Perjantai
Hemingway'sissa istui joukko ihmisiä synkän vaiteliaina. Joku oli varmaan taas sanonut jotain joka oli tuonut Krisin ja Tanyan kaikkien mieleen. Ei ollut liian aikaista alkaa juoda, mutta seura oli enimmäkseen tympeää. Tapani, äänettömänä Katan kanssa nurkassaan, Alistair muistikirjaansa syventyneenä, Letta puhelemassa Annu-kaverilleen jotain päättömiä.
Kahdessa viikossa ei Turussa ollut tapahtunut mitään odottamatonta. Letta tulkitsi sen tarkoittavan että olimme osuneet oikeaan polttaessamme talon. Jos talossa asunut vampyyri olisi selvinnyt elossa tulipalosta se olisi varmaan jo ehtinyt kostaa edes jollekulle sitä polttamassa käyneistä. Jollekulle meistä. (Jollekulle turkulaisista, varmaankin.)
Puhelimeni oli kolahtanut johonkin ja hajoamassa kappaleiksi. Piipahdin Stockmannilla ostamassa uuden. Palatessani yhdeksän aikaan ihmiset ovat hajaantumassa tahoilleen. Letta on jossain vaiheessa päättänyt että meidän on syytä käydä vilkaisemassa palaneen talon jäänteitä. Kerjäämässä verta nenästämme, minä sanoisin. En seurannut hänen ajatuksenjuoksuaan. Mutta jossain vaiheessa Bratislawan ja Turun välillä me kaikki hukkasimme ajatuksemme punaisen langan. Mieluiten antaisin niiden asioiden olla ja aloittaisin puhtaalta pöydältä, mutta koin olevani jotain velkaa Krisille. Ehkä tämä olisi tapani maksaa sitä.
Torkuin hotellilla puoleenyöhön. Tutustuin baarikaapin sisältöön. Pohdin mitä oikeastaan teen täällä. Ruotsalaisen tv-ihmisen tapaaminen oli vain veruke. Lokakuusta alkaen olin ollut tyhjän päällä. Bratislawan tapahtumat olivat ravistelleet minua kovemmin kuin haluaisin myöntää. Syksy oli vienyt mennessään oikean ystävän ja samalla jotenkin ravistellut elämäni täysin raiteiltaan. Työnteko ei tuntunut todelliselta ja uudet ihmiset joihin olin törmännyt saivat minut tuntemaan itseni fossiiliksi. Yliluonnollisten uhkien kanssa taisteleminen oli tuntunut mielekkäältä kun Kris oli ollut johdossa. Nyt se tuntui vaan itsetuhoisen yksinäisen keski-ikäisen miehen pakkomielteeltä johon käyttää tarmonsa silkasta tottumuksesta. Voisin tehdä jotain oikeaa sen sijaan. Voisin kirjoittaa mestarillisen käsikirjoituksen tv-sarjaan. Voisin palata Hollywoodiin hetkeksi - yhden elokuvan ajaksi korkeintaan, vaihteeksi hyvän elokuvan. Kestäisin kaupunkia ja sen tyhjäpäisiä ihmisiä kyllä sen verran.
Sen sijaan kello kahdentoista aikaan istuin Lettan kanssa huoltoasemalla kahvilla. Alistair ei aikonut edes näyttäytyä ja hänen ylhäisyytensä Jonathan eksyi bussiin tai jotain muuta. Letta raahasi Annun mukaan loskaiselle teollisuusalueelle. Junioripartiosta Tapani ja Kata näyttäytyivät myös. Toivoin kovasti olevani jossain muualla. Oli typerää näyttäytyä täällä uudelleen, yöllä tai päivällä. Mitä me oikein halusimme? Letta halusi vilkaista talon kellariin, miksei hän katsonut sinne itse? Miksi minun piti taas tehdä kaikki?
Raunioissa ei ollut ketään. Kuitenkin kellarin jäänteissä seistesäni tajusin, että jos täällä olisi joku ollut talon palaessa ja hänellä ei olisi ollut hirveän huono onni, hän olisi voinut pelastautua kellariin. Vampyyrien pitäisi viettää päivä puolitajuttomana ja lähes liikuntakyvyttöminä mutta kuoliaaksi palamisen akuutti uhka olisi melkoinen liikkumismotivaatio aamu-unisimmallekin epäkuolleelle hirviölle.
Huolimatta siitä mitä olimme kuvitelleet, tämä keikka oli luultavasti ollut huti.
Lauantai
Ruotsalainen tv-yhtiö tahtoi minut kummitustarina-pukudraamaansa ei pelkästään konsultiksi vaan myös näyttelemään. Tympeä homma mutta ilmeisesti he kaipasivat venäjäntaitoista sivuosaa sarjaansa. He aloittaisivat kuvaukset kesällä ja kuvaisivat pääasiassa Turussa, kai koska täällä on jotain halpaa perinnemaisemaa.
Letta oli komentanut minut istumaan Kehäkukka Ky:n luennolle "näyttäytymään"; ilmeisesti tarkoituksena muistuttaa paikallisia okkulttisten asioiden kanssa pelleilijöitä siitä että heitä vahtii iso ja pelottava porukka. Miten vaan. Luennolla oli parikymmentä kuulijaa, puhe itse oli normaalia new age -paskaa jota olin saanut riittävästi jo LA:ssa. Pelasin puhelimellani pasianssia ja olin kuuntelematta mitään. En osannut arvioida oliko luennon seuraajista joku tekemässä jotain suurta ja typerää.
Kävellessäni ja funtsiessani työtarjousta (rahatilanne sanoi että se olisi syytä ottaa vastaan) Janina soitti. Hän oli sooloillut Helsingissä johonkin hylättyyn taloon etsiessään vaikeuksia ja löytänyt huoneen täynnä seinähulluutta. Päädyin Lettan, Jonathanin ja Miljan kanssa Lettan ja Annun kämpälle ruotimaan kuvaa. En kokenut tulevani siitä hullua hurskaammaksi.
Pääsyin pudottamaan pöydälle ehdotuksen jonka olin saanut vajaa viikko sitten. Turun alla pitäisi olla kasapäin maanalaisia tunneleita joita paikallinen vampir käyttää valtateinään, ja minulle oli vihjattu paikasta josta näihin pääsisi. Tämä paikka olisi ehkä hedelmällistä käydä tarkistamassa. Olin ohimennen vilkaissut sen sisäänkäyntiä jo aiemmin päivällä mutten aikonut yksin lähteä sinne.
Vedimme sissitoimintaan sopivampaa vermettä ylle ja lähdimme liikkeelle. Puin ylleni nilkkakotelon ja pistoolin, enemmän väkivaltaisten narkkareiden kuin kävelevien vainajien varalle. Ulkona oli hämärtymässä ja tämän operaation järkevyys muulloin kuin päivänvalossa oli jokseenkin kyseenalainen. Mutta kello ei ollut vielä paljon ja luultavasti kaikki epäkuolleet olivat vielä aamutoimiensa parissa.
Vartiovuoren sisään johti ruosteisen oven takaa aukeava käytävä. Jääpuikot kertoivat että kovin usein tästä ei ainakaan kuljettu. Pirstoimme ne tieltämme ja kiemurtelimme sisään.
Olimme hylätyssä bunkkerissa. Kaksi kerrosta kusen hajuisia huoneita ja käytävänpätkiä täynnä hometta ja nukkuvia lepakoita. Ei kodittomia, vain vähän tageja. Lähteeni oli luultavasti ollut oikeassa. Tämä paikka olisi epäkuolleelle loistava tukikohta.
Tutkimusretki päättyi lukittuun oveen. Aivan koko paikkaa emme penkoneet; siihen olisi mennyt kauan. Lukittu ovi johti luultavasti sisään viereiseen taloon.
Poistuttuamme kävin syömässä. Ilta oli jo tullut. Hotellihuone oli varattu sunnuntaihin saakka mutta harkitsin lähtöä Helsinkiin jo tänään. Ajatus siitä että emme olleet saaneet vampiria poltetuksi ja että hänellä oli ilmeisesti käytössään maanalainen valtatie ei varsinaisesti huojentanut oloa.
Puhelin soi. Letta oli käynyt uudelleen bunkkerissa Annun ja muiden gangstojen kanssa. He olivat löytäneet luukun syvemmälle maan alle - ja laukaisseet massiivisen hälytyksen. Hetkellinen pakokauhu kouraisi minua. Ulkona oli säkkipimeää ja bunkkeri ei kerta kaikkiaan voinut olla muu kuin jonkin verenimijän koti. Halusin juosta ulos ja ottaa taksin välittömästi pois täältä.
Pari sormea vodkaa rauhoitti hermojani. Todennäköisyys että Lettasta olisi saatu hälytyksen yhteydessä valokuva jonka avulla hänet voisi jäljittää oli melkeinpä nolla. Ja jos vampyyri katsoi turvakameranauhojaan joissa oli vain Letta sekä joukko pikkunilkkejä hän varmaan tulkitsi tämän olleen aivan satunnainen rosvous- tai graffitikeikka. En ollut varma olinko hyvilläni vaiko harmissani ettei Janina ollut täällä. Hän olisi varmasti tehnyt jotain suurempaa tyhmyyttä mutta toisaalta hän oli matsissa pätevämpi kuin muu junioriporukka yhteensä ja luultavasti pystyvämpi kuin Jonathan, Alistair tai Letta.
Sain toisenkin puhelun, Kehäkukan hypnotisti ja toimari Eeva Katajisto kertoi että joku heidän asiakkaansa tahtoi tavata minut, mieluiten pian. Mistä helvetistä tämä posse oli saanut suoran numeroni? Koetin ehdottaa agentilleni soittamista mutta asialla oli kuulemma kiire. Ja ilmeisesti tässä kaivattiin enemmän yliluonnollisen asiantuntijaa kuin C-leffojen sankaria.
En ollut varma lupasiko tämä hyvää vai huonoa. Varmaan huonoa, useimmat asiat yleensä lupasivat huonoa. Piipahdin Koulussa kuuntelemassa Katan löytämiä biblikaalisia kummallisuuksia, sitten poimin Lettan mukaani ja suuntasin kohti Kehäkukan kokoustilaa.
"Kun menette tapaamaan herra Ahlgårdia, huomatkaa seuraavat säännöt..."
Nimi löi minuun kuin nyrkki. Tahdoin ottaa jalat alleni - mutta se oli tässä vaiheessa myöhäistä. Jos Ludwig Ahlgård oli täällä, me olimme käytännössä hänen armoillaan.
Ja tietenkin hän oli. Hän otti minut ja Lettan vastaan yliopiston portailla. Tunsin hänet vain maineelta: Turun ruhtinas, voimakas vampyyri, mies joka pari vuotta sitten antoi fudut kaikille kilpailijoilleen ja satunnaisille säätäjille täällä, leikkasi poikki Helsingin vaikutusvallan ja teki kaupungista omansa. Hän oli kuulemma ollut pitkään näkymättömissä ja oli esitetty toiveikkaita arvioita että hän olisi saattanut lähteä tiehensä. Näin ei ollut.
Ahlgård ei tahtonut meidän päitämme - ei aivan. Hän sanoi ettei pitänyt meidän laisistamme mutta tällä kertaa hänellä oli meille tehtävä. Hän tahtoi että lopettaisimme sen mitä aloitimme Orikedolla. Talo jonka olimme polttaneet oli pitänyt sisällään vampirin nimeltä Aleksei Kuzin [kirjoitusasu? Ned on venäläinen, pelaaja ei venäjää osaa] ja Ahlgård sanoi vanhan lain määräävän ettei Turussa saa olla yli yhtä vampiria. Hän tahtoi meidän poistavan Kuzinin.
Hän määräsi meidät etsimään hänet, viemään kaupungin rajojen ulkopuolelle ja sitten tuhoamaan. Sen jälkeen meidän tulisi poistua Turusta. Jos käyttäisimme tähän liian kauan, hän ryhtyisi toimenpiteisiin.
Kun Ahlgård käveli pois aloin taas hengittää normaalisti.
Oletin Kehäkukan olevan vampirin ghouleja, mutta he väittivät ettei näin ollut - he olivat tässä vain välittäjinä. Lähdin Lettan kanssa Kouluun ottamaan monta lasillista.
Kuolema oli kulkenut läheltä, taas. Hälytys jonka Letta oli laukaissut oli selvästi ollut Ahlgårdin puolustusjärjestelmää. Naukkaillessan vodkaa pohdin oliko vanha hirviö suunnitellut koko tilanteemme - olinko saanut kuulla bunkkerista häneltä, oliko hän arvellut että kävisimme siellä jotta hän voisi sen varjolla pelotella meidät palvelukseensa.
Joimme kunnes ravintola meni kiinni. Jatkoin hotellilla. TV-kanava näytti elokuvia jotka olivat niin huonoja että epäilin itse osallistuneeni niiden tekemiseen.
Sunnuntai
Aamuinen krapula toi mukanaan selkeämmän ajattelun. Olimme melkoisessa kusessa.
Me olimme nyt kaupungin ruhtinaan töissä - Letta, minä, muut metsästäjät. Ahlhgård tiesi keitä me olimme eikä hänelle voinut sanoa ei, olkoonkin että homma jonka hän oli antanut meille oli liki mahdoton. Vampirin voi tappaa juuri ja juuri väijytyksestä, mutta me emme saisi surmata Kuzinia Turussa ja se käytännössä veisi yllätysetumme. Ahlgård oli antanut meille homman joka oli melkeimpa itsemurhatehtävä. Oli varmaa, että oli oma tuloksemme onnistuminen tai epäonnistuminen, ruhtinaallemme se kelpaisi.
Kuzin oli Ahlgårdin sanojen mukaan vanha ja viekas. Kylmäsi ajatellakin mitä se saattoi vampirin kaltaiselle tarkoittaa.
Börsin kahvilassa me kerroimme muillekin mikä tilanteemme oli. Jonathan ei tuntunut tajuvan asian vakavuutta, juniorit sen sijaan olivat asiaankuuluvan säikähtäneitä. Olin itse ollut sitä mieltä ettei heille pitäisi kertoa - kuka tahansa jolle kertoisimme olisi automaattisesti Ahlgårdin silmissä myös sopimuksen osa - mutta Lettan mielestä juniorit kuuluivat jo osana diiliin ja heidän tuli tietää missä mentiin.
Letta aikoi soittaa Janinalle. Onneksi minun ei tarvitse.
Aika hankkia järeämpää aseistusta ja soittaa Ruotsin televisiolle. Luulen että tulen viettämään keväällä paljon aikaa Turussa.