Janne Huovinen / Memento 2

Perjantai, 11.3. 2011

1.

Nanna saapui Cup & Pintiin puoli tuntia myöhässä, mutta enpä itsekään ollut ajoissa perille ehtinyt. Hän rojahti tuoliin kasvoillaan välinpitämättömän väsynyt ilme.

"Tarjoo mulle kahvi." Olin tavannut nukkavieruun takkiin pukeutuneen tytön aiemmin ehkä kerran, Make meidät varmaan oli esitellyt. Makella oli tyypillinen harhaluulonsa siitä, että kaikki rikolliset olivat yhtä suurta veljeskuntaa. Hän ei millään tavalla huomioinut että Nanna oli kädestä suuhun elävä taskuvaras ja minun kenkäni maksoivat saman verran kuin hänen oletettavat kuukausitulonsa. Jos toimintaskaalamme olisivat olleet vielä yhtään kauempana toisistaan, minkäänlainen mielekäs yhteistyö ei olisi ollut mahdollista.

Tällä hetkellä rahallinen arvoni oli kuitenkin negatiivinen. Pelivelat ja muut kertyneet menot pitivät kirjanpitoni punaisella ja asiaan oli syytä tulla muutos nopeasti. Tämän vuoksi olin lähdössä Nannan kanssa pieneen lähikuntaan, asuntokeikalle irrottamaan tietokoneesta dataa. En tiennyt mihin Make sitä tarvitsi, mutta tonnin palkkio oli tällä hetkellä riittävä motivaattori muutaman tunnin työhön, varsinkin kun Turussa oli muutakin tekemistä. Jos onni hymyilisi minulle - ja tavallisesti se hymyili! - tämän viikonlopun jälkeen rahahuoleni olisivat taas hetkeksi historiaa.

Viereisiset pöydät olivat tyhjiä. Laskin kupin Nannan eteen. "Kerro meidän kohteestamme." Työnjakomme oli simppeli. Nanna näyttäisi paikan ja pitäisi vahtia ulkona, minä menisin sisään, etsisin koneen ja ottaisin kopion datalevystä. Liikkuisimme illan tullen. Omakotitalolähiössä naapurit olivat hyvän matkan päässä, näkyvyys heikko, ei koiria eikä hälytyslaitteita. Hälytyslaitteettomat kodit alkoivat olla katoavaa perinnettä suurempien kaupunkien lähellä. Aina välillä koin tyytyväisyyttä siitä, että olin edesauttamassa asuntojen turvajärjestelmien parantamista. Kaikilla murtovarkailla ei ole minun ammattiylpeyttäni ja ammattitaitoani, ja on vaan hyvä jos väkivaltaiset piripäät eivät pääse hiipimään yössä ihmisten kimppuun.

Sitten Sari soitti.

"Älä lähde Paraisille. Se on ansa."

2.

Nimeni on Janne Huovinen, ja olen ammattivaras.

Yleensä rikolliset ovat ihmisiä, jotka eivät osaa mitään muuta. Minä olen koulutettu sähköteekkari, diplomityötä vaille DI, ja takanani on epämääräisiä uranpoikasia perinteisissä palkkatöissä IT-alalla. Konttoreissa istuminen ei vaan ollut minua varten.

Olin vilkas lapsi tamperelaisessa kerrostalolähiössä. Pienestä pitäen olin kapinallinen. Säännöt eivät koskaan olleet minua varten ja olin hyvin altis ikävystymiselle. Vanhempani olivat minun suhteeni varsin tiukkoja. He koettivat opettaa minut tavoille, mutta he opettivat minut vain paremmaksi väistämään sääntöjen rikkomisen seuraukset.

Ehkä jo kouluaikanani tajusin, että arkinen ura pitkästyttäisi minut kuoliaaksi. Ainakin lukiossa huomasin suunnittelevani alati erilaisia keinoja rikastua laittomasti. Oikeastaan kaikki kurssini Otaniemessä käytin pohtimalla keinoja soveltaa oppimaani tavoilla, joita professorini eivät luultavasti olisi arvostaneet. Muiden teekkareiden elämä oli dokaamista, solmujen tekemistä tupsulakkiin ja johonkin etäisesti opintoihin liittyvään työhön ajautumista. Minulle Otaniemi oli välitila jossa prosessoin tietoa ja pohdin ankarasti elämäni suuntaa.

Sittenkin kesti yllättävän kauan tuoda rikolliset taipumukseni ajatuksista käytäntöön. Muutaman vuoden koetin sietää jäytävää tylsistymistä koodaamisen, konttoripolitiikan ja kvartaalitavoitteiden kolmikentässä. Ehkä monet muutkin haaveilevat keskinkertaisuudesta poistumisesta, mutta tietenkään useimmat eivät tee sitä. Minulla mahdollisen rangaistuksen pelko lopulta hävisi konkreettisen tylsistymisen uhalle. Mikään työssäni ei haastanut minua ja tajusin alkoholiongelman kehittämisen näyttävän ainoalta keinolta jaksaa arkeani.

3.

Sari on pomoni. Tämänhetkinen pomoni, lisäisin, koska olen kuitenkin parantumaton oman tieni kulkija. Sittenkin kun hän sanoo asioiden olevan jotenkin, minä kuuntelen. Hän ja hänen miehensä Ville pyörittävät sekalaista alamaailmabisnestä, johon kuuluu velkojen perintää, varastetun tavaran edelleenmyyntiä ja joitain hämärämpiäkin puuhia. Työssä on vielä likaisempiakin puolia, mutta yleensä minä pysyttelen niistä kaukana.

Juuri Sarin vuoksi olin nytkin tullut Turkuun asti sivistyksen parista. Hänellä oli liuta hyvin maksavia töitä minulle ja muulle ydinryhmälleen. Tekisimme niitä pitkin viikonloppua, tienaisimme hyvän summan rahaa. Tämän illan tietomurtokeikka Paraisilla ei ollut Sarilta peräisin. Olin ehkä maininnut hänelle siitä. Yleensä minusta on kohteliasta kertoa ammattiini liittyvät tekemiset henkilölle, jolta suurin osa rahastani tulee.

Sarin ja Villen piti viimeisimmän tiedon mukaan olla tapaamassa meidät Turussa. "Mä ja Ville ei tulla Turkuun. Lähdettiin ajamaan sinne päin, kunnes meihin iski valtava déjà vu -tunne. Kaikki ei ole nyt kunnossa. Me ollaan koettu tämä viikonloppu aiemminkin. Paraisilla sua odottaa ansa."

Nanna pyöritteli jäätelötikkua kahvissaan. Hän ei vaikuttanut ihmiseltä, jolla olisi riittävästi älyä tai pokkaa virittää kenellekään ansaa.

"Kuulen mitä sanot, mutta asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia. Minulla oli kuitenkin sopmus-"

"Älä tee tätä keikkaa. Vaikka me ei ollakaan saapumassa, Juhani on Turussa, Jenna samoin. Ota yhteyttä Juhaniin, se kertoo sulle lisää. Se osaa selittää koko jutun paremmin, vaikka se oikeasti onkin tosi uskomatonta. Se tarvitsee myös sun apuasi ja osaamistasi parissa hommassa. Soita sille."

Sarin kanssa oli tarpeetonta inttää. Hän ei pitänyt minua palkkalistoillaan jotta voisin olla eri mieltä hänen kanssaan strategisista linjauksista tai töiden valinnasta.

Mikä ihmeen déjà vu? Miten se liittyi mihinkään? Mikä ansa ja kenen virittämä?

En kertonut puhelun detaljeita Nannalle. Suunnitelmamme suuret linjat olivat valmiit. Nanna aikoi selvittää milloin bussit nukkumalähiöön lähtisivät. Minä erkanin Cup & Pintistä etsimään Juhania.

4.

Tietotekniset rikokset olivat 90-luvulla älyttömän helppoja. Senkin jälkeen kun ihmiset olivat oivaltaneet salauksen tarpeellisuuden, sisäverkot olivat täysin turvattomia ja niihin oli helppoa päästä käsiksi. Nykyään puhuttaisiin tietomurroista, mutta oikeammin kyse oli enemmänkin puoliavoimesta ovesta sisään kävelemisestä.

Yksinkertaisten troijalaisten koodaaminen ja koneille jättäminen oli helppoa. En koettanut käydä pankin tai minkään oikeasti lujan kohteen kimppuun, mutta keskityin sittenkin asioihin jotka oli helppo muuttaa rahaksi. En yrittänyt viedä kauppasalaisuuksia kilpailijoille myytäväksi, tyydyin tekemään pieniä muutoksia pikkufirmani emoyrityksen kuukausittaisiin palkka- ja ostolaskuajoihin.

Varastin budjetista vastaavan henkilön salasanan ja hyväksyin satunnaisia kuluraportteja. Huolehdin siitä, että minulle saapuvat tuotteet olisivat vaikeita jäljittää - vaikka joku huomaisikin jotain olevan pielessä, mistään ei olisi pääteltäväissä kenelle tilatut stereot tai sohvakalusteet olivat lopulta päätyneet. Joku ne kai nouti konttorin alakerrasta.

Tottakai murrot lopulta huomattiin. Olin ennakoinut tämän ja pidin huolta siitä, että sain varoituksen kun jäljilläni oltiin. Tietysti firman tietoturvapäällikkö koetti virittää minulle ansan saadakseen minut kiinni, mutta siinä vaiheessa tiesin jo hänen olevan perässäni enkä tarttunut syöttiin.

Kissa- ja hiirileikki muuta firmaa vastaan oli piristävintä mitä olin kokenut vuosikausiin. Uusi olohuonekalustoni oli hienoa, mutta vielä sitä enemmän nautin jännittävästä pelistä jonka olin löytänyt. Enää elämäni ei ollut ikävystyttävää.

5.

Juhani on minun laillani Sarin ja Villen palveluksessa. Hän poltti sikaria Taikametsä-turvakodin ulkopuolella muutaman korttelin päässä asemasta. Syrjäytyneiden nuorten turvatalo oli sisältä kotoisa kaaos. Paikalla ei ollut muita. Juhanin silmät olivat pikimustat ja laajentuneet, hänen ihonsa kalpea. Hän oli varmasti aineissa, mutta se oli vain osa ongelmaa.

"Tämä kaikki alkoi ensi sunnuntaina. Olen tehnyt nyt samoja rituaaleja melkein enemmän kuin jaksan, en tiedä kauanko enää pystyn tähän. Nyt tänä iltana sinulle kävi huonosti. Parainen on ansa."

Lasken Juhanin kaverikseni. Hän on ollut minua pidempään tässä porukassa ja hänellä on tavallisesti rennon pohdiskeleva ote, josta pidän. Hän on myös omalla erikoisalallaan yhtä pätevä kuin minä olen omallani. Hänen erikoisalansa luonne on vaan selvästi eksoottisempi. Hänen lauseensa parsettaminen ei myöskään onnistunut.

"Juhani, mitä sä olet oikein vetänyt?"

"Sitä ja tätä ... mutta se ei ole olennaista. Meidän pitää rikkoa tää luuppi. Se alkaa siitä, ettet sä lähde Paraisille, koska sitten sä voit avata meille kassalippaan. Kuule. Kohta tän paikan ovi käy ja sisään tulee Aino ja Milla."

Ovi kävi. Kaksi meluisaa nuorta tyttöä halvoissa hipsterivermeissä astui asukin elkein sisään. He näyttivät tuntevan Juhanin ja pitävän häntä kelpo tyyppinä, mutta minun silkkistä solmiotani ja etelänmatkasta kielivää rusketustani he eivät heti hyväksyneet. Selvästi heidän keittiönsä oli paikka jossa kauluspaitakin oli harvinainen ja epäilyttävä näky. Esittäydyin ja smalltalkkasin, mutta normaalisti aseistariisuva hymyni oli hieman väkinäinen. En tajunnut yhtään mistä oli kyse. Juhanin kanssa olen tottunut tällaiseen hämmennykseen, mutta tavallisesti olisin vaan odottanut että joku tulkkaisi sekavat jutut suomeksi. Nyt ei käännöstä ollut odotettavissa ja mikä vielä pahempaa, asiat joista Juhani puhui koskivat suoraan minua. Minun finansiaalista hyvinvointiani, mahdollisesti jopa vapauttani ja fyysistä koskemattomuuttani.

"Seuraavaksi sisään tulee Allu ja Nora. Niillä on taulu. Me halutaan se niiltä ennenkuin ne hukkaa sen. Siksi mä olen täällä."

Tämä oli ensimmäinen lause, jonka oikeasti käsitin mitenkään hyödyllisellä tavalla. Sarin haluama arvokas taulu oli yksi syistä jonka vuoksi olimme Turkuun saapuneeet. Se oli säilytyksessä pikkurikollisilla. Ei vaatinut suurta mielikuvituksen loikkaa nähdäkseen tämän talon asukkaat harrastelijarikollisina.

Sisään astui vielä kaksi tyttöä, kuten Juhani oli sanonut. Toinen heistä kantoi kangaskassia jossa oli litteä esine. Juhani nyökkäsi hänelle.

"Moi Allu. Sulla on näköjään toi taulu. Se kuuluu meille."

Alluksi kutsuttu valkeapäinen tyttö katsoi Juhaniin päin vihamielisesti. "Kuka vittu sä olet?"

6.

Tietomurtojen kautta elintasoni koheni. Ennestään vähäinen kiinnostukseni oikeisiin työtehtäviini hiipui melkein olemattomiin, ja YT-neuvottelujen saneeratessa minut ulos kohautin tuskin olkiani. Otin näön vuoksi toisen päivätyön, mutta aloin vähitellen nähdä itseäni päätoimisena rikollisena.

Liki 30-vuotiaana aloin olla taloudellisesti kelvollisessa tilanteessa. Opiskelu- ja kaleeriorja-aikanani olin lihonut ja laiskistunut, mutta elämääni tullut uusi kiinnostavuus motivoi minut olemaan muutakin kuin näytön ja näppäimistön jatke. Ryhdyin huolehtimaan kunnostani ja olemuksestani. Aloin uudestaan harrastaa asioita. Skeittasin ensimmäistä kertaa yli 12 vuoten, hankin taas lumilaudan, hyppäsin laskuvarjolla. Makuni kävi kalliimmaksi, farkut ja T-paidat vaihtuivat pukuihin.

Kokeilin myös kaikkea muuta kiintoisaa. Kokaiini ja ecstasy eivät olleet minua varten, ei liioin unideprivaatiotankissa lilluminen ja hallusinogeenit. Uhkapeleistä sen sijaan huomasin pitäväni ja suurten tulojen myötä menotkin kasvoivat.

Kun pelkän verkon kautta tehtävä tietomurto ei aina tuottanut tarvitsemaani tulosta, laajensin hieman modus operandiani. Livahdin pimeän tulon jälkeen toimistotiloihin asentamaan troijalaisia koneille. Pimeässä hiiviskely tarjosi minulle aivan omanlaisensa kiksit. Lopulta en jäänyt pelkästään asentelemaan ohjelmistoja vaan nappasin mukaani toimitusjohtajan kannettavan.

Rikollisuuden siirtyminen virtuaalimaailmasta fyysiseen todellisuuteen oli kutkuttavaa, mutta sillä oli riskinsä. Muutaman kerran pimeässä hiippailtuani törmäsin vartijaan joka lähti ajamaan minua takaa. Hän oli minua nopeampi, mutta minä juoksin portaikkoon ja potkaisin laatikon kuulalaakereita jälkeeni. Vartija heitti ruman puolivoltin ja tuli alas väärät raajat edellä. Rusahdus oli ällöttävä ja kun mies huomasi avomurtumansa, hänen kirkunansa sai lasit helisemään.

Kotona sinä iltana tajusin löytäneeni jonkinlaisen rajan itsessäni. Jännityksen hakeminen oli mainiota enkä omaisuuden siirtämisestä toisilta itselleni mitään syyllisyydentuntoja kokenut, mutta rikkoutunut kundiparka ei tuottanut minulle mitään muuta kuin pahoinvoivan olon. Minun oli aivan liian helppoa nähdä itseni hänen asemassaan ja vaati aika monta viskipaukkua karkoittamaan hänen ilmeensä mielestäni.

Olin leikitellyt ajatuksella aseen hankkimisesta. Hautasin tämän ajatuksen saman tien.

7.

Allu mulkoili Juhania, mutta tämä ei juurikaan piitannut. "Viimeksi te hukkasitte taulun ennenkuin ehditte antaa sen meille. Jos me otetaan se nyt, asiat menee kaikille paremmin. Jos et usko, soita Sarille."

Olin kuvitellut Juhanin olevan täällä luvan kanssa, mutta olin nähtävästi erehtynyt. Hän ei selvästikään pitänyt neljää nuorta naista mitenkään vaarallisina tai varteenotettavina. Olisin mielelläni jakanut hänen luottamuksensa.

Allu kaivoi puhelimen esiin, mutta Sari ei vastannut. Minun puhelimeeni putosi viesti. Nanna oli selvittänyt bussikyydin Paraisille, iltakymmenen aikaan, parin tunnin kuluttua. Juhani jatkoi omituista kertomustaan. Minä pysyttelin syrjässä ja pohdin kuulemaani.

Joku tahtoi viedä taulun. Joku oli vienyt taulun. Sari valitti déjà vu -kokemusta. Juhani sanoi, että tämä kaikki oli tapahtunut aiemminkin. Juhani puhui aikaluupista. Juhani sanoi muistavansa, mitä seuraavaksi tapahtui.

Juhanin puheissa ei ollut mitään järkeä. Se oli oikeastaan hänen erikoisalansa.

Lopulta Allu totesi, että myyntiinhän taulu oli menossa ja että jos me huiputtaisimme Saria, meille kävisi huonosti. Otin kangaskassista kokonaan valkoiseen paperiin käärityn taulun. En tiennyt, kuka sitä tavoitteli, enkä voinut väittää käsittäväni Juhanin juttuja, joten toimin intuitiolla. Yksinkertaisesti: taulu merkitsi kasan rahaa. Taulun menettäminen merkitsisi, että kasa rahaa jäisi saamatta. Joku tavoitteli taulua.

Pyysin Allulta pizzalaatikon, ja tungin taulun sen sisään. En tiennyt huijaisiko naamiointi ketään, mutta aivan saman kassin kanssa en aikonut ulos kävellä. Olisin halunnut jututtaa Juhania enemmän, mutta en välttämättä täällä. Nähtävästi hän oli aikeissa jäädä puhumaan omituisia myös Taikametsän asukeille.

Oven ulkopuolella törmäsin Nannaan, joka oli saapumassa Taikametsälle. Tein päätökseni. Se oli helpompaa, koska pizzalaatikossani oleva taulu merkitsi edes jonkinlaista taloudellista kompensaatiota ajastani.

"Minulla on huonoja uutisia. En ole lähdössä Paraisten keikalle."

8.

Minulla ei ollut mitään ongelmaa nähdä itseäni varkaana, mutta en lopulta osannut nähdä itseäni väkivaltaisena varkaana. En halunnut oikeastaan satuttaa ketään ja vielä vähemmän halusin itse saada turpaani. Niinpä modus operandini hioutui vielä jonkin verran.

Ryhdyin suunnittelemaan varkauksiani paremmin. Vältin aktiivisesti keikkoja joissa joutuisin kohtaamaan lihaa ja verta olevia ihmisiä. Luin kirjallisuutta kriminalistiikasta ja kriminologiasta. En asettanut itselleni järjettömiä tavoitteita - en tahtonut ryöstää pankkia, ansaita kahtakymmentä miljoonaa ja vetäytyä eläkkeelle. Keskityin ennemmin tekemään paljon kohtuullisen hyvin maksavia keikkoja.

Palkkatyöni oli ollut jo pitkään pelkkä distraktio, joten luovuin siitä lopullisesti. Perustin toiminimen IT-konsultiksi kierrättääkseni osan tuloistani sitä kautta. Näin minulla oli laillisesti riittävästi rahaa ettei verottaja kiinnostunut kodistani ja autostani.

En ollut aivan tarkalleen rikas mutta kohtalaisen hyvin toimeentuleva. Silti menonikin olivat melkoisen suuret ja Suomen kuviot vähän liian pienet elättämään minua. Lisäksi palkkatyöstä luopumisen myötä olin menettänyt jotain mitä en edes olisi uskonut kaipaavani: ihmiskontaktia. Tottakai tyypit konttorilla olivät hölmöjä enkä voinut puhua heidän kanssaan kiinnostavista asioista, mutta sittenkin ilman työyhteisöä huomasin mökkihöperöityväni.

Tässä vaiheessa Sari paikansi minut. Hän oli headhunttaamassa itselleen taitavaa krakkeria ja palkkasi minut testiluontoisesti pariin hommaan. Hän oli tyytyväinen lopputulokseen ja ehdotti että tapaisimme kasvokkain. Normaalin tietokonerikollisen elämänkerrassa tämä on aina virheaskel, jota seuraa pidätys ja vankeustuomio, mutta minä en lopulta koskaan ole ollut kovin epäluuloinen ihmisten suhteen. Olin hieman yksinäinen ja ajatus toisten rikollisten tapaamisesta kiehtoi.

Sari ja Ville tekivät minulle hyvän tarjouksen. Vuokraisin osaamistani niin virtuaalisissa kuin tosimaailman murtohommissa heille ja he huolehtivat siitä, että minulla riittäisi työtä myös Suomen pienissä ympyröissä. Tottakai minä hyppäsin mukaan kelkkaan. Ennen sitä minun oli kuitenkin opittava vielä hieman lisää asioita.

9.

Jenna ilmestyi hotellihuoneelleni huojentuneena siitä, etten ollut Paraisilla.

"Me ei tiedetä tarkalleen mitä sulle viime viikolla tapahtui. Kai sä jouduit poseen, samoin se pikkurosvo jonka kanssa sä olit liikkeellä. Mut nyt asiat menee eri tavalla."

Juhanilta olin tottunut odottamaan omituisia juttuja. Jennaa olin pitänyt maanläheisempänä. Ainakin hän osasi selittää paremmin mitä oli tapahtumassa.

Me elimme toisintaa viikon takaisesta - tai ehkä kuukauden takaisesta - viikonlopusta. Oli turha kysyä miten moinen oli mahdollista, kukaan ei sitä tiennyt. Jotenkin samat asiat tapahtuivat uudelleen, aika oli tehnyt silmukan. Jotkut muistivat asioita edelliseltä kierrokselta. Useimmat, kuten minä, eivät. Juhani muisti paljon. Jenna muisti vähän. Sari ja Ville hitusen.

"Rymättylä tuhoutui täysin rituaalissa. Allun jengi hukkasi taulun, eikä me ikinä saatu sitä. Kassalipaskin oli pitkään kateissa, eikä sitä saatu ikinä auki, koska sä olit lukkojen takana. Nyt sä olet kuitenkin täällä, joten jos me saadaan lipas, sä voit avata sen meille."

Rymättylä oli minulle vain paikannimi eikä minulla ei ollut aavistustakaan mistään kassalippaasta, mutta Juhanin mielestä se oli kai jokin kriittisen tärkeä avain arvoitukseen. Entä taulu sitten? Joku tahtoi sen kovasti itselleen, ehkä muistakin syistä kuin sen rahallisen arvon vuoksi. Tarinassa oli valtavasti muitakin elementtejä, mutta niistä suurinta osaa en käsittänyt.

Jos Sari olisi paikalla, hän voisi kertoa meille mitä tehdä, mutta nyt meidän oli tultava toimeen ilman häntä. Olimme Juhanin ammattitaidon varassa, hänen osaamisalueellaan. Aloin kokea huolestumisen ensimmäisiä merkkejä. Päätin keskittyä siihen minkä itse osasin parhaiten.

"Joku tässä kaupungissa haluaa taulun. Oletan että tämä joku tietää jo nyt, että taulu on ollut minulla ja pizzalaatikossa. Pian tämä joku saattaa tulla hakemaan sen. Minulla on idea siitä, miten tätä estetään tapahtumasta."

Sulloin pizzalaatikkoon pari t-paitaa ja henkarin, ja teippasin sen kiinni. Sitten pistin laatikon muovipussiin ja annoin sen Jennalle.

"Jos ne luulevat että taulu on sinun hallussasi, ne ehkä koettavat ottaa sen pois. Hyvällä onnella ne eivät ole tehneet kotitehtäviään. Turusta tuskin löytyy mitään mikä pärjää sinulle suorassa tappelussa."

Kollegan käyttäminen syöttinä kuulostaa rumalta. Jennan suhteen minulla ei ollut tähän estoja. Ei siksi etten pitäisi hänestä - pidän kyllä - vaan koska tiedän, että tosiasiassa hän luultavasti kestää mitä tahansa räjähteisiin asti ja ehkä niistä ylikin. Hän on sillä tavoin minua huomattavasti parempi vetämään puoleensa vaarallisten voimien huomion.

"Okei, mä kävelen ympäriinsä tän houkutuslinnun kanssa. Mitä sä ajattelit tehdä oikealle taululle?"

"Piilotan sen. Minulla on suunnitelma, jolla turvaan sen satunnaisilta varkailta sekä vampyyreilta, keijuilta ja jopa ihmissusilta. Alan toteuttaa sitä tässä piakkoin."

10.

Sari ja Ville heittivät eteeni kiertelemättömän selonteon uskomattomista asioista joita maailmassa on. En uskonut heitä ilman todisteita, joten he toimittivat minulle todisteita. Maagisia esineitä, maagisia tekoja. Ei mitään maata järisyttävää, mutta kiistämättömän vakuuttavaa.

Olin päätynyt mukaan varastettujen taikaesineiden kauppiaiden rikollisliigaan. Yksi kollegoistani oli sekavia puhuva maagi, ja ryhmän lihaksena toimi ihmissusi. Jenna ainoastaan näytti nuorelta pätkäduunaritytöltä, mutta konepellin alta hän oli sata kiloa turkkia, hampaita ja kynsiä. Jenna oli melkeinpä haavoittumaton ja hänellä oli yliluonnollisen tarkat aistit. En edes tiennyt mistä Sari ja Ville hänet olivat paikantaneet.

Pikakurssiin kuului muutakin. Minulle kerrottiin vampyyreista, keijuista, okkulttisista erikoisilmiöistä ja palasia ihmiskunnan kätketystä historiasta. Useimmat ihmiset eivät näe mitä kulissien takana tapahtuu, mutta kun magialle kerran avaa silmänsä, sitä on vaikea kosaan enää olla huomaamatta.

Lopulta selvisin kulttuurishokista vajaassa viikossa. Totesin että viime kädessä tämä ei muuttanut paljonkaan omasta elämästäni tai uravalinnastani, ja itse asiassa selitti joitain hämäryyksiä jotka olivat minua jo lapsena askarruttaneet. Juhani yritti selittää minulle magian lainalaisuuksia, mutta en aikonut niitä ryhtyä opettelemaan. Jopa nähtyäni vilauksen yliluonnollisesta maailmasta minulle todellisempaa oli luonnollinen. Maagiset asiat olivat jännittäviä mutta vaikeasti aukeavia, ja vaikka monet niistä olivat epäilemättä todellisia, oli niiden rinnalla myös paljon taikauskoa ja silkkaa hölynpölyä.

Opin luottamaan omaan arvostelukykyyni ja kekseliäisyyteni myös ollessani tekemisissä todellisuuden ulkopuolisten voimien kanssa. Tapasin henkilöitä joiden oletin olevan vampyyreja. He olivat Sarin ja Villen asiakkaita ja heidänkin kanssaan oli tultava toimeen. Opettelin ajattelemaan joissain tilanteissa hieman tavallista monimutkaisemmin. Ei enää riittänyt pohtia maallisten hälytysjärjestelmien sivuuttaminen tai arkiselta jäljittämiseltä suojautuminen, oli pohdittava myös miten yliluonnollinen elementti voisi olla mukana kuvassa ja miten työt sai tehtyä silloin kun näin oli.

Enimmäkseen tällaiset asiat olivat Juhanin heiniä. Hän huolehti maagisista esteistä siinä missä Jennan alaa olivat fyysiset uhat. Jennan osa-aluetta en opetellut, mutta jonkin verran Juhanin ajattelusta minuun välttämättäkin tarttui.

11.

Pimeässä alkuyössä Aurajoen pintaa peitti parin sentin jääkerros ja sen läpi näkyi alapuolella virtaava vesi. Tuomiokirkkosillan tukirakenteet olivat raskasta terästä. Yhdessä ne muodostivat jo puolikkaan suunnitelmastani.

Livautin ohuen kaksinkertaisen köyden alas sillan reunapalkin vierestä. Sitten laskeuduin sillan viertä joen tuntumaan. Sillan alapuolelle pääseminen ei ollut aivan triviaalia, mutta köyden avulla heilautin itseni katulamppujen ja lumen hohteesta teräsrakenteiden alaiseen hämärään.

Liikuin klassisessa mustassa verryttelyasussa. Jalassani olivat vanhat lenkkarit joiden pitoon luotin, kädessäni ohuet pyörälyhansikkaat. Olin kiinnittänyt hiihtopipooni pienen otsalampun, mutten tahtonut käyttää sitä ellei ollut aivan välttämätöntä. Sillan alaisesta pimeydestä loistavan valon satunnainen ohikulkija voisi huomata liian helposti.

Sillan laitaa halaten etenin sen keskelle. Kiipesin tukirakenteen päälle ja lähdin etenemään joen yläpuolelle.

En tiennyt kuka taulua havitteli, joten oli tarpeen varautua kaikkeen. Jos sitä havittelisi vampyyri, virtaava Aurajoki pitäisi sen kaukana. Jos keijut olivat sen perässä, sillan teräsrakenteet saattaisivat haitata heitä, samoin kuin puoliksi kylmästä raudasta tehty kiinnitysrengas josta taulun sisältävä pussi roikkuisi. Jos sitä halusi hukka, kiinnitysrenkaan hopeinen toinen puoli sisälsi inhottavia piikkejä joiden pitäisi pitää ne kaukana.

Entä jos sitä himoitsi vain tavallinen rosvokopla aseen kanssa?

Saavutin sillan alarakenteiden keskiosan. Kolmisen metriä alapuolellani jää oli ohutta ja rakoilevaa. Heilautin narunpätkän katosta tulevan pultin ympäri ja kiinnitin sen hopeasta ja kylmästä raudasta tehtyyn kiinnitysrenkaaseen. Taulun sisältävä pussi jäi makaamaan tukipalkin päälle.

Pystyin kuvittelemaan keskustelun, jota kävisin aseistetun kovanaaman kanssa. "Missä taulu on?" hän kysyisi. Minä osoittaisin Tuomiokirkkosiltaa. "Tuolta sen voi hakea jos osaa. Minä osaan, sinä luultavasti et. Teräspalkit ovat aika liukkaita ja jos putoaa jokeen ja joutuu jäiden alle, ei luultavasti enää koskaan nouse pintaan."

Ryömin takaisin sillan alta, vedin köyden takaisin ja pakkasin tarvikkeeni. Yksi huolenaihe vähemmän. Akrobaattileikkini aikana puhelimeeni oli tullut soitto Jennalta. Hänellä oli nyt hallussaan kaikkien etsimä kassalipas.

12.

Jenna saapui hotellille mukanaan resuisen näköinen silmälasipäinen nuori mies nimeltä Riku. Riku kantoi mukanaan suurta olkalaukkua. Siitä hän kaivoi esiin teräksisen kassalippaan jossa oli elektroninen lukko.

Olin ehtinyt siistiytyä ja noutaa meille teetä. Joimme sitä samalla kun Riku kertoi tarinaansa. Se oli déjà vu -kokemuksista kaikkein tylyimmän tuntuinen, ei vähiten koska poikaparka oli ennen tätä täysin tietämätön yliluonnollisista asioista. Riku oli elänyt saman viikonlopun lukuisia kertoja ja hän oli pohjattoman väsynyt asioiden toistamiseen. Hän koetti toimia hieman eri tavalla rikkoakseen kehän, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Hänen Heidi-niminen kaverinsa oli viime kierroksella kaapattu, tällä kertaa hän oli vain kadonnut - mutta hän oli lähettänyt Rikulle kassakaapin.

Tarkastelin eteeni tuotua kaappia. Se oli pienikokoinen mutta aivan oikeasti murtautujaa hidastamaan tarkoitettu. Sen takalevyssä ja pohjassa oli pieniä reikiä joista näki vilauksen sisällöstä, mutta en osannut varmuudella sanoa mitä se oli. Vakiomenetelmä tällaisessa tapauksessa on kokeilla ensimmäiseksi valmistajan oletuskoodia ja käytin hetken aikaa metsästämällä sitä. Sitten minulle kerrottiin, että edelliselllä kierroksella Jenna oli yrittänyt susivoimillaan repiä kaappia auki menestyksettä.

Otin työkalulaukustani esiin vasaran ja ruuvitaltan. Koetin naarmuttaa lipasta - mutta heti kun käytin yhtään enempää voimaa oli kuin taltta ei olisi edes koskettanut teräkseen. Mikään normaali pintakäsittely ei tällaista saisi aikaan. Lipas oli suojattu maagisesti.

Maaginen suojaus torjuisi myös yritykset hajottaa lipas työkaluilla. Tämä jätti jäljelle oikeastaan yhden ainoan keinon: avauskoodin selvittämisen. Tavallisesti tällaisissa lukoissa koodi on 4-7 numeroa. Ilman mahdollisuutta purkaa kaapin etupaneelia en voisi mitenkään päästä käsiksi elektroniikkaan, joten koodia ei voinut urkkia lippaalta itseltään. Se oli aivan oikeasti arvattava tai pääteltävä.

Käytimme tovin keräämällä kaikki tietomme lippaasta. Sitä oli aivan liian vähän: sen edellinen omistaja oli nimeltään Heidi, sukunimi tuntematon, syntymäaika tuntematon. Sen sisällöllä oli ehkä jotakin tekemistä keijujen kanssa. Heidi oli ollut toimittamassa sitä jollekulle, mutta emme tienneet kenelle.

Pari tuntia kului lippaan arvoitusta pohtiessa. Sen jälkeen Riku lähti valmistautumaan huomiseen työvuoroonsa. Minä ja Jenna jäimme vielä hetkeksi pohtimaan tilannettamme. Kukaan ei ollut koettanut viedä taulua Jennalta. Olin yrittänyt lähettää viestiä Sarille tuloksetta. Pomomme ei ollut päästänyt ääntäkään. Juhani oli tekemässä jotakin yliluonnollista omituisuutta Kuisma- ja Robert-nimisten kavereidensa kanssa. Jenna mainitsi, että oli epäselvää olinko jäänyt Paraisilla sittenkään vangiksi edellisellä kierroksella; saattaa olla, että olinkin kuollut. Kenties minä ja Nanna olimme elossa vain koska Sari ja Juhani olivat tehneet päättäväisen intervention. Ajatus oli häiritsevä.

Kenties aamulla Sari vastaisi kysymyksiimme ja olisimme viisaampia. Jenna lähti tukikohtaansa. Minä vilkaisin verkosta vielä uutiset ja sähköpostini ennen vuoteeseen vetäytymistä.

Lauantai, 12.3. 2011

13.

Lauantaiaamupäivästä Euroopan kulttuuripääkaupunki 2011 oli kirkas ja vilkas. Harkitsin nähtävyyksiin tutustumista, mutta työasiat painoivat. Sari ei ollut vastannut mihinkään viesteihin eikä puheluihin, yritykset arvata kassakaapin lukkoa eivät olleet tuottaneet tulosta enkä vieläkään ymmärtänyt mitä oikein oli tekeillä.

Aamun valossa eilisillan kertomukset aikasilmukasta tuntuivat hulluilta. Paljon todellisemmalta tuntuivat pelivelkani ja tieto siitä, että joka hetki jonka käytin vain pohtimalla kulttuurinähtävyyksiä tai koettamalla arvata numeroyhdistelmää oli pois tuottavasta työstä. Velkani eivät olleet itsestään vähenemässä ja yritykset lyhentää niitä loppuyön nettipokerilla olivat päättyneet huonosti.

Ajattelin että lounastaminen Juhanin ja Jennan kanssa voisi auttaa saamaan jonkinlaista otetta tilanteesta. Tahdoin myös tietää, olisiko tänä päivänä maagisten esineiden huutokauppa, jossa käyminen kuului alkuperäiseen Sarin antamaan tehtäväluetteloon. Juhanilla ei kuitenkaan ollut aikaa lounastaa. Hänen oli tehtävä maagisia toimenpiteitä okkultistikavereidensa kanssa. Huutokauppakin oli peruttu. Lisäksi hänen olisi löydettävä kassalipas jonka sisällä oli tärkeitä asioita.

Huokaus. "Juhani. Se lipas on ollut minulla eilisillasta lähtien."

Päädyin Jennan kanssa italialaiseen ravintolaan. Huolimatta edelliskierroksen muistoistaan Jenna tuntui olevan yhtä ulkona tilanteesta kuin minäkin. Hän ei osannut kertoa, mihin Japanissa käynnissä oleva ydinkatastrofi päättyisi, eikä ollut myöskään saanut muistiin lottoarvonnan numeroita.

Hahmotimme, että Juhanin ja muutaman muun kaupungissa olevan okkultistin tavoite oli keskeyttää aikasilmukka. Tuntui kuitenkin siltä, että heillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten tämä todella tehtäisiin. Ajatus oli huolestuttava, varsinkin koska ongelman ratkominen oli täysin oman osaamisalueeni ulkopuolella. Kenties Juhani voisi kuitenkin purkaa kassalippaasta sen vahingoittumattomaksi tekevän lumouksen. Sen jälkeen voisin porata tieni sisään lippaaseen.

Mietin mitä tapahtuisi, jos silmukkaa ei murrettaisi. Alkaisinko minäkin saada déjà vu -kokemuksia tästä kierroksesta? Ehkä niiden puute johtui siitä, että edelliskierroksen minä oli menehtynyt käveltyään ansaan.

14.

Kohtasimme Juhanin torin kulmalla. Hän sanoi että hänellä oli mukana joku muukin, Aada-nimisen tytön ruumiista irtautunut henki joka kuiskaili hänelle. Kohotin tälle vain hieman toista kulmakarvaani. Eilisen jälkeen harvat asiat yllättäisivät minua.

Castle-nimisessä irkkupubissa pidimme viimein kolmen hengen kokouksemme - tosin välillä Juhani tuntui kuuntelevan Aadan puheita. Lippaan avaaminen oli seuraava askel pyrkimyksissämme korjata hajonnut aikalinja. Kummastelin ammattirikollisorganisaatiomme äkillistä siirtymistä altruismiin, vaikka tajusin kyllä että muutaman uusintakierroksen jälkeen tahtoisin itsekin korjata asioita, palkkiosta viis.

Seuraamme liittyi Juhanin tuttu, Irene-niminen Turun kulttuurikaupunkiprojektin työntekijä. Hän vaikutti ensin virkistävän normaalilta, kunnes hän alkoi puhua tyhjälle ilmalle ja tajusin, että hänkin näki Juhanin Aada-mielikuvitusystävän. Kävi ilmi, että hänen työnsä Datura-projektissa sivusi joitain varsin vaihtoehtoisia kulttuurin muotoja - pääasiassa maagista vastakulttuuria ja rituaaleja. Kulttuurikaupungillakin oli oma puolensa kätketylle maailmalle. Olin tästä hitusen huvittunut, mutta alkoi vähitellen tuntua siltä etten ollut tavannut koko viikonloppuna ketään missään määrin normaalia.

Sitten paikalle saapui viehättävä nuori nainen. "En kestä tätä älyttömyyttä" olivat suunnilleen ensimmäiset sanat hänen suustaan. Kävi ilmi, että hän oli Datura-projektin vt-projektipäällikkö edellisen paettua maasta aikasilmukan vuoksi, että hänen tämänhetkinen tehtävänsä oli paimentaa joukkoa kulttuuri-ihmisiä, tutkijoita ja maageja pyrkimyksissä lopettaa aikasilmukka, ja että hän koki tällaisen maagisen hölynpölyn olevan niin kaukana mukavuusalueeltaan kuin oli suinkin mahdollista.

Pidin hänestä oitis. "Olet täysijärkisimmältä kuulostava ihminen, jonka olen Turussa tavannut." Hänen nimensä oli Salla. Vahvistaakseen asemansa uutena suosikkihenkilönäni hän antoi meille kassalippaan lukon koodin. Epäilin olevani rakastunut.

15.

Irene tahtoi ottaa valokuvia lippaan avaamisesta. Juhani piirsi rituaalikehän hotellihuoneeni lattiaan ja alkoi messuta. Salla ja Jenna seurasivat vierestä. Minun puhelimeeni kilahti viesti Sarilta.

Pomoni oli ollut älyttömän kiireinen ja hänen puhelimensakin oli hajonnut. Hän oli kuitenkin saanut tilanneraporttejani ja toivoi minun ottavan yhteyttä hänen Elli-tyttäreensä. Teini-ikäinen Elli ja vietti aikaansa turkulaisten vaihtoehtokulttuurinuorten parissa. Sari ei suuremmin selittänyt syitä. Soitin Ellille saman tien.

Puhelimessa nuori tyttö kuulosti assertiiviselta. Olin pelännyt joutuvani tekemään lapsenvahtityötä tai huumeinterventiota, mutta sen sijaan työni olisikin ilmeisesti kerätä tieto siitä, mitä kaikkea Elli oli saanut selville aikasilmukasta. Sari oli pistänyt lapsensa salapoliisityöhön. Minkähän vuoksi olin edes epäillyt mitään muuta?

"Mä tiedän mistä tämä johtuu", hän sanoi. Sovin tapaavani hänet parin tunnin kuluttua. Liityin muiden seuraan juuri parahiksi näkemään kuinka Juhanin rituaali loppui. Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut, mutta nyt (ja vasta nyt!) kassalippaan avauskoodia voisi käyttää.

Lippaan sisältä ei purkautunut mitään vaarallista kuten oli pelätty. Sen sijaan siellä oli viesti Juhanille tai Sallalle. Se oli jätetty sinne aikasilmukan edelliskierroksen aikana, ja siinä oli menettelyohjeita entiseltä projektipäälliköltä jonka sijaisena Salla nyt toimi. Käsitin että lippaaseen suljetut asiat olivat silmukan ulkopuolella. Lipas tarjosi meille keinon lähettää viestejä seuraavaan silmukkaan, mikäli emme onnistuisi sitä tällä kertaa murtamaan. Elegantti ja hyödyllinen ratkaisu. Pohdin, pitäisikö minun välittömästi jättää lippaaseen itselleni osoitettu viesti joka kieltäisi minua lähtemästä Paraisille.

Kulttuurikaupunkiprojekti oli nyt saanut mitä tahtoi ja aikoi lähteä toteuttamaan seuraavaa vaihetta suunnitelmastaan. Salla kummasteli minun rooliani lippaan hankinnassa ja kaikessa muussa mitä näytti olevan tekeillä.

"Edellinen kierros koitui kuolemakseni. En tahdo sen toistuvan."

Väitin olevani lukkoseppä, tietotekniikka-asiantuntija sekä osa-aikainen akrobaatti. Mikäli operaatio tarvitsi näiden alojen lisäapua, osaamiseni olisi heidän käytettävissään. Vastineeksi hän voisi käydä joskus kanssani lasillisella.

16.

Elli näytti punkkarilta joka oli juuri aloittanut metamorfoosin gootiksi. Hän ja Jenna muistivat toisensa silmukan edelliseltä kierrokselta, eivät erityisen hyvin mutta riittävästi luodakseen perusluottamuksen tapaamiseemme.

Ellin käsitys tilanteen syistä ja aiheuttajista oli kuitenkin vähemmän selkeä kuin mitä olin toivonut. Hän osasi valottaa omituisista tapahtumista teiniokkultistien parissa, sekä tytöstä nimeltä Neea joka oli Rymättylässä edelliskierroksella tehnyt jotain läpeensä outoa rituaalia. Ainakin minulle jäi edelleen hämäräksi, oliko aikasilmukan takana konkreettinen teko vaiko tekemättömyys, ja jos oli, millainen.

Onneksi asian kimpussa oli selvästi magiasta enemmän ymmärtäviä henkilöitä. Välitin Juhanille Ellistä saamamme informaation. Tyttö itse lähti takaisin Taikametsän suuntaan Jenna mukanaan. Minä koetin tovin verran järjestää ajatuksiani. Turun tilanne oli liiaksi maaginen ja liian vähän arkinen ollakseni siinä täysin kotonani. Verkosta oli selvinnyt asioita kätkemästäni taulusta. Se oli taidemuseosta varastettu Syysillan toive, ja Sarin arvion mukaan sitä aiemmin tavoitelleilla ryhmillä oli nyt parempaakin tekemistä kuin metsästää sitä. Luultavasti taulu olisi turvallista noutaa kätköpaikastaan. Toive oli varmaan ainoa rahanarvoinen asia joka tällä retkellä oli vastaan tullut.

Harkitsin optioitani. Pimeän tullen voisin noutaa taulun kätköpaikastaan ja palata Helsinkiin. Mitään erityistä tarvetta Turussa oleilulle minulla ei enää oikeastaan ollut. Voisin katsoa kulttuurikaupungin nähtävyyksiä toistekin.

Käytin pari tuntia matkasuunnitelmiani tarkastellen. Jos taulu olisi järkevästi rahanarvoinen, pääsisin ehkä eroon kiireellisimmistä veloistani. Olin ajatellut lähteä kuun loppupäästä Maltalle sukeltamaan ja lomailemaan ainakin viikoksi ja vaikka rahatilanne ei ollutkaan aivan lomamatkaan oikeuttavan hyvä, tuumin että etäisyys Suomeen voisi olla tarpeen. Datura-projektin entinen johtaja Eeva oli ilmeisesti ainakin paennut aikasilmukkaa lähtemällä Barcelonaan. En tiennyt lainkaan miten tähän liittyvä metafysiikka toimi, mutta mikään ei estänyt yrittämästä.

17.

Pimeä oli laskeutunut. Söin illallista ja suunnittelin taulun noutamista sekä kaupungista poistumista kun Jenna soitti. Hän kertoi kulttuuriprojektin tehneen päätöksiä ja olevan ryhtymässä pian toimenpiteisiin. Halusin nähdä tämän taisteluun lähtevän maagien, taiteilijoiden ja humanistien armeijan. Kävelin projektin toimistolle keskustan toisella laidalla.

Toimistolla oli käynnissä melkoinen vilske. En ollut varmaan koskaan nähnyt näin monta näin omituisiin juttuihin uskovaa ihmistä tekemässä asioita yhtä aikaa. Kulttuurikaupungin palkollisten lisäksi Juhani ja Jenna olivat paikalla ja parhaillaan pohdittiin, ketkä kaikki olisivat menossa Rymättylään tekemään korjaavia rituaaleja. Paljon papereita sullottiin lippaaseen epäonnistumisen varalta, auttamaan seuraavaa iteraatiota meistä mikäli silmukka ei murtuisikaan. Ajatus oli hieman karmiva mutta jotenkin myös lohdullinen. Meni syteen tai saveen, me saisimme toisen tilaisuuden.

Rymättylään näytti olevan lähdössä vain pari hieman säikähtäneen oloista maagia. He eivät vaikuttaneet kykeneviltä kohtaamaan mitään kovin vaarallista. Ehdotin Jennalle, että hän saattaisi mennä mukaan turvaamaan näitä fyysisiltä uhkilta. Jos joku - oli sitten vampyyri tai seonnut okkultistiteini - oli todella silmukan takana, hän voisi pysäyttää korjausoperaation yhdellä pistoolilla ilman turvaväkeä.

Joku kysyi minultakin haluaisinko lähteä mukaan. Kieltäydyin kohteliaasti. Joissain oloissa suurten maagisten rituaalien tekoa voisi olla kiinnostavaa seurata, mutta epäilin että tämä ei ollut se hetki. Vaikka olin tarjonnut apuani, veikkasin että ammattivarkaasta ei mitään hyötyä tällä tehtävällä olisi.

Sitten huomasin, että Salla aprikoi pitäisikö hänen lähteä Rymättylään. Hänellä ei ollut mitään maagisia kykyjä, hän oli vain projektin johtaja. Hän myös näytti jokseenkin eksyneeltä ja ahdistuneelta.

"Sinä et voi lähteä Rymättylään. Olet minulle lasillisen velkaa" sanoin.

"Eikös se ole toisin päin?"

Sallan synkkyys vain paheni kun hänen väkensä pakkautui ulkona autoihin. Hän vaikutti valmiilta heittämään puhelimensa jokeen ja pakenemaan paikalta. Tajusin, että ehkä minulla ja tällä projektilla oli sittenkin jotain tarjottavaa toisillemme.

Autoin työntämään yhden auton liikkeelle jääkentällä, mutta se ei ollut olennainen osa panostani. Nappasin Sallan kiinni ennenkuin hän ehti päättää mitä tehdä. "Tämä keikka on nyt heidän käsissään, ei meidän. Minne me menemme drinkille?"

18.

Salla oli uskontotieteen opiskelija ja toimi aiemmin vain kulttuurikaupungin maagisen projektin sihteerinä. Hän oli perinyt päällikkyyden, kun hankkeen aiempi vetäjä Eeva oli silmukan edellisen kierroksen jälkeen häipynyt maasta. En saanut selville oliko hän paennut, lähtenyt hakemaan lisäresursseja vai koennut vaan muuttaa jotakin silmukan rakenteesta.

Uudessa tehtävässään tyttö oli todella pudotettu altaan syvään päähän ilman uimakoulua. Maagien paimentaminen ja ohjaileminen johonkin järkevään suuntaan oli painajaismaista, heidän puheistaan ei hyvänäkään päivänä käsittänyt yhtään mitään. Lisäksi panokset olivat korkeat, ihmiset vaikeita ja Turun hallinnon apuun lähettämistä dokumentoijista oli enemmän riesaa kuin hyötyä.

Oli ihme, että Salla oli koossa niinkin hyvin kuin oli. Minun mielestäni oli pieni sankariteko että hän oli saanut pidettyä tiimissään jonkinlaista koheesiota niin pitkään, että nämä olivat saaneet lähdettyä kohti Rymättylää suunnitelman kanssa. Mutta nyt operaatio oli todella maagien käsissä, ja hänestä ei olisi ollut siellä mitään apua. Hänen projektivastuunsa jatkuisi seuraavana aamuna joko selonteon keräämisen tai dokumentoinnin edelleenlähettämisen parissa, mutta tänä iltana hänellä ei ollut enää mitään velvoitteita.

Tietenkään tämä ei estänyt häntä vauhkoilemasta ja hyppäämästä joka kerran kun hänen puhelimeensa tuli viesti. Muualla pyörät pyörivät, vähemmän vapaaehtoiset rituaalin vaatimat ihmiset oli kaapattu mukaan väkisin, teiniokkultistit koettivat sotkea pakkoja ja minulla oli täysi työ vakuuttaa ettei tämä mitenkään koskenut meitä. Vakuuttelu oli oikeastaan aika hauskaa.

"Mikä sinun tarinasi oikein on? Miksi minun pitäisi luottaa sinuun?" Salla kysyi lopulta.

"Minä olen Sarin väkeä. Olen ammattivaras. Siitä puheen ollen, voisin käyttää apuasi eräässä asiassa, nyt kun sinulla ei parempaakaan tekemistä ole." Totuuden sanominen ei välttämättä aina ole paras tapa saada ihmiset luottamaan minuun, mutta Sallalla ei kuitenkaan ollut pää täynnä tyhjää ja jos hän ei olisi ammattiani jo itse päätellyt, hän tulisi päättelemään sen pian.

19.

Sillan alle kiipeäminen sujui yhtä vaivattomasti kuin viimeksikin. Salla vahti selustaani läheiseltä polulta. Olin melko varma että kukaan ei oikeasti ollut seurannut minua. Kuitenkin jos Salla joutuisi hetken aikaa kantamaan huolta siitä putoaisinko pää edellä jokeen, hän ehkä unohtaisi projektijohtajan raskaan vastuun.

Taulu oli paikallaan, tottakai. Livahdin takaisin ihmisten ilmoille. Teknisesti tyttö oli kai juuri syyllistynyt rikoksessa avustamiseen ja teknisesti minä olin juuri antanut vasta tapaamalleni ihmiselle keinon järjestää minut vankilaan. Asia ei minua suuremmin huolettanut. Jo siinä vaiheessa kun Salla suostui lähtemään mukaan olin päätynyt arvioon, että hän tarvitsi muuta ajateltavaa kipeämmin kuin lainkuuliaisuusvaistojensa noudattamista.

Alunperin olin ajatellut palata Helsinkiin taulun noudettuani. Suunnitelmani oli muuttunut. "Mihin baariin seuraavaksi?"

Päädyimme Bremer-nimiseen kellariravintolaan, tosin välissä kävin pudottamassa taulun hotellille ja vaihtamassa ulkomuotoni murtovarkaasta hyvin toimeentulevaksi herrasmieheksi. Istuimme nauttimaan juomia, juttelemaan ja välillä lukemaan puhelimeen tulevia tilannekatsauksia Rymättylästä.

Vaihdoimme pätkiä elämäntarinoistamme. En lopulta ole kovin salaileva ihminen, ainakaan hyvässä seurassa, eikä minulla ole mitään ongelmaa perustella uravalintaani. Salla esitti pakolliset paheksunnat, muttei oikeasti tuominnut työtäni. Hänen oma tarinansa nykyisestä työstään oli melkoisen pyörryttävä, ja siihen liittyi pari ikävää käännettä. Joku kiristi häntä koska hän oli puolivahingossa lipsahtanut sänkyyn Villen kanssa - kiristysjutussa ei tuntunut olevan mitään mieltä ja toisaalta aikasilmukan aiheuttamien muistihäiriöiden vuoksi Salla ei voinut olla edes varma oliko asia oikeasti tapahtunut vaiko ei. Ville oli jäljittämässä kiristäjää. Huolimatta ilmeisen hyvästä naismaustaan kakkospomoni pisteet eivät silmissäni nousseet - Salla tuntui epäilevän, että hänet oli kaadettu petiin huumeiden avulla, mikä oli hillittömän tyylitöntä mikäli se piti paikkansa. Kiistattomasti Ville oli osoittautunut melkoiseksi tomppeliksi ylipäätään antamalla minkäänlaisen kiristyksen tapahtua.

Salla tahtoi etäisyyttä Turkuun, ylistressaavaan projektityöhön, sotkuisiin ammatillisiin suhteisiinsa ja levottomiin maageihin. Tottakai ehdotin, että hän lähtisi kanssani Maltalle lomailemaan. Hän tuntui olevan halukas ennemmin jäämään sinne pysyvästi, mikä oli toki myöskin optio. Soisin silti että hän ei jättäisi työtään täällä, koska - kuten hänelle sanoinkin - jos hän ei vedä tätä projektia, kuka sen sitten tekee? Koki hän itsensä miten riittämättömäksi siihen tahansa, ei ketään parempaakaan tarjolla ollut.

Bremerin sulkeuduttua etsimme toisen baarin. Nukkumisesta ei ollut toivoakaan ennen kuin Rymättylästä raportoitaisiin kaiken olevan ohi. Vähän ennen kolmea saimme lopulta ilmoituksen tilanteen selkeämisestä. Oli epäselvää olivatko maagit saavuttaneet voiton vaiko ei, mutta tänä iltana mitään ei enää tapahtuisi. Huomenaamulla asiaa puitaisiin enemmän. Toivoin että minut kutsuttaisiin myös paikalle. Tahtoisin kuulla selonteon tapahtuneesta.

Olimme molemmat juoneet kohtalaisesti. Herrasmiehen lailla saatoin Sallan kotiinsa ja palasin hotellihuoneeseeni nukkumaan.

Sunnuntai, 13.3. 2011

20.

Aamuisessa kahvilassa Jenna kertoi synkkää tarinaa Rymättylän tapahtumista. Eilisillan viestien perusteella olin antanut itselleni luvan optimismiin, mutta se saattoi olla ennenaikaista. Rituaalissa hyvin monet asiat olivat menneet pieleen: Neea oli karannut ja jokin oli ajanut Jennan raivoihinsa ja saanut hänet karkaamaan yhden maagin kimppuun. Jenna itse ei käsittänyt lainkaan mitä oli tapahtunut. Ihmisiä oli katoillut, joutunut toisiin ulottuvuuksiin ja löytynyt vain sattumalta. Kukaan ei ollut kuollut - lopullisesti ainakaan - mutta kokemus oli ollut kaikille hirvittävä ja kuluttava.

Yritin säilyttää positiivisen elämänasenteeni, mutta Jenna tuntui lyödyltä. Kieltämättä omankin vähäisen ymmärrykseni mukaan kuvatun kaltaiset välikohtaukset eivät varmasti auttaisi maagisia kenttiä palaamaan tasapainoon tai mitä sitten olikin tapahtumassa.

Kahvilan kautta kulki muitakin, enimmäkseen Rymättylässä olleita ja ulkomuodoltaan kuin aaveen nähneitä. Irene sanoi suoraan kaipaavansa vertaistukea ja Jenna oli samaa mieltä. Salla kulki myös kahvilan ohitse. Hän ei puhunut minulle sanaakaan ja näytti vielä monin kerroin synkemmältä kuin eilen maagien ollessa tekemässä lähtöä.

Rivien välistä poimin, että Datura-projekti oli pitämässä jonkinlaisen loppuselonteon toimistolla, mutta minua ei kukaan ollut sinne kutsunut. Ilmeisesti siitä oli tulossa Rymättylässä kuiluun katsoneiden terapiasessio. Olisi varmaan tahditonta saapua kuokkimaan. Salla voisi ehkä käyttää henkistä tukea, mutta olin nimenomaan pyytänyt häntä kutsuman minut eikä hän ollut näin tehnyt. Ei tästä mitään syvällisempiä johtopäätöksiä kannattanut vetää, mutta viesti tämän tilaisuuden kannalta oli riittävän selvä.

Helsinkiin palaaminen näytti ajankohtaiselta. Jenna ehdotti, että käväisisin hänen kanssaan vielä projektin toimistolla, hän oli sinne kuitenkin menossa ja tuskin minua siellä karvaasti katsottaisiin. Voisin kieltämättä vaihtaa Juhanin kanssa pari sanaa jos hän olisi paikalla.

Ulkona puhelimeni kilahti. Olin kysynyt Sarilta toimintaohjeita taulun suhteen, ja sainkin ne. Jos Juhani ei taululle käyttöä löytäisi - eikä hänellä moista tuntunut olevan - se voitaisiin varmaan myydä asiakkaalle. Sikäli kun muut liiketoimeni olivat kärsineet maailmanpelastusoperaation vuoksi, Sari ilmoitti keräävänsä Turun hallinnolta tästä hyvän kompensaation. Lopulta viikonloppu ei sittenkään ollut aivan täydellinen katastrofi. Voisin lyhennellä velkojani ja lähteä ulkomaille.

Kulttuuriprojektin toimistolla oli vasta muutamia projektin ihmisiä. Lipas oli vielä eilistäkin täydempi. Salla sanoi jättäneensä lippaaseen lapun, jossa sanottiin ettei minua pidä päästää lähtemään Paraisille. Kiitin häntä tästä. En tiedä löytyykö se ajoissa, mutta hyvällä onnella muistaisin sen ensi kerralla itsekin. Kaiken kuulemani valossa tuntui siltä, että tämä kaikki koettaisiin uudelleen. Muistaisinko seuraavallakaan kerralla mitään edellisestä kierroksesta?

Jos muistaisin mihin tällä kertaa jäin, voisin ehkä jatkaa siitä. Jos en muistaisi, en myöskään tietäisi mitä olin menettänyt, joten asiasta oli turha kantaa huolta. Jossain vaiheessa tulisimme tekemään asiat oikein ja silmukka päättyisi. Viimeistään sen jälkeen pääsisin keräämään rahani ja lähtemään Maltalle lomailemaan. Kenties Salla liittyisi seuraani. Ehkä hän jäisi saarelle baarimikoksi, ehkä hänelle riittäisi hyvä loma jonka jälkeen hän palaisi Turkuun. Kävi miten kävi, tulevaisuus vaikutti mielenkiintoiselta. Vähintäänkin minulla oli onnea rahassa, nähtäväksi jäi oliko sitä myös rakkaudessa.

Ken varjoaan pelkää 1: Janne

1

Perjantai, Ranska

Epämääräisen narkkarin tarjoama kyyti oli päättyä kolariin moottoritieltä. Ratissa pilkkivä rastatukkainen tumma nuorimies olisi ajanut ohituksessa Peugeotin kylkeen, jos en olisi potkaissut häntä sääreen. Kuljettaja mutisi anteeksipyynnön ja kohensi hieman asentoaan. Kaikesta päätellen hän oli nukkunut vielä minuakin vähemän. Kun viimein jäin kyydistä Clermont-Ferrandin lähellä, olin huojentunut siitä, että nykyisessä väsymystilassaan kaveri ei varmaan muistaisi minua. Jätin hänelle muutaman euron vaivanpalkaksi; olisin voinut olla anteliaampikin, mutten tahtonut jäädä hänen mieleensä.

Etelä-Ranskassa poliisi etsi minun tuntomerkkeihini täsmäävää miestä, mutta toivoin ettei heidän etsintänsä yltäisi näin kauas pohjoiseen. Varmuuden vuoksi aioin kuitenkin livahtaa maasta Pariisin kautta. Jos olisin ollut todella varovainen, olisin varmaan jatkanut maateitse, mutta minulla oli kiire seuraavaan tapaamiseen, ja huomioiden että tämänhetkinen keikka ei tuottaisi mitään, ei minulla ollut varaa tehdä ohareita.

Ostin kirpputorilta takin ja hatun, sekä leipomosta eväitä nälkääni. Olin syönyt viimeksi kunnolla torstaiaamuna, ja ruoka tuli tarpeeseen. Hyppäsin Pariisin suuntaan lähtevään bussiin reitin varrelta.

Montpellierissä jokin oli mennyt pieleen. En tiennyt mikä, ja koetin olla vaivaamatta sillä päätäni. Ammattivarkaan on tarpeen hyväksyä, että kaikki ei aina onnistu: parhaatkin suunnitelmat menevät murskaksi todellisuuden edessä, eikä keikan epäonnistuminen suinkaan tarkoita, että olisi tullut petetyksi tai huijatuksi. Useimmiten kyseessä on yhdistelmä huonoa tuuria, ennakoimattomia seikkoja ja huolimattomuutta. Muuttujia on niin paljon, ettei kukaan voi hallita niitä kaikkea, ja mikä jälkikäteen näyttää ilmeiseltä on etukäteen kaikkea muuta. Parasta on vain hyväksyä, että jotain tuli mokattua, ja koettaa jälkeenpäin ehkä pohtia, minkä virheen oli tehnyt niin ettei sitä enää toistaisi.

Mutta veistos, joka minun oli pitänyt ryöstää oli säpäleinä sadevesiviemärissä, toimieksiantajaltani ei tulisi maksua ja veistoksen aiempi omistaja oli ilmeisesti kovin kärkäs saamaan minut käsiinsä. Kuinka kärkäs tarkalleen selviäisi pian.

Harvat ihmiset pitävät Charles de Gaullen lentokentästä. Minua sen käsittämätön arkkitehtuuri ja omituiset liikennejärjestelyt miellyttävät; kuten Pariisilla, sillä on runsaasti luonnetta. Se tuntuu paikalta, joka on suunniteltu enemmän turvajärjestelyjen petkuttajien kuin niiden ylläpitäjien kannalta, mikä tietysti sopi minulle mainiosti. Olin ostanut lipun netistä eilisiltana, väärällä nimellä toki, ja alan tempuilla onnistuin livahtamaan turvatarkastuksen läpi ilman että kukaan katsoi passiani kovin tarkasti. Ennen EU:a tämä kaikki olisi ollut melkoisesti vaikeampaa.

Matkustajavirran mukana kulkiessani katselin heijastusten kautta turvatyöntekijöiden pöytiä. Useimmat asiat olivat vain näytöillä, mutta muutamasta oli paperikopio. Eräällä paperilla oli kasvopiirros. Se esitti komeaa nelikymppistä pohjoismaalaisen näköistä miestä. Ei se ollut kovin hyvä tai tunnistettava, eikä sitä katseltu erityisen tarkasti - kuten olin toivonutkin, CDG oli liian kiireinen kovin huolelliseen toimintaan. Siltikin, täällä asti olin un personne d'intérêt. Hitto.

2

Perjantai, Helsinki

Mennäkö kotiin vaiko suoraan Turkuun, siinäpä pulma.

Minun olisi pitänyt olla Turussa jo tänä iltapäivänä. Kuitenkin suoraan kentältä sinne lähteminen tuntui hyödyttömältä. Työkaluni olivat kotonani, ja epäilin, että minua ei haluttu kaupunkiin yksinomaan viehättävän persoonallisuuteni vuoksi.

Olin onnistunut lähettämään pikaisen ilmoituksen oletettavasta myöhästymisestä piileskellessäni poliisia Montpellierissä, mutta yksityiskohtia siinä ei ollut. Olin likainen, unenpuutteesta kärsivä, vähän kolhiintunut ja yleisesti en aivan parhaimmillani. Yö omassa vuoteessa tekisi ihmeitä mielenrauhalleni.

Sitten koneessa kuulutettiin minua nimeltä - tai peitenimeltä, Janne Hakuli, niinkuin lipussani oli lukenut. Kuulemma olin vaan voittanut lentoyhtiön arvonnassa ilmaisen bisnesluokan lounaan, mutta yhteensattuma ei miellyttänyt minua. Todennäköisempi veikkaus oli, että joku oli hoksannut ettei sen nimistä henkilöä ollut olemassakaan, ja minua tahdottaisiin jututtaa Helsinki-Vantaalla. Sentään kyse ei luultavasti ollut Montpellierin ryöstöstä, mutta jos jäisin juttelemaan virkavallan kanssa, epäilemättä sekin tulisi mukaan kuvaan.

Loppulennon käytin muistelemalla kotilentokenttäni turvajärjestelyjä. Kun kone laskeutui, en poistunut muiden matkustajien käyttämiä reittejä, vaan tunkeuduin ulos koneen ja liittymäputken välisestä raosta. Pudottauduin kentälle ja leikin hyvän tovin kissaa ja hiirtä vartijoiden kanssa. Puolen tunnin jälkeen olin onnistunut hukkaamaan vartijat ja nousemaan taksiin. Aivan näin läheltä ei saisi liipata. Epäilemättä nyt Suomen poliisilla olisi minusta hyvä kuvaus, muttei sentään nimeäni.

Turku oli tässä vaiheessa erittäin kutsuva ajatus, mutta en voinut lähteä sinne ilman työkalujani. Uskaltauduin mutkien kautta kotiini varmistuttuani ensin siitä, ettei sitä vartioitu. Tavallaan olisin tahtonut lähteä liikkeelle heti, mutta väsymykseni vei voiton. Jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa, lähettää Turkuun jo menneille pahoittelut myöhästymisestä ja syödä kevyen iltapalan ennen sänkyyn kellistymistä.

3

Lauantai, Turku, Kupittaanpuisto

Aamubussi saapui Turkuun puoli yhdentoista aikoihin. Suomessa oli huomattavasti kesäisempää kuin sateisessa Etelä-Ranskassa. Miltei helteinen kaupunki oli kaunis, ja auttoi unohtamaan viime päivien vastoinkäymiset. Erinomainen aamiainen Aschanilla muistutti minua siitä, ettei Turku oikeastaan ollut lainkaan hullumpi paikka vierailla.

Yhytin toverini Kupittaanpuistossa. Sari oli pannut meistä kokoon oikean erikoisryhmän, jonka tehtävä oli olla ilmeisesti kaupungin varjohallinnon käytettävissä erikoisissa tutkimuksissa. Kokoonpano oli Minna, autonkuljettaja joka näki outoja näkyjä, Kiira, joka oli suhdetoiminnan ja sosiaalisen hölynpölyn asiantuntija, Päivi, laboratoriospesialisti joka alisti yliluonnollisia asioita luonnontieteen keinoille, ja minä. En välittömästi keksinyt, mihin tiimi tarvitsisi ammattivarasta, mutta Sari maksoi hyvin, ja tällä hetkellä rahatilanteeni oli aika huono.

Kupittaanpuiston lähteellä kolmen toverini lisäksi oli jopa Klaus Lyden, Turun el presidente. Nimellisesti hän oli vain sijaishallitsija, mutta käsittääkseni hän on viimeisen kuuden vuoden ajan käytännössä yksin vedellyt kaikista kaupungin yliluonnollisten asioiden naruista samalla kun herra A. pysyi piilossa. Klausin kanssa hengasi hippityylisesti pukeutunut nuori nainen, joka esiteltiin Rauniksi, sekä Kuisma, maagi johon olin tutustunut pari vuotta sitten Turussa vallinneen aika-avaruudellisen häiriön aikana. (Kai. Parin vuoden takaisista tapahtumista en vieläkään osaa tarkalleen sanoa, mitkä todella tapahtuivat ja mitkä eivät.) Tämä ryhmä oli eilisiltana aloittanut kaupungin asioiden puimisen, ja minä saavuin kyytiin jälkijunassa. Puistosta oli poimittu okkulttis-biologisia näytteitä, ja siirtyessämme lounastamaan sain koko tilannekuvan.

Turusta katoili ihmisiä. Käsittääkseni kaupungissa tämä ei ollut aivan upouusi ilmiö, mutta näiden katoamisten takana näytti olevan jokin yhtenäinen, pahansuopa taho. Kadonneet olivat olleet mielikuvitusrikkaita, hivenen alternatiivissuuntautuneita ihmisiä ja/tai kaupungin varohallinnon työntekijöitä. Katoilu oli alkanut viime vuoden loppusyksystä ja nyt jo 12 ihmistä oli hävinnyt teille tietymättömille, viimeisimmät eilen. Varsinaista tietoa aiheuttajasta ei ollut, mutta Kuisma epäili Lev-nimistä vampyyria, joka oli halukas haastamaan kaupungin nykyisen valtatilanteen. Yksin liikkuminen kaupungissa, tai etenkään luonnossa kaupungin lähellä, ei kuulemma ollut tällä hetkellä turvallista. Ei minulla ollut tämän kanssa pulmaa, olin Ranskassa sooloillut jo aivan riittävästi. Oli hyvä olla välillä osa tiimiä, vaikka tiimi ei välttämättä ollut juuri optimaalinen tähän tilanteeseen.

4

Lauantai, Turku, keskusta

Minna oli nähnyt näyn asunnosta Tuureporinkadulla, muttei osannut kertoa tästä yhtään enempää. Pohdimme mitä tehdä pelkän osoitteen kanssa. Ajattelimme käydä katselemassa paikkoja, siltä varalta että löytäisimme jotain epäilyttävää. Muutama lähesymissuunnitelma kehitettiin, mutta ne kaikki hylättiin kun Kuisma tunnisti osoitteen. Siellä asui Kuura-niminen kaveri, Kuisman tuttu, joka ilmeisesti ainakin jollain tavalla oli mukana kaupungin okkulttipiireissä. Voisimme siis mennä sisään aivan avoimesti, kertoa miksi olimme paikalla ja ehkä kysellä olisiko asukeilla vihjeitä.

Minna itse poistui omille asioilleen, minä, Päivi, Kiira ja Kuisma menimme soittamaan asunnon ovikelloa. Kuura oli nuori, hämmentyneen oloinen mies new age -paidassa. Hän päästi meidät sisään - "kutsui" olisi ollut ehkä vähän vahvasti sanottu - ja me aloimme jututtaa häntä sekä muita asunnosta löytyneitä. Asunto vaikutti melko tyypilliseltä maagisen elämän liepeille lipsahtaneen ihmisen kodilta: se oli epäsiisti, liian täynnä tavaraa, ja sisustettu silmääni särkevällä sekamelskalla tyylejä. Ehkä jonain päivänä vielä kohtaan magiasta kiinnostuneen ihmisen, jolla on silmää sisustamiselle.

Parin lauseen jälkeen kävi ilmi, että Kuisman tulkinta Kuurasta ja kavereista oli ollut hieman optimistinen. Kolmesta paikallaolijasta yksi friikkasi täysin kun aloimme kertoa näyistä ja varoittaa katoamisista. Arvelimme asukkien olevan enemmänkin riskiryhmää kuin syyllisiä, ja oli vain hyvän tavan mukaista kehottaa välttämään toimintaa, joka saattaisi johtaa kaapatuksi tulemiseen. Karo-niminen kalju taiteilija vauhkoili meidän toiminnallemme, ja kyseli, olimmeko poliiseja tai mitä valtuuksia meillä oli. Tietääkseni meillä ei ollut mitään valtuuksia, mutta yritykseni vakuuttaa, että olimme aivan hyvällä asialla emmekä tahtoneet heistä mitään mitä he eivät itse haluaisi antaa eivät tuntuneet menevän läpi.

Karon vauhkoilu kilisytti epäilykellojani. Ei kai Turussa kukaan edes skenen liepeillä oikeasti hämmästy, kun häntä varoitetaan yliluonnollisista uhista? Tai jos joku oikeasti moisesta hämmentyy, ei hänen reaktionsa kai aivan tuollainen olisi? Tytön vauhkoilu tuntui jos nyt ei aivan teeskentelyltä, niin ainakin hämäykseltä.

Asunnon verhot olivat tiiviisti kiinni eikä päivänvaloa päässyt sisään. Harkitsin niiden avaamista, mutta tyydyin vain kurkistamaan raosta ulos. Jos Karolla tosiaan oli päivänvaloallergia, olisi epäkohteliasta kiusata häntä sillä tai paljastaa se muiden nähden, ja vaikka hänellä olisikin vampiirisiä taipumuksia, ei se tarkoittanut että hän olisi välttämättä Levin kätyri vaikka todennäköisyydet ehkä siihen näissä olosuhteissa viittasivatkin. Mutta ehkäpä Karon taustaa voisi silti tutkia vähän hienovaraisemmin.

Kuuran kodissa pyöri pari muutakin ihmistä, ilmeisesti taiteilijoita joita ihmiset olisivat kohdanneet eilisiltana. Kukaan näistä ei kuitenkaan osannut kertoa meille mitään hyödyllistä. Kun asunnon ahtaus alkoi tuntua painostavalta, kävin läpi paikkoja porraskäytävässä, siltä varalta että tänne olisi tarpeen livahtaa myöhemmin uudelleen.

5

Lauantai, Turku, Tuomaansillan alusta

Poistuttuamme Kuuran luota kohtasimme Lydenin kadulla. Ihmiset olivat hajaantumassa tutkimaan eri katoamispaikkoja. Lyden ja Kuisma olivat aikeissa käväistä Tuomaansillan alapuolella, ja lähdin heidän mukaansa. Sillanalus kuulosti minun taidoilleni sopivammalta ympäristöltä.

Kuisma oli tiedustellut, oliko minulla mitään epätavallisia taitoja apunani. Vastaus oli tietenkin ollut "ei". Tämä ei kuitenkaan estänyt minua olemasta hyödyllinen. Sillanalusta nuuskiessani minulla ei ollut tukena maagista katsetta tai ghoulin teroittuneita aisteja (väitetään, että Lyden ei ole ghouli, mutta tätä en kyllä usko hetkeksikään), joten jouduin turvautumaan pelkkään rikollisen ammattisilmään. Tein muutamia hieman yllättäviä huomioita.

Kuisman arvio oli, että katoamisten takana oli vampyyri. Kuitenkin kadonnut ei varsinaisesti ollut hävinnyt sillan alta, vaan "polkujen risteyksestä", pienestä puistokaistaleesta joen vierellä parinkymmenen metrin päästä. Sama luontohenkisyys koski muitakin katoamispaikkoja. En ole tässä asiantuntija, mutta minulle tämä oli pointti vampyyriteoriaa vastaan.

Lisäksi katselemalla paikkoja löysin ainakin kaksi reittiä maan alle. Jos en suorastaan olettaisi, että ihmiset haihtuvat ilmaan kadotessaan (oletus, joka minusta ei selvinnyt Occamin partaterästä) vaan sen sijaan raahattaisiin jonnekin, tässä oli kaksi mahdollisuutta. Toinen oli kaivonkansi, mutta sen takana mahdollinen reitti kaupungin alle näytti olevan tukossa. Toinen oli ontto puunkolo, josta ihminen tuskin helposti mahtuisi, mutta joka näytti jatkuvan alaspäin ja jossa saattaisi asua jokin epätavallinen olento. Ehkä siili, tai ehkä jokin niistä hengistä, joita Turussa ilmeisesti kaikki paikat ovat täynnä. Osoitin kolot päämiehelleni ja hänen hovimaagilleen, Kuisma tutkaili niitä mystisin keinoin.

Ulkona oli kuuma kun palasimme takaisin autojen luokse. Siellä todistimme, kuinka Linnea-niminen Lydenin töissä oleva nuori nainen sai puhelimitse huutia joltakulta, joka oli kokenut meidän käyttäytyneen Kuuran asunnolla uhkaavasti ja pelottaneen Karoa. En käsittänyt ollenkaan moisia syytöksiä. Olimme kaikki olleet ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, ja Karo oli vauhkoillut ilman minkäänlaista oikeaa syytä.

Seuraavaksi edessä oli tavaroiden vienti hotellille. Omenahotelli ei ollut tasoa, johon olin tottunut, ja ystävällisintä mitä siitä voi sanoa oli, ettei se ollut viheliäisin murju jossa olin sillä viikolla yöpynyt. Matalan profiilin pitäminen oli tuntunut hyvältä ajatukselta Ranskan jälkeen, mutta ahdas, likainen ja melkeinpä alkeellisimpiakaan mukavuuksia tai yksityisyyttä vailla oleva "neljän hengen huone" oli varsinainen rimanalitus. Itsepä olin tähän suostunut, mutta sellaista virhettä en tekisi toiste.

Hotellilta oli hyvä lähteä kokoukseen. Lyden oli kokoamassa tiedossa olevat asiat ja niiden parissa toimivat henkilöt Turku-saliin, ja siellä minulla oli vihdoin aikaa saada kokonaiskuvaa tapahtuneesta. Kadonneiden selvä jakautuminen kahteen ryhmään tavallaan viittasi kyllä omituiseen, ilmeisesti aineettomaan tai ruumista vaihtavaan tai muuten hämärään vampyyriin, mutta jotenkin asiat eivät täsmänneet. Jos minun kaltaiseni maallikkokin koki selityksen vähän hataraksi, siinä oli varmaan jotain todella pielessä.

6

Lauantai-ilta, Turku, lähiöt

Söimme Turku-salissa kiinalaista ruokaa ja mietimme seuraavaa siirtoa. Jos kadonneet olivat kaupungin työntekijöitä tai metsikössä rituaaleja tekeviä wannabe-maageja, olisi luonteva ratkaisu koettaa käyttää houkutuslintua ja ehkä houkutella kaappaaja esiin. Idea kuulosti aika kaukaa haetulta - joten tietysti ilmoittauduin oitis olemaan käytettävissä syöttinä. Olisin luultavasti aika huono syötti, koska eläessäni en ole tehnyt magiaa ja minua on syytetty mielikuvituksettomaksi ihmiseksi, mutta kukaan paremmin kaapparillemme kelpaavakaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Enkä minäkään aivan tarkimman tulkinnan mukaan ollut vapaaehtoinen; pyysin viittä tuhatta pelkästään syöttinä olemisesta, ja kahtakymmentä tuhatta jos jotain oikeasti tapahtuisi. Yllättäen Lyden suostui pyyntööni, ja samalla pelasti ensi kuun finanssini katastrofilta.

Loppuilta kului tutkimusten parissa. Toimin laboratorioavustajana Päiville hänen ottaessaan näytteitä Aurajoen eri kohdista, ja olin mukana vilkaisemassa erästä katoamispaikkaa Uittamolla. Koetin rekonstruoida mielessäni katoamistapahtumaa. Se tuntui omituiselta. Kieltämättä olin ulkona mukavuusalueeltani. Säätiedotus kertoi, että katoamispäivänä oli ollut todella kylmä ja satanut lunta, mutta sittenkin täältä oli löydetty kadonneen henkilön muistivihon kuoret.

Minusta vaikutti kovasti siltä, että kadonneiden esineitä ei jäänyt sattumalta, vaan viestiksi tai kenties rituaalitarkoitusta varten. Sen enempää en kuitenkaan tästä osannut sanoa. Jälleen paikalla oli maan alle johtava kolo, ja jälleen se oli niin pieni, ettei ihminen olisi siitä voinut kulkea.

Kuuran asuntoon liittyvät merkit vaivasivat edelleen mystisten osaajiemme mieltä. Kiiran mielestä asunto olisi syytä tarkistaa, siten että sen asukit eivät olisi paikalla. Linnea oli ilmeisesti viemässä turkulaiset taiteilijat illalla kummituskävelylle kiertämään kaupungin niitä paikkoja joissa levottomien haamujen tiedettiin kulkevan. Minua tämä ei kiinnostanut, mutta se tarjoaisi aikaikkunan jolloin asunto olisi tyhjä.

Sisään murtautuminen ei välttämättä olisi triviaalin helppoa, mutta Kiiralla oli keino hankkia meille talon yleisavain. Se poisti matkasta valtaosan mutkista. Olin valmis tekemään rikokseni aivan yksinkin, mutta kahdella hengellä tutkimus sujuisi nopeammin. Päivi ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ei pitäisi yllättyä tästä - epäeettisestä biologisesta tutkimuksesta on vain lyhyt askel murtoihin ja omaisuusrikoksiin.

7

Sunnuntain vastainen yö, Turku, keskusta

Painostava kuumuus oli haihtunut kun Päivi ja minä livahdimme kadulta sisään Kuuran asunnon porraskäytävään. Silminnäkijöitä ei ollut, ja joka tapauksessa meistä molemmilla oli hatut jotka peittivät hiuksemme. Hiukset, pituus ja ruumiinrakenne ovat tärkeimpiä satunnaisen silminnäkijän antamia tuntomerkkejä; pituutta oli vaikea kätkeä, mutta löysät, tummat vaatteemme ja päähineemme piilottivat kaksi muuta ominaisuuttamme.

Porraskäytävä oli autio. Ovikellon soittamiseen ei vastattu. Livautin avaimen lukkoon ja avasin oven. Asunto oli tyhjä. Ryhdyimme käymään sitä läpi.

Lyden oli epävirallisesti tietoinen toimistamme, ja yhtä lailla epävirallisesti toivonut, että käynnistämme ei jäisi minkäänlaisia jälkiä. Tämä sopi ammattiylpeyteni kanssa hyvin yksiin. Pengoimme asuntoa perusteellisesti mutta varovaisesti vajaan tunnin.

Mitään ei löytynyt. Tai oikeammin, mitään mielenkiintoista ei löytynyt. Kuva Kuurasta okkultiikan kanssa leikkivästä harrastelijasta jolla oli vähän enemmän mielenkiinnon kohteita kuin kritiikkiä terävöityi. Tällaisia ihmisiä on kasapäin, heitä tuntuu roikkuvan maagisten piirien ympärillä. Jotkut heistä tahtovat maageiksi, mutta melko suurelta osalta puuttuu jotakin - rohkeutta, omistautuneisuutta, todellista halua omistautua yliluonnolliselle, tai jotain. En tiedä, ei ole minun alaani - mutta Kuura vaikutti sitä vaarattomammalta, mitä pidemmälle tutkimuksemme eteni.

Roskakorissa, kirjahyllyissä, tietokoneella ei ollut mitään raskauttavaa. Kaapeissa ei ollut luurankoja eikä ullakolla rituaalikehiä. Lopulta totesimme, että Minnan näyt olivat osuneet harhaan ja poistuimme.

Selvisimme takaisin hotellille, ja raportoimme Kiiralle. Hän kysyi meiltä, olimmeko tutkineet jääkaapin. Olin kyllä vilkaissut sinne, mutta sen sisältö oli loukannut kulinaristista makuani halpoine makkaroineen ja parasta ennen -päivänsä ohittaneine maitoineen niin, etten ollut penkonut sitä tarkemmin. Ei ollut Päivikään.

Kiiran mielestä jääkaappi oli tärkeä. En tiedä miksi. Olimme hieman väsyneitä - asunto ei ollut aivan hotellin vieressä - mutta ammattiylpeyteni ei hyväksynyt ajatusta, että jokin kenties olennainen kohta jäisi tutkimatta. Taivalsimme takaisin, livahdimme sisään, kävimme jääkaapin läpi.

Siellä oli kaksi pulloa punaista nestettä, Karon omaisuudeksi merkittyjä. Verta.

8

Sunnuntaiaamuyö, Turku, keskusta

Vaihdettuani siviilivaatteisiin lähdin Päivin kanssa vielä yömyöhällä baariin. Oma tiimimme, ynnä Lyden lähipiireineen olivat ravintola Koulussa, ja tahdoin kertoa löydöstämme heti.

Päivi oli ottanut verestä näytteet ja tehnyt pikaisen analyysin niille. Jonkin nisäkkään verta - todennäköisesti ei ihmisen, lähes varmasti ei vampyyrin. Tämä oli helpottava ajatus, koska ihmisestä luovutettuna tuollainen määrä verta olisi varmaan johtanut kuolemaan. En tiennyt, miten hyvin vampyyri sen olisi kestänyt, mutta olen kuullut tarinoita vampyyreista jotka juovat toisten vampyyrien verta, ja ne ovat aina olleet melkoisen hyytäviä.

Olin tavallaan huojentunut löydöstämme. Eläimen verta juova vampyyri ei ajatuksena karminut minua, ei ainakaan paljoa. En ole mikään rasisti, eikä minun mielestäni vampirismi pelkästään ole sinänsä mikään syy suhtautua johonkuhun huonosti. Jos vampyyri ei saalista tai muuten vahingoita ihmisiä, haluan omasta puolestani suhtautua häneen kuin keneen tahansa muuhunkin. Tietysti monet heistä käyttäytyvät tavalla, joka tekee heistä vähän hankalia, mutta en tahdo ennakkotuomita ketään pelkän vampirismin perusteella.

Tosin, aiemmin illalla olimme pohtineet Karon omituista käytöstä, ja joku oli maininnut Lev-vampyyrin ruumiittomuuden. Jostain oli syntynyt teoria, että Lev oli kuin possessoiva henki, joka vaikutti materiaalisessa maailmassa ottamalla haltuunsa muita ihmisiä (tai kaksijalkaisia humanoideja nyt kuitenkin). Ja Karo oli kuulemma eilisiltana kokenut yllättävän persoonallisuusmuutoksen ja unohduksen kesken taiteilijatapaamisen - ei mitään radikaalia, ainoastaan riittävästi soittamaan tällaisia asioita huomioivan Kiiran kelloja. Voisiko Karo olla Levin ... en edes tiedä oikeaa sanaa. Osa-aikainen isäntä?

Dynaaminen tiimimme istui pihapöydässä ravintolan takana. Tilasimme juotavaa ja kerroimme tehneemme operaation. Aiemmin päivällä Lyden oli toitottanut Turun kaupungin uutta avoimuuspolitiikkaa, joten koska paikalla oli pelkästään kaupungin työntekijöitä, kerroin mitä olimme tehneet ja mitä olimme löytäneet.

Lydenin ilmeestä päätellen asiasta avoimesti puhuminen oli virhe. Linnea näytti järkyttyneeltä. Hän sanoi jotain epämääräistä, otti laukkunsa, ja lähti. Hups. Jos asiat menisivät huonosti, hän kertosi saman tien Karolle mitä oli tapahtunut. Eikö Turun kaupungin työntekijöillä ole minkäänlaista NDA:a?

Kuisma lähti Linnean perään, me jäimme jakamaan tietojamme. Koetin painottaa Lydenille, etten nähnyt itse pullollisia verta tai vampyyri-Karoa sinänsä mitenkään erityisen hälyyttävinä asioina. Teknisesti ottaen tyttö oli kai kaupungissa ilmoittautumatta sen hallitsijalle, mikä joissain piireissä oli hirveä rikos. Mutta ei Lyden asioita varmasti niin raskaasti ottaisi?

Joka tapauksessa tiedot olivat nyt julki, enkä lopulta asiasta osannut suuremmin stressata. Olen huono pitämään salaisuuksia, ainakin sellaisia jotka eivät ole omiani. Omista salaisuuksistani puheenollen, Kuisma tahtoi kysellä minulta henkilökohtaisia kysymyksiä liittyen huomiseen maagiseen syöttitoimintaan. Ei minulla ollut salaisuuksia, joten kertoilin auliisti nimeni, syntymäpaikkani ja -aikani ja muita varsin triviaaleja seikkoja jotka Google minusta joka tapauksessa jo tiesi. Hän sanoi, että seuraavana päivänä hän tarvitsi minulta lainaksi jonkin henkilökohtaisen esineen - sellaiseen, johon minulla oli tunnesiteitä. Olin tästä hieman huvittunut. En ole kovin sentimentaalinen ihminen, esineeni ovat käyttötavaraa, ja jos menetän yhden, etsin toisen. Maagille tämä ei tietenkään kelvannut, ja hän lähti etsimään jotain syvällisempää vastausta. Hän tiedusteli minulta, mitkä asiat olivat minulle tärkeitä - mikä ajoi minua eteenpäin elämässä? Vastasin rehellisesti näiden olevan lähinnä uteliaisuus, seikkailunhalu ja - mitäpä sitä kiistämään - ahneus. Kuisma tarttui viimeiseen, ja kysyi lompakkoani. Sillä hän kieltämättä sai aikaan reaktion. Lompakkoni, luottokorttini - tosiaan ne olivat asioita, joista halusin vähiten luopua. Jotenkin tämän tajuaminen häiritsi minua. Olin kuin sieluttoman materialistin karikatyyri, joka ajattelee vain pankkitiliään lämmöllä. Oikeasti en ole lainkaan sellainen. Enhän?

Valomerkki hääti meidät pöydästämme. Sovimme pikaisesti huomisaamun aikeemme, ja hajaannuimme tahoillemme. Minun osaltani se merkitsi yötä tympeässä Omenahotellissa. Olisinpa saanut huomisesta palkkiosta etumaksun, niin olisin saman tien kuitannut itseni Börsiin tai Ramadaan.

9

Sunnuntaiaamu, Turku, Korppolaismäki

Syötin leikkimisen piti alkaa kello kymmeneltä, mutta tietenkin Omenahotellin autokunta oli ainoa, joka oli paikalla ajoissa. Tämä antoi meille tilaisuuden katsella ympärillemme.

Korppolaismäki oli erään katoamisen tapahtumapaikka, ja se oli todellakin kaistale villiä luontoa. Toki sen toisella puolella oli lähiö ja toisella puolella kalliojyrkänne alas hylätylle telakalle, mutta itse mäki oli puita, pensaita ja aluskasvillisuutta. Päivi ja Kiira kinastelivat pikkuseikoista, minä käytin murtovälineitä rakentaakseni itselleni pakoreittiä kaiken varalta.

Metsikkö oli rauhallinen, mutta silti hermostuttava. Kun Kuisma, Rauni ja Lyden selvisivät paikalle, olin oikeasti jo hieman huolissani koko jutusta. Mutta urhean ammattivarkaan maineeni sekä heikko rahatilanteeni estivät minua perääntymästä.

Minun oli siis määrä tehdä täällä luonnon keskellä rituaali, jonka teoriassa pitäisi kiinnittää ihmisiä kaappailevan Jonkin huomio. Kun huomio olisi kiinnitetty ja Jokin tulisi paikalle, Kuisma hyppäisi pelastamaan minut siltä. Näin ainakin teoriassa kävisi.

En ollut eläessäni tehnyt ensimmäistäkään rituaalia, enkä ollut milloinkaan kokenut tarvetta aloittaa. Siitä huolimatta päädyin nyt istumaan kannolle ja ojensin lompakkoni Kuismalle. Hän ja Lyden tekivät ympärilleni liidulla rituaalikuvioita, samalla kun Rauni pyrki yhteyteen luonnon kanssa tai jotain. Minua kehotettiin toistelemaan ääneen kadonneiden nimiä, kutsumaan heitä luokseni.

Sanoin, etten tiennyt lainkaan mitä olin tekemässä, mutta minulle vakuutettiin, ettei sillä ollut väliä - että tärkeintä oli, että koetin tyhjentää mieleni muista ajatuksista ja tavoittaa kadonneet ihmiset. Juttu kuulosti älyttömältä. Tiedän tällaisten asioiden toimivan joillekin ihmisille, mutta minä olen teknokraattinen melkein-dippainssi, en teiniwicca tai muu mystikko. Mutta olin lupautunut syötiksi, mikä varmaan tarkoitti että minun olisi tehtävä kaikkeni tämän hölmön juonen eteen.

Aloin toistella nimiä. En tarvinnut muistilappua, olin painanut nimet mieleeni kuin kassakaapin numeroyhdistelmän. Toistelin niitä ääneen, koetin nähdä niiden kantajat. Koetin kuvitella, mitä heille oli tapahtunut ja missä he nyt kenties olivat. Arcadiassa? Unimaailmassa? Kaupungin alapuolisissa katakombeissa? Matalissa haudoissa?

Uudelleen ja uudelleen luin nimet, kunnes niiden merkitys katosi, kunnes ne eivät enää tuntuneet sanoilta vaan mielettömältä litanialta joka piti sanoa tavulleen oikein, jonka rytmi oli kuin runon. Metsän äänet ympärilläni vaimenivat, ja aurinko meni pilveen. Olin sulkenut silmäni, mutta kun avasin ne, en nähnyt enää muuta kuin pensastoa ja puita. Pieni kaistale metsää oli muuttunut paljon syvemmäksi.

Pelko kouraisi minua, mutta pysyin paikallani. Jatkoin nimien toistelua, ja tajusin, että joku oli takanani. Koetin kääntyä katsomaan, mutta se vältteli katsettani, oli jatkuvasti näkökenttäni ulkopuolella. En osannut sanoa, oliko se varsinaisesti uhkaava, mutta tilanne oli ainakin kylmäävä.

Puhuin olennolle tai voimalle tai mikä se sitten olikin. Sanoin haluavani tietää, mitä se oli tehnyt kadonneille ihmisille, kysyin kuka ja mikä se oli. En kertonut itsestäni mitään, koska moinen ei kai ole viisasta. Vastauksia en silti saanut.

Sitten räpäytin silmiäni, ja yhtäkkiä aurinko tuli taas esiin pilven takaa ja minua ympäröinyt pimeys väistyi kuin se ei olisi koskaan tässä ollutkaan. Kuisman ääni kysyi, olinko kunnossa.

10

Sunnuntaipäivä, Turku, keskusta

Kuisman mukaan paikalla käynyt voima oli jokin vähempi luonnonhenki, joka oli kiinnostunut lukemastani loitsusta mutta jolla ei tuntunut olevan ainakaan mitään suoraa yhteyttä kadonneisiin. Ilmeisesti en ollut riittävän mielenkiintoinen kelvatakseni oikealle syylliselle. Juuri nyt tämä ei haitannut. Lämpimän päivän läpikin muistin metsään langenneen pimeyden, ja olin ällistynyt siitä, että rituaali oli oikeasti tehnyt jotain. Oliko magia oikeasti noin yksinkertaista? Ilmeisesti oli. Jotenkin pystyin nyt paremmin ymmärtämään, miksi ihmiset pitivät sitä kiehtovana ja miten se samanaikaisesti sekä veti puoleensa että ajoi loitommas kiinnostuneita.

Rituaali oli johtanut johonkin, muttei mihinkään oikeasti vaaralliseen, joten palkkioni oli vain 5000, ei 20000. Olin tähän täysin tyytyväinen. Jos jo vähäisen luonnonhengen kohtaaminen sen omalla maaperällä on noin huolestuttava ja avuttomaksi tekevä kokemus, en halunnut kuvitella millaista olisi ollut joutua kosketuksiin ihmisiä oikeasti kadottaneen voiman kanssa.

Söimme lounasta italialaisessa ravintolassa ja suunnittelimme etenemisstrategiaa. Lydenillä oli joitakin johtolankoja, joita hän aikoi Turussa seurata; Päivi tahtoi päästä laboratorioonsa tekemään analyysejä. Kaupungin hallinnon tarve ammattivarkaallekin tuntui olevan toistaiseksi ohitse.

Minnan kyydissä lähdimme kohti Helsinkiä. Ehkäpä illalla ehtisin pistäytyä vielä kasinollakin.

Ken varjoaan pelkää 2: Janne

1

Perjantai, 6.9. 2013

Hotellihuoneeseen astuessani tajusin, että Sarin kysyessä minulta millaisen huoneen haluan, olin varmaan sanonut "niinkuin yleensä". Tietenkin tämä tarkoitti minulle ja Päiville yhteistä sänkyä. Olin lähinnä huvittunut tästä, eikä Päivikään näyttänyt ottavan sitä täysin huonosti.

Vaihteeksi olimme paikalla kahdestamme, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että olimme saaneet huoneen aivan oikeasta hotellista. Muodostimme joka tapauksessa hyvän teknokraattiblokin: meillä ei ollut maagisia kykyjä, emmekä niitä kokeneet tarvitsevamme - tieteellis-teknillisen alan koulutus sekä ammatillinen pätevyys yliluonnollisten asioiden kanssa riitti meille.

Asetettuamme tavarat paikalleen lähdimme liikkeelle. Okkulttipiirien liepeillä hengaava taiteilija Ronja Korpi oli pitämässä näyttelyn, ja aioimme katsastaa sen. Osuimme paikalle ennen kuin ovet olivat vielä auki, joten kävimme ensin syömässä Trattoria Romanassa. Ruoka oli erinomaista, tunnelma vielä erinomaisempaa. Mieleen alkoi palata, miksi Turku oli oikeastaan aivan mainio kaupunki jonne lähteä työkomennukselle.

Tehtävänantomme Sarilta oli tavallisen epämääräinen. Korkeimmalla asteikossa oli "työskennelkää Turun vakauttamiseksi", mutta detaljitasolla asiat olivat sekavampia. Jyväskyläläisten vampyyrien etsimistä, paikallisen hallinnon auttamista ja Kuisman mahdollisten yhteyksien tutkimista. Sari oli jostain saanut päähänsä, että Kuismalla olisi yhteyksiä Turussa valtaan pyrkivään Lev-vampyyriin, eikä häneen luotettu tällä hetkellä täysin. Ajatus kuulosti minusta hieman kummalta, mutta Sari maksoi laskut, joten hän saneli toimeksiantomme detaljit.

Puhelimitse tulevasta hoputuksesta huolimatta söimme ajan kanssa, ja siirryimme sitten takaisin hallinnon toimistolle, jonka tiloissa näyttely pidettiin. Ronja itse oli räävitön ja jutuillaan shokeeraamaan pyrkivä arkkityyppinen nuori taiteilija, mutta hänen teoksensa kertoivat sekä ajatuksesta että taidosta toteuttaa niitä. Useimmat olivat maalauksia, mutta pari veistosta ja joitain installaatiota oli myös päässyt mukaan. Muutaman vuoden kuluttua, jos tuottavuus voisi jatkua, tämä taiteilija voisi olla oikeasti maineikas.

Tarjolla olleen halvan kuohuviinin litkimisen ohella hallinnon työntekijät kutsuivat meidät lyhyeen neuvonpitoon. Paikalla olivat vain Kuisma, Linnea sekä Rauni; Klaus oli työmatkalla Helsingissä, eikä häntä odotettu paikalle ennen huomista. Pöydällä olivat muutamien näyttelyvieraiden omituiset unikokemukset, jyväskyläläisten vampyyrien yhyttäminen ja aamuyöstä tapahtuva "ilmiö". Ilmiötä ei selitetty tarkemmin, mutta siitä tiedettiin vain aika ja paikka. Okkulttisin keinoin saatava info on aina erinomaisen epätarkkaa. Seuraavalle päivälle tiedossa olisi myös lisää näytteiden metsästämistä.

Koetin Kuisman ohjeiden mukaan haastatella joitakin näyttelyvieraita, mutta saamani vastaukset olivat vältteleviä. Näyttelyssä pyöri pari tuttuakin, kuten Karo-vampyyri, joka oli pimeän tullen päässyt liikkeelle. Ronja paljasti näyttelyn pääteoksen, Unen ruhtinas -nimisen öljyvärimaalauksen, joka oli hieno mutta myös hivenen huolestuttava teos. Päätellen katseista joita paikalla olevat okkultistit siihen loivat oletin sen olevan tavalla tai toisella vahvasti maaginen.

Minua itseäni kiinnosti eniten triptyykki "siitä, miten Turun hallinnon kuuluisi toimia" (demoni, vampyyri ja keiju -- selkeimmin ilmaistu kuvaus kaupungin politiikasta koskaan). sekä Muutos-niminen teos naamioista. Otin siitä pari valokuvaa ja lähetin ne Johanille. Ties vaikka hän haluaisi ostaa teoksen. Välityspalkkio kelpaisi minulle.

Kun näyttely alkoi olla koettu, Päivi ja minä lähdimme töihin. Ensin poimimme Kellonsoittajankadun pensakoista maastonäytteen, sitten suuntasimme illan ensimmäisen jännittävän tehtävän pariin. Olin tutkinut keinoja joilla Jyväskylästä pääsisi Turkuun, ja arvelin, että 22:50 saapuva juna olisi verenimijöille helpoin ja mieluisin. Ajoimme asemalle ja istuimme sen parkkipaikalla vahdissa. Uskoin tunnistavani, mikäli junasta nousisi vampyyreita. Päivi kummasteli, oliko minulla tähän jokin yliluonnollinen kikka, mitä ei tietenkään ollut. Uudelle maalle tulevat vampyyrit vain kulkevat tietyllä tavalla - ne tunnistaa melko hyvin paitsi vaatetuksesta, myös tavasta jolla ne suhtautuvat ihmisiin ympärillään. En väittänyt olevani varma tästä, mutta edelleen minusta useimmat ihmiset olivat ainakin tietyissä konteksteissa melko läpinäkyviä. Vampyyrit tahtoivat pudota tietynlaisiin käytösmalleihin, sikäli kun eivät olleet Karon kaltaisia hylkiöitä.

Junasta ei kuitenkaan noussut ensimmäistäkään henkilöä, jossa olisi yhdistynyt oikeanlainen ylimielisyys ja pukeutumismaku. Joko jyväskyläläiset olivat menneet haukansilmiemme ohi, tai sitten ne eivät olleet tulossa tänään ainakaan junalla. Enempää oli turha tehdä.

Niinpä yhytimme näyttelyavajaisten jatkoille siirtyneet ihmiset Bremeristä. Ronjan ympärillä juttelu oli edelleen rivoa ja skatologista, joten istuuduin niin kauan hänestä kuin oli kohteliaasti mahdollista. Onneksi hänen taiteensa ei ollut yhtä hyökkäävää kuin hänen kielenkäyttönsä. Paikalle myöskin ilmestynyt Kuura teki korttitemppuja, ja joku okkultisteista alkoi lukea Päiville viikonlopun ennustetta.

Kellon lähestyessä yhtä Turun kaupungin seurue siirtyi baarista Kellonsoittajankadulle. Täällä pitäisi tapahtua yhden aikaan ilmiö - mikä ilmiö, siitä emme tienneet vielä mitään. Kuitenkin kun Kuisma oli piirtänyt katuun loitsukehänsä, hän raportoi, että meitä kohti oli kävelemässä aaveiden legioona. En itse nähnyt mitään, mutta teatterikiikariensa läpi maagi raportoi kummitusten marssivan katua ylös. Seurasimme niitä vanhalle hirttomäelle, jonka ympärille ne kerääntyivät. Sitten meidät lähetettiin keräämään näytteitä niiden jalkojen juuresta.

En nähnyt mitään. En tuntenut mitään. Päivi kaivoi esiin näyteputkiaan, mutta Kuisman ääni takanamme kävi hermostuneemmaksi. Hän sanoi aaveiden huomanneen meidät ja tulevan meitä kohti, ja hän käski meitä palaamaan. En tiennyt, oliko täällä mitään pelättävää, mutta en ollut innokas saamaan selville.

Aaveet saivat pitää salaisuutensa siltä yöltä. Poistuimme hirttomäeltä tahoillemme. Jotkut olivat jatkamassa baariin, minä ja Päivi vetäydyimme hotelliin. Kaupunki tuntui pahaenteiseltä, ja mielessäni pyörivät Kuisman sanat "ne ovat nähneet teidät". En pelkää aaveita, ainakaan tavallisesti, ja oletin meidän kummankin arkisen ja ei-maagisen olemuksen toimivan hyvänä suojakilpenä kummituksia vastaan, mutta sittenkin hotellihuoneessa kesti pitkään nukahtaa. Tajusin olevani onnellinen siitä, että nukuimme samassa vuoteessa. Oli lohdullista ajatella, että toinen ihminen oli vain käden ulottuvilla. Huomasin pohtivani, pitäisikö minun tilata meille shampanjaa ja koettaa karkoittaa aaveiden pelko romantiikalla. En edes ollut aiemmin ajatellut Päivin olevan lainkaan tyyppiäni, vaikka kieltämättä älykkäät ja voimakastahtoiset naiset vetoavat minuun helposti.

2

Lauantai, 7.9. 2013

Näin yön levottomia unia, joita en juurikaan muistanut herättyäni. Mutta Centron aamiainen oli mainio kuten aiemminkin, ja pyyhki pois yön muistot. Valitettavasti huolestuttava viesti esti pidemmän kaavan mukaan syömisen.

Turku-saliin oli yöllä ilmestynyt ihmisiä - Milka-niminen eilinen näyttelyvieras, Ronjan asuinkumppani, sekä Karo. He olivat jokainen nukkuneet kotonaan, nähneet omituisia unia - ja sitten yhtäkkiä siirtyneet saliin, josta Saila-sihteeri oli löytänyt heidät. Kellään ei ollut pyjamaa kummempia vaatteita tai lompakkoa, ja kaikkein hankalimmassa tilanteessa oli Karo. Aurino oli noussut, hän ei voinut kohdata sitä. Hän oli eristäytynyt pimeään kokoushuoneeseen, ja kun kävin sen lähellä arvioidakseni hänen tilaansa, hän koetti houkutella minua sisään. Tosiaan - vampyyri, joka oli herännyt eikä saanut veriateriaansa. Hän oli tällä hetkellä hengenvaarallinen. Tajusin olla menemättä hänen huoneeseensa.

Koetin rauhoittaa kahta muuta järkyttynyttä ja sekavaa okkulttista kokenutta tyttöä, sekä haastatella heitä heidän unistaan. Paikalta oli löytynyt unimaailmasta saapuneita (täh?) kuivia lehtiä, sekä kirje jossa oli kutsu verkkosivulle - ja verkkosivulta löytyi omituinen arvoitusten sarja, jota ihmiset alkoivat ratkoa. Lopulta paikalle selvisivät myös Kuisma sekä Linnea, ja kaadoimme yöisten telesiirtymisten sekä verkkoarvoitusten hoitamisen heidän niskaansa. Meille sen sijaan annettiin arkisempi tehtävä: kerätä lisää näytteitä.

Niinpä käytimme valtaosan päivää ajelemalla pitkin Turkua ja poimimalla näytteitä maasta, vedestä ja varmaan ilmastakin. Koin olevani vähän ylipalkattu pelkäksi kuljettajaksi, olisin kaivannut jotain kiinnostavampaa tekemistä, ja vihjaus siitä, että Kuisma saattaisi jotenkin olla Levin palkoilla palasi mieleen. Tämä tuntui aika tavalla turhalta puuhalta, helpolta keinolta pitää meidät kiireisenä samalla kun muualla tapahtui ties mitä. Toisaalta, mitä kaupungissa tapahtuisi keskellä kaunista päivää?

Jos juonena oli pitää meidät kiireisinä iltaan saakka, ei juonen laatija ollut ottanut huomioon ammattitaitoamme. Parissa tunnissa olemme syöksähdelleet Turun päästä päähän, keränneet näytteet kaikista tarvittavista paikoista ja syöneet lounasta. Turkusalissa veimme löytömme sekä analyysin tulokset Kuismalle ja Lydenille. Aurajoessa oli jälkiä verestä - vampyyrin verestä, jollain maagisella menetelmällä sidottu jokeen. Ei niinkään että joku olisi kaatanut vampyyrin viisi litraa joen yläjuoksulle, vaan että joku olisi mystisesti sitonut vampyyrin veren osaksi jokea.

Turkusalissa saimme kuulla, että pari kohdetta oli unohtunut luettelosta. Toinen näistä oli Kakolanmäki, toinen teollisuusalue jossain lentoaseman tienoilla. Molemmissa oli tapahtunut vastikään tulipalo, ja jostain tuntui saapuneen teoria, että sen sytyttäjä olisi ollut lohikäärme. Samaan aikaan Kuura ja muutama muu hallinnon älypää oli alkanut ratkoa sivustoilta löytyviä arvoituksia. Lisää turhan tuntuista työtä kaiken kaikkiaan - minusta tämä kaikki tuntui olevan juuri jonkun meille asettamien sääntöjen noudattamista, sen sijaan että olisimme koettaneet astua näiden sääntöjen ulkopuolelle ja ratkaista pulmaa omilla keinoillamme. Tiedustelin Lydeniltä hienovaraisesti, onko hyödyllistä käyttää aikaamme näytteiden keräämiseen, mutta Lyden tuki alaistaan. Tämä ei jättänyt meille liiemmin vaihtoehtoja.

3

Olin vaihtanut kävelykenkäni lenkkitossuihin matkallamme Kakolanmäelle. Lyden ilmestyi jostain paikalle noustessamme hylätyn vankilan luo. Tekeekö hän pistotarkastuksia toimintaamme? Jos niin, emme me antaneet hänelle mitään syytä moittia perusteellisuuttamme - olimme valmiit murtautumaan vankilan palaneisiin jäänteisiin. Lyden vilkaisi paikkaa itse, ja sanoo, ettei tämä ole välttämätöntä - toisen tulipalon näyte saa riittää.

Vankiloiden näkeminen on minusta aina hieman epämiellyttävää. Se lienee normaali ammattirikollisen reaktio, ainakin sellaisen, joka ei ole koskaan viettänyt linnassa päivääkään ja jolla ei ole mitään halua aloittaa. Koko urani olen ollut sitä mieltä, että vankila on häviäjille, ja sittenkin tiedostan, että yksi ainoa virhe tai huonon onnen puuska saattaisi lähettää minut sinne kymmeniksi vuosiksi. Yleensä pyrin olemaan ajattelematta moisia. En tahdo edes kuvitella, millaista olisi menettää vapautensa täydellisesti,. Olin onnellinen siitä, ettei alueelle tarvitse mennä sen syvemmälle.

Teollisuusalueella sijaitseva varasto sen sijaan näytti lupaavammalta kohteelta. Kyltit uhkailivat kameravalvonnalla, mutten nähnyt kameroita, joten kiipesin nopeasti aidan yli ja juoksin tuhkakasan luo keräämään siitä hieman hituja näytepussiin. Sitten hölkkäsin takaisin, ylitin aidan, hyppäsin autoon ja ajoin meidät pois paikalta. Helppoa puuhaa, mutta vaihteeksi jotain johon taitoni todella soveltuivat.

Toimistolla Turun hallinto oli tehnyt normaaleja byrokraattisia väistöliikkeitään: koska unissaan siirtyneet ihmiset oli jotenkin saatava hallintaan, heidät oli värvätty töihin. Tällä hetkellä työhön kuului pääasiassa arvoitussivuston ratkomista. Sivustolla oli nyt kysymys lohikäärmeen väristä, ja kun jätimme tuhkanäytteet niiden tilaajille, saimme tehtäväksi ryhtyä kaivautumaan syvemmälle arvoitussivustoon. Koetimme kysäistä Aurajoesta löytyneen vampyyrin veren alkuperää, mutta tätä kieltäydyttiin meille kertomasta ja spekulaatiota kehotettiin välttämään.

Seuraavat tunnit vietimme sitten hotellihuoneessamme arvoitusten parissa. Pelkkien verkossa olevien vihjeiden lisäksi purimme osiksi keijumailta saapuneen paperiperhosen ja mursimme siinä olevan koodin kuten korkeasti koulutettujen ammattilaisten tuleekin. Arvoitukset kävivät hankalammiksi ja hankalammiksi, ja tahdoin kovasti sivuuttaa koko pulman soittamalla sivuston palveluntarjoajalle ja joko lahjomalla tai uhkailemalla kaivaa ulos sivun laatijan osoite niin että siellä voisi käydä kysymässä, mihin tässä oikein pyritään. Mieleeni nousi jatkuvasti kuva pienestä koukkunokkaisesta keijusta, joka istui käkättämässä tietokoneen ääressä ja uploadasi sivulle uusia arvoituksia sitä mukaa kuin saimme vanhoja ratkottua. Busyworkin vaikutelma oli edelleen kova, mutta kun kaupungin hallinto kerran tahtoi maksaa meille tämän asian edistämisestä, ei meidän ollut syytä tätä kyseenalaistaa.

Iltayhdentoista aikoihin viimein lopetimme. Viimeinen kysymys oli "What kind of hat is the man at the cathedral wearing on next full moon?", riimuilla, ja tämä alkoi olla jo sen luokan älyttömyyttä josta tahdoin pysyä kaukana. Lounaamme oli ollut säälittävää Subway-moskaa, olimme luvanneet itsellemme hyvän illallisen, ja nyt oli sen aika. Mutta Suomessa illallisaika loppuu kymmeneltä, ja yrityksemme löytää hyvää ruokaa kilpistyivät. Sen sijaan löysimme kenties Turun huonoimman pizzakebab-paikan, ja tyydyimme sen antimiin. Jatkoimme sieltä Kouluun lasillisille. Päivin ajatukset palasivat jatkuvasti arvoituksiin, ja koetin ravistella häntä irti siitä. Olimme toimittaneet tuloksemme eteenpäin, nyt pari tuntia vapaata oli ansaittu.

Juttelimme puoliammatillisia. Partnerini oli hieman hämmentynyt aversiostani kaikenlaiseen väkivaltaan - yleisen olettamuksen mukaan jos olet valmis varastamaan, olet myös valmis vähän satuttamaan. Aivan liian monella asia kieltämättä noin meneekin ja oli minulle jonkinlainen ylpeyden aihe että ennemmin hyväksyisin tappion kun ryhtyisin lyömään tai ampumaan ketään. Ei niin, että tätä olisi aikoihin edes koeteltu. Päivi taas suostui kertomaan olevansa perheetön, kuten olin veikannutkin, ja että asiaan liittyi jonkinlainen tragedia, jota hän ei tuntunut olevan halukas paljastamaan. En urkkinut.

Toisaalla tekstiviestit kertoivat kaupungilla olevan tekeillä kaikenlaista. Musta keijuritari oli ilmestynyt Kuuran luokse ja hallinnon ihmiset olivat rientämässä tapaamaan sitä. Me päätimme pysyä moisesta kaukana. Loppuillasta seuraamme Turun okkulttisimmassa baarissa liittyivät Kuisma ja Linnea. Kuisma oli aikeissa tehdä jotain korjatakseen Aurajoen veritilanteen vielä sinä iltana, mikä varmaan oli yksinomaan hyvä asia. Kaksikko jäi hukuttamaan murheitaan vielä kun me siirryimme hotellille toiveenamme saada hieman enemmän unta tänä yönä. Eilisyön kaltainen pelko ei meitä sentään tällä kertaa vaivannut.

4

Sunnuntai, 8.9. 2013

Aamu alkoi kriisiviestillä, kuten eilinenkin. Olimme varautuneet siihen, että joutuisimme syömään aamiaisemme nopeasti, mutta emme siihen, että yösiirtyjien hätätilanne oli vielä eskaloitunut eilisestä. Välitön tilanne ei kuitenkaan ollut hengenvaarallinen, joten sen sijaan että olisimme ampaisseet paikalle renkaat ulvoen, pysähdyimme Agricolankadun rantaan ottamaan testinäytteen Aurajoesta. Tahdoimme tietää, oliko Kuisman eilisöinen puhdistusoperaatio tehnyt mitään. Ainakin rannassa oli tutun näköinen rituaalikehä.

Nostimme joesta pullollisen iljettävän näköistä muhjua. Desinfioidessani käsistäni pois enimpiä bakteereja Päivi kohotti pullon huulilleen, ja joi huikan Aurajoen vettä.

Ajatus siitä, että olin vielä yöllä ajatellut Päivistä romanttisia katosi säikähtäneeseen ällötykseen. Melkeinpä odotin hänen muuttuvan välittömästi lonkeroiseksi irvokkuudeksi, mutta sen sijaan hän vain mutristi kasvojaan. Selvästikin vesi maistui yhtä hyvältä kuin miltä näytti.

Halusin selitystä moiseen mielenvikaisuuteen, ja Päivi kertoi, ettei arvioni siitä, että me olemme molemmat täysin ei-yliluonnollisia toimijoita pitänyt tarkalleen paikkaansa - hänellä itse asiassa oli yliluonnollinen kyky tehdä kemiallis-okkulttista analyysia asioista maistamalla niitä. Moinen taito saattoi olla hänen alallaan hyödyllinen, mutta tällä tavoin käytettynä se tuntui lähinnä kuvottavalta. Joka tapauksessa pelkästään maistamalla tilkan Aurajokea Päivi pystyi saman tien kertomaan, että jos mitään, joki oli vielä eilistäkin pahemmassa kunnossa: vampyyrin veren lisäksi siellä oli nyt uusia okkulttisia aineksia - ihmissuden verta, keijun verta, ties mitä verta.

Turku-salille olivat yön aikana siirtyneet samat ihmiset kuin eilenkin. Tällä kertaa kaikki ei ollut kuitenkaan sujunut rauhanomaisesti, ja säikähtänyt Karo oli purrut Milkaa.

Milka näytti surkealta nurkassa huopaan kääriytyneenä, ja Karo oli taas loukussa pimeässä huoneessaan. Olimme jälleen ensimmäiset ammattilaiset paikan päällä, joten todettuani että tilanne oli jo enimmäkseen ohi, otin tehtävän jonka osasin hoitaa, ja ryhdyin jakamaan kriisiterapiaa pureman uhrille. Hän ei tiennyt vampyyresta yhtään mitään, ja minä tein parhaani esittääkseni seksuaaliväkivaltaterapeutin ja okkulttisen kuraattorin välimuotoa. Oikeasti Milkalla ei pitäisi olla mitään hätää, mutta saatoin kuvitella kokemuksen olevan hyvin shokeeraava ja traumaattinen. Hän tarvitsisi oikeaa ammattilaisapua, mutta kaupungin hallinnolla ei ilmeisesti ollut kriisiterapeutteja palkkalistoillaan.

Pimeässä Karolla oli suunnilleen yhtä vaikeaa, ja toiset koettivat terapoida häntä. Halusin olla mahdollisimman kaukana koko typerästä tilanteesta, mutta Sarilla ja Lydenillä oli kuristusote pankkitilistäni, joten minulla ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin koettaa sopeutua kaikkeen, mitä tehtävä vastaan heitti.

Kuisman lopulta selvittyä paikalle hän oli perustellusti sitä mieltä, että öisten siirtymisten oli loputtava, ja paras keino tähän oli hajottaa Ronjan näyttely. Unen ruhtinas -teos aivan erityisesti tuntui fasilitoivan ihmisten unien häiriintymistä telesiirroilla, mutta se oli myös Ronjan näyttelyn pääteos, eikä hän ollut halukas antamaan sitä hallinnon holviin tai tuhottavaksi. Hänen näkemyksensä oli helppo ymmärtää, mutta olin myös varma ettei Kuisma perääntyisi omasta linjastaan.

Ronjan käydessä ulkona savukkeella kävin juttelemassa hänen kanssaan. Joskus eilisen aikana hän oli ohimennen kuullut ammattini, mikä toimi hyvänä jäänsärkijänä tälle keskustelulle. Ehdotin hänelle, että eräs tapa ratkaista tilanne olisi ehkä kadottaa hänen taulunsa. Hän oli vielä vähän tuntematon taiteilija joutua taidevarkauden kohteeksi, mutta toisaalta moinen saattaisi myös nostaa hänen osakkeitaan apurahoja myöntävien tahojen silmissä. Ronja ei ollut suunnattoman innokas ajatuksesta, mutta tuntui olevan silti sitä mieltä, että olisi parempi että hänen taulunsa vaikka varastettaisiin kuin että ne tuhottaisiin. Minulla ei ollut mitään aikomusta tuhota niitä - taideteosten tuhoaminen on barbaarista ja väärin.

Kuisma puolestaan tivasi minulta ja Päiviltä, mitä oikein olimme tehneet Aurajoelle. Päivi totesi, että me emme olleet tehneet mitään muuta kuin nostaneet siitä vettä, ja kysyi sitä vasten, mitä Kuisma itse oli sille tehnyt. Jossakin joku yritti nyt pelata meitä toisiamme vastaan - joko Kuisma halusi mustamaalata meitä, tai joku mustamaalasi meitä Kuismalle. Kummassakin tapauksessa asiat olivat hieman epämiellyttävästi.

Muiden jäädessä jatkamaan katedraalissa asuvan miehen hatun arvoitusta minä otin hetken vapaata ja vierailin antiikkimessuilla. Ne olivat hienoinen pettymys, mutta Milkan terapoinnin jälkeen tarvitsin muuta ajateltavaa. Palattuani poistuin Päivin kanssa syömään lounasta ja pohtimaan asioita. Ehdoton kielto olla spekuloimasta Aurajoen vampyyrin veren lähdettä johti ilmeiseen arvaukseen siitä, että sen alkuperä oli Ahlgård. Tämä olisi asia, jota Kuisma ja Lyden eivät voisi missään tapauksessa sanoa ääneen eivätkä haluaisi edes pienimmänkään huhun moisesta lähtevän liikkeelle, ja se oli kaikin tavoin ymmärrettävää. Kaupunki voisi reagoida tällaiseen todella arvaamattomasti. Päivi sanoi myös ohimennen kuulleensa Linnealta, että Ronja oli ihmissusi.

Kesken herkullisen nepalilaisen ruuan Kuisma soitti. Hän halusi minut pikaisesti paikalle, ja syy oli melkeinpä arvattavissa. Hän ei ollut pääsemässä Ronjan kanssa yhteisymmärrykseen taulujen kohtalosta, joten hän päätti käyttää niitä työkaluja mitä hänellä oli. Sain toimeksiannon varastaa taulut, saman tien. Taulut sijaitsivat joko Ronjan autossa tai hänen kotonaan, mutta kummassakin tapauksessa ne pitäisi saada haltuun tänään.

Normaalisti olisin ollut moisesta tehtävästä yksinomaan hyvilläni, mutta juuri nyt luottamukseni Kuismaan oli varsin matalalla. Mies saattoi olla täysin legitti Lydenin palkollinen, tai hän saattoi tehdä jotain kieroa. Kysyin, mitä turvatoimia oli odotettavissa, ja hän vastasi ettei luultavasti juuri mitään. Yliluonnollisia vartioita? Ympäripyöreä vastaus. Tämä tuntui todella huonolta. Tiesin jo mitä odottaa, mutta tahdoin kuulla mitä Kuisma sanoisi. Kysyin, oliko Ronjalla yliluonnollisia kykyjä, ja Kuisma myönsi tämän. Kysyin, oliko hän hukka, ja sekin myönnettiin.

Ihmissudet ovat vaarallisia, voimakkaita ja ennen kaikkea niillä on ilmiömäinen hajuaisti. Asioiden varastaminen niiltä ei ole mitenkään triviaali temppu. Oli keikan kannalta kriittisen tärkeää tietää tästä piirteestä Ronjassa, mutta Kuisma ei olisi kertonut sitä minulle ellen olisi tivannut sitä häneltä - enkä olisi varmaan tullut sitä tivanneeksi, ellei Päivi olisi minua varoittanut etukäteen.

Kuisma oli joko epäpätevä tai halusi minun epäonnistuvan. Tai ehkä epäpätevä oli vähän vahva ilmaus - miehellä oli paljon palloja ilmassa. Sittenkin tämä homma haisi. Tietenkään se ei tarkoittanut, etten tekisi sitä, mutta sanoin, että tämä ei olisi aivan helppoa. Kuisma totesi, että minun olisi paras pitää kiirettä - ja sitten hän painoi kädellään otsaani, ja sanoi, että minun ei tulisi kertoa tästä kenellekään. Jossain taustalla maaginen voima surisi, mutta vähät välitin siitä. Tietenkään minä en kertoisi tästä kenellekään. Millaisena harrastelijana hän minua oikein piti?

Lähetin Päiville viestin, jossa kehotin häntä ottamaan junan Helsinkiin. Minulla olisi Turussa vielä tehtävää.

Varttituntia myöhemmin olin toisella puolella keskustaa, mukanani kasa jätesäkkejä, kertakäyttöhansikkaita ja hyttysmyrkkyä. Kuisma oli sentään antanut minulle avaimen Ronjan asuntoon; autoon olisi ollut helppo murtautua, mutta siellä teokset eivät enää olleet. Pukeuduin jätesäkkiin, peitin kasvoni ja käteni, suihkutin hyttysmyrkkyä ylleni, ja sitten livahdin sisään.

Pian säkkini olivat täynnä taidetta. Ronja ja hänen kämppiksensä olivat jossakin, onneksi eivät paikalla, ja kun susitaiteilija hän saapuisi, hän haistaisi vain hyttysmyrkyn, ei minua. Hän voisi seurata sen jälkeä lähimmälle bussipysäkille, josta hyppäsin yhteen monista keskustan suuntaan menevistä busseista.

Näennäisesti olin peittänyt jälkeni todella hyvin. Ongelmana tässä oli, että Ronja tiesi minun olevan taidevaras ja olin jopa sanonut hänelle, että harkitsin hänen taulujensa viemistä. Jos hän päättäisi olla asiasta voimakkaasti eri mieltä, hän löytäisi minut kyllä.

Kätkettyäni teokset siltarumpuun kaupungin itälaidalla soitin Kuismalle. Ilmoitin hänelle keikan laskun olevan 10,000 - amatöörimäisyys tehtävänkuvauksessa oli tuplannut normaalin taksani. Ehkä hän ei ollut halunnut nimenomaan syöttää minua hukalle, mutta silloinkin ison taksani pitäisi saada hänet ajattelemaan ensi kerralla tarkemmin, mitä kaikkea tietoa kuuluu jakaa toimeksiannon yhteydessä.

Ken varjoaan pelkää 3: Janne

1

Perjantai, 22.11. 2013

"Minulla on kaksoisolento", sanoin Päiville. Olimme asettuneet huoneeseemme Centro Hotelissa, Turussa, ja kello oli kotvan yli kuusi. Sari oli komentanut minut Turkuun muutama tunti sitten, ja olin pyytänyt Päivin mukaan. Nyt selitin hänelle syyni täälläoloon. Helsingissä joku käytti nimeäni ja jopa kasvojani, ja Sari ei pitänyt siitä, että teeskentelijä oli koettanut hämätä häntäkin. Sari oli määrännyt duplikaatin etsittäväksi, ja halunnut minut pois tieltä, jotteivät hänen poikansa vahingossa raahaisi minua sisään kaksoisolentonani. Siispä: Turku. Parempi kohde se olisi kuin Berliini, jossa olin toissaviikon viettänyt kulttuuririentoja etsien ja enimmäkseen epäonnistuen.

Päivin kanssa illastimme ja suunnittelimme viikonloppuamme. Olin varma, että tästä kaupungista löytyisi aina jotain kiintoisaa tekemistä, joko työn tai vapaa-ajan merkeissä. Kauan emme olleet ehtineet paikalla olla, ennenkuin Kuismalta tuli soitto. Joku minun näköiseni oli käynyt eilisiltana huiputtamassa mukaansa Karon ja vienyt tämän hotelliin Helsingissä, tiesinkö tästä mitään? Kaksoisolennollani oli selvästi meno päällä. Kuisma oli hakenut Karon takaisin tämän vietettyä päivän yksinään hotellissa, mutta mitään tietoa tapahtuneen syistä ei ollut.

Päädyimme ruuan jälkeen Kouluun, jossa Kuisma liittyi seuraamme. Turun tilanne oli odottamattoman rauhallinen. Edellinen pyrkimys puhdistaa Aurajoki oli tuottanut tulosta, katoamiset eivät olleet jatkuneet ja ennen kaksoisolentoni vierailua kaupungissa oli kaikki tuntunut olevan kohdallaan. Kaksoisolento oli uusi ja merkillinen ilmiö, mutta Kuisma sanoi aiemmin nähneensä viittauksia sellaisista - näkyjä, joissa minä, Päivi ja Klaus olimme tehneet rituaaleja Aurajoen tuntumassa. Ilmeisesti Turussa oli aiemminkin pyörinyt kaksoiskappaleita ihmisistä, ja joidenkin mukaan nämä eivät olleet vaan glamourin takana piileksiviä muodonmuuttajia, vaan oikeita kosmisia sisaruksia rinnakkaismaailmasta. Kuulosti aika kaukaa haetulta, mutta en ajatellut riidellä palkkani maksavan tahon kanssa yliluonnollisista asioista.

Kaupungissa oli myös näkynyt repeämiä menneisyyteen. Vaikka nämä olivat näennäisen harmittomia, niitäkin tahdottiin tutkia. Lyden oli lomalla, Kuismalla oli komento, ja hän oli kutsunut apuun pari helsinkiläistä konsulttia meidän lisäksemme. Henrik ja Katriina olivat terapeutteja, ja yllätyksekseni tajusin tuntevani heidät: he olivat samoja ihmisiä, joilta olin ostanut tietoja eräästä Turussa melkein kadonneesta, joka oli päässyt pakoon ja poistunut kaupungista. Raunikin oli paikalla, joskin oloni oli hänen suhteensa hieman sekava. Olin nähnyt todella kummallista unta häneen liittyen. Tai tarkemmin, unessa sinänsä ei ollut mitään kummallista - eroottiset unelmat viehättävistä naisista eivät ole täysin harvinaisia - mutta tämä oli ollut niin todentuntuinen, etten vieläkään ollut varma siitä, oliko se todella tapahtunut oikeasti vai olinko vain nähnyt unta. Pitäisin romanttista kohtaamistamme muuten täysin todellisena, tapahtuneena asiana, mutten osannut jäsentää tapahtumia sen ympärillä normaaleihin aikajanoihin...

Joka tapauksessa Kuisma jakeli tehtäviä neljän hengen tiimilleen. Henrik ja Katriina saivat haastattelutöitä, minä ja Päivi otimme tehtäväksemme tutkia ikkunoita menneisyyteen. Työt alkaisivat huomenna. Yläkerran sulkeutuessa lähdimme pikkujoulukauden täyttämästä Koulusta hotellin suuntaan. Heitin netin keskustelupalstalle alustavia täkyjä harhanäkykokijoiden ajamiseksi esiin samalla kun Päivi lähetti tiimin helsinkiläiseen hotelliin tutkimaan, löytyisikö sieltä DNA-näytteitä joiden avulla voitaisiin selvittää kaksoisolentoni luonne. Enempiä operaatioita ei illalle koetettu mahduttaa.

2

Lauantai, 23.11. 2013

Päivin puhelimeen tuleva viesti herätti minutkin. Mitään kiirettä ylös minulla ei silti ollut ja koska kerrankin aamulla ei ollut mitään kriisiä, söimme aamiaista pitkän kaavan kautta. Päivi kertoi analyytikkotiiminsä löytäneen hotellihuoneesta DNA-näytteen, joka kertoi nimenomaan minun olleen paikalla. Puuttumatta siihen, että hänen yhtiöllään oli edelleen käytössä verrokkinäyte minusta, tieto oli hieman hyytävä. Minulla ei ollut eiliselle kunnon alibia, olin käyttänyt päivän salilla ja akvaariota siivoamalla. Oliko joku tahallaan jättänyt DNA:tani hotelliin? Joku, joka oli nähnyt vaivaa myös kuulostaakseen ja näyttääkseen minulta? Yksinkertaisempi selitys oli, että olimme tekemisissä vaihtoehtoversion kanssa, niin villiltä kuin se vaikuttikin. Entäpä Karo? Oliko hän alkuperäinen, vai voisiko hänkin olla vaihdokki?

Aamiaisella kiinnitin huomiota Päivin hiuksiin. Niihin oli selvästi ilmestynyt harmaa raita, joka ei ollut ollut niissä vielä viime tapaamisellamme. Oliko se ollut hänellä eilen? Ei kai se yön aikana ollut voinut tulla? Hän valitti kyllä nähneensä painajaisia, mutta eivät kai ne noin pahoja voineet olla. Toisaalta tuntui jotenkin epähienolta kysyä moisesta. Kenties se oli tyylivalinta, kenties laboratorio-onnettomuus, mutta todellakin ainoa tilanne jossa tahdon sanoa jotain naisen ulkomuodosta on, jos olen kehumassa sitä. En keksinyt tapaa tuoda tätä nimenomaista piirrettä esiin pirteän positiiviseen sävyyn. Siispä annoin sen olla.

Eilisiltana ajatuksena oli ollut tavata tänä aamuna toimistolla, mutta sielläpä ei ollutkaan ketään, ei edes Saila-sihteeriä jolta olimme tilanneet aineistoa. Niinpä kävimme tekemässä ostoksia. Talvi oli iskenyt Turkuun ja tarvitsin lämpimiä vaatteita. Ostosretkellämme Päivi kysyi minulta "ammattilaisen mielipiteen" siihen, mitä tehdä jos epäilee jonkun jäljittävän, pahat mielessä. Kysymys ei ollut pelkästään retorinen: hänellä oli useita päiviä ollut epäilyttävä olo, jonka oli laukaissut enteenomainen uni pahantahtoisesta hahmosta. Hän pelkäsi jonkun olevan oikeasti perässään, muttei tiennyt kuka, miksi tai millä tarkoilla aikeilla. Kuvittelisin, että tärkeintä tällaisessa tilanteessa olisi ensimmäiseksi hankkia lisätietoa, mutta normaalit keinot eivät siihen välttämättä riittäisi, ja Päivi oli haluton päästämään ketään yliluonnollisia keinoja käyttävää sorkkimaan mieltään. Tavallaan tämän ymmärsinkin, mutta se tarkoitti, että hän oli tosiaan hieman umpikujassa asioiden suhteen.

Poimimme pikaisesti Aurajoesta näytteenkin ennen kaupungin työntekijöiden aamupalaveria toimistolla. Saila saapui paikalle myöhään, ja kertoi kompastuneensa kevääseen matkalla toimistolle. Todisteeksi tästä hän näytti muutamia Tontunmäeltä poimimiaan kukkia, joiden ei tosiaan tähän vuodenaikaan pitäisi olla lähimainkaan hengissä. Päivi keräsi kukat näytepusseihin, mutta oli aika ilmeistä että jostain keijutempuista tässä oli kyse. Saila antoi meille myös kasan tietoa paikoista, joissa oli nähty ikkunoita menneisyyteen. En ollut lainkaan vakuuttunut, että minun ja Päivin metodeilla näistä mitään löytyisi, mutta kaipa niistä piti silti koettaa näytteitä kerätä. Aurajokinäytteessä ei vaihteeksi ollut mitään ihmeellistä, kuten Kuisma oli sanonutkin.

Ensimmäinen uusi kohteemme oli Kupittaan seikkailupuisto, jonka patsaat oli revitty maan tasalle. Vuosien ajan täällä oli ollut portti epämääräisiin paikkoihin, mutta hallinto oli vihdoin kyllästynyt siihen ja purkanut sen fokuksena toimineet jättimäiset betonipatsaat. Nyt jäljellä oli enää möyhennettyä loppusyksyistä soraa, jossa edellisiltana oli kuulemma käynyt peuhaamassa kaupungissa riehuva lohikäärme. Näytteitä hiekasta, sitten autolla Samppalinnanmäelle jossa lisää näytteitä. Jos minun pitäisi nimetä Turusta vähiten pitämäni asia, se olisi nämä laboratorioavustajan tehtävät joihin tunnun aina ajautuvan.

Yhytimme Tonttumäen kevättä ihmetelleen muun joukon uudelleen Vanhan Suurtorin laidalla olevilla joulumarkkinoilla. Markkinat olivat viihtyisät, ei vähiten koska joulu kuuluu suosikkiaikoihini vuodesta. Minulle se ei ole väkinäisten perhesuhteiden juhla, vaan seikkailutarinoiden aikaa. Joulu on klassinen rikos- ja agenttielokuvien ympäristö, ja jotenkin kylmyys ja taustalla ei-liian-tungettelevasti soivat joululaulut saavat minut aina pohtimaan, olisiko tämä joulu se kerta jolloin toteutan suuren ja kunnianhimoisen keikan, josta puhutaan vielä vuosikausia sen jälkeenkin.

Ainakaan tänään en sitä kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan markkinoilla saattoi näkyä vilauksia menneestä tai keijumaailmasta, tai sitten kyseessä olivat vaan tavalliset oudosti pukeutuneet ihmiset. Piipahdimme kirjakahvilassa juomassa pari kuppia glögiä, ja ostin Päiville joululahjaksi unientulkintakirjan eräästä markkinakojusta. Samainen koju myi muitakin loitsukirjoja. Ei ihme, että Turussa on teiniokkultisteja riesaksi asti.

3

Hansakorttelin food courtista löytyi oikea välimerellistyylinen pizzasliceja myyvä koju - ei gourmet-ruokaa, mutta riittävän maukasta ja tunnelmallista. Paikalla oli myös turkulaista harrastelijaokkultisti- ja taiteilijaskeneä. Vakuutin Kuuralle, etten itse asiassa ollut tyyppi, jonka hän oli nähnyt torstai-iltana vaikka samalta näytinkin. Sanoin myös tahtovani jossain vaiheessa haastatella Karoa hänen kokemuksistaan kaksoisolentoni seurassa.

Kun aurinko alkoi laskea, päädyinkin Päivin kanssa kyläilemään Kuuran luona. Karon haastatteleminen oli melko hyödytöntä - tämä ei ollut kiinnittänyt juurikaan huomiota vale-Jannen käytökseen tai sen mahdollisiin eroihin omasta käytöksestäni. Ei niin, että hän olisi liiemmin aikoja kanssani edes viettänyt. Sen sijaan itse huomasin selvästi, että hänen oma käytöksensä oli erilaista kuin aiemmin. Poissa oli säikky ja kaikesta ulkona oleva nuori vampyyri, tilalle oli tullut assertiivinen ja itsevarman oloinen nainen. Välttämättä tässä ei ollut kyse mistään muusta kuin tilanteeseen sopeutumisesta, mutta sittenkin...

Ronjakin oli paikalla, ja puhui älyttömiä pehmoeläinterapiasta. Olin kuullut hänen poistuneen Ruotsiin ja olevan raivona teostensa katoamisesta, mutta ilmeisesti hän oli jo vähän leppynyt. Tämä oli hyvä, koska en tahtonut itse joutua vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin näitä koskien. Olin melko varma, että häneltä varastamaani taidetta ei oltu hävitetty, mutta en kyllä ollut aivan normaalin ammattiylpeyteni edellyttämällä tasolla myöskään pitänyt huolta siitä, että se olisi edelleen tarjolla yleisölle. Sentään Ronja kertoi maalanneensa uusiakin tauluja, aiheina mm. Turun palo ja lohikärme.

Illalle oli muodostunut suunnitelma koettaa houkutella Karon liepeillä yhä hilluva musta ritari näyttäytymään epämääräisellä rituaalilla. Minun ja Päivin oli tarkoitus olla tarkkailemassa ja koettaa kenties kerätä ritarista jotain näytteitä. Tämä tuskin onnistuisi: en ollut vakuuttunut siitä, että rituaali johtaisi mihinkään, mutta vaikka jotain tapahtuisikin, musta ritari oli luultavasti aineeton. Vaan väliäpä hällä, palkka juoksisi. Aikataulun mukaan tämä koittaisi vasta melko myöhään illalla.

Sitä ennen Päivi ja minä palasimme hotellihuoneeseemme. Päivi oli koko päivän ollut aika poikki, ja vetäytyi lyhyille päivätorkuille. Ummistin itsekin silmäni hetkeksi. Ajatukseni lähtivät unisuuntiin -- ja sitten Päivi viereisellä petillä säpsähti pystyyn kuin pahasta painajaisunesta. Moinen vauhkoilu ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Selvästi ajatukset häntä jahtaavasta henkilöstä painoivat häntä raskaasti. En tiennyt lainkaan, mitä voisin tehdä auttaakseni; oli kyllä olemassa selkeitä asioita, joita pitäisi tehdä, mutta tavallaan käsitin miksei hän tahtonut niihin tarttua.

Saadaksemme muuta ajateltavaa ryhdyimme kokoamaan mindmappia Turun tämänhetkisestä tilanteesta. Ajauduimme Cosmic Comic Caféen täydentämään luomustamme, ja Kuisma, Rauni ja Henrik liittyivät seuraan. Mindmappimme oli oudoista kohdista epätäydellinen - mm. Kuuran muistoissa oli kuulemma aukkoja, ja näiden takana oli jokin voimakas unihirviö, joka oli syönyt hänen muistojaan vuosikymmen sitten.

Kesken oluen Kuisma sai viestin agentiltaan. Ronjan ja Alissan asunto oli hänellä jatkuvassa tarkkailussa, ja nyt joku oli ryhtynyt tekemään siellä jotain omituista. Kuisma ja Rauni suuntasivat oitis paikkaa kohti. He olivat tuskin olleet poissa viittätoista minuuttia, kun sain heiltä puhelun. Kuura oli vajonnut sekavaan tilaan kotonaan ja tarvitsi välitöntä interventiota. Singahdin Päivin kanssa liikkeelle siltä istumalta; Henrik lähti poimimaan Katriinaa ja aikoi seurata perässämme.

Riensimme torilta Kuuran kotiin, ja Pihla päästi meidät sisään. Asunnossa tilanne ei onneksi ollut ainakaan minun silmääni kovin huolestuttava. Kuura vaikutti kyllä torjuvalta syrjäänvetäytyvältä mutta puhelussa mainitun kaltaista "outoa rituaalia" hän ei ollut ainakaan heti tekemässä. Siitä huolimatta hänen olisi ehkä hyvä jutella terapeuttien kanssa. Kai täällä voisi odotella sen hetken.

Ovikello soi, mutta odottamieni terapeuttien asemasta sisään saapuivatkin Ronja ja Alissa. Ronja näytti olevan täysin raivona. Hän oli käynyt kotonaan - mutta joku oli ollut siellä, oli jättänyt rituaalimerkin asunnon oven sisäpuolelle. Hänen silmänsä salamoivat ja hän näytti olevan hetkellä millä hyvänsä muuttumassa susimuotoon. Toivoin kovasti olevani aivan muualla.

Kun Henrik ja Katriina hetkeä myöhemmin ilmestyivät paikalle, Ronja loikkasi kiinni Henrikin kurkkuun ja alkoi huutaa tälle. Hän oli haistanut terapeutit kotonaan, hän karjui, ja hänen reviirilleen ei kukaan tunkeutunut, ei kukaan. Vaistomaisesti olin ylhäällä tuolistani, en varsinaisesti heidän välissään, mutta lähellä, ja koetin puhua Ronjalle järkeä. Kaupungissa oli kaksoisolentoja, heillä oli sama DNA, he varmasti tuoksuisivatkin samalta. Samalla kun suuni kävi tajusin, että Ronja oli todella aivan suunnattoman voimakas, vaarallinen ja vihainen. Minäkin olin käynyt hänen reviirillään ja selvinnyt siitä, järkevintä olisi vain paeta tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Ronja karjui Henrikille hajuvesijäljistä kotonaan, Henrik puhui pakotetun tasaisella äänellä rauhoittavia, ja koetin itse myös tehdä kaikkeni tilanteen purkamiseksi. Lopulta Ronja päästi irti terapeutista, mutta oli selvästi edelleen valmis repimään palasiksi kenet tahansa, joka olisi tunkeutunut hänen kotiinsa. Mitenköhän Kuismalla ja Raunilla meni? Toivottavasti kukaan ei ollut maininnut heidän olevan myös aikeissa käydä asunnolla, tai tästä tulisi todella ruma ilta. Ronja käveli pitkin ahdasta asuntoa vimmaisesti, kädet välillä nyrkkiin puristuen.

Kuuran asunnon seinissä oli Ronjan lyöntien jättämiä koloja rappauksessa, ja Karokin oli palannut kulttuuririennoistaan, kun Kuisma ehti viimein paikalle. Hän vilkaisi ovesta löytynyttä rituaalikehäpaperia ja sanoi, että asunnon voisi tarkistaa maagisesti. Tarjosin apuani siltä varalta, että myös konventionaalisia tarkistuskeinoja kaivattiin. Oikeasti tahdoin vain pois Ronjan ulottuvilta. Välittömän uhan hetkeksi väistyttyä olin saanut adrenaliinin jälkeiset tärinät. Olin ollut hukkien kanssa tekemisissä aiemminkin, mutta Jenna on aina ollut rauhallinen ja luottamusta herättävä. Tiedän hänen olevan kykenevä valtavaan tuhovoimaan, mutta se on aina ollut minulle vähän abstraktia. Nyt näin vilauksen Ronjan todellisesta voimasta, ja se oli pelottavinta mitä olen aikoihin kokenut. Eikä asiaa ainakaan auttanut se, että toisessa tilanteessa olisin itse ollut kokijapuolella. Jos Ronja saisi kuulla minun käyneen kotonaan, minusta tulisi suikaleita.

Vaan tietenkin Ronja oli lähdössä mukaan asunnolleen päästämään meidät sisään. Automatkan ajan onnistuin sentään pysymään erossa hänestä. Olin epäammattimaisen kauhuissani, ja tahdoin selittää Päiville mistä oli kyse, mutten jotenkin kyennyt.

Ronjan ja Alissan uusi asunto sijaitsi kerrostalossa. Ovessa ei ollut minkäänlaisia murtojälkiä, sisään oli tultu avaimella. Siistissä asunnossa olevat kissat koettivat häiritä Päivin näytteenottoa, ja kun otin sen syliini estääkseni tätä, se puski minua kuin parasta kaveriaan.

Ronja selitti haistaneensa asunnossa voimakkaan hajuveden tuoksun.

Yhtäkkiä tunnistin asuntotunkeutujan modus operandin. Ei murtojälkiä ovessa, oma tuoksu peitetään hajuvedellä. Jos olisin itse tunkeutunut tänne, olisin tehnyt täsmälleen samoin - tein melkeinpä juuri samoin viedessäni itse Ronjalta hänen taulunsa pari kuukautta sitten. Kaksoisolentoni oli palannut Turkuun.

4

Teoriassani oli muutama hatara kohta, mutta enimmäkseen se tuntui oikealta. Kaksoisolennot oli aiemminkin havaittu tekemässä magiaa. Oliko tämä olennaisin ero minun ja niiden välillä, vai oliko muitakin? Olin jotenkin tähän saakka kuvitellut kaksoisolentoni olevan samanlainen leppoisa herrasmiesvaras kuin minäkin, eikä hän ollut tähän mennessä tehnyt mitään, mitä en olisi itse voinut kuvitella tekeväni. Mutta hajuvesitemppu tuntui hieman likaiselta, etenkin jos tarkoituksena todella oli saada Ronja sen avulla epäilemään Katriinaa ja Henrikiä. Vai oliko tämä vain sattumaa? Ja entä rituaalit? Kuisman mukaan asunnossa oli tehty hengiltä suojaava loitsu, mikä ei sinänsä ollut erityisen tuomittavaa. Mutta jos kaksoisolentoni teki magiaa, millä muilla tavoin hän voisi erota minusta?

Tahdoin edelleen tavata doppelgängerini ja vaihtaa hänen kanssaan ammatillisia kuulumisia, mutta nyt olin hieman huolissani tapaamisen turvallisuudesta. En uskaltanut jakaa epäilyksiäni Ronjan kanssa, mutta Päiville tahdoin ne kertoa.

En pystynyt.

Koetin avata suuni ja kertoa epäilykseni, perustelemalla ne tauluvarkaudella, mutta en saanut sanaakaan sanottua. Kaikesta muusta kykenin kyllä puhumaan, mutta kahden kuukauden takainen Kuisman toimeksiannosta tehty taidevarkaus kieltäytyi muodostumasta sanoiksi.

Muistin Kuisman sanoneen, etten saisi kertoa varkaudesta kenellekään, ja muistin hänen tehneen maagisen eleen niin tehdessään. Olin kuvitellut sen olevan pelkkää silmänlumetta, mutta olin ilmeisesti täysin väärässä. Kuisma oli todellakin asettanut mieleeni jonkinlaisen lukon, joka esti minua kertomasta asioita. Tämä oli itsessään vähän harmillista, mutta juuri nyt tämä esto vaikutti ammatilliseen kompetenssiini. Tarvitsin toista mielipidettä, mutten voinut saada sitä koska en voinut kertoa kaikkia taustatietoja. En voinut myöskään kertoa syytä siihen, miksi juuri nyt Ronja pelotti minua aivan vietävästi.

Pohdintojeni läpi illallinen Päivin kanssa soljui ohi huomaamatta. Kun löysimme jälleen Kuisman Kuuran asunnon tuntumasta, pyysin hänet hetkeksi syrjään. Kysyin, oliko hän todellakin tehnyt mielelleni jotain syyskuussa, ja kun hän myönsi asettaneensa siihen esteen kertoa varkaudesta kenellekään, pyysin että hän poistaisi sen Päivin suhteen. Sanoin, että blokki vaikutti juuri nyt kykyyni toimia tehokkaasti tehtävässäni - minun piti voida jakaa asioita työparini kanssa, tai olisin vähemmän kuin optimaalisen tehokas.

Kuisma sanoi, että jos hän vapauttaisi minut puhumattomuusloitsusta, hänen olisi langetettava sellainen Päiviin. Sekään ei ollut hyvä. En tahtonut edes tietää, millainen sotku siitä tulisi Päivin ja hänen firmansa välillä. Totesin, että tuossa tapauksessa olisi parempi sitten pitää lukko vain minussa.

Kuisma nyökkäsi, ja näytti mietteliäältä. Sitten hänen kätensä singahti otsalleni, ja jossain sisälläni solmu jonka olemassaoloa en ollut aiemmin edes kunnolla tajunnut aukesi. "Kerro vapaasti", hän sanoi, äänellä joka ei ollut täysin hänen omansa.

Heti ensimmäiseksi kerroin hänelle epäilykseni kaksoisolennostani Ronjan asuntomurron takana, ja muistutin häntä aiemmasta omasta toimintakuviostani. Hänestäkin teoria kuulosti melko uskottavalta. Kun hän lähti juttelemaan Kuuran kanssa, siirryin Päivin kanssa hotellille tilittämään illan kokemuksia hänelle.

Päivi ei ottanut kovin hyvin tietoa siitä, että Kuisma oli sorkkinut mieltäni. Itse ymmärsin hyvin tarpeen NDA:iin, magia oli vaan keino varmistaa että kaltaiseni vähemmän kuin lainkuuliainen miekkonen todella piti mitä oli sovittu. Mutta nyt pystyin kertomaan kauhuni Ronjan raivarista, sekä arvioni siitä, että kaksoisolentoni oli murron takana - ja sen, että olin itse käyttänyt kaksi kuukautta sitten juuri samaa temppua hämätäkseni hukan tarkkoja aisteja.

Päivillä oli myös huolestuttava spekulaatio häntä jahtaavasta henkilöstä: se voisi olla hänen oma kaksoisolentonsa. Ilmeisesti hän arveli oman doppelgängerinsä olevan jotain oikeasti pelottavaa, ja arveli, että tämä voisi hyvinkin olla valmis melkoisen tylyyn toimintaan hänen suuntaansa. Tavallaan pystyin hyvin kuvittelemaan sen.

5

Vähän ennen keskiyötä joukko ihmisiä oli kerääntynyt Kuuran asunnolle. Tarkoituksena oli lukea rituaali, kutsua musta ritari esiin ja ehkä ottaa siitä näytteitä. Loitsukehässä istuivat Kuura, Alissa ja Samuel, ritarin toimittaisi Karo, sivullisina tai todistajina paikalla olivat Milka, Pihla, Päivi, Ronja sekä minä. Istuin rituaalikammion (tai no, Kuuran makuuhuoneen) oven ulkopuolella, kädessäni näytteenkeräystikku, kaulassani pala kangasta jonka pitäisi suojata meitä sivuvaikutuksilta. Päivä oli ollut pitkä, eivätkä keskeytyneet torkut olleet minua juurikaan virkistäneet. Kiinnostukseni rituaalimagiaan oli nollan tuntumassa, mutta kun Kuisma ei itse voinut olla paikalla, olin Päivin kanssa ikäänkuin kaupungin hallinnon edustus tilanteessa.

Kolme loitsijaa mutisi ja huojui kehässään. Pyörittelin tikkua kädessäni ja odotin, että joku sanoisi, että kentät eivät olleet nyt aivan kohdallaan ja että musta ritari ei suostuisi näyttäytymään. Sitä ällistyneempi olin, kun valot sammuivat.

Tarkalleen ne eivät kai sammuneet - yhtäkkiä huone oli vaan täynnä pimeyttä. Pimeys ei ollut pelkästään valon puutetta, ei öisen makuuhuoneen mustuutta, vaan galaksienvälisen avaruuden pimeyttä, valon, lämmön, aineen, energian, kertakaikkisen olemassaolon nollatilaa. Noin paljon pimeyttä ei pitäisi mitenkään mahtua ahtaaseen kaksioon, mutta jotenkin se oli silti kaikki siellä - ja jotenkin tämä pimeys kaikessa olemattomuudessaan onnistui olemaan jollain tasolla elävä ja pahantahtoinen. Minun ja sen välissä oli ohut verho, olin tietoinen siitä kuin suodattimen läpi, ja ilman tätä verhoa luulen, että aivoni eivät olisi kestäneet sen näkemistä.

Pimeyden keskellä oviaukossa, erillisenä siitä ja itsenäisenä olentona, seisoi valtavan kokoinen hahmo mustassa piikikkäässä haarniskassa, ja jostain sen kypärän uumenista hehkuva silmäpari tuijotti suoraan minuun. Sen ja minun välissä ei ollut pienintäkään verhoa kun se syöksyi minua kohti. Näytteenotttotikku putosi käsistäni, olin kaatua tuolillani, en tajunnut mitä oli tapahtumassa. Oli kuin jokin syöksyisi lävitseni.

Sitten Karo oli edessäni. En nähnyt mitään, kaikkialla vallitsi pimeys, mutta silti jotenkin tajusin Karon läsnäolon. Hän veti nyrkkinsä taakse lyödäkseen. Vampyyrin voimilla olisin hetkessä vain märkä läiskä.

Ronja tarttui kiinni Karosta, pyöräytti hänet ympäri ja paiskasi lattiaan. Säntäsin eteiseen, hyppäsin kenkiini, tempaisin takin naulakosta ja syöksyin porraskäytävään. Pimeys siellä tuntui vähemmän läpitunkevalta kuin asunnon mustuus. Juoksin portaat alas, pakenin ulos kylmään, kiersin nurkan taakse ja koetin olla saamatta hermoromahdusta. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut?

Minuuttia myöhemmin Kuisma ja Päivi ilmestyivät luokseni. Asunnossa oli kaaos, musta ritari oli kadonnut, pimeys hälventynyt, loitsijat olivat vankina kehänsä sisällä. Kuisma sanoi, että musta ritari oli mennyt minun sisääni, ja siksi Karo oli tahtonut lyödä minua. Väite ei voinut mitenkään pitää paikkaansa. Miksi se olisi minun sisääni mennyt? Ja miten? Minä tuskin edes uskoin magiaan.

Harkitsin pakoon juoksemista. Olin melko varmasti nopeampi kuin kumpikaan heistä kahdesta. Mutta pakeneminen olisi järjetöntä. Ei minun sisälläni mitään ollut, ja koetin vakuuttaa Kuismaa tästä.

Jo toisen kerran tänä yönä Kuisma löi kätensä otsalleni. "Näyttäydy!" hän komensi jälleen omituisella, maagisella äänellään. Mieleni sisällä jotain liikahti. Yhtäkkiä jokin työntyi ajatusteni läpi, jokin musta, piikikäs ja minusta tippaakaan piittaamaton. Jokin oli ollut piilossa päässäni, ja tuli esiin nyt komennettuna, ei millään tavoin hellävaraisesti. Oli kuin tajuntani olisi yhtäkkiä päättänyt antaa ylen nielaistuaan teräksisen kaktuksen.

Kaukaa kuulin äänen, joka ei ollut omani sanovan jotain Kuismalle. Kuisma väitti vastaan. Sitten jokin syöksyi takaisin koloonsa mielessäni. En tiennyt lainkaan, miten kauan aikaa oli kulunut, mutta tajusin Kuisman olevan oikeassa. Jokin - muta ritari, ilmeisesti - oli todella asettunut päähäni.

Polveni olivat vähällä pettää. Tahdottomasti seurasin Kuismaa sisään, talon kellariin. Karo vartioi minua, Päivi oli myös mukana, ja Milka, jostain syystä. Kuisma jätti meidät hetkeksi keskenämme. Kellari oli likainen, hämärä, tunkkainen ja tuntui vankityrmältä. Olin miltei shokissa.

Yliluonnollinen olento oli possessoinut minut.

Ei minulle tällaista pitänyt tapahtua. Tällaista tapahtuu varomattomille teiniokkultisteille, tai maagisesti alttiille näkijöille. Ei tällaista pitäisi tapahtua skeptisille ammattivarkaille, joilla on teekkariajoilta peräisin oleva kyyninen suojamuuri kaikkea humpuukia vastaan.

Tahdoin herätä. Ajatteluni oli romahtamassa. Minun oli tehtävä jotain, tai hajoaisin täysin, mutta mitä? Mitä hyödyllistä voisin muka tehdä?

Jos olento oli sisälläni, voisiko siitä saada näytteen?

Päivi oli haluton antamaan minulle tikkua jolla ottaa näyte, mutta vaadin sitä. Työnsin tikun pään suuhuni, aikeenani ottaa tuppoon pieni, yksinkertainen suunäyte. Mutta entiteetti sisälläni kuvitteli minun tekevän jotain aivan muuta. Yhtäkkiä sama raastava tunne kulki mieleni läpi, ja musta ritari oli taas komennossa. Se puri tikun poikki ja sylkäisi sen pään lattialle. Sitten se vetäytyi taas. Omat onnelliset ajatukseni tuntuivat olevan kovin, kovin kaukana.

Ehkä kymmenen minuutin jälkeen Kuisma ilmestyi jälleen paikalle, mukanaan kassillinen rituaalivermeitä. Kellarin likaiseen lattiaan piirrettiin ympärilleni liidulla kehä, ja siihen kylvettiin maagista tarpeistoa. Sitten Kuisma tarttui minuun, ja komensi mustaa ritaria tulemaan esiin. Hän sai mitä halusikin.

Kuisman ja mustan ritarin maaginen paini tuntui kestävän tuntikausia. Oma roolini oli tässä olla lähinnä matto, jolla ottelu käytiin. Magian maallikko-opetus kertoo, että possessiota vastaan kuuluu taistella, mutta minulla ei ollut hajuakaan siitä, miten tämä oikeastaan tehtäisiin. Melko nopeasti koko yhteenotto muuttui minulle vaan piinaksi, jota en päässyt pakoon edes tajuttomuuteen.

Viimein se kuitenkin päättyi. Kuisman maaginen voima tarttui kiinni pääni sisällä asuvasta teräskaktuksesta, riuhtaisi sen juuriaan myöten ulos ja sulloi sen loitsukehän keskellä olevaan rautalukkoon. Yhtäkkiä näin taas kellarin ympärilläni. Romahdin lattialle.

Päivi talutti minut ulos kellarista. Oloni oli kuin maratonin juosseella, ja ulkona lämpötila tuntui pudonneen kaksikymmentä astetta. En muista, mitä kaikkea sopertelin matkalla hotellille, mutta kävely vei ikuisuuden. Päivi väitti, että Kuisman rituaali oli kestänyt vain joitain minuutteja, mutta se ei voinut pitää paikkaansa. En ymmärtänyt, miksi ulkona oli yhä yö. Sitten tajusin, että pimeys jonka olin nähnyt ei ollutkaan haihtunut, että se oli jäänyt tänne vaikka musta ritari olikin mennyt, ja että se oli levittäytynyt täyttämään koko Turun eikä aurinko enää milloinkaan nousisi.

Suoraan sanottuna Päivillä taisi olla melkoinen työ saada minut lopulta kuljetettua huoneeseemme. Olin edelleen aivan jäässä ja varma siitä, että jokin suunnaton muinainen pahuus oli nielaissut kaiken ympärillämme. Käperryin vuoteeseen vaatteet päällä. Valoja ei huoneesta voinut sammuttaa, juuri nyt ajatus pimeydestä oli yksinomaan karmiva.

6

Sunnuntai, 24.11. 2013

Yö ei ollut parhaimpiani. Katkonaiset unet olivat täynnä sanoinkuvaamattomia uhkia tai haarniskoituja hirviöitä. Sentään olin joskus pikkutunneilla lakannut palelemasta.

Aamiainen palautti voimia hieman, mutta omanarvontunnon ja itsevarmuuden kannalta oloni oli yhä hirveä. Musta ritari oli vallannut kehoni ja mieleni kuin minua ei olisi ollut edes olemassa, se tuskin edes huomasi minua. Olin sille korkeintaan takin veroinen asia. Tiukoissa tilanteissa olen toki ollut aiemminkin -- aiemmin illalla Ronjan saama raivari oli sekin ollut aika hyytävä -- mutta yleensä olen pystynyt niissä edes jotenkin vaikuttamaan omaan kohtalooni, tai ainakin ymmärtämään mitä tapahtuu. Possessio tuli täysin oman kokemuspiirini ulkopuolelta, ja se sai minut tunteman itseni täysin avuttomaksi, jälkeenpäin kertakaikkisen tuhotuksi. Henkisesti olin juuri vastaanottanut täyden turpasaunan.

Tahdoin unohtaa mitään tällaista koskaan tapahtuneenkaan. Halusin pois tästä kaikesta. Sitä en kuitenkaan ollut saamassa. Ohjelmassa oli seuraavaksi eilisillan tapahtumien purku Kuuran luona, ja hyvänä tiimipelaajana saavuin paikalle, vaikka mieluummin olisin ollut melkein missä tahansa muualla. Onnistuin jopa loihtimaan jostain muka-iloisen ilmeen kasvoilleni.

Purkutilaisuus oli piinallinen. Henrik ja Katriina keskittyivät ryhmäterapian keinoihin, mikä olisi ehkä toiminut, jos joku läsnäolevista olisi halunnut keskustella ryhmässä. Nyt Ronja lähinnä puhui sekavia ja machoili, ja omat yritykseni olla rakentava tuntuivat ontoilta ja säälittäviltä. Ryhmäterapiaosuuden jälkeen sain tilaisuuden jutella Henrikin ja Katriinan kanssa hetken yksin, ja myönsin heille olevani todella järkyttynyt eilisestä. He sanoivat tämän olevan normaalia (mitä en toki epäillyt) ja että ajan kanssa toimintakykyni palaisi (mikä oli myös hyvä). Ongelmaksi vaan muodostui, että tajusin olevani tällä hetkellä jaloillani ainoastaan, koska en tahtonut näyttää kollegoilleni kuinka täydellisen rikki olin eilisen jälkeen, enkä tosiaankaan ollut työkunnossa. He ehdottivat minulle välitöntä lomaa miellyttävien asioiden parissa.

Tämä oli aamun paras ajatus. En tahtonut palata Helsinkiin kohtaamaan Sarin kontrollimaniaa, enkä liioin jäädä Turkuun maagisten omituisuuksien keskelle. Musta ritari oli suljettuna lukkoon, Pimeys oli palannut sinne mistä oli saapunutkin, joten eilisilta saatettiin lukea voitoksi. Vilkaisin äkkilähtöjä netistä, ja varasin saman tien itselleni viikon loman Espanjassa. Sen pitäisi korjata päätäni.

Sunnuntai-iltana ohjelmassa oli vielä kuitenkin vähän lisää magiaa. Ajatus karmi minua hieman, mutta mitään eilisen kaltaista ei ollut suunnitteilla. Kuisma tahtoi vaan käyttää minua fokuksena kaksoisolentoni paikantamiseen. Suostuin tähän sillä ehdolla, ettei häntä pyrittäisi vahingoittamaan. Kiinniottaminen oli ok, kuulusteleminen ja kotiin palauttaminen samoin, mutta ammatillinen kohteliaisuus vaati, etten aivan täysin häntä koirille heittäisi.

Ken varjoaan pelkää 3.5: Janne

1

Perjantai, 25.6. 2014

Turussa oli kesä. Pyöräilin keskustan halki Kouluun, mutta harmillisesti sen terassilla ei ollut tuttuja. Koska kello oli kuitenkin jo seisemän, uskaltauduin soittamaan Karolle. Oli hieman epäkohteliasta häiritä vampyyria vuoden valoisimpana aikana, mutta tarvitsin häneltä paria tiedonjyvää. Hän tuntui olevan juuri ja juuri hereilläkin, ja toivotti minut tervetulleeksi Kuuran asunnolle, jossa hengasi muitakin tuttuja.

Muutaman kaupan kautta hakeuduinkin pian Kuuran luo, jossa Alissa, Linnea, Ronja ja Kuisma tuhosivat punaviinitonkkaa. Karo oli vielä puoliunessa, joten jäin pitämään muille seuraa. Tunnelma oli aggressiivisen masentunut: Ronjalla oli taiteilijan blokki, ja hän valitti kaikille kuinka hänen elämänsä on kurjaa. Kuisma käski minun tehdä näille ihmisille jotain, joten kerroin muille aikeistani tehdä viikonlopun aikana saaristossa pyöräretken, ja kutsuin heidät mukaan. Ajatus sai vaihtelevaa kannatusta, tosin Karo ei näin kesällä mukaan selviäisi. Mainitsin myös, että tulisin piipahtamaan ihan pikaisesti Rymättylässä, ja jo paikannimen mainitseminen herätti kauhistusta. Todellisuudessa minulla oli toimeksianto napata pieni antiikkiesine juuri ja juuri kunnan puolella olevasta asunnosta, mutta Kuisman mielestä aivan kaikki Rymättylässä oli mahdollisesti okkulttisella tavalla vaarallista. Mitään konkreettista uhkakuvaa ei kuitenkaan esitetty. Kuvittelin paikan villin magian edelleen painottuvan leirikeskukseen, enkä sen lähelle aikonut tällä kertaa mennä.

Kuisma poistui varoituksen annettuaan työasioiden pariin. Ronja valitti edelleen luovaa kuivaa kauttaan, ja sitten kysyi minulta yllättäen, olinko vuosi sitten varastanut häneltä tauluja. Öh. Koetin kiemurrella ulos tukalasta tilanteesta, ja yhtäkkiä todella vahva koura tarttui minua rinnuksista.

Oli helppoa unohtaa, että rääväsuinen taiteilija oli itse asiassa ihmissusi, ainakin kymmenen kertaa minua vahvempi ja täysin kykenevä repimään minut kappaleiksi. En uskaltanut valehdella - pelkäsin, että sen seuraukset olisivat hirveät, joten myönsin syyllisyyteni, mutta sanoin että minulla oli hyvä syy siihen. Ronja mulkoili minua happamasti, hänen simänsä välähtivät hetken keltaisina, ja sitten hän vaan paiskasi minut laiskasti pois tuolistani. Hän vaikutti enemmän väsyneeltä kuin raivostuneelta.

Koetin selittää hänelle syitä toimiini, mutta hän ei halunnut kuunnella - taulut oli joka tapauksessa saatu takaisin. Väkivaltaisen koston asemasta hän tahtoi vain avautua siitä, miltä taulujen vieminen oli hänestä tuntunut. Hän selitti taulujen olevan hänelle kuin lapsia, mutta minä väitin, että taideteokset kuuluvat julkistamisen jälkeen enemmän maailmalle kuin taitelijalle - että niitä ei todellakaan voinut pitää itsellään, ja että tavalla tai toisella ne lähtisivät eteenpäin. En koettanut puolustella varkautta sinänsä, mutta vakuutin, etten olisi ikinä antanut taulujen tuhoutua tai unohtua jonnekin holviin jossa kukaan ei olisi niitä nähnyt.

Me väittelimme taideteoksista ja luomisesta, mutta enemmän teoreettisella kuin käytännöllisellä tasolla. Ronja valitti hänen muusansa hylänneen hänet, ja huomautin, että muusaan tulee suhtautua kuin luonnevikaiseen rakastettuun: sen saa takaisin heti kun osoittaa, ettei tarvitse sitä. Paras keino tähän on tehdä jotain täysin muuta. Olen paras mahdollinen henkilö antamaan tästä neuvoja, koska en itse ole tippaakaan taiteellinen, mutta liikun paljon piireissä, jossa kaikki muut ovat, ja olen nähnyt ulkopuolelta kaikki masennukset, ahdistukset ja itseinhot, joihin luovat ihmiset vajoavat.

Punaviini ja ehdotukset pyöräretkestä sekä leirielämästä energisoivat masentuneita taitelijoita ja wannabe-taitelijoita vähitellen. Seuraamme liittyivät myös Pihla, Samuel ja Linnean (ex?-)poikaystäväksi esitelty Jartsa, niinikään Turun kaupungille joskus töissä ollut nuori mies. Leppoisassa kesäillan nousuhumalassa ihmiset kertoivat tarinoita eksistään, ja sorruin tähän itsekin. Ei ehkä ole kaikkein herrasmiesmäisintä puhua entisistä tyttöystävistään, mutta koin että oli olemassa selkeä ero valloituksilla leuhkimisen ja kaihoisan muistelemisen välillä, ja oma kertomukseni oli kyllä vahvasti jälkimmäisen puolella.

Kun Karo viimein osoitti virkoamisen merkkejä, tiedustelin häneltä mitä hän tiesi kaupungin alapuolisista tunneleista ja niiden tämänhetkisestä käytöstä. Olin olettanut hänen olevan vampyyrina niistä eniten perillä, mutta arvioni oli täysin väärä - hän ei edes tiennyt tunnelien olemassaolosta. Eikö tässä kaupungissa perehdytetä ihmisiä tai lähes ihmisiä millään tavalla asioihin? Ei omakaan tietoni niistä kovin ekstensiivistä kieltämättä ollut, mutta nyt hallussani oli sentään yhden sisäänkäynnin sijainti.

Rymättylästä vietävä antiikkiesine oli vaan toinen tämän viikonlopun kohteistani. Toinen tehtävä oli Sarin kautta tullut kehotus tunkeutua sisään yliopiston alapuolisiin käytäviin ja laatia niistä tilannearvio sekä mahdollisesti etsiä sieltä rituaaliveistä, joka saattoi olla siellä tai sitten ei. Tunnelit olivat Sarin kertomusten mukaan perinteisesti olleet kaupungin vampyyrien valtateitä, erityisesti päivä- ja kesäkäytössä, mutta en tiennyt oliko niillä tällä hetkellä mitään käyttöä. Haluaisin ennakkovaroituksen ennen kuin lähtisin kenenkään vampyyrin yksityiseen kellariin hiippailemaan.

Vaikka Karo ei osannutkaan auttaa, asunnolle Kuuran kanssa palannut Kuisma tiesi kertoa että jotain tunneleissa majaili - jotain, josta käytettiin nimeä Rolf ja jolle oli kohteliasta viedä lahja. Lahjaksi kelpasi kuulemma helpoimmin vielä elävä eläin. Tämä ei aivan ollut mukavuusalueellani.

2

Lemmikkieläinkaupan oven tiirikointi oli helppoa. Hiiret olivat ilmeisesti tarkoitettu käärmeiden ruuaksi, mutta silti vatsaa hieman väänsi kun poimin ne häkistään ja sijoitin kenkälaatikkoon. Neljä pientä jyrsijää saisi riittää lahjaksi. Toivottavasti ajatus oli Rolfinkin mielestä tärkein.

Aurinko ei ollut vielä laskenut, joten palasin Kuuran asunnolle, jossa levottomien juttujen kertominen jatkui. Koetin olla herättämättä liikaa huomiota laatikollani, mutta tietenkään en onnistunut tässä. Joku kysyi kauhistuneena, olivatko hiiret menossa rituaaliuhriksi - eivät tietenkään, ainoastaan jonkun olennon ruuaksi, mutta tätä ei onneksi tentattu.

Paikallaolijoista monet halusivat mukaan kaupungin alle. En ollut täysin ajatusta vastaan; vaikka suurempi joukko saattaisikin pitää enemmän meteliä ja herättää huomiota, se pystyisi myös puolustautumaan paremmin. Ronja tai Karo mukanani olisin paljon vähemmän huolissani mahdollisista tapaamisista tunneleissa.

Linnea äänteli myös mukaanlähtöaikeistaan, mutta ensin hän ja Ronja tahtoivat käydä orgioissa. Minutkin kutsuttiin mukaan, ja otin kutsun vastaan huvittuneen kohteliaasti, vailla oikeaa aikomusta osallistua moiseen.

Päädyin lähtemän muiden kanssa ulos iltaan. Arvelin, että akuuteimmasta orgiavaarasta selviäisi vaikkapa saamalla viime hetkellä tärkeän puhelun -- mutta orgioiden sijaan seurue päätyikin hotelli Juliaan, josta kuului huonoja. Eikä ihme: erään huoneen lattialla makasi Jartsa, verisenä, rituaalikehän keskellä.

Koetin pysyä rauhallisena samalla kun sisäelimeni olivat melkein nestettä. Häivyin paikalta suhteellisen nopeasti, en tahtonut olla lähelläkään mitään vainajia. En tiennyt mitä oli tapahtunut, en tahtonut yrittää arvailla, tämä ei koskenut minua millään tavalla ja jos riittävästi tätä toistelisin, se alkaisi ehkä kuulostaa uskottavalta. Kuisma päätyi siivoamaan vainajaa piiloon.

Ei yllättäen veriteko vei useimpien ihmisten iltasuunnitelmista tuulen. Linnea oli palasina, Ronja ja Alissa samaten. Olisin itsekin voinut hyvin siirtää maanalaiset retkeni tulevaisuuteen - mutta tilipussi on tilipussi, ja nyt olin paikan päällä, ja mukana oli jo valmiiksi hiiriäkin. En olisi tahtonut enää yhtään lisää verisiä ajatuksia tälle illalle, mutta välillä elämässä menestyäkseen on pakko tehdä epämiellyttäviä asioita.

Niinpä lähellä puoltayötä päädyin Karon kanssa yliopistonmäellä sijaitsevan suljetun oven luokse. Livahdimme sisään kellariin, ja tunkeuduimme pimeyteen. Jätin hiirilaatikon sisäänkäynnin tuntumaan.

Seuraavan tunnin ajan tutkimme valottomia yliopiston alaisia varastoja ja huoltokäytäviä. Paikka olisi ollut hyytävä yksin, ja Karon seurassakin se oli hieman hermostuttava. Naksahdukset ja satunnaiset äänet nurkista saivat jatkuvasti pohtimaan, olimmeko täällä vain keskenämme, vai oliko täällä joku muu, jokin muu? Vampyyrit kulkivat tarinoiden mukaan Turun alapuolisissa tunneleissa, ja tämä paikka oli selvästi sisäänkäynti näihin. Löysimme alemmas lähtevän luukun, mutta emme ryhtyneet tunkeutumaan syvemmälle.

Lopulta löysin myös veitsen. Se oli karun ja yksinkertaisen näköinen kääntöveitsi, kenties vähiten maagisen näköinen teräase johon olen milloinkaan törmännyt. Se oli näennäisen huomaamattomasti erään pöydän kulmalla - en tiedä miksi, koska käyttöesineitä kellarissa oli todella vähän. Poimin sen laukkuuni, ja sitten lähdimme ulospäin.

Hiiret eivät olleet enää laatikossa. Tämä varmasti takaisi hyvät yöunet. Seuraavana aamuna kohti Rymättylää.

Ken varjoaan pelkää 4: Suuri hiljaisuus / Janne

1

Perjantai, 26.9. 2014

Sää Turun yllä lupaili sadetta. Valon määrä oli pudonnut kolmanneksen kaupunkiin saavuttuamme. Heti hotelliin kirjautumisen jälkeen kävin Päivin kanssa hankkimassa sateenvarjon. Illallinen Trattoria Romanassa oli varsin raskas eikä yhtä loistava kuin aiemmilla kerroilla, mutta sen aikana Kuisma viimein tavoitti meidät. Yhytimme hänet Koululta.

Kuisma oli pahantuulinen. Hän kiroili Ahlgårdia, Klausia ja kaupungin työntekijöitä, ja heitti meitä kohti tehtäviä, jotka eivät olleet omimmalla pätevyysalueellamme. Sari oli varoittanut, että Kuisman aikeet eivät välttämättä olisi kaupungin parhaaksi, ja oli pudottanut kryptisiä vihjeitä Karon alkuperästä, mutta käytännössä Kuisman kuuntelemiselle ei oikein ollut vaihtoehtoja. Kaikki järkevältä kuulostavat toiminta-ajatukset tulivat Turun okkulttiasiantuntijan suunnalta, ainakin niin kauan kun kukaan kaupungin hallitsijoista ei sanonut toisin.

Kuka Turkua sitten hallitsi nykyään? Kuisma vihjasi, että Ahlgård oli lähtenyt häntä koipien välissä tiehensä ja vienyt Lyden-ghoulin mukanaan, mikä jätti kaupunkiin tavallista suuremman valtatyhjiön. Uneksunnassa väijyvä Lev mieli täyttää sen, keijut pysyivät piilossaan, arkimaailmasta omituisille muille tasoille oli portteja, ja Ahlgårdin ilmeisin seuraaja oli Karo. Masentunut työtön graafikko ei täysin vastannut minun kuvaani kaupungin hallitsijasta, ja mikä pahinta, oli esitetty veikkauksia, että tukholmalaisia vampyyrinmetsästäjiä saattoi olla Karon perässä. Tämä olisi heille varmaan jonkinlainen koulutustehtävä, koska jos Karon onnistuisi löytämään, en uksonut hänen tarjoavan suurta haastetta huntereille.

Illan ensimmäinen mutka matkaan tuli Saila-sihteerin soittaessa Urheilupuistosta. Hän oli juuri kadottanut erään kaupungin työntekijöistä mahdolliseen keijuporttiin. Kuisman kanssa riensimme tutkimaan asiaa. Sade oli yltynyt ja ilta pimentynyt kun pääsimme paikan päälle, lenkkeilypolun varrella olevalle kivikehälle keskellä urheilukenttäkukkulaa.

Konkreettisia jälkiäkin kivien ympärillä näkyi, mutta suurin havainto oli aivan oikea portti, joka oli päättyvän polun päässä. Portti ei näyttänyt oikein miltään, mutta sen suuntaan puhalsi tuuli - tai ehkä se imi ilmaa puoleensa. Kuisma käveli siitä läpi, ja ehkä katosi - en tiedä, en pystynyt täysin hahmottamaan mitä tapahtui. Porttia itsessään oli vaikea katsoa. En ollut mitään tällaista aiemmin nähnyt, eikä minulla ollut suurta halua astua lähemmäs. Kuisma viipyi toisella puolella pari minuuttia, ja palasi sitten kertomaan, että portti tulisi jotenkin merkitä jotteivät lenkkeilijät eksyisi siihen. Antero-niminen kaupugin työntekijä oli jo hävinnyt sen kautta ties minne.

2

Kivikehältä löytynyt kiiltävä, joko värilliseltä lasilta tai rubiinilta näyttävä kivi ei ollut paljastanut itsestään paljonkaan tutkittaessa. Lähdimme hotellilta takaisin sateeseen toimittaaksemme sen Kuuralle. Elättelin toivetta, että hän ei haluaisi sitä ja voisin koettaa myydä sen eteenpäin jalokivenä, mutta niin onnekas en ollut.

Kuuran asunnolla katseltiin musiikkivideoita, ja osa taiteilijaporukasta oli vintillä tekemässä rituaaleja. Kuisma oli värvännyt meidät mukaan etsimään keijujen punaista avainta. Tehtävänannoltaan tämä oli eräs epämääräisimmistä arvoesinejahdeista milloinkaan. Avaimesta ei ollut kuvaa tai tarkkaa kuvausta, se sijaitsi joko Turussa tai sitten jossain keijujen Mikä-mikä-masssa, ja oli mahdollista että avain oli itse asiassa muuttanut muotoaan Pihlaksi. Onneksi sopimuksessani on kohta "epämääräisen työn lisä" juuri tällaista hölynpölyä varten.

Pihla näytti puoliuniselta, ja koetin hieman jututtaa häntä avaimesta, mutta hän ei myöntänyt tietävänsä siitä mitään enkä voinut oikein painostaa. Asiaan pitäisi palata myöhemmin. Minun pitäisi myös selvittää, kontrolloiko Linneaa jokin hänen itsensä ulkopuolinen henki, mutta koska omilla lahjoillani tällainen tutkimus olisi vaatinut melkoista sosiaalihakkerointia, en sitäkään voinut tehdä keskellä yleisötapahtumaa. Päädyn esittelemään itseni ainoalle paikallaolijalle, jota en ennestään tuntenut - Milja-nimiselle nuorelle naiselle, joka sanoi tekevänsä "sitä ja tätä". Niinhän me kaikki.

Kun musiikkivideot vaihdettiin Fight Clubiin, siirryin viereiseen huoneeseen juttelemaan Karon kanssa. Yllätyksekseni Karo oli reipastunut melkoisesti sitten viime näkemän, ja vaikkei hän vieläkään mitään luontaista hallitsija-ainesta ollut, ajatus hänestä kaupungin korkeimman epäkuolleen viran haltijana ei ollut ehkä samalla tavoin täysin älytön kuin se olisi ollut vuotta aiemmin.

Toinen yllätykseni tuli, kun mainitsin tästä asiasta, ja Karo puisteli kiivaasti päätään ja nyökkäsi toisen huoneen suuntaan. V-sanaa ei saanut nyt täällä mainita, koska Milja oli vampyyrinmetsästäjä Tukholmasta. Hän oli täällä ainakin näennäisesti Alissan kaverina, mutta mahdollisesti hänellä oli muu agenda. Kenties hän oli tekemässä tiedustelua, ehkä hän oli tutkimassa oliko joku tästä yhteisöstä vampyyri ja sitten raportoimassa muulle ryhmälleen löydöistään.

Osoitti melkoista pokkaa päästää Milja näin lähelle, mutta jos kortit pelattaisiin oikein, hänen päästämisensä sisään saattaisi toki hälventää hänen epäluulojaan. Sittenkin minusta tuntui huonolta ajatukselta hengata tällaisen ruutitynnyrin lähellä. Voisin käydä Pihlan kotona nuuskimassa laatikoista punaista avainta, mutta tälle yölle se ei tuntunut järkevältä ajatukselta. Hotellivuode kutsui.

3

Lauantai, 27.9. 2014

Centron aamiainen oli erinomainen. Päivi kertoi sen aikana unistaan. Kuisma oli toivonut meidän pyrkivän selvittämään Kristallitornin valtiattarelta (keijupäällikkö uneksunnassa tai jotain sen suuntaista) punaisen avaimen sijaintia, ja Päivi oli koettanut unihallinnalla jutella tämän kanssa, mutta saanut jotain hyödyttömiä tuloksia. En kiinnittänyt paljonkaan huomiota unennäköön, vaan ehdotin että lähtisimme tarkistamaan eilisen keijuportin.

Sade oli loppunut ja urheilupuisto oli päivänvalossa vähemmän aavemainen ja enemmän urbaanirappiollinen. Sentään itse portti oli kiinni. Kivikehän ympäriltäkään ei löytynyt mitään uutta kiinnostavaa. Ilmeisesti meidän olisi sitten tehtävä oikeita töitämme. Aloitimme juttelemalla Kuisman kanssa.

Koulussa Kuisma kävi päälle kuin yleinen syyttäjä, ja vaati selitystä siitä, mitä olimme oikein tehneet viime yönä, miten olimme yhteydessä keijuihin ja ties mitä. Moinen äkäisyys hieman harmitti minua - teimme kaikkemme saadaksemme työmme suoritettua kunnolla, hienoinen arvostus ei haittaisi - mutta pankkitilini ajatteleminen tyynnytti minut. Lähtöalustalle jäänyt Romanian keikka ja pari kalliinpuoleista ostosta tarkoittivat, että minun olisi parempi vaan tehdä reippaasti töitä Turussa, eikä minulla olisi varaa diivailla vaan koska paikallinen työnjohtaja ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja kaiken aikaa.

Päivi selitti unitestinsä, ja Kuisman mieliala vaihtui kiukusta kiinnostukseen, sitten innostukseen. Hän halusi Päivin viestivän enemmänkin keijujen kanssa. Minusta tämä idea ei ollut murskaavan hyvä - meillä oli aivan riittävästi osaamista murtovarkauksien ja epäeettisen tieteen aloilta sotkeaksemme keijumagiaa tehtävälistaamme - mutta jätin tämän sanomatta. Joka tapauksessa tämänhetkisten agendojemme ajaminen pelkästään teknokratian keinoin tuntui olevan umpikuja, joten jos voisimme käyttää maagisia lisämenetelmiä, sen parempi.

Tukholmalaiset vampyyrinmetsästäjät olivat edelleen pelottava ajatus. Vaikka epäilinkin, että mitään sellaisia ei kaupungissa olisi, suostuin silti käväisemään Kuuran asunnolla auttaakseni siellä majailevaa Karoa suunnittelemaan pakonsa mikäli asuntoon tunkeutuisi päiväsaikaan aseistettuja fanaatikkoja. Ideanpoikani paon toteuttamiseksi osoittautui yltiöoptimistiseksi: Karo oli päiväsaikaan niin heikko, että pystyi tuskin liikumaan silloinkin kun verhot olivat kiinni. Lisäksi asunnon ikkunoiden kautta pääsi ainoastaan kadulle, ja se sekä takapiha olisi naurettavan helppoa kontrolloida yhdellä ainoalla autolla. Arvelin, että viisi vampyyrinmetsästäjää pystyisi tuhoamaan asunnon täydellisesti muutamassa minuutissa. Asuntoa ei voinut linnoittaa, eikä Karoa saanut pois sieltä.

Koin oloni jälleen uhatuksi. Jos ulkona todella kuljeksisi raskaasti aseistettuja ruotsalaisia, en tahtonut olla heidän ja heidän kohteensa välissä. Poistuin asunnosta, ja kerroin tilannearvioni Kuismalle. Ulos lähtiessäni tuntui siltä, että jokaisesta ikkunasta kurkisteli vampyyrinmetsästäjiä, ja jalkakäytävälle Kuuran asunnon eteen parkkeerattu ambulanssikin vaikutti minusta lähinnä piilopaikalta aseistetuille kommandoille. Olin hyvilläni saadessani vähän etäisyyttä itseni ja Karon väliin, ja pääsin Päivän kanssa toteuttamaan tehtäviämme.

Päätimme jakaa voimamme. Päivi koettaisi saada Pihlasta ja punaisesta avaimesta enemmän tolkkua, minä penkoisin Linnean päätä. Pihla ilmestyikin kirjaston kahvilaan, ja alkoi jutella Päivin kanssa unista. Kävi ilmi, että Pihlakin oli havainnut Päivin edellisöisen keiju-unen. Onneksi kukaan ei ollut urkkinut minun uniani, ne kun olivat olleet hieman ahdistavia ja väkivaltaisia. Centro-hotellissa yöpyminen oli vain palauttanut mieleeni viimejouluisen painajaismaisen kokemuksen mustan ritarin ja maailmoja syövän tyhjyyden kanssa, ja nukahtaminen oli edellisiltana ollut hieman vaikeaa.

Linneakin ilmaantui paikalle, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle sekä Kuisman kiukuttelutaipumuksista että omista yliluonnollisista kokemuksistaan. Linnea myönsi puhuvansa Jartsan hengen kanssa ilman että asiaa edes kovin pahasti tähän suuntaan johdattelin. Koetin arvioida bluffasiko hän, ja tulin siihen tulokseen, että ainakaan mikään Jartsaa suurempi henki ei hänen tietoista ajatteluaan dominoinut. Alitajunnassa mahdollisesti piileskelevistä möröistä ei omalla osaamisellani voinut sanoa sen enempää.

4

Käsityöläiskadun alla kiemurteleviin kellareihin laskeutui ainakin puoli tusinaa ihmistä ja lähes-ihmistä - käytännössä Turun hallinnon koko kaveripiiri. Kellari sijaitsi edesmenneen Jartsan asunnon alapuolella, ja Kuisma oli värvännyt kaikki mukaan etsimään sinne kenties jääneitä rituaaliesineitä.

Pengoin itse kellarin hankalimpia kolkkia, mutta lopulta laatikollisen maagista tarpeistoa löysi joku muu. Mukana oli myös 90-lukulaisesti levyke, jonka lukemiseen soveltuvaa konetta minulla ei ainakaan heti käsillä ollut. Kellarit olisivat soveltuneet vaikkapa Karolle piilopaikaksi hyvin, ja jos vielä seuraavana päivänä tukholmalaisten uhka olisi päällä, olisi ehkä kätevää jos häne ennen auringonnousua hankkiutuisi tänne.

Kellariryöstön jälkeen selvisin viimein syömään. Ravintola Fontti osoittautui mainioksi paikaksi jossa viettää iltapäivän viimeiset tunnit auringonlaskua odotellen. Ruoka oli hyvää, jälkiruoka samaten ja tila oli oikein viihtyisä. Kun aurinko alkoi oikeasti laskea, suostuin viimein käväisemään Kuuran kotona. Yksikään tervejärkinen vampyyrinmetsästäjä ei sitä uhkaisi pimeäntulon jälkeen.

Kuisma antoi meille oitis lisää tehtäviä. Päivi oli aikeissa jatkaa keijujen tavoittelemista unimaailmassa - hän osoittautui pätevimmäksi uneksijaksi, joka tällä hetkellä käytettävissä oli. Minä sain hommakseni varastaa naisten alusvaatteita, tarkemmin Linnean ja Ronjan alusvaatteita heidän kotoaan. Kuisma tarvitsi näitä rituaalikäyttöön; koetin kysyä hieman detaljeita, mutten saanut. Samapa tuo, epämääräisyyslisillä rikastuu.

Linnean hotellihuoneeseen murtautuminen oli lastenleikkiä, mutta Ronjan asunto huoletti minua enemmän. Olin käynyt siellä kahdesti aiemminkin, ja tiesin edelleen, että hukka voisi haistaa minut jos olisin varomaton. Suunnittelin iskuni tarkalleen: nopeasti sisään kasvot ja hiukset käärittyinä kosteaan pyyhkeeseen, suoraan makuuhuoneeseen, vaatekomerosta ensimmäinen näkyvä alusvaate, sitten ulos. Täysin hajuton tehtävä ei ollut, joten minun oli vielä suoritettava jatko-osa.

Karo, Ronja, Linnea ja Kuisma istuivat Shamrock Cafessa, jonne pelmahdin vastoin Kuisman toiveita. Toimitin hänelle ryöstösaaliin, ja ilmoitin, että minun olisi pakko hengata tovi Ronjan seurassa, jotta hajujälkeni tarttuisi tähän; siten tämä ei kotonaan erottaisi sinne jääneitä jälkiä niistä, jotka olivat kiinni hänessä itsessään. Tämä oli varsin raskasta, koska taiteilijamme oli taas maanisella vaihteella ja puhui rivoja ja levottomia. Hohottelin mukana rivouksille ja hengasin Ronjan lähellä hyvän tovin. Kun lopulta arvelin hajujälkeni tarttuneen hukkaan, lähdin hotellille kuuntelemaan Päivin unimatkakokemuksia.

Pitkälle en päässyt, ennenkuin sain tekstiviestin Kuismalta. "Ronjan asunnon maagiset suojaukset laukesivat. Jos epäilevät sua syylliseksi, valehtele, tarvittaessa 'tutkin maagisesti' "

Hitto. Tietysti asunnossa oli ollut suojana paitsi Ronjan hajuaisti, myös Alissan maagiset kyvyt. En tiennyt miten ekstensiivisiä ne olivat; edellistä kahta murtoa (joista vaan toinen oli minun tekemäni) ne eivät olleet onnistuneet jäljittämään. Toivon mukaan taitoja ei oltu hiottu viime aikana.

5

Päivillä ja Pihlalla oli aikomuksena tehdä yhteisiä unitutkimuksia. Pihla oli Alissan kanssa tutkimassa murtoani. Ajoimme paikan päälle noutamaan Pihlaa, ja meidät pyydettiin sisään. Päätin, että röyhkeys ja kylmäpäisyys olivat nyt oikea lähestymistapa.

Niinpä kävelin sisään asuntoon murtoasiantuntijan roolissani, ja tiedustelin puuttuiko mitään ja oliko missään jälkiä. Kun näitä ei ollut, arvelin että asuntoon oli kenties jätetty mikrofoni ja kävelin ympäriinsä paikantaakseni sellaisia. Mitään ei löytynyt, kovin yllättävää. Mutta ilmeisesti en ollut epäiltyjen joukossa: Alissa arveli jonkin maagisen voiman olevan murron takana. Hyvä näin.

Sitten roolini murtovarkaana, autonkuljettajana ja sosiaalihakkerina oli ohitse, ja sain loppuillan viettää pelkän etsivätyön parissa. Tai paremminkin, Päivi sai; minä toimin tukijoukkoina. Eilisiltana Karo, Kuura ja kumppanit olivat jättäneet Urheilupuiston keijuille uhrilahjaksi viimeisen lettunsa, ja saaneet vastineeksi kirjeen jossa oli keijuilta tuotu ennustus. En ryhtynyt itse keijuarvoitusta tulkitsemaan paria ohimenevää heittoa lukuunottamatta, ja Päivikin fokusoitui unimagiaan.

Partnerini äkillinen maaginen herääminen hämmensi minua. Päivi kertoi taannoisen burnouttinsa saaneen hänet miettimään uudelleen priorisointiaan. Hänellä oli keijuista paljon kokemusta - hän oli ollut keijujen vankina neljännesvuosisadan - ja tähän saakka hän oli pelännyt näiden alkavan jahdata häntä jos hän antaisi mitään merkkejä olemassaolostaan. Mutta Turussa keijut eivät uskaltaneet edes olla, joten täällä saattoi kokeilla turvallisesti. Asioiden ratkominen oli lähtenyt tiukan maagiseen suuntaan, ja minun kiinnostukseni edes yrittää pysyä kaikesta kärryillä vaimeni. Unimagiaa, keijuja, koirahenkiä, ihmisenmuotoisia avaimia jotka eivät olekaan avaimia vaan ovia ... päätin edelleen keskittyä tilanteen käytännöllisiin aspekteihin, niin että jos sellaiset yllättäen osoittautuisivat olennaiseksi, aivan kaikki eivät olisi maagisen ajattelun solmuissa.

Olennaisin asia illalla oli pelata nettipokeria ja aina välillä käydä varmistamassa, että torkkuja ottava Päivi ei ollut kadonnut unimaailmaan. Ajatus hotellihuoneessa tehtävästä keijumagiasta huoletti minua hitusen, mutta Päivi oli suhtautunut ennakkoluulottomasti murtokeikkoihin joissa hän oli toiminut tukenani, enkä suinkaan tahtonut olla partneriani huonompi.

Puoleenyöhön mennessä tutkimussuunnat oli kulutettu jotakuinkin loppuun, ja merkittävästi tuloksia ei oltu saavutettu. Äänestin nukkumaanmenon puolesta, ja ehdotus hyväksyttiin.

6

Sunnuntai, 28.9. 2014

Puhelin soi. Ei omani, vaan Päivin. Ympärillä oli pimeää, aamu ei ollut vielä tullut, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Yritin lipua takaisin uneen, mutta avainsanat puhelussa ravistivat minut unesta.

Soittaja oli Pihla. Kuura oli yrittänyt murhata Samuelin kirveellä. Samuel makasi verta vuotavana Kuuran asunnolla.

Kiskoimme itsemme liikkeelle, vaatteisiin ja autoon. Singahdimme muutaman korttelin matkan Kuuran asunnolle. Ovea avaamaan tuleva Pihla oli järkyttynyt, eikä hänen puheestaan saanut tolkkua, mutta sentään hän oli ehjä. Asunnolla Samuel oli yltä päältä veressä, mutta istui tuolilla parempikuntoisena kuin olisi voinut odottaa. Syykin selvisi: Karo oli juottanut hänelle tilkan vertaan. Tämän vuoksi ambulanssia ei oltu tarvittu. Entäpä poliisia?

Poliisikin olisi ollut turhaa. Kuura oli jo saanut rangaistuksensa. Karo oli iskenyt häneen hampaansa, juonut hänet kuiviin ja repinyt häneltä pään irti.

Tarkempi tapahtumaketju pysyi vielä hämärän peitossa, mutta talon vintillä näkymä oli hirveä. Lattia lainehti verestä ja eräässä nurkassa oli ilkeän näköinen rituaalikehä. Betonilla makasi Kuura, vailla päätään. Raudan löyhkä oli läpitunkeva.

Jos vastaan tulee ruumis, on normaali reaktioni poistua paikalta vikkelästi. Tämä ei ollut mahdollista. Pakotin kakimisrefleksini kuriin. Kuura käärittiin asunnosta noudettuun mattoon, Päivi alkoi sekoitelle maagisia liuottimia verijälkien siivoamiseksi. Värväsin Karon auttamaan minua kantamaan Kuuran mattokäärössä auton takakoslaan, ennenkuin ulkona alkaisi liikkua ihmisiä.

Sitten minulla oli väkivaltaisesti kuollut ruumis autoni takakoslassa. Partnerini siivosi juuri murhan jälkiä. Nopean arvion mukaan tämä tarkoitti, että jos viranomaiset osuisivat paikalle, olisi odottavissa syyte avunannosta murhaan. Juuri tällaista en tahtonut tehdä. Mutta tiesin, mitä Sari minulta tällaisessa tilanteessa odottaisi, ja tiesin, että hänelle soittaminen ei muuttaisi asioita lainkaan. Karoa piti auttaa, mikä tarkoitti ruumiin hävittämistä.

Kuisma tai Linnea eivät vastanneet puhelimeen, ja epäiltiin heidän lähteneen kaupungista kokonaan. En todellakaan voinut syyttää heitä tästä. Mutta Karo oli nyt komennossa. Päivi sai hoitaa siivouksen yksin - hän selvisi veren ja visvan kanssa minua paremmin - minä keskityin selvittämään, mitä oikein oli tapahtunut. Samuelin ja Pihlan mukaan Kuura oli koettanut kutsua jotain kosmisen luokan entiteettiä, kenties samaa pimeyttä josta olin nähnyt vilauksen viime jouluna. Ilmeisesti maagi oli tahtonut kaksi kaveriaan uhreiksi, ja kun nämä eivät olleet aivan vapaaehtoisia, hän oli tarttunut kirveeseen. Onneksi Karo oli ollut paikalla.

Ronja ja Alissa saapuivat paikalle henkiseksi tueksi. Tämä paikka ei kuitenkaan ollut enää turvallinen, joten juuri ennen auringonnousua Karo ja muut lähtivät lähellä sijaitsevalle Samuelin asunnolle. Minä ja Päivi jäimme viimeistelemään asiat vintillä. Sen jälkeen suuntasimme hotellille, Kuura yhä auton takakoslassa.

7

Törmäsin millaisiin kauheuksiin hyvänsä, ruokahaluuni ne eivät kyenneet vaikuttamaan. Adrenaliiniherätys oli saanut aikaan valtavan nälän, ja vaikka verilettuja tai yleensäkään lihatuotteita en juuri nyt tahtonut nähdä, tukeva aamiainen maistui silti. Syönnin aikana Päivi ja minä pohdimme mitä tehdä Kuuralle.

Päivi sanoi, että hän pystyisi liuottamaan ruumiin samoilla maagisilla keinoilla joita hän käytti verijälkien siivoukseen. Tämä kuitenkn tarvitsi vaikkapa kylpyammeen täynnä vettä, ja sen jälkeen viemärin jonne jäänteet voisi huuhdella. Meillä ei ollut kylpyammetta, ja vaikka sellaisia löytyisikin kaatopaikalta, viemäröinti olisi pulma. Entäpä jokin lampi? Mutta mistä saisimme liikuteltavan vesisäiliön? Kävisikö kumivene?

Biltema oli sunnuntaiaamuna kiinni. Hyvinkääläinen kaverini Maija oli kuitenkin ollut muuttamassa Turkuun ostaakseen veneliikkeen, joten soitin hänelle ja pyysin häntä järjestämään minulle suurehkon kumiveneen jonka voisin ostaa. Maija hämmentyi yhteydenotostani, mutta liikenaisena pystyi kyllä toteuttamaan toiveeni. Puoli yhdeksän aikaan aamulla kävin sataman tuntumassa ja ostin käteisellä veneliikkeen omistajalta veneen, pumpun ja ohjekirjan.

Seuraavaksi ajoimme Littoistenjärven hiekkarannalle. Auton sai aivan rannan tuntumaan, ja kylmästä säästä sekä varhaisesta kellonajasta johtuen ketään ei ollut näkyvissä. Pumppasin veneen samalla kun Päivi kahlasi hyisevään veteen aloittamaan rituaalia. Kun veneessä oli tarpeeksi ilmaa, kippasin Kuuran maalliset jäänteet siihen, ja hinasin sen järveen. Sitten siirryin tarkkailemaan seutua samalla kun Päivi teki taikuuttaan.

Kymmenessä minuutissa kaikki oli ohi. Kuura oli liuennut täysin, kumivene upotettu rantaveteen, ja jäänteet hajoaisivat ympäri järveä. En ollut milloinkaan aiemmin ruumista hävittänyt, mutta jälki näytti olevan niin perusteellista, ettei ainakaan tarvinnut kantaa huolta vainajan löytymisestä. Samalla tuhottiin muutama verta päälleen saanut minun ja Päivin vaate.

Tilanneanalyysi olisi paikallaan. ABC:lta ostettujen aamiaistarpeiden myötä siirryimme Samuelin asunnolle, jossa useimmat Kuuran kaveripiirin jäsenet koomasivat. Ilmeisesti Kuuran pää oli yhä jäänyt asunnon jääkaappiin, mikä oli hienoinen tyylirikkomus mutta sentään koon puolesta helposti hävitettävissä. Enkä uskonut Karolla olevan suurempia psyykkisiä ongelmia tämän kanssa.

Keskustelu lähti taas maagisiin suuntiin: Päivi ja Pihla aikoivat edelleen käydä unimaailmassa tekemässä jotain. Minä syvennyin osakesalkkuni tilanteeseen, mitä nyt välillä juttelin Karon kanssa Turun asioista. Karo arveli, että kestäisi ruhtinaana ehkä viikon päätelen siitä, mitä Ahlgårdille oli käynyt. Minä koetin ehdottaa hänelle, että hän ei koettaisi johtaa Turkua kuin suuryritystä vaan ketterällä startup-logiikalla. Ainakin Karon aikeet olla tuomatta kaupungin palvelukseen toistaitoista tykinruokaa työkkärin jonosta kuulostivat melko humaaneilta. En heti myöskään keksinyt, kuka kaupungin muka haluaisi häneltä itselleen, jos Levin pääsy tänne vaan jotenkin estettäisiin.

8

Kuisma vastasi puhelimeen joskus yhdetoista aikoihin. Ilmeisesti hän ei ollutkaan kadonnut Bahamasaarille kaupungin kassan kanssa, vaikka mielessä se oli varmaan käynyt. Maagiset juonet jatkoivat muodostumistaan, ja pysyin niistä etäällä.

Jotenkin Päivin ja Pihlan unisuunnitelma oli paisumassa suuremmaksi. Ehkä unimaailmaan haluttaisiin ottaa mukaan myös Samuel, koska keijuennustus oli puhunut hänestä, ja kenties Linnea puhumaan henkien kanssa, ja Ronja tuomaan turvallisuutta ja ... Kukaan ei onneksi koettanut ehdottaa, että minut otettaisiin mukaan; kaupungin kassassa ei olisi siihen riittävästi rahaa.

Kävin kuitenkin noutamassa Ronjan kotoaan Samuelin asunnolle, kun hänet oltiin saatu suostuteltua mukaan. Sitten lähdin itse ostoksille. Kävin poimimassa Stockmannilta itselleni uuden takin korvaamaan verisen ja tuhoutuneen, ja silmäilin viihde-elektroniikkaosiota kun Päivi soitti. Hän sanoi, että Kuisma oli saapunut paikalle ja toimisi vartijana koko joukon koettaessa unimatkaa, ja toivoi että olisin hänen luonaan tukijoukkona. Ajatus ei minua valtavasti innostanut, mutta olin kuitenkin edelleen töissä. Niinpä ajoin takaisin Aninkaistenmäelle. Kuisma soitteli minulle ja hoputti minua paikalle, mutta parkkipaikan löytäminen oli tuskaa.

Samuelin asunnolla verhot oli pimennetty, ja hiljaisuuden läpi makuuhuoneesta kuului usean nukkuvan ihmisen hengitys. Pehmeä musiikki oli saattanut henkimatkailijat uneksuntaan. Kuisma oli yhä hereillä, ja toivoi minun valvovan ulko-ovea siltä varalta, että joku koettaisi tulla kolkuttamaan.

Vartiointihomma tuntui puuduttavalta. Mitään ei täällä ollut tapahtumassa, kaikki vaarallinen oli uneksunnassa. Edes poliisilla ei ollut mitään syytä tulla kolkuttelemaan tämän asunnon ovelle.

Sitten takaani kuului ääni, kuin henkäys. Käännyin ympäri juuri parahiksi näkemään, kuinka eteisessä oleva valtava peili hajosi tuhanneksi sirpaleeksi, ja jotain valtavaa ja lonkeroista työntyi ulos sen tuolta puolen. Se oli mahdotonta - peili on vain pinta, joka kimmottaa siihen osuvat fotonit takaisin, ei portti oikeaan maailmaan. Näin kertovat kaikki fysiikan opintoni, mutta ne eivät tietenkään tavoittaneet koko totuutta.

En jäänyt edes ottamaan kenkiäni kun tempaisin oven auki ja syöksyin porraskäytävään. Mitään en tuolle hirviölle mahtaisi, tempaisin puhelimen esiin ja nappasin pikavalinnasta Päivin numeron siinä toivossa että hän heräisi puhelimen sointiin ja ehkä ehtisi pelastaa itsensä ennenkuin lonkeroinen peilihirviö pääsisi hänen luokseen. Minun olisi ehkä pitänyt keskittyä enemmän pelastamaan itseni.

Kuisma oli takanani. Metriä ennen kuin tavoitin ulko-oven valoneliön hän tarttui minuun voimilla, jotka eivät olleet inhimillset, ja pureutui niskaani hampailla, jollaisia hänellä ei pitänyt olla.

En tuntenut mitään kun hän raahasi minut takaisin Samuelin asuntoon. En edes siinä vaiheessa, kun hän heitti minut kohti lonkeroista irvokkuutta, joka kietoutui ympärilleni kuin laiskasti liikkuva neste.

---

Turkularp