin ja automme luo. Olimme Leikolalta kuulleet, että kaupunkiin oli saapumassa vampyyrisaattue Jyväskylästä. Emme tienneet, ketä he olivat tulossa tapaamaan, mutta kyseessä ei olisi Turun hallitsija Ahlgård, vaan joku muu taho. Huovinen oli listannut tapoja saapua Turkuun, ja esitti, että vampyyrit voisivat saapua iltajunalla. Siirryimme juna-asemalle tarkkailemaan, astuisiko junasta ulos epäilyttäviä henkilöitä. Ketään ei näkynyt. Joko lähetystö ei ollut junassa, tai he onnistuivat välttämään katseemme.
Illan työtehtäviin sisältyi vielä aiemmin mainittu "ilmiö" kello yhdeltä Kellonsoittajankatu 4:ssä. Tieto tapahtumasta oli peräisin hallinnon työntekijän löytämistä esineistä, kellosta ja kiikareista. Itse tapahtumaksi paljastui aavekulkue Kellonsoittajankatua ylös ja Hirttomäelle hirttäjäisiä pitämään. Aaveet näki ainoastaan kiikareilla. Otin paikalta yhden näytteen, vaikken usko sen sisältävän mitään normaalia kummittelua erikoisempaa.
Ennen mystistä ilmiötä istuimme hetken Bremer-nimisessä baarissa. Valikoima oli aika heikko, mutta sentään paikka oli rauhallinen taiteilijoiden luokatonta jutustelua lukuunottamatta. Klo 01 lähestyessä siirryimme Kellonsoittajankadulle. Mitä lähemmäs hetki tuli, sitä hermostuneempi oli oloni – kelläänhän ei ollut mitään aavistusta, mikä tämä ilmiö oikein olisi. Kuisma kuvaili lähestyvää aavekulkuetta kiikareiden läpi katsoen, ja huusi, että pitäisi ottaa näytteitä. Sain pyyhkäisynäytteen maasta Kellonsoittajankadulta, ja ehdin hypätä syrjään ennen kulkueen saapumista. Sen sijaan Hirttomäellä epäonnistuin täysin, kun näyte piti hakea aavejoukon keskeltä. Ei niistä aaveista olisi pitänyt olla vaaraa, mutta Kuisman huudot siitä, että ne ovat huomanneet meidät, olivat kyllin huolestuttavia herättääkseen kauhua, vaikken mitään nähnyt tai tuntenut. Olin niin hermona, etten onnistunut kaivamaan tarvikkeita laukustani. Hävettävää. Sentään tämän jälkeen päivän työt oli tehty, ja saatoimme siirtyä hotellille nukkumaan.
7.9.
Yön aikana näin unta, jossa Aurajoki oli verta. Koska näen satunnaisesti enneunia, suhtauduin tähän vakavasti, ja päätin hankkia joesta näytteitä heti sopivan tilaisuuden tullen. Aamupäivällä sellaista ei kuitenkaan ollut, koska jo aamiaisen aikana hallinnon sihteeri ilmoitti meille, että toimistolla on ongelma.
Kolme henkilöä, Milka, Alisa ja Karo, oli ilmestynyt aamulla toimistolle unen kautta, mahdollisesti taidenäyttelyn yliluonnollisten ominaisuuksien vuoksi. Tilannetta mutkisti se, että Karo oli hiljattain epäkuolleen elämänsä aloittanut vampyyri. Hänen onnekseen toimistolla oli auringonvalolta suojattu tila. Ravintoa hänelle ei sen sijaan ollut, ja hän vaikutti lähes raivohullulta nälässään. Hänen asuintoverinsa, harrastelijamaagi Mika Kuura saapui myöhemmin paikalle veripussien kanssa, ja tilanne saatiin asettumaan.
Toimistolla nukkunut sihteeri oli ollut ensimmäisenä paikalla, minä ja Huovinen olimme toiset. Hieman myöhemmin saapui Klaus Lyden, ja lopulta myös Korhonen sekä Lehto. Keräsimme kukin tahollamme tietoa tapahtuneesta. Ilmeisesti Karo oli nähnyt aiemminkin kokemaansa unta, jossa hänet poltetaan, kun taas Alisa oli seurannut Milkaa tämän unessa, jossa Aurajoessa ja puiden oksilla on hirtettyjä kettuja. Keräsin toimiston lattialta talteen kolmikon mukana tulleita vaahteranlehtiä, jotka pikatesti vahvisti unimaailmasta tulleiksi. Heidän mukanaan oli myös tullut arvoituksellinen kirje, joka johdatti meidät internet-sivuilla olevien uusien arvoitusten luo. Kirje osoittautui keijuperäiseksi.
Viikonlopun toisena suurena epäonnistumisenani pidän sitä, etten tajunnut välittömästi kirjeen alkuperää, tai edes testannut sitä. Kuvittelin sen olevan niin kontaminoitu, ettei mitään erottuisi. Kun lopulta testasin sen, tulos oli niin selkeä, että joku olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa suurin tulikirjaimin KEIJU. Kun muut ratkoivat arvoituksia, istuin useamman metrin päässä tietokoneesta. Ties mihin arvoitusten selvittäminen johtaisi. Kyseessä oli selvästi keijujen ansa. En haluaisi olla missään tekemisissä sellaisen kanssa.
Kun tilanne toimistolla vaikutti vakautuneen riittävästi, minä ja Huovinen lähdimme keräämään näytteitä. Usean tunnin autokiertueellamme vierailimme Kupittaanpuiston Pyhän Henrikin lähteellä, Kellonsoittajankadun ja Hirttomäen kummittelupaikoilla, Vartiovuorenmäen tornin juurella ja Puolalanpuiston leikkipuiston lähellä, mistä oli löydetty rituaalijälkiä, sekä Korppoolaismäen ja Tuomaansillan toukokuisilla katoamispaikoilla. Lopuksi pysäköimme auton hotellille, ja haimme jalkaisin kolme näytettä Aurajoesta, samoista kohdista kuin toukokuussa. Pikatestaus osoitti, että joessa oli kuin olikin verta.
Tässä vaiheessa olimme keränneet kaikki meiltä pyydetyt näytteet, joten siirryimme toimistolle. Korhonen esitti hypoteesin, että Aurajoen veri on peräisin keijuista, joita Milkan unen ketut kuvastivat. Minusta tämä oli turhan yksinkertaistavaa. Toiseksi vaihtoehdoksi ehdotettiin kaupungissa olevaa lohikäärmettä. Tästä hallinto oli unohtanut kertoa meille. Samoin he olivat unohtaneet mainita kaksi tulipaloa, jotka mahdollisesti liittyivät lohikäärmeeseen, ja joista myös tarvittiin näytteet.
Olimme laiminlyöneet lounastuntimme näytteitä kerätessämme, joten ennen tulipalonäytteiden hakemista hankimme lounasta. Kävin myös ostamassa kylmäsäilytystarpeita, jotta verta sisältävät näytteet säilyisivät paremmin – missään ei ollut jääkaappia tai pakastinta, johon ne olisi voinut sijoittaa. Lounastaukomme jälkeen yritimme löytää Kakolanmäen palopaikan, mutta edes paikalle osuneen Lydenin kanssa emme keksineet, miten sinne muurien ja aitojen läpi pääsisi. Sen sijaan toinen palopaikka, Vaskikatu lentoaseman lähistöllä, oli helpompi. Huovisen ammattitaidolla näyte matalien muurien suojaamasta palaneesta puujätekasasta oli nopeasti haettu.
Palasimme toimistolle, missä suoritin pikatestauksen keräämilleni näytteille. Suurin osa niistä ei paljastanut mitään erityisen kiinnostavaa. Vaskikadun näyte tuki teoriaa lohikäärmeestä: tuli oli palanut yliluonnollisen kuumana, eikä jälkiä sytytysaineesta tai vastaavasta ollut havaittavissa. Koska Aurajoen pikatesti oli ollut inkonklusiivinen, päätin soveltaa siihen hieman protokollasta poikkeavia menetelmiä, eli omia Arcadian muokkaamia aistejani. Vettä maistamalla kykenin erottamaan siinä olevan veren vampyyriluonteen, sekä sen, ettei veri ollut valunut veteen, vaan se oli jotenkin maagisesti liitetty siihen. Lisäksi vedessä oli yliluonnollista alkuperää olevia pieneliöitä, jotka veri oli houkutellut paikalle, ja jotka ajan myötä hyvin todennäköisesti vetäisivät luokseen ikävämpiä, suurempia otuksia.
En todellakaan arvannut, että kyseessä olisi vampyyrin veri, ja oli hyvin huolestuttavaa tajuta, mitä olin tullut juoneeksi. Määrä oli kuitenkin niin vähäinen ja veri täysin normaalista poikkeavassa muodosa, että en uskonut siitä seuraavan mitään. Hieman olin myös varuillani mahdollisisten taudinaiheuttajien suhteen, mutta arvioin riskin niin pieneksi, että se oli otettavissa.
Lyden ei vaikuttanut yllättyneeltä, kun kerroin, mitä olin Aurajoesta saanut selville. Hän selvästi tiesi, kenen veri oli kyseessä, ja miten se oli jokeen päätynyt, mutta ei suostunut selittämään asiaa. Sen sijaan hän lupasi korjata tilanteen yön aikana, ja pyysi minua ottamaan aamulla uuden näytteen, jonka pitäisi olla puhtaampi.
Näytteiden osalta työmme oli nyt tehty. Useampi ihminen ratkoi edelleen toimistolla keijuarvoitusta. Koska minua ja Huovista ei tarvittu mihinkään muihin työtehtäviin, se annettiin meidän huoleksemme. Hotellilla oli parempi internet-yhteys sekä tietokone, joten vetäydyimme sinne työstämään asiaa.
Toimistolle oli päivän aikana ilmestynyt kuin tyhjästä perhonen, joka liittyi arvoitukseen. Päästyämme lohikäärmeen värisävyä selvittäneestä arvoituksesta eteenpäin kohtasimmekin tehtävän, jossa piti luetella numerot perhosen siivistä. Meillä ei perhosta ollut, mutta sihteeri toimitti sen meille. Tähän suoritukseen meni häneltä lähes tunti. Perhosen ratkaiseminen puolestaan vei meiltä useita tunteja, ja vaati sanallisen arvoituksen ratkaisun, morsekoodin tulkkaamista, sekä viivakoodien lukemista matkapuhelimen avulla. Sen jälkeen ratkoimme vielä TV-sarjaan liittynyttä hämmentävää salakirjoitusta, kunnes lopulta juutuimme kuva-arvoitukseen. Kello oli 22, ja päätimme, että päivän työt oli tehty. Mika Kuura jatkaisi tämän ongelman ratkontaa tahollaan.
Olin päättänyt pysyä kaukana tästä katalasta keijuarvoituksesta, mutta kun sitä oli koko päivä työstetty ilman mitään suurempia omituisuuksia, pääsin pelostani yli ja osallistuin puuhaan. Ennen kuin olin tajunnutkaan, olin niin koukussa ongelmanratkontaan, etten olisi malttanut lainkaan lopettaa. Tarkoitus oli ollut käydä hyvällä illallisella, mutta arvoitus oli vienyt niin paljon aikaa, ettei mikään järkevä ravintola enää ollut auki. Päädyimme Ada-nimiseen pizzeriaan, taatusti viimeistä kertaa. Ensimmäinen neljännes pizzasta meni alas sujuvasti kovan nälän maustamana, mutta sen jälkeen heikkolaatuisten einesraaka-aineiden aromit puskivat läpi niin pahasti, että melkein puolet jäi syömättä.
Epämiellyttävältä illalliselta siirryimme miellyttävämmällä lasilliselle Kouluun. Kuisma viestitti, että Musta ritari oli ilmestynyt Karon asunnolla. Olisin halunnut näytteitä, mutta Janne ei enää ollut ajokunnossa, enkä halunnut lähteä kävelemään yksin pimeään. Ehkä tulisi toisia tilaisuuksia. Sen sijaan jutustelimme leppoisia ja vähemmän leppoisia, ajoittain henkilökohtaisiakin – viimeksi mainituista puhuin kierrellen, kaarrellen ja enimmäkseen valehdellen. Onneksi tällainen keskustelu ei jatkunut koko iltaa, kun Kuisma ja Linnea saapuivat ja kertoivat illan tapahtumista. Lohikäärmettä he eivät olleet tavoittaneet, mutta Karo, Kuura ja muut samalla asunnolla olleet olivat tavanneet Mustan ritarin. Klausia ja Kuismaa se oli paennut, eivätkä he olleet päässeet puhumaan sille. Kuisma ja Linnea jäivät vielä istumaan iltaa, kun minä ja Janne puolen yön jälkeen poistuimme hotellille.
Kylpyhuoneessa iltapesulla katselin itseäni peilistä. Todellista itseäni, sitä hopeahiuksista, kalvakkaa hirviötä, jonka vain harvat voivat nähdä. Kuinka moni täällä näkee, kuinka moni tietää salaisuuteni? Ei ainakaan Janne. Jos hän näkisi todelliset kasvoni, suostuisiko hän nukkumaan samassa sängyssä kanssani? Ja jos hän tietäisi kaiken, mitä olen tehnyt, vieläkö hän haluaisi jatkaa yhteistyötämme?
8.9.
Unessani Aurajoki oli edelleen verinen, ja siinä ui petoja, ja kun kerroin tämän Kuisma Korhoselle, kävi ilmi, että hän oli alunperin syyllinen joen tilaan. Heti aamiaisen jälkeen haimme uuden näytteen joesta. Pikatesti näytti, että verta oli suorastaan enemmän kuin viimeksi. Koska parempia analyysimenetelmiä ei edelleenkään ollut tarjolla, hyödynsin jälleen hieman keijumagiaa, ja maistoin vettä. Vampyyrin veren lisäksi siinä oli ainakin ihmissuden verta sekä voimakas keijuvaikutus, jonka olin tuntenut joen ympäristössä muutenkin. Janne näki temppuni. Selitin hänelle jotain ympäripyöreää yliluonnollisista kyvyistä, joista en mielelläni puhuisi. Hän vaikutti tyytyvän selitykseen.
Jouduin jättämään Aurajoen tilanteen tarkemman selvittelyn myöhemmäksi, koska Turku-salissa tilanne oli pahempi kuin edellisaamuna. Unesta ilmestyneitä oli tällä kertaa viisi, edellisten kolmen lisäksi runoilija Pihla sekä nuorehko okkultistimies, jonka nimeä en muista. Kaiken lisäksi vampyyri Karo oli purrut Milkaa, joka oli menettänyt paljon verta. Hallinnon sihteeri oli osoittanut yllättävää pätevyyttä ja huolehtinut ensiavusta mallikkaasti. Muu jälkihoito oli vielä kesken, eikä paikalla ollut muita hallinnon edustajia. Minä ja Huovinen koetimme pitää tilanteen rauhallisena. Unissakulkijoiden ajatusten johdattamiseksi pois aamun traumoista ohjasin heidät työstämään keijuarvoitusta.
Lyden saapui paikalle ensimmäisenä hallinnon edustajista. Kun hän ehti vaihtaa muutaman sanan kanssani, hän suostui myöntämään, että he olivat yrittäneet korjata Aurajoen tilannetta neutraloimalla sen jollakin, minkä pitäisi kumota vampyyriveren vaikutus. Ilmaisin hänelle, että tämä oli selvästi huono ajatus, ja että joki pitäisi puhdistaa kunnolla. Hän kieltäytyi edelleen kertomasta, kenen verestä oli kyse.
Myöhemmin paikalle saapuneen Korhosen reaktio oli täysin erilainen: hän marssi kiihtyneenä minun ja Huovisen luo, ja vaati saada tietää, mitä olemme tehneet joelle. Hän väitti löytäneensä jälkiä siitä, että minä ja Huovinen olemme sabotoineet sitä. Tuntui täysin mahdottomalta, että jo joesta nostettuun veteen soveltamani vähäinen keijumagia vaikuttaisi millään näkyvällä tavalla jokeen, ja Huovisen toimintatapoihin kuuluu olennaisesti huomaamattomuus. Epäluuloinen Korhonen minua luovuttamaan hänelle kaikki jokinäytteet. Suostuin tähän, koska minulle jäi vielä vettä pienempiin näytepulloihin. Hämmentyneinä perusteettomista syytöksistä minä ja Huovinen poistuimme lounaalle.
Lounas oli tällä kertaa intialaista, ja ihan ok. Sen sijaan Kuisman syytös oli häiritsevä. Unessani hän oli ollut joen tilanteen takana. Vaikutti, kuin joku yrittäisi kääntää meitä toisiamme vastaan. En haluaisi uskoa, että olisin jättänyt jälkiä joen lähistölle. Lounaalla totesimme yhteistuumin, että veri joessa on hyvin todennäköisesti peräisin ruhtinas Ahlgårdista. Kukaan ei ole nähnyt Turun hallitsijaa aikoihin, ja jos hänen tilanteensa olisi huono, hallinto varmasti haluaisi parhaansa mukaan tämän piilottaa.
Huovinen jatkoi lounaalta työtehtäviin omaan erikoisosaamisalueeseensa liittyen. Itse vietin hetken keijuarvoituksen parissa. Keskustelin myös Lydenin kanssa Aurajoesta ja Korhosen syytöksistä. Tämä oli syyttänyt myös Lydeniä joen sotkemisesta. Lydenillä oli oma teoriansa siitä, mitä oli tekeillä: kyseessä oli todellisuuksien sekoittuminen, jossa rinnakkaismaailman versiot meistä olivat jättäneet jäljet joelle. Tämä oli mielestäni epäuskottavaa, ja yksinkertaisempi selitys, jossa on joko Korhonen tai jokin tuntematon taho, vaikuttaisi paremmalta. Noin kello 14 totesin tilanteen olevan niin vakaa kuin se voisi näissä olosuhteissa olla, ja poistuin kaupungista junalla.
Jälkisanat
Tärkeintä on tietenkin saada lähitulevaisuudessa analysoitua kaikki näytteet. Erityisen mielenkiintoisia ovat Aurajokinäytteet, ja olisi tärkeää saada jotakin tunnistavia tietoja veren lähteenä olleesta vampyyrista. Molekyylirakenne, jossa vampyyrin veri on jotenkin sidottu joen veteen, voi olla varsin mielenkiintoinen. Lisäksi Turku-salin tapahtumiin eli Unen ruhtinas -taidenäyttelyyn liittyvät näytteet ovat potentiaalisesti hyvin kiinnostavia. Turusta olisi ollut mahdollista saada muun muassa näyte lohikäärmeestä, mutta tilaisuutta tähän ei tarjoutunut. Yhteistyö Leikolan kanssa ja uudet vierailut Turkuun ovat ehdottomasti edelleen hyödyksi.
Tälläkin kertaa Turku opetti minulle yhtä ja toista, lähinnä itsestäni – tai ehkäpä Janne vielä enemmän kuin Turku. Hänen asenteensa, että me emme kertakaikkiaan ole kiinnostavia minkään Turussa vaikuttavan suuremman voiman mielestä, oli lohdullinen. Pelkään aina itse, että taustani vetää puoleensa ongelmia, mutta toistaiseksi mitään sellaista ei ole tapahtunut. Olisiko sittenkin mahdollista, että olen huomaamattomampi kuin olen kuvitellut? Kenties minun ei tarvitsekaan pelätä jokaista vasatantulevaa aavistusta keijuista? Monille heistä olen varmasti täysin yhdentekevä, aaveista, demoneista ja vampyyreista puhumattakaan. Jos kohtaan pelkoni tarpeeksi monta kertaa, ehkä vielä jonakin päivänä pääsen niistä yli.
Perjantai:
Karo heräsi siihen, että Alisa ja Kuura kolistelivat eteisessä. Meillä on auto, lähdetäänkö sinne taidenäyttelyyn? Karo raotti toista silmäänsä ja totesi, että a)nukkuva vampyyri on pelkästään tiellä näyttelyn kasaamisessa ja b) siellä paistaa aurinko, palataan asiaan kello 20.20 kun tuolla ulkona voi kävellä muuttumatta savuavaksi tuhkakasaksi. Mä voin hyvin myöhästyä puoli vaivaista tuntia! Kaverit kuuntelivat järjen ääntä (onni ettei Ronja ollut niiden mukana, koska se ei olisi kuunnellut) ja jättivät rauhaan ja niin Karo sai kaikessa rauhassa jatkaa koomaamista ja viettää tunnin peilin edessä naamaansa meikaten ja kynsiään lakaten. Naama vaati nykyään hiukka laittamista, että siitä sai ihmismäisen punakan, ilman meikkiä kun näytti aika kuolleelta. Onneksi hallinto oli aloittanut veritoimitukset, ihmisveri maistui epätuoreenakin paremmalta kuin pakastettu naudanveri ja Karo ryysti veripussista aamiaisensa ennen kuin lähti taidenäyttelyyn varovaisen toiveikkaana siitä, että illasta ei ehkä tulisi aivan kamala. Kamalaahan oli ollut, sellaisella apaattisella ja synkeällä tavalla, kun ilman niitä ”Epäelämän a, b, c”-ohjeita Karo ei oikeastaan uskaltanut ihmeemmin liikkua ulkona edes öisin eikä sitten kummiskaan halunnut vaivata Kuismaa ja sitä Lydeniä kun tuntuivat olevan kiireisiä. Mikäs tässä, nukun päivät ja yöt makaan patjalla ja luen kirjaa, eihän mulla ole kuin aikaa. Masentavaa, puuduttavaa aikaa.
Karoa suoraan sanottuna myös vitutti. Tyypillistä tuuria olla ainoa vampyyri maailmassa, joka pelkää pimeää, ihmisjoukkoja ja joka ei saa itsestään irti muuta kuin jonkinlaisen normielämän irvikuvan. Kaukana on glamour ja mystiikka siitä, uskokaa pois. Sitäpaitsi Karo pelkäsi hysteerisesti tekevänsä jonkun kauhean munauksen niin, että ystävät jättäisivät yksin pimeään ja hallinto päättäisi laittaa nimen tuhottavien listalle. Joku päässä väijyvä Lev oli ihan tarpeeksi raskauttava asianhaara, siispä oli oltava huolella suututtamasta ketään. Näyttelypaikalla oli väkeä, hallinnon okkulttipartio eli Kuisma, Linnea, ne kaksi helsinkiläistä alihankkijaa ja sihteeri sekä myös yksi vanha koulukaveri ja joitain muita. Karo nyhti itsestään jotain puolivillaisia sosiaalisia kykyjä esiin ja höpisi small talkia koettaen samalla olla friikkaamatta Ronjan taiteesta. Ihan liikaa yliluonnollisia juttuja siinä ja hiton pelottava uniruhtinas. Onneksi Ronja oli nyt saanut sen näyttelyn systeemistään ja hallinto kyyläsi sen olan yli ettei mitään pahaa tapahtuisi, kunhan pari iltaa kestäisi niin pääsisi taas rauhaan Ronjan maaniselta luomisinnolta kunhan räpeltäisi runoteokselle jonkinlaisen kannen.
Hallinnon sihteeri ilmaisi, että jotain jyväskyläläisiä vampyyrejä oli tulossa kaupunkiin piakkoin ja saattaisivat haluta ristikuulusella Karoa. Hä? Ai sulle ei mainittu? No ei...miten niin olen tällä hetkellä ainoa vampyyri kaupungissa? Eikö teillä ole se Ahl-mikälienee herra ruhtinas tai joku? Ja muitakin? Jestas. Karo toivoi jostakin löytyvän jonkun muun pelottavia isojaherroja vastaanottamaan, etenkin kun päälle oli tänään kiskottu pimeässä hohtava Batman-paita vaan siksi, että tarvitsi piristystä ja huono huumori nauratti edes vähän.
Näyttelystä jatkettiin baariin, jossa kaverit juhlivat ryyppäämällä kuoharia. Karokin otti viiniä, koska jotain piti juoda ja wingsejä, koska halusi vaan kaluta jotain ajankulukseen. Eihän syömisestä ja juomisesta mitään hyötyä ollut ja illan päätteeksi sulamaton ruoka piti oksentaa pois, mutta vanhojen tapojen matkiminen oli lohdullista. Ei osannut olla vampyyri, joten ehkä kannatti yrittää olla ihminen mahdollisimman pitkälle, siihen ainakin oli monen kymmenen vuoden kokemus. Ronjan ja Linnean humalaisten seksijuttujen kuuntelu (vannon että ne sanoivat kuuluvalla äänellä jotain rivoa AINA kun tarjoilija kulki meidän huoneen ohi!) riitti pudottamaan Karon henkisellä tasolla porukasta. Joka puolella oli ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita sellaisista asioista kuin lisääntyminen ja seksi, syöminen ja juominen ja vanheneminen ja kaikkea. Yksikään näistä eloonjäämisjutuista ei enää kilistänyt kelloja Karolla. Ilmeisesti kuoleminen katkaisee pari hormonipiuhaa kehosta niin, että jäljelle jää jonkinlainen tyhjiö. Millähän se piti täyttää? Karo ei koskaan ollut tavannut muita vamppyrejä eikä erityisemmin halunnutkaan tavata. Ne olivat noiden okkultistien puheiden mukaan kaikki tosi vanhoja ja epäinhimillisiä ja pelottavia eikä Karo nyt vaan yhtään nähnyt mitä ideaa oli muka lispata torahampaat välkkyen goottireleissä ja olla niiiiiin vakuuttava ja ihmeellinen. Kuulosti jonkun teinigootin fantasialta, sellaisen joka ei ole yhtään varautunut siihen, että veri tuli jääkaapista veripussista eikä minkään povekkaan neitsykäisen kaulalta ja että kaikenlainen seksuaalinen säätäminen kiinnosti yhtä paljon kuin sudokujen tekeminen. Ehkä oli vaan perustavanlaatuisesti vääränlainen ihminen vampyyriksi, jos kerran oli vahinkolapsi niin siinä ei kai oltu kauheasti valikoitu oikeanlaista mielenlaatua. Voidaankohan mut tappaa siksi, että pilaan vampyyrien karmean maineen olemalla kauhea nössö? Joku siitä varmaan vetää herneen nenäänsä kuitenkin, noh, niin kauan kun mulle ei ole kerrottu miten pitäisi käyttäytyä saan kai olla vähäsen epäonnistunut kappale kaikessa rauhassa.
Kaverit lähtivät taas nukkumaan ihan liian aikaisin ja Karo palasi kämpille lukemaan kirjaa kunnes aamunkoiton myötä rupesi itsekin koomaamaan.
Lauantai:
Alisa oli eilen kertonut unestaan, siitä samasta jota Karo aina näki, palamisunesta. Paitsi ettei Karo siinä oikeastaan palanut, oli kyllä liekehtivät ringin sisässä ja ulkona odotti Lev. Alisakin katsoi unessa Karoa ringin ulkopuolelta. Karoa huoletti, yritätkö jooko ulkoistaa itsesi kauemmaksi, entä jos Lev huomaa sut ja käy kimppuun? Tämän yön uni oli kuin kaikki ne huolehaiheet konkretisoituneena, koska Karo huomasi Levin tajuavan Alisan läsnäolon ja paniikissa ryntäsi ringistä tehdäkseen...jotain? Samassa uni vaihtui, Alisa kulki kaukana edellä ja Karo seurasi, pitkin poikin Turkua villalangasta kiinni pitäen.
Ensimmäinen asia mitä Karo tajusi oli valo. Oli liian valoisaa, vaarallisen valoisaa. Ja joku tökki kylkeen. Alisa? Mitä se täällä....makaat muuten lattialla ja tuolta sälekahdinten välistä paistaa aurinko...ja tuolta oven alta...ja takaasi, huonosti jätesäkillä peitetystä ikkunasta. Paniikki! Yht'äkkiä liikuttiin tosi nopeasti, torahampaat olivat esillä, piti löytää joku turvallinen pimeä paikka, oli kauhea nälkä, niinkuin ei olisi syönyt kahteen viikkoon, kiduttava nälkä, ja vaarallista, vaarassa palaa elävältä. Karo sujahti sermien välistä toimiston puolelle kuin ammus, konttasi pöytien ali pimeään nurkkaan ja jäi sinne friikkaamaan. Nälkä nälkä nälkä nälkä. Niissä ihmisissä on verta....siellä on Alisa! Ja joitain muita! Nyt menette kaikki ikkunan luo, revitte sen peitteen alas ja olette valossa, muuten mä vielä tapan jonkun! Onneksi ihmiset tekivät kuten sanottiin. Onneksi ulkona paistoi aurinko. Tai ei onneksi, ihan kamalaa1 Miten hemmetissä tänne oli edes päädytty? Taidegalleriatilaan keskellä päivää? Jonkun uniteleportin kautta varmaan, koska ei ollut tasan kävellyt tänne auringonpaisteessa.
Seuraavan tunnin Karo vietti kiduttavan nälkäisenä. Paikalle tuli lisää väkeä. Lisää herkullista verta, jonka saattoi melkein haistaa. Jos joku noista joita en niin hyvin tunne tulisi tänne pimeälle puolelle kanssani....onneksi ihmiset eivät kuunnelleet, onneksi kukaan ei tullut samaan tilaan päätymään lounaaksi. Paitsi Lyden ja Lydenillä oli varjo, sillä oli joku iso vampyyri jotenkin mukana vaikka se oli kai itse ihminen. Karon kuolaava ja nälkäinen vampyyriminäkin tajusi, että Lydenin kimppuun hyökkääminen oli huono ajatus. Ensinnäkin ei varmaan saisi sitä maahan ja sitten se isompi ja pahempi vampyyri tekisi jotain ikävää omaisuuteensa koskeneelle. Nälkäinenkään demoni ei halunnut kokea sitä. Onneksi Kuura toi verta ja nälkä hellitti. Karo raahasi pimeään nurkkaansa retkipatjan ja asettui makuulle siirrettyään toimistotarvikkeet ensin sihteerin ulottuville sermiovien luokse. Kun oma minä hitaasti palasi Karo ryhtyi pontevasti analysoimaan tilannetta. Mitä opimme tästä? No ainakin sen, että voit luulla olevasi täysin kontrollissa kotosalla, mutta kun sinut pudotetaan outoon paikkaan, jossa on liian valoisaa ensimmäinen reaktiosi ei todellakaan ole asettua rauhaisasti odottelemaan pelastusta, ensimmäinen reaktiosi on lahdata jokainen samassa tilassa oleva ihminen ja juoda niistä veret, koska on nälkä ja pelottaa. Kaverit ovat jonon hännillä, ensin tapetaan ne joita ei tunneta, mutta kyllä ne kaveritkin syödään jos on nälkä. Hyi! Hyi hitto, mä ihan oikeasti olin valmis hyökkäämään jonkun kimppuun ja juomaan siitä veret. Tosta noin vaan, koska olin niin nälkäinen enkä ihan oma itseni. Miten tässä näin kävi? Mulla oli ihan kylläinen olo kun menin nukkumaan? Ilmeisesti unisiirtyminen kuluttaa verta. Ja valoisa tila samaten. Ja päivällä liikkuminen myös, senhän jo tiesitkin. Kamalan pelottavaa. Näin heikoissa kantimissako se kontrolli onkin?
Kuisma ja Lyden selvittelivät asiaa, Karo voitaisiin siirtää omaan kämppäänsä myöhemmin. Paikka ei ollut turvallinen, joten päivän rauhaisa uneton kooma jäi väliin. Karo makasi liikkumatta, mutta valveilla, kuunnellen valoisassa tilassa olevien ihmisten puhetta. Ronja tuli, ne ratkoi jotain arvoitusta, kuului askelia ja porukkaa ravasi sisään ja ulos. Taas oli aika synkeää olla tuolla tavalla erotettuna muista vain koska ihmiset olivat auringonvalossa oman turvallisuutensa takia. Onneksi osa kavereista kävi pimeällä puolella moikkaamassa ja Pihlakin saapui paikalle. Ihana Pihla, joka istui ihan pelkäämättä viereen ja piti kädestä ja jolla oli niin lämmin käsi.
Jossakin vaiheessa päivää Kuisma ja Lyden päättivät aikaa löytyvän pikaiselle briiffaussessiolle siitä mitä vampyyrielämään kuuluu. Karo animoi itseään sen verta, että sai raahauduttua tuolille toiseen päähän huonetta ja sitten vietettiin kyselytuntia. Karo sai tietää monenlaista hyödyllistä ja etupäässä ällöä uudesta epäelävyydestään. Miten tämä verennauttiminen oikeastaan tapahtuu, miksi oma veri on käytännössä vaarallista ydinjätettä ja monenmoista muuta. Epäeloa saisi kuulemma jatkaa laittomasta luonnistaan huolimatta, koska oli täten virallisesti adoptoitu joksikin hallinnon alaiseksi sosiaalitapaukseksi. Epäselväksi jäi kumpi ”kummisedistä” Kuisma vai Lyden nyt sitten oli käytännössä vastuussa, mutta hyvä että oli joku jolle soittaa jos joku yrittäisi esim. vaarnata vaan siksi, että oli olemassa. Osa infosta oli aika huolettavaa, kuten se, että nuo tyypit jotenkin rivien välistä vihjasivat, että joskus vampsyt tappavat porukkaa ja silloin siitä ei vaan saa jäädä kiinni. Anteeksi kuinka? Olettavatko ne ihan tosissaan minun saalistavan tuolla tyyppejä verenkiilto silmissä ja tämän olevan jotenkin ok ja välttämätön paha? No tänä aamuna olisi voinut tulla ruumiita niin että hyvä (kai?) tietää, että nämä ovat varautuneet moppaamaan suolenpätkät ja hävittämään ruumiit, mutta....ei, ei se ole ok, ei vaan voi olla. Ole mimmoinen epäelävä demoni hyvänsä niin joku raja! Karo päätti varmuuden vuoksi jättää ihmisistä ryystämisen kokonaan väliin, ihan siksi, että epäili vahvasti olevansa niin säälittävä tapaus, että ei kummiskaan saisi ketään kaadettua ja purisi varmasti vahingossa ohi suonesta tai jotain. Parempi juoda veripusseista, ne eivät ainakaan vaadi mitään sosiaalista kanssakäymistä ennen kuin voi ottaa hörpyn. Myöskin tuo ”pari desiä on turvallista imeä” ohje oli vaan huono, syljenkö sen veren ensin johonkin mittakuppiin tarkastaakseni mikä on pari desiä, luulen että ihminen siinä vaiheessa haistaa palaneen käryä vaikka olisi kuinka lumoutunut hampaista kaulassaan.
Infopaketti huojensi kyllä siinä mielessä, että mitään korsettiin sulloutumista ja viitassa keikarointia ei ilmeisesti vaadittu. Vampyyriys piti pitää salassa eli uusia kavereita tuskin tulisi hankittua kun tätä tilaa oli pidemmän päälle hankala peitellä. Karo kiitti onneaan siitä, että kaverit olivat jo saaneet asian selville eli niiltä ei tarvinnut epäelämää salailla. Ilman niitä tuskin tulisi juuri koskaan lähteneeksi ulos tai tehneeksi mitään ”normaalia”. Ystävien merkitys elämässä korostui entisestään.
Karon kotiinkuljetus viivästyi kerta toisensa jälkeen, koska aurinko oli väärässä asennossa ja käytävä täynnä muuttolaatikoita. Viimein lähdettiin takin, jätesäkin ja hissin avustuksella siirtämään vampyyriä päivänvalossa. Ensinnäkin liikkuminen oli täyttä tuskaa, jokainen askel vaati ponnistelua ja juuri juotu pussillinen verta paloi saman tien. Toiseksi kaikki se valon määrä aiheutti miltei paniikkireaktion joka kulmassa, etenkin kun piti ohittaa ikkunoita. Karo hivutti itseään eteenpäin silmät kiinni ja vikisten, hyytyen joka kerta kun edessä oli uusi valoisa tila. Vain ajatus rauhallisesta ja turvallisesta omasta kämpästä (tai Kuuranhan se oikeasti oli) sai jatkamaan. Vielä viimeinen syöksy odottavaan autoon ja ihana pimeys oli taas läsnä. Ja ulkona kammottava, palava kuolema. Ei ikinä enää, ei tasan ikinä enää liikkuisi saatana mihinkään päiväsaikaan paitsi jos oma talo olisi tulessa. Mikan luonakin oli ongelmia. Hissi ei toiminut, joten oli pakko mennä yhden ikkunan ohi. Rappukäytäväänkään ei voinut jäädä joten eikun eteenpäin, onneksi ei syttynyt palamaan, mutta verta haihtui elimistöstä varmaan ainakin puoli pussia. Note to self: auringonvalo on tosi syvältä, epäsuora valokin heikentää hitosti, vältä.
Kotosalla Karo ryysti pari pussia verta ja kaatui sitten patjalleen koomaamaan edes tunnin tai pari. Kaverit tulivat jossain vaiheessa ja kun Karo taas kykeni toimimaan pohdittiin illan aktiviteetteja. Ronja halusi baariin, muut eivät. Paskat leffat saivat eniten kannatusta ja niin laitettiin pyörimään X-men first class. Samuelkin poikkesi ja lopulta leffaa taisi katsoa enään Karo koska Ronja piirteli pöytäliinaan, Pihla nukkui ja Alisa, Samuel ja Kuura olivat kaikki sulkeutuneena makuuhuoneeseen tavoitteenaan tehdä jotain rituaaleja. Myös hallinnon sihteeri oli paikalla ja Linnea soitteli varmaan kerran tunnissa, että ollaanhan nyt kaikki varmasti sisällä eikä tehdä mitään tyhmää. Karo raportoi, että katsotaan paskoja leffoja ja rituaaleja tehdään tosi valvotusti makuuhuoneessa. Tuskin oli luurin laskenut kun makuuhuoneen oven eteen ilmestyi iso musta ritari täydessä haarniskassa. Ensimmäinen ajatus: ”Noi summonoi sen ja se on just lahdannut Kuuran, Alisan ja Samuelin!” johti taas siihen surullisenkuuluisaan vampyyrin paniikkireaktioon eli mentiin yhtä aikaa Ronjan kanssa (jolla tosin taisi olla ihmissusireaktio) kohti väkivalta-aikeissa sen kummemmin asiaa ajattelematta. Ritari katosi ja niin kaksikko tuli läpi makuuhuoneen pariovesta suoraan keskelle hämmästyneitä okkultisteja. ”Näittekö te sen?” Minkä? Mitä vittua oikein tapahtui? Sori tosta ovesta. Kesken hämmennyksen Karo tajusi olevansa samassa tilassa Samuelin kanssa torahampaat välkkyen. ”Iiih! Kauheeta! Mä oon oikeasti ihan vaaraton!” ja peräännyttiin hyvässä järjestyksessä keittiöön rauhoittelemaan Pihjaa (varmaan ainoa ihminen maailmassa, joka pitää vampyyrin halausta jotenkin rauhoittavana) ja keittämään tarmokkaasti teetä, koska niin isoäiti aina teki kun oli kriisi. Samuel kyllä varmaan tiesi, että Karo oli vampyyri, olihan se okkultisti niin että kai se uskoi myös yliluonnollisiin olentoihin, mutta silti, hups vaan. Ritari oli ehkä kadonnut, mutta Karolla oli silti creepy tunne, että joku tuijotti ja hengasi ihan selän takana. Mennessään varmuuden vuoksi ulos varmistamaan ettei siellä ollut ketään Karo oli saada sydänkohtauksen (onneksi sydän ei enää lyönyt) havaitessaan mustan ritarin nojailemassa käytävän seinään. Ehdotukset siitä, että heppu häipyisi muualle otettiin vastaan tosi ärsyttävästi ja tyyppi sokelsi jotain tosi outoa propagandaa ilmeisesti siinä uskossa, että Karo ryhtyisi jonkun Darth Vaderilta näyttävän alaiseksi heti paikalla ihan vaan siksi, että sattui olemaan vampyyri. Karo pakeni takaisin asuntoon ja raportoi ulkona väijyvästä uhasta muillekin.
Linnea, Kuisma ja Lyden tulivat paikalle ja selvittelivät asioita. Kuismaa musta ritari ilmeisesti karttoi, mutta kun kuultiin sen juttelevan Karolle Kuisma halusi varmistaa juttuja jollain rituaalilla. Jo aikaisemmin oli taas otettu lisää verinäytteitä vampyyristä, mutta nyt piti ilmeisesti tarkistaa jotain jotenkin muuten. Karo suostui, koska hei, jos hallinnon virkamies pyytää sinua suostumaan johonkin kokeisiin ja satut olemaan vaarassa tulla leimatuksi joksikin pahan univampyyrin kätyriksi niin silloin suostutaan mukisematta ihan mihin vaan. Karoa alkoi Linnean tila huolettaa entistä enemmän siksi, että kun lähdetään ronkkimaan vampyyrin, jonka oletetaan olevan jonkun pahiksen vallassa, mieltä niin silloinhan huoneeseen jätetään vain ne, jotka selviävät hengissä jos kyseinen vamppyyri ronkkimisesta vittuuntuneena pimahtaa murhanhimoisesti eli luonnollisesti Lyden ja Kuisma, mutta että Linneakin? Mitä ne on sille tehneet?
Kuisman tuijottaessa hypnoottisesti silmiin käsi otsalla Karoa kyllä hieman vitutti, mutta ei kyllä aikonut tehdä mitään typerää. Sitten paine lisääntyi ja jostain nousi se tulikehä ja Kuisma pysähtyi siihen. Paloi elävältä, ainakin mielessään. Karo keskittyi olemaan huolella liikkumatta ja muistamaan ettei tuli polta häntä vaikka lähellä olikin. Eli ilmeisesti se mielisuoja oli yhä olemassa, mikä oli kai hyvä asia, ainakin kaikenlaisten Lev possessaatioiden kannalta? Okkulttipartio poistui ja loppuilta katsottiin toista paskaa leffaa ja koomattiin. Hampurilaisia lähetettiin hakemaan porukka, jotta ritari ei iskisi yksinäisen kimppuun ja nukkumaan Karo, hallinnon sihteeri ja Pihla kaikki menivät tarpeellista tavaraa sisältävät kassit kaulan ympärillä ja melkein täysissä pukeissa siltä varalta, että omituinen unisiirtyminen tapahtuisi taas. Karo toivoi seuraavan unisiirtymän osuvan mieluiten Kuismaan ja johonkin toiseen äkäiseen vampyyriin niin, että maagit vihdoin ottaisivat ongelman vakavasti.
Sunnuntai:
Karon unessa oli outo Turku, vihreä villalanka ja Milka, se opiskelukaverin puoliso, jota Karo seurasi usvamaisen ja oudon kaupungin läpi. Ja kettuja. Paljon kuolleita ja eläviä kettuja. Jostain sivupolulta seuraan liittyi myös musta ritari, jonka puheet olivat taas outoja, sitä kuinka unikulkijat ovat vaarassa ja Karokin ja kuinka hän voisi kenties auttaa...Karo ei uskaltanut lyödä creepyä tyyppiä turpaan, etenkin koska aavisteli jo vahvasti hyypiön olevan Lev, onneksi tyyppi jäi seinän taakse kun Milka katosi sen läpi jonnekin ja Karo seurasi.
Seuraavaksi olikin sitten taas siinä ikävän valoisessa paikassa, mutta nyt oli enemmän nälkä. Tosi nälkä. Karo avasi silmänsä ja huomasi vierellään Pihlan ja Milkan, kauempana Samuelin. Nälkä. Ruokaa. Nyt. Kun eteen asetellaan juhla-ateria niin kuka muka muistaa, että laukussa käden ulottuvilla on kylmä roiskeläppäpitsa, johon pitäisi muka tyytyä. Milka oli lähin, Pihlaa ei jostain syystä halunnut purra ellei olisi ihan pakko. Naisparka heräsi siihen, että hampaat tavoittelivat kaulaa ja samassa oli täysi kaaos päällä. Milka pyrki kirkuen pakoon, Karo yritti purra sitä kaulaan ja kaverit roikkuivat Karossa yrittäen estää. Lopulta Karo sai ryömivän uhrinsa ahdistettua nurkkaan ja upotettua hampaat tämän kaulaan. Ihminen lopetti heti rimpuilun. Hyvä. Verta. Hyvää verta. Kaveritkin, joita oli joutunut heittämään kimpustaan muutamaan kertaan olivat perääntyneet jonnekin. Karo ryysti kaikessa rauhassa ihanan lämmintä ja humalluttavan hyvää ihmisverta kunnes äkkiä tajusi mitä olikaan tekemässä. Ei helvetti! Liikkuminen oli helpompaa. Auringonvalo ei pelottanut yhtä paljon. Olo oli mitä parhain. Paitsi henkisesti. Henkisesti oli vähän sama fiilis kuin jos jonain aamuna heräisi ja tajuaisi yön aikana muuttuneensa raiskaajaksi, joksikin, joka vähät piittaa muiden ihmisten fyysisestä koskemattomuudesta. Karo nousi seisomaan. Missä kaikki muut olivat? Jossain oven takana valoisassa kai. Ne vaan jätti sen tänne mun armoille? No kai ne yritti estää ja sitten joku sanoi niille ettei ne voi tehdä mitään... Soittakaa sille ambulanssi! Heti! Ja avatkaa ikkunat, mä meen....voi vittu. Voi vitunvitunvittu. Karo sukelsi taas sermiovien taakse ikävän tutuksi käyneeseen pimeään nurkkaukseen ja jäi sinne istumaan. Askelia. Valo lisääntyi toisella puolella. Joku alkoi rauhoitella uhria, joka heräili pikkuhiljaa. Ei siis ollut kuollut? Hyvä. Mutta kuinka paljon sä joit? Ei voi tietää, aika paljon kai. Joku soitti Kuismaa ja Lydeniä paikalle, Karolle heitettiin mukana ollut laukku, mutta veripussien näkeminen lähinnä ällötti. Pahaa verta, kylmää ja vanhaa, kuka tuota moskaa juo kun on saanut oikeaa kamaa? Ei, ei lähdetä nyt yhtään ajattelemaan tuolla tavalla, sä tulet juomaan tota moskaa päiviesi päähän. Sä et ikinä enää koske yhteenkään ihmiseen. Lyden ja Kuisma olivat tainneet unohtaa ohjeistuksestaan ihmisistä juomisesta sen, että joskus se sinun luovuttajasi tappelee vastaan ja huutaa apua ja koettaa ryömiä karkuun ja sinä et vaan välitä. Ei voisi vähempää kiinnostaa, että juuri pahoinpitelet jotain elollista olentoa, jotain jonka kaltainen olit itse vielä jokin aika sitten. Tarpeeksi nälkäisenä jäljellä on vaan se tunteeton hullu demoni, joka tappaa ihan silmää räpäyttämättä kenet vaan, jotta itse saa ravintoa.
Tässä tämä nyt oli. Hallinto iskisi jollain vaarnalla tai lukitsisi johonkin tyrmään homehtumaan. Ja ystävät toteaisivat, että hullu se on eikä kukaan enää ikinä edes soittaisi kysyäkseen kuulumisia. Tälleen ne vampyyrit varmaan muuttuu sellaisiksi isoiksi, pahoiksi ja epäinhimillisiksi. Jos ne kohtelee ympärillään olevia tällä tavoin niin ei ihmekään, että niitä pelätään ja pikku hiljaa ne vaan jää yksin pimeään eikä niillä ole enää ketään muuta kuin itsensä. Pala palalta niistä katoaa se ihminen ja tilalle astuu joku demoni, jolla on vaan nälkä. Karo muisti jonkun ihmetelleen miten ihmismäinen Karo oli muihin vampyyreihin verrattuna, että niille ei olisi tullut mieleenkään kysyä ovatko jotenkin vaivaksi tai auttaa millään tavoin, vaikka se tarkoittaisi vain jonkun tavaran ojentamista. Ehkä se johtuu siitä, että mä olin ihminen, tai halusin olla. Ja haluan. Se ei taidakaan olla niin helppoa kuin kuvittelin. Lähinnä Karo velloi itsesyytöksien suossa.
Lyden tuli paikalle ja sille selitettiin koko sotku kyynelehtien kuin suihkulähde. Kuismalle samaten. Ne veripussit mukana ei auta, mä en tiedä mitä tapahtui, estäkää sitä tapahtumasta uudestaan ensi yönä, mä en pysty! Eniten järkytti kummankin ”sellaista sattuu” asenne. Ihan kuin Karo olisi vain kömpelyyksissään kaatanut punaviinit jonkun mekolle, ei suinkaan käynyt toisen ihmisen kimppuun? Tosi valitettavaa, koeta rauhoittua, uhri jäi henkiin ja ensi kerralla paikalla on joku joka osaa ensiapua ja pystyy estämään asioita tapahtumasta. Eli niiden vihjailut siitä, että vampyyreillä on tässä kaupungissa oikeus napata tuosta noin vaan joku viaton siviili pieneksi välipalaksi ja imeä se melkein kuiviin traumatisoiden uhrinsa loppuiäksi oli ihan totta. Kaiken voi selittää sillä, että oli nälkä ja kontrolli petti, ei hyvänen aika. Kamalaa. Karolta meni usko yliluonnolliseen yhteiskuntaan saman tien. Kauhea paikka jossa saa tehdä kauheita asioita ilman, että kukaan puuttuu niihin. Joku toinen olisi varmaan ollut iloinen päästyään kuin koira veräjästä, Karo ei. Olisiko itse ollut tyytyväinen tultuaan purruksi siihen, että kaikki muut vaan kohauttelisivat olkiaan ja vähättelisivät tapahtunutta? Ei varmalla. Veistä haavassa vielä käänsi se, että uhri itse vakuutti olevansa ihan kunnossa. Karo toki pyysi anteeksi, mutta mitäpä sekin muka auttoi.
Puolella korvalla kuunneltiin mitä muualla tapahtui. Ronja saapui pelastamaan näyttelyään. Olisi tullut aikaisemmin, olisi ollut joku paikalla joka olisi voinut estää...Ronja keuhkosi kuinka ei varmasti luovuta taulujaan, että ne olivat hänelle kaikkein tärkeintä. Mikä kusipää! Viatonta ihmistä on purtu ja mä olisin voinut purra muitakin. Tai tappaa. Alisan, Samuelin, Pihlan....ja kaikki sun saatanan taulujesi tähden. Karo oli kuitenkin hiljaa. Ronjalla ei näyttänyt olevan elämässään mitään muuta, mikä minä olen viemään siltä sen ainoan asian, joka on sille tärkeää. Hallinto veisi, se oli varmaa. Ronja parka. Kun Ronja sitten tuli istumaan seuraksi Karo nieli oman pahan olonsa siksi aikaa, että sai rauhoiteltua kiukusta pihisevää taiteilijaa. Koeta sopia, koeta tehdä kompromissi, ei ne ymmärrä sun taulujesi arvoa, mutta jotain saadaan varmasti sovittua. Ronja tarjoili vastalahjaksi omaa ”hälläväliä” elämänfilosofiaansa ja myönsi jopa olevansa ihan oikeasti ihmissusi. Toisen ei-ihmisen kanssa juttelu kyllä kevensi mielialaa hiukka, vaikka Karo ei aikonutkaan adoptoida ”sellaista sattuu” filosofiaa ihan vaan siksi, että mielettömän teurastuksen piti paremmin loitolla kun tekojensa seurauksista ja moraalisesta oikeutuksesta oli edes hiukan huolissaan. Linneakin kävi, etupäässä huutamassa Ronjalle. Ja Pihla, joka vakuutti, että ystävät eivät olisi hylkäämässä Karoa vain yhden lipsahduksen takia. Taas kyynelehdittiin, tällä kertaa kiitollisuudesta. Mä en ansaitse noin upeita ystäviä.
Kun oli hetkeksi yksin alkoi korvan juuresta kuulua pieni ääni, joka kuvaili kaupungin tilaa kauheaksi, selosti poliittisen tilanteen monia mahdollisuuksia ja lupaili Karolle elämänsä tilaisuutta kaupungin suurvaikuttajana. Ei nyt helvetti sentään! Päivälläkään tuolta idiootilta ei saa olla rauhassa! Hei Kuisma, se musta kusipää kuiskailee mulle juttuja edelleen, tehkää sille jotain kun ehditte! Toivottavasti ehtivät pian. Lev saattoi vielä olla hulluuksissaan vakuuttunut siitä, että saisi Karon järkeiltyä puolelleen, mutta jossain vaiheessa se varmaan lakkaisi yrittämästä manipuloida ja alkaisi antaa suoria käskyjä ja jos se olisi kovinkin iso ja paha ja vanha tyyppi niin niitä käskyjä olisi ehkä aika vaikea olla tottelematta, niin että nyt hallinto osannee ainakin varautua siihen, että Karo saattaa päätyä Levin sätkynukeksi. Ei ne kyllä osanneet varautua tähänkään. Paskat. No, itsekään en oikein mitään asialle mahda niin, että rukoillaan, että Lev menettää kiinnostuksensa tai joku saa sen päiviltä.
Karolta kysyttiin halusiko tulla toimitetuksi kotiinsa, mutta vampyyri kieltäytyi tarjouksesta. Odottaisi mieluummin auringonlaskua, edellinen siirto oli ollut niin traumaattinen.