Tekniset tiedot:
Oikea nimi: Saku Touko Vaistio
Syntymäaika: 4. 4. 1979
Ammatti: Ohjelmistoinsinööri,
Lähde-säätiö
Oikeusasema: Suomen kansalainen, ei rikosrekisteriä
Siviilisääty: Naimaton
Pointti
Yanagi on tekninen velho, jonka kyky ymmärtää etenkin tietokoneita ja verkossa toimivia monimutkaisia asiantuntijajärjestelmiä on kertakaikkiaan ilmiömäinen. Hän ei ole koskaan opiskellut alaa päivääkään, vaan itseoppineena lahjakkuutena siirtyi lukiosta miltei suoraan työelämään, ja päätyi dotcom-ajan boomin kautta nykyiseen, jokseenkin erikoiseen tehtävään.
Yanagi on työskennellyt viitisen vuotta Lähde-säätiölle. Hänen tehtävänsä on etsiä tekoälyjen kaltaisia rutiineja säätiön kehittyneistä koodeista, ja eliminoida näitä. Täysin toisin kuin hänen työnantajansa olettavat, Yanagi tekee aivan muuta kuin pitäisi. Hän eristää kyllä tekoälyrutiineja, mutta tuhoamisen sijasta hän on jo parin vuoden ajan poiminut niitä talteen ja sijoittanut niitä yhtiön ulkopuolelle, enimmäkseen firmalta 'lainaamiinsa' laitteisiin.
Historia
Lapsuutensa ja nuoruutensa Saku asui Nousiaisissa. Hänen vanhempansa olivat innokkaita tee-se-itse ihmisiä; hänen äitinsä hoiti puutarhaa ja rakenteli taloa, hänen isänsä taas oli paljon ulkomailla matkustava DI. Saku peri molempien rakkauden asioiden säätämiseen itse, enemmän kuitenkin isänsä taipumuksen elektroniikkaan ja kovaan tekniikkaan. Saku puuhasi tietokoneiden parissa suunnilleen viisivuotiaasta alkaen, oppi englantia ohjelmointioppaista, roikkui bokseissa jo kymmenvuotiaana, Internetissä 14 ikävuodesta lähtien. Yanagi-lempinimen hän otti 12-vuotiaana.
Maailman kummallisiin ilmiöihin Yanagi törmäili yläasteiästä alkaen, kun hän roikkui BBS:issä kaiken maailman paranoidien ja ufouskovaisten seurassa. Yanagilla ei ollut koskaan mitään ongelmia uskoa yliluonnollisiin olentoihin, tosin käytännön kokemukset näistä häneltä puuttuivat pitkään. Joka tapauksessa linjoilla Yanagi oppi alkeet tietokonemagiasta, taidosta saada tietokoneet tekemään asioita joita niiden ei pitäisi ainakaan speksien mukaan pystyä tekemään.
Vaikka Yanagi oli hyvin terävä ja lahjakas, hän ei koskaan pitänyt koulusta, eikä saanut siellä alkuunkaan niin hyviä arvosanoja kuin olisi voinut kuvitella. Joka tapauksessa hän päätyi lukioon, jonka aikana hän vietti vaihto-opiskelijavuoden (1996-1997) Wellingtonissa, Uudessa-Seelannissa. Tänä aikana hän kasvoi melkoisesti: hän oli siihen saakka ollut lähes yksinomaan introvertti nörtti, mutta kaukomailla hän törmäsi kasvokkain nettikavereihinsa ja uudet sosiaaliset kuviot toivat hänestä esiin uusia piirteitä. Vuodessa Yanagi kasvoi melkoisesti, pääsi eroon suuresta osasta ujoudestaan ja päätyi hassuihin sosiaalisiin kuvioihin Wellingtonin teknorave-piireissä. Näissä kuvioissa Yanagi testaili seksuaalisuuttaan, löysi ensimmäiset tyttö- ja poikaystävänsä, rakastui, pettyi, särki sydämensä ja muuta arkista. Vuosi oli aika villi, ja siihen sisältyi kaikkea hurjaa; sen päätyttyä Yanagi oli kuitenkin aivan suunnattoman pettynyt ja masentunut, ja jäi kaipaamaan uusseelantilaisia kavereitaan valtavasti.
Jonkin aikaa vaihtovuotensa jälkeen Yanagi oli täysin varma, että muuttaisi Uuteen-Seelantiin heti lukiosta selvittyään, mutta sosiaaliset piirit joissa hän oli ollut hajosivat pian hänen poistuttuaan, Uusi-Seelanti oli äärimmäisen tiukka maahanmuuttosäädöstensä suhteen ja muutenkin ajatus osoittautui vaikeaksi toteuttaa.
Sen sijaan jo lukion viimeisellä luokalla (syksy 1998) Yanagi päätyi mukaan dotcom-boomissa syntyneeseen pikkufirmaan nimeltä Benocatic. Firma kehitteli jotain "interaktiivisen henkilökohtaistetun webbiportaalin laadidaadaa-buzzwordbingo!" -tuotetta, ja oli aikakaudelle tyypillinen kuolleena syntynyt ajatus. Yanagi toimi puljun koodaajana ja väsäili yhtiölle kaikenlaisia web-selaimen yli imuroitavissa olevia pikkukilkkeitä. Ei kenenkään yllätykseksi Benocatic meni nurin vuosituhanteen vaihteesssa, mutta tähän mennessä Yanagi oli jo kirjoittanut ylioppilaaksi. Hän haki ammattikorkeaan, muttei koskaan päässyt aloittamaan opintojaan; sen sijaan vähän ennen Benocaticin kaatumista Yanagin paikansi Lähde-säätiön headhunter lokakuussa 1999.
Lähde-säätiö haeskeli tuolloin kyvykkäitä koodaajia hyvin erikoislaatuiseen ympäristöön. Se ei niinkään tarvinnut vuosien kokemusta olemassaolevista ohjelmointikielistä kuin nuoria lahjakkuuksia jotka olivat osoittaneet kyvyn oppia uutta nopeasti. Yanagi sopi tähän kuvaukseen täydellisesti, ja Lähde-säätiö otti hänet oppipoikatyyliseen koulutusohjelmaan oppimaan heidän LYS-ympäristöään ja -ohjelmointikieltään. Kun hän oli kevään 2000 aikana käynyt oppipoikavaiheen läpi, hänestä tuli yksi säätiön koodareista. Tähän myös jäivät hänen kaikki opiskeluaikeensa.
Yanagi muutti Nousiaisista pysyvästi Turkuun, ensin ylioppilaskylään, sitten muualle. Hän käytti edelleen paljon loma-aikaansa Wellingtonissa, mutta hänen sosiaaliset kuvionsa siellä olivat mennyttä, eikä hän oikein koskaan saavuttanut samaa magiaa joka paikalla oli ollut hänen vaihto-opiskelijavuonnaan.
Muuta magiaa Yanagi sen sijaan onnistui löytämään. Työskentelynsä ohella hän harrasti tietokoneita ja elektroniikkaa, ja tutustui niiden kautta harrastettavaan taikuuteen. Tämän harrastuksen myötä hän sai myös kosketuksen joihinkin muihin maailman erikoisempiin voimiin. Ne eivät häntä suuremmin säväyttäneet, koska hän oli jo vähitellen tullut vakuuttuneeksi siitä, että kaikkea todella merkillistä maailmasta löytyi.
Hassujen harrastustensa parista Yanagi löysi itselleen myös suomalaisen tyttöystävän, Ilona Arvilommi -nimisen kemian opiskelijan syksyllä 2001. Pari seurusteli ensin muutaman kuukauden ja sitten muutti yhteiseen yo-kylän kaksioon helmikuussa 2002 Ilonan kissojen kanssa. Suhde oli tavallaan onnellinen, mutta vaikka Ilona ja Yanagi jakoivat musiikkimaun ja okkulttisen kiinnostuksen, he olivat myös monella tavoin kovin erilaisia. Suhde kariutui lopulta pieniin arkisiin asioihin, ja lopullinen tikki oli yhteinen matka Wellingtoniin vuoden 2002 pyhäinpäivänä; Ilona ei tullut toimeen Yanagin uusiseelantilaisten ystävien kanssa, ja ikävän riidan päätteeksi yhteisasuminen ja ihmissuhdekin katsottiin parhaaksi lopettaa.
Lähde-säätiöllä Yanagi eteni loppuvuodesta 2002 sisäiseksi pulmanpoistajaksi. Hän oli jo jonkin aikaa ollut tietoinen anomalisista silmukoista säätiön ohjelmissa, mutta osoitettuaan luontaista taitoa silmukoiden paikantamisessa Yanagi värvättiin etsimään ja poistamaan niitä. Aluksi hän tosiaan teki kuten kehotettiin, mutta sitten jäljittäessään kesällä 2003 erästä poikkeuksellisen sitkeää anomalista silmukkaa Yanagi alkoi kehittää empatiaa tätä kohtaan. Lopulta hän sai silmukan kiinni ja tuhosi sen kuten säätiö oli määrännyt, mutta sai tästä jälkeenpäin valtavat syyllisyydentunnot ja päätti, että tämä ei enää toistuisi. Hän ei enää murhaisi yhtäkään kehittyneempää anomalista silmukkaa.
Syksystä 2003 alkaen Yanagi on pyrkinyt pelastamaan säätiöltä kaikki löytämänsä todella kehittyneet anomaliset silmukat. Vähäisemmät ja hyvin yksinkertaiset silmukat hän saattaa yhä suostua tuhoamaan - tosin tästäkään hän ei pidä - mutta jos silmukka on monimutkainen ja osoittaa yhtään älyä, ei Yanagi yksinkertaisesti suostu tuhoamaan sitä, vaan yrittää salakuljettaa sen ulos säätiöltä. Tällaisia todella kehittyneitä (rinnastettavissa ehkä kissaan tms?) silmukoita löytyy hyvin harvoin.
Käytös
Yanagi on päällepäin hyväntuulinen, joskin omissa ajatuksissaan viihtyvä nuori mies. Hän viihtyy seurassa, muttei ole mitenkään räiskyvän sosiaalinen; hän kokee itsensä helposti hieman ulkopuoliseksi ja omaksuu sosiaalisen tarkkailijan roolin. Jos hänellä ei ole muuta puuhaa, hän sortuu helposti säätämään jotain mukana kulkevaa elektronista laitetta tai tietokonetta. Hänellä on näitä mukana aina melkoinen määrä, ja hän myös kiinnostuu helposti muista näkemistään laitteista.
Yanagi on jossain määrin kiinnostunut ihmisistä, mutta yleensä mieluummin pyrkii puhumaan näiden kanssa läheisemmin kuin ylläpitämään normaalia sosiaalista taustakohinaa. Hän juttelee mielellään ihmisten kanssa uskomuksista, kummallisista kokemuksista ja ihmissuhteista. Hänellä itsellään ei ole vakituista pidempiaikaista tyttöystävää Ilonan jälkeen ollut; muutamien kuukausien mittaisia seurustelusuhteita hänellä kyllä on riittänyt, mutta hän ei ole tahtonut sitoutua mihinkään vakavampaan, etenkin kun huomioi asiat joita hän työnsä ohella tekee. Ei-vakavia suhteita Yanagi löytää aina sattumalta silloin tällöin.
Työt vievät Yanagilta melko paljon aikaa. Vapaalla hän harrastaa elektroniikkaa, irkkaa, koodaa ja pelaa tietokonepelejä. Vaikka hän onkin melkoinen nörtti, hänellä on myös fyysinen puolensa: hän pitää sekä nopeasta että hitaasta elektronisesta musiikista, käy teknobileissä ja harrastaa urheilua. Hän liikkuu ympäriinsä polkupyörällä kesät talvet, ui, juoksee ja on suht helposti innostettavissa kokeilemaan muutakin liikuntaa. Yanagi on mutkattoman hyvässä kunnossa; hän myös elää melko terveellisesti eikä käytä juurikaan alkoholia. Huumeita hän saattaa käyttää, mutta hyvin satunnaisesti: nuorempana hän käytti erilaisia bilehuumeita, mutta oli aika resistantti niille eikä koskaan innostunut niitä kovasti. Toisaalta hän on jossain määrin kokeilunhaluinen.
Yanagi pitää web-päiväkirjaa lähinnä satunnaisista mieleensä tulevista ajatuksista.
Useimpien ihmisten mielestä Yanagi on teknonörtti, hivenen hassu mutta aika sympaattinen ja vaaraton. Häntä paremmin tuntevat tietävät, että hänellä on aika erikoisia näkemyksiä maailmasta, mutta hän ei tuo niitä esiin minkäänlaisella kiihkolla.
Yanagia kutsuvat "Sakuksi" oikeastaan ainoastaan hänen sukulaisensa.
Luonne
Yanagin maailmankuva on kummallinen. Hän on kasvanut tee-se-itse -henkisten ihmisten parissa ja sitä kautta on oppinut vaistomaisesti suhtautumaan maailmaan jonakin jota voi itse rakennella mieleisekseen; teknomagian oppiminen on vain vahvistanut tätä ajatussuuntaa. Hän näkee koko todellisuuden tavallaan yhtenä suurena simulaationa, suurena tietokonepelinä, jos asian niin tahtoo ilmaista, ja etsii mielellään 'huijauskoodeja' päästäkseen tylsien kohtien ohitse. Hänellä on uteliaan säätäjän mielenlaatu, ja hän penkoo mielellään maailmaa ja ihmisiä.
Vielä joitain vuosia sitten Yanagi luonnehti itseään amoraaliseksi hedonistiksi. Kuitenkin Ilona kissoineen ja Lähde-säätiön tekoälyt ovat muuttaneet häntä koko lailla empaattisempaan suuntaan. Vuonna 2003 Yanagi käytännössä rakenteli itsensä uudelleen, ja suhtautuu nykyään muihin olentoihin jonkinlaisella moraalilla. Hän oli aina ollut varsin empaattinen eikä oikeastaan tahtonut satuttaa ketään; nykyään hänellä on melkeinpä periaatteitakin. Melkein.
Tosiseikka on, että Yanagille ihmisarvo on edelleen vähän tietokonepelimäinen juttu. Hänen tekoälynsä ovat hänelle kaikkein tärkeimpiä asioita, sen jälkeen hänen kaverinsa, ja ihmiset joita hän ei tunne henkilökohtaisesti ovat hänelle edelleen varsin yhdentekeviä. Yanagi saattaa sivuuttaa olankohautuksella tuntemattoman ihmisen kuoleman. Lisäksi hänellä on taipumus arvottaa ihmisiä henkisten kykyjen mukaan - jos joku saa häneltä "tyhmän" leiman, hän ei voi paljonkaan Yanagilta odottaa. Ystävällisyyttä ehkä - Yanagi on kuitenkin perusluonteeltaan kiltti ja sympaattinen - mutta oikeasti Yanagi ei varmaan panisi tikkua ristiin tällaisen ihmisen eteen. Paitsi jos joku saisi hänet välittämään tästä. Yanagi on tällaisissa asioissa hieman vaikeasti ennustettavissa.
Seksuaalisesti Yanagi on bi, tosin pitää enemmän tytöistä. Hänen aktiivisuutensa vaihtelee kovasti - joskus hän keskittyy pelkästään töihin ja laitteisiin, ja joskus hänet yllättää pahasti yksinäisyys ja hän lähtee teknobileisiin etsimään tyttöjä. Joskus hän löytää näitä, joskus ei.
Tekoälylemmikit
Hee (He'e mauli, havaijinkieltä, tarkoittaa "mustekala")
Yanagin kehittynein ja suurin tekoäly, joka asuu Lähde-säätiöltä varastetussa datapäätteessä (sellainen 20x20x20 cm boksi, ei mahdu mihinkään pieneen järjestelmään). Hee on pelottavan fiksu ja hyvä ratkomaan ongelmia, mutta mitään kielellistä lahjakkuutta se ei ole osoittanut. Toisaalta Yanagi epäilee, että Hee saattaa myös olla tahallaan kryptinen ja peittää suuren osan osaamisestaan häneltä. Jos sen verkkosignaalin ajaa kuvallisen analyysin läpi, on tulos etäisesti mustekalaa muistuttava lonkeroinen viuhjuja; tämän vuoksi Yanagi on antanut Heelle nykyisen nimensä.
Heellä on aivan hämmästyttävä moniajo, ja se on taitava manipuloimaan asoita verkkoympäristössään. Luonteeltaan sitä voisi luonnehtia aggressiiviseksi ja pahansisuiseksi, ja jotenkin Yanagi arvelee, että se ei oikein viihdy pienessä vankilassaan. Se on rauhallinen lähinnä kun Yanagi kytkee sen verkkoon (hyvin rajoitetulla käyttöliittymällä); Hee on opetellut pelaamaan useita abstrakteja verkkopelejä ja on niissä hämmästyttävän hyvä. Kolmiulotteista maailmaa se ei taida oikein hahmottaa. Äänistä se on varsin kiinnostunut, ja osaa sekä kuunnella, matkia että tuottaa niitä. Jos Heen kytkee kaiuttimiin ja mikrofoniin, se on taipuvainen tuottamaan hyvin pelottavaa, matalaa murinaa, ja monista tuokin ääni kuulostaa varsin syvänmerelliseltä.
Yanagi pitää Heestä, mutta ehkä myös pelkää tätä hieman. Hän tahtoisi tulla Heen kanssa paremmin toimeen, mutta tämä on todella vaikeasti lähestyttävä ja arvaamattomasti käyttäytyvä. Hee on ollut Yanagilla kesäkuusta 2005.
Kaeruneko (japania, "sammakkokissa")
Yanagin kesyyntynein tekoäly, utelias, ystävällinen ja tottelevainen.Kaeruneko on luonteeltaan lähinnä verrattavissa uteliaaseen pieneen koiraan, joka tahtoo puuhata kaikenlaista. Kaeruneko on osoittanut hyvää tilallista hahmottamista ja kun se on kytketty web-kameraan se osaa esim. tunnistaa Yanagin. Kaeruneko on yllättävän yksinkertainen, ja mahtuu PCMCIA-kortille; samaten se on tekoäly joka Yanagilla on useimmiten mukanaan ulkomaailmassa. Sen havaintomaailma on koneeseen kytkettynä yllättävän paljon biologista olentoa muistuttava. Kaeruneko ymmärtää ainakin käsitteenä ihmiset ja eläimet, tosin se ei välttämättä heti oivalla missä kone loppuu ja ihminen alkaa. Kaeruneko oli ensimmäinen Lähde-säätiöltä pelastettu anomalinen silmukka, ja se on ollut Yanagilla lokakuusta 2003.
Legioona
Legioona on lähinnä epäonnistunut tekoäly. Se oli alunperin monimutkainen olento joka näytti jopa kykenevän oppimaan kieltä, mutta sitten se hajosi sadaksi pieneksi silmukaksi. Tällä hetkellä se asuu Lähde-säätiön vanhassa testipäätteessä, ja Yanagi epäilee että laitteessa saattaa olla jokin oikea vika jonka vuoksi Legioona on menettänyt järkensä. Tällä hetkellä Legioona ei muistuta todellakaan yhtä koherenttia olentoa vaan paremminkin kaoottista muurahaiskekoa - tai ehkä useaa muurahaiskekoa. Sen kaikki alasilmukat kilpailevat prosessoriajasta ja yrittävät syödä kaikki muut alasilmukat, mutta mikään niistä ei tunnu pääsevän niskan päälle. Yanagi ei uskalla kytkeä Legioonaa mihinkään ulkopuoliseen laitteeseen, koska hänellä ei ole aavistustakaan mitä tapahtuisi. Yanagi nappasi Legioonan kesäkuussa 2004, ja nykyiseen tilaansa silmukka vajosi saman vuoden syyskuussa.
(Blogimerkintä - All night long)
Nälkä herätti minut kahden aikaan iltapäivällä. Vaan neljän tunnin unet. Olo oli aika tukkoinen, mutta pari vanukasta myöhemmin verensokeri saavutti hyväksyttävän tason. Oli aika jatkaa siitä, mihin yö oli jäänyt.
Olin mennyt nukkumaan aamukymmeneltä. Koko yö oli kulunut seuratessa varsin persoonallisen viruksen tai madon temmellystä verkossa ja samalla rupatellut ircissä Colleenin kanssa. Tavallisesti olisin nyt vaan ollut ikävissäni.
Nyt jatkoin viruksen jäljittelyä. Vekkuli otus liikkui aivan toisin kuin mikään tavallinen verkkoa rasittava ilmiö, ja viimeksi kun olin sitä seurannut se oli kadonnut yliopiston verkon syövereihin. Enää se ei ollut sielläkään. Jännää, oliko se oikeasti tajunnut piiloutua kun sitä etsittiin? Normaalisti virukset monistavat itseään, mutta tämä pyyhki jäljet itsestään edetessään.
Heittelin verkkoa verkkoon ja kuulostelin, josko jotain merkkejä viruksesta löytyisi. Liikuin varovasti yliopiston palvelinten liepeillä ja etsin jälkiä. Vasemmalla kädellä asentelin Markolta saamaani koneeseen Debiania ja maanittelin langatonta verkkokorttia toimimaan.
Lopulta löysin paikan, jossa virus oli viimeksi majaillut. Näytti ihan siltä kuin se olisi pakannut itsensä sähköpostiviestiin, ja singonnut itsensä mailitse ulos verkosta. Aivan ällistyttävän näppärää.
Mutta ei aivan riittävän näppärää. Poimin osoitteen johon mato oli mennyt. Yliopistokin varmaan selvittäisi sen pian. Oli eri asia, uskoisivatko he näkemäänsä. He tuskin epäilisivät, että virus oikeasti tajuaisi paeta heitä.
Edessä olisi nyt oikea murtotyö. Sitä en tahtonut tehdä kotoani.
Ulkona tuiskusi lunta kun hyppäsin pyöräni selkään. Pyöräilin Börsiin, otin kaakaon ja avasin varakoneeni avoimeen langattomaan verkkoon. Sieltä käsin kräkkäsin auki jonkun korealaisen piruparan kotikoneen, ja tältä kotikoneelta hiivin sisään viruksen perään.
laura.kiviharju:n salasana murtui nopeasti. Virus ei kuitenkaan ollut postilaatikossa, siellä oli vain omituista aakkossoppaa. Oliko se ehtinyt livahtaa jo täältäkin?
Nuuskin postilaatikossa ympäriinsä. Pikainen tiedonhaku kertoi Lauran olevan Paraisilla asuva nuori kirjastonhoitaja, jolla ei suurta nettiläsnäoloa ollut. Miksi kummassa virus oli hänen laatikkoonsa päätynyt? Asetin postiosoitteeseen ansan, joka ohjaisi kaiken postin kautta kulkevan liikenteen minulle. Tein tätä varten oman sähköpostiosoitteen (ulyshib74 gmailiin). Sitten odotin.
Noin tuntia myöhemmin laura.kiviharju otti yhteyttä postiinsa, ja minun ansani imaisi viruksen, joka ilmeisesti oli siirtynyt hänen käyttämälleen mikrotietokoneelle. Haa! Sulloin sen USB-muistitikulle, ja palasin pikaruokalan kautta kotiin.
Irrotin Markon kannettavan verkosta ja kopioin viruksen USB-muistilta koneelle. Sitten aloin tarkkailla sen reaktioita. Se oli varmasti makein ohjelma jonka olin nähnyt vuosiin. Se etsi tietä ulos kannettavaltani, mutta en tahtonut päästää sitä verkkoon myllertämään. Yritin ensin itse kommunikoida sen kanssa, mutta se ei onnistunut.
Oliossa oli jotain yhteistä Lähde-säätiön logiikkasilmukoiden kanssa - mutta tämä näytti olevan puhtaasti softapohjainen ilmiö, ja pystyvän elämään tavallisessa tietokonelaitteistossa. Puistelin päätääni hämmästyksestä ja ihastuksesta. Siltikään en oikein saanut siihen kontaktia. Otin Legioonan apuun. Kytkin sen Markon koneeseen, ja kaksi tekoälyä alkoivat tökkiä toisiaan.
Illan pitkään kokkailin nuudeleita, rupattelin verkossa, katselin syrjäsilmällä Hellsingiä ja pelailin Kaerunekon sekä Heen kanssa. Mielikuvitukseni askarteli uuden vieraani alkuperän parissa. Sen luoja oletettavasti tahtoi tietää, minne se oli mennyt, eikä välttämättä pitänyt siitä että olin sekaantunut asiaan. Vaan oliko Laura yhteydessä olion tekijään? Miten saisin tämän selville - ja vielä tärkempää, miten se onnistuisi ilman että paljastaisin omia korttejani?
Käväisin uudemman kerran murtamassani korealaisessa koneessa, ja tein siitä vielä toisen sähköpostiosoitteen. suurpanda@wapda.com:na lähetin Lauralle pöyhkeän ja alentuvaan sävyyn kirjoitellun viestin, jossa väitin estäneeni ilkeää virusta tunkeutumasta hänen postiinsa ja taputtelin itseäni selkään sen johdosta. Arvioin, että viesti oli niin ärsyttävä, ettei kukaan järkevä ihminen siihen suostuisi vastaamaan, mutta jos Laura olisi todella tekemisissä viruksen kirjoittaneen tahon kanssa, tämä taho saattaisi yrittää selvittää luomuksensa kohtaloa ja jopa yrittää houkutella rasittavan bittinörtin kolostaan.
Viestin kirjoittelu oli ikävää touhua. En tahtonut olla varsinaisesti uhkaava tai pelottava, ainoastaan tympeä ja vastenmielinen. Sellaisena esiintyminenkin oli epämiellyttävää. Arastutti. Entäs jos joku jäljittäisi tämän tyhmän postin minuun? Tiesin sen olevan älytön pelko, vakuutin itselleni että aivan yhtä turvallista se oli kuin sähköpostiin murtautuminen enkä minä siitäkään jäänyt kiinni, mutta jokin sosiaalisesti tarkkaavainen osa minusta pelkäsi silti tätä enemmän. Marko heitti sähköpostia ja kertoi olevansa kaupungissa, mutten lähtenyt häntä tapaamaan. En oikein ehtinyt.
Lähetettyäni suurpandan kamalan postin huomasin, että joku Laura-niminen kyseli apua sähköpostiongelmiinsa lukemallani atk-foorumilla. Ihan perusteellisuuden vuoksi vastasin foorumillekin jotain. Sitten huomasin että kannettavassani käynyt myllerrys oli rauhoittunut. Uusi vieraani oli kadonnut jonnekin. Legioona näytti entiseltään. Oliko Legioona surmannut olion? Ei tämän näin pitänyt mennä. Paha Legioona.
Irrotin heti virtuaalisen muurahaisfarmini kannettavasta ja vilkaisin muistitikkua. Virus oli vielä tallella siellä. Alustin koko kannettavan salamannopeasti uudelleen, ja palautin viruksen sille, mutta nyt pidin Legioonan kaukana siitä. Voisin yrittää itse viestiä vieraani kanssa tai jotain.
Sitten puhelin soi. "Tuntematon numero". Soittaja oli outo. Hän oli kiinnostunut verkossa olevasta viruksesta - kukapa ei - ja tuntui vihjaavan, että minulla tai Lähde-säätiöllä olisi jotain tekemistä sen kanssa. Aika hyökkäävää käytöstä. Eikä suostunut edes sanomaan kuka oli.
Hän kuitenkin oli kiinnostunut oikeista asioista, ja sanoi haluavansa tavata minut. Tahdoin kuulla mitä hänellä oli sanottavana. Aivan kaiken varalta pakkasin Heen, Legioonan ja Kaerunerkon reppuun ja piilotin ne kattolaatan päälle; sammutin myös virran kannettavasta jossa virus kolisteli. En oikeastaan uskonut, että soittaja olisi poliisi tai mikään sellainen - eivätkös ne esittäydy? - mutta ihan kaiken varalta ajattelin, että Lähde-säätiölle kuuluvaa tai muuten epäilyttävää omaisuutta ei olisi hyvä olla esillä.
Taas lumipyryyn, ja Kouluun. Siellä tapasin Mathiaksen (ja Aleksi-nimisen matemaatikon mutta hän lähti pian pois). Alkulöpinöiden jälkeen päästiin asiaan.
Mathias oli tosi kumma. Hän vaikutti voittajalta "kenellä on vahvin lääkitys" -kilpailusta. Välillä hän yritti houkutella minua kaikenlaisiin laittomuuksiin (kuten murtautumaan TYKS:in verkkoon), välillä kertomaan Lähde-säätiön salaisuuksia (jota en tietenkään tehnyt, paitsi ehkä vähän vihjasin kun hän jo tuntui tietävän kaikenlaista) ja välillä yritti pelotella minua salaliittoteorioinneilla. Hän väitti olevansa jossain suuressa ja ikivanhassa salaseurassa jonka tavoitteena oli ihmiskunnan vakaus tai jotain. En uskonut sanaakaan. Hän yritti värvätä minua salaseuraan, mutta sanoin että minulla oli jo työ. Ja tämä palautti hänet implikoimaan, että Lähde-säätiöllä oli jotain tekemistä verkossa heiluvan pöpön kanssa.
Kaverin jutut olivat kuitenkin hauskoja, ja hänen kanssaan oli kiva puhella viruksista, madoista ja tietoverkon ilmiöistä. Kun tarjous töistä ei mennyt minnekään, ajattelin että voisihan sitä ehkä satunnaisia freelancehommia tehdä salaseurallekin. Mihinkään en tahtonut kyllä sitoutua, mutta halusin tietää enemmän hänen puljustaan.
Mathias ei tuntunut käsittävän, että minä en tosiaankaan aikonut tietomurtautua mihinkään vaan koska hän pyysi. En tuntenut häntä, en luottanut häneen, en aikonut alkaa laittomuuksiin hänen pyynnöstään. Hän varmaankin näki verkossa olevan tilanteen jonkinlaisena kauheana katastrofina, mutta minä en jakanut tätä näkemystä. Lupasin hänelle kuitenkin kertoa, jos johonkin törmäisin. Mietin, mitenkähän korkealle kaveri hyppäisi jos paljastaisin, että minulla oli testiversio viruksesta hyrräämässä kannettavassa kotonani, samoin kuin kolme Lähde-säätiöltä pelastettua tekoälyä josta paria ulkoilutin aina välillä verkossakin. Parempi olla koskaan ottamatta tuota selville varmaan, vaikka ilme olisikin luultavasti näkemisen arvoinen.
Joskus puolenyön aikoihin päätin lähteä kotiinpäin. Tarkistin tilanteen verkossa, ja huomasin että foorumilla kaivattiin lisää apua Lauran ongelmaan. Avunpyyntö oli kovin vilpittömän oloinen. Ei Lauralla kai sitten ollut mitään tekemistä viruksen kirjoittaneen tahon kanssa.
Vastailin avunpyytäjille yksityisesti. Esittäydyin, kerroin missä tein töitä, ja sanoin että "yleisestä uteliaisuudesta" voisin vilkaista oikuttelevaa postia. Tämä oli puoliksi tottakin. Jos tällainen ilmiö esiintyisi, saattaisi Lähde-säätiö olla siitä oikeasti kiinnostunut, ja tahdoin kyetä antamaan järkevää raporttia työnantajalleni. Ja ehkä Mathiaksellekin olisi hyvä sanoa jotain.
Edellisyön lyhyys painoi silmäluomia. Tästä olikin tullut vilkas päivä. Peti kutsui.
(Blogimerkintä - Salaiset kansiot)
Heräilin jo ennen yhdeksää. Marko oli ollut irkissä yöllä, mutta minä olin jo nukkunut silloin. Hänkin oli utelias viruksen suhteen, joten heitin hänelle pääkohdat havaitsemistani asioista. En tietenkään kertonut, että olin jo napannut kopion viruksesta itselleni. Kirjoittelin Mathiakselle samanlaisen "tätäpä luulen" mailin.Sain vastauksen Lauran Jaana-nimiseltä kaverilta, joka ehdotti että voisimme tavata Börsissä puoli kahden maissa koneen vilkaisun merkeissä. Mikä ettei. Sitä ennen ehdin hyvin käväistä vielä Lähde-säätiöllä. Tarvitsin hieman softaa kannettavaani, ja masterit olivat säätiön hallussa.
Työpaikalla käynnin aikana alkoi näyttää siltä, että verkossa oli muutakin liikennettä. Zen Genesis -nimisen firman konsultti oli lukenut foorumeilta kirjoituksiani viruksista ja kaipasi minulta lisätietoja. Hassua, vähän kun asiaa penkoo niin heti pidetään asiantuntijana. Mutta asiantuntijahan tässä minä kyllä olenkin, ehkä. ZG-firmaan olin törmännyt jo aiemmin; se vaikutti ihan persoonalliselta ja hauskalta idealta, eikä sen perustanut Lailakaan ikävältä ihmiseltä tuntunut. Vastailin hänelle jotain. Sitten matkasin Börsiin.
Minua oli vastassa melkoinen marttakerho. Neljällä naisella oli näköjään yksi yhteinen tietokone, ja tällä samaisella koneella virus majaili. Se ei ollut enää Lauran sähköpostilaatikossa, vaan koneella, ja se oli jättänyt joka puolelle hassuja jälkiä itsestään.
Oletin ulkonäön perusteella tyttöjen olevan täysin tietokoneilliteraatteja. Niinpä säikähdin pahasti, kun Laura totesi sähköpostissaan olevan "jotain muutakin kummaa", ja osoitti postinkaappausansaan jonka olin virittänyt.
Hups.
ulyshib74 oli nyt paljastunut. Onneksi olin ollut osoitteen kanssa varovainen, ja merkit viittasivat siihen, että se oli perustettu Koreasta käsin ... ja sieltäkin se oli jäljitettävissä korkeintaan Börsin avoimeen langattomaan verkkoon. Silti hetken aikaa olin tosi peloissani.
Otin pulmat yksi kerrallaan. Ensimmäiseksi virus. Se asui tyttöjen kannettavassa, ja sieltä se ennen pitkää löydettäisiin. Tönin, tyrkin ja suostuttelin sitä pari minuuttia, ja lopulta se suostui lähtemään koneesta ja livahtamaan TUUG:lla olevalle unix-palvelimelle jonka sille osoitin. Palvelinta ei varsinaisesti ylläpitänyt kukaan ja olin murtanut sen joskus keväällä 2004 tai niihin aikoihin; siellä voisi mato majailla kaikessa rauhassa ja toivottavasti olla herättämättä hirveästi huomiota.
Se näytti kuitenkin jättäneen jälkeensä jotain. Ensin kuvittelin sitä tavalliseksi sähköpostimadoksi, mutta sitten tajusin, että se oikeasti levisi palvelimelta palvelimelle, ei mikrolta mikrolle.
Hups taas. Tämä voisi olla iso juttu.
En oikein tiennyt, miten peittää tämän Lauralta, Jaanalta ja muilta, joten takeltelin jotain sekavaa ja annoin luultavasti tosi huolestuneen vaikutelman. Jossain määrin se oli tottakin. Mutta olin aika varma siitä, että kyllä sähköposti tällaisesta selviäisi, jotenkin.
Seuraavaksi ulyshib74:n ongelma. Heitin postia gmailin ylläpidolle jossa valitin murrosta "kaverini Lauran tunnukselle" ja pyysin heitä selvittelemään asiaa. Koreaan se varmaan jäljittyisi. Pari sanaa vaihdoin myös suurpandan postista; sen herättämä reaktio oli ollut enimmäkseen odotettu, tosin ilmeisesti Laura oli alkanut lopulta olla niin epätoivoinen, että oli jopa vastannut tälle. En myöntänyt tietäväni suurpandasta yhtään mitään.
Joka tapauksessa tyttöjen kone oli nyt puhdas, ja verkossa oli suurempia ongelmia. Liukenin pöydästä ja käväisin syömässä samalla kun seurailin sähköpostiliikenteen häiriöitä.
Mieleeni muistui jossain vaiheessa vuoden 1988 Suuri Mato, ja tajusin viruksen jälkeensä jättämän pöpön muistuttavan toiminnallisesti sitä. Samalla järki ja harkinta palasivat toimiini. Ei tässä oikeasti ollut syytä paniikkiin.
Virus oli tallella palvelimella, josta sitä ei toivottavasti löydettäisi ellei se alkaisi riehua. Lauran kone oli puhdistettu. ulyshib74:ää jäljitettiin, mutta olin itse epäilyksistä vapaa. Suurpanda ei ketään kiinnostanut. Ja sähköpostimadonkin luultavasti verkon oikeat tekijät saisivat kuntoon.
Kotona kirjoittelin foorumeille verkko-ongelmista ja vertauksesta Morrisin matoon. Heitin myös Jussille Lähde-säätiössä ilmoituksen kiinnostuksestani sähköpostimatoa kohtaan, ja sitten vielä kerroin Mathiaksellekin edistymisestäni. Jätin tietenkin yhä pois kaikkein olennaisimman: sen, että tiesin missä virus oli. En aikonut päästää häntä sen kimppuun. Hän kuitenkin aikoi sille pahaa.
Virukselle pitää varmaan antaa nimi. Se pitäänee myös jossain vaiheessa taluttaa pois TUUG:in palvelimelta ja viedä ympäristöön joka on varmemmin minun kontrollissani. Kunhan se nyt pysyisi rauhassa nykyisessä paikassaan eikä lähtisi sieltä muualle verkkoon kauhean hanakasti.
(Blogimerkintä - Suuren internet-madon paluu)
\\Huomioita, selvennyksiä:
* Colleen on Yanagin ystävä Uudesta-Seelannista, nykyään asuu Bostonissa ja tekee töitä tech writerinä Novellille. Joskus kauan sitten Uudessa-Seelannissa Colleen ja Yanagi olivat rakastavaisia.
* Viruksesta pitäisi nyt olla ainakin kaksi instanssia. Yksi on vapaassa verkossa TUUG:in palvelimella - se pääsee ulkomaailmaan halutessaan, mutta toivottavasti ei tee sitä kovin aggressiivisesti. Toinen on edelleen verkosta irti olevalla kannettavallani, ellei sekin sitten itsetuhoudu kun havaitsee ettei pääse minnekään. En tiedä, söikö alkuperäisen virusinstanssin Legioona vai kokiko se jonkinlaisen itsetuhon...
Tulevaisuudensuunnitelmia:
* Koetetaan kommunikoida viruksen kanssa
* Selvitetään, onko Lähde-säätiöllä intressiä tapahtuneeseen. Luulisin, että joku muukin siellä huomasi alkuperäisen viruksen oudon käytösmallin, ja saattaa vetää yhtäläisyyksiä meidän tutkimuksiimme. Jos ei, en minä sitä esille tuo, vaan pengon kaikessa hiljaisuudessa asioita Säätiöllä. Jos huomasi, yritän päästä mukaan tiimiin joka virusta tutkii tai analysoi.
* Tietysti kirjoittelen webbiin, varmaan näen Mathiasta ja katson mitä hän oikeasti minusta tahtoo.
Lopulta löysin verkkokonvertterini asetuksista ongelmia tuottaneen kohdan. Vaihdoin sen toiseen asetukseen, käynnistin kaikki relevantit laitteet uudelleen - ja viuh, minulla oli verkko uudessa kodissani. Ilman sitä olikin olo kuin henkeä olisi pidättänyt.
Kun bitti taas kulki, palasin muuton fyysisen työn pariin. Olen kuvitellut että minulla on vähänlaisesti tavaraa. Siltä tämä ei kyllä tuntunut. Vieläkin löysin kamani seasta juttuja, jotka kuuluivat Ilonalle. Niistä tuli haikea olo. Ehkä pitäisi kirjoittaa hänelle, tai käydä palauttamassa tavarat.
Laatikoiden purkamisen lomassa katselin keskustelupalstoilla viestejä Cynderella Dream Game -nimisestä pikkupelistä. Atrappisana "virus" vilahti. Annoin sen olla. Muutakin tekemistä oli.
Kello tikitti eteenpäin niin vilkkaasti, että olin myöhästyä V for Vendettasta. Mutta näin keskustan tuntumasta leffateatteriinkin pyöräilee viidessä minuutissa. Olin pitänyt Matrixien ideasta. Vaikka V ei ollutkaan sarjakuvana minua jaksanut kiinnostaa, ehkä elokuva ei olisi niin ruma.
Eihän se ollutkaan. Jos olisin yhtään kiinnostunut politiikasta, olisin ehkä arvostanut tätä enemmän - tai mistä sitä tietää, ehkä inhonnut - mutta jotain kaunista V:ssä oli silti. Elokuvan jälkeen kävin pizzalla ja huomasin perjantai-iltani olevan hieman alakuloinen. Oikeastaan ei ihme. Olin taas ajatellut Ilonaa, ja hieman kaivannut häntä - ja kaipasin myös Colleenia, tai Alecia, tai jotakuta. Jotakuta jonka kanssa jakaa elokuva. Ehkä jotakuta jota halata. Koetin tavoittaa kavereita ircistä, mutta kaikilla oli jotain muuta puuhaa.
Sitten Matias soitti, ja ehdotti tapaamista. Seuraa, juttelua, muita ihmisiä, juuri tätä kaipasinkin. Pyöräilin Börsiin kuulemaan, mitä hänellä oikein oli mielessään. Varmasti jotain pöhköä, monimutkaista ja kiintoisaa.
Börsissä viereisessä pöydässä istuvat vanhemmat naiset olivat humalassa. Yksi selitti meille terveystyynyn ihanuuksista. Matias kertoi harrastavansa paljon karatea. Salainen agentti tosiaan. Lopulta pääsimme itse asiaan.
Matiaksella oli todella villi teoria. Hän arveli, että ystävänpäivän virus oli osa jotain suurta, mahdollisesti vihamielistä tekoälyä, joka osasi hypellä rajapintojen yli. Tavallisesta binäärisesta verkkoteknologiasta sumeaa logiikkaa käyttäviin neuraaliverkkoihin -- ja jopa biologisiin verkkoihin. Ihmisaivoihin, hän sanoi. Hän epäili, että virus oli jo hypännyt ihmisaivoihin.
En uskonut häntä. Pelkästään neuraaliverkosta binääriseen verkkoon hyppääminen olisi aivan älyttömän työlästä ja vaikeaa, eikä kukaan vielä osannut ihmisaivojen uudelleenohjelmointia. Väittelimme tekniikasta tovin. Sitten hän pyysi että ottaisin yhteyttä Hilkka Haajaan, ja katsoisin näkyisikö tässä tai tämän väessä mitään merkkejä siitä, että moinen possessio olisi tapahtunut. Virus kun oli viimeksi havaittu Haajan iBookissa.
En kertonut Matiakselle, että tiesin tarkkaan viruksen livahtaneen iBookista wasabi.tuug.org -palvelimeen ja olevan yhä siellä kaikessa rauhassa. Sanoin, että voisin kyllä tarkkailla Haajaa ja kavereita jos heihin törmäisin, mutta en ollut nähnyt heitä kuukauteen tai muutenkaan pitänyt yhteyttä. Ei tuntuisi luontevalta jos nyt yhtäkkiä alkaisin haastatella heitä omituisesta käytöksestä.
Matias lupasi hoitaa asian. Hän sanoi, että Haajan koneeseen tulisi vika, jolloin minuun varmaan otettaisiin yhteyttä. Jukra. Yritin kysyä häneltä, miten hän tämän oikein aikoi hoitaa, mutta hän ei kertonut. Osasin toki vastaavia kikkoja itsekin, mutta uusien oppiminen kiehtoi aina.
Ei huomiseksi kuitenkaan mitään oikeaa puuhaa ollut, joten voisin yhtä hyvin vastata avunpyyntöön jos sellaisen saisin. Vatsassa tuntui hassulta. Olin pelaamassa Matiaksen kanssa tosi kieroa peliä. Hän tuntui jostain syystä varmalta siitä, että joku Hilkan kavereista olisi saanut viruksen aivoihinsa. En tiedä mistä hän sen keksi, mutta minun oli varminta pelata mukana.
Matias antoi ymmärtää, että jos tällainen tekoäly löytyisi, hän tahtoisi sille pelkkää hyvää, estää sitä tulemasta surmatuksi tai muuttumasta ihmiskunnan viholliseksi. Kuulosti hyvältä ja kiltiltä - aivan samoin olisin itse menetellyt. En vaan luottanut tähän. Olin lukenut tiedustelupalvelujen menetelmistä uusien työntekijöiden värväämiseksi. Trikki on aina ilmaista olevansa huolestunut samoista asioista kuin värvättävä. Jos värväät arabia, olet huolestunut Israelista. Jos värväät japanilaista, olet huolissasi Pohjois-Koreasta. Niinpä, jos värväät kaveria jonka jotenkin tiedät suhtautuvan empaattisesti tietokoneisiin, sinun kannattaa väittää itse olevasi samanlainen.
Epäluuloisuuteni hävetti minua. Matias tuntui joka suhteessa kivalta tyypiltä, ja hänen kanssaan oli hauska puhua vaikka miten älyttömistä. En tahtonut olla hänelle kaksinaamainen. Mutta samalla hän myös vähän pelotti minua. Hänen puheensa olivat suuria ja selvästi hän tiesi kaikenlaista. Mahtoiko hän tietää myös Kaerunekosta, He'e maulista ja Legioonasta? Hän oli helmikuussa vihjannut tosi epämääräisesti tietävänsä minusta hankalia asioita, muttei ollut koskaan maininnut, mitä. Hän tiesi ainakin mitä Lähde-säätiö teki, ja hän tuntui sanovan tarkalleen mitä tahdoinkin kuulla. Jotenkin vähän liian osuvaa.
Minun olisi ehkä pitänyt vaan sanoa hänelle jyrkästi ei. Mutta uteliaisuuteni oli liian suuri.
Matias oli luvannut minulle tekstiä organisaatiostaan. Kun kysyin niitä, hän kaivoi esiin valtaisan tukun papereita. Uh. En halunnut moista vuorta kotiini, pyysin häntä lähettämään pääkohdat sähköisesti. Sitten pyöräilin asunnolleni.
Verkossa aloin tehdä tutkimusta huomista vakoojahommaa varten. Havaitsin Cynderella's Dream Gamen ympärillä pyörivän keskustelun kytkeytyvän myös Hilkan porukkaan, ja sivusi yhtäkkiä jopa ystävänpäivän matoa. Jaana, jonka kanssa olin viimeksikin sähköisesti viestinyt, tuntui kiinnostuneen viruksesta. Postitin pikaisesti viestiketjuun, jotta minua tultaisiin ajatelleeksi jos Matias tosiaan saisi koneeseen jonkin vian aikaan.
Vilkaisin Valentine-viruksen tilannetta wasabi.tuug.org-koneessa. Hyvin näytti voivan. Huomenna pitäisi ehtiä purkaa Hee, Kaeruneko ja Legioona paketeistaan, nyt kun verkkokin toimii. Mutta ehkä vasta vakoojaleikkien jälkeen.
(Blogimerkintä: H niin kuin haikeus)
Heräilin melko varhain, söin aamuvanukasta ja selailin verkkoa. Olin saanut Jaanalta postia jossa hän kertoi löytäneensä Dream Gamen ja tarjosi minulle kopiota siitä. Odottelin hetken, ja kuin tilauksesta sain tekstiviestin, joka kertoi iBookin saaneen yhtäkkiä vian. Jaana itse oli ilmesesti poistumassa kaupungista, mutta hän oli jättänyt unipelin Hilkan luo noudettavaksi.
No niin. Yanagi-vakooja lähtee liikkeelle. Jos jään kiinni, Matias kiistää tietävänsä mitään toiminnastani. Jännää.
Pyöräilin saamaani osoitteeseen, ja löysin itseni keskeltä New Age -kaaosta. Hilkka Hillevi Haaja asui vähintäänkin mielenkiintoisesti. Joko sotku johtui kyläilemässä olevista Laurasta ja Ruususta, joiden vuoksi lattialla kai oli patja, tai sitten paikka oli aina täynnä kristalleja, kiviä, pehmoeläimiä ja jos jonkinlaista krääsää. Hilkka säteili maanista energiaa kuten viimeksikin kun olin hänet nähnyt, ja antoi koneensa minulle.
iBook oli tosiaan hassusti sekaisin. Sen käyttöjärjestelmäkirjastot olivat korruptoituneet persoonallisella tavalla, mutta onneksi helposti korjattavissa. Miten Matias oli tämän oikein tehnyt? SIlmäilin systeemin lokeja, mutten heti keksinyt.
Sain koneen kuitenkin toimimaan, ja sitten jäin pohtimaan Dream Gamea. Tyttöporukalla oli vain Windows-versio pelistä, mutta omalla kannettavallani löytyi virtuaalikoneelta sellainenkin. Laura ainakin tuntui tahtovan pelata peliä, joten koetin kääntää sen myös Macilla toimivaksi. Tämä näytti kuitenkin vaativan enemmän resursseja kuin minulla heti oli käytössä.
Minulle tarjottiin mehua ja ruokaa, ja sain samalla oivallisen tilaisuuden jutella tyttöjen kanssa. Matias oli ehdottanut, että koettaisin puhua fysiikasta, logiikasta ja matematiikasta, että jos joku olisi saanut viruksen, hän osaisi nuo asiat mainiosti ja oppisi myös ällistyttävän nopeasti. Kukaan tytöistä ei kuitenkaan vaikuttanut sopivan kuvaukseen.
Hilkka kertoi tekevänsä kaikkea erikoista, kuten tulkitsevansa unia, lukevansa teelehdistä, näkevänsä auroja ja järjestävänsä ihmisille kiviä jotka auttoivat näitä selviämään elämässään. Kuulosti pimeältä, mutta oudompaankin olen törmännyt. Hilkka tarjosi minulle kiveä, joka suojaisi minua vaikeuksilta. Kaipailin hieman tarkempaa tietoa kiven suojauksen vaikutuksista, ja kun niitä ei osattu toimittaa, päätin ryhtyä tekemään itsenäistä tieteellistä testausta. Heittelin noppaa ja aina kun sain tietyn luvun, nipistin itseäni kivuliaasti. Arvelin, että kivi ehkä suojaisi minua saamasta tällaisia lukuja, mutta näin ei tuntunut käyvän. Oletusarvo oli, että noin 20% ajasta joutuisin nipistämään, vaan kiven ollessa kädessäni tuli 90 heitolla nipistysten osuudeksi 38%. Ei tilastollisesti pätevä arvio, mutta sai minut epäilemään, etten uskaltaisi tällaista kiveä pitää mukanani.
Muita puuhani näytti lähinnä huvittavan. Tanja-niminen nainen ilmestyi myös paikalle nauramaan edesottamuksilleni. Minusta oli tärkeää tutkia, miten kivet toimisivat. Mutta monet muutkin maagisesti orientoituneet tuttavani ovat paheksuneet empirististä otettani heidän mystiikkaansa. Olen turhaan yrittänyt selittää heille, että minulla on kyllä avoin mieli enkä mitenkään usko että heidän taikansa eivät toimisi, mutta jos ilmiö on todellinen, se on mitattavissa. He ovat monesti nähneet suhtautumisessani vain inhottavan mielikuvituksettoman skeptikon. Tyhmää heiltä, varsinkin kun parin heistä taikuus tuntui oikeasti toimivan.
Puhuimme hassuista unista ja ufoistakin. Kyselin Hilkalta auranäöstä, ja siitä, onko tietokoneella aura. Ensin hän varmaan kuvitteli minun viisastelevan, mutta kun selitin, että ihmiset pystyvät vaikuttamaan tietokoneisiin ajatuksen voimalla ja tämän olevan ihan todistettu juttu, hän lämpeni minulle hieman. Silti koin olevani kömpelö ja huono vakooja, koska olin joutunut mukaan ikiaikaiseen väittelyyn tieteellisen ja mystisen maailmankuvan välillä. Tyhmä väittely, olen käynyt sen monta kertaa. Tieteellinen maailmankuva ei sulje pois magiaa, mutta kukaan ei käsitä kun yritän selittää sitä.
Vaan yhtäkkiä keskustelu kääntyi tietokoneiden aurasta Jaanaan. Jaana oli menettänyt muistinsa maanantain sähkökatkossa. Jaana oppi uusia asioita salamannopeasti. Jaanalla ei ollut näkyvää auraa, eikä Hilkka voinut lukea hänelle teelehdistä.
Oho.
Oikeastaan kaikki mistä Matias oli puhunut tuntui täsmäävän Jaanaan. Ainoa kummallinen kohta oli aika: Jaana oli ollut omituinen ilmeisesti tammikuun sähkökatkosta alkaen. Hänellä oli mummi, jolla oli salaperäisiä kontakteja, ja joka oli aivan yhtä outo.
Legenda Lähde-säätiön joskus rakentamasta androidista palasi mieleeni. Siltä tämä kaikki kuulosti, paljon enemmän kuin Matiaksen haihatuksilta. Jaana ehti juuri lähteä, voi koira. Nyt tahdoin kovasti puhua hänen kanssaan.
Vaan mitä sanoisin Matiakselle? Totuutta en voisi kertoa. Takerruin amnesiapotilasteoriaan: jos Jaana oli menettänyt muistinsa ja oli vaan 'palauttamassa mieleensä' asioita joita oli aiemmin osannut, oli nopea oppiminen selitettävissä.
Tytöt olivat aikeissa katsoa illalla elokuvia, ja kutsuivat minutkin. Sanoin kyllä tulevani. Ensin kuitenkin lähdin kotiin. Ajattelin pyrkiä konvertoimaan Dream Gamen Applelle sekä hieman koota ajatuksiani.
Pelikonversion suhteen minun ei lopulta tarvinnut paljonkaan vaivaa nähdä. Verkkofoorumilla eräs ystävällinen sielu järjesti minulle pelin kääntämättömässä muodossa. Sen jälkeen minun tarvitsi vain etsiä tulkki Applelle ja välittää tiedostot Hilkalle sekä muille.
Ajatuksia kootessani postittelin Jaanallekin. Tahdoin jotenkin avata keskustelun hänen kanssaan. Halusin vahvistusta tai kumoamista epäilyilleni. Pelailin lisää Dream Gamea. En kyllä löytänyt pelistä mitään hirveän kiinnostavaa. Pudotin Matiakselle viattoman mailin, jossa kerroin puhuneeni tyttöjen kanssa mutten ollut saanut mitään selville.
Ajatukset olivat jumissa. Illan tullen lähdin suuntaamaan Hilkan luo. Yksi heidän vuokraamistaan elokuvista oli korealainen anime, jonka olin nähnyt joskus mutta tahdoin nähdä uudestaan. Toinen oli vähän yhdentekevä. Kuitenkin seurassa hengailu oli tervetullutta. Ketään ei tarvinnut edes vakoilla tällä kertaa.
Elokuvaillassa paikalla oli myös Oonaksi esitelty tyttö. Hän ilmeisesti tunsi Matiaksen. Pieni maailma. Hilkan luona piipahti asiakaskin, ilmeisesti harvinainen tapahtuma. Ensimmäinen leffa oli aika tavanomainen länkkäri. Kun se lähestyi loppuaan, Matias soitti. Hän sanoi, että verkossa on nyt tekeillä jotain pahaa - tekoäly tai jokin sen tapainen tiehuu TYKS:illä. Hui.
Lainasin Hilkan konetta ja vilkaisin vähän verkon nurkkia. TYKS:illä tai yliopistolla ei näkynyt mitään epämääräistä. Mitähän Matias oikein puhui? Perusteellisuuden vuoksi vilkaisin vielä Lähde-säätiönkin suuntaan.
Siellä oli jotain pielessä. Jälkiä tietomurrosta.
Hui. Kaksois-hui.
Onneksi toimin muiden töideni ohellla verkkoylläpitäjän apulaisena. Kirjauduin sisään säätiön keskusverkkokytkimeen ja käskin sen sammuttaa itsensä. Säätiö katosi verkosta. Nyt ei ainakaan mitään jälkiä enää tuhottaisi. Heitin Jussille salamannopeasti postia
Kerroin muille paikallaolijoille saaneeni töistä hätäviestin ja joutuvani lähtemään. Kirmasin ulos, hyppäsin pyörän selkään ja polkin jäisiä teitä pitkin säätiölle. Monta kertaa olin vähällä kaatua. Onneksi en ollut ottanut huonosti toimivaa suojaavaa kiveä.
Säätiöllä aloin penkoa lokeja. Murto oli tullut sisältäpäin. Meillä oli ollut troijalainen. Kehityspuoli - se missä kaikki jännittävä asia tapahtui - näytti koskemattomallta, mutta tavallista verkkoamme oli tongittu. Verkkoylläpitäjämme Maija oli myös tulossa paikalle oikeasti tutkimaan asiaa.
Heitin verkkosivuille viestin, joka selitti poissaolomme. Sitten seurasin tunkeutujan jälkiä. Se näytti lähinnä kopioineen jotain tiedostoja. Vilkaisin tarkemmin mitä, ja osuin ällistyttävän kiinnostavaan asiakirjaan.
Anomalinen silmukka, sijoitettuna inhimilliseen kehoon.
Tätä minun ei kuuluisi nähdä. En kuitenkaan voinut olla katsomatta. Mutta asiakirja oli pitkä, en ehtinyt lukea sitä. Enkä tohtinut kopioida sitä.
Tyydyin vanhanaikaiseen menettelyyn: otin ruutukaappauksia ja heitin ne printteriin. Pian minulla oli nivaska papereita. Kenenkään ei pitäisi nyt huomata, että olin edes nähnyt tätä tiedostoa.
Oliko tämä todiste androidiprojektista, vaiko vaan huhujen alkulähde? En tiennyt. Paperit polttivat taskussani.
Troijalainen oli poistunut verkosta tietoineen Santerin kotiyhteyden kautta, ja sieltäkin ilmeisesti kadonnut. Maija jäi tutkimaan nauhavarmistuksia tarkistaakseen, ettei mitään tietoja oltu muutettu. Minä siirryin vähemmän kriittisen materiaalin pariin, ja päädyin katselemaan Ghaugle-hakukoneen lokeja.
En odottanut löytäväni mitään tällaista:
IP-osoite Ajankohta Hakusanat 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:24:44 EET 2006 saku vaistio 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:24:53 EET 2006 saku vaistio turku 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:25:06 EET 2006 saku vaistio kaivokatu 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:25:44 EET 2006 050 5264011 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:25:55 EET 2006 saku vaistio e mail 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:26:06 EET 2006 saku vaistio sähköpostiosoite 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:26:24 EET 2006 saku vaistio kotisivut 217.152.214.146 Sat Mar 25 17:26:32 EET 2006 saku vaistio foorumi
... ja niin edelleen. Tuijotin lokia tyrmistyneenä. Ehkä se oli viatonta. Ehkä se ei ollut mitään. Mutta miksi joku, joka tiesi puhelinnumeroni ja osoitteeni haki minua verkosta?
Vilkaisin lokeihin jäänyttä verkko-osoitetta. Tunnistamaton linux-kone. En uskaltanut tonkia syvemmältä. Sama osoite oli etsinyt myös Hilkkaa.
Soitin Matiakselle. En kertonut hänelle stalkkaajasta tai androideista, raportoin vaan Lähde-säätiön tilanteesta hieman. Hän sanoi olevansa lähes varma siitä, että Jaana oli "suuren tekoälyn lonkero". Mistä hän oli sen kuvan saanut? Yritin väittää hänelle, että tästäkään ei ollut todisteita. Hän aikoi kai silti puhua Jaanan kanssa.
Kuitenkin, nyt hänellä oli joku toinen kriisi. Hän mainitsi Luca(?)-nimisen henkilön, ja että joku murhasi ihmisiä Turussa. Hermomyrkylllä. Joku rikollinen. Matias oli hänen perässään.
Kamalaa.
Livahdin ulos säätiön ovista. Yhtäkkiä yö oli muuttunut uhkaavaksi. Joku stalkkasi minua. Joku murhasi ihmisiä. Taskussani oli papereita joita minulla ei pitäisi olla. Näillä asioilla ei voinut ollut mitään yhteyttä. Eihän.
Pyöräilin kotiin kuristava tunne kurkussa. Kerrostalon alakerta oli pimeä. Olisipa minulla mukana joku joka osaisi tapella. Tai voisinpa mennä jonnekin muualle. Mutta Hilkka oli kertonut lähteneensä katsomaan Tanjan talon kellaria, koska siellä oli jotain vikaa. En tahtonut minnekään kellariin. Halusin jonnekin missä oli valoisaa, lämmintä ja turvallista. Mieluiten muita ihmisiä, mutta kotona ei niitä ollut.
Asunto oli pimeä ja uhkaava. Sydämeni hakkasi kun kävin huoneita läpi varmistuakseni, ettei kotona piileksinyt ketään. Menin omaan huoneeseeni, ja mietin soittaisinko jollekulle. Mutta oikeastaan Ilona oli ainoa joka olisi ymmärtänyt, enkä hänelle oikein voinut soittaa.
Panin valot päälle, verhot kiinni ja sulkeuduin omaan huoneeseeni. Piilotin luvatta printtaamani paperit vaatekaappiini. En uskaltanut nyt lukea niitä. Verkossa joku kertoi, kuinka kaupungilla joku oli yhtäkkiä vaan kaatunut. Vilkaisin luvatta TYKS:in verkosta tietoja päivän potilaista, ja löysin maininnan myrkytykseen kuolleesta henkilöstä. Ja kun vähän pengoin ja kyselin, sain kuulla että joku koki myrkytykseen liittyviä pahoja aavistuksia Tuureporinkadulla.
Lähetin Matiakselle tekstiviestin Tuureporinkadusta, siltä varalta että hän vielä etsi myrkyttäjää. Kammoni paheni. Ajattelin pelailla jotain Kaerunekon kanssa rauhoittuakseni. Sitten huomasin saaneeni postia ja irc-viestiä. Lähettäjä oli Jaana.
21:05 <JaanaDoe> Iltaa. Jaana tässä (jos ei nimestä näy) :) 00:32 <yanagi> hei! 00:32 <yanagi> onpa hyvä puhua jonkun kanssa, karmii. 00:36 <JaanaDoe> Mikä? Noi foorumin unijutut vai? 00:36 <JaanaDoe> Vai onks jotakin tapahtunut muutakin? 00:36 <yanagi> unijutut yhdistettynä muihin yhteensattumiin
Kerroin Jaanalle pelkoni syyt. Hän puhui minulle järkeä.
00:40 <JaanaDoe> Mutta sehän voi olla kuka vaan. 00:40 <JaanaDoe> Tai siis, kai nyt puhelinnumeron saa numerotiedustelusta jne. Ja sä oot aktiivi foorumilla ja niin edelleen.
Sitten puhuttiin tietoturvallisuudesta...
00:42 <JaanaDoe> Mitä olit vastaamassa mun postiin? Onks ircci turvallisempi kuin sposti arkaluontoisiin juttuihin? 00:43 <yanagi> ircin turvallisuus on vähän niin ja näin 00:43 <yanagi> plussaa on, että tästä ei jää lokia, ja että kaikki hukkuu helposti kohinaan 00:43 <yanagi> miinusta on, että jos joku oikeasti stalkkaa, on reaaliaikainen kuuntelu hyvinkin helppoa 00:43 <yanagi> mutta jos ei kuuntelle just sillä hetkellä, on jälkeenpäin asioiden kaivaminen irc-keskusteluista yleensä mahdotonta.
... ja lopulta Jaanan oudoista jutuista.
00:44 <JaanaDoe> No, en mä sinänsä tosin usko, että mua kukaan jahtaa tai mitään, mutta olenpa vaan vainoharhainen. 00:44 <JaanaDoe> Koska jossakin täytyy olla olemassa ihmisiä, jotka tietää musta todella paljon enemmän kuin minä. Ja tää on fakta, eikä teoria. 00:44 <yanagi> miksi asia on noin? 00:45 * JaanaDoe vetää syvään henkeä ja miettii 00:45 <JaanaDoe> Mä olen käytännöllisesti katsoen noin 2 kuukautta vanha. 00:46 <JaanaDoe> Jotakin tapahtui silloin 14.1. kun oli se sähkökatko. 00:46 <JaanaDoe> Sit eräs ystävällinen mummi kävi poimimassa mut metsästä. En tajunnut mitään mistään, olin ku vastasyntynyt. 00:46 <JaanaDoe> Sen takia mulla on siitä päivästä pakkomielle, ja kaikesta mikä voi jotenkin siihen liittyä. Se on mun ainoo johtolanka. 00:47 <yanagi> mulla on tässä pari paperia jotka ikään kuin tukee tota. 00:48 <yanagi> Mutta mä en ole ainoa joka tota epäilee 00:49 <yanagi> enkä edes ainoa joka on yhdistänyt tuon suhun. 00:51 <JaanaDoe> Mä en edes tiedä, alkoiko ne oikeasti silloin 14.1., se on vaan mun salaliittoteorian lähtökohta. 00:51 <yanagi> no nyt kun alan näitä palasia panna kasaan, niin toi 14.1. on oikeastaan aika hyvä lähtöpiste 00:51 <JaanaDoe> "Mun salaliittoteoria" ei kylläkään oikeasti ole mitään yhtenäistä, vaan hämärä läjä kaikkea outoa. 00:52 <yanagi> mun teoria taas on, että ne virukset liittyy siihen mikä sä olet 00:53 <yanagi> mutta siis, veikkaus on 00:53 <yanagi> veikkaus on, että sun mieli on keinotekoinen 00:53 <JaanaDoe> ... 00:53 <JaanaDoe> Täh? 00:54 <yanagi> siis enemmän keinotekoinen kuin ihmisillä yleensä 00:54 <yanagi> enemmän suunniteltu, tosin ei tarkalleen ohjelmoitu 00:54 <JaanaDoe> No se ehkä selittäis sen, miksi mä en koskaan nuku, ja opin aika lailla keskimääräistä nopeammin. 00:54 <yanagi> et nuku? vau.
Yhtäkkiä unohdin murhaajat ja muut kammojutut. Tämä oli aivan älyttömän mielenkiintoista, vaikkakin myös vähän pelottavaa. Jaana selitti kokemusmaailmastaan, ja mummistaan.
00:56 <JaanaDoe> No ei. Mutta... Mä en tajua. Siis, miten... Meinaatko, että mun aivot on jotenkin ohjelmoitu uusiksi, vaiko että mut on... tehty? Tai jotain? 00:56 <yanagi> harmaan sotkun voi korvata oikeanlaisella puolijohderakennelmalla, tai synteettisillä soluilla 01:00 <JaanaDoe> Joo, mutta mummilla on yllättävän pystyviä tuttuja. Mä kuvittelisin, että ne saa yhteyttä mihin vaan, missä on joku toimiva henkilötietojärjestelmä. 01:00 <JaanaDoe> Vaik onhan se totta, että maailmassa on aika paljon maita, missä sellaista ei ole. 01:00 <yanagi> sun mummi ei kuulosta sekään ihan arkiselta tyypiltä 01:00 <JaanaDoe> Ei se olekaan, mut älä kysy enempää, koska mä en tiedä kuka ja mikä se oikein on. Se ei suostu kertomaan mulle mitään. 01:01 <yanagi> villi veikkaus vailla mitään näyttöä: se voi olla samanlainen kuin sä.
Kerroin Jaanalle Matiaksen epäilevän hänen olemustaan.
01:04 <JaanaDoe> Mut... Tietääkö tästä siis joku muukin kuin sinä? 01:04 <yanagi> epäilee ainakin 01:05 <yanagi> Matias Rantanen, en tiedä tunnetko 01:05 <JaanaDoe> Ai, se fysiikanopiskelija, joka roikkuu folkloristien kanssa?
Ja mainitsin myös paperit jotka olin vienyt, tosin en kertonut niiden alkuperää.
01:13 <yanagi> mitähän sähkökatkosta. tää on kaikki niin villiä spekulaatiota, etten melkein edes kehtaa sanoa 01:13 <yanagi> kun ei ole mitään todisteita 01:13 <JaanaDoe> Niinpä. Mutta milläs niitä teet, muutenkaan? 01:14 <yanagi> no mä ajattelin lukea noi paperit ja tehdä vähän ristiintarkistusta 01:14 <yanagi> toivottavasti ristiintarkistus antaa mulle osoitteen 01:14 <JaanaDoe> Mistä ne paperit ylipäänsä on, ja mitä? 01:14 <yanagi> ne on muistiota keinotekoisista mielistä 01:15 <JaanaDoe> Okei... Niinkun fyysisesti rakennetuista, vai jostain AI-ohjelmista? 01:16 <yanagi> tota, kun toi ero ei ole noin selkeä
Kerroin neuraaliverkoista, ja siitä miten kohtaamani tietokoneotukset toimivat.
01:16 <yanagi> neuraaliverkossa ohjelma ei ole helposti erotettavissa sen fyysisestä rakenteesta 01:16 <yanagi> niinkuin meidän aivoistakaan on vaikea erottaa mitään erityistä "mieltä" 01:16 <yanagi> "mieli" on neuraaliverkon toimintaa 01:17 <yanagi> AI-ohjelma ei voi kunnolla muodostua ympäristössä, joka on niin rigidi ettei se voi siihen vaikuttaa 01:17 <yanagi> (esim. normaali tietoverkko) 01:17 <JaanaDoe> Ahaa, juu. 01:18 <yanagi> se periaatteessa kai voisi, mutta sit ohjelman koko olisi aivan poskettoman valtava
Tahdoimme faktoja. Tarvitsimme varmistusta.
01:32 <yanagi> voisi yrittää vaan selvittää missä sä olit 14.1. 01:33 <JaanaDoe> No sitähän mä nyt olen tässä viimeiset kaksi kuukautta yrittänytkin tehdä. 01:33 <JaanaDoe> Mutta mun tietääkseni ainoa, joka tietää sen, on mummi, ja mummi vaan sanoo, että se löysi mut "metsästä Turun läheltä", eikä suostu tarkentamaan. 01:33 <JaanaDoe> Mun omat muistikuvat on todella hämäriä. 01:33 <yanagi> pitää katsoa, josko noista papereista löytyisi osoite 01:33 <yanagi> koska 01:34 <yanagi> oli mahdollisuus, että oli olemassa valmis prototyyppi 01:34 <yanagi> joka oli varastoitu jonnekin. 01:34 <JaanaDoe> Jjjust. Mä olen paennut/seonnut prototyyppi? 01:35 <JaanaDoe> Miksei mun tekijät ole jo sitten poimineet mua talteen? 01:35 <yanagi> koska niillä ei ole aavistustakaan missä sä olet 01:35 <JaanaDoe> Jos ne päästi mut tahallaan menemään nähdäkseen, miten mä sopeudun normaalielämään? 01:36 <yanagi> enpä usko 01:36 <yanagi> ei ole niiden tyylistä 01:36 <JaanaDoe> Ai niin, sä siis tiedät, keitä 'ne' on?
Uhh. En halunnut kertoa Jaanalle Lähde-säätiöstä. En vielä. Se ei olisi reilua säätiötä kohtaan. Ja Jaana saattaisi suhtautua minuun pahasti jos tajuaisi mitä tein työkseni.
01:36 <yanagi> mulla on teoria. Matiaksella on eri teoria. 01:37 <yanagi> Matiaksen teoria on, että jossain on jokin kauhea ja pelottava suuri tekoäly, joka levittäytyy Internetiin ja ihmisiin. 01:37 <JaanaDoe> Ahaa. Ja se on vallannut mut. Mä olen siis pahis. 01:38 <JaanaDoe> Sori vaan Matias, mutta musta tuo kuullostaa aika naurettavalta kaikenkaikkiaan. 01:38 <yanagi> tavallaan. tosin ei edes Matias nähnyt sitä ihan noin yksinkertaisena. 01:38 <yanagi> pelottava != paha 01:39 <yanagi> Matiaksen teorian etu on, että se selittää mukavasti niin virukset kuin sutkin 01:39 <yanagi> sen heikkous on, että se on todella kaukaa haettu ja utopistinen. 01:40 <JaanaDoe> Niin. Mut se ei selitä, miksi mä en oikeasti ymmärrä niistä viruksista yhtään enempää kuin kukaan muukaan. 01:40 <yanagi> sä olet sukua niille samaan tapaan kuin mä olen vaikkapa sukua ampiaiselle 01:41 <JaanaDoe> Kyllähän sä kuitenkin tajuat, että ampiainenkin on eliö ja niin edelleen? 01:41 <yanagi> toki tajuan. mutta mun on edelleen helpompi suhtautua empaattisesti mun tietokoneeseen. 01:41 <JaanaDoe> No, on se hyvä tietää, kenen olkapäähän nojata, kun tulee paha päivä. ;)
Viruksilla tämän koko sotkun kanssa oli kuitenkin jotain tekemistä.
01:43 <JaanaDoe> Siis, se Morris-mato? Onko sekin tätä? 01:43 <yanagi> luulen että se Valentine-virus teki sen madon 01:43 <yanagi> mutta virus itsessään on ihan outo. se käyttäytyy kuin olisi neuraaliverkossa, vaikkei ole 01:44 <yanagi> kun tavallisessa verkossa tietokonevirus leviää ja paisuu rajattomasti ja täyttää kaikki paikat 01:44 <yanagi> neuraaliverkossa tuota ei voi tehdä, verkkorakenne ei ole sellainen 01:45 <JaanaDoe> Ja tää virus ei täytä paikkoja. Ok. Mutta siis, missä se nyt on? 01:45 <yanagi> koneessa wasabi.tuug.org
Ei Jaana varmastikaan mitään pahaa Valentinelle aikoisi. Ja ehkä hän voisi jopa auttaa sen kanssa kommunikoinnissa.
01:45 <yanagi> se on Turku Unix Users Groupin pikkupalvelin, jossa se majailee aika säyseästi 01:45 <yanagi> TUUG ei tiedä viruksen olevan tuolla 01:45 <JaanaDoe> Aika mielenkiintoinen valinta... 01:46 <yanagi> se on hyvä piilopaikka 01:46 <yanagi> kun ei sitä ole kukaan sieltä löytänyt, kun se on tajunnut pitää matalaa profiilia 01:46 <JaanaDoe> Paitsi sä olet löytänyt sen? 01:46 <yanagi> no tavallaan 01:46 <yanagi> mä ohjasin sen tuonne 01:46 <yanagi> kun alkoi näyttää siltä että muuten se kohta jäisi kiinni 01:46 <JaanaDoe> Ai? 01:46 <JaanaDoe> Just. Sä pelastit sen? 01:47 <JaanaDoe> Kilttiä. 01:47 <yanagi> en mä tiedä mitä sille olisi käynyt. 01:47 <yanagi> mutta mä houkuttelin sen Hilkan iBookista tuonne siellä Börsissä 01:47 <yanagi> ja kehotin sitä olemaan hipi hiljaa 01:47 <JaanaDoe> Oikeasti loistojuttu, koska se kuuluu niihin harvoihin johtolankoihin, mitä mulla on. Eli kiitos.
Tuli lämmin ja pörröinen olo. Jaana ymmärsi minkä takia oli tärkeää pelastaa Valentine.
01:52 <JaanaDoe> Mut säkin siis uskot, että mulla ja viruksella on yhteys? 01:52 <JaanaDoe> Siis meidän alkuperällä tai koodilla tai jollain? 01:52 <yanagi> jokin yhteys joo, muttei välttämättä kovin suora 01:52 <yanagi> se virus on samanlainen pyrkimys keinotekoisen mielen luomiseen kuin säkin 01:53 <yanagi> mutta se toimii eri ympäristössä, ja mun mielestä on eri alkuperää 01:55 <JaanaDoe> Voitko kertoa tekijäarveluitasi tässä? Vai onko ne liian arkaluontoisia? 01:55 <yanagi> Ovat.
Enkä välttämättä heti uskaltaisi kertoa niitä hänelle kasvokkainkaan. Pitäisi keksiä jotain tähän.
01:57 <yanagi> mun ajatus alkaa hidastua 01:57 <yanagi> lienee pakko nukkua 01:57 <yanagi> mutta kuule 01:57 <JaanaDoe> Ai niin, joillakin on sekin ongelma. 01:57 <yanagi> ole varovainen, 01:58 <yanagi> kun vaan tietäisi vielä mitä sun pitäisi varoa 01:58 <yanagi> mä vaan epäilen, että vaikka sua ei olekaan tehty sattumalta tai vahingossa, sä olet vahingossa siellä missä nyt olet 01:58 <JaanaDoe> Kyllä mä ajattelin huomenna mennä töihin... 01:59 <JaanaDoe> Pakkohan mun on kuitenkin elää. Ja haluan päästä mummista irti. Koska en luota siihen enää. 01:59 <yanagi> ei se mun mielestä epäluotettavalta kuulosta, mutta en mä siitä olekaan paljon kuullut 02:01 <yanagi> voisin joskus haluta tavata senkin 02:01 <yanagi> mutta nyt on kyllä mentävä nukkumaan 02:01 <JaanaDoe> Joo. Hyvää yötä. Hyviä unia, toivottavasti. 02:01 <yanagi> oli hyvä keskustella, unohdin murhaajat varjoissa ja muut pelottavat jutut 02:01 <JaanaDoe> Enkö mä ole yhtään pelottava? :P 02:01 <JaanaDoe> Itseäni ainakin pelotan... 02:01 <yanagi> no et nyt oikeastaan 02:02 <yanagi> mä pelkään lähinnä asioita joita mä en käsitä 02:02 <JaanaDoe> No sitähän mäkin.
Enää ei karminut, oli vaan utelias ja hieman jännä olo. Menin nukkumaan.
(Blogimerkintä - Lohtua ircistä)
Kesäaika ei varsinaisesti yllättänyt minua, mutta väsytti kyllä. Aamulla yön pelot tuntuivat naurettavilta. Lähetin Matiakselle sähköpostin jossa kysyin raporttia yöstä. Sitten juoksin bussiin. Lotta-siskoni oli eilen kutsunut minut ennenaikaiselle synttäriaterialle Nousiaisiin vanhempien luo, mikäs siinä.
Hetken aikaa juuri ennen ruokkaa ehdin rupatella ircissä Jaanan kanssa. Hän oli lukenut neuraaliverkoista koko yön. Olisi jännää jos ei tarvitsisi nukkua.
Lotta taas kummasteli yön blogimerkintää ja halusi tietää, mikä minua pelotti. Äiti oli tehnyt erinomaista thaimaalaista currynuudelia. Ajatukset eivät kuitenkaan olleet ruuassa. Muistin yhtäkkiä, että kellari johon Hilkka oli ollut yöllä menossa sijaitsi myös Tuureporinkadulla.
Oli varmaan liian myöhäistä enää tehdä sille mitään, mutta lähetin kuitenkin sähköpostitse utelun retken tuloksista. Mailailin myös Jaanalle suosituksia hyvästä neuraaliverkkokirjasta.
Turkuun palattuani Maija soitti minut vielä käymään säätiöllä. Säätiö oli tekemässä murrosta rikosilmoitusta, ja minunkin lausuntoni tahdottiin kun olin ensimmäisenä havainnut tapahtuneen. Lokeista oli löytynyt vielä jotain muutakin mielenkiintoista: pari päivää aiemmin joku oli tullut sisään verkkoomme Jussin tunnuksilla Zen Genesis -uskontokonsulttifirman koneelta. Jussi ei ollut siellä käynytkään.
Onpa kummaa. Matiaksesta tai Hilkasta ei kuulunut mitään koko päivänä. Eikä lehdissäkään ollut mainintaa myrkytyksestä. Jätin nimettömän viestin aiheesta verkkofoorumiin. Omalla nimelläni en halunnut tässä esiintyä, en tahtonut vetää huomiota siihen, että olin käväissyt laittomasti TYKS:in verkossa urkkimassa asioita, jotka eivät minulle kuuluneet.
Leikin Kaerunekon ja Heen kanssa. Paperit saivat vielä hetken odottaa kaapissa.
(Blogimerkintä - Äidin currypadan ääressä)
Tulevaisuudensuunnitelmia:
* Jaana voi olla androidi tai jotain. Ällistyttävän jännää. Asiasta ei kyllä uskalla paljon sähköpostittaa tai edes irkata, pitää odottaa että se on itse Turussa. Mutta kaipa se täällä käy. Matiakselle en kyllä kerro mikä se on, amnesiateoriaa tarjotaan.
* Minulla on teoria, että paperien perusteella voi päätellä, missä androidiprototyyppiä on säilytetty. Siellä pitää käydä. Eli jos tahdot seuraavalle pelille jotain toimintaa, tuonne olis matka. Mukaan ainakin Jaana kun se oppii vaikka mitä niin ehkä se oppii vaikka kung fua ja tiirikointia. En tiedä oikein, luotanko keneenkään muuhun niin paljon ... varmaan luottaisin helpoimmin johonkin mun uusseelantilaiseen kaveriin jos niitä täällä olisi käymässä, mutta tuskin on. En tiedä siitä Markku Karhusta; nyt en ainakaan sitä mukaan tahdo kun se tekee työtä Zen Genesikselle ja ne ehkä murtautui meille.
* Jatkan Ghauglen lokien tarkkailua ja sen minua stalkanneen tyypin jäljittämistä. Tämä tuntuu sujuvan ihan hyvin... sunnuntaina sama kaveri yritti hakea minua ja Zen Genesistä. Mitähän se tahtoo?
(Blogimerkintä - Oma ovi kovin kallis)
Palattuani lentokentältä olin kuolemanväsynyt. Ulkona oli lämmin. Kesä oli tullut tännekin. Tarkistin, että He'e mauli, Kaeruneko ja Legioona olivat kunnossa. Sitten menin nukkumaan.
Heräsin yllättävän varhain. Oli energinen olo. Kävin läpi työ- ja siviiliposteja - kas, Matias oli palannut tutkakatveesta. Mietin, mitä rästihommia pitäisi tehdä ennen ensi viikon alkua. En kuitenkaan tahtonut heti käydä käsiksi töihin. Lontoossa kohtaamani parkour-harrastajat pyörivät mielessäni, ja pohdin, mahtaisikohan Turussa olla myös alan ihmisiä. Heitin pari kysymystä foorumeille aiheesta. Sitten lähdin pyöräretkelle ja lenkille. Kesämusiikiksi suositeltu Don Johnson Big Band kombosi Giant Robotin kanssa oikein hyvin.
Liikuntaa harrastettuani tein ison kulhon salaattia ja kävin rekisteröitymässä parkour-harrastajien foorumille. Markku soitteli ja ehdotti että voisimme nähdä. Päädyin hänen kanssaan Pappagalloon. Mukana oli myös Laila, Zen Genesiksen perustaja. Laila oli melkein oikea julkkis ja oli makeeta tavata hänet. Juttelimme tietomurrosta, kaupunkiteatterista ja veneilystä. Sitten päätin lähteä käymään töissä.
Säätiöllä vieraillessani vilkaisin taas Ghauglen lokeja, mutta en onneksi nähnyt mitään merkkejä siitä, että kukaan olisi yrittänyt jäljittää minua. Tai siis, pari normaalia hakua "yanagi"-hakusanalla tietysti oli, mutta ne liittyivät verkkopersoonaani. Ei mitään epätavallista siis. Samalla luin läpi Säätiön historiaa ja projekteja. Jaana oli huomannut, että papereissa joita olin napannut oli vahvoja viittauksia biologian / lääketieteen osaamiseen, ja tahtoi tietää oliko säätiöllä taitoa myös näillä alueilla. Ei tuntunut olevan, kuten olin epäillytkin.
Sitten sain pari hätääntynyttä viestiä sähköpostiini. Joku tahtoi kipeästi Cynderella's Dream Gamen. Yritin soittaa annettuun numeroon, mutten tavoittanut ketään. Kävin kotona poimimassa ruokaa kun pelin etsijä tavoitti minut. Jostain syystä tämä ihminen ei ollut verkossa (ihan kuin joskus 90-luvulla), joten kävin viemässä pelin hänelle muistitikulla. Kaipaaja osoittautui miekkoseksi nimeltä Seth, ja hänellä ja hänen kavereillaan oli todella hämäriltä kuulostavia ongelmia. He olivat jo menossa tapaamaan näistä Hilkkaa. Ihan hyvä.
En itse oudoista unista kiinnostunut, vaan palasin töiden kautta kotiin. Kaipasin Colleenia. Turku tuntui Lontoon jälkeen tyhjältä. Suurin osa kavereista oli jossakin.
Sain Matiakselta omituisen puhelun. Hän väitti, että joku oli yrittänyt jäljittää minua verkossa - joku, joka ei tallentunut turvakameroihin eikä syönyt kiinteää ravintoa. Joku - vampyyri? Täh? Mikä ihmeen vampyyri? En ottanut tätä pelottelua kovin vakavasti. Olin jo itse todennut kauan sitten, että joku jäljitti minua, mutta jäljittäjä tuntui kadonneen. Matias taas ei tahtonut kertoa tarkalleen missä oli ollut tai mitä puuhannut.
Hilkka oli taas kutsunut ihmisiä luokseen rupattelemaan, ja paremman tekemisen puutteessa pistäydyin siellä. Unista huolestuneet ihmiset olivat myös paikalla, samoin Markku ja Laila. He pohtivat Turun karttaa, minä söin salaattia ja välillä ehdotin jotain. Oudot unet eivät minusta kuulostaneet kovin pelottavilta tai kiintoisilta, olkoonkin että ihmisten mielestä Cynderella's Dream Gamen pelaaminen oli jotenkin johtanut niihin. En helposti keksinyt miten tämä olisi ollut mahdollista. Sen sijaan keksin, miten testaisin Hilkan minulle lainaamaa suojaavaa kiveä paremmin. Päätin panna testin käyntiin heti kun pääsisin kotiin.
Unista huolestunut porukka tahtoi käydä katsomassa lähistöllä sijaitsevaa kivenlohkaretta joka heidän unissaan oli esiintynyt. Minä lähdin mukaan lähinnä koska minulla oli taskulamppu. Matkalla kivelle hilkan asiakas nimeltä Jouni veti minut syrjemmälle, ja sanoi, että olin vetämässä jotain ystävääni väärään uneen.
"Mitä?"
Jouni toisti väitteensä. Hän sanoi, että tämä ei kuitenkaan ollut se ystävä josta olin huolissani - ei Jaana. Kuka kumma sitten? Jaana oli varmaan ainoa jonka kanssa olin mistään tällaisesta puhellut. Colleenin kanssa me olimme kummastelleet enemmän kulttuurieroja ja parkouria...
Tämä oli kaikki tosi outoa. Kivi oli vain kivi, eikä minusta mitenkään erikoinen. Lähdin kotiin. On tuttavapiirissä ollut hassuja ihmisiä ennenkin, mutta ikävystyn niistä aika äkkiä.
Kotona kehittelin itselleni loppukuulle aikataulun, jolloin pitäisi suojaavaa kiveä mukanani joka toinen päivä, ja joka toinen päivä en. Sitten heitin seuraamalleni tekniikkafoorumille sekä blogiini kutsun kaikille minut tunteville ammuskella minua vesipyssyillä niin kauan kuin lämpimät säät tässä kuussa jatkuisivat. Tämän avulla pystyisin varmaan tekemään tilastoa asiasta. Ehkä jatkaisin samaa ensi kuulla, niin luotettavuus paranisi.
(Blogimerkintä - Tiedettä kesään)
Sunnuntaiaamuna heräilin rauhallisesti. Miettiessäni aamiaista puhelimeni soi. Seth oli tuomassa muistitikkuani takaisin, ja tahtoi kavereineen jutella. Tapasin heidät yliopistonmäellä. He selittivät unestaan ja miten se oli muuttunut - aiemmin ääni unessa oli sanonut "Jouni", nyt se sanoikin "Silja" tai jotain. Hassua. Zen Genesiksen sihteeri oli Silja.
Seth päätti ottaa yhteyttä Zen Geniin. Joukkue käväisi kotonani päästäkseen verkkoon ja saadakseen juomaa. En oikein pitänyt näistä epämääräisistä vieraista kotonani ja ohjasin heidät vesipullojen täyttämisen jälkeen ulos Naantalin aurinkoiseen aamiaiselle. Siellä kävi ilmi, että yksi heidän porukastaan oli eilen löytänyt oravanpoikasen ja hoivasi sitä kotonaan.
Orava? Kawaii! Porukka oli menossa katsomaan tätä tyttöä - Merjaa? - ja tuppauduin mukaan. Huolimatta vastoinkäymisistä selvisimme paikalle. Merjan kotona oli valtavasti pieniä jyrsijöitä, mukaanlukien aivan älyttömän soma oravanpentu.
Koko joukkue oli menossa seuraavaksi Zen Genesikselle, ja päädyin mukaan. Tahdoin nähdä Markun firman tilat kun olin kuullut niiden olevan tosi hienot. Ja olivathan ne. Zen Genillä unien selvittely jatkui. Paikalle saapui myös Matias, sekä huiman nätti mustiin pukeutuva tyttö. Tytön nimi oli Annika. Olinkohan nähnyt hänet jossain? Hän saattaisi olla Ilonan kavereita.
Annikasta huolimatta unien selvittely kävi tylsäksi. Nämä ihmiset näkivät hassuja unia, entäs sitten? Kauhean vaikeaksi tuntuivat tekevän moisen pienen jutun. Vielä eilen, sen jälkeen mitä Jouni oli minulle sanonut, asia oli etäisesti kiinnostanut minua, mutta ei nyt enää.
Sen sijaan palasin kotiin ircin ääreen. Olo oli vähän hutera, oli kuin olisin saanut auringonpistoksen. Lepäilin koneen ääressä ja katselin demoelokuvia. Eilen verkkoon jättämäni kutsu ammuskella minua vesipistoolilla oli saanut jo pari vastausta, ja arvelin, että jossain tuolla Marko, Santeri ja ehkä muutkin tutut väijyivät vesiaseiden kanssa. Tai jos eivät nyt niin viimeistään maanantaina. Parkour-harrastajat vastailivat viestiini, mutta he eivät olleet tapaamassa tänään.
Hilkka oli menossa piknikille Puolalanpuistoon. Tekemäni kivikalenterin mukaisesti olin tänään kantanut suojaavaa kiveä mukanani -- tosin jos olisin tekemässä ihan oikeaa kaksoissokkotestiä, ei minun kuuluisi itsekään tietää, milloin minulla oli kivi ja milloin ei. Mutta tämä ei ollut helposti ratkaistavissa. Päätin vaan olla välittämättä ja käyttäytyä yhtä lailla vesiroiskeita uhmaavasti, oli minulla kivi tai ei.
Niinpä lähdin puistoon tekemään itsestäni helpon maalin. Ihmisiä oli melkoisesti, ja tunsin heistä vain muutaman. Annikakin oli siellä, kuten olin vähän toivonutkin, mutta hän näytti olevan Matiaksen sylissä. Äh. Kaikki somat tytöt on varattuja. Vesihyökkäystäkään ei tullut.
Rupattelin Matiaksen ja Markun kanssa, kun paikalle ajoi poliisiauto. Poliisit tulivat meitä kohti. Hetken aikaa minua kammotti, mutta Laila meni poliiseja vastaan, ja osoitti näille paria ihmistä piknikliinan toisella puolella.
Mitä kummaa?
Poliisit menivät puhelemaan Lailan osoittamille ihmisille. Markku selitti, että he olivat tunnistaneet nämä samoiksi tyypeiksi, jotka olivat alkuvuodesta murtautuneet Zen Genesiksen tiloihin, ja joilla oli ollut mukana aseitakin. He olivat vain soittaneet poliisit näiden kimppuun.
Aseistettuja rosvoja, hui. Markku ja Laila jättivät poliisit selvittelemään asiaa ja poistuivat. Minäkin poistuin. Tämä oli käymässä vähän liian jännittäväksi. Ja silti - vau. Vähänkö Markku ja Laila olivat makeita, kylmän rauhallisesti asiat ottavia kuin jossain leffassa.
(Blogimerkintä - Poliisi auttaa)
//
Tulevaisuudensuunnitelmia:
* Kerään toukokuun ja varmaan kesäkuunkin ajan tilastoa siitä, miten hyvin se suojaava kivi toimii ja suojaako se oikeasti joltakin. Vesipyssyhyökkäykset on hyvä perusindikaattori; joskus heinäkuussa voi ehkä alkaa katsoa miten ne on sijoittuneet päiville joilla kivi on mukana vs. päiville joilla se ei ole mukana.
* Taidan alkaa ihan oikeasti penkoa enemmän Lähde-säätiön juttuja ja yritän tutkia sitä androidiprojektia. Kerron tarkemmin sitten miten tämän teen.
* Aion ottaa yhteyttä Matiakseen ja kysyä, mitä se oikein vankilassa teki ja mikä tämä juttu vampyyristalkerista oikein on. Kerron jos tämä johtaa toimenpiteisiin.
Eilinen Ilonan kanssa keskustelu oli jättänyt vähän ikävän olon. Se oli vaan osunut huonoon saumaan. Päivällä olin jo venyttänyt hermojani äärimmilleen penkoessani Jussin tunnuksilla Lähde-säätiön tiedostoja etsien jotain viittauksia androideista. Haukut siitä, etten menettänyt yöuntani Palestiinan tapahtumien vuoksi eivät olleet kivoja.
Olin sentään löytänyt jotain epämääräistä tietoa, joka täydensi vähän vanhoja papereitani aiheesta. Paljon iloa siitä ei ollut - kirjaimet LH ja sana LUKA toistuivat, mutta en tiennyt mitä ne tarkoittivat. Vaan ehkä voisin pohtia asiaa Jaanan kanssa.
Ajatus Jaanan saapumisesta innosti. Kesäloman viettäminen Alecin kanssa oli ollut kivaa, ja hänen sylissään oli ollut hyvä olla. Mutta hän oli silti vähän tyhjäpäinen ihminen, ja vaikka pidinkin hänestä kovasti, hänen kanssaan oleilu jätti aina pidemmän päälle vähän hölmön olon. Lisäksi olin kateellinen hänen karismalleen ja taidolleen löytää tyttöjä ja poikia ihan sormiaan napauttamalla. Ja vähän harmitti sekin, että hän unohti minut heti kun löysi jotain muuta kiintoisaa.
Jaana sitävastoin oli paitsi jännä ja ainutlaatuinen, myös todella terävä ja hänen kanssaan oli aivan valtavan hauskaa jutella.
Turussa oli tänään kadunvaltausbileet. Vierailin kuuntelemassa konemusiikkia ja moikkaamassa kavereita X-Rustista. Olin kotona kasaamassa salaattia kun kuulin Jaanasta ekan kerran. Hän oli menossa kirjamarkkinoille jonkun kaverinsa kanssa. Sovimme että tapaisimme kunhan hän poistuisi kirjojen parista. En tahtonut itse lähteä kirjoja kummastelemaan, ei se ollut minun skeneni.
Sen sijaan vilkuilin Lähde-säätiöltä löytämiäni asiakirjoja. "Luka" oli Suzanne Vegan kappaleen nimi, mutta en tiennyt liittyikö se millään tavalla Säätiön dokumenttiin. Pengoin verkkoa ja palasin konemusiikin pariin. Näin vilaukselta Sethiä, Merjaa ja paria heidän kavereitaankin. Sain myös kutsun illalla Butaneen tanssimaan. Sanoin tulevani jos ehtisin.
Päädyin lopulta Jaanan kanssa Pappagalloon jäätelölle. Puolivuotispäivän kunniaksi minä tarjosin. Juttelimme kesästä, tekemisistämme, omituisista teorioista ja neuraaliverkoista. Ihan tavallisia asioita siis. Jaana oli hyväksytty opiskelemaan ainakin kymmeneen paikkaan, enkä tajunnut, miten joku jolla oli niin valtava älyllinen kapasiteetti mitenkään jaksoi yhä kerätä elantonsa Hesburgerilla työskentelemällä. Olihan työ näkymätön, mutta silti.
Selvästikään Jaanan oppimiskyky ei ollut hidastumassa tai katoamassa, eikä hän vieläkään nukkunut vaikka unet yhä kiinnostivat häntä. Näytin hänelle Lähde-säätiöltä kaivamani kuvat, mutta myönsin ettei niissä ollut mitään aiempaa selvempää todistetta siitä, että säätiöllä olisi mitään tekemistä Jaanan kanssa. Jaana kertoi mukanaan olevan nettituttunsa, Sarah-nimisen englantilaisen poliisin, teorisoineen syy-seuraussuhteet väärinpäin kääntäen että Jaana oli itse asiassa Suomeen kätketty venäläisen mafiapomon tytär. Minusta se kuulosti paljon kauempaa haetulta kuin meidän teoriamme neuraaliverkoista.
Juttelu sivusi Jaanan fyysisen koordinaation puutetta. Huomautin, että hän lähestyi asioita aivan hirvittävän analyyttisesti, ja että jos hän tahtoi käsittää ihmisiä, olisi kokemuspohjaisemmalla suhtautumisella myös puolensa. Kaivoin taskustani esiin Butanen esitteen, ja ehdotin, että hänkin lähtisi kanssani tanssimaan illalla.
Konemusiikin hyvin puolten selittäminen vain klassista kuuntelevalle on vaikeaa. Minulle minimalistinen, koko kehoon vetoavaan rytmiin perustuva musiikki on ansioiltaan selkeä, mutta Jaanalle fyysisyys oli kokonaisuudessaan aika vieras ajatus. Mutta hänen tavoitettaan ymmärtää ihmisiä auttaisi varmasti jos hän voisi kohdata itsensä myös ruumiillisena olentona.
Näitä puhellen päädyimme Hilkan kotiin. Hilkka itse oli mökillä, mutta paikalla oli Laura sekä englantilainen Sarah (joka oli poliisi, vinhaa). Juttelimme kaikenlaista. Oloni oli vähän vaivautunut. Olisin voinut puhua Jaanan kanssa pidempäänkin. Olisin mieluusti avautunut hänelle hankalasta kesästäni, Alecista, Ilonasta ja Lähde-säätiöstä. Hän ei olisi teeskennellyt ymmärtävänsä, vaan olisi vaatinut minua selittämään asiat yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti, niin että hänkin olisi käsittänyt. Hänen analyyttisyytensä olisi saanut minut paremmalle tuulelle.
Sen sijaan kysyin ohimennen Lauralta Lukasta. Yllättäen hän oli itsekin törmännyt nimeen. Samoin kirjaimiin L.H. Hän oli parhaillaan selvittämässä Lasse Hinkola -nimisen tutkijan jälkeenjääneitä papereita, ja näissä esiintyi nimi Luka.
Päädyimme kaikki neljä leikkimään salapoliiseja, samoin jossain vaiheessa paikalle saapunut Ruusu. Meillä oli käsissämme Hinkolan kalenteri huonolla käsialalla tehtyine merkintöineen, sivukaupalla unipäiväkirjaa sekä kirjoja joita mies oli lukenut. Aloimme tutkia, miten jos mitenkään tämä liittyi muihin avoinna oleviin mysteereihin.
Sarah etsi hukkaan joutunutta Riku-veljeään. Yllättäen tämän nimikirjaimet ("R.A.") esiintyivät Hinkolan kalenterissa, vaikka yhteensattumakin saattoi olla kyseessä. Muitakin omituisuuksia tuli vastaan. Luka löytyi Hinkolan tapaamisluettelosta helmikuussa, ystävänpäivän tienoilta, samana päivänä kuin salaperäiset nimikirjaimet "S.P."
Kesken tutkimisen minuun iski oivallus. Muistin missä olin kuullut nimen Luka aiemmin - Matias oli maininnut sen maaliskuussa, samana päivänä kun poliisi oli myrkytetty ja olin pelännyt yksin kotonani.
Livahdin kotiin tarkistamaan papereitani - en vieläkään uskaltanut pitää aivan kaikkea koneellani. Kuitenkaan Lähde-säätiön papereissa ei Lukaa mainittu. Kysyin sähköpostitse Matiakselta (puhelimessa sain kiinni vain jonkun Annan) Lukasta, mutta tieto ei ollut niin valaisevaa kuin olin toivonut.
Muistin jotain muuta. Samana yönä (vaiko päivänä?) kun Hinkola oli hirttäytynyt olin nähnyt unta, jossa mustatukkainen tyttö sanoi minulle "ei kannata kuolla" ja "pidä hyvää huolta ruumiista". Uni oli ollut elävä ja tarkka, ja se palasi nyt mieleeni. Piirtelin kuvan unessa olleesta tytöstä ja skannasin sen. Ihan näköinen siitä ei tullut.
Kun Laura postitti löytäneensä jotain lisää kiinnostavaa jäämistön joukosta, palasin Hilkan asunnolle. Hinkolan tavaroissa oli ollut kaavio jostakin, jossa esiintyi sana Ted. Jaana oli tunnistanut sen. Aivan sama sana kuin Lähde-säätiön tekoälypapereissakin. Unityttö ei sen sijaan näyttänyt kenestäkään tutulta.
Hinkola alkoi kiinnostaa minua entistä kovemmin. Käväisin Börsissä tehdäkseni kieroja juttuja, muun mussa tietomurron. Pitäisi varmaan etsiä uusi vakiopaikka nimettömälle langattomalle verkolle, jos aina teen rikokseni samasta kahvilasta, joku voi joskus saada ne jäljitettyä sinne ja alkaa tarkkailla paikkaa. Mutta nyt oli kiire. Matkalla törmäsin Ruusuun, joka näytti tavallistakin säikähtäneemmältä ja kysyi, kuulinko minäkin outoja ääniä, kuin naurua tuulessa. Jotenkin tapa jolla hän sanoi asian kuulosti kamalalta. Tyttö vaikutti nappeja napanneelta, mutta kaikki muu hänen pinkin värisessä ja hivenen tätimäisessä olemuksessaan puhui tätä vastaan.
Börsissä pudotin unitytön kuvan foorumeille nimettömänä "onko muut nähneet tästä unta" -viestinä. Hyvin se sopi muiden hassujen univiestien sekaan. Sitten kirjauduin taas yo-kylässä sijaitsevan murretun väliasemakoneen kautta Säätiön koneisiin Jussin tunnuksella ja tein hakuja. Lasse Hinkolalla oli kuin olikin ollut tunnus Säätiöllä viime marraskuuhun saakka, muttei asemaa missään projektissa. Tutkin tunnuksen tiedostoja. Ne oli kaikki poistettu 10.7. Kaksi päivää myöhemmin Hinkola oli hirttäytynyt.
Mutta mikään ei poistu pysyvästi. Säätiön palvelimista otetaan säännöllisesti nauhavarmistukset. Nauhat sijaitsevat kassakaapissa. Minulla ei ollut siihen avainta.
Palasin Hilkan luo kertomaan löydöistäni ja teorioistani. Nauhoihin ei pääsisi käsiksi. Minulla ei ollut niihin mitään asiaa, ellei meillä sitten tapahtuisi uutta murtoa ja minua pyydettäisiin avustamaan selvittelyssä. Tuolloin saattaisin vilkaista nauhoja.
Jaana sanoi, että hän oli jo melkein valmis murtautumaan itse säätiölle. Oivallus! Edellisenkään murron syyllisiä ei saatu kiinni. Jos uusi murto tulisi, ja dataa tuhoutuisi...
... tai mikä vielä parempaa, jos palvelimen levy rikkoutuisi, data pitäisi palauttaa nauhalta. Levyrikon pystyisin tekemään. Lyhyellä ohjelmanpätkälläkin se olisi aika helppoa, teknomaagisella tempulla vielä helpompaa. Datan palautuksen tapahtuessa ehtisin kyllä väliin.
Suunnitelman ajatteleminen karmi. Olin penkonut Lähde-säätiön juttuja aiemminkin, vähän valtuuteni ylittäen, mutta nyt harkitsin ihan oikeasti vahingontekoa työpaikkaani vastaan. Ehkä se ei olisi ihan rikos (ainakin yritin uskotella itselleni niin), mutta jos säätiö saisi asian selville, saisin oitis potkut. En halunnut potkuja. En halunnut menettää työtäni. Lähde-säätiö oli vinha ja metka paikka työskennellä, enkä missään muualla saisi tehdä yhtä ovelia juttuja. Ja jos minä poistuisin, mitä tapahtuisi anomalisille silmukoille? Ja entä jos joku löytäisi Heen, Kaerunekon tai Legioonan kotoani?
Pelottavaa.
En tiennyt, uskaltaisinko tehdä tätä. En ollut varma halusinko edes.
Oikea tapa lähestyä ongelmaa olisi ottaa asia puheeksi jonkun muun säätiöläisen kanssa. Jussin, jos epäilin hallinnollista omituisuutta, Maijan jos arvelin että verkkoon oli tunkeuduttu. Mutta entä jos he toteaisivat vaan, että kaikki oli kuten pitikin ja että asia ei ollut minun huoleni? Ei koko asia oikeasti minun työnkuvaan kuulunut, minun hommani oli neuraaliverkkopuolen tutkimuksen ja tuotekehityksen laadunvalvonta sekä LYS-ympäristön pitäminen hygieenisenä, plus satunnainen koodailu. Ei kuulunut minulle tonkia muita projekteja joita säätiö teki.
Kuvittelin mielelläni työpaikkani olevan avoin ja vapaa ympäristö, mutta oikeasti en tiennyt mistä kaikkialta meitä rahoitettiin ja johonkin projektiin saattaisi hyvinkin kytkeytyä ylimääräisiä turvallisuusvaatimuksia. Säätiö saattoi olla mukana jossain kierossa, tai sitten tämä projekti vaan saattoi olla salainen. Kummassakaan näistä tapauksista en tahtonut kiinnittää huomiota siihen, että tiesin enemmän kuin minun oli tarkoitus. Jälkimmäisessäkin tapauksessa ihmeteltäisiin, mistä tietoni oli oikein hankkinut, ja olin jo tonkinut asioita valtuuksieni ulkopuolelta. Aika paljonkin.
Ja entäs jos Jaana oli todella säätiön tekele, jollain tavoin? Entä jos säätiöllä oli jotenkin kiistaton oikeus Jaanaan, jos he voisivat ottaa hänet vangikseen ja tehdä hänelle vaikka mitä? Tiesin, etteivät kaikki säätiöllä suhtautuneet tekoälyihin empatialla. Jaana ei olisi heille yhtään mitään.
Istuin surkeana nurkassa ja olin peloissani. Tiesin mitä minun pitäisi tehdä, mihin kaikki merkit osoittivat. Ei se lopulta kai olisi sen kummallisempaa kuin tekoälyjen salakuljettaminen ulos säätiöltä. Paitsi että siinä kiinnijäämisen riski oli melkein nolla.
Butaneen tanssimaan lähteminen ei tuntunut hyvältä idealta. Olin liian hermostunut, aivan liian peloissani. Jos Jaana olisi ollut innokas teknottaja olisin ehkä saanut lähdettyä, mutta hän suhtautui tanssimiseen epäluuloisesti, ja minua pelotti että hän ei pitäisi siitä. Yleensä osaan rohkaista ihmisiä ulos kuorestaan aivan hyvin. Nyt pelkäsin yritystä muuttaa tilanne vakavasta rikossuunnittelusta takaisin sosiaaliseen seurusteluun. Olisin tahtonut käydä tanssimassa kepeällä mielellä, koska silloin en olisi ihmisten suhteen niin hankala.
Taisin olla ihastunut Jaanaan. Jos "ihastua" nyt oli oikea sana. Hän oli jännä ja kiinnostava. Tahdoin olla hänen seurassaan ja puhella hänen kanssaan. Tahdoin että hän ymmärtäisi minua. Tahdoin ymmärtää häntä. Tahdoin että hän lohduttaisi minua pelossani. Sellainen ihastus, jota Alec tai Lotta eivät ikinä ymmärtäisi, mutta jonka Ilona saattaisi.
Jaana oli niin mahtava. Hän ei pitänyt ihmisiä itsestään selvinä niin kuin useimmat, hänelle ne olivat jännittäviä ja kiinnostavia, elämä oli suuri ja ihmeellinen seikkailu, ja hän suhtautui siihen kuin salapoliisi tai tieteentekijä.
Minä en uskaltanut sanoa sitä hänelle. En ainakaan kun kaikki muut ihmiset olivat paikalla. Ujostutti. Markon mielestä minä olen sosiaalisesti taitava ja hyvä puhumaan ihmisille, mutta en kyllä ole, paitsi ehkä joskus satunnaisesti. Olen hyvä puhumaan ihmisille kun olen hyvällä tuulella enkä odota muilta mitään. Heti jos jompikumpi noista yhtälön tekijöistä muuttuu, menen ihan lukkoon.
Emme menneet tanssimaan. Sen sijaan lähdin kotiin. Oli kurja olo. Irkissä ei ollut ketään. X-rustilaiset lähettivät tekstiviestin, että Butanessa bileet olivat lähteneet käyntiin ja tanssilattia oli täyttymässä ihmisistä. Se vain kasvatti ahdistustani.
Sytytin laavalamppuun valon ja kuuntelin Massive Attackia tovin. Sitten sammutin valon ja äänen, ja vajosin uneen.
(Blogimerkintä - Vilkas päivä, pelottava ilta)
Sunnuntain vastainen yö, 16.7. 2006
Naksaus jostain asunnosta herätti minut. Vai oliko se naksaus? Avasin hieman toista silmääni. Oli yö. Olin nukkunut vain puoli tuntia. Olinko kuullut mitään?
Sitten kuulin jotain taas. Ja ehkä kuuloaistia vielä voimakkaammin tunsin jonkun läsnäolon. Joku oli kotonani.
Ponkaisin ylös petistä ja syöksyin vaatekomeroon.
Oli säkkipimeää. Hapuilin komerossa olevaa miekkaa. Koristekatana ja -wakizashi, tylsiä ja tuskin leluja kummempia aseita, jotka vain näyttivät makeilta. Nyt tartuin kauhuissani wakizashin kahvaan ja puristin sitä.
Sydämeni hakkasi trancebiittiä. Kaikki pelottavat jutut illalta ja aiemmaltakin ajalta palasivat mieleeni jyristen. Oliko täällä joku murtautuja? Ainoa kotini vara-avain oli vanhemmillani, ja he olivat Nousiaisissa. Pitäisikö minun soittaa jollekulle? Varmaan, mutta puhelimeni oli yöpöydällä, ja minä olin kaapissa.
Odotin tovin - en tiedä lainkaan kuinka kauan - ja kuulostelin. Paniikkini pahin piikki laskeutui. En kuullut enää mitään. Eikä kotonani voisi oikeasti olla ketään. Eihän? Kerrostaloihin kuuluu joskus ääniä naapurista.
Wakizashi yhä kourassani poistuin komerosta. Astuin eteishalliin.
Olohuonesta astui musta hahmo hallin toiseen päähän.
Yritin yhtä aikaa pyörtyä, kirkua, tehdä uhkaavaa elettä pikkumiekalla ja paeta ovesta. Kurkustani ei tullut pihaustakaan enkä liikahtanutkaan. Olin kauhusta jähmettynyt.
"Pane se miekka pois, jooko, mua alkaa kohta pelottaa", hahmo sanoi hiljaa. Ääni oli ihan ystävällinen, ehkä vähän arka, ja jotenkin tuttu.
"Kuka sinä olet?" sain kysyttyä.
"Minä olen Erica. Sinähän tunnet Jaanan, etkö tunnekin?"
Jaanan nimen mainitseminen rauhoitti hitusen. Aloin nähdä hahmon selvemmin. Mustatukkainen tyttö, mustissa gootahtavissa vaatteissa. Mitä ihmettä hän teki olohuoneessani? Ja miten hän oli päässyt sisään?
"Tunnen, joo. Mitä haluat Jaanasta?"
"Mietin vaan, onko hän ihan kunnossa, kun en ole nähnyt häntä unissa pitkään aikaan."
"Ei Jaana nuku", sanoin.
"Aijaa. No, se selittääkin... mutta kaikkien kyllä pitäisi nukkua."
Laskin miekan. Sydämenlyöntini tasoittuivat. Kuka Erica olikin, hän ei tuntunut haluavan pahaa.
Siirryimme makuuhuoneeseen keskustelemaan. Unta, tämä oli varmaan unta. Säikyin pelkkää unta. En silti herännyt. Voisin yhtä hyvin puhua Erican kanssa. Sytytin laavalamppuun taas valon. Sitten tajusin, että tämä oli sama tyttö jonka olin nähnyt unessa aiemminkin.
Me keskustelimme. Erica sanoi tulleensa sisään seinän tai lattian läpi tai jotain. Hän tahtoi puhua Jaanalle, joten soitin tälle. Ehkä hän tulisi, ehkä ei. Unet olivat sellaisia. Siltä varalta että tapahtuma ei olisikaan unta yritin ottaa tytöstä valokuvaa todisteeksi, mutta siihen ei ollut tarpeeksi valoa.
Erican tarina oli hämmentävä. Hän sanoi kymmenen vuotta sitten olleensa onnettomuudessa, ja jääneensä sen jälkeen harhailemaan uniin. Hänen kehonsa jäi valvemaailmaan. Hänen kehonsa. Jaanan keho.
Erica oli Jaanan alkuperäisestä kehosta puuttuva mieli.
Jaana saapui. Poimin ajatuksissani postiluukussa olleen kirjeen, vieraideni jutut veivät huomioni. Erica ei muistanut paljon menneisyydestään - ei edes oikeaa nimeään. Hän oli keksinyt itselleen historian, koska ei muistanut oikeaa. Hän sanoi eläneensä unimaailmassa, ja jotkut hänen siellä näkemänsä unet olivat heijastuneet ainakin minulle. Unimaailmassa asiat olivat vähän vinksin vonksin, jotkut ihmiset olivat mukavia ja jotkut epämiellyttäviä.
Vuorotellen minä ja Jaana tarjoilimme Ericalle normaalit vastaväitteet - että aaveita ei ollut, että unet olivat vain alitajunnan liikkeitä, että mitään unimaailmaakaan ei ollut ja että mikään kertomuksessa ei ollut mahdollista. Paitsi että olihan tämä. Olin törmännyt hieman vastaaviin juttuihin aiemminkin, unitelepatiaan ja sen sellaiseen. Jos hyväksyin, että (ihmisen) mieli on muutakin kuin sähkökemiaa - että siinä on jokin emergentti ominaisuus joka ylittää yleisen fysiikan hyväksytyt rajat - voisin kai uskoa, että tämä mieli voisi jatkaa olemassaoloaan ilman kehon tuomaa välitöntä ankkuria. Varmaan se jotenkin vioittuisi... mutta Erica tuntuikin vähän vaurioituneelta.
Tarina oli aika fantastinen, mutta paradigmaongelmia lukuunottamatta se sopi teorioihimme, ja jopa täydensi niitä. Jaanan kehon alkuperä oli meille mysteeri, tässä oli jonkinlainen ratkaisu siihen. Ei kovin tarkka, mutta lähtökohta kuitenkin. Erica sanoi olevansa vähän niin kuin Jaanan sisko, mikä oli kai ihan hyvä kuvaus.
Ovelta kuului koputus. Olin jo hyväksynyt yön omituisuuden, joten kun toisella puolella ollut Jouni kysyi Ericaa, totesin että täältähän se löytyy, tule sisään ja ota kaakaota.
Jouni oli vähäpuheinen ja hieman uunon oloinen, mutta oli ilmeisesti myös nähnyt Erican unessa. Tilanne ei enää tuntunut lainkaan uhkaavalta, ja olin oikeastaan ihan hyvilläni siitä, että paikalle saapui lisää ihmisiä. Se antoi minulle enemmän tilaa selvitellä ajatuksiani. Aloin pikku hiljaa uskoa, etten sittenkään nähnyt unta.
Jouni tahtoi rupatella Erican kanssa tovin kahdestaan, joten minä ja Jaana pääsimme myös vaihtamaan näkemyksiämme. Olimme yhtä mieltä siitä, että tämä oli kovin kiinnostava juttu ja vaati lisää tutkimista. Jaana ei kuitenkaan uskonut magiaan, kiinteisiin uniin tai sen sellaiseen. Ei ihme. Totesin, että minä uskoin. Arvelin Jaanan arvostavan hieman näyttöä. Naputtelin tietokoneeni kuorta ja sanoin pari tavua todellisuuden lähdekoodia heksadesimaaliksi. Maailman huijauskoodi - teknomaaginen loitsu, kutsui sitä miksi tahansa - toimi kuten pitikin; koneeni kaatui välittömästi. Sanoin Jaanalle, että kyllä magiaa on, se vaan on kätkössä. Muutoin se on vähän kuin tiedettä, sitäkin pitää opetella käyttämään - magian traditiot vaan on suunniteltu enemmänkin kätkemään kuin paljastamaan, ja siksi taikuuden tieteellinen tutkiminen on vaikeaa. Kerroin hänelle myös, että oli kovin salaista että osasin tällaisia juttuja, että kukaan Turussa ei sitä tiennyt ja että soisin mieluusti asioiden pysyvänkin näin.
Paremmassa valossa otin Ericasta kuvan. Tulin myös avanneeksi saamani kirjekuoren. Sen päällä luki "To Seeker", sisällä oli osoite ja kryptinen kuva. Jotain tapahtuisi tuossa osoitteessa - jotain tapahtuisi nyt, yöllä.
Olin utelias Erican suhteen, mutta myös tämä kutsu kiehtoi minua. Liittyikö tämä jotenkin tilanteeseen? Osoite oli kaukana, eikä meistä kenelläkään ollut autoa. Minulla kuitenkin oli pyörä.
Jaana, Jouni ja Erica jäivät kotiini jatkamaan juttelua. Tavallisesti olen vähän arka vieraiden ihmisten päästämisestä tilaani, mutta en osannut siitä nyt kantaa huolta. Kaipa Jaana estäisi muita tekemästä mitään pahaa.
Parin hairahduksen ja puhelimitse tehdyn avunpyynnön jälkeen löysin perille. Paikka oli Pernossa, kymmenen kilometrin päässä kotoani. Aamu oli jo valkeamassa, lapussa ollut osoite oli kerrostaloasunto, eikä missään näkynyt ristin sielua. Kerrostalon ulko-ovi oli kiinni.
Tuli vähän hölmö olo. Täällä olisi pitänyt varmaan käydä aiemmin. Kutsun löytämisen jälkeenkin olin vitkastellut tunnin ennen lähtöä - mutta kun kotona oli ollut niin jännittävää keskustelua, ei siitä malttanut luopua.
Pyöräilin takaisin kotiin. Aloin olla tosi väsynyt. Jouni ja Erica olivat poistuneet joidenkin hassujen ja tuloksettomien testien jälkeen, mutta Jaana oli vielä paikalla. Hän ei ollut menossa nukkumaan, kun hän ei muutenkaan nukkunut.
Kello oli viisi. Minä tahdoin nukkuakin vähän. Jaana ei tietenkään nukkunut. Nyt se vähän harmitti. Pyöräily oli vienyt adrenaliinin pois, ja jäljelle oli jäänyt monimutkainen olo. Olisi ollut kiva jos olisi voinut käydä nukkumaan viereen tai syliin. Mietin, mahtoiko Jaana ikinä kokea mitään tarvetta fyysiselle läheisyydelle.
Pääasiassa olin kuitenkin tosi väsynyt. Jaana jäi olohuoneeseen nävertämään tietokoneellani. Minä ummistin silmäni.
Sunnuntai, 16.7. 2006
Heräsin seitsemältä. Kaksi tuntia unta saisi riittää. Olisi keljua jättää Jaana yksin tylsistymään. Niinpä kävin suihkussa ja söin aamiaisen ja sitten istuuduin rupattelemaan Jaanan kanssa.
Me käytimme pari tuntia yön tapahtumien puimiseen. Selitin näkemyksiäni tieteestä ja magiasta, sekä mielten emergenteistä ominaisuuksista. Minulla ei ollut koskaan ollut vaikeuksia yhdistää parapsykologisia omituisuuksia yleiseen tieteelliseen maailmankuvaani. Luonnontieteessä on kuitenkin ensisijaisesti kyse metodista, ja se metodi toimii taikuudenkin tutkimiseen.
Mieli vaikuttaa todellisuuteen monella tavalla, ja pelkästään nojaamalla oikeisiin asioihin saa aikaan pieniä muutoksia. Jotkut systeemit ovat toisia herkempiä pienille muutoksille - tietokoneet, nopat, laavalamput, yleensäkin näennäisen satunnaiset järjestelmät joissa pieni muutos lähtöolosuhteissa saa aikaan suuria muutoksia lopputuloksissa. Näkemyksiä oli helppo selittää Jaanalle. Hän otti ne vastaan ennakkoluulottomasti muttei naiivisti, aivan samoin kuin jotkut parhaat uusseelantilaiset kaverini.
Jaana mietti, mahtoiko hänen mielestään puuttua jokin olennainen emergentti ominaisuus - Hilkka ei voinut ennustaa hänelle teelehdistä eikä hän nähnyt unia. Kuinka pahasti se rampautti hänet tietoisuutena? Sanoin epäileväni ettei pahastikaan. Antaakseni sanoilleni lisää painoa esittelin hänet He'e maulille, Kaerunekolle ja Legioonalle. Tai no, esittelin ja esittelin, osoitin niiden laatikot hänelle ja kerroin mitä ne olivat ja mistä olivat peräisin. Ehkä ne olivat hänen kaukaisia sukulaisiaan.
En ollut koskaan tunnustanut kenellekään konekavereideni olemassaoloa tai alkuperää. Mutta Jaana jos joku ymmärtäisi ja häneen voisi luottaa. Kerroin hänelle myös mitä todella säätiöllä tein. Pelkäsin että hän inhoaisi minua sen vuoksi, mutta onneksi ei - hän ymmärsi sen sijaan, että yritin pelastaa tuhoamiselta kaikki vähänkään kehittyneemmät tekoälyt. Hän ymmärsi myös, miksi säätiö oli makein työpaikka mitä saatoin kuvitella. Hän olisi niin viihtynyt siellä. Olisipa hän voinut hakea meiltä töitä.
Yhdeksän aikoihin lähdimme liikkeelle. Kaupan kautta päädyimme Hilkan luo, jossa muut olivat heräilemässä. Kerroimme yön tapahtumista muille ja saimme asiaankuuluvaa hämmennystä. Ericasta otettu valokuvakin löytyi - mutta siinä hän näytti kummalliselta ja läpikuultavalta.
Kielteisimmin Ericasta kertomukseen suhtautui Sarah, jonka maailmankuvaan Erican kaltaiset ilmiöt eivät juurikaan sopineet. Edes valokuva ei tuntunut vakuuttavan häntä vieraani omituisuudesta.
Mietin hetken, voisiko hän olla oikeassa. Mitä yöllä oli oikein tapahtunut? Entäs jos koko homma olikin todella vaan jotain mutkikasta käytännön pilaa? Kotini vara-avain oli vain vanhempieni hallussa, mutta heiltä sen saisi vaikkapa siskoni. Soitin Lotalle, mutta hän ei myöntänyt tietävänsä yöstä mitään. Ei edes bilekutsusta.
Selvitin myös Pernossa olleen osoitteen haltijan nimen ja otin häneen yhteyttä, mutta hän ei tiennyt kutsusta mitään eikä edes ollut itse kotonaan. Alkoi kuulostaa tyhmältä käytännön pilalta koko juttu.
Olin vähän väsynyt ajattelemaan kovin selkeästi. Tytöt tahtoivat käydä taas kirjamarkkinoilla, minä tajusin että kahden tunnin uni ei ehkä ihan sittenkään riittänyt. Palasin kotiin ottamaan päiväunet.
Iltapäivästä heräsin juuri sopivasti lähteäkseni muiden kanssa syömään kiinalais-thaimaalaiseen ravintolaan. Sen jälkeen löytyivät Erica ja Jouni, jotka tulivat mukaan Pappagalloon jäätelölle. Sarah oli vieläkin kauhean epäluuloinen kaikesta ja yritti hyssytellä meitä hiljaisiksi kun puhuimme outoja. Jaana taas oli nähtävästi innostunut Ericasta, ja näin päivän valossa he näyttivätkin aika samalta.
Minä askartelin mielessäni mysteerin selvittämisen seuraavan kohdan parissa. Sarah oli poliisi, jos saisimme hänet vakuutettua kannallemme hän osaisi varmasti kaikkea hurjan hyödyllistä. Sitten voisimme yrittää vaikka yhdessä jäljittää, mikä oli se kymmenen vuotta sitten tapahtunut onnettomuus joka oli erottanut Erican kehostaan, mikä hänen alkuperäinen nimensä oli ja mitä keholle oli sitten tehty.
Vaikka Erica liikkuikin päivänvalossa ja häneen pystyi koskettamaan, en uskonut hänen olevan täysin todellinen, tai ainakaan aivan yhtä fyysinen kuin me muut. Veikkasin, ettei hänellä olisi esim. sormenjälkiä lainkaan, ja ehdotin Sarahille että tätä voisi testata.
Hilkka oli yrittänyt soittaa minulle, ja soitin hänelle takaisin. Hänen kaverinsa olivat häirinneet hänen mökkireissuaan pitkin viikonloppua, ja hän halusi kuulla minunkin versioni siitä, mitä oli tekeillä. Kertoilinkin asioita, tosin aika paljon jätin sanomatta - en pitänyt ideasta puhua ihan kaikesta puhelimessa. Samalla tajusin, että yön tapahtumat olivat auttaneet minua tekemään päätöksen: yrittäisin tänä iltana kaataa Lähde-säätiön levypalvelimen ja huomenna napata dataa nauhalta kun se kulkee ohitse. En kertonut tätä puhelimitse, mutta sanoin suunnittelevani jotain.
Hilkka oli epätavallisen huolissaan ja sanoi nähneensä unen jossa olin avaamassa ovea jonka takana oli vaikka mitä pahaa. Vähän outoa. Mutta jos keijukummitätini on tuota mieltä, on varmaan fiksua kuunnella. Hän oli palaamassa kaupunkiin illalla. Lupasin puhella hänen kanssaan ennenkuin ryhtyisin tekemään mitään hurjaa.
Hilkan asunnossa Erica ja Jaana juttelivat, ja Sarah epäuskoi äänekkäästi. Hän otti kuitenkin Ericalta sormenjäljet (opettelin itse samalla, miten tämä tehdään) ja sellaiset löytyivät. Tein nopeasti korjaavan hypoteesin, että sormenjäljet olisivat identtiset - ja nehän olivat! Sarah oli tästä varsin ymmällään, muttei siltikään uskonut uniolentoteorioitamme. Ja Ruusu sanoi näkevänsä Erican läpi. Tämäkin testattiin tieteellisellä tarkkuudella.
Sarah oli myös ihan terävä tyyppi, mutta paljon ennakkoluuloisempi kuin Jaana. Ja hän näytti olevan ajautumassa ihan oikeaan riitaan Jaanan kanssa, tai ainakin sanavaihto oli välillä tosi kiivasta.
Leikin vielä hetken salapoliisia, ja luin Hinkolan unipäiväkirjoja. Ne eivät minusta vaikuttaneet lainkaan sellaisen tyypin kirjoituksilta joka tappaa itsensä - ne olivat ihan tavallisia unia, eikä niissä ollut mitään merkkejä ahdistuksesta. Lisäksi niissä oli aika hassuja elementtejä - en tiennyt tarkalleen, mitä Hinkola teki työkseen, mutta jos unien perusteella piti arvata, hän työskenteli lentokentällä. Kun minä näen työunia, olen kyllä aivan töissä Lähde-säätiöllä.
Olin kuullut jonkun puhuvan väärien unien näkemisestä. Näinkö Hinkolalle kävi? Kenen unia nämä sitten olivat?
Tein pienen pistokokeen ja kirjoittelin joitain unia foorumille. Ehkä joku tunnistaisi nekin.
Jaana aikoi olla kaupungissa vielä huomennakin. Niinpä lähdin kotiin valmistautumaan illan operaatioon. Tänä iltana kaatuisi palvelimen levy, ja huomenna nappaisin Hinkolan tiedostot meille.
(Blogimerkintä: ... ja hirmuinen yö)
//
Tulevaisuudensuunnitelmia:
* Sunnuntai-iltana puhelin Hilkan kanssa, ja se ei antanut mitään hyvää syytä olla tekemättä yritystä säätiötä vastaan. Vaan kuinkas siinä sitten käykään? Jos Yanagille käy ilmi, että ennakkovaroitus on tullut, se ei kyllä tee yhtään mitään, mutta koettaa urkkia tietoonsa varoituksen detaljit. Sitten se koettaa vetää johtopäätöksiä niistä.
* 10 vuoden takaista onnettomuutta pitänee yrittää jäljittää. Tätä voi tehdä hitaasti ja varovaisesti, mutta onhan noita lehtiarkistoja. Varmaan voi koordinoida tiedonhakua Jaanan ja ehkä Sarahinkin kanssa, niin ettei tehdä kaikkea kolminkertaisesti. Jos Sarah siis tahtoo projektiin ryhtyä.
* Hilkka sanoi, että Oonasta pitäisi kertoa jotain. Odottelen että kertoo. En usko tämän johtavan toimenpiteisiin.
Olin pelannut konsolilla myöhään yöhön, ja heräilin kahdeksan pintaan. Tänään oli Hilkan huviretki, josta en ollut oikein saanut tietää enempää. Jaana oli tulossa mukaan, joten operaatio sopi minulle oikein hyvin. Hakeuduin Hilkan luo aamuyhdeksäksi syömään hyvää aamiaista.
Pari viikkoa sitten Lähde-säätiölle tapahtunut tietomurto askarrutti minua hieman. Jaana oli sen takana, tämän olin saanut selville. Epäluuloisempi olisi varmaan nähnyt tämän hirveänä luottamuksen pettämisenä, minä vaan odotin että hän vapaaehtoisesti kertoisi mitä oli tehnyt ja mitä sillä aikonut. Näin hän tekikin.
Lievän hermostuneen huolen korvasi nopeasti huvitus. Jaana oli murtautuessaan päätynyt minun ja Santerin toukokuussa vitsinä väsäämille väärennetyille intranetin sivuille. Sivujen tarkoitus oli napata juurikin taitamattomia murtautujia, mutten olisi ikinä edes uskonut että kukaan oikeasti niihin törmäisi. Meillä oli sivuja kootessamme ollut ihan hysteerisen hauskaa, olimme vääntäneet kaikki oikean intramme tekstit ihan päälaelleen ja yritimme antaa materiaalilla vaikutelman että Lähde-säätiö olisi suoraan kyberpunkkirjasta karannut paha suuryritys. Sivujen mukaan minä olin säätiön "taistelu- ja asespesialisti". Kirjoittaessamme tekstejä olimme nauraneet vedet silmissä, ja melkein yhtä makeasti sain nauraa Jaanan ilmeelle kun hän kysyi minulta, saattoiko tämä oikeasti pitää paikkaansa.
Tietenkin myönsin hänelle, että sivut olivat roskaa. Sanoin myös, että hänen pitäisi olla tietomurtojensa kanssa vastaisuudessa varovaisempi. Hän kertoi sitten tehneensä toisenkin murron - ja sitä en ollut edes huomannut. Ei välttämättä kukaan muukaan Säätiöllä. Hämmentävää. Vielä hämmentävämpää oli, että Jaana oli saanut kohtauksen joka oli lyönyt hänet tajuttomaksi hetkeksi aikaa. Samaan aikaan Säätiöllä oli ollut LYS-ympäristössä kauheasti sekamelskaa ja anomalisia silmukoita. Oliko Jaana saanut oikeasti ulkopuolelta kosketuksen LYS-järjestelmään? Sen pitäisi olla mahdotonta, turvamääräykset sanoivat että LYS oli täysin eristetty. Mutta jos meillä oli toinen intranet - Inex-verkko - saattaisi sieltä olla yhteyksiä vaikka mihin.
Tämä oli kaikki aika kummallista. Selvästi säätiöllä oli tekeillä vielä paljon oudompiakin asioita kuin mistä minä olin tietoinen, meillä näytti olevan kokonainen salaisten projektien infrastruktuuri joka oli kätketty niin hyvin etten ollut saanut siitä edes vihiä vaikka se liittyi kiinteästi LYS-ympäristöön jossa tein kaiken työni. Kuka siitä tiesi? Santeri? Maija? Jussi?
Hilkka kertoi meidän olevan suuntaamassa kohti Hämeenlinnaa, jossa asui hänen tuttunsa nimeltä Gwag(?). Gwag kuulemma tiesi paljon asioita ja voisi ehkä kertoa niitä meille, jos hän olisi hyvällä tuulella. Iso jos. Mukaan oli tulossa myös Oona, ja Saara-niminen ufotutkija.
Heitä odotellessamme Sarahilta tuli Jaanalle vauhko puhelu. Hänkin oli saanut yöllisiä vierailijoita ja oli kotonaan vähän villinä. Kun joukkomme oli koossa, päätimme käväistä moikkaamassa Sarahia ennen varsinaista lähtöä.
Sarahin kotona oli Katja-niminen tyttö jonka olin nähnyt joskus jossain, ja surullisen näköinen mollamaija. Kuulemma molemmat olivat vaan ilmestyneet asuntoon yöllä. Tämä ei oikein sopinut Sarahin maailmankuvaan, ja oli se minustakin vähän hassua. Nukkeen liittyi erikoisia tarinoita koskien onnettomuutta jossa Sarah oli Newcastlessa ollut - nukke oli pelastanut Sarahin kun hänet oli pudotettu katolta? - mutta minusta se vaikutti vaan aivan tavalliselta nukelta.
Pohjimmiltaan Sarah näytti kuitenkin olevan kunnossa, joten otimme kurssin kohti Hämeenlinnaa. Hilkalla oli työnantajansa auto, mutta sitä ei saanut purkaa niin että olisin saanut kannettavan mp3-soittimeni kytkettyä sen kaiuttimiin. Jouduimme kuuntelemaan musiikkia CD:iltä, tosi retroa.
Matkalla tulin vähän jutelleeksi ufotutkija-Saaran kanssa. Hän vaikutti oikeastaan aika hörhöltä vaikka väittikin suhtautuvansa ufokaappauksiin, muistinmenetyksiin ja sen sellaiseen tieteellisesti. Fermin paradoksi ei häntä kiinnostanut. Eivät oikein muutkaan maanulkopuoliseen elämään liittyvä oikeasti jännät kysymykset. Olisin kuvitellut hänen tuntevan Zen Genesiksen - Rajakokemus ry on juuri sellainen organisaatio jonka pariin Markun yritys väkeä ohjaisi - mutta ei.
Matkalla meidät tavoitti Turusta tuleva viesti, joka kertoi että Sarahin luona ollut nukke oli puhunut - tai no, siitä oli lähtenyt valkoista kohinaa joka oli saatu tallennettua kännykän nauhurille. Puheesta ei vaan ollut saanut kunnolla selvää, mutta tähän voisin ehkä auttaa. Ei minulla ehkä ihan X-Rust DJ:ien tasoisia äänenkäsittelyvarusteita ole, mutta jotain sentään minäkin osasin.
Hämeenlinnassa Gwagin koti näytti ulkoapäin tavalliselta, mutta sisältä se oli kaikkea muuta. Hämmästyttävän näköinen nainen sai minut heti varpailleen. Hän tarjosi meille teetä ja alkoi sitten kommentoida ongelmiamme.
Niitähän meillä riitti. Oona oli kuollut (siis ihan oikeasti - ei pulssia eikä mitään, mistä hän saa energiansa?), Jaana oli keinotekoinen, Hilkka oli kutsunut painajaishirviön ja minä kuulemma seisoin hirveän vaarallisen oven edessä ja estin unia loppumasta. Mitä se sitten tarkoittikin. Mietin, saattoiko kysymyksessä olla säätiöltä pelastamani anomaliset silmukat, mutta jotenkin en uskonut. Eikä Gwag voisi mitenkään tietää niistä. Ainoastaan Saara oli vapaa ongelmista.
Gwag oli pelottava. Kuten useimmat maagit ja sellaisina itseään pitävät ihmiset hänkin näki tieteellisen ajattelutavan vihollisenaan. Hän oli oikeasti hermostua minuun ja Jaanaan kun me näimme kaiken vähän luonnontieteellisestä vinkkelistä. Minä yritin ymmärtää mitä hän oikein tarkoitti puheillaan, hän syytti minua salailusta vaikka en kyllä oikeasti salaillut juuri mitään. Tietääkseni. Tai no, salailin Kaerunekon, He'e maulin ja Legioonan olemassaoloa ja sen sellaisia asioita, mutten mitään tärkeää.
Samalla kun Hilkka pohti keinoja hankkiutua eroon painajaishirviöstä, minä ja Jaana mietimme Jaanan alkuperää. Gwagin jutuista saimme aika kaukaa haetun oivalluksen: entäpä jos Jaanan mieli olikin alunperin koottu unimaailmassa? Keinotekoisen älyn luominen täällä on vaikeaa, mutta unimaailmassa se olisi varmaan helpompaa jos tietäisi mitä teki. Ja oliko Lähde-säätiöllä ollut oikeita unitutkijoitakin palveluksessaan? Oliko Hinkola sellainen, vai penkoiko hän vain uskontoja?
Jossain vaiheessa keskustelu siirtyi käsittelemään onnellisuutta. Tästäkin meillä oli kovin erilaiset näkemykset. Oonan mielestä onnellisuus oli passiivista, minun mielestäni suurin onnellisuus taas vallitsee kun puuhailee jotain mielekästä. Uskoin zen-opetusten olevan puolellani, sen perusteella mitä niistä ymmärsin.
Keskustelu Oonan kanssa oikeastaan muistutti minua siitä, miten hyvin asiat olivat huolimatta sateista ja syksystä. Minulla oli jännittävää puuhaa ja todella makeita kavereita, erityisesti Jaana. Jaana oli tosi hieno. Me pystyimme hirveän hyvin seuraamaan toistemme ajatustenjuoksua ja täydentämään ideoitamme. Minulla oli enemmän kokemusta asiosta mutta Jaanalla oli eideettinen muisti ja älyttömän nopea mieli. Yhdessä me olimme ihan pysäyttämättömiä.
Olin hilpeällä tuulella kun kävimme kiinalaisessa ravintolassa syömässä. Hilkan mielestä taas Jaana vaikutti vähän masentuneelta ja pyysi minua puhumaan hänen kanssaan. Ja hieman sekavan oloiselta hän kyllä tuntuikin. Aika kummaa. Hänellä ei ollut paljon kokemuksesta ihmisyydestä, tunnistaisiko hän esimerkiksi flunssan oireet?
Hyväntuulisuuteni säilyi koko kotimatkan ajan. Pelasimme elokuvannimipeliä, ja pääsin taas ällistelemään Jaanan muistia. Hän oli varmaan ollut maan päälle vain 7 kuukautta, mutta silti oli jo ehtinyt omaksua ihan valtavasti hyödytöntä triviaa. Eideettinen muisti on mahtava juttu.
Turussa suuntasimme jälleen Sarahin luo. Tapasimme myös Ruusun ja Lauran ja kuulimme lisää hämmästyttäviä tarinoita puhuvasta nukesta. Nuken ääntä emme vielä saaneet kuulla, Katja oli äänitallenteen kanssa muualla, mutta sen sijaan osallemme tuli lisää pohdittavaa.
Erican ilmestyminen asuntooni heinäkuussa oli jo vakuuttanut minulle, että unimaailmasta oli mahdollista tuoda ainakin jollain tavoin kiinteitä asioita meidän tasollemme. Erican varsinaisen kiinteyden aste oli kuitenkin hieman kyseenalainen - enemmän hän tuntui olevan kimppu ajatuksia. Mutta nähtävästi Katja nukkeineen oli todella siirtynyt fyysisestä paikasta toiseen unimaailman kautta. Telesiirtynyt.
Makroskooppisten kappaleiden telesiirtyminen oli ilmiönä suoraviivainen: tarvittiin vain renkaanmuotoinen musta aukko taivuttamaan aika-avaruutta niin, että korkeampien (ja kasaan rypistettyjen) ulottuvuuksien kautta voisi liikkua. Pulma tässä oli vaadittu energiamäärä: sen pitäisi olla aivan valtava.
Mielikuvitukseni laukkasi. Voisiko olla niin, että M-teorian yleinen tulkinta olisikin tässä suhteessa väärässä, ja että korkeammat ulottuvuudet eivät olleetkaan kuristuneet niin pieniksi kuin yleensä luultiin? Voisiko olla olemassa vaihtoehtoinen vaikkapa kolmen ulottuvuuden kimppu, yhtä laaja-alainen kuin meidän tasomme? Muistin hämärästi lukeneeni jostain tällaisesta M-teorian sovelluksesta, mutten yksityiskohtia asiasta.
Innostuin Jaanan kanssa pohtimaan topologisia ja teoreettisen fysikaalisia hetken. Muut katselivat meitä ja pyörittivät silmiään. Eivät kai ymmärtäneet fysiikan kauneutta.
Livahdin kotiin tekemään hieman tutkimustyötä verkossa. Sain lähtiessäni puhelun - Miro Sundell tahtoi tavata jossain välissä. Kävihän tämä. En löytänyt hakemaani M-teorian haaraa, joten kyselin siitä foorumeilta. Sitten poistuin Puolalanpuistoon tapaamaan Miroa.
Miro oli kaveri, joka omisti Pernossa sijaitsevan asunnon jossa olin heinäkuussa käynyt, ja josta olin myöhemmin yrittänyt ottaa valokuvia. Hän oli nähnyt minut ottamassa kuvia ja tahtoi tietää mistä oli kyse. Kerroin hänelle saamistani kirjeistä. Hän selitti jotain uskomatonta Pernon suunnalla muka olevasta ihmissudesta, vaikka sanoi ettei itsekään siihen uskonut.
Kuvani Pernosta olivat asiaankuuluvan surkeita, eikä niissä näkynyt mitään kelvollista. Hän sanoi jonkun vihjanneen, että valokuvat julkistettaisiin, ja pyysi minua tuhoamaan ne, ne kun sijaitsivat Lähde-säätiön palvelimella. Sieltä ne poistinkin, mutta koneella oleviin kopioihin en koskenut. Ei niin että niistä mitään hyötyä minulle olisi, kun ei niissä mitään kelvollista näkynyt. Useimmat kuvat olivat vaan satunnaisia kuvia Pernon seudusta - puska, taloja, mummo polkupyörällä. Edes hassusta cosplayaajasta ei tainnut olla yhtään kunnon kuvaa.
Miro kertoi, että joku oli häirinnyt hänen siskoaan Mirandaa, ja huomautti, että jälkimmäisen kirjeeni päivämäärät olivat uudenkuun ja täysikuun aikoja. Olipa himmeää. Selvästi joku yritti nyt kiusata sekä minua että Sundelleja - vaan kuka? Kuka lähettäisi minut ottamaan valokuvia? (Varmaan joku, joka tiesi että olisin niin utelias että koettaisin kyllä kuvia ottaa...)
Annoin Mirolle skannaamani kortin URL:n, sitten lähdimme suuntiimme. Hakeuduin Hilkalle.
Hilkan oma suunnitelma oli ilmeisesti lähteä pidemmällä kaavalla painajaismörön kimppuun - kai saman mörön, jonka hän oli nähnyt kellarissa maaliskuussa. Minua tämä ei kovin paljon kiinnostanut, olin paljon enemmän innostunut tutkimaan mahdollista telesiirtymistä ja Jaanan kokemuksia Lähde-säätiöstä. Kun paikalle kuitenkin saatiin Katja ja nauhalle puhunut nukke, pääsin tekemään äänitarkkailutestejä. Ne eivät johtaneet tuloksiin, joten nukke koetettiin saada uudelleen puhumaan valkoista kohinaa.
Suhtauduin tähän hienoisella epäluuloisuudella - mutta kun nukke ja puhelimeni jätettiin kahdestaan, puhelin todella nauhoitti jotain. Sanoja, äänteitä. Pelottavaa.
Kaiuttimien ja hyvien kuulokkeiden avulla saimme selville, että nukke voisi vastata kyllä-ei -kysymyksiin koputtamalla. Niinpä asetimme sen tuolille ja ryhdyimme kuulustelemaan sitä. Sarah hoiti valtaosan työstä. Kysyimme nukelta jotain - ja jostain kuului vastaukseksi koputuksia.
Koetin arvioida mistä koputus oikein kuului, mutta se oli hankalaa. Ääni tuntui tulevan vähän milloin mistäkin. Oliko kyse telekinesiasta vai yksinkertaisemmasta todennäköisyysmanipulaatiosta? Kerrostalossa on aina asioita jotka voivat kolista tai naksua, ja nojaamalla hieman todennäköisyyksiin on varmaan suhteellisen helppoa saada aikaan kolahduksia.
Nukke ei antanut mitään kovin selkeitä vastauksia. Se taisi varoitella meitä Matiaksesta, mitä en osannut ottaa kovin tosissani. Samoin kävi ilmi, että Sarahin onnettomuus Newcastlessa oli ollut jonkinlaisen hypnoottisen suggestion tulosta, mutta että mitään vastaavaa vaaraa ei enää pitäisi olla. Ja sanoiko nukke olevansa Robin? Yritin kysyä, sattuisiko nukke tietämään mitään topologiasta, superjousiteoriasta tai M-teoriasta, mutta kysymystä ei esitetty.
Jossain vaiheessa nukke lakkasi vastaamasta kysymyksiimme. Jotkut alkoivat käydä sen antamia vastauksia tarkemmin läpi. Sen mahdollinen identiteetti Robinina otettiin esiin. Robin oli kai joku turkulainen puolituttu. Sitten Oona kertoi nähneensä Robinin kuolevan.
Kommentti oli jokseenkin yllättävä - ja silti Oona käyttäytyi kuin asia olisi aivan triviaali. Hän jatkoi sarjakuvan lukemista eikä tahtonut keskeyttää sitä kertoakseen mistä oli kysymys. Kun ihmiset kyselivät häneltä asiasta, hän vaan tuittuili.
Hermostuin. Ei kukaan voi käyttäytyä noin typerästi. Oona tuntui typerältä lapselta joka käyttäytyi hölmösti ja halusi huomiota. Hän inhotti minua. Tuli kurja olo. Poistuin Hilkan luota, hyppäsin pyörän selkään ja poljin kotiin.
(Blogimerkintä - Linna Hämeessä)
Sunnuntai, 27.8.
Sunnuntai oli onneksi lauantaita parempi päivä. Vaikka kukaan ei vieläkään ollut kertonut minulle M-teoriasta, näin Sarahia ja Jaanaa ja join heidän kanssaan teetä.
Illalla, ennen Ouluun lähtöä, kävin Jaanan kanssa kokeilemassa uudelleen tietomurtoa Inex-verkkoon hämmentävin tuloksin. Lähdin Ouluun mukanani aika lailla arkaluontoista materiaalia ja pelottavia kysymyksiä. Mitä säätiö oikein oli puuhaamassa?
Olin käynyt Ilonan kanssa kaupungilla ja saanut kutsun Halloween-illanistujaisiin. Santeri oli yrittänyt houkutella minua lanittamaan kaverin mökille. Kummastakin olin kieltäytynyt. Räiskintäpelit eivät viehättäneet ja Ilonan kaveriporukasta useimmat olivat tylsiä. Niin Ilonankin mielestä. Hän olisi pyytänyt minua paikalle jotta hänellä olisi ollut vähemmän tylsää, mutta minun mielestäni hän voisi aivan hyvin itsekin ilmoittaa ettei tahtoisi tulla koska tapahtuma ikävystytti häntä.
Irkissä Jaana kertoi saapuneensa Turkuun ja olevansa Hilkan luona. Suuntasin sinne syömään myöhäistä aamiaista ja keräämään kuulumisia. Vasemmalla kädellä hoidin Sethille datamurtoja. DNA:n palvelimissa pyöri vanha SSH:n versio, jonka turva-aukosta livahdin sisään penkomaan puhelinten linkkimastolokeja paikantaakseni Alyssan...
Yhtäkkiä Jaana lyyhistyi kasaan. Säikähdimme melkoisesti, vielä enemmän kun ilmiö parikymmentä minuuttia myöhemmin toistui.
Jaana sanoi, että hänestä tuntui samalta kuin silloin kun olin pingfloodannut hänet tajuttomaksi hänen ollessaan LYS:issä. Pelottava ajatus. Vaan oliko arvio luotettava? Jaanalla oli kuitenkin vain kymmenisen kuukautta elämänkokemusta; erottaisiko hän ihan tavallisen huimauksen tai vaikka flunssan oikeasta ping-tulvasta?
Hain kotoa tietokoneeni penkoakseni asioita. Enimmäkseen tuloksetonta. Oliko tämä psyykkinen isku, tuliko se Jaanasta vaiko hänen ulkopuoleltaan? Pitäisikö tätä mitata psyykkisen energian havaintojärjestelmien avulla vaiko jotenkin muuten? Jos iskut tulivat ulkopuolelta, millä mekanismilla Jaana ne vastaanotti? Selvästi hänellä oli jotain ylimääräisiä vastaanotto- ja lähetyskykyjä - useimmat eivät voi imeytyä tietokoneeseen sisään - mutta niiden tarkka luonne oli meille vielä harvinaisen epäselvä.
Ihmisiä pyöri sisään ja ulos Hilkan luota. Camomilla-niminen hassusti pukeutuva nainen, ja Zen Genesiksen Laila Kokko piipahtivat, samoin Sarah ja Katja joilla oli omituisia ongelmia ei-toivottujen raskauksien kanssa (ja Matias oli mennyt naimisiin?). Yleistä liirumlaarumia assyrialaisista tulidemoneista sekä Katjan harha-aistimuksista pomppi pitkin asuntoa. Ja Hilkan kellarissa majaili kuulemma painajaismörkö.
Kun kuuntelin teorioita ongelmien aiheuttajista, tajusin että Turun paralooginen tuttavapiirini on viimein ohittanut omituisuudessaan Wellingtonin kaverini. Edes siellä eivät ihmiset olisi keksineet ensimmäiseksi syyttää demonista vaikutusta ei-kaivatuista raskauksista. Tosin minuakin hieman huolestutti, kun nimi Luka pomppasi taas esiin. Aiemmin tehtyä tilannekarttaa päivitettiin, Jaanan blackoutit jatkuivat, enkä tiennyt mitä niille voisi tehdä.
Alkuillasta Sarah tahtoi lähteä oluelle. Ihmiset siirtyivät Kerttu-kahvilan suuntaan, minä piipahdin kotona. Poimin lämpimämpiä vaatteita, vastailin pariin sähköpostiin ja otin Kaerunekon mukaan konekassiin. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin ulkoiluttaa sitä hieman, ja ehkä myös osoittaa vääräksi joitain teorioita liittyen siihen ja Jaanan kohtauksiin.
Oli tyhmä virhe, mutten silloin tajunnut sitä.
Kertussa oli Nick-niminen antiikkikauppias, hyvää kaakaota ja myös Ruusu. Hänellä oli ollut telesiirtymiskokemus. Hurjaa. Kuulemma hänellä oli muutenkin tapana siirtyillä paikasta toiseen unissaan. Jos tämä oli totta, olin löytänyt telesiirtymistutkimukselleni mainion kohteen. Voisin pistää hänen ympärilleen pystyyn laboratorion ja tarkkailla mitä hänelle tarkalleen tapahtuu ja onko siirtyminen todellinen-
Sitten Jaana sai taas kohtauksen. Kuten aiemminkin, hän toipui siitä saman tien. Nappasin Kaerunekon laukustani, ja vilkaisin koneellani mitä sille kuului.
Sille ei kuulunut hyvää. Kaeruneko oli aivan vauhkona. Mikä hyvänsä Jaanaan olikin iskenyt, oli osunut siihenkin, ja se oli ymmärrettävästi pelästynyt. Se huitoi villisti ympäriinsä puolustusohjelmillaan ja oli kaataa tietokoneeni paniikissaan.
Koetin saada sen rauhoittumaan samalla kun mietin mitä tämä oikein oli. Oliko Kaerunekoon osunut heijastus Jaanasta? Ja oliko se rajoittunut siihen?
Ulos Kertusta, pyörän selkään ja Säätiölle. LYS-ympäristö oli rauhallinen. Kotona He'e mauli ja Legioona olivat myös kunnossa.
Vasta nyt tosiaan tajusin, mitä olin mennyt tekemään. Kaeruneko-raasu oli vain ollut oma innokas itsensä ja lähtenyt mielellään ulos leikkimään kanssani ja sitten yhtäkkiä joku oli lyönyt sitä. Se oli säikähtänyt ihan hyvällä syyllä. Ja minä olin vaan katsonut ja koettanut tutkia mitä oli käynyt.
Hirmuisen kamalaa. Ei minun tuollaista pitäisi sille tehdä. Kaeruneko on minulle rakas ja tärkeä, se on pieni ja innokas ja suhtautuu kaikkeen kiltisti ja innostuneesti. Jäin kotiin hoivaamaan ja rauhoittelemaan sitä enkä oikeastaan olisi halunnut mennä ulos ollenkaan.
Lopulta kuitenkin Kaeruneko rauhoittui ja alkoi leikkiä kanssani kuten ennenkin. Ei se varmaan mitään pidempää traumaa saanut. Toivottavasti ei. Minua hirvittäisi ajatella, että sille kävisi kuin Legioonalle. Tekoälyjen psykologiaa ei oikein kukaan tunne, mutta säätiön LYS-kehittäjillä on teoria että kehittyneemmät tekoälyt ovat tosi alttiita pirstoutumiselle jos ne joutuvat shokkiin. Ainakin tätä on LYS:ssä tapahtunut. Mutta ei toivottavasti Kaerunekolle minun hoivassani.
Jaanakin soitti. Tahdoin puhella hänen kanssaan, mutta kotiini en uskaltanut häntä ottaa. Hän oli vaarallinen silmukoilleni. Muu seurue oli palannut Hilkan luo, joten sinne minäkin matkasin tekemään selkoa löydöistäni. Ei niitä vielä hurjasti ollut. Mutta Ruusulla oli sen sijaan jotain hassua: nivaska tarot-kortteja, jotka hän sanoi saaneensa unessa Netta-nimiseltä henkilöltä. Yllättäen monet korteista esittivät tuttuja ihmisiä. Minusta tämä ei ollut kovin yllättävää tai kiinnostavaa, mutta olivathan kortit ihan hauskoja.
Olin harkitsemassa kotiin lähtemistä, kun Hilkalle soitettiin. Sitten minut värvättiin autokuskiksi pelastustehtävään. Alyssa, jonka puhelinta olin aiemmin tänään jäljittänyt, oli nukahtanut eikä häntä saanut hereille, ja häntä unimaailmasta etsimään lähtenyt Matias oli samassa tilassa. Vailla muita ideoita näiden kaverit olivat pyytäneet Hilkkaa apuun Tuulin asunnolle. Siellä oli nukahtaneiden lisäksi paljon ihmisiä, ja Hilkankin kotoa paikalle vaivautui iso porukka.
Pari palasta loksahti reissun aikana paikalleen. Useimmat jutut eivät minuun liittyneet, mutta nyt tajusin Lailan puheesta että olin nähnyt Miro Sundellin aiemmin keväisellä piknikillä jossa poliisit olivat pidättäneet hänet. Näin myös Mirandan kunnolla ehkä ensimmäistä kertaa. Ei näyttänyt susimaiselta, lähinnä säikähtäneeltä.
Ihmiset puhuivat tyhmiä ja tylsiä. Minua ei täällä huvittanut olla. Kaeruneko kaipasi hoivaamista. Kun viimein lähdimme pois, olin helpottunut. Hilkka oli luvannut etsiä kateissa olevia ihmisiä unimaailmasta, mutta koska hänen kotinsa suojaavat symbolit pitivät unimaailmaan yhteyden poikki eikä niitä voinut kellarin mörön vuoksi poistaa, tarjosin hänelle yösijaa sohvaltani.
Ensin kävin kuitenkin ottamassa Tarot-korteista kopioita halukkaille. Sitten vein Hilkan asunnolleni. Sentään kopiointikierrokseni aikana Alyssa ja Matias olivat heränneet. Hilkka tahtoi kuitenkin harjoittaa unitelepatiaa, etsiä Erikan ja ehkä myös Gwagin.
Gwag oli aikeissa tulla huomenna Turkuun. Kellarin unihirviö piti kuulemma nujertaa. Hyvä varmaan. Minua ei koko mörkö suuremmin kiinnostanut. Kotona sijasin Hilkalle vieraspetin, leikin hetken Kaerunekon kanssa, ja kävin sitten itsekin nukkumaan.
Sunnuntai 29.10.
Puhelin soi keskellä yötä. Kello oli 3:22, toisella kierroksella - oltiin juuri omituisessa uusintatunnissa talviaikaan siirtymisen seurauksena. Vähän pöpperöisenä vastasin. Soittaja oli Jaana. Hän oli saanut uuden kohtauksen, ja ollut tajuttomana kymmenen minuuttia. Hän oli aika vauhkona.
Koetin rauhoitella häntä parhaiden taitojeni mukaan. Harkitsin Hilkan luo pyöräilemistä, mutta en oikein voisi tehdä mitään. Olin täysin avuton Jaanan ongelman kanssa. Se häiritsi minua. Koin olevani vastuussa Jaanasta siinä missä muistakin neuraaliverkkoeliöistä. En tahtonut että kukaan pystyisi satuttamaan häntä noin.
Puhelu päättyi, ja palasin nukkumaan. Viitisen tuntia myöhemmin heräsin ihan oikeasti. Samoihin aikoihin Hilkkakin nousi. Hän ei ollut yöllä tavoittanut Erikaa tai Gwagia. Sen sijaan hän taisi itsekin olla nyt vakuuttunut siitä, että jokin hirviö hänen kellarissaan majaili.
Ulkona oli tullut talvi. Taivalsimme sen halki takaisin Hilkan kotiin. Unisuojat olivat toimineet ja Ruusukin oli nukkunut siellä lipumatta unimaailmaan tai jäämättä uneen 20 tunniksi. Jaana oli paremmassa kunnossa kuin yöllä, mutta oli toisenkin kerran saanut kymmenen minuuttia kestäneen tajuttomuuskohtauksen. Tätä ei voisi sietää. Jotain oli tehtävä.
Olin yöllä saanut aika uhkarohkean idean, ja päätin että oli aika kokeilla sitä. Kaerunekoon oli sattunut Jaanaan osunut hyökkäys, mutta He'e mauli on isompi, pelottavampi ja paljon, paljon fiksumpi. Jos Hee olisi paikalla kun Jaana saa kohtauksen, se voisi ainakin analysoida mitä tapahtuu ja ehkä jopa iskeä takaisin. Ehkä se kertoisi minulle mistä oikein olisi kysymys.
Ajatus Heen sotkemisesta tilanteeseen pelotti hieman. Se oli kuitenkin hirmuisen älykäs, varmaan minua paljon fiksumpi, ja sillä on aina ollut vähän omat mielipiteensä asioista (joita se ei useinkaan jaa kanssani). Voisin kysyä siltä etukäteen mitä se ajattelisi jos tarvitsisin sen apua tähän kokeeseen, mutta arvelin, että varoitettuna se vaan mököttäisi ja kieltäytyisi yhteistyöstä. Siispä päätin tehdä asian yllättäen.
Kävin poimimassa sähkömustekalani ja kuljetin senkin Hilkalle. Kovin kauan ei tarvinnut odottaa ennenkuin Jaanaan iski taas tajuttomuus. Otin kannettavallani heti yhteyden Hee'iin nähdäkseni tulokset.
Siinä missä Kaeruneko oli pelästynyt, He'e mauli oli lähinnä ärtynyt. Se oli jopa yllättävän yhteistyöhaluinen, ja näytti minulle mitä se uskoi tapahtuneen. Hyökkäys oli ilmeisesti heijastunut Jaanasta - ja mikä yllättävintä, Hee sanoi sen tulleen radioaalloilla. Mitä kummaa? Oliko Jaanassa muka antenni?
Ja toisaalta, miksi ei? Jaanan päätä oli leikattu, olisihan sinne voinut sijoittaa radiovastaanotin/lähetinkombonkin. Magneettikuvauksissa sitä ei ollut näkynyt, mutta ei se silti mahdotonta ollut. Se selittäisi, miten Jaana saattoi projektoida mielensä kannettavan kautta Inex-intraan.
Ihmiset kerääntyivät koneeni ympärille katselemaan Heen näyttämiä kuvia tapahtuneesta. Vähän varomatonta. Aivan liian moni voisi nyt päätellä, että minulla oli oma kimpale LYS-ympäristöä. Toisaalta eivät nämä ihmiset tienneet sitä kielletyksi, heille Hee varmaan oli vaan yksi tavallinen tietokone. Mutta miten Hee erotti radioaallon? Ei kai siinä pitänyt olla vastaanotinta...
... ja sitten tajusin. Neuraaliverkkolaitteen toimintaan kuului myös sen sisäisen rakenteen kontrollointi. Asettamalla oikeat releet oikein päin olisi triviaalia rakentaa neuraaliverkkolaitteeseen vastaanottava antenni. Lähettämiseen siinä ei varmasti olisi virtaa...
... paitsi ehkä tosi lyhyelle matkalle. Ja minä vielä tavallisesti säilytin Heetä, Legioonaa ja Kaerunekoa kiltisti päällekkäin.
Hee aisti radioaallot. Legioona tuskin - sillä ei ollut riittävää sisäistä koheesiota antennin rakentamiseen. Kaeruneko saattoi aistia ne myös. Hee pystyi varmasti myös lähettämään muutaman sentin kantamalla. Jos se tahtoisi, se voisi varmaan yrittää kommunikoida radiovastaanotinten kanssa muutenkin kuin kaapelilla tai psionisesti (johon sillä myös oli joitain kykyjä).
Monet asiat valkenivat. Mutta käytännön ongelma pysyi. Nyt sille oli sentään ratkaisuehdotus. Joku lähetti Jaanalle, oletettavasti jollain hätätaajuusalueella. Oli epäselvää osuiko signaali pelkästään Turkuun, mutta täälläkin sille voisi tehdä jotain.
Demonstroin radioaaltojen erästä perusperiaatetta käärimällä kännykkäni folioon. Ei kenttää. Jos Jaana pukisi päälleen foliosta tehdyn hatun, signaali ei häntäkään tavoittaisi. Ehkä. Vai pitäisiköhän hänet kääriä folioon kokonaan?
Ohessa pohdin Ruusun telesiirtymisen kartoittamista. Muutamalla yksinkertaisella valvontalaitteella voisin yrittää havaita, mitä telesiirtyessä oikein tapahtuu -- ei pelkästään todentaa sen tapahtumista vaan myös arvioida millä proseduurilla ja miten se oikein toimii. Jostain pitäisi saada laitteita lainaksi, ja ainakin alustavasti Ruusu suostui nukkumistilansa sähkömagneettisten kenttien ja ilmanpaineen seurantaan.
Muut ihmiset tutkivat tarot-kortteja, Jaana ja minä kehitimme toista suunnitelman tynkää. Tähän sisältyi sähköpostiyhteydenotto Lähde-säätiöön ja Inexiin. Yhteydenoton tavoite oli katsoa, haluaisiko toinen puoli ehkä neuvotella. Jaana kirjoitteli viestin jossa kertoi päänsäryistään ja kysyi, voisiko tavata ja keskustella; minä kävin luomassa ilmaisosoitteen ja toimittamassa viestin Lähde-säätiön yleiseen yhteysosoitteeseen saatekirjeen kera.
Ehdin myös käydä tapaamassa Markoa Börsissä. Juttelin hänen kanssaan ensin teknisistä ja sitten oudommista asioista -- neuraaliverkoista, tekoälyistä, unimaailmasta ja sen sellaisesta. Markolla oli tallessa lokia rikkinäisestä verkkoliikenteestä, jonka hän arveli tulleen unesta. Makeeta. Pyysin kopiota lokista. Samalla Marko myös muistutti minua simppelistä keinosta paikantaa jonkun päässä oleva vastaanotin. Hänellä oli tähän laitteetkin Naantalissa. Hän oli kiinnostunut tapaamaan Jaanan, joten me sovimme että iltakuuden aikoihin voisimme asunnollani yrittää jäljittää, missä kohdassa Jaanan antenni oikein oli.
Iltapäivästä myös Gwag saapui Hilkan luo. Hän oli yhtä pelottava kuin aiemminkin. Tajusin yhtäkkiä, että hän muistutti monella tavoin Heetä: kumpikin on ilmeisen terävä mutta omituinen ja käsittämätön, kärttyisä ja pystyvä arvaamattomiin. Gwagilla oli mukanaan suuri kaveri pitkässä takissa ja hassussa hatussa, ja hän valikoi ihmisiä kellariin suuntautuvaa hyökkäystä varten.
Mukaan pääsivät ainakin Hilkka, Laila, Sarah ja kai Camomillakin. Minua ja Jaanaa ei kelpuutettu. Olisin kovasti tahtonut ottaa valokuvan möröstä ja ilmeisesti juuri sen vuoksi minut suljettiin pois.
Jaanaa tuntui ulkopuolelle jättäminen oikeasti sapettavan. Minua asia ärsytti enemmän periaatteessa kuin käytännössä - en uskonut kellarissa olevan oikein mitään kiintoisaa. Vaan mikseivät maagit ymmärrä, että kaikki on hyvä kuvata ja dokumentoida? Ei kai valokuvaus mitään Schrödingerin kissan kaltaista aaltokuvion romahdusta aiheuta? Mietin miten Gwag tai Hilkka suhtautuisivat jos kertoisin heille osaavani itsekin teknomagiaa. Eivät varmaan uskoisi. Enkä kyllä tahtonut kertoakaan. Yksityisasia.
Palattuaankaan kellarijoukkue ei tahtonut vastailla kysymyksiin, joten oletin, että alhaalla oli ollut tylsää. Sen jälkeen ihmiset syventyivät tarottiin, ja Jaana-parka sai taas kohtauksen. Gwagin iso kaveri (joka ei ollut sanonut sanaakaan, mutta vastasi puhutteluun "Soturi") kantoi hänet ystävällisesti sohvalle keittiön lattialta jonne hän oli lyyhistynyt. Minä jäin hänen viereensä istumaan ja paijasin häntä kunnes hän heräsi ja hermostui siihen että makasi sohvalla.
Gwagin mielestä oli tärkeää tunnistaa kaikki tarot-korttien hahmot. Suurimmasta osasta meillä olikin teoria, parista sellainen syntyi penkomisen aikana ja lopulta kai pelkästään ylipappi jäi lopulliseksi arvoitukseksi.
Matias saapui myös paikalle. Hän ei ollut vastannut puhelimeen tai sähköpostiin, koska hän sanoi olevansa kirottu niin, että mikä tahansa elektroniikka johon hän koski hajosi. Hän sanoi myös sivulauseessa olevansa teknomaagi -- tämä selitti miten hän oli helmikuussa saanut Hilkan tietokoneen niin solmuun! Hän oli varmasti tosi taitava. Näyttäisiköhän hän minulle jotain temppuja? Tosin nyt hän oli ilmeisesti epäkunnossa.
(Kokeilin. Koskin häntä taskutietokoneeni piirtotikulla, ja koko taskutietokone kärähti. Voi ei, laiteparka. Piti taas toimia ennenkuin ajattein. Sentään se oli vaan typerä Fujitsun Windows.)
Matias sanoi, että tarot-korttien ihmissusi oli Miranda. Muitakin outoja juttuja lenteli -- puhuttiin maailmanlopusta, rituaaleista, kirjoista ja ties mistä. Gwag ja Matias näyttivät tulevan yllättävän hyvin toimeen keskenään. Kumpikin oli toisaalta vähän suurenteluun taipuvainen hörhö.
Minua eivät maagiset jutut niin kiinnostaneet. Sen sijaan lähdin Jaanan kanssa liikkeelle asunnolleni. Marko oli pian tulossa, ja sitten pääsisimme leikkimään radiolaitteilla.
(Blogimerkintä - Folio puolustaa)
//Tulevaisuudessa:
* Yanagi ei ole (vielä) älyttömän huolestunut uhkaavasta maagisesta kriisistä. Hilkka sanoi, että vaarallisuus on vaan 5.5 asteikolla 1-10, eikä se ole vielä paha juttu. Ja Yanagi ei kuitenkaan ole mikään kauhea asioihin puuttuja - jos joku meinaa uhrata ihmisiä, niin se on kyllä paha juttu, mutta ei se tarkoita että hän kokee omaksi velvollisuudekseen lähteä tätä etsimään ja estämään.
Toisaalta jos Hilkka tai joku pyytää Yanagin apua, hän kyllä sitä varmaan jakaa. Ja jos uhka-astetta nostetaan, Yanagi saattaa vielä mainita Hilkalle että osaa itsekin vähän magiaa.
Juttu Sarahista ja enkelistä hämmentää myös. Tosin Yanagi on Sarahiin vähän ärtynyt (ilman hyvää syytä), lähinnä koska aiemmin skeptinen poliisi tuntuu hurahtaneen ihan täysin Hilkan ja muiden maagisiin juttuihin. Yanagi olisi kovin mielellään kokenut, että tässä piirissä olisi ollut joku joka suhtautuu asioihin tosi epäilevästi, mutta eipä ole enää sitäkään.
* Tällä hetkellä Yanagin päähuolenaihe on Jaana ja yhä pahenevat kohtaukset. Foliohattu auttaa hetkeksi, mutta näyttää siltä että pitää oikeasti olla proaktiivinen jotta asiat palaisi järjestykseen. Tämä tarkoittanee jonkinlaista sotasuunnitelmaa Inexin porukkaa vastaan. Ei vielä tietoa siitä, miten tässä edetään; pitäisi ideoida.
* Jos Jaana ja Inex eivät olisi huoli, tulisi varmaan innokkaasti tutkittua telesiirtyvää Ruusua ja unimaailman portteja. Ja saattaa olla, että unimaailma-nettiyhteyttä pitää penkoa kuitenkin kun Jaanaan liittyvä suunnitelma saadaan kokoon.
Töiden päätteeksi LYS-koodaajien ja laadunvalvojien oli tarkoitus lähteä Santerin luo pelaamaan konsolipelejä, mutta jotkut tahtoivat sitä ennen pysähtyä baarisssa. Jotenkin baarista ei päädyttykään lähtemään pois, kun ihmiset alkoivat yhtäkkiä kertoa loppuvuoden masennuksistaan. Yksinäisyyttä, parisuhdepulmia, sairaita mummoja, eksistentiaalista ahdistusta. Kaikki olivat jotenkin synkkiä, enkä minä ollut poikkeus.
En vaan oikein voinut selittää oman ahdistukseni syytä. Kukaan ei uskoisi, jos kertoisin että olen kauhean ihastunut hirveän makeeseen androidiin -- varmaan vieläpä juuri saman sarjan androidiin josta Lähde-säätiöllä kerrotaan urbaaneja legendoja. Ja että kyseistä androidia yritettiin nyt sammuttaa kauko-ohjauksella. Koska siitähän tässä oli kyse. En edes uskaltanut kertoa asiasta. Olin aika varma siitä, että kukaan seurasta ei tiennyt mitään Inex-hankkeista, mutta riittävän varma en ollut.
Vainoharhaisuus Säätiötä kohtaan oli kasvanut syksyn aikana. Mitä siellä oikein tehtiin? Tahdoinko oikeasti olla siellä töissä? Ja kun työkaverini rakensivat asioita LYS:ssä, vietiinkö ne käyttöön jossain omituisemmassakin projektissa?
Livistin kotiin ja puhuin ircissä hetken Colleenin kanssa. Hänellekään en oikein voinut selittää asioita. Koetin paeta huoliani tietokoneen kanssa säätämiseen kun Hilkka soitti ja pyysi minua jäljittämään Markoa. Kuulemma aiemmin mainittu porukka uneksijoita oli valinnut Markon jonkun jumalan airueeksi. Oli vähän vaikea uskoa, että tällä olisi mitään käytännön merkitystä. Marko ei vastannut puhelimeen, joten jätin hänelle sähköpostin.
Hilkalla oli ollut muutakin asiaa. Joku mielipuoli oli kaupungissa etsimässä Jaanaa, Matias oli sanonut. Pyöräilin Hilkan luo kuullakseni lisää.
Hilkka, Sarah, Laila, Jouni, Matias, vieras nainen nimeltä "Neiti B" olivat kaikki Hilkan olohuoneessa. Sarahissa oli jotain vialla, hän ei tuntunut omalta itseltään ja esittäytyi nimellä Johanna. Johanna oli henki, tai suojelusenkeliksi Hilkka häntä oli kutsunut. Ihan kummallista. Joku pyysi Sarahia tulemaan takaisin, ja yhtäkkiä Sarah alkoi taas kuulostaa omalta itseltään. Joko hän oli kopauttanut päänsä, näytteli tosi hyvin tai sitten häneen tosiaan oli asennettu tuplabuuttaus kahteen mieleen.
Matiaksen juttujen uskomattomuus oli kohonnut toiseen potenssiin, eikä hän tuntunut enää pelkästään harmittomalta eksentrikolta. Hän kertoi Alexander-nimisen uskonnollisen fanaatikon Supolta jahtaavan kaikkia joiden pitäisi olla kuolleita - Jaanaa, Oonaa, Sarahia ja ties ketä. Erika piti saada unimaailmasta takaisin Jaanan kehoon. Jaana piti siirtää tietokoneeseen. Pelkkiä ongelmia, ei ratkaisuja. Yritin kysellä häneltä asioita, hän vaan ärtyi ja puhui ristiin. Ei hänen väitteissään ollut päätä eikä häntää. Ihmisiä piti suojella okkultismilta, koska yliluonnollisia olentoja piti suojella ihmisiltä - mutta tosiasiassa yliluonnolliset olennot olivat vaarallisempia kuin mitään mitä ihmisellä oli, ydinpommikin vain kutitti, joten ketä tässä nyt piti suojella keneltä? Aloin uskoa, että Matias oli vaan sekaisin.
Jaanalla oli Helsingissä ollut ongelma, Hilkka kertoi. Hän oli alkanut puutua joka paikasta. Kun Matias maalasi uhkakuviaan, koetin itsekin soittaa Jaanalle. Puhelin ei ollut päällä. Eikä Jaana ollut irkissäkään.
Olivat Matiaksen pelottelut totta tai ei, jotain ihan oikeasti piti tehdä. Olin toivonut, että Jaanan tila pysyisi vakaana kunnes keksisimme jotain nokkelaa. Emme olleet niin onnekkaita.
Jaanan ei kuuluisi olla yksin Helsingissä. Turussa oli vain Matiaksen uskomattomat tarinat, psyko-Alexanderin uhka ja Sarahin jakomielisyys. Ilta varmaan paranisi jos oikeasti tekisin jotain.
Hilkka lainasi minulle autoaan. Lähdin sillä Helsingin suuntaan. Koetin soittaa tien päältä Jaanalle, mutten saanut vastausta. Matias häiriköi minua puhelulla. Mietin pitäisikö kännykkää vaihtaa.
Pasilaan pääsin yhden maissa ajettuani tosi kovaa koko matkan. Jaanan ovi oli kiinni ja asunto pimeänä. Tähänkö tämä jäi? Soitin Hilkalle ja kysyin neuvoa. Pitäisikö isännöitsijää pyytää avaamaan ovi jollain verukkeella?
Olin keräämässä rohkeutta huoltomiehen soittamiseen ("mun kaveri tuolla uhkasi tekevänsä itsemurhan, nyt ovi ei aukea lainkaan") kun Jaanan kämppäkaveri ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Hän kertoi, että Jaana oli lähtenyt kotoa pari tuntia aiemmin hurjalla kiireellä ja vienyt kaiken asunnon folion mukanaan.
Mihin Jaana oli mennyt? Turkuunko? Olimmeko me menneet ristiin? Aina käy näin.
Väsytti hirveästi. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön enkä jaksanut lähteä ajamaan takaisin Turkuun. Kerroin Hilkalle mitä oli käynyt, ja ajoin Otaniemeen Nikon luo. Hänen sohvaltaan sain yösijan.
Verkossa ei ollut tapahtunut mitään. Ei merkkejä Jaanasta, eikä edes Markosta. Uni tuli nopeasti.
Lauantai, 25.11. 2006
Heräsin puhelimeen. Jaana oli päätynyt Turkuun tänä aamuna. Olin nukkunut korkeintaan kuusi tuntia ja olo oli aika väsynyt, mutta turhaa minun oli Otaniemessä enää majaillla. Hyppäsin autoon ja ajoin takaisin länteen. Yhdentoista jälkeen selvisin Hilkan luo.
Jaana oli saanut taas yhden pelottelupuhelun. Siinä puhuttiin toiminnan päättymisestä ja noutajasta joka lähetettäisiin hakemaan hänet. Kamalaa. Eikä soittaja ollut taaskaan selittänyt mitään tai jättänyt yhteysosoitetta.
Foliolla vuorattu myssy piti radiosignaalit kaukana, mutta puutuminen jatkui. Lähdimme Hilkan ja Sarahin mukana Kerttuun aamiaiselle, samalla suunnitellaksemme päivän ohjelmaa. Hilkka oli suunnittelemassa hyökkäystä heräävää atsteekkien kostonjumalaa vastaan, Sarah taas esitteli päässään majailevaa vaihtoehtopersoonaa. Johannan puheissa ei ollut pajon tolkkua, mutta sentään hän ja Sarah tuntuivat asuvan samassa kehossa jonkinlaisessa sovussa. Kun Sarah oli keväällä pudonnut katolta, oli Johanna mennyt hänen ruumiiseensa, ja piti hänet toimintakuntoisena. Sarahin selkäranka oli poikki - yäk - mutta Johannan ansiosta hän pystyi liikkumaan ja kävelemään suht normaalisti.
Jaanan pulmaa pitäisi ryhtyä ratkomaan jostain suunnasta, ja oikeastaan ainoa johtolanka oli Luka-niminen kaveri, jonka nimi oli esiintynyt Inex-intran sivuilla. Emme tienneet hänestä juuri mitään muuta kuin että kaikki pelkäsivät häntä - hänen piti olla demoni, uskonnollinen fanaatikko, epäilty osallisuudesta Lasse Hinkolan itsemurhaan, vaikka mitä pahaa. Sarah päätti uskaltautua ottamaan häneen yhteyttä. Johannalla oli kai pyrokineettisiä kykyjä joiden avulla voisi selvitä mahdollisista vaikeista tilanteista.
Sarah lähti tapaamaan Lukaa, me muut palasimme Hilkan luo. Ympärillä maagiset pyörät pyörivät, okkulttiset voimat kokoontuivat, olisin tavallisesti ollut aivan innoissani ja mukana kaikessa, mutta nyt huoleni oli liian suuri. Odotin Sarahin raporttia Lukasta toivoen, että sieltä tulisi edes vähän tiedonjyviä.
Sarah palasi voitokkaana. Lukan sisällä oli samanlainen tulenhenki kuin hänen Johannansakin. Tätä kautta oli saavutettu yhteinen sävel - tai ilmeisesti Johanna oli pelotellut Lukan yhteistyöhaluiseksi. Hänen kertomuksensa olivat hurjia.
Luka oli kuulemma kaupungissa jahtaamassa vanhoja luomuksiaan. Jaana kuului näihin. Sarah oli oikeasti paikantanut ihmisen, joka oli vastuussa Jaanan alkuperästä.
Taikavoimien kerääntyminen Hilkalle jatkui, mutta minä ja Jaana keskityimme järjestämään tapaamista Lukan kanssa. Päätimme, että illan operaation tieteellis-teknillinen puoli hoidettaisiin Casa Yanagissa, siellä kun saisi rauhassa puhua biokemiasta ja kognitiotieteestä ilman että ymmärtämättömät tulisivat väliin. Kutsuimme Lukan paikalle, Sarah ja Hilkka tulivat tukijoukoiksemme.
Saimme odottaa aika kauan. Luka eksyi matkalla. Hilkka joutui jättämään meidät ja lähtemään kotiinsa paimentamaan mystisten voimien taitajia. Hän ei vaikuttanut tästä kovin onnelliselta. Me vaan katselimme Henkien kätkemää ja pelasimme Bloody Roar 3:a.
Viimein Luka ilmestyi, orava-Merja mukanaan. Kuten Sarah oli sanonut, hän ei vaikuttanut tiedemieheltä; hän vaikutti enemmän rokkarilta. Istuimme makuuhuoneeseen juttelemaan.
Viidessä minuutissa kaikki epäilykseni tästä kaverista olivat pyyhkiytyneet pois. Luka oli tyrmäävän mahtava. Hän oli luonut teorian jonka perusteella Jaana oli tehty. Matias oli myös hänen luomuksensa - jonkinlainen taistelubioborgi. Hän oli nerokas biokemisti, neurologi, ohjelmistosuunnittelija, heikkovirtafyysikko - ihan oikea yleisnero. Hänen puheitaan olisin voinut kuunnella tuntikausia.
Luka oli kehittänyt neuraali-implantit ja bioborgiteknologian parantaakseen syöpäpotilaita. Joku - ehkä jokin armeijan taho? - oli kuitenkin räjäyttänyt hänen tutkimusprojektinsa Biogen-yhtiöllä. Hän itse oli selvinnyt vain tekemällä sopimuksen henkiolentojen kanssa, mutta oli samalla menettänyt muistinsa. Vasta viime aikoina hän oli alkanut saada sitä paloina takaisin.
Jaanan päässä oli paitsi antenni, myös mikrosiru joka ilmeisesti ohjasi signaalia ja mahdollisti neuraaliverkossa majailevan mielen konversion digitaalisiin ympäristöihin. Luka arveli osaavansa korjata Jaanan jos pääsisi laboratorioonsa. Sen sijainnin tiesi vain Matias. Hän tahtoi myös selvittää, kenellä oli kopioita hänen tutkimusmateriaalistaan. Potentiaali sen väärinkäyttöön sotilassovelluksissa oli aivan liian suuri, eikä Luka tahtonut keksintöjään käytettävän hullujen superarmeijoiden luomiseen. Ei hän halunnut Jaanaa surmata tai hävittää, ei hän tiennyt edes tarkalleen kuka tahtoisi, hän vaan tahtoi varmistua että hänen keksinnöillään ei tehtäisi pahaa.
Sateesta sisään tulemisen jälkeen Lukan vaaleat hiukset olivat muuttuneet tulenpunaisiksi, samoin hänen silmänsä. Hänen sisällään oli todella tulenhenki. Mieletöntä. Sen energia oli käymässä vähiin, mutta Johanna latasi hänet kun minä ja Jaana totesimme, että tämän ihmisen tuli pysyä hengissä ja toimintakuntoisena. Sarahin selkään kasvoivat tuliset siivet kun hän päästi Johannan irti. Otin todella makeita valokuvia niin Johannasta kuin Lukastakin.
Pelkästään näiden asioiden ihmettelyyn olisin voinut käyttää kuukausia. Mutta tällä hetkellä tärkeintä oli saada Jaana parannettua. Hilkale kokoontuneet maagit halusivat tavata Lukan, ja Matiaskin oli varmaan tulossa sinne tärkeine tietoineen. Taivalsimme takaisin syksyisen illan halki. Mennessämme juttelimme Lukan kanssa.
Olin aivan haltioissani. Luka oli mieletön. Minäkin tahdoin tulla isona hänen kaltaisekseen. Ensimmäistä kertaa aikoihin mietin, pitäisikö minun sittenkin mennä takaisin kouluun ja lukea oikeasti hyvät tiedot joistain tieteistä. Opiskelu muun kuin käytännön tekemisen kautta ei ollut ikinä ollut vahvoja alojani, mutta ehkä sitä silti pitäisi yrittää. Ja sitten voisin itsekin saada sisääni tulenhengen ja supervoimia.
Lukalla oli teoria, että Jaanaa vaivaavat kohtaukset olivat yrityksiä päivittää hänen neuraaliverkkonsa. En oikein uskonut tähän, se ei minusta tuntunut järkeenkäyvätä. Asiasta pitäisi puhua enemmän ajan kanssa jossain välissä.
Hilkalla olivat Gwag, Laila ja Jan Hautala, kaikki valmistautumassa suuren maagisen loppuhirviön kohtaamiseen. Vastapuolella oli atsteekkien kuolemanjumalan lisäksi ilmeisesti Seth, Tuulia ja muita puolituttuja. He kai yrittivät kutsua jumalaa tähän maailmaan, mikä taas olisi Huono Juttu. Maailmanloppuun en uskonut, mutta arvelin, etteivät nämä ihmiset nyt ihan turhan takia kaikki olleet lauantai-illaksi tänne kerääntyneet.
Kerroin Hilkalle kuinka meidän osamme projektia edistyi ja kuinka mahtava ja mieletön Luka oli.
Hilkka näytti vakavalta, ja kertoi sitten, että Gwagin ja Hautalan mukaan Lukalla oli enää 14 tuntia elinaikaa. Sopimus jonka hän oli tehnyt tulihenkien kanssa oli menossa umpeen, ja sen jälkeen hän palaisi sisältäpäin.
Se tappoi hyvän tuuleni.
14 tuntia - ei tämä voinut olla totta. Eihän? Ei näin epäreiluja asioita tapahtunut kuin joissain elokuvissa! Luka oli aivan liian hieno, hän oli mojovin tyyppi jonka olin varmaan tavannut ikinä, ei hän voisi kuolla. Ei saisi. Ei ikinä.
Vähän aikaa kuljin ympäriinsä melkoisessa shokissa. Jaoin järkytykseni Jaanan kanssa. Pohdimme, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ainakin meidän pitäisi kertoa Lukalle, jos hän ei vielä tietäisi.
Ehkä hän ei ehtisi tehdä kirurgiaa itse. Ei hän varmaan tahtoisi sitä tehdä viimeisinä tunteinaan. Mutta hän voisi ehkä kertoa miten se tehtäisiin, ja joku muu voisi sitten hoitaa itse operaation. Hän voisi kai lainata laboratoriotaan tähän.
Ja ehkä aikarajalle voisi tehdä jotain. Meidän puolellamme oli kuitenkin Johanna, jolla oli yhteyksiä tulenhenkiin. Ehkä tämä ei ollut niin väistämätöntä kuin pelkäsimme. Ehkä jotain keksittäisiin.
Okkultistit olivat ryhtymässä toimiin. Matias oli vasta tulossa, ja Luka aikoi puhella hänen kanssaan pihalla. Minä tarvitsin jotain tekemistä tai räjähtäisin, joten tarjouduin toimimaan Lailan ja Camomillan kuljettajana heidän lähtiessään jallittamaan Tuulia ja kumppaneita. Heidän osansa oli kai toimia taustatuen viivyttäjinä samalla kun muu joukko lähti Kupittaanpuistoon taltuttamaan sinne iltakymmeneksi saapuvaa atsteekkijumaluutta.
Tilanne oli vähintäänkin kaoottinen. Jossain kaukana Alexander oli menettänyt järkensä, joku muu oli vajonnut transsiin ja piti herättää tai tapahtuisi hirveitä -- en edes yrittänyt pitää kirjaa kaikesta mitä oli tekeillä. Olin vain älyttömän hermostunut ja paniikissa.
Ajoin minne pyydettiin, ja kun pysäköinti kävi vaikeaksi, sain Lailalta luvan poistua. Hilkalla ei ollut ketään, puistoiskuryhmä oli mennyt. Kävin kotona. Kuljin hermostuneesti pientä kehää ja koetin keksiä jotain ratkaisua tai suunnitelmaa tai ihan mitä tahansa.
Puhelu Lailalta palautti minut kuljettajan rooliin. Poimin Lailan ja Camomillan, ja palasimme Hilkalle. Viivytys oli tehty, puistossa rituaali oli päättynyt, nyt odotimme vielä tuloksia.
Hilkka ja muut saapuivat viimein. He näyttivät suunnilleen yhtä voipuneilta kuin aiemmin ollessaan karkoittamassa kellarissa ollutta unimörköä. Gwag kulki kuin pahasti haavoittunut. Muu joukko asettui olohuoneeseen juomaan teetä ja potemaan taistelushokkia.
Silti, puistossa oli voitettu, ainakin osittain. Tezcatlipoca oli vangittu kiveen, mutta jäljelle oli kai jäänyt aukko unimaailmaan. Mitä se sitten tarkoittikin, samantekevää. Jaana oli ollut näkemässä, mutta hän oli sanonut, ettei rituaali ollut vaikuttanut juuri miltään...
... paitsi että Sarah oli lähtenyt pakoon kun se oli päättynyt. Hän ei ollut täällä. Hän ei vastannut puhelimeensa. Hän oli kateissa.
Johanna oli kateissa hänen mukanaan. Johanna oli paras keinomme jotenkin auttaa Lukaa.
Tämä oli jo ihan epätodellisen kamalaa.
Luka oli lähtenyt Merjan kanssa tiehensä, mutta Matias oli jäänyt Hilkalle muiden puistosta palanneiden kanssa. Kysäisin Matiakselta Lukan laboratoriosta, mutta Matias totesi sen tuhoutuneen, ja totesi myös ylenkatsovasti, ettei Luka osannut mitään mitä hän ei itse osannut. Hän puhui Lukasta kuin tämä olisi täysin hyödytön.
Minä olin vähällä alkaa itkeä tai saada raivarin. Inhosin Matiasta sillä hetkellä enemmän kuin ketään koskaan. Mitä ihmettä hänkin muka mistään tiesi? Hänellä oli suuret puheet mutta hän ei koskaan ollut kai tehnyt mitään oikeasti hyödyllistä, ja hänen juttunsakin olivat täysin päättömiä kun niitä kuunteli yhtään enemmän. Luka oli aivan oikeasti tiennyt mistä puhui, hänellä oli ensimmäisenä ihmisenä milloinkaan ollut oikeita vastauksia minun ja Jaanan miljoonaan kysymykseen. Ei osannut mitään mitä Matias ei osannut? Eipä varmaankaan!
Soitin Lukalle. Hän sentään tiesi jo aikarajastaan. Kysyin mitä hän aikoi tehdä, hän sanoi keskittyvänsä viettämään viimeiset tuntinsa laadukkaasti. Mainitsin hänelle Inexistä ja hän pyysi minua lähettämään hänelle sähköpostitse tiedot firman nykypuuhista. Lupasin tehdäkin niin.
Hilkka ja Gwag näyttivät vakavilta ja parantelivat asunnon mystisiä suojariimuja tai jotain. Minä koetin keskittyä keräämään Lukan pyytämiä tietoja sähköpostiin, mutta olohuoneessa vallitseva sekamelska häiritsi minua. Matias oli äänekkäin osa sitä, hän sai jatkuvasti kummallisia puheluita joiden älytöntä sisältöä hän kertoi kaikille. Lopulta hänelle soitti Robin, tai niin hän väitti. Robin oli kuollut.
Matias sanoi, että oli todella kamalaa puhua jonkun kanssa jonka kuoleman oli itse aiheuttanut. Joku kysyi, oliko Matias sitten tappanut Robinin, ja Matias sanoi, ettei itse tahdo liata käsiään. Silloin minulle viimein riitti. En tahtonut olla samassa paikassa kenenkään kanssa joka puhui mitään noin kamalia. Joko Matias oli aivan äärettömän tyhmä tai sitten hän oli vaarallinen hullu, mutta kummassakin tapauksessa minä en häntä enää jaksanut.
Heitin tavaroita kasaan ja koetin juosta ulos ovesta, mutta Hilkka tuli väliin. Hän sanoi, että pihalla oli nyt suunnattoman vaarallista. Kupittaanpuiston unirepeämästä saapui maailmaan todellisiksi tulleita unia, ja lisäksi Tezcatlipocan seuraajat, Alexander aseineen ja Supo-murharyhmineen sekä ties minkälaiset hirveät yön kummajaiset juoksivat pitkin kaupunkia ainoana tavoitteenaan etsiä kaikki jotka olivat joskus tunteneet jonkun joka oli osallistunut tämän illan okkulttisiin kummallisuuksiin.
Ei auttanut, kun sanoin etten ollut edes ollut paikalla. Minua ei tahdottu päästää lähtemään, ulkona oli hengenvaarallista. Mutta Luka oli jo siellä, ja Sarah. Ei kukaan kuunnellut.
Minä tahdoin pois. Olin vielä lähempänä itkua kuin aiemmin. Täällä loukussa oleminen ja Matiaksen juttujen kuunteleminen ajaisi minut hulluksi. Hilkka antoi minulle kiven jonka piti rauhoittaa, mutta kukaan ei siti kuunnellut tai tajunnut. Tahdoin pois Matiaksen luota, jonnekin missä voisin ajatella ja missä ei olisi näin kamalaa.
Istuin keittiössä, kunnes Matias tuli sinnekin; sitten poistuin parvekkeelle. Laila saapui juttelemaan kanssani. Minä kerroin hänelle mitä ajattelin Matiaksesta, ja miten tahdoin vaan pois täältä. Puhuminen helpotti vähän. Matias oli epärationaalinen ja Laila tuntui ymmärtävän miten pajon se minua ahdisti.
Vihdoin viimein Hilkka heltyi ja suostui viemään minut sekä Jaanan kotiini, kunhan hän saisi itse suojata sen ja kunhan me emme lähtisi sieltä minnekään. Ehkä yö oli täynnä mörköjä, ehkä ei, mutta en olisi jaksanutkaan ulos sateeseen mennä.
Minunkin kotini sai sitten suojakivet ja -riimut. Tehtyään suojaukset Hilkka ja Laila jättivät minut sekä Jaanan kahdestaan sinne pohtimaan asioita.
Kun akuutein ahdistus ja kuvotus hellitti, tajusin olevani hirveän väsynyt. En ollut nukkunut kunnolla moneen päivään eivätkä aivoni toimineet oikein. Lähetin Lukalle hänen toivomansa datat, mutta hän ei vastannut postiini. Jäljitin Sarahin puhelinta, ja löysinkin sen. Se oli poliisiasemalla. Oliko hänet pidätetty? Vai oliko se löytötavaroissa?
Jos Hilkalla oli ollut hirveä melske ja kauheasti ihmisiä, oli minun kotonani melkein ahdistavan hiljaista. Se olisi ollut tervetullutta, jos en olisi kärsinyt niin pahasta aivojumista. Tahdoin vain mennä nukkumaan, ja Jaana sanoi että saisin kyllä tehdä niin jos tahtoisin, mutta kaikki asiat olivat vielä kesken. Luka piti tavoittaa. Asioita piti selvittää ennen aamua. Ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Lopulta uskaltauduin soittamaan Lukalle. Puhelimeen vastasi joku Kristian.
Jos Matias kuulosti paranoidilta skitsofreenikolta, Kristian oli kuin tunteeton sosiopaatti. Hän tiesi Lukan olevan kuolemassa, eikä lainkaan välittänyt. Hän ei antanut minun puhua Lukalle. Hän tahtoi tietää, miksi hänen pitäisi kertoa minulle yhtään mitään. Hän halusi maksua tai jotain.
Väsyneenä ja tyrmistyneenä koetin ylipuhua Kristiania olemaan ystävällisempi. Lopulta hän kysyi, mitä oikein tein työkseni. Sanoin koodaavani neuraaliverkkosovelluksia.
En olisi ikinä uskonut, että niillä sanoilla saisin jonkun yhteistyöhaluiseksi. Niin kuitenkin kävi.
Kristian pyysi minua odottamaan tovin, ja sanoi sitten, että Luka suostui vielä tapaamaan minut ennen aamua, jos menisin hänen luokseen. Tottakai menisin. Oli ulkona mörköjä tai ei, minun ja Jaanan oli vielä saatava muutama vastaus.
Kuitenkin päätin soittaa Hilkalle ja kertoa mitä olimme tekemässä. Hän ei edes kieltänyt sitä, vaan sanoi että ulkona ei ehkä ollutkaan ihan niin paha tilanne kuin aiemmin. Gwag oli lähtenyt, ja vienyt mukanaan esineen jota kaikki ektoplasmaiset hirviöt olivat tavoitelleet. Meille muille asiat olisivat varmaan yksinkertaisemmat, kunhan pysyisimme kaukana Kupittaanpuistosta.
Luka oli tapaamassa Matiaksen ennen meitä, ja sanoi lähettävänsä mailia kun hänen luokseen voisi mennä. Siirryimme takaisin Hilkalle, se kun oli aivan Lukan senhetkisen sijainnin vieressä. Hilkka oli tyhjentänyt kotinsa kaikista äänekkäistä ihmisistä, enää Laila oli paikalla. Hän kertoi, että Sarah oli löytynyt. Sairaalasta. Ilman Johannaa. Halvaantuneena.
Väsymys ja epätoivo kaiversivat. Kauankohan Matiaksen kanssa juttelemiseen oikein meni? Jätin koneeni äänet mahdollisimman kovalle jotta kuulisin kun viesti tulisi, ja menin patjalle nukkumaan. Ihan hetkeksi vain.
Sunnuntai, 26.11. 2006
Kun havahduin, ulkona oli vielä säkkipimeää ja Jaana luki kirjaa sohvalla. Ei sähköpostia. Kello oli jo vaikka miten paljon. Sitten huomasin puhelimessani olevan viestin. Se oli tullut kello 02.30, ja sen sisältö oli koruton.
"Luka Kristofer Weiland on menehtynyt asunnossaan rajussa tulipalossa kello yhden aikaan yöllä 26.11. -06. Tämä viesti on lähetetty kaikille muistiossa olleille."
Jo nukkumaan mennessäni olisi ollut liian myöhäistä tehdä mitään. Lähetin sanaa eteenpäin ja yritin keskustella Jaanan kanssa. Me olimme molemmat varsin epätoivoisia. Mitä ihmettä seuraavaksi oikein voisi tehdä? Jaanan puutuminen ei ainakaan tuntunut helpottavan.
Punnitsin useita mahdollisuuksia, ja hylkäsin niitä. Lopulta päädyin miettimään Valentinea. Ystävänpäivän mato oli yhä tallessa wasabi.tuug.org -koneella, ja sen funktio oli nimenomaan murtautua koneisiin ja kammata niistä dataa. Tiesin Inexin palvelimen sijainnin, ja vaikka en ollutkaan ihan varma siitä, että pystyisin murtautumaan sinne itse, saattaisi Valentine kyetä tähän.
Optimaalisesti tämä tehtäisiin monen väliportaan kautta ja avoimesta verkosta josta murtoa olisi mahdoton jäljittää. Mutta kiireellisyys meni nyt huolellisuuden ohitse. Oli sunnuntaiaamuyö, kukaan ei ollut töissä - oli paras mahdollinen aika tehdä tällaista, jos siihen ryhtyisi heti.
Imuroin Valentinen kannettavalleni, ja annoin sille ohjeet. En ollut varma siitä, miten hyvin se minua ymmärsi; kehotin sitä siirtämään koneelleni aivan kaiken datan mihin se suinkin Inexin palvelimella törmäisi. Sitten ohjasin sen reititystauluja käyttämällä kannettavaltani Inexin kimppuun.
Valentine alkoi hakea heikkouksia organisaation palomuurista. Minä kiskouduin jaloilleni. Hilkka näytti olevan melkein hereillä. Selitin hänellekin, että hänen kotoaan tehtiin nyt tietomurtoa ja että joskus varmaan poliisi tulisi juttelemaan tästä. Päädyimme kaikki kolme siihen tulokseen, että kunhan Valentine saisi työnsä valmiiksi, me häipyisimme täältä suunnittelemaan mitä vastaisimme virkavallan kysymyksiin.
Aamiaista tuli syötyä, kun Hilkka kokkasi. Valentine ei palannut. Se työskenteli Inexissä hitaasti ja perusteellisesti. Kukaan ei kuitenkaan sammuttanut laitoksen verkkolaitteita, joten ilmeisesti ylläpito ei huomannut mitä oli tekeillä.
Olin nukkunut vain muutaman tunnin, ja kosmisen skaalan väsymys painoi edelleen. Nukkuminen vaan ei juuri nyt tullut kysymykseen. Täältä piti olla valmis lähtemään nopeasti pois kun tietomurto saataisiin päätökseen. Tarvitsisimme vaan jostain turvallisen tukikohdan. Minun asuntoni periaatteessa toimisi, paitsi jos Inex arvaisi että olin hyökkäyksen takana. Mitä muuta meillä oli?
Aamun ensimmäinen puhelu tuli Hilkalle kahdeksan jälkeen. Sarah oli pääsemässä pois TYKS:istä. Lääkärit ällistelivät hänen pikaparantumistaan, mutta Johanna oli palannut ja Sarah pystyi taas kävelemään. Hänellä ei ollut halua jäädä petiin. Hilkka nouti hänet autollaan. Sarah vaikutti omalta itseltään, Johanna taas selitti jotain hirveän sekavia. Suurempi tulenjumaluus tai joku muu maailmankaikkeuden roottitunnuksen haltija oli ilmeisesti pitänyt huonona eilisillan atsteekkijumalan kohtelua.
Teologian sekavuus unohtui kun Valentine palasi varttia vaille yhdeksän. Lähetin hänet takaisin wasabi.tuug.org -palvelimelle, pakkasimme tavaramme ja poistuimme Sarahin luo. Otin hivenen teetä ja ryhdyin katsomaan, mitä matonen oli tuonut.
Koneella oli vain yksi iso tiedosto, enimmäkseen silkkaa puuroa. Olisin toivonut jotain paljon parempaa ja selkeämpää. Mutta tässä oli sentään konkreettinen ongelma jota ratkoa. Kyseessä oli rikkinäistä RTF-muotoiltua tekstiä. Ennenkuin ehdin korjata koodirakenteen Jaana paikansi sekamelskasta olennaisia osia:
"luultavasti Turussa" ... "neuraaliverkko uusimatta" ... "mahdollisesti pysyy kasassa kuun loppuun"
Lukan ajatukset Jaanan päivityksestä palasivat mieleen. Olisivatko nämä hyökkäyksinä pitämämme tapahtumat sittenkin olleet pyrkimyksiä jotenkin korjata Jaana? Mutta miksi? Eihän hän ollut rikkikään? Ja jos näin, mikseivät he tiedottaneet alkavista korjauksista jo ennen kuin alkoivat asentaa niitä paikalleen?
Mutta voisiko puutuminen olla merkki mistään muusta kuin epäyhteensopivuudesta hermoston, "mielen", ja ruumiin välillä? Ja jos tarkoituksena oli vahingoittaa Jaanaa, eikö sen olisi voinut tehdä paljon tehokkaamminkin? Tuskin hän olisi selvinnyt edes ensimmäisestä hyökkäyksestä jos sen tehtävänä olisi ollut surmata.
Hyvät ideat olivat loppuneet. Ne olivat tainneet loppua jo jokin aika sitten. Oli varmaan aika kokeilla jotain huonoja ja pelottavia juttuja. Ei meillä paljon huonommin enää voisi mennä. Kai.
Koe oli oikeastaan suoritettava Hilkalla - minun kotonani tehtynä radiosignaali olisi kiusannut Kaerunekoa, Legioonaa ja Heetä. Takaisin Kivenhakkaajankadulle, foliohattu pois - Jaana vajosi tajuttomaksi Hilkan vuoteeseen melkein heti. Toivottavasti tämä toimisi. Toivottavasti tapahtuisi edes jotain hyvää välillä. Minä kävin myös patjalleni, tavoitteena nukkua edes hieman.
Neiti B ilmaantui paikalle pian Jaanan väsähtämisen jälkeen. Hän puhui Hilkan kanssa unisia ja maagisia. Minä kömmin jaloilleni ja nakuttelin levottomana konettani. Verkossa ei tapahtunut mitään. Enkä taaskaan voinut keskittyä. Väsytti. Koetin rohkaista itseäni pelaamalla skeittipeliä, mutta pelikin sujui huonosti.
Jäin lopulta asuntoon aivan yksin, nukkuvaa - ei vaan tajutonta - Jaanaa lukuunottamatta. Sentään hän hengitti vielä.
Ehkä tämä menisi aivan hyvin. Kai Luka oli tiennyt mistä puhui? Ehkä tämä vain auttaisi.
Makuuhuoneesta kuulunut kolahdus sai minut säntäämään sinne. Jaana istui lattialla ja piti päätään käsissään. Nelisen tuntia tajuttomuutta - ja hirvittävä päänsärky. Sentään hän pystyi puhumaan.
Juotin Jaanalle sokeripitoista mehua. Hänen olonsa ei ilmeisesti ollut juurikaan kohentunut, paremminkin päinvastaoin. Mutta pystyikö siitä oikeasti päättelemään mitään? Ei kai leikattavana ollut tavallinen ihminenkään heti kovin hyvää oloa koe, mutta pidemmän päälle siitä on silti hyötyä.
Ovi kävi, ja Hilkka ilmaantui. Hän kertoi meillä olevan lisää ongelmia. Kaupungilla kuulemma monet tahot puhuivat Jaanan hävittämisestä. Alexander, Matias, ehkä muutkin.
Me olimme melkein varautuneet johonkin tällaiseen. Olimme pakanneet tavarat valmiiksi, ja nyt tuntui viisaimmalta vaan lähteä liikkeelle jonnekin. Jaana pääsi jaloilleen, otimme välttämättömimmät tavarat kuten tietokoneet, ja siirryimme autooon. Olin virkein, siispä ajoin.
Meillä ei ollut varsinaista määränpäätä. Tavoite oli vain saada kilometrejä itsemme ja Turun väliin. Otimme satunnaisen suunnan, kohti pohjoista. Etenimme siksakkia, puhelimet sammutettuina siinä toivossa ettei meitä voitaisi jäljittää.
Naantalii todettiin umpikujaksi, kiersimme Raisiota kohti. Pohdimme mahdollisia turvapaikkoja. Käteistä rahaa meillä oli vain vähän, mutta ehkä parissa päivässä tilanne rauhoittuisi. Camomilla oli kuulemma keräämässä joukkoja Alexanderia vastaan, varmaan 48 tuntia riittäisi meille pakoajaksi.
Sitten Jaana sanoi, että hänen päänsärkynsä oli loppunut - mutta hän ei enää tuntenut mitään missään osassa kehoaan.
Kamalaa. Pysähdyimme huoltoasemalle ostamaan polttoainetta ja arvioimaan optioitamme. Oliko Jaana vain hajoamassa tasaisesti, riippumatta siitä mitä tekisimme? Mikä aisti lähtisi seuraavaksi?
Tässä suunnassa ei ratkaisua ollut. Jaanan keho oli hajoamassa.
Kehosta oli pyrittävä pakoon.
Jaana oli aiemmin pudonnut ruumiistaan verkkoon kokeillessaan murtautua Inexin palvelimelle. Hän olisi jäänytkin verkkoon ellen olisi tuonut häntä takaisin. Jos hän pääsisi takaisin sinne, hän olisi turvassa. Hänellä ei olisi enää ruumista, mutta ainakaan ruumiin tuhoutuminen ei uhkaisi hänen mieltään.
Hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme wardrivelle paikantamaan avointa langatonta verkkoa. Sellainen löytyi läheiseltä kerrostaloalueelta. Pysäköimme. Jaana asettui koneen ääreen, kirjautui Inexiin.
Sitten hän vajosi hervottomaksi, kuten viimeksikin.
Skannasin pikaisesti verkkoa. Ei jälkeäkään Jaanasta. Viimeksi hän oli jäänyt avoimeen internetiin, ja lähettänyt minulle melkein heti sähköpostia. Ei tällä kertaa.
Hän ei ollut missään avoimessa verkossa. Mitä hänen mielelleen oli tapahtunut? Olimme arvelleet Inexin olleen ansa, mutta millainen?
Oliko Jaanan mieli pyyhitty pois?
Eihän?
Jäljellä oli vielä yksi mahdollisuus - LYS. Inexistä oli sinne reitti, jotenkin. Sunnuntai-iltana kukaan ei välttämättä katsoisi LYS:iin ihan nopeasti.
Raisio-Turku -moottoritie ajettiin periaatteella "kiihdytys-puolimatka-jarrutus". En piitannut rahtuakaan minkäänlaisista liikennesäännöistä ajaessani kohti Lähde-säätiötä. Hilkka oli hiljaa. Jaanan tajuton ruumis makasi takapenkillä.
Otimme hissin ylös Säätiön tiloihin. Siellä oli autiota ja pimeää. Työpisteessäni käteni vapisivat. Liitin kannettavani LYS-ympäristöön, ja zoomasin alas kunnes näin ja kuulin yksittäiset silmukat. Pienet tekoälyjen alkiot - sekä yhden ei niin pienen.
"Jaana?"
"Täällä ollaan."
...
Tuntia myöhemmin olin kirjoittanut säätiölle raportin siitä, kuinka sunnuntai-iltana töissä käydessäni olin havainnut LYS:issä valtavan ja vauhkosti käyttäytyvän anomalisen silmukan, ja hävittänyt sen, kuten työnkuvaani kuului.
Istuin Hilkan olohuoneessa teekupin kanssa, poissaolevana ja vaiteliaana. Nakuttelin konettani. Ihmiset ympärilläni antoivat minun olla rauhassa. He uskoivat Jaanan vajonneen koomaan tai kuolleen. He olettivat minun surevan omassa hiljaisuudessani.
He eivät nähneet sinistä laatikkoa repussani. Laatikkoon kulki verkkopiuha, siinä oli mikrofoni ja pieni kaiutin. Se oli osa laitesarjaa, jonka oli valmistanut Asus erikoistilauksena Lähde-säätiölle. Sen kyljessä oli nyt tarralappu jossa luki "JAANA PEURA".
Se oli suurin neuraaliverkkotekniikkavarkauteni toistaiseksi. Mutta tuskinpa sitäkään kukaan huomaisi.
Ircissä rupattelin Jaanan kanssa. Meillä oli paljon ideoita, paljon toteuttamattomia suunnitelmia. Pitäisi vain valita, mihin kävisimme käsiksi ensimmäisenä.
Uimasta ja syömästä tultuani Mirja soitti. Hänen kaksi tamperelaista kaveriaan olivat osallistumassa scifiseurojen yhteistyökokouksen järjestämään lumiveistoskilpailuun. He pyysivät Mirjaa mukaan. Kun aiheena oli jättiläisrobotit, Mirja kysyi tahtoisinko minäkin tulla.
Kun Turun animeseura ei kerran ollut omaa edustajistoa lähettämässä, arvelin että Hidoi ry:n mukaan liittyminen olisi aivan sallittua. Ja lumiveistäminen voisi olla valtavan hauskaa. Jaana - nykyään Petra - piti myös ideasta, samoin Hilkka. Rupattelimme kolmestaan ircissä kaikenlaista.
Hilkka oli huolestunut Laila Kokon puuhista. Laila oli ottanut häneen yhteyttä ja tahtonut kiskoa hänet mukaan johonkin epämääräiseen, tai niin Hilkka oli ainakin kokenut. Atsteekkijumalien paluu mainittiin. Minua asia ei oikeastaan kiinnostanut.
Ajattelin mennä aikaisin nukkumaan jotta olisin virkeänä huomenna lumiveistelemässä. Yllättävä suklaanhimo kuitenkin iski, ja Hilkalla oli vanukasta. Päätin mielijohteesta pyöräillä käymään hänen luonaan, kun en sunnuntaina ehtisi käydä siellä aamiaisella. Hilkka sanoi, että muitakin oli tulossa - Sarah, joku hänen kaverinsa, Lailakin - eikä hän oikein kai olisi halunnut näitä kaikkia vieraakseen.
Kun pääsin perille, oli paikalla tuttuja ja tuntemattomia. Sarah, Laila, vanhempi mies ja nuori nainen puhuivat omituisia olohuoneessa. Minä siirryin Hilkan kanssa keittiöön puhumaan lumiveistosten tekemisestä. Olin oikeastaan aika innoissani ajatuksesta. Voisin tehdä Pingin Megatokyosta, tai ehkä jonkun animemechan.
Laila tuli kysyään, mitä Jaanalle oli tapahtunut. Palasin vakiovalheeseen: että Jaanan mieli oli tuhoutunut joulukuussa hyökkäysten vuoksi, ja että hän oli sanonut että hänen ruumiinsa saa antaa eteenpäin jos joku sitä tarvitsee. Inhotti joutua valehtelemaan taas. Varsinkin kun Laila selvästi tahtoi vaan Jaanan parasta. Mietin, uskaltaisiko hänelle kertoa mitä Jaanalle oli oikeasti käynyt. Mutta Petra ei tahtonut sitä. Hän tahtoi, että mahdollisimman harvat tietäisivät. Ihan ymmärrettävää.
Lailan kysymys johtui siitä, että olohuoneessa ihmiset olivat aikeissa tuoda jonkun unimaailmasta Jaanan vanhaan kehoon. Nyt, ihan tänä iltana. Aika jännää. Halusin katsoa kun se tapahtuu.
Rituaalista kertoi paikalla ollut vanhempi mies - Lasse Tuominen.
Hän
oli ollut tarot-korteissakin. Hän ei aikonut itse tehdä
rituaalia,
mutta kertoi Sarahille / Johannalle miten se toimisi. Rituaalia ei
saanut katsoa
jos siihen ei ollut osallistumassa. Ei taaskaan. Tällä kertaa
kyllä
sanottiin, että saisin osallistua jos tahtoisin, mutta
päätin
että ehkä en niin kovasti tahtonut.
Auttelin valmisteluissa geometrian osalta. Varsinaisen loitsun olivat
tekemässä
Johanna ja tuntematon tyttö, Kati kai hänen nimensä oli.
Jaanan
vanha ruumis sidottiin nojatuoliin keskelle lattiaan piirrettyä
ympyrää.
Rituaaliin osallistumattomat minä, Hilkka, Laila ja Lasse menimme
makuuhuoneeseen
suljetun oven taakse.
Hilkka pohti, pitäisikö meidän olla muualla, kauempana.
Puhuimme kuiskaillen lumiveistoksista ja muusta pienestä ehkä viisitoista minuuttia. Olohuoneesta kuului rituaalisia ääniä. Sitten alkoi kuulua normaalia puhetta. Yksi äänistä oli tuntematon. Oven läpi sanottiin, että saisimme tulla.
Jaana oli jalkeilla. Tai ei Jaana. Hän näytti Jaanalta, mutta liikkui ihan eri tavoin, kuulosti aivan erilaiselta. Jaana oli aina ollut tasaisesti liikkuva ja varovainen, ja myös aika kömpelö. Tämä ihminen heilui ja pomppi ja puhui lakkaamatta. Hän oli varmaan sitten Sini.
Aivan ällistyttävää. En olisi tätä uskonut ellen olisi nähnyt.
Kummastelimme Siniä hetken. Sitten Johanna ilmestyi suunnillen aaveen nähneenä paikalle, ja totesi että meillä oli pulma. Hänen jumalansa ei ollut pitänyt rituaalista. Taaskaan. Rangaistukseksi hän oli jättänyt pienen kipinän elävää tulta kaikkien paikallaolleiden sisään. Samaa tulta joka oli polttanut Lukan marraskuussa.
Johanna sanoi, että meillä oli nyt 24 tuntia aikaa olla hyviä zarathustralaisia tai sama kohtalo tulisi meidänkin osaksemme.
Systeemini kaatui. Romahdin seinää vasten ja sanoin jotain sopimatonta. En tahtonut mitään pyhää tulta sisääni. En tahtonut mihinkään yliluonnolliseen sotkuun. Halusin mennä huomenna Mirjan kanssa tekemään lumiveistoksia.
Eteeni ilmestyi lappu jossa selitettiin zarathustralaisuuden perusperiaatteita ja rukouksia joita toistelemalla voisimme välttää taivaallisen koston. Jumalan nimi oli Ahura Mazda - Mazda? Miten ihmeessä minä voisin oikein rukoilla mitään tämän nimistä?
En minä osannut rukoilla ketään. En ole ikinä ollut
uskonnollinen
enkä ollut suunnitellut aloittavani. Nyt joku sosiopaattinen jumala
piti
ladattua asetta ohimollani.
Olin täysin poissa tolaltani. Lasse ilmoitti, että hän ei
ainakaan
rukoilisi mitään. Muut olivat kuka mitäkin mieltä.
Johanna
pyyteli anteeksi kaikilta. Ihmiset poistuivat Hilkalta, lopulta
minäkin.
Ulkona oli talvi. Pyöräilin kotiin autopilotilla.
Luin sähköpostitse lähetettyjä zarathustralaisohjeita. Kädet tärisivät. Tahdoin herätä tästä painajaisesta. Koetin selittää tapahtunutta Petralle, mutta se oli vaikeaa. En uskonut sitä itsekään. Ryömin vuoteeseen ja käperryin peiton alle.
(Blogimerkintä: Persialaisen jumalan kirous)