Jaana Peura

Ikä: Virallisissa papereissa 22 (synt. 14.1.1984), tosiasiassa muistoja vain 14.1.2006 eteenpäin.

Siviilisääty: Naimaton ja tietämätön. Fyysisesti nainen, mutta henkisesti lähinnä sukupuoleton.

Ammatti: Juuri aloittanut Hesburger-työntekijä (Pasilan asemalla), "viettämässä toista välivuottaan lukion jälkeen"

Luonteesta: Jo syntyessään Jaanalla oli pari perusluonteenpiirrettä, kaiken muun hän on oppinut ja omaksunut ympäristöltään. Alkuperäiset peruspiirteet ovat uteliaisuus eli halu ymmärtää maailmaa ja ihmisiä, etsiä syitä ja seurauksia, sekä tavallaan sen vastakohtana halu sopeutua, kuulua joukkoon, olla samanlainen kuin muut.

Ulkoasu: Tylsä. Löysiä, värittömiä vaatteita, koska pitää kirkkaita värejä ja kireitä juttuja epämiellyttävinä.

Yliluonnollisuus (tai mitä lieneekään): Immuuni (yliluonnolliselle) mielenhallinnalle (mitä ei tietenkään itse tiedä). Erittäin nopea oppimaan (ei osannut suomea, kun syntyi, mutta oppi alle viikossa sujuvaksi), ja sen, mitä oppii, ei sitten unohda (eli siis ei muistiongelmia koskaan enää syntymän jälkeen). Myöhemmin, kun päättää, että haluaa vaikkapa opetella norjaa, niin voikin sitten tehdä sen viikossa tai parissa. Toisaalta yliherkkä päihteille yms. aineille - kahvista menee ihan sekaisin, alkoholista sammuu melkein heti, eli siis lääkkeillä järkätty "mielenhallinta" toimisi kyllä. Ei myöskään voi sietää liian kovia ääniä, äärilämpötiloja, kirkkaita valoja, eikä pidä koskemisesta.

Jaanan elämä tähän asti (hänen itsensä kertomana):

USA:laisissa televisio-ohjelmissa tunnistamaton naishenkilö on Jane Doe. Juuri se minä olen. Jaana Peura, nainen vailla nimeä, menneisyyttä ja henkilöllisyyttä. Tuntematon ja tunnistamaton. En tiedä, kuka olen ja mistä olen tullut. Tämä maailma ei tunnu tutulta, mutta haluan ymmärtää sitä ja kuulua siihen. Se on kuitenkin ainoa maailma, josta tiedän edes jotakin. Maailma, jonka olen tuntenut koko ikäni - jo yli kuukauden ajan.

Kuukausi sitten (tarkalleen sanoen, 14.1.2006) löysin itseni metsästä. Silloin en tietenkään tiennyt, että se oli metsä. Se oli kokoelma tuntemuksia, näköhavaintoja, hajuja ja ääniä, jotka olivat kaikki täysin uusia minulle. Vaikka en ymmärtänyt mitään siitä, mitä ympärilläni oli, totesin pian, että se oli epämiellyttävää. Oli kylmää ja pimeää, maassa oli lunta, ja puut olivat suuria ja synkkiä. Ylläni oli kokoelma asioita, joita en myöskään osannut nimetä - vaatteita. Ne ovat edelleen tallessa. En tiedä, kenen ne ovat ja mistä olin ne saanut, mutta sen verran suuria ne ovat, että tuskinpa ne ainakaan ovat kuuluneet kenellekään, joka olen joskus aiemmin saattanut olla.

Ajalta ennen tuota täysikuun yötä metsässä minulla ei oikeastaan ole mitään muistikuvia. On vain hämärä aavistus siitä, kuinka matkasin päätähuimaavaa vauhtia lipuen kirkasta, hohtavaa tietä pitkin. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. En ole vielä törmännyt mihinkään vastaavaan tässä elämässä, tässä maailmassa, mutta on monta muutakin asiaa, joista en vielä tiedä mitään.

Tavallaan siis synnyin tuona yönä. Tietenkin tiedän varsin hyvin, että tieteellisesti, teknisesti ja käytännöllisesti ei ole mitenkään mahdollista, että olen syntynyt alle kuukausi sitten. Tiedän olevani kaikin puolin tavallisen parikymppisen naisen näköinen, kokoinen ja muotoinen, joten on tuskin mahdollista, että olen oikeasti syntynyt tällaisena.

Luultavasti olen syntynyt parikymmentä vuotta sitten jossakin joillekin vanhemmille, ja kasvanut ja elänyt kuten kuka tahansa, ollut joku, ihminen, henkilö, jolla oli nimi ja menneisyys. Yllättävää kyllä, siitä vain ei ole enää jäljellä mitään, ei minkäänlaisia merkkejä. Ei henkilöllisyyspapereita, ei tuntomerkkeihini täsmääviä henkilötietoja missään tämän maan tai muissakaan rekistereissä, joihin ystävilläni on yhteyksiä, eikä ketään, joka olisi aiemmin tavannut minut.

Kun synnyin tähän nykyiseen elämääni, olin aivan yhtä avuton kuin todellinen vastasyntynyt. Jos olisin jäänyt yksin metsään, olisin varmasti paleltunut kuoliaaksi. Jälkeenpäin kuulin myös, että jos väärät ihmiset olisivat löytäneet minut, saattaisin olla nyt jossakin suljetussa laitoksessa. Mutta minä olin onnekas. Minut löysi juuri oikeanlainen, ystävällinen henkilö, jolla puolestaan on sopivanlaisia ystäviä. Hän on mummini, mukava vanha nainen, joka pelasti minut metsästä, ja jonka ansiosta nykyään tiedän, mikä metsä ylipäänsä on. En ole vielä keksinyt, miten voisin kyllin kiittää häntä kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväkseni, ja tulee varmaankin jatkossakin tekemään.

Olen saanut mummilta paljon aivan konkreettista apua. Hän hankki minulle henkilöllisyyspaperit ystäviensä avustuksella. En tiedä, kuka päätti nimetä minut Jaana Peuraksi, mutta se oli varmaankin jonkinlaista huonoa huumoria, vaikka itse tajusin sen vasta myöhemmin. Mummi on antanut minulle ruokaa ja sopivampia vaatteita. Saan asua hänen luonaan Töölössä, ja hän on luvannut järjestää minulle oman asunnon, kun olen valmis siihen. Hän myös järjesti minulle työpaikan Pasilan aseman Hesburgerissa, jotta voisin tienata rahaa ja elättää itse itseni. En voi olla ikuisesti riippuvainen mummin avusta. Olen käynyt töissä vasta pari kertaa, mutta se on sujunut ihan hyvin, koska työ ei ole mitenkään liian monimutkaista.

En tiedä tarkalleen, miten mummi kykenee järjestämään näitä kaikkia asioita. Toisinaan minusta tuntuu, että hänkään ei aina ole aivan selvillä kaikesta, ja että joku muu on hänen toimintansa takana. Hän saa toisinaan puhelinsoittoja, ja joskus hänen luonaan käy henkilöitä, jotka tuntuvat tietävän asioista enemmän kuin hän. Henkilöllisyyspaperitkin tulivat kirjekuoressa, jota mummi ei ilmeisesti ollut nähnyt aiemmin. Muuten hän on mukavin ihminen, johon olen tähän mennessä törmännyt, vaikka uskookin kovin vakaasti kohtaloon. Minä en oikein vielä tiedä, mitä ajatella kohtalosta, vaikka toisinaan minusta tuntuukin, että tuolla syntymälläni ja nykyisellä olemassaolollani täytyy olla jokin merkitys.

Paljon tärkeämpää kuin mikää materiaalinen apu, on tietenkin se, että mummi kasvatti minut, opetti minut kävelemään, syömään ja puhumaan. Kun synnyin, minulla ei ollut nimiä asioille, ei sanoja, millä kuvailla mitään. Opin kuitenkin nopeasti. Muutamassa päivässä keskustelin hänen kanssaan suomeksi, lukemaankin opin viikon sisällä, ja nykyään osaan jo englantia ja ruotsiakin varsin sujuvasti. Itse asiassa opin mummilta kaiken sen, mitä lapsikin oppisi, mutta vain paljon, paljon nopeammin. Tästä olemmekin yhdessä päätelleet, että kenties en kuitenkaan todella oppinut näitä asioita. Jos olen jo elänyt jotakin elämää 20 vuotta, olen melko varmasti aiemminkin osannut pukeutua ja peseytyä, joten nämä perusaskareet piti vain muistuttaa mieleeni. Mummi ei kuitenkaan tiedä paljoakaan muistinmenetyksistä, ja toivon, että joskus tapaisin jonkun, joka tietäisi enemmän.

Havaittuani, miten paljon maailmassa on kaikenlaista opittavaa, olen tehnyt parhaani oppiakseni lisää. Pidän oppimisesta. Haluan tietää asioista niin paljon kuin mahdollista. Ymmärtää, miten ne toimivat, ja miksi. Kirjat ovat parhaita ystäviäni, samoin internet, niiden välityksellä saan tietoa lähes kaikesta, mikä vain jotenkin on mahdollista selittää. Toistaiseksi olen lähinnä selvittänyt kaikenlaisia peruskäsitteitä, mutta toivottavasti pääsen joskus perehtymään asioihin paljon tarkemmin. Olen jo kuullut kaikenlaista erilaisista oppilaitoksista. Kenties, kun saan elämäni kunnolla alkuun, voisin vaikkapa mennä opiskelemaan jotakin jonnekin.

Oppimisen lisäksi pidän paljon myös musiikista. Eräänä päivänä, ehkä viikko syntymäni jälkeen, mummi kuunteli erästä CD-levyä, jonka ääni miellytti minua erityisesti. Kysyin häneltä, mitä se oikein oli, ja hän kertoi, että kyseessä oli sellomusiikki. Halusin tietenkin selvittää, mikä on sello, ja miten se toimii. Hän hankki minulle sellaisen. Väittäisin, että osaan jo soittaa melko hyvin, vaikkei se ihan siltä CD:ltä - Heinrich Schiffin soittamilta Bachin Soolosellosarjoilta - kuulostakaan.

On vielä paljon asioita, jotka haluan oppia, ja joista haluan tietää lisää. Tunteet ovat minulle vielä jotenkin vieras asia ja vaikeita käsitellä. Tunnen kyllä itsekin kaikenlaista, mutta en aina osaa nimetä, mistä on milloinkin kysymys. Vielä vaikeampaa on arvata, mitä joku muu tarkalleen ottaen tuntee, tai miksi. Näiden asioiden selityksiä on vaikea löytää tieteellisestä kirjallisuudesta tai edes lastenkirjoista, jotka usein selventävät tehokkaasti yksinkertaiset käsitteet, joita aikuiset pitävät liian selvinä selitettäviksi.

Samoin minun on vaikea ymmärtää kaikkia niitä ristiriitaisia mielipiteitä ja tietoja, jotka liittyyvät tavalla tai toisella lisääntymiseen ja suvunjatkamiseen. Riippumatta siitä, montako selkeää selitystä etsin siitä, miten lapsia tarkalleen ottaen tehdään, tai kuinka monta runoa tai romaania luen rakkaudesta, en edelleenkään voi käsittää sitä. Miten asia, joka kaikilla muilla eläinlajeilla on luonnollinen ja yksinkertainen osa elämää, on kuitenkin niin hankala ja monimutkainen? Kenties opin vielä ymmärtämään, kun vietän enemmän aikaa tässä yhteisössä ja tässä maailmassa.

On oikeastaan vain yksi asia, jota en ymmärrä tai osaa lainkaan, enkä tiedä, miten voisin koskaan oppiakaan. Kirjoista ei ole sen suhteen apua, eikä ympäristön tarkkailusta ja tavallisesta elämisestäkään. Tämä kummallinen, käsittämätön asia on nimeltään nukkuminen. En ymmärrä sitä, koska en kykene siihen. Haluaisin kyllä kovasti. Erityisen kiehtovaa olisi nähdä unia. Ikävä kyllä, tietääkseni kukaan ei ole keksinyt, miten nukkumista voisi opettaa tai oppia. Ehkä minulle tapahtui muistinmenetyksen yhteydessä jotain, mistä tämä kummallinen vajavaisuus johtuu, tai sitten olen ollut aina hieman omituinen.

Olen havainnut, etten ehkä muutenkaan ole aivan tavallisimmasta päästä, siis vielä sen lisäksi, että olen kuukauden ikäinen. Monesti pidän ääntä liian kovana ja epämiellyttävänä tai valoa liian kirkkaana siinä, missä joku muu ei havaitse mitään epänormaalia. Kireät vaatteet, sellaiset, mihin monet minun ikäiseni pukeutuvat, ovat sietämättömän epämukavia. En oikeastaan ylipäänsä pidä siitä, että minuun kosketaan. Tupakansavu saa minut pahoinvoivaksi. Mummi juo usein kahvia, ja joskus ensimmäisinä päivinä tarjosi sitä minullekin, sillä seurauksella, että tärisin kauttaaltani ja käyttäydyin kuin olisin juovuksissa. Siitä lähtien olen pysynyt kaukana kahvista. Alkoholiin en ole uskaltanut koskea lainkaan, koska olen melko varma, ettei se olisi hyvä ajatus.

Minusta on ärsyttävää ja harmillista olla tavallaan lähtökohtaisesti vähän epänormaali, koska enemmän kuin mitään muuta haluaisin juuri ja nimenomaan olla normaali. Tavanomainen ihminen ja henkilö. Hyväksytty osa tätä maailmaa ja tätä yhteisöä. Aika näyttää, pystynkö siihen todella koskaan. Teen joka tapauksessa parhaani. Sen vuoksi aion edetä hyvin varovasti, vaikka haluaisinkin kovasti tietää, kuka olen aiemmin ollut ja mitä minulle on tapahtunut. En aio kertoa menneisyydestäni - tai siis sen puuttumisesta - kenellekään, jonka ei tarvitse sitä tietää. Se herättäisi turhia epäluuloja.

Koska joku varmasti tulee vielä kyselemään menneisyydestäni, minulla on peitetarina. Olen siis 22-vuotias ja kotoisin Espoosta, missä olen asunut suurimman osan elämästäni. Olen ainoa lapsi, isäni Tapio on lääkäri ja äitini Saara freelance-kääntäjä, mikä saa luvan toimia jonkinlaisena selityksenä kielenoppimiskyvylleni. Itse sanon olevani peruskoulun ja ihan hyvin paperein neljässä vuodessa selvitetyn lukion jälkeen vähän tuuliajolla, pitämässä jo toista välivuottani. Riitauduin vanhempieni kanssa, koska he painostivat minua hankkimaan hyvän opiskelupaikan, vaikken itse vieläkään tiedä, mitä haluan. Isäni äiti eli mummini on kuitenkin paljon rennonmpi ja ystävällisempi. Sen vuoksi asun toistaiseksi hänen luonaan Helsingissä, ja etsin omaa asuntoa. Näin voin selittää, kuka mummi on, ja miksi asun hänen luonaan.

Itse en olisi tällaista selitystä koskaan keksinyt, mutta mummi ehdotti sitä minulle, joten se ilmeisesti vaikuttaa kyllin uskottavalta. Kummallista, että jonkun epävarmuus ja päättämättömyys oman tulevaisuutensa suhteen voisi todella johtaa tällaiseen vihamielisyyteen lapsen ja vanhempien välillä, mutta viha on vahva tunne, enkä tajua sitä lainkaan, paitsi että minusta tuntuu epämiellyttävältä, jos muut ovat vihaisia. En ainakaan muista, että olisin itse koskaan ollut vihainen, vaikka en tiedä, osaisinko edes nimetä sitä tunnetta itsessäni.

Ja toisaalta, totta kai minä olen ollut vihainen niiden parinkymmenen vuoden aikana, jotka olen elänyt ennen tätä kuukautta. Ja kun saan selville, kuka olin, kun muistini palautuu ja henkilöllisyyteni selviää, kuten joskus on pakko tapahtua - silloin tulen varmasti myös olemaan vihainen sen vuoksi, että minulle kävi näin, että jouduin aloittamaan kaiken alusta.

Jaana / Hauraita Unelmia 1 -debrief, eli Jaana Peura: Kuinka etsin itseäni ja löysin Turun

Junamatka oli jännittävä. En ole aiemmin mennyt junalla yhtä pitkää matkaa, ihan yksin ja vähän epävarmana määränpäästä. Se oli tavallaan aika epämiellyttävä tunne. Asiaa ei juuri auttanut se, että ihan pääni päällä oli kaiutin, josta kaikki junakuulutukset tulivat sietämättömän kovaäänisinä, ja takanani istuva matkustaja maiskutti ruokaa tai purukumia koko matkan. Muuten matka sujui leppoisasti lukien mummilta saamaani matkalukemista, Maailmankaikkeuden elämäkerta -kirjaa.

Perillä etsin ensi töikseni kartan ja paikallistin YO-kylän. Minulla oli jo alustava idea sen sijainnista, kiitos printattavaksi sopimattomien nettikarttojen. Lisäksi minulla oli netistä löytämäni YO-kylän kartta. Oona soitti ja kysyi, miten menee. Sanoin, että hyvin, ja lupasin yrittää olla eksymättä.

YO-kylän löysin kyllä aikani kylmässä ja lumessa käveltyäni. Näin samalla vähän Turkua. Luminen jokivarsi oli erityisen miellyttävä, ihan erinäköinen kuin tuttu Töölönlahti. Ylioppilaskylästä löysin karttataulun, joka paljasti minun olevat aivan väärässä päässä aluetta, ja lähdin etsimään oikeampaa suuntaa. Tässä vaiheessa eksyin kartalta täysin. Kaikki katukylttien nimet olivat eri kuin kartassani, vaikka minulla olikin jonkinlainen aavistus sijainnistani. Alkoi olla kylmä, kenkäni olivat märät. Olisin halunnut löytää perille omin avuin, mutta viimein luovutin ja soitin Oonalle. Hänen kaverinsa Sini, bileiden emäntä, opasti minut perille.

Tupareissa oli paljon ihmisiä, tupakansavua, alkoholia (johon en koskenut) ja liian kovaäänistä musiikkia. Söin pitsaa epämiellyttävän sotkuisessa keittiössä. Mukavinta bileissä olivat kissat. Olin iloinen, kun Oona ilmoitti melkein heti, että olimme lähdössä pois, joitakin hänen toisia kavereitaan tapaamaan, ja vielä autokyydillä.

Autoa ajoi Matias-niminen mies, ja kyydissä oli myös joku punatukkainen nainen, joka oli menossa bileisiin Kivenlahteen (Espooseen, lähelle peitetarinani kotia), ja jolla oli kissa. Haimme Oonan kotoa DVD-laitteen, ja Matias vei meidät johonkin kerrostalolle, missä Oonan kaveri Hilkka asui. Matkalla Oona setvi jotain kummaa juttua, johon liittyi sana "trismegistos", mutta sitä piti kysyä myöhemmin Hilkalta. Hilkka oli kuulemma töissä jossakin kaupassa, joka myi "okkulttisia tavaroita", mitä ikinä se tarkoittikaan.

Hilkan koti oli sotkuisempi kuin mummin, mutta kotoisampi kuin puolityhjä tuparikämppä. Ja nämä kaverit vaikuttivat paljon mukavammilta: rauhallisemmilta ja vähemmän kovaäänisiltä kuin bileporukka. Hilkan lisäksi oli Laura, joka on kirjastoalalla, ja Ruusu, joka lukee suomen kielen pääsykokeisiin. He olivat juuri lähdössä kauppaan, joten jätimme vain tavaramme ja lähdimme taas. Kauppa, mihin menimme, oli Stockan Herkku - Helsingissä olen käynyt vastaavassa kaupassa useita kertoja mummin kanssa. Ruusu ja Laura hävisivät hetkeksi apteekkiin, me muut valikoimme vihanneksia. Minulle selvisi hiljalleen, että illan tarkoitus oli vuokrata ja katsoa joku elokuva ja syödä vähäsen, "tyttöjen illaksi" ne sitä sanoivat. Kai se sitten oli erityisen tyttömäistä toimintaa. Lauran ja Ruusun palattua päätimme tehdä illalla perunagratiinia, ostimme ainekset ja suuntasimme Stockmannilta videovuokraamoon. Hilkka sai jonkin tärkeän puhelun, ja häipyi setvimään sitä.

Videon - tai tarkemmin kahden DVD:n valitseminen vei aikansa, puhumattakaan irtokarkkien ostamisesta. Laura ja Ruusu olivat ensin valmiita, ja lähtivät edeltä. Palailin Oonan kanssa kahdestaan kävellen. Hyödynsin tilannetta kyselemällä häneltä, kuinka luotettava Hilkka hänen mielestään on. Olin nimittäin kuullut, että Hilkalla oli tapana toisinaan auttaa ihmisiä vähän epätavallisemmissa ongelmissa. Koska Oona piti häntä luotettavana, päätin, että voisin kysyä hänen apuaan, koska oma ongelmani on tietääkseni erityisen epätavallinen.

Siispä, kun Hilkkakin oli viimein saapunut kotiinsa ja olimme ryhtyneet laittamaan ruokaa ja kokoamaan palapeliä, kysyin häneltä, josko hänellä olisi hetki aikaa. Sulkeuduimme hänen makuuhuoneeseensa, ja selitin hänelle koko oudon tarinani. Hänestä tuli siis ensimmäinen ihminen, joka tietää siitä mummin sekä mummin kavereiden lisäksi. Hilkka totesi heti, että tämä on isompi ongelma, kuin mitä hän on yleensä ratkonut. Hänen ensimmäinen ehdotuksensa oli, että menisin yksinkertaisesti lääkäriin, mikä ei minusta ole niinkään yksinkertaista. Hän lupasi yrittää kysellä, jos joku tietäisi jonkun, joka voisi tutkia minut epävirallisesti. Hänen toinen ideansa oli, että hän voisi hypnotisoida minut, ehkä jo huomenna. Tietenkin hän joutui vielä selittämään minulle, mitä hypnotisointi on. Otin tämän lupauksen avusta vastaan tyytyväisenä, ja palasimme muiden pariin.

Loppuillan aikana pääsin tutustumaan luullakseni melko tavalliseen tapaan viettää aikaa ystävien kesken. Söimme hieman liian mausteista perunagratiinia, vihannesdippiä, suklaata ja karkkia, kokosimme palapelin ja katsoimme kaksi elokuvaa. Palapelin parissa puuhastellessamme päädyin keskustelemaan Ruusun kanssa varsin mielenkiintoisia. Hän kertoi, että hänellä oli jo lapsena todettu Aspergerin syndrooma. Sattumoisin tämä sana ja vastaava "poikkeavuus" oli minulle tuttu sen kautta, että mummi oli joskus maininnut, että minä olen vähän sellaisen Asperger-tyypin oloinen.

Moni asia Ruusun tarinassa tuntuikin tutulta. Hänellä on myös vaikeuksia hahmottaa tunteita, mutta ehkä enemmän muissa kuin itsessään. Hänen kohdallaan se tosin näkyy ulospäin kenties vielä selvemmin kuin minulla, koska minä olen jo oppinut luullakseni esittämään aika hyvin normaalia, "tunteellista" ihmistä. Lisäksi Ruusu ei koskaan ole pitänyt ryhmätyöstä, ja pelkää ihmisjoukkoja. Liian suuret ryhmät vieraita ihmisiä ovat minustakin epämiellyttäviä, ja luullakseni teen parhaiten työtä yksin. Toisaalta siinä, missä hän on yrittänyt päästä tästä yli koko ikänsä onnistumatta, uskoisin, että minä totun vielä varsin nopeasti ihmisjoukkoihin. Ryhmässä toimiminen alkoi jo sujua ihan mukavasti viikonlopun aikana.

Ruusun epätavallisuuteen liittyivät myös painajaisunet, joista hän ei puhunut tarkemmin. Hänen lisäkseen myös Oona, Hilkka ja Laura näkevät kaikki erikoisia unia, jotka voivat olla enteitä, tai jotenkin totta. Kuulin niistä paljon viikonlopun aikana, ja taidan olla heille siitä kateellinen. Hypnoosi oli kuulemma auttanut Ruusua muistamaan unensa, joten toivoin, että se auttaisi minuakin sen suhteen.

Illan aikana Hilkan luona vieraili muitakin ihmisiä kuin tämä ystäväporukka. Tanja vaikutti mukavalta, vaikkei minulle oikein selvinnyt, kuka hän oli. Illan ainoa miespuolinen vieras oli Markku Karhu, joka tuli yhtiökumppaninsa Laila Kokon kanssa. Heidän yrityksensä Zen Genesis järjestää uskontokonsultaatiota, eli he siis neuvovat ihmislle, mikä uskonto sopisi heille parhaiten. Aika erikoista. Tavallaan voisi olla hauskaa kysyä, mitä he minulle suosittelisivat, koska en toistaiseksi oikein tiedä, mihin uskoa. Paikalla pyörähti myös Silja, jonka olin nähnyt ohimennen niissä tupareissa. Hän oli myös se, joka oli alunperin setvinyt sitä trismegistos-juttua.

Trismegistoksesta sain myös lisää tietoa illan aikana, kiitos googlen. Sana oli kreikkalaisjumala Hermeksen lisänimi, yhdistettynä myös muutamaan muuhun jumaluuteen, kuten egyptiläiseen Thotiin. Nämä kulttuurit ja jumalat eivät sanoneet minulle juuri mitään. Lisäksi samaiseen Hermes Trismegistukseen liittyi tämä okkultismi, sana, johon olin jo aiemminkin törmännyt, sekä jokin, mitä kutsutaan hermeettiseksi magiaksi. Päätin selvitellä näitä asioita myöhemmin, kotiin palattuani.

Illan suurin ongelma liittyi tietokoneisiin. Se oli kummallinen virus, joka lähetteli sähköpostia ihmisten osoitteista näiden tietämättä. Nämä sähköpostiviestit vaikuttivat täysin merkityksettömältä kirjain- ja numerosotkulta, mutta minusta tuntui hassulta, ettei sillä olisi lainkaan merkitystä. Yritin vakuuttaa muille, että se voisi olla vaikkapa koodia. Forwardoin sen itselleni Hilkan osoitteesta - yllättäen se tuli minulle kahdesti, ja toinen näistä ei ollut forwardi. Erityisesti Laura tuntui olevan aivan paniikissa tämän johdosta, ja yritimme kovasti keksiä, mitä sille voisi tehdä. Kaiken lisäksi joku oli laittanut Lauran postiin edelleenlähetyksen johonkin osoitteeseen, jota emme tunteneet. Laura tosin sai yhdessä vaiheessa viestin joltakin itseään Suurpandaksi kutsuvalta tyypiltä, joka väitti pelastaneensa hänet virukselta, ja teki paljon kirjoitusvirheitä. Koska ongelmat eivät kuitenkaan lakanneet tähän, päädyimme hakemaan apua nettifoorumilta. Sovimme sunnuntaiksi tapaamisen jonkun Yanagi-nimisen tyypin kanssa, joka oli kiinnostunut ongelmastamme. Hän työskenteli jossakin Lähdesäätiö-yrityksessä, joka tutki kaikenlaisia omituisia asioita.

Foorumin kautta opin myös, että virus oli ollut liikkeellä pidempään, kiertäen muun muassa kirjaston, yliopiston ja sairaalan verkkoja. Aiemmin olin kuullut, että syntymäpäivänäni, 14.1. oli tapahtunut jokin sähkökatko Turun seudulla, ja se oli aiheuttanut ongelmia sairaalan verkossa. Yhteyttä sen ja tämän viruksen välillä epäiltiin, mutta ilmeisesti sairaala kiisti sen, samoin kuin sen, että mitään olisi heiltä kadonnut tai hajonnut viruksen johdosta. Olin tietenkin erityisen kiinnostunut tästä, koska uskoin sen jotenkin liittyvän menneisyyteeni ja siihen, mitä minulle on tapahtunut, vaikka kukaan muu ei tuntunutkaan tähän uskovan. Yritin parhaani mukaan kysellä siitä lisää, mutten juurikaan saanut enempää tietoa.

Pääsimme viimein asiaan ja katsoimme ensimmäisen DVD:n Jali ja suklaatehdas. Se oli hieman kummallinen ilmeisesti pääosin lapsille suunnattu elokuva. En erityisemmin pitänyt siitä, koska ikäviin tilanteisiin päätyvät lapset ja sen kaiken yleinen absurdius jotenkin häiritsivät minua. Heti perään seurasi toinen elokuva, Painajainen perheessä, joka oli vielä kummallisempi. Elokuvan huumori perustui siihen, että kaikki meni täysin pieleen mitä käsittämättömimmillä tavoilla, enkä oikein ymmärtänyt sitä.

Vieraat poistuivat elokuvien aikana, ja myös Oona joutui lähtemään. Hänen oli alunperin pitänyt jäädä Hilkalle yöksi, mutta hän menikin kotiinsa, koska jotkut muut hänen tuttunsa kaipasivat sieltä yöpaikkaa. Minä jäin kuitenkin Hilkalle. Kaikki alkoivat hiljalleen vetäytyä nukkumaan. Vaihdoin yövaatteet päälle ja pesin hampaani kuten aina ennenkin, ja asetuin keittiöön muutaman kirjan kanssa. Siellä kun saattoi pitää valoja päällä häiritsemättä muita. Hilkka oli ainoa, joka tiesi, että en oikeastaan nuku. Hän lupasi, että voin tulla lepäämään hänen viereensä sitten, kun siltä tuntuu.

Istuin pitkään keittiössä, ja luin loppuun mummilta matkalukemiseksi saamani kirjan sekä pätkän psykologian oppikirjaa. Tunnelma oli jotenkin kummallinen ja epämiellyttävä. Ahdistukseksi sitä varmaankin pitäisi sanoa. Olinhan ensimmäistä kertaa yötä jossakin muualla kuin mummin luona. Se oli melkoisen erilaista. Lepäsin muutaman tunnin Hilkan vieressä ikäänkuin näön vuoksi, jos joku olisi sattunut tarkkailemaan minua, mutta palasin aikaisin aamuyöstä taas lukemiseni pariin.

Aamulla muut heräilivät hiljakseen, ja puhuivat kovasti näkemistään unista. Ilmeisesti kenenkään unet eivät olleet kovin miellyttäviä. Hilkka oli jo aiemmin maininnut näkevänsä toistuvaa unta, jossa pyörre vie hänet, ja hän matkaa pyörteen mukana. Halusin kovasti nähdä yhteyden tämän sekä oman unimuistikuvani välillä, sen ainoan muistoni ajalta ennen syntymääni, missä matkaan hurjaa vauhtia hohtavaa tietä pitkin. Toiveajatteluahan tämä tietenkin on.

Yön aikana myös Ruusu oli nähnyt pyörreunta. Siinä hän seisoi seinän takana, joka ei ollut seinä, ja sitten pyörre vei hänet, ja se tuntui ahdistavalta. Lauran unessa taas joku nainen yritti puhua hänelle jonkin lasin tai vastaavan takaa, mutta hän ei kuullut sanoja, ja yhtäkkiä tämä nainen hävisi. Kehitin näiden unien välille loogisen yhteyden: ne saattaisivat kuvata samaa tapahtumaa kahdesta eri näkökulmasta. Molemmissa esiintyy seinä, joka ei ole seinä, ja sitten joku viedään pois. Kenties Ruusu on unessaan tuon Lauran unen naisen paikalla, ja Lauran unessa nainen katoaa, koska pyörre vie hänet. Mutta jos pyörre on sama kuin Hilkan unessa, ja Hilkan unen pyörre viittaa minun matkaamiseeni, niin silloin logiikka ei toimi. Selvästikään Lauran unen nainen en voi olla minä, koska silloin hän olisi tunnistanut minut, tai hänet.

Hilkalla oli jokin tapaaminen kahdentoista aikoihin, ja toinen heti sen perään liittyen johonkin koruun, joka mukamas tappoi ihmisiä. Sen jälkeen meidän piti tavata se nettinörtti. Olin huolissani siitä, miten ehtisimme kokeilla hypnoosia. Hilkka päätti, että voisi kokeilla ennen mitään muuta. Siis, kun olimme syöneet aamupalaa ja hän oli muuten laittautunut valmiiksi, sulkeuduimme jälleen hänen huoneeseensa.

Hilkka pyysi minua asettumaan mukavasti sängylle, laittoi taustalle rauhallista musiikkia, himmensi valoja ja rauhoittavalla äänellä puhuen alkoi johdatella minua kohti hypnoositilaa. Tuijotin hänen pitelemäänsä kiviriipusta, ja hän kuvaili, kuinka oloni pitäisi muuttua rennommaksi ja raajojen lämpimiksi ja painaviksi ja niin edelleen. Se oli tavallaan aika mukavaa, mutta en oikeastaan tuntenut mitään sen enempää. En todellakaan vajonnut mihinkään puolitajuttomuuteen. Selvästikään hypnoosi ei toiminut. Hilkka sanoi, että tilanne ei ollut muutenkaan otollinen, hänellä oli liian kova kiire ja niin edelleen, ja hän ehdotti, että voisimme kokeilla sitä uudelleen joskus paremmalla ajalla.

Hilkka siis poistui johonkin tapaamiseen. Minä, Laura ja Ruusu vietimme aikaa kolmen kesken lähinnä jutellen ja lukien. Jossakin vaiheessa Hilkka soitti hädissään, ja sanoi hukanneensa sormuksensa. Laura löysi sen jostakin. Joka tapauksessa sormuksen unohtuminen yhdessä jonkin pyörteen muotoisen lintuparven kanssa oli kuulemma niin huono enne, että Hilkka jätti koko tapaamisen väliin kokonaan, ja meinasi eksyä bussilla johonkin.

Vähän myöhemmin Laurakin poistui tapaamaan jotakin ystäviään. Jäin siis kahden Ruusun kanssa. Koska olin jo aiemmin tuntenut jonkinlaista hengenheimolaisuutta Ruusun suhteen, päätin kertoa hänellekin totuuden itsestäni. Pelkäsin, että hän suuttuisi, kun olin valehdellut menneisyydestäni, koska mummi oli varoittanut, että niin voisi käydä - siis, että ihmiset voisivat suuttua valehtelusta. Sen sijaan Ruusu otti tämän ihan hyvin, ja kuunteli mietteitäni, ja tuntui myös kiinnostuneelta auttamaan, vaikkei hänellä juuri mitään keinoja auttamiseen ollutkaan. Vastavuoroisesti minä kuulin lisää Ruusun elämästä. Hän kertoi, että lapsesta lähtien oli nähnyt painajaisenkaltaisesti sänkynsä vieressä mustia synkkiä vierailijoita, jotka eivät olleet ihmisiä, ja joilla ei ehkä ollut kasvoja, ja jotka olivat todella kauheita ja pelottavia. Kaiken huipuksi hän myös oli varma, että ne eivät olleet vain unikuvia, koska hän oli todella koskettanut yhtä niistä. Hänen vanhempansa eivät olleet uskoneet häntä, mutta minä kyllä uskoin. Mietimme yhdessä, että ehkä on olemassa jokin unimaailma, ja että luultavasti jokin voi tulla sieltä tänne, mikä johti ajatukseen siitä, josko minä olisin voinut tulla jostakin unimaailmasta. Pohdimme myös, että koska on jopa fysiikankin mukaan olemassa toisia todellisuuksia, niin voisinko olla sellaisesta. Kumpikaan vaihtoehto vain ei oikein selittänyt muistin puuttumista.

Kello oli sen verran, että meidän piti lähteä tapaamiseemme keskustaan. Samalla reissulla veimme roskat ja palautimme DVD:t, sekä juttelimme lisää mahdollisesta taustastani. Kerroin Ruusulle, että olimme mummin kanssa päätelleet, etten välttämättä opi asioita erityisen nopeasti, vaan ne vain muistuvat mieleen entisestä elämästäni. Ruusu oli tästä samaa mieltä, melkoisen vakaasti. Tarjosin hänelle erästä ideaani, sitä, että voisin olla alunperin kotoisin jostakin maasta, missä ei ole toimivaa henkilörekisteriä, minkä vuoksi tietojani ei ole löydetty. Hän kumosi tämän toteamalla, että silloin ei ainakaan ole mitään järkeä siinä, että opin suomea niin äkkiä, enkä puhu sen sijaan jotakin kummaa kieltä jostakin alkuperämaastani.

Lauran ja Hilkankin piti olla tulossa tapaamaan sitä nörttiä, mutta minä ja Ruusu ehdimme ensimmäisinä paikalle Börs-hotellin kahvilaan. Siellä oli liian kovaäänistä musiikkia, mutta onneksi ei juurikaan tupakansavua. Ikävä kyllä kaakaokone oli rikki, joten ostimme teetä, ja istuimme odottamaan. Olimme antaneet Yanagi-nimimerkkiä käyttäneelle nörtille tuntomerkiksi, että meillä on pöydällä pehmo-orava. Hän puolestaan oli sanonut, että hänellä on keltainen takki, oranssi pipo ja sininen huivi. Tunnistimme hänet niistä heti, kun hän tuli sisään. Olimme yhtä mieltä siitä, että vaatetus oli kaamea. Melkein hänen kannoillaan sisään astuivat Laura ja joku aika epäilyttävän näköinen Riku, joka kuulemma seurasi häntä. Riku joi yhden vichyveden ja häipyi sitten Lauran kehotuksesta. Jouduimme odottamaan vielä hetkisen, kunnes Hilkka saapui paikalle, niin että pystyimme avaamaan kannettavan tietokoneen - se kun oli hänen, ja salasanalla suojattu.

Yanagi ei ilmoittanut muuta nimeä, joten ehkä se oli hänen oikea nimensä. Seitimme hänelle ongelmamme toistamiseen ja pitkällisemmin. Hän kulutti pitkän aikaa katsellen ja tutkiskellen tietokonetta ja sähköposteja. Lopulta hän kertoi, että koneessa oli ollut jokin ohjelma, joka oli sittemmin poistunut ja hävittänyt kaikki jäljet itsestään. Ne koodiviestit olivat sen jättämiä jälkiä, joko tietoisia, tai sitten tahattomia. Sen sijaan juuri aamun aikana tapahtunut omituinen sähköpostien kopiointi ja lähteminen ilman että kukaan tekisi mitään johtui jostakin sähköpostipalvelinten turvallisuusaukosta, ja oli kuulemma melkoisen iso ongelma. Me emme voisi sille mitään, eikä ehkä Yanagikaan, vaan hän ottaisi yhteyttä työnantajaansa ja ajaisi asiaa eteenpäin. Hän ei kiistänyt ajatusta siitä, että ne sekavat kirjain/numeroviestit voisivat olla koodia, vaikka pitikin sitä epätodennäköisenä. Kyselin häneltä myös sähkökatkosta, mutta hän ei tiennyt siitä mitään muuta kuin mitä oli lehdestä lukenut.

Kun Yanagi poistui paikalta, me "tytöt" jäimme vielä istumaan Börsiin ja miettimään asioita. Hilkka selitti, että se mukamas kirottu ja tappava koru oli tuntunut pelkästään hyvältä ja positiiviselta. Laura kertoi, että oli tavannut jonkun mahdollisen poikaystävän, mikä sai Hilkan ja Ruusun käyttäytymään ihan hassusti. Minä lähinnä istuin hiljaa ja ihmettelin. Laura myös vaikutti edelleen kiihtyneeltä koko nettisotkun vuoksi, mutta totesimme, ettemme kuitenkaan voisi enää tehdä asian eteen mitään, joten voisimme yhtä hyvin palata Hilkalle paistamaan lettuja, kuten oli ollut suunnitelmissa. Lähdimme kävelemään sinnepäin. Matkalla kävimme kaupassa.

Ajatukseni palasivat jälleen omaan taustaani. Yanagin puheiden ja aiempien mietteideni perusteella sain aikaan melko villin teorian, jota en edes uskaltautunut selittämään ääneen. 14.1. tapahtui siis sähkökatkos, sairaalan tietokoneet sekoilivat, ja kummallinen virus lähti liikkeelle. Samaan aikaan minä löysin itseni metsästä ilman yhden yhtä muistoa. Tämä ei voinut olla vain sattumaa. Tämä virus osasi varsin taitavasti poistaa jäljet itsestään - mitä jos se osasi myös poistaa muita asioita? Mitä jos olin aiemmin sairaalassa, kunnes joku teki minulle jotakin kummaa, mikä vei muistini, ja raahasi minut metsään, ja sitten sen viruksen avulla pyyhki kaikki tietoni sairaalan tietokoneilta, ja ehkä muualtakin?

Tiedän, teoriassani on aukkoja. Esimerkiksi, virus ei tietääkseni vaikuttanut mihinkään väestörekisteriin tai poliisin tietokantaan, sen sähkökatkon syyksi minulla ei ole mitään ehdotusta, eikä tämä mitenkään selitä niitä omituisia, yhteensopimattomia ja väärän kokoisia vaatteita, jotka minulla oli silloin ylläni. Tämä on kuitenkin ensimmäinen jokseenkin toimiva ja kokonainen idea, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan, joten siitä on ihan hyvä lähteä työskentelemään eteenpäin. Jospa vain tietäisin tarkemman paikan, missä se metsä oli, missä heräsin. Lehden mukaan sähkökatko alkoi mahdollisesti jostakin Ilpoisten suunnalta. Olinko minä juuri siellä silloin? En ehkä saa koskaan tietää.

Ostimme kaupasta sieniä ja muuta mukavaa ja palasimme Hilkalle. Siellä työstimme lettutaikinaa, ja paistamista odotellessani päädyin lueskelemaan kaikenlaista. Hilkan kirjasto oli kiehtova, varsin erilainen kuin mummin. Luin esimerkiksi unien tulkinnasta sekä niistä kivistä, joista Hilkka tietää niin paljon. Myös kivikirjassa viitattiin usein toisaalta okkultismiin ja toisaalta muinaiseen Egyptiin, jotka ovat siis ehdottomasti selvitettävien asioiden listalla. Hyllyssä oli myös kirja hypnoosista, mutta se ei sisällysluettelon perusteella vaikuttanut kiinnostavalta.

Olimme juuri aloittelemassa toisen palapelin kokoamista, kun paikalle ilmestyivät Oona ja se Matias, joka oli eilen ajanut autoa. Juttelin jonkin aikaa hänen kanssaan. Innostuin erityisesti, kun kuulin hänen opiskelevan fysiikkaa. Keskeytin keskustelumme kvarkeista, kun tajusin, että lettujen paisto oli jo meneillään, ja kiiruhdin keittiöön, jotta ehtisin kokeilla sitä. Enhän ollut koskaan aiemmin paistanut lettuja. Se oli aika hauskaa puuhaa, vaikken ehtinytkään oppia vielä kovin hyväksi siinä.

Samalla kun söimme, Hilkka ennusti meille teenlehdistä - se oli jälleen yksi hänen erikoisosaamisalueistaan. Lauran kuppi puhui häntä lähestyvistä jäljistä, jotka olivat jo aiemmin esiintyneet jossakin enteessä. Jäljet yhdistyivät kummasti siihen, että Yanagi oli kutsunut viruksen koodiviestejä sen jättämiksi jäljiksi. Joka tapauksessa, jäljet olivat kuulemma nyt aivan lähellä, ja joku yrittää ottaa häneen yhteyttä jostakin kaukaa. Olin tästä aika innoissani, koska se tuntui todistavan, että ne viestit todella olivat koodia, yhteydenottoyritys, eivätkä mitään sattumanvaraista sotkua.

Omat teenporoni olivatkin vähemmän puheliaita. En tosin osannut ensin kääntää kuppia oikein, mutta Hilkan puheista päätellen tulos oli siitäkin huolimatta odottamaton: kuppini ei sanonut mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes etäisiä sotkuisia hahmoja. Hilkka jopa haki Oonankin katsomaan, mutta hänkään ei nähnyt mitään. Se tuntui epämiellyttävältä. Miten niin minulla ei muka olisi tulevaisuutta, kyllähän itse hyvin tiesin, että totta kai minulla on! Oona ja Hilkka eivät olleet nähneet moista koskaan aiemmin, eivätkä osanneet selittää sitä.

Hilkka sai yllättävän hätäisen puhelinsoiton Lailalta, jolla oli kuulemma joku hankala tilanne, ja hetkellinen muistinmenetys. Hilkka lupasi lähteä auttamaan, kun vielä paikalla oli sopivasti Matias, jolla oli auto. Ennen lähtöään Hilkka kuitenkin ennusti vielä Ruusulle. Ruusun teekuppi kertoi, että jokin, mitä hän on aikeissa tehdä, tulee onnistumaan. Tämähän oli mukava uutinen. Kenties se liittyi hänen opiskelemaan hakemiseensa, pääsykokeisiin ja sen sellaiseen.

Matias lähti kyyditsemään Hilkkaa ja Oonaa Zen Genesiksen toimistolle. Minä, Laura ja Ruusu jäimme odottamaan huolissamme siitä, mitä heille ehkä tapahtuisi. Jossakin tässä vaiheessa päätin, että Laurankin olisi syytä tietää koko tarinani, kun kerran olin sen jo kahdelle muulle uudelle ystävälleni kertonut. Yllättäen Lauran ensimmäinen reaktio oli sama kuin Hilkan: hän kysyi, olenko käynyt lääkärissä. Vastasin, että en, ja päätin entistä vakaammin, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Muuten Laurakin suhtautui asiaan ystävällisen rauhallisesti.

Jonkin ajan kuluttua soitimme Hilkalle varmistaaksemme, että kaikki on hyvin. Hän ei vastannut, mutta Oona vastasi, ja kertoi, että Hilkka oli ryhtymässä hypnotisoimaan Lailaa ja Markkua. Ilmeisesti mitään vaarallista ei ollut tapahtumassa, joten voimme jatkaa uutisten odottelua hieman rauhallisempina.

Myöhemmin he palasivat ja kertoivat, mitä oli tapahtunut, ja sitten illalla aika myöhään suuntasin bussiasemalle ja kotiinpäin. Olin ylpeä siitä, miten hyvin olin selvinnyt reissustani.

Myöhemmin tapahtunutta:

En löytänyt Turusta juuri lainkaan hyödyllistä tietoa taustaani liittyen. Sen sijaan aukeni koko joukko uusia alueista, joista haluan oppia lisää, ja näiden kautta tavallaan hahmottui kaksi eri tapaa lähestyä tätä suurta ongelmaani.

Ensimmäinen lähestymistapa on luonnontieteellinen. Sekä Hilkka että Laura ehdottivat saman tien, että minun kannattaisi mennä lääkäriin ja selvittää, olisiko kaiken takana sittenkin vaikka joku aivovaurio. Mummi ei koskaan ollut ehdottanut moista, kun ei minussa hänen mielestään ole mitään vikaa, niin miksi siis turhaan. Suhtauduin itsekin vähän varauksella siihen, että marssisin johonkin terveyskeskukseen tutkittavaksi, kun en edes ole ihan varma, kuinka viralliset henkilöllisyyspaperini ovat, ja toisaalta en haluaisi mihinkään mitään merkintöjä omituisesta taustastani. Onneksi Hilkalta löytyi tuttava, joka oli paitsi kiinnostunut kivistä, myös lääkäri. Hän ei löytänyt mitään ihmeellistä, paitsi että totesi aivojeni olevan keskimääräistä aktiivisemmat tai jotakin sen suuntaista. Kyseli, onko suvussani paljon lahjakkuuksia tai pidänkö itseäni nopeana oppimaan. En oikein vastannut mitään.

Toinen lähestymistapa luonnontieteen rinnalla on sitten yliluonnollinen, tieteen ulkopuolinen. Hilkan ensimmäinen hypnoosiyritys epäonnistui, mutta hän lupasi yrittää uudelleen. Kävinkin sitten toistamiseen Turussa. Siellä oli sellokilpailut, joita kävin kuuntelemassa, ja sitten vierailin Hilkalla. Jälkimmäinen hypnoosiyritys oli aivan yhtä tulokseton kuin ensimmäinen.

Mitä yliluonnollisuuksiin ylipäänsä tulee, Turussa törmäilin myös ensimmäistä kertaa sellaiseen minulle täysin vieraaseen käsitteeseen kuin okkultismi, mihin liittyivät myös muinaiskulttuurit, Hermes Trismegistus sekä hermeettinen magia. Näistä päätin ottaa selvää parhaani mukaan. Siispä etsin kirjastosta ja netistä aiheeseen enemmän tai vähemmän liittyvää tietoa. Loppujen lopuksi en kuitenkaan saanut selville juuri mitään: tietoa oli vaikka kuinka paljon, mutta se oli sattumanvaraista, ristiriitaista ja epämääräistä. Kaikenlaisia uskomuksia suuntaan jos toiseenkin oli loputtomasti, niin etten millään voinut olla varma, mitkä niistä pitivät paikkansa, jos mitkään.

Jokunen viikko Turun vierailuni jälkeen tapahtui myös eräs suuri muutos elämässäni: muutin pois mummin luota. Se oli tavallaan oikein hyvä, koska halusinkin itsenäistyä. Turussa olin jotenkin tajunnut, miten kovin horjumattomasti uskoin mummin hyväntahtoisuuteen ja siihen, että hän tietää parhaiten, ja kertoo kaiken tietonsa minulle. Ja silti, tietenkin mummi oli se, joka varsinaisesti järjesti muuttoni. Päädyin Itä-Pasilaan sellaisen ihan mukavan ja kiltin harpunsoitonopiskelijan kämppäkaveriksi. Itsenäinen asuminen opetti minulle muun muassa sen, että ruoanlaitto on kamalan vaikeaa. Se tuntui melkein mahdottomalta oppia. Ylipäänsä jouduin myöntämään itselleni, että vaikka opin kirjatietoa hyvin nopeasti, käytännön asiat eivät oikein tahdo sujua, ja taidan myös olla vähän keskimääräistä kömpelömpi.

Jaana / Hauraita Unelmia 1.2. -debrief, eli Jaana Peura: Erään neuraaliverkkoviritelmän viikonloppu

Turun junassa istuminen tuntui jo tutulta. Sen sijaan hämäävää oli, että kun pääsin perille, minulla ei oikeastaan ollut mitään selkeää aikataulua ja tekemistä. Hilkka oli luvannut soittaa, kun ehtisi töistä, mutta ei ollut osannut sanoa tarkempaa aikaa. Niinpä sitten päädyin kiertelemään kauppoja siinä keskustan tuntumassa. Oli siellä useampikin kirjakauppa. En kylläkään voi väittää, että vieläkään ymmärtäisin, mikä niinsanotussa shoppailussa on niin hienoa tai hauskaa. Sen sijaan olin varsin helpottunut, kun Hilkka viimein soitti, sanoi olevansa tulossa, ja pyysi minua kävelemään kotitalolleen.

Jouduin vielä odottelemaan hetkisen Hilkan pihassa, ennen kuin Hilkka ajoi pihaan. Autosta nousi hänen lisäkseen Ruusu. Asuntonsa ovella Hilkka huomasi hukanneensa avaimensa, ja lähti hakemaan niitä. Jäimme Ruusun kanssa rappukäytävään juttelemaan. Oli mukava taas nähdä Ruusua pitkästä aikaa. Ilmeisesti hänellä oli ollut rauhallista viime aikoina, ei edes mitään ihmeempiä unia tai painajaisia, ja pääsykokeisiin luku sujui ihan kohtalaisesti. Hilkka palasi, oli löytänyt avaimensa auton vierestä lumihangesta. Menimme hetkiseksi Hilkalle. Hilkka maksoi laskuja, minä lähinnä lueskelin vähän.

Pian lähdimme takaisin autolle ja suuntasimme kohti Ruusun ja Lauran kotia Paraisilla. Matkalla kävimme kaupassa Kaarinassa. Uusien paikkojen näkeminen on aina positiivinen asia, vaikka eipä Kaarina juurikaan näyttänyt erilaiselta kuin Turku tai Helsinki. Parainen sen sijaan oli eri näköinen, pienempi, ja siellä oli joku louhoskin. Myös Lauran ja Ruusun talo oli kiinnostava paikka, koska se oli sellainen vanhanaikainen puutalo, jonka pihalla olevan saunan savupiipusta nousi savua. Ihan kuin jossain maalauksissa, mitä mummilla on seinällä. En ollutkaan aiemmin oikeasti käynyt sellaisessa talossa. Talo oli sisältä kotoisan oloinen - sillä siellä oli paljon kirjoja, ja takkatuli rätisi leppoisasti ja lämmitti juuri sopivasti. Valaistus oli aika niukka, joten kynttilöitä oli paljon. Kaiken kaikkiaan talo oli hieno, paljon hienompi, kuin pieni soluhuoneeni Itä-Pasilassa.

Hilkalla oli ollut töissä rankkaa, joten hän meni sohvalle nukkumaan. Ihan noin vaan, laittoi pyyhkeen silmiensä peitoksi ja musiikkia korvanappeihin ja nukahti. On se vaan kummallista, miten se joiltakin sujuu noin helposti. Kateeksi käy. Minä, Ruusu ja Laura keskityimme kokoamaan palapeliä. Se oli kummallinen, koska palat sopivat kovin hyvin myös vääriin paikkoihin, niin että välillä meillä oli kaksi tyhjää koloa ja kaksi palaa, mutta ne eivät menneet niihin, ja sitten taas ne jo kootut palat pystyi järjestämään vaikka miten monella tavalla uudelleen. Paistoimme myös pizzat, jotka olimme ostaneet kaupasta, söimme ne, herätimme Hilkan ja lähdimme saunaan.

Puulämmitteinen pihasauna oli myös minulle aivan uutukainen kokemus, eikä pelkästään miellyttävä. Pukuhuone-eteisessä oli todella kylmää, koska saunarakennuksessa ei ollut sähköjä. Ainoa valo tuli kynttilöistä. Saunahuoneessa taas oli aluksi vähän viileää, mutta sitten ihan liian pian tuli aivan liian kuuma. Vetäydyin lattiatasoon penkille ja poimin viilentäviä jääpaloja vesisangosta, mutta lämpötila vaan kertakaikkiaan oli sietämättömän epämukava. Urhoollisesti kuitenkin kestin saunassa yhtä kauan kuin kaikki muutkin, ja juttelin niitä näitä heidän kanssaan, muun muassa jostakin Ruusun tuttavasta, joka oli viettänyt vuoden Japanissa teeseremoniaa opiskelemassa.

Saunan jälkeen yritin säätää 411:n kaverilta saamaltani muistitikulta unipeliä Hilkan kannettavalle, mutta kannettava oli iBook, eikä sillä nähtävästi voinut ajaa exe-tiedostoa. Laitoin foorumille avunpyynnön, ja kulutin aikaa siirtämällä tiedostoja sähköpostiini talteen, että voisin saada pelin omalle tietokoneelleni, kun palaisin Helsinkiin. Palapeliäkin tuli taas kokoiltua. Lopulta alkoi jo olla myöhä, ja lähdimme takaisin Turkuun, Hilkan asuntoon nukkumaan.

Hilkalla aloitimme toisen palapelin kasaamisen. Se oli paljon mukavampi ja vähemmän hämäävä kuin Lauralla ja Ruusulla kokoamamme. Muut asettautuivat kovin nopeasti nukkumaan. Minä istuin vielä jonkin aikaa tietokoneella, postailin foorumille ja muuta vastaavaa. Ruusu valvoi pisimpään, kasasimme yhdessä palapeliä ja juttelimme vielä jonkin aikaa. Otin muun muassa puheeksi netistä havaitsemani hämäävän uutisen, jonka mukaan juuri äskettäin oli ollut sähkökatko, ja jälleen siellä Ilpoisten suunnalla, missä "minun sähkökatkoni" 14.1. oli tapahtunut. Kysyin Ruusulta, mitä Ilpoisissa on, mutta se on kuulemma vain jokin lähiö. Siellä tosin on kai myös metsää. Hieman pohdin, että siellä pitäisi ehkä käydä joskus, ihan vain katsomassa, josko paikka näyttäisi tutulta. Viimein Ruusukin meni nukkumaan, ja ihan niinkuin viimeksi, vetäydyin keittiöön lukemaan.

Yö tuntui pitkältä ja yksinäiseltä, etenkin kun muut nukkuivat aamulla aika pitkään. Olin illalla/yöllä laittanut Yanagille foorumilla privaviestin, että voisin toimittaa muistitikun hänelle lauantaina ennen kuin palaan Helsinkiin klo 12.00 junalla. Halusin siis nähdä hänen vastauksensa ennen lähtöäni. Tarvitsin kuitenkin Hilkan kirjautumaan sisään kannettavalle, ja Hilkka vaan nukkui ja nukkui, vaikka hänen ajastetut stereonsakin soittivat tuntikaupalla herätysmusiikkia.

Minua alkoi jo huolestuttaa, etten ehtisi hoitaa asioita Yanagin kanssa ollenkaan, kun Hilkka viimein heräsi - ja sitten totesi, ettei saa tietokonettaan päälle ollenkaan. Oho. Tietääkseni en ollut tehnyt sille koneelle yöllä mitään ihmeellistä. Vaikka muistitikun unipelissä olisi ollut virus, niin ei senkään olisi pitänyt vaikuttaa, koska en saanut peliä ollenkaan ajettua koneella. Laitoin Yanagille avunpyynnön tekstiviestinä, ja hetken päästä hän soitti. Lupasi tulla vaikka saman tien Hilkalle käymään, joten Hilkka antoi hänelle tulo-ohjeet. Harmi vaan junan lähtöön oli enää reilu puoli tuntia, ja minun piti lähteä kävelemään. Matkalla kohti juna-asemaa Yanagi tuli minua vastaan pyörällä, ja moikkasin häntä, mutta emme pysähtyneet juttelemaan.

Junalla kotiin Pasilaan, äkkiä vähän syötävää mukaan lähikaupasta, ja sitten hienoimmat omistamani vaatteet päälle ja esiintymään! Se oli aika jännittävää tuo soittoesiintyminen, ja vähän sähläsin välillä, mutta kyllä ne mummin eläkeläistuttavat tuntuivat pitävän kovasti. Kyselivät, kauanko olen soittanut, ja valehtelin heille päin naamaa, että viitisen vuotta, mihin he ihmettelivät, miten voin jo osata niin hyvin. No, sepä vasta onkin kiinnostava kysymys.

Selvittyäni soittamasta kotiin istuin tietokoneelle kokeilemaan sitä unipeliä. Yanagi oli jo vastannut sähköpostiini, ettei ollut löytänyt siitä mitään ihmeellistä. Hän oli myös kiinnostunut, kun olin ohimennen maininnut foorumilla "salaliittoteorioistani", mutta vastasin, etten tiennyt, uskallanko ryhtyä selittämään niitä mailitse. Pelasin unipeliä aikani ja päädyin samaan johtopäätökseen kuin Yanagi: ei siinä tuntunut olevan mitään muuta kuin tavallista tekstiä ja kuvia, ei mitään viruksen näköistä. Oli se kuitenkin kiinnostava sikäli, etten minä unia ainakaan tuollaisiksi ollut kuvitellut.

Kello oli jo aika paljon, kun Yanagi ilmaantui irkkiin. Hän oli ilmeisesti aika järkyttynyt joistakin päivän aikana tapahtuneista jutuista. Olin jo lukenut foorumiltakin, että joku oli kuollut. Tyyppi oli kuulemma myrkytetty. Sitten joku oli murtautunut Yanagin työpaikan, Lähde-säätiön verkkoon, ja etsinyt hänestä tietoja ghauglella. Rauhoittelin, että eihän se nyt välttämättä ole mitään ihmeellistä, kaiken maailman viruksia ja hakkereita liikkuu, ja Yanagi on aktiivi foorumilla ja niin edelleen.

Keskustelu jotenkin eksyi sellaiseen suuntaan, että rohkaistuin ja kerroin Yanagille totuuden itsestäni. Sen, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka olen. Yllättäen Yanagi sanoi uskovansa minua saman tien, ja että hänellä on jotakin papereita, jotka jotenkin tukevat tätä. Olin pudota tuolilta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku väitti tietävänsä minun taustaani liittyen yhtään mitään. Olin tietysti innokas kuulemaan, mitä hän tiesi. No, ensinnäkin ne tietokonevirukset kuulemma tosiaan luultavasti liittyvät minuun - se ei ollut yllättävää, koska olin koko ajan arvellutkin niin.

Seuraavaksi Yanagi sanoi, että mieleni on luultavasti keinotekoinen.

Hetkeen en oikein tajunnut mitään. Mitä tuohon voisi oikein sanoa, mitä pitäisi ajatella? Keinotekoinen? Tekoäly? Robotti? Eihän siitä ollut montaakaan viikkoa kun lääkäri oli todennut minut ihan ihmiseksi. Kuitenkin tuo tuntui tavallaan toimivalta selitykseltä, ainakin kaikki outouteni selittyisivät sillä oikein sujuvasti. Toisaalta se loi valtavasti lisää kysymyksiä. Jos oikeasti olen keinotekoinen, kuka minut on tehnyt? Miksi olen olemassa? Miten se virus liittyy minuun, entä se sähkökatko 14.1.? Näitä mietimme sitten yhdessä Yanagin kanssa.

Ideoita ja mietteitä riitti, vaikkemme tietenkään mitään varmaksi tienneetkään. Yanagi selitti, että viruksella ja minulla on ainakin sellainen yhteys, että virus toimii kuin olisi neuraaliverkossa, ja minä puolestani olen mahdollisesti valtavan monimutkainen neuraaliverkkoviritys. Vähän niinkuin vertaisi ampiaista ihmiseen. Hän muutenkin selitti minulle joitakin asioita neuraaliverkoista, mutta päätin, että minun pitäisi ehdottomasti opiskella niistä lisää.

Ihmettelin myös, että jos mieleni on keinotekoinen, niin onko muukin ruumiini, ja mistä se on voinut tulla. Nähdäkseni on olemassa tasan kaksi vaihtoehtoa: joko todella olen päästä varpaisiin jotenkin äärettömän taidokas ihmisen jäljennös, tai sitten joku, "ne", ovat ottaneet jonkun ihmisen, joka ruumiini on joskus ollut, ja tehneet sille uuden mielen. Jälkimmäisen selityksen aukko on, että silloin minun henkilötietoni olisivat kuitenkin olemassa jossakin. Ensimmäisen taas, että en tajua, kuinka tuollainen voisi olla mahdollista. Minun tietääkseni missään ei ole olemassa sellaista teknologiaa, jolla voitaisiin tehdä täydellisesti ihmisen kaltainen keino-olio.

Yanagi epäili, että minun ja viruksen välillä ei juuri ole muuta yhteistä kuin neuraaliverkkoperusta. Hän kuitenkin selitti, että muuan Matias Rantanen--ilmeisesti se sama Matias, jonka viimeksi tapasin Turussa - on myös epäillyt minun olevan "kone". Ja että Matiaksella on villi teoria, jonka mukaan on olemassa joku suuri tekoäly, joka levittäytyy ihmisiin ja internetiin, ja että minä edustan sitä. Kuulosti minusta aika älyttömältä, ja niin ilmeisesti Yanagistakin.

Kaiken kaikkiaan, keskustelun pohjalta kehitin kaksi suurta linjausta mahdollisesta taustastani. Ensimmäinen on, että olen prototyyppi-keino-olio, joka on päästetty maailmaan seikkailemaan, jotta nähtäisiin, pärjääkö se. Tällä teorialla voisin selittää mummin luojieni järjestämäksi vartijaksi, joka pitää minua silmällä, mikä selittäisi hyvin sen, miten mummi osasi olla 14.1. metsässä minua vastassa. Toisaalta, se ei oikein selitä sähkökatkoa, eikä sitä virusta. Jos tämä on totta, niin silloin ei ole mitään ongelmaa. Jatkan vain elämistä kuten ennenkin, ja pidän salaisuuteni. Ainoa huolestuttava ajatus on, että luojani joskus päättävät kokeensa, enkä tiedä, mitä he sitten minulle tekevät.

Toisen yleisideani mukaan olen samoin keino-olioprototyyppi, mutta jokin on mennyt pieleen jossakin, eikä minun kuuluisi olla tällä tavoin seikkailemassa tavallisten ihmisten parissa. Tätä Yanagi ainakin pelkäsi. Että olen karannut, paennut, seonnut, jotain semmoista. Se sähkökatko sopisi hyvin yhteen tämän kanssa, mutta mummi ja hänen mystiset kaverinsa taas eivät oikein mitenkään. Samoin virus voisi hyvin liittyä johonkin pieleen menneeseen kokeeseen tai vastaavaan. Jos tämä on oikea selitys, silloin saatan olla pulassa. Kenties "ne" haluaisivat kovasti löytää minut ja saada minut takaisin ja sulkea johonkin laboratorioonsa. En missään nimessä halua, että näin käy, koska olen vasta juuri alkanut oppia elämään. Aionkin jatkossa pitää varani, pysyä mahdollisimman huomaamattomana, ja tarkkailla, ettei vain näytä siltä, että kukaan etsisi tai seuraisi minua.

Kumpikaan teoria ei ole kovin kattava eikä tyydyttävä. Asiaa vaikeuttaa myös aika paljon se, ettei minulla ole edelleenkään pienintäkään aavistusta siitä, keitä "ne", minun mystiset luojani, oikein ovat. Yanagilla kuulemma oli jokin veikkaus tekijöistäni, ja ne hänen paperinsa liittyivät siihen--ne olivat kuulemma muistioita keinotekoisista mielistä. Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan tarkemmin ircissä. Se käsitys, minkä jotenkin sain, on, että hän epäilee jotakin yritystä jossakin, jos kerran noissa muistioissa on mahdollisesti juttua minusta. Pitäisi siis jotenkin päästä tapaamaan Yanagi oikeasti jossain, mahdollisimman pian, koska todella haluaisin tietää.

Keskustelun jälkeen meni suuri osa yöstä vain kerta kaikkiaan tyhjyyteen tuijotteluun ja miettimiseen. Voisiko tuo todella olla totta? Olenko todella keinotekoinen? Se tuntui liiankin järkevältä selitykseltä, ja Yanagi vaikutti pelottavan varmalta asiasta. Ehkä se on totta. Ehkä en olekaan kaksikymppinen nainen, joka on menettänyt muistinsa. Olen mystinen tekoälyolento. Mikä pahinta, emme oikeastaan keksineet, millä ihmisyyteni tai keinotekoisuuteni voisi todistaa. Jos kerran lääketieteelliset kuvausmenetelmät eivät tuottaneet mitään tulosta, eivätkä yliluonnolliset huuhaakeinot yhtään sen enempää, niin mikä sitten tuottaisi?

Aamulla Yanagi käväisi irkissä toteamassa, että oli mennyt perheensä luo käymään. Laitoin hänelle postia ja pyysin olemaan varovainen ja kertomaan, jos jotakin ihmeellistä tapahtuu. Sitten pitikin mennä töihin loppupäiväksi. Lähetin jossakin vaiheessa iltapäivää Yanagille tekstiviestin, ihan vaan varmistaakseni, että kaikki on hyvin. Hän vastasi, että muuten ei mitään ihmeempää, mutta että joku oli estänyt sen myrkytystapauksen pääsyn uutisiin, mikä lisäsi kehittämääni yleistä vainoharhaisuutta jonkin verran. On se vaan kummallista, miten yksi irc-keskustelu voi muuttaa ihmisen - tai mystisen neuraaliverkkovirityksen - koko näkemyksen itsestään ja elämästään aivan täysin.

Mitä tämän jälkeen?

Yanagin tarjoama selitys taustastani sai aikaan melkoisen eksistentiaalikriisin. Käsitykseni itsestäni meni kerralla kokonaan uusiksi. Jos en ollutkaan ihminen, niin oliko minun mitään järkeä edes yrittää niin kovasti muistuttaa sellaista? Jos olin keinotekoinen, tekisikö se minusta huonomman ja vähempiarvoisen kuin "oikeat" ihmiset? Ja toisaalta, olisiko ylipäänsä mitään syytä uskoa, että tuo koko teoria edes piti paikkansa? Se tuntui järkevältä, joten päätin tehdä niin toistaiseksi. Uskoin, että olen ainakin mieleni osalta todella syntynyt 14.1.2006, enkä enää haaveillut siitä, että voisin saada muistini joskus takaisin, koska luultavasti en ollut sitä koskaan menettänytkään. Toisaalta, olihan se niinkin, että samapa tuo, olenko teknisesti katsoen ihminen vai en, jos kerran olen täydellisesti ihmisen kaltainen kuitenkin - siispä jatkoin kaikesta huolimatta elämääni samaan tyyliin kuin ennenkin.

Keskustelu Yanagin kanssa sekä pari sähköpostia herättivät minut tajuamaan, miten varomaton olin ollut salaisuuksieni suhteen. Vaikka kuinka moni (Ruusu, Laura, Hilkka, Yanagi, Matiaskin ilmeisesti) tiesivät minun olevan aika monella tavalla kummallinen. Minua myös huolestutti, miten mukavat ja ystävälliset tytöt/tädit suhtautuisivat siihen, jos saisivat tietää minun olevan keinotekoinen. Päätinkin, etten kertoisi sitä heille ainakaan vielä, vaan kaikki paitsi Yanagi saisivat pysyä tietämättöminä toistaiseksi. Varmuuden vuoksi myös vihjasin muille, etten enää opikaan asioita aivan yhtä nopeasti kuin aiemmin.

Itse asiassa, oppimisessani tulikin sitten vastaan yksi suuri seinä. Sellaisten asioiden kuin pyöräilemisen ja uimisen oppiminen osoittautui mahdottomaksi. Menin peräti aikuisten uimakouluun asuntoni lähellä sijaitsevaan Mäkelänrinteen uimakeskukseen, mutta siitä ei tullut mitään. Lähinnä oli vain ikävää, kun kaikki muut oppivat ja minä en. Sellaista kun ei minulle yleensä tapahdu. Totesinkin sitten, että jahas, jos olen keinotekoinen, niin ehkä tosiaan olen kokeiluversio, ja jossain on jokin valmistusvirhe, joka jotenkin hankaloittaa kehonhallinnan, koordinaation ja motoriikan taitoja.

Erityisen hyvin osaamieni kirjahamstrauksen ja nettiselvittelyn kohteiksi tulivat seuraavaksi tietenkin mahdollista todellista olemustani koskevat jutut. Yritin parhaani mukaan selvitellä asioita neuraaliverkoista, tekoälyistä, neurologiasta ja kaikesta sen tapaisesta, mutta tietoa löytyi kovasti vähemmän kuin olisin toivonut. Toisaalta innostuin myös lukemaan scifi-kirjallisuutta, josta erilaisia robotteja, androideja ja tekoälyjä kyllä löytyi.

Lisäksi aloin keräillä pääsykoekirjoja kevään pääsykokeita varten, koska olin tosiaan päättänyt lähteä opiskelemaan jotain. Mummin kaverit olivat järjestäneet minulle ylioppilastodistuksen, jotta hakeminen olisi ylipäänsä mahdollista. Kirjoja sitten olikin melkoinen läjä, koska olin päättänyt hakea melkoisen moneen paikkaan.

Ennen pääsykokeita kävin toukokuussa matkalla mummin kanssa, vain Ruotsissa ja Virossa. Se oli kiinnostavaa ja avartavaa. Joskus olisi mukava matkustella enemmänkin. Matkan jälkeen kävin sitten seuraavissa pääsykokeissa:

26.5. Tietojenkäsittelytiede
29.5. Lääketieteellinen tiedekunta
30.-31.5. Teknillinen korkeakoulu
1.6. Biologia
5.6. Kognitiotiede
6.6. klo 9-12 Fysiikka
6.6. klo 14-19 Antropologia
13.6. Teoreettinen filosofia
15.6. Folkloristiikka
16.6. Uskontotiede

Jaana / Hauraita Unelmia 2.5 -debrief, eli Jaana Peura: Kolmas kerta toden sanoo (jopa Turussa)

Lauantain aamupäivästä alkuiltapäivään: Tuttavia ja tutustumista

Olin sopinut Sarah Alvertonin kanssa, että käväisisin hänen kanssaan Turussa Hilkkaa tapaamassa. Itse olin ennemminkin kiinnostunut tapaamaan Yanagin, mutta voisihan sitä Hilkkaakin nähdä. Saavuin Pasilan asemalle hyvissä ajoin tapaamistamme varten ja käytin ylimääräistä aikaani lukemalla. Lainaamani kirja "Understanding Computers and Cognition" vaikutti kysyvän juuri samoja asioita kuin minä--jo kymmenisen sivua luettuani törmäsin lauseeseen "Ultimately we are seeking a better understanding of what it means to be human".

Kun Sarah saapui asemalle, pakkasin kirjani pois ja ryhdyin sosiaaliseksi. Kuten aiemminkin, koin että tulimme hyvin toimeen. Olemme molemmat luonteeltamme hillittyjä ja pidämme kirjallisuudesta. Kuulin junamatkan aikana paljon Sarahin elämästä poliisina Englannissa ja totesin, että kun Sarah palaa Newcastleen, voisin käydä hänen luonaan. Hän oli kuitenkin tullut Suomeen useaksi kuukaudeksi. Itsestäni syötin hänelle täyttä pajunköyttä.

Junamatka sujui keskustellen paljon nopeammin kuin lukien, kuten sen olen aiemmin kuluttanut. Perillä soitin heti Hilkalle, joka ei vastannut, ja sitten Yanagille, jonka kanssa sovin tapaavani, kunhan ensin saamme asiat järjestykseen Hilkan kanssa. Hilkan soittoa odotellessa kävelimme Sarahin kanssa Booktorille katselemaan kirjoja. Antikvariaattien kojut olivat hämmentävän sekavia, ja muistuttivat minua jälleen siitä, miksi viihdyn kirjastoissa paremmin. Oli siellä kiinnostaviakin kirjoja. Päädyin ostamaan Strugeonin kirjan "Enemmän kuin ihminen".

Hilkka soitti viimein, ja yllättäen kertoikin olevansa Pohjanmaalla mökkeilemässä. Sen siitä saa, kun ei sovi tapaamisia etukäteen. En ollut pitänyt Hilkkaan juurikaan yhteyttä, kun tuo kaoottinen täti harvemmin vastaa sähköposteihin, ja puhelimeenkin ilmeisesti vain, jos enteet ovat oikeat. Hilkka lupasi vastailla Sarahille, mutta hänelle kannattaisi soitella vasta illemmalla. Lisäksi Hilkka myös mainitsi, että Laura on parhaillaan pitämässä huolta hänen asunnostaan. Annoin siis Sarahille Hilkan numeron ja soitin Lauralle. Laura ehdotti, että kävisimme ostamassa ruokaa ja kokkaisimme vähän, koska Hilkan asunnolla ilmeisesti sopisi viettää aikaa.

Odotellessamme Sarahin kanssa Lauraa saapuvaksi ruokaostoksille söimme jäätelöt Kauppatorilla. Lauran saavuttua kävimme Wiklundilla ostamassa takuuvarmaa ja helppoa ruokaa, jota edes minä tai Sarah emme saisi pilattua. Matkalla kohti Hilkan kämppää Laura sai mystisen puhelinsoiton viereisestä puistosta ja lähti sinne tapaamaan jotakuta, josta ei suostunut sanomaan sen enempää. Hän antoi avaimet minulle ja Sarahille, joten kävelimme sitten kahdestaan Hilkalle ja ryhdyimme kokkaamaan. Kokkaaminen tarkoitti onneksi vain sitä, että laitoimme lohkoperunat uuniin ja kasvispyörykät mikroon, mikä sujui aivan hyvin.

Olimme jo Sarahin kanssa syömässä kun Laura saapui paikalle, mukanaan joku tuntematon mies. Nimi oli Aleksander - mustatukkainen kaveri, joka pukeutui mustaan, eli vaikutti joltain gootilta, eikä yhtään Lauran tyyliseltä. Hän vain oli Lauran mukaan mies, jota Laura oli jonkin verran tapaillut. Laura siis piti tästä huolta, kun tämä oli ollut juhlimassa viime yönä. Mukana oli kuulemma myös ollut tuo hämäävä Matias. Olivat olleet Megazonessa ja jossakin rave-bileissä.

Huolehtiessaan Alexanderista Laura kävi myös heittämässä minulle läjän papereita, jotka olivat olleet jonkun kirjan välissä. Niissä oli ufohavaintoja ja vastaavia. Hassuja juttuja, joiden pohjalta yritin kovasti kehittää jotakin vaihtoehtoisteorioita taustastani, mutta ne olivat lähinnä huvittavia. Aleksander ei suostunut syömään mitään, vaan poistui melko pian. Laura ei oikein kertonut hänestä sen enempää. Kuulemma muuten mukava mies, mutta viihtyy liian hyvin tuommoisissa juhlissa.

Syömisen lomassa juttelimme kaikenlaista, ja lopulta päätin rohkaistua ja kertoa Sarahillekin omituisen tarinani. Sarah otti heti täyden poliisiasenteen, kuulusteli minulta lisätietoja sekä yritti kehittää teorioita. Olin jopa niin rohkea, että esittelin hänelle ja Lauralle kyborgiteoriamme, muttei se herättänyt muuta reaktiota kuin epäuskoa. Ei sellaista inhoa tai pelkoa, mitä olin itse pelännyt. Eipä tietenkään, koska se tosiaan on melko kaukaa haetun oloinen, eikä minulla ole esittää mitään todisteita. Enhän itsekään ollut siitä mitenkään varma.

Loppujen lopuksi Sarahin teoria oli jotakin sen suuntaista, että olen joku nero taikka sitten venäläisen mafiapomon tytär, joka on piilotettu Suomeen, ja jonka muisti on pyyhitty hänen oleilunsa turvaamiseksi. Kaikki outouteni Sarah innokkaasti selitti yksittäisinä omituisuuksina, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa - esimerkiksi täydellisen nukkumattomuuden jollakin mikronukkumisilmiöllä, josta en ollut aiemmin kuullut.

Olimme juuri saaneet syötyä kun Yanagi soitti, ja kyseli, joko ehtisin nähdä. Ehdinhän minä, joten suuntasimme Hansakortteliin jäätelölle. Oli todella mukava nähdä taas Yanagia. Sarahin epäuskoisen poliisiasennoitumisen jälkeen Yanagin vakaa usko teoriamme todenperäisyyteen ja hänen innokkuutensa hyväksyä se, mitä ehkä olen, oli oikein piristävää.

Yanagi tarjosi minulle jätskin yhdessä synttärionnittelujen kanssa, vaikka puolivuotispäiväni olikin ollut jo eilen. Vaihdoimme kuulumisia kuin tavalliset ihmiset. Yanagi oli ollut lomalla ja yrittänyt surffata Suomen pienillä aalloilla uusiseelantilaisen ystävänsä Alecin kanssa. Nyt hän oli palannut töihin, eikä mitään sen ihmeempiä ollut tapahtunut. Aamupäivällä hän oli käynyt kadunvaltausbileissä. Itse kerroin pääsykoetuloksistani ja pähkäilin, mitä tekisin niiden suhteen - olinhan päässyt jokaiseen niistä kymmenestä paikasta, mihin hain. Yanagin mielestä lääkis oli aika kova juttu, ja se oli omankin listani kärjessä.

Tavallisten kuulumisten lisäksi vaihdoimme muitakin kuulumisia. Mainitsin bile-ekskursiostani ja siitä, etten oikeasti kestä yhtään alkoholia. Yanagista se ei ollut kovin yllättävää. Yanagi puolestaan oli löytänyt lisää samankaltaisia tutkimustuloksia kuin aiemmat paperit. Hän näytti niitä: mystisiä kaavioita otsikolla Ted, mutta kontekstia ei oikein ollut ollenkaan. Suuri osa akseleista oli merkitsemättömiä tai sitten vain mystisiä lyhenteitä, joten oli mahdoton päätellä, mitä oikeastaan oli tutkittu. Lähinnä se oli vain yhtä lailla ärsyttävä kuin edellisetkin hämärät johtolangat. Näihin liittyi myös jokin viittaus henkilöön tai ennemminkin asiaan nimeltä Luka. Luka ei kuitenkaan enää ollut verkossa. Toisaalta, Yanagi muisteli, että jokin Luka oli jotenkin liittynyt siihen poliisin myrkytysmurhaan silloin joskus maaliskuussa.

Yanagi kyseli minulta mitä teen yöllä, ja sanoin lukevani, kuten tavallista. Hän ehdotti vaihtoehtoista suunnitelmaa: yöllä olisi bileet, joissa on konemusiikkia. Suhtauduin tähän ehdotukseen suurella varauksella. En nauti bileistä, ja liian kovaääninen musiikki ei paranna niiden viihtyisyyttä. Toisaalta Yanagi puhui vakuuttavasti sen puolesta, että minun pitäisi opetella ymmärtämään ihmisten ruumiillista puolta, jopa omaani. Se on minusta aina ollut aika käsittämätön, eikä myöskään erityisen tärkeä.

Lauantai-iltapäivästä alkuyöhön: Salapoliisintyötä ja suunnitelmia

Kun jäätelöt oli syöty, siirryimme yhdessä Hilkalle. Sieltä löysimme Lauran ja Sarahin salapoliisintyön parista. Ne ufopaperit sekä läjä muitakin papereita ja kirjoja olivat peräisin muuan kuolleen tutkijan, Lasse Hinkolan jäämistöstä. Ne oli annettu Lauralle, jotta tämä voisi selvitellä kirjojen mahdollista arvokkuutta. Kirjojen myötä olimme saaneet käsiimme mysteerin. Hinkola oli hirttäytynyt, ja hänet oli löytänyt hänen tutkijaystävänsä Tero Haapanen. Papereihin kuului muun muassa kalenteri, jossa oli kovasti merkintöjä huonolla käsialalla. T.H. eli Haapanen esiintyi niissä, samoin myös R.A., joka, kuten Sarahille osoitin, saattoi mahdollisesti viitata Ricky Alvertoniin. Ensimmäisen tapaamisen kohdalla luki "psyk. kesk. R.A.". Sarah tietysti piti tätä kaikkea hyvin kiinnostavana, ja se lisäsi ainakin hänen motivaatiotaan tämän mysteerin setvimiseen.

Yanagia ja minua hämmensi merkintä S.P. ja sen alla Luka - sama nimi kuin netissä. Kaikkein hämäävintä ja ahdistavinta oli, että tutkijan nimikirjaimet LH olivat olleet suoraan sen hakemiston nimessä, mistä viimeisimmät Ted-koetulokset olivat löytyneet. Muitakin nimikirjaimia löytyi, useimmin niistä esiintyi M.N., jolle emme keksineet selitystä. Oli myös viittaus johokin "Näkymättömään piiriin" sekä "Belial Consulting"-nimiseen yritykseen. Belialin nettisivut löytyivät, mutteivät oikein avartaneet, ja Näkymättömän piirin sivut vaikuttivat lähinnä jäynältä. Yanagi selvitteli Matiakselta Lukaa. Ilmeisesti Luka oli joku australialainen tyyppi, mikä ei tuntunut liittyvän mihinkään. Mutta Yanagi myös havaitsi, että Hinkolalla, joka käsittääksemme oli uskontotieteilijä, folkloristi tai antropologi, oli ollut käyttäjätunnukset Lähde-säätiön intranetiin!

Yanagin piti häipyä paikalta selvittelemään joitakin juttuja tietokoneella muualla, ja Sarah halusi kävelylle. Ruusu oli juuri saapunut paikalle ja olisin mieluusti jutellut hänen kanssaan, mutta ehtisihän sitä myöhemminkin, joten päätin mennä Sarahin mukaan, noin niinkuin ruumillisen puoleni etsimisen nimissä. Poistuimme siis hetkeksi Hilkalta.

Sarahin kanssa kävelimme tuomiokirkolle ja takaisin ja juttelimme kaikenlaista. Lenkkimme aikana Hilkka soitti hänelle, ja he saivat viimein puhuttua niistä Sarahia kiinnostavista asioista, kadoksissa olevasta Ricky-veljestä eli Rikusta, sekä heidän äidistään, joka oli unissaan hokenut Trismegistusta, ja jonka Hilkka oli hypnotisoinut. Ilmeisesti Hilkka ei ollut saanut äidistä selville mitään, eikä Rikustakaan osannut sanoa enempää. Sen sijaan hän ehdotti, että Sarah kysyisi Zen Genesikseltä, jonka asiakkaana Riku oli ollut. Hän antoi myös toiset yhteystiedot: mystisen puhelinnumeron tyypille, joka kuulemma "tietää kaiken".

Olimme palailemassa kohti Hilkan kämppää, kun katugrillin edustalla seuraamme lyöttäytyi pummi, joka oli ilmeisesti tulossa kadunvaltauksesta. Häntä tuntui meidän seuramme kovasti kiinnostavan, meitä vaan ei kiinnostanut yhtään. Mies kyseli, miksi olemme niin tylsiä, ja ihmetteli, miksei seura kiinnostanut. Lopulta hän arvasi, että "Hei, te olette varmaankin poliiseja!" Tässä vaiheessa hän viimein jätti meidät rauhaan. Sarah totesi, että tämä on huolestuttavaa - miten sitä muka ikinä voi tehdä töitä undercover, jos suomalaisetkin tunnistavat poliisiksi!

Hilkan kämpillä Laura ja Ruusu olivat innoissaan. He olivat havainneet, että kalenterissa ympyröidyt päivämäärät vastasivat unipäiväkirjan unimerkintöjä. Lisäksi Ruusu oli keksinyt, että ne päivämäärät, joissa ei ollut ympyröintiä, ja jotka oli merkitty aiemmin selittämättömin nimin (kuten Imovane), viittasivat siihen, että Hinkola oli niinä päivinä käyttänyt unilääkkeitä. Tämä selitti hyvin osan kalenterimerkinnöistä, mutta ei se sen enempää. Selailin lisää noita papereita. Kalenterin, unipäiväkirjan ja ufojen lisäksi löytyi tutkijan työhön liittyviä muistiinpanoja, joissa oli selvitelty kummia tulipaloja ja ouroboros-käärmesymbolia. Lasse Tuominen -niminen henkilö oli myös selvitellyt käärmettä, ja Ruusu tunnisti tuon nimen turkulaiseksi hypnoosin taitajaksi, joka oli sittemmin kadonnut.

Sitten löysin papereiden seasta pienen paperilappusen, jossa oli kaavio, numeroita, lyhenteitä sekä sana Ted. Ei sen olisi pitänyt olla mahdollista. Miten jollain uskontotieteilijällä voisi olla sellainen? Ja kaiken lisäksi osa merkinnöistä oli tehty käsin, kuulakärkikynällä! Kuka ihme tämä Hinkola oikein oli? Lauran mukaan hän oli tutkinut "ihmisyyden olemusta". Tämä oli todella huolestuttavaa. Pitäisi kertoa Yanagille. Onneksi Laura oli juuri laittamassa sähköpostia hänelle.

Yanagi tuli paikalle heti Lauran sähköpostin luettuaan, ja näytin hänelle tuota lappua melkoisen kiihtyneenä. Yanagi ei vaikuttanut yhtä yllättyneeltä kuin minä, koska oli saanut selville vielä häiritsevämpiä asioita. Hinkolan käyttäjätunnusta ei ollut käytetty sitten viime talven, mutta kuitenkin Lähde-säätiön intrassa oli ollut hänen nimissään koko joukko tiedostoja. Ne oli kaikki tuhottu 10.7., vain kaksi päivää ennen Hinkolan kuolemaa. Niistä oli vielä olemassa varmuuskopiot nauhalla, mutta ne olivat Lähde-säätiön kassakaapissa säilössä, eikä Yanagilla ollut sinne pääsyä.

Emme mitenkään voisi antaa Hinkolan tiedostojen tuhoutua. Niissä voisi olla vaikka mitä tärkeää, selvennystä näihin kummiin selittämättömiin kaavioihin, tai jopa vihjeitä taustastani. Meistä ei todellakaan olisi kassakaappiin murtautujiksi, mutta sen sijaan tietomurto kyllä voisi onnistua. Yanagi oli aiemminkin saanut tiedostoja käsiinsä sellaisen yhteydessä, joten ehdotin, että kenties voisimme järjestää itse vastaavan tilanteen.

Yanagin mielestä ideani oli hurjan ahdistava, vaikka hän tunnustikin sen mahdolliseksi. Hän tosin muotoili sen paremmin: emme tarvitsisi edes tietomurtoa, riittäisi, jos yhtäkkiä Säätiön levyt kaatuisivat ja data katoaisi. Se olisi pakko palauttaa varmuuskopionauhoilta, jolloin myös Hinkolan tiedostot tulisivat hetkeksi takaisin. Jos olisin jotenkin voinut itse huolehtia siitä, olisin mieluummin ollut vaatimatta moista Yanagilta, mutta se olisi ollut kovasti hankalampaa. Yanagi ei suoranaisesti luvannut tehdä sitä, mutta lupasi miettiä asiaa. Muut läsnäolijat vaikuttivat lähinnä järkyttyneiltä suunnitelmistamme, mitä vähän ihmettelin. Tässä ei kuitenkaan oltu tekemässä mitään rikollista, eikä siitä pitäisi olla mitään harmia kenellekään, jos kaikki menisi kuten suunniteltua.

Kello alkoi olla sen verran, että ystäväni kaipasivat nukkumaan. Yanagi lähti kotiin, kun tunsi olonsa liian ahdistuneeksi mennäkseen bileisiin. Sittenpä ei minunkaan tarvinut harkita mitään bileitä. Hän lupasi, että hänelle voisi soitella keskellä yötäkin, jos minulla olisi tylsää.

Vielä iltasella Sarah päätyi kuin päätyikin soittamaan sille mystiselle kaikkitietävälle tyypille. Tämä lupasi selvittää sekä asioita Trismegistuksesta että Rickyn olinpaikan. Vastaukset tulivat myös. Trismegistuksesta ei mitään uutta: samat perusmytologian selitykset, jotka minä jo tiesin. Riku puolestaan oli kuulemma kunnossa, ja liikkui nykyään Turun ja Helsingin okkultistien seurassa. Hiljakseen muut sitten vetäytyivät nukkumasijoilleen, ja minä keittiön pöydän ääreen.

Lauantai-sunnuntai, myöhäisyöstä aamuyöhön: Yllätyksiä ja vastauksia

Joskus kahden maissa yöllä puhelimeni soi yllättäen. Siellä oli Yanagi, joka vaikutti järkyttyneeltä. "Tää on tosi outoa, mut täällä on yks tyyppi, joka haluais tavata sut," Yanagi selitti. En todellakaan voinut keksiä, kuka haluaisi tavata minut, ja kun vielä kellonaika oli niin omituinen, täytyi olla kyseessä jotakin varsin tärkeää. Siispä pakkasin tavarani ja suuntasin ulos. Puhelinsoittoon heränneelle Sarahille lupasin palaavani viimeistään seuraavana päivänä.

Öisen Turun läpi käveleminen yksinään oli jännittävää. Vielä jännittämäpiä asioita tapahtui, kun saavuin Yanagille. Yanagi selitti, kuinka oli ollut nukkumassa, kun oli kuullut ääniä jostakin muualta asunnostaan, mitä oli sitten paennut komeroon. Komerosta hän oli ottanut käteensä miekan, ja sen turvin uskaltautunut katsomaan, oliko asunnossa joku. Olohuoneessa hän oli törmännyt mustaan hahmoon. Hahmo ei kuitenkaan ollut mikään mörkö, vaan nainen, joka halusi tavata minut. Nyt Yanagi ei enää ollut varma, oliko se unta vai totta. Enpä olisi ollut minäkään, jollen olisi tiennyt, etten kykene uniin. Ja sitten tämä salaperäinen nainen asteli eteemme.

Join Yanagin tarjoamaa kaakaota ja ihmettelin. Tyttö oli minun näköiseni, muttei kuitenkaan aivan. Melkein kuin olisi katsonut peiliin, joka oli jotenkin oudolla tavalla vääristävä. Asiaan vaikutti sekin, että hänen mustat vaatteensa, hiuksensa ja meikkinsä poikkesivat omasta tyylistäni kovasti. Tyttö esittäytyi Ericaksi, mikä ei ollut hänen oikea nimensä, jota hän ei muistanut. Erica kyseli, miksei minua ollut näkynyt vähään aikaan, ja että enkö ole nukkunut viime aikoina. Minä hämmästelin, tunsimmeko me toisemme, ja totesin, etten ole koskaan nukkunut.

Erica sanoi, että olemme ikäänkuin kaksosia tai sisaruksia. Tietääkseni minulla ei ole kumpiakaan. Hän asui ja eli lähinnä jossakin paikassa, jota kutsui Uneksunnaksi, eli unimaailmassa, jossa ihmiset käyvät kun nukkuvat. Tämä vaikutti aika naurettavalta. Sitten hän kyseli, muistaisinko minä jotakin meidän menneisyydestämme, kun hän ei muista. Hän oli elänyt unipaikassa niin kauan, että oikeat muistot olivat kadonneet, ja hän oli korvannut ne itse keksimillään. Päinvastoin kuin minä, hän kuitenkin muisti ison onnettomuuden noin kymmenen vuotta sitten. Juuri sen jälkeen hän oli päätynyt unimaailmaan.

Yanagin avustuksella tämä selventyi totuudeksi, joka oli taruakin ihmeellisempää - ensimmäiseksi todella toimivaksi ja oikealta vaikuttavaksi teoriaksi minun taustastani. Minä olen Erica, ja Erica on minä. Emme ole sisaruksia tai kaksosia, vaan saman henkilön kaksi eri puolta. Joskus olimme aivan tavallinen tyttö, joka eli tavallista elämää, Erican hatarien muistikuvien ja arvelujen mukaan jossakin Turun lähistöllä. Sitten tapahtui jokin onnettomuus, jonka jäljiltä tyttö päätyi koomaan. Ilman tarkempia tietoja emme voineet arvailla, kauanko tyttö vietti vihanneksena, mutta kuitenkin niin pitkään, että hänen läheisensä päättivät, ettei hän enää heräisi, ja luopuivat ruumiista. Tytön mieli, tai mikä osa se sitten onkaan, joka vierailee unimaailmassa, päätyi sinne pysyvästi, ja hänestä tuli Erica. Ruumis taas päätyi jonkun tutkimusryhmän, ehkäpä Lähde-säätiön haltuun, ja nämä rakensivat sen pään sisällön uudelleen. Näin synnyin minä.

Teoriamme mukaan Erica siis on sielu, mieli, tai miksi ikinä sellaista kutsuukaan, ja minä olen ruumis. Alkuperäinen ruumis, jolla on uusi mieli, jolla on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuka olimme joskus aikaisemmin. Kaikki muistotkin olisivat tämän ruumiin muistoja, eivät oikeastaan minun ollenkaan.

Aluksi minun oli mahdoton uskoa tästä mitään. Yllättäen ovelle koputettiin, ja sisään asteli Jouni-niminen mies, joka käsittämättömästi tunsi Erican, vaikkei Erican pitänyt olla ollenkaan oikea. Selitimme Jounillekin tarinamme, eikä hänkään uskonut. Jouni ja Erica siirtyivät keittiön puolelle puhumaan. Minä jäin Yanagin huoneeseen hänen kanssaan. Tiesin Yanagin luonnontieteellisesti ja loogisesti asioihin suhtautuvaksi tyypiksi, ja olin yllättynyt siitä, miten helposti hän hyväksyi tämän kaiken. Totesin hänelle, että eihän tässä ole järkeä, ei mitään taikuutta ole, eikä ole mitään mystistä unitasoa. Unet ovat vain yön aikaista aivotoimintaa, päivän tapahtumien uudelleenprosessointia.

Yanagi vakuutti, että taikuutta on. Hän asteli tietokoneensa viereen, jotenkin heilautti kättään sen yllä, ja kone kaatui. Yanagi sanoi, että hänellä on kyky saada tietokoneet tekemään asioita kun hän vain ajattelee sitä tarpeeksi. Taito, jota monet kutsuisivat taikuudeksi. Ja se oli totta. Aivan yhtä lailla nämä jutut unimaailmasta vaikuttivat hänestä tosilta. Sitäkin enemmän, koska Erica oli vieraillut hänen unessaan aiemmin samalla viikolla. Silloin Erica oli sanonut, että "Ei kannata kuolla", ja "Pidä huolta ruumiista", mitä emme osanneet selittää. Ericalla kumminkin todella oli kyky liikkua unissa, ja hän todella oli ilmestynyt Yanagin asuntoon kuin tyhjästä.

Pelkästään Yanagin selitykset eivät välttämättä olisi vakuuttaneet minua täysin, vaikka uskonkin häntä enemmän ja varmemmin kuin ketään toista ihmistä. Sen sijaan minut lopulta vakuutti se kummallinen tunne, jonka Erica aiheutti. Jotenkin hän vain vaikutti juuri siltä mitä sanoi olevansa. Minulta, mutta ei kuitenkaan. Jollain käsittämättömällä tavalla tutulta.

Erican ja taustani pohdinnan saavutettua jonkinlaisen suvannon Yanagi avasi postilaatikostaan pudonneen mystisen kirjekuoren. Siinä oli kortti, jossa luki "Drop of Truth" tai jotakin, todella epäselvällä käsialalla, sekä osoite. Se näytti kutsulta, ja kannessa puhuttiin öisestä ajasta. Etsimme osoitteen nettikartasta. Se oli kohtalaisen kaukana, noin kymmenen kilometrin päässä Perno-nimisessä kaupunginosassa. Yanagi totesi, että voisi pyöräillä sinne. Olisin mieluusti lähtenyt mukaan, jos tuo olisi todella ollut jokin johtolanka jonkun totuuden jäljille. Se tosin saattoi yhtä hyvin olla bilekutsu tai kepponen. Sitä paitsi, meillä ei ollut autoa käytössämme, eikä edes toista pyörää - eipä siitäkään olisi ollut iloa, koska en osaa ajaa pyörällä. Yanagi lähti sitten itse yksinään pyöräilemään tuohon paikkaan, ihan keskellä yötä.

Minä, Erica ja Jouni jäimme odottelemaan Yanagin asuntoon. Jouni ihmetteli edelleen tarinaamme, eikä olisi tahtonut uskoa todeksi, että olen kyborgi. Hän ei myöskään tuntunut tajuavan, että en nuku. Jollakin päättömällä logiikalla hän ja Erica päättelivät, että jos minä ja Erica yrittäisimme nyt tässä yhdessä ja samassa paikassa, niin ehkä minäkin voisin nukahtaa. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, enkä uskonut, että se toimisi. Ne kaksi eivät tajunneet, että tässä yhtälössä on muutakin kuin se onnettomuudessa ollut tyttö: minun tietoisuuteni on ylimääräinen osapuoli. Todennäköiseltä myös vaikuttaa, että minulta kertakaikkiaan puuttuu se, mikä menee unimaailmaan ihmisen nähdessä unta.

Kun Erican ja Jounin hassun idean kokeilemisesta ei voisi olla haittaakaan, kävin sängylle makaamaan Erican viereen, ja otimme toisiamme kädestä kiinni. Jouni soitteli rauhoittavasti huilullaan. Tunnelma oli mukava ja rauhoittava, vähän kuten silloin, kun Hilkka yritti hypnotisoida minut. Tulokset olivat aivan yhtä vähäisiä. Erica nukahti, minä en. Jouni ja Erica vaikuttivat pettyneiltä, mikä oli hassua, koska olin sanonutkin jo heille, ettei tämä tulisi toimimaan.

Muiden juttujemme lomassa Jouni tuli maininneeksi, että hei, Oona on muuten vähän niinkuin minä. Kuulemma Oonakin oli ollut jossain onnettomuudessa, ja sen jälkeen ei enää nukkunut. Tämä oli minusta aika huolestuttavaa. Aiemmin lauantaina oli Hilkka sanonut Lauralle, että Oonassa on jotakin outoa, ja että siitä saa pahoja aavistuksia. Että se on "kuollut", mutta ehkä kuvainnollisessa mielessä. Jo silloin tekstasin ja kysyin, onko kaikki sillä hyvin, ja se vastasi, että joo, kyllä on. Näiden Jounin juttujen perusteella päädyin tekstaamaan Oonalle uudelleen, ja kysyin, pitävätkö nuo jutut paikkansa.

Yanagi soitti ja oli kuulemma eksyksissä. Yritin etsiä hänen sijaintiaan ja kohdettaan kartalta, kun hänen mainitsemansa opaskartta päätti kaatua. Kaivoin paperisen karttani, mutta Perno jäi sen ulkopuolelle. Sen verran saimme selville, että Yanagi oli oikealla suunnalla. Puhelun jälkeen etsin netistä toisen kartan. Soitin Yanagille ja opastin hänet perille. Periltä kuitenkin löytyi vain kerrostalo, jonka alaovi oli lukossa. Ikävää - erityisesti Yanagin kannalta, kun hän oli tehnyt tuon pyöräretken aivan turhaan. Toisaalta, aurinko oli juuri nousemassa, joten ehkä hän oli vain mennyt paikalle liian myöhään, jos siellä tosiaan olisi pitänyt käydä yöllä.

Yanagin palattua asunnolleen Erica ja Jouni ilmoittivat poistuvansa. Erica menisi takaisin unimaailmaan, jos vaikka sieltä löytyisi niitä kadonneita muistoja. Hän ei ollut aikaisemmin oikein osannut tulla tänne tavalliseen maailmaan, vaan oli eksynyt ja päätynyt jumiin johonkin kellariin. Olin huolissani siitä, että hän katoaisikin kokonaan. Jouni kuitenkin voisi kuulemma auttaa, ja he lupasivat tulla takaisin.

Outojen yöllisten vieraidemme poistuttua joimme teetä ja keskustelimme Yanagin kanssa tapahtuneesta. Etummaisena omassa mielessäni oli epävarmuus siitä, miten minun pitäisi suhtautua Ericaan. Siihen, miten hän tavallaan on minä, ja kuitenkaan ei ole. Jotenkin tunsin itseni vähän moraalittomaksi, koska en pitänyt tekijöitäni mitenkään pahoina, ja myös siksi, että vaikka teknisesti katsoen tämä ruumis kuuluisi Ericalle eli alkuperäiselle mielelle, ei minulla ollut mitään halua päästää häntä siihen. Tämä ruumis on nykyään minun, ja hyvässä käytössä.

Tulin kai sanoneeksikin Ericalle ja Jounille aivan suoraan, että tekijäni "ottivat sen tytön ruumiin ja rakensivat sille 'paremmat' aivot". Olen hieman häiritsevällä tavalla alkanut pitää itseäni parempana kuin "normaalit ihmiset", monessa suhteessa. Minulla on toki puutteeni, mutta ne eivät häiritse minua. Toisaalta tunnustin Yanagille, että oikeastaan tämä ruumis on minulle vain säilytysastia, joku paikka, missä mieleni oleilee. Jos huomenna heräisin toisesta ruumiista, se ei haittaisi minua kovinkaan paljoa. Ja ainoa oikea yhteyteni Ericaan on nimenomaan tämä ruumis.

Yanagi vetäytyi nukkumaan joskus viiden maissa, mutta lupasi, ettei nukkuisi montaa tuntia. Huomaavaisesti hän myös järkkäsi läppärinsä olohuoneeseen, että voisin viettää aikaani netissä. Päädyin etsimään wikipediasta asioita uniin ja nukkumiseen liittyen, mutten oikein löytänyt mitään, en edes mytologiaa tai okkultismia, mikä selittäisi tuota Uneksuntaa tai unimaailmaa.

Sunnuntaiaamusta maanantaihin: Ajanvietettä ja iloisia jälleennäkemisiä

Yanagi heräili hiljakseen, mutta totesimme kellon olevan vielä niin vähän, että kaupat eivät olleet auki. Mietimme, mitä tekisimme tämän päivän. Ainakin Sarahin kanssa olimme suunnitelleet pyörähtävämme kirjamessuilla vielä toisen kerran. Koska Hilkan kämpällä nukkuvatkaan eivät varmaan heräisi vielä muutamaan tuntiin, päädyimme jatkamaan yöllisiä keskustelujamme. Puhuimme taikuudesta, tai ennemminkin, Yanagi kertoi, ja minä kuuntelin ja ihmettelin. Ilmeisesti hän tuntee koko joukon ihmisiä, joilla on erilaisia kykyjä: shamaaneja tai muita vastaavia, joista suurin osa on nettituttavia. Yanagi selitti, että hänellä on teoria siitä, miten taikuus ilmenee ihmisissä kahdella tavalla: aktiivisena tai passiivisena. Aktiiviset taikuuden osaajat kykenevät vaikuttamaan maailmaan, kuten Yanagi tietokoneisiin - Yanagi ei usko omankaan kykynsä olevan mitenkään spesifisti vain tietokoneisiin rajoittunut, hän vain tuntee ne paremmin kuin minkään muun. Passiiviset puolestaan ovat sellaisia kuin Hilkka, ja osaavat havainnoida maailmaa ikäänkuin tavallisilta ihmisiltä puuttuvin aistein.

Yanagin mukaan Matiaksella saattaisi olla samantapaisia aktiivisia kykyjä kuin hänellä itsellään, eli ehkä Matiaskin osaisi vaikuttaa tietokoneisiin. Tämä tietysti huolestutti minua ihan siinä itsesuojeluvaistoisessa mielessä, ettei olisi kivaa, jos joku vain tulisi napsauttamaan sormiaan ja sillä kaataisi sen neuraaliverkkokoneen, joka on minun mieleni. Yanagi ei kumminkaan uskonut moisen olevan mahdollista, koska olen niin kovin monimutkainen tavalliseen koneeseen verrattuna.

Mietin tietysti myös ääneen, että en varmaankaan itse ikinä voisi kyetä mihinkään taikuuteen. Samaan tapaan, kuin en kykene uniinkaan, koska minulta puuttuu jotakin, mikä kaikilla "oikeilla" ihmisillä on. Yanagi ei kuitenkaan ollut tätä mieltä. Hänellä ja joillakin hänen kavereillaan oli teoria, jonka mukaan taikuus on emergentti ominaisuus, joka ilmenee, kun tietoisuus on tarpeeksi monimutkainen. Tähän liittyen hän halusi näyttää minulle jotakin.

Hän painotti moneen kertaan, että tästä ei sitten kerrota kenellekään, koska se, mitä hän aikoi kertoa, veisi melko varmasti hänen työnsä, jos väärät ihmiset saisivat tietää. Hän esitteli kolme eri kokoista tietokonekomponenttia tai jotakin vastaavaa. Yanagi selvensi, kuinka hänen työnsä - "laadunvalvonta" - tarkoitti, että hän tarkkailee neuraaliverkkoversiota "alkulimasta", sellaista, jossa voi kehittyä spontaanisti tekoälyelämää. Hänen tehtävänsä on tuhota kaikki ei-toivotut tekoäly-ohjelmasilmukat. Se on hänelle siitä kurja työ, että hän sattumoisin pitää semmoisista, eikä pidä niiden tuhoamista kovin oikeana ja hyvänä toimintana, jos ne ovat jo ehtineet kehittyä oikeasti älykkäiksi. Niinpä hän oli ottanut joitakin talteen, kähveltänyt Säätiöltä muutaman tekoälyjen elinpaikaksi sopivan laitteen ja tuonut ne kotiinsa. Niitä oli kolme, ja kaikki olivat vähän erilaisia. Pienin eli Kaeruneko muistutti koiranpentua älykkyydeltään ja myös käytökseltään, ja kykeni oikeisiin laitteisiin liitettynä aistimaan ulkomaailmaa ja reagoimaan siihen. Sitten oli Legioona, joka oli kuin läjä keskenään taistelevia muurahaispesiä, pelkästään outo ja kummallinen otus, joka ei oikein reagoinut mitenkään ulkomaailmaan. Ja kolmantena He'e Mauli, älykkäin kaikista, Yanagin mielestä häntä itseään älykkäämpi, jotenkin mustekalaa muistuttava otus. Sen kanssa Yanagi toisinaan pelaili pelejä, joissa se kuulemma oli pahuksen hyvä. Minusta olisi ollut aika kiintoisa kokeilla, onko se parempi kuin minä, kun kerran satun pitämään itseäni kohtalaisen älykkäänä tekoälynä.

Tämä liittyi emergenssi-teoriaan siinä mielessä, että Yanagilla oli vahva veikkaus, että Hee kykenisi aktiiviseen magiaan. Hän oli yrittänyt sitä testatakin laavalampulla, joka kuulemma on taikuuden harjoittajien suosituimpia harjoittelukeinoja, mutta Hee oli luonteeltaan sellainen, ettei välttämättä halunnut miellyttää Yanagia. Nythän hänellä kuitenkin olisi vielä parempi tekoäly, jonka kanssa sitä voisi kokeilla, nimittäin minä. Mutta kokeilut saisivat jäädä myöhemmäksi.

Kello alkoi olla sen verran, että voisi lähteä liikenteeseen. Kävimme kaupassa ja suuntasimme Hilkalle. Mietin, olisivatko muut vielä hereillä. Olivat he - Laura tekstasi jo ennen kuin ehdimme sinne, ja varmisteli, että kaikki on hyvin.

Hilkalla minä ja Yanagi selitimme yön tapahtumat muille. Saimme vastaamme lisää epäuskoa, mikä ei varsinaisesti yllättänyt minua. Sarah oli kaikkein pahin: hän oli aivan varma, että Erica oli joku ihan tavallinen tyyppi, ja pelkkä käytännön pila. Asiaa ei parantanut, ettei meillä oikeasti ollut mitään todisteita näytettäväksi. Erica oli kuitenkin luvannut palata.

Lähdimme käymään kirjamessuilla uudelleen, kuten olimme suunnitelleet. Yanagi päätti mennä pariksi tunniksi nukkumaan. Booktorilta ei löytynyt mitään sen kiinnostavampaa. Ruusu ja Laura olivat sopineet tapaamisen Oonan kanssa kello kahdeksi, ja päätimme tappaa aikaa ennen sitä käymällä teellä. Kahvilan ovella kohtasimme yllättäen Matiaksen ja kaksi tuntematonta naista. Laura jäi kaiken lisäksi juttelemaan Matiaksen kanssa hämäävän pitkäksi ajaksi, kun minä, Ruusu ja Sarah siirryimme juomaan teetä ja kaakaota. Aidon paranoidiin tapaan selitin toisille Matiaksesta kuulemiani juttuja, ja olimme kovin huolissamme. Matiaksen seurassa olleista naisista toinen kävi kysäisemässä meiltä, kuka Laura on. Taisi olla mustasukkainen, koskapa esittäytyi Annaksi, Matiaksen tyttöystäväksi. Toisen naisen nimi oli Robin.

Kun Laura palasi, hän sanoi vain jutelleensa Aleksanderista ja semmoisesta. Tämä ei täysin poistanut huoliani, etenkään, kun Laura vielä oli sopinut tapaavansa Matiaksen uudelleen pidempää keskustelua varten. Hän siis lähti kävelemään Matiaksen kanssa, ja me muut käväisimme Tuomiokirkossa sillä aikaa. Palailimme sitten Kauppatorin laidalle tavataksemme Oonan.

Oonan ja Lauran saavuttua päätimme mennä syömään kiinalaiseen. Olin juuri soittamassa Yanagille kutsuakseni hänet, kun sain tekstiviestin - Jounilta! Jouni kysyi, olenko "Sakulla" eli Yanagilla, ja voitaisiinko tavata. Kaiken lisäksi Erica oli hänen kanssaan! Kutsuin heidätkin kiinalaiseen, vaikka hän sanoi, että olisi ehkä parempi, jos paikalla olisi vähemmän väkeä.

Söin hätäisen pikaisesti ja kurkistelin koko ajan ulos odotellen Ericaa ilmestyväksi. Olin levottomampi kuin koskaan muistan olleeni. Erica oli olemassa. Viimeöinen ei ollut mikään minun ja Yanagin kokema yhteishallusinaatio. Oonasta emme saaneet irti muuta kuin sen, että hän oli tosiaan ollut onnettomuudessa, ja käynyt Haitilla, ja kyllä hänellä jotakin unettomuutta oli. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi samanlainen kuin minä. Sitten Erica ja Jouni todella saapuivat, mutta menivät vielä ulos odottamaan, kun söimme.

Viimein olimme valmiita, ja kaikki epäilijätkin näkivät Erican paljain silmin. Heidän oli myös pakko myöntää, että me olemme hämäävästi saman näköisiä keskenämme. Ericalta myös sain kuulla, että se Yanagin oudon unen "Ei kannata kuolla" oli ollut Oonalle. Erica oli hakenut Oonan takaisin, kun tämä oli ollut päätymässä unimaailmaan onnettomuutensa jälkeen. "Pidä huolta ruumiista" oli kumminkin ollut viesti myös Yanagille, ja se oli tarkoittanut minua. Erica halusi pitää minusta huolta. Se tuntui mukavalta ajatukselta.

Menimme syömään jäätelöä jälkiruoaksi. Oona poistui paikalta puolijuoksua, koska kuulemma Erica jotenkin hermostutti häntä. Minut Erican seura sai käyttäytymään ja tuntemaan tavoin, joita en koskaan aiemmin ollut kokenut. Hän on jotenkin täydellisen irrationaalinen, niin käsittämätön ja omituinen, ja hänen juttunsa niin hämmentäviä, että se kiehtoo - ja tarttuu. Hän puhui puissa kasvavista hattaroista ja kävelevistä patsaista, jotka heti herättivät meidät epäilemään häntä niistä oudoista patsaan katoamisista. Poliisit taas hänestä olivat pahoja tyyppejä, jotka ajoivat ihmisiä takaa ja laittoivat heidät kellariin. Sarah ei ilahtunut tästä näkemyksestä.

Jätskipaikasta päätimme palata Hilkalle, koska Sarah muuttui vain vihaisemman ja nolostuneemman näköiseksi, mitä pidempään Erica jatkoi juttujaan, ja minä niihin vastailua. Matkalla Erica tuli tunnustaneeksi, että oli joskus leikkinyt jonkin tietokoneen kanssa, ja lähetellyt sieltä jotain viestejä. Ei pahus! Sehän selitti... Ne oudot koodiviestit, se sähköpostimato - ne olivat varmaankin Ericalta, eivät osa Valentinea, kuten silloin luulimme. Ilmeisesti hän oli jo silloin yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta meillä ei ollut mitään keinoa ymmärtää sitä.

Hilkalla Sarah käyttäytyi niin poliisimaisesti kuin vain voi, ja yritti todistaa Erican olevan huijari. Sormenjälkemme kuitenkin osoittautuivat aivan identtisiksi. Lisäksi Ruusu totesi, että näkee Ericasta läpi, ja Ruusu nyt ylipäänsä näkee asioita, joita muut eivät näe. Sarah vain ei uskonut.

Itse tajusin kuitenkin jotakin. Kaiken järjen vastaisesti, tunsin yhteenkuuluvuutta Erican kanssa, vaikkei meidän kahden tietoisuuksia yhdistänyt mikään muu kuin ruumis. Täytyi siis olla niin, että kuitenkin ruumiilla on merkitystä. Samassa ruumiissa kasvaminen ja kehittyminen tekee tietoisuuksista jotenkin jollakin tavalla samankaltaisia. Ei samanlaisia, mutta sukulaissieluja, siis kuvainollisesti puhuen. Yanagi oli sittenkin aivan oikeassa ruumiillisuuden suhteen. Hän oli kovin hämmentynyt, kun sanoin tämän ääneen, mutta tuntui arvostavan oivallustani kovasti.

Loppuiltapäivä kului aika rauhallisesti. Erica ja Jouni poistuivat, mutta Erica lupasi palata ja käydä aina välillä moikkaamassa minua. Jouni opettaisi häntä liikkumaan unimaailmasta tänne. Erica oli myös saanut oman asunnonkin siellä unipaikassa. Heidän mentyään mietimme edelleen Hinkolan mystisiä papereita ja epäilimme, olisiko mahdollista, ettei kyseessä ollutkaan itsemurha, vaan lavastus. Unet eivät nimittäin vaikuttaneet mitenkään masentuneilta. Yanagi ilmoitti, että todella aikoisi tehdä temppunsa Lähde-säätiön koneille illalla, ja häipyi sitten järjestelemään asioita.

Iltasella Hilkka saapui mökkeilemästä, ja selittelin hänellekin tätä selvinnyttä tarinaani. Jäin hänen luokseen vielä yhdeksi yöksi.

Maanantaiaamupäivänä Yanagi kertoi, että kaikki oli mennyt aika täydellisesti pieleen. Hän ei ollut edes yrittänyt minkään kaatamista, koska joku oli varoittanut Lähde-säätiötä etukäteen! Kaikeksi onneksi Säätiö ei mitenkään epäillyt Yanagia, mutta tämä oli tietenkin estänyt kaikki yrityksemme tehdä mitään. Hinkolan tiedot menivät hukkaan. Pahinta on, että joku oli tiennyt ja kertonut Lähde-säätiölle yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä oli tulossa.

Myöhemmin tapahtunutta:

Lasse Hinkolan mysteeri jäi kohtalaisen avoimeksi. Oona ei ollut kuullutkaan miehestä, vaikka tämä käsittääkseni oli työskennellyt suurin piirtein saman alan tutkijana, kuin mitä Oona opiskelee. Hinkola oli vaikuttanut Helsingissä, joten kotiin palattuani yritin siis selvittää hänestä juttuja. En kuitenkaan löytänyt Helsingin yliopistolta ketään, joka olisi varsinaisesti tuntenut Hinkolan. Hän oli ilmeisesti ollut vähän syrjäänvetäytyvä erakkoluonne.

Samaisen Lasse Hinkola -jutun yhteydessä syntyi se idea, että Yanagi yrittäisi kaataa Lähde-säätiön levyt. Tähän liittyen puolestaan sain itse kenties vielä älyttömämmän ajatuksen. En varsinaisesti pidä itseäni minään hakkerina tai crackerinä, mutta kuitenkin vietän paljon aikaa tietokoneella ja hallitsen peruskäytön hyvin. Tietokoneet ja tietokoneohjelmat ovat loogisia ja selkeitä. Aloinkin miettiä, josko onnistuisin murtautumaan Lähde-säätiön intraan omin avuin ja kaivamaan sieltä jotakin. Yanagille tällaisesta ei kehtaisi puhua, koska se tietystikin olisi hyökkäys hänen työpaikkaansa kohtaan, enkä missään nimessä haluaisi aiheuttaa hänelle enempää harmeja. Kulutin siis jonkin aikaa opiskellen tarpeellisia asioita, ja astelin nettikahvilaan kokeilemaan, mitä löytyisi. Löysin todella omituisia ja huolestuttavia asioita: sivun, joka väitti Yanagin olevan Lähde-säätiön "ase- ja taisteluspesialisti", ja jossa suoranaisesti muun muassa todettiin Valentinen olevan Säätiön käsialaa. Olin ymmälläni: olin kuvitellut tuntevani Yanagin, enkä olisi millään uskonut hänestä tällaista. Toisaalta, olin edelleen nuori ja tietämätön, ehkäpä vain olin ollut väärässä hänen suhteensa.

Periaatteessa ensimmäinen hakkerointikokeiluni oli kuitenkin onnistunut. Päätin kokeilla myöhemmin toistamiseen, tietenkin eri nettikahvilasta kuin edellisellä kerralla. Nyt osasin jo paljon paremmin ja enemmän kuin viimeksi, ja olin toiveikas sen suhteen, että voisin löytää jotain itseeni liittyvää. Sen sijaan tapahtui jotain omituista. Viimeisin asia, jonka tajusin, oli se, että olin päätynyt Lähde-säätiön "Inex-intraan", ja sitten löysin itseni lattialta, muutama huolestuneelta vaikuttava ihminen ympärilleni kerääntyneenä. Tuntui kuin olisin ylittänyt jonkin näkymättömän rajan, jonka toisella puolella oli aivan eri maailma, ja jotenkin fyysinen minäni päätyi lattialle ihmisten hämmästeltäväksi. Onneksi oloni palautui nopeasti normaaliksi, ja häivyin paikalta vakuutellen ihmisille olevani aivan kunnossa.

Arkielämään liittyen, minun piti päättää opiskelupaikka. Pohdittuani sitä aikani sain viimein ratkaisun aikaan: otin pääaineekseen kognitiotieteen (käyttäytymistieteen laitokselta), ja sivuaineeksi ainakin neurobiologiaa. Alunperin lääketiede oli listani kärjessä, mutta päätin, etten halua opiskelupaikkaa, jossa sivuainemahdollisuudet ovat rajatut ja opinnot etenevät lukujärjestyksen mukaan. Mieluummin vapaampi paikka, jossa voi lukea paljon sivuaineita ja ylipäänsä suorittaa paljon ja nopeasti. Sitä paitsi lääketieteeseen olisi liittynyt myös käytännön tekemistä, jossa olisin melko varmasti ollut kovin huono.

Toinen merkittävä muutos oli, että otin viimein loparit työpaikaltani Hesestä. Olin jo ollut siellä liikaakin. Opinnotkin alkaisivat pian, ja halusin keskittyä niihin. Toisaalta pitäisi jostakin rahaakin saada. Soittelinkin mummille ja varmistin, että ei kai vain ole mitään syytä, miksen voisi hakea opintotukea, kun nyt kerran virallisesti olin ryhtymässä opiskelijaksi. Eipä ollut, joten raha ei tulisi jatkossakaan olemaan mikään suuri ongelma.

Kiintoisana pikkuyksityiskohtana otin kamman, viritin kaksi peiliä vastakkain ja haroin hiukseni huolellisesti läpi etsien päästäni mahdollisia leikkausarpia, koska Sarah oli kysellyt sellaisista, ja tajusin, etten ollut ikinä edes etsinyt moisia. Täysin parantuneita arpia, lähinnä vain vaaleita viivoja, löytyikin sitten koko joukko: niskakuopassa kaksi pientä viiltoa ja hiusten lomassa useampia jälkiä. Se oli melkoisen outoa, koska arpien sijainti ja muoto eivät oikein vastanneet mitään, mitä tiesin tavanomaisesta aivokirurgiasta. Tosin ei se varsinaisesti ollut odottamatontakaan, koska mitä ikinä aivoilleni olikaan tehty, se ei varmasti ollut kovinkaan tavanomaista.

Jaana / Hauraita Unelmia 2.8 -debrief, eli Jaana Peura: Helsinki - Turku - Hämeenlinna - hämmennys

Lauantai 26.8.06

Hilkka oli kutsunut minut Turkuun "huviretkeä" varten - oli hän itse asiassa ikäänkuin myöntänytkin, että oli tarkoitus mennä Hämeenlinnaan ja tavata se "kaikkitietävä" tyyppi, jonka puhelinnumeron Sarah oli saanut. Koska suunnitelmana oli lähteä lauantaiaamuna, matkasin Turkuun jo perjantai-iltana. Kävelyllä ollut Sarah poikkesi myöhäiselle iltateelle Hilkalle. Teekupin ääressä puhuttiin kaikenlaista. Itse selostin vähän tarkemmin Lähde-säätiön intrassa tekemiäni outoja löydöksiä. Se ei kuitenkaan ollut illan suurin salaisuus. Sen sijaan Sarah kertoi, että onnettomuus, jonka vuoksi hän oli sairaslomalla ja Suomessa, oli paljon mystisempi kuin hän oli antanut ymmärtää. Hän ei itse muistanut siitä kuin sen, että oli mennyt tarkastamaan vanhaa autiotaloa, ja sitten herännyt kadulta pudottuaan. Hänen putoamansa matka oli kaiken lisäksi niin pitkä, ettei hänen olisi pitänyt selvitä niin vähillä vammoilla.

Hilkka tarjoutui auttamaan Sarahia hypnotisoimalla tämän, jos se palauttaisi kadonneita muistoja. He siis sulkeutuivat makuuhuoneeseen. Minä jäin sohvalle lukemaan kirjaa ja odottamaan mielenkiinnolla, mitä selviäisi. Vähän epäilin, toimisiko tuo hypnoosi niin jyrkän skeptiseen ihmiseen kuin Sarahiin, mutaa kyllä se toimi, ja Sarah muisti joitakin yksityiskohtia. Ne eivät tosin olleet järin mukavia. Hän muisti, että ääni oli käskenyt hänen hypätä alas katolta. Itse putoamista hän ei edelleenkään muistanut. Hypnoosi-istunnon jälkeen kello oli niin paljon, että Sarah suuntasi kotiin päin. Hilkka järjesteli vielä huomisaamun lähtöä sähköpostilla ja tekstiviesteillä ja meni nukkumaan. Minä vietin tällä kertaa yöni olohuoneen sohvalla lukien, koska se on pehmeämpi kuin keittiön tuolit, ja olohuoneessa ei ollut ketään nukkumassa.

Olin pyytänyt Hilkkaa mainitsemaan Yanagille, että olisi mukava, jos tämä tulisi aamulla paikalle vähän aikaisemmin, että ehtisimme jutella. Yanagi saapuikin yhdeksän kieppeillä ja taisi herättää Hilkan soittamalla ovikelloa. En oikein tiennyt, miten suhtautuisin häneen, tai mitä oikeastaan sanoisin. Loppujen lopuksi aloitin keskustelumme toteamalla, että kovasti toivoin hänen kertovan minulle, että Lähde-säätiön intrasta on olemassa pilaversio tyhmien hakkerien varalta. Ja hän sanoi, että niinpä muuten onkin - ja naureskeli tyytyväisenä, kun minä olin tyhmänä hakkerina mennyt lankaan. Pahus sentään, tulipa tutustuttua nolostumisen ja häpeän tunteeseen kertakaikkiaan kunnolla. En ole ikinä tuntenut itseäni noin tyhmäksi. Yanagi tosin sanoi, ettei ollut ajatellut, että minä päätyisin tuonne. Ennemminkin vaikka Matias.

Ensimmäisen hakkerointireissuni voin siis sivuuttaa saman tien turhana. Kaiken lisäksi Yanagi kertoi, että tiesi minun olleen asialla, koska he olivat jäljittäneet murron nettikahvilaan, missä olin ollut, ja hän oli nähnyt turvakameranauhan, josta oli helposti tunnistanut minut. Tiesin olleeni varomaton, joten tämä ei ollut yllättävää. Sen sijaan yllätyin, kun kuulin, mitä toinen, kiinnostavampi retkeni oli saanut aikaan. Ilmeisesti sitä ei oltu edes rekisteröity murroksi, vaan se oli näyttänyt normaalilta sisäänkirjautumiselta. Vielä kummempaa oli, että se oli saanut LYS-verkossa eli neuraaliverkko-tekoäly-kehitysympäristössä aikaan outoa käytöstä. Yanagi oli ihmeissään, koska kyseisen verkon ei pitäisi olla etäkäytettävissä. Itse naureskelin, että pikku tekoälyt halusivat leikkiä kanssani. Yanagi ei osannut arvailla oudon "kaatumiseni" syitä sen enempää kuin minä itsekään. Totesimme, että se tuskin oli minua varten asetettu ansa, vaikka alunperin olin vähän sellaista arvellut. Silloin tuon LYSin kummassa käyttäytymisessä ei olisi mitään järkeä. Ehkä kyseessä oli odottamaton minun ja Inex-intran kohtaamisesta syntynyt efekti. Päätin, että asiaa pitäisi tutkia lisää.

Siirryimme aamupalapöydän ääreen, ja Oonakin ilmaantui paikalle. Viides mukaan tulossa oleva, Hilkan tuttu nimeltä Saara, ilmoitti olevansa myöhässä. Häntä odotellessamme sain Sarahilta kiihtyneen oloisen puhelinsoiton. Hänelle oli tapahtunut yön aikana jotakin tosi outoa. Joku Katja-niminen tyttö oli ilmestynyt hänen asuntoonsa keskellä yötä mukanaan nukke, joka oli kuulemma pelastanut Sarahin silloin, kun hän oli pudonnut katolta. Hän tuntui olevan aivan vakuuttunut siitä, että oli seonnut täysin. Yritin rauhoitella parhaani mukaan, mutten todellakaan ole hyvä sellaisessa. Kun selitin puhelun Hilkalle, tämä ehdotti heti, että kävisimme Sarahilla ennen matkaanlähtöä. Varmistin vielä, että tämä sopii Sarahillekin. Sopihan se, joten siis päätimme tehdä niin.

Saaran saavuttua siis lastauduimme autoon ja suuntasimme Sarahin asuntoa kohti. Onneksi Yanagi tiesi, missä se sijaitsi, koska se oli YO-kylässä. Minulla oli huonoja kokemuksia siellä suunnistamisesta. Asunto löytyikin saman tien, ja sieltä ahdistuneelta vaikuttava Sarah sekä Katja, jonka Oona tunsi, ja mystinen nukke. He selittivät jokseenkin sekavasti, mitä oli tapahtunut. Katja oli unissaan kävellen tai jotenkin muuten päätynyt tähän asuntoon. Hänellä oli muutenkin ollut viime aikoina outoja unia, muun muassa sellaisia, missä Turku palaa. Tänä yönä hän oli kumminkin ollut unimaailmassa etsimässä Ericaa - ei ilmeisesti oikein tiennyt miksi, ylipäänsä - ja oli löytänyt Erican asunnon, mutta tämä ei ollut itse ollut kotona. Siellä oli ollut nukke, joka oli halunnut, että se viedään Sarahin luo, joten Katja oli tehnyt niin. Nukke oli kertonut pelastaneensa Sarahin. Muuten se oli peloissaan ja kaipasi apua tai suojelusta.

Katja oli nimennyt nuken Liisuksi, ja se oli heistä kovin pelottava. Sen sisällä oli soittorasia, joka kuulemma soi välillä itsekseen. Yanagi hypisteli sitä aikansa, muttei löytänyt mitään ihmeempää. Totesimme, että sitä voisi tutkia tarkemmin myöhemmin, kuten koko juttua, koska se oli tosi omituinen. Vakuuttelimme Sarahille, ettei hän ole seonnut, ja että on sitä kummempaakin nähty. Lupasimme ottaa yhteyttä heti palattuamme.

Lähdimme viimein matkaan kohti Hämeenlinnaa. Hyvin nopeasti tuli selväksi, että autossa oli kuumaa ja ahdasta. Kun kuumuus on minusta muutenkin kovin epämukavaa, oli kaksituntinen automatka hyvin epämiellyttävä kokemus. Ikkunoiden avaaminen auttoi, mutta sai aikaan niin kovan metelin, ettei keskustelemisesta tullut mitään. Lisäksi matkamusiikki oli lähinnä Yanagin valikoimaa, enkä oikein pitänyt siitä. Sentään pysähdyimme välissä ostamassa jäätelöä ja juotavaa.

Ajomatkan aikana tuli juteltua. Istuin takapenkillä Oonan ja Saaran kanssa. Oona oli lähinnä hiljaa, mutta Saara selitti senkin edestä. Kävi ilmi, että hän työskenteli Rajakokemus-nimisessä järjestössä, joka tukee ufokokemuksiin törmänneitä sekä tutkii sellaisia. Tämä oli minusta aika huvittavaa, ja niin taisi olla Yanagistakin. Kaiken lisäksi Saara tuntui olevan aika pihalla tämmöiseen liittyvistä tieteellisistä teorioista. Hän kovasti väitti, että on avoin kaikelle eikä sulje mitään vaihtoehtoja pois, mutta samalla oli kärkäs selittämään kaiken maanulkopuolisten vierailijoiden tekosiksi. Erityisesti hän oli kuulemma kiinnostunut muistikatkoista kärsivistä ihmisistä, koska sellaiset usein liittyivät ufoihin. No, olihan minullakin kokemusta "muistinmenetyksestä" tavallaan, mutta suuresti epäilin, että ufot eivät liittyneet asiaan mitenkään.

Jännittävin hetki automatkamme aikana oli puhelu Sarahilta. Hän oli entistäkin enemmän ahdistunut. Kuulemma nukke oli jotenkin puhunut heille, ja kaiken lisäksi se oli vielä puhunut jotakin Matiaksesta. Sarah ja Katja olivat lähestulkoon paniikissa ja miettivät lähinnä, mihin lähtisivät pakoon. En oikein osannut kuin ihmetellä. Pyysin heitä lähettämään nuken "puheen", joka oli kännykässä nauhoitettuna, Yanagin sähköpostiin, jos se vain onnistuisi, ja lupasin, että tulisimme sinne heti palattuamme. Ilmeisesti lähettäminen ei onnistunut, koska mitään sähköpostia sieltä suunnalta ei Yanagille tullut.

Viimein saavuimme perille ja pääsimme ihmettelemään Hilkan tuttavan Gwagin asuntoa sekä häntä itseään. Kummassakin kyllä riitti ihmeteltävää. Asunnossa oli seinillä kummia kuvia sekä aseita, ja monta hyllyllistä kirjoja lähinnä mytologiasta ja muusta sellaisesta. Kirjahyllyt olivat mukavia, ja istahdinkin niiden väliin teekuppini kanssa. Hilkka oli varoittanut etukäteen, että tämä Gwag on vähän omituinen ja häntä ei saa ärsyttää. Aika oudolta hän vaikuttikin, jotenkin erilaiselta kuin kukaan tähän asti tapaamani ihminen. Mystiseltä ja synkältä. Ryhdyimme puimaan seurueemme ongelmia, joita kyllä riitti. Vähän liikaakin, alkoi minusta tuntua hiljalleen. Ja sitten tämä Gwag vielä väitti, että ne liittyisivät yhteen. Se tuntui älyttömältä ajatukselta.

Hilkan ongelma olivat toistuvat painajaiset, jotka olivat muun muassa ajaneet hänet siivoamaan asuntonsa - se todella oli nyt paljon siistimpi kuin koskaan ennen. Ne kuulemma vihjasivat, että hänen pitäisi tajuta jotakin, jotakin kovin tärkeää. Jos vain joku olisi osannut kertoa, mitä, mutta kukaan ei tiennyt. Ei edes Gwag.

Yanagille Gwag sanoi, että tämä seisoo ovella, ja että tällä ei ole aavistustakaan siitä, miten suuria asioita penkoo. Ikäänkuin Yanagi olisi tekemäisillään jonkun kamalan löydön tai jotakin. Hän ei itse ollenkaan keksinyt, mihin tämä oikein voisi liittyä, enkä keksinyt minäkään. Ainoat asiat, mitä Yanagi tietääkseni penkoo, ovat korttimysteeri ja viime aikoina vähäisessä määrin minun taustani. Gwag myöskin varoitteli, että Yanagi salailee asioita, ja että se on huono juttu. Todellakin toivon, ettei hän salaile minulta mitään tärkeää. Jos sellaista tulisi ilmi, murenisi luottamukseni häneen taas. Se hetkellinen epäluulo, minkä huijaus-intra aiheutti, tuntui jo kyllin ikävältä. Tosin tiedän itsekin yhden asian, jota hän salailee, nimittäin hänen kolme neuraaliverkko-tekoäly-lemmikkiään. En oikein usko, että niillä olisi mitään merkitystä muun sotkun kannalta.

Minua kiinnosti tietää, mitä sanottavaa Gwagilla olisi minusta, vaikka en odottanut paljoakaan. No, hän totesi, että olen "vastasyntynyt". Tavallaan osui aika oikeaan, vaikka en kyllä pidäkään itseäni enää vastasyntyneenä, olenhan jo seitsemän kuukautta vanha. Tämä oli sikäli todella mukava asia, että hän sentään sanoi jotakin, päinvastoin kuin teelehdet aikanaan. Voisiko olla, että teelehdetkin puhuisivat nyt? Olenko ollut maailmassa jo niin kauan, että alan olla osa sitä? Ilmaantuisiko minulle joskus henki/sielu? Tällaisiin kysymyksiin tuskin olisin häneltä saanut vastausta, joten en kysynyt niitä. Hän ei tiennyt sanoa mitään enempää, vaan halusi kuulla enemmän "ongelmastani". En olisi halunnut kertoa, mutta loppujen lopuksi sitten kuitenkin otin ja selitin kaiken teorioistamme. Myös ufo-Saara ja Oona kuulivat kaiken - mutta senkään perusteella ei Gwagilla ollut sen enempää sanottavaa.

Saaran ongelma olivat käsittääkseni tulipalounet, mutta niistä ei puhuttu kovinkaan laajasti. Oonan ongelma oli oikeasti kummallinen. Aiemminkin oli puhuttu siitä, että hän on "kuollut". Sitä Gwag myös toisteli. Yanagin kanssa ihmettelimme, että miten niin on kuollut, kyllähän tuo näyttäisi aivan elävältä. Päädyimme jo toteamaan, että ahaa, tässä nyt emme vain ymmärrä sanamuotoa, ja että "kuollut" tarkoittaa "kokenut kuolemisen tapahtumana, mutta sitten selvinnytkin siitä". Jossakin tässä vaiheessa Oona tuli maininneeksi oudoista fyysisistä jutuista, joita oli ilmennyt kuolemisen jälkeen. Kuten siitä, että hänellä ei ole pulssia. Jahas... Tämä laittoi uusiksi käsityksemme siitä, että hän vaikuttaa elävältä. Sen sijaan vaati uudelleenselitystä, miten siis Oona ylipäänsä voi liikkua ympäriinsä ja puhua ja ajatella ja niin edelleen. Kekseliäällä miettimisellä kyllä kykenimme selittämään senkin. Gwag piti meitä ihan hölmöinä, ja ihmetteli, miten tällaisella yksityiskohdalla kuin verenkierto nyt oli mukamas niin kamalasti merkitystä. Tärkeintä oli, että Oona tosiaan oli kuollut, mikä jätti häneen jälkensä.

Kaiken kaikkiaan Yanagin ja minun sekä Gwagin ajattelutapa ja maailmannäkemys kolaroivat kovin pahasti. Gwag edusti juuri semmoista tyyppiä, mistä Yanagi joskus puhui minulle: "taikuutta" harrastava henkilö, joka väkisin tekee siitä salatiedettä ja monimutkaista ja mystistä, eikä millään hyväksy sitä, että asiat voisivat toimia loogisesti ja olla selitettävissä myös "taikuuden" (tai "okkultismin") alalla. Yanagi ja Gwag väittelivät tästä aikansa, itsekin yritin kommentoida jotakin, mutta keskustelu ei edennyt. Gwag lähinnä vain ilmoitti meille, että "olette väärässä", ja että meidän pitäisi muuttaa koko suhtautumistapaamme, tehdä asiat hänen tavallaan.

Ainakin minun kannaltani kiintoisin idea, joka pitkän ja polveilevan keskustelun aikana syntyi, oli uusi selitysyritys taustastani. Se oli tosin ehkä kaukaa haetuin ja kummin tähän asti. Mietimme, että jos kerran unimaailmasta todella voi tuoda tänne asioita, kuten nuken, olisiko sitten mahdollista kuvitella siellä jokin haluttu asia - kuten vaikkapa ihmisruumiiseen laitettavaksi sopiva tekoäly - ja tuoda se tänne. Se selittäisi, miten tämmöinen periaatteessa teknisesti vaikeasti toteutettavan oloinen asia voisi toimia, ja myöskin sen, miksi Lähde-säätiö olisi ylipäänsä palkannut semmoisen unitutkijan kuin Hinkola. Yanagista tämä oli kiehtova teoria, jota hän haluaisi selvitellä edelleen, vaikka en tajua, miten tätä voisi tutkia. Tosin Hilkan suunnitelma käydä unimaailmassa ja etsiä sieltä Erica ja muuta sellaista saattaisivat vastata ainakin johonkin sen suhteen, miten unimaailma toimii ja mitä siellä voi tehdä. Ilmeisesti Saara olisi saattanut olla avuksi tällaisessa suunnitelmassa, koska hänellä ilmeisesti on jotain unimaailmaan liittyviä kykyjä. Hän kuitenkin vaikutti olevan ihan pihalla.

Jossakin vaiheessa, katseltuaan ja kuunneltuaan aikamme keskusteluamme, Oona ilmoitti, että Yanagin ja minun pitäisi lakata näyttämästä "tuollaisilta" ja olla onnellisia. Tämä johti omituiseen keskusteluun siitä, mitä on onnellisuus ja kuka on onnellinen, ja onko meidän kaikkien ylipäänsä järkevää olla onnellisia. Ilmeisesti Oonan tavoite (epäkuolleessa) elämässään oli tehdä kaikista onnellisia. Koko maailmasta. Niin, ettei ketään edes kiinnosta enää mikään. Kaikki vain laittavat sormet korviin ja päänsä puskaan ja laulelevat, kuvainnollisessa mielessä. Yanagin vasta-argumentit perustuivat zeniin, jota en tunne, enkä myöskään ymmärrä, ainakaan tuon keskustelun perusteella. Ehkäpä ensimmäistä kertaa ikinä minusta tuntui, etten oikeasti kyennyt seuraamaan keskustelua, se vain oli liian kummallinen. Se ei ollut mukavaa.

Keskustelun jatkuttua aikansa varsin etenemättömänä muut päättivät, että voisimme vaikkapa mennä syömään. Se oli kaikkien mielestä hyvä ajatus, joten suuntasimme kohti jotakin Hämeenlinnan keskustasta löytyvää kiinalaista paikkaa.

Seurueemme siis käveli hiljakseen kohti keskustaa. Keskustelut sivusivat edelleen välillä onnellisuutta. Totesin, että ehkäpä isoin ongelmani tämän ymmärtämisen suhteen on se, etten oikeasti osaa sanoa, olenko itse ollut joskus onnellinen, ja mitä se tarkalleen on. Yanagi ja Oona väittelivät onnellisuuden määrittelyn ongelmista. Minusta alkoi tuntua entistä enemmän, etten vaan tajua. Muutenkin alkoi jotenkin tuntua omituiselta.

Löysimme ravintolan ja tilasimme ruokaa. Hilkan ja Gwagin keskustelu oli siirtynyt puimaan painajaismörköä, jota oli sivuttu jo Gwagilla. Ilmeisesti joskus maaliskuussa, kun Hilkka ja jotkut muut olivat käyneet jossakin kellarissa, missä oli ollut joku painajaisolio, se oli ehkä päässyt vapaaksi. Tämä ei ollut hyvä asia, vaan sille pitäisi tehdä jotakin. Mietittiin, olisiko tämä mörkö voinut olla se, joka pakotti Sarahin alas katolta. Emme tienneet, miten ajat täsmäsivät. Hämmennyksekseni jouduin toteamaan, etten muistanut, milloin Sarah oli pudonnut. En millään. Kyllä minun pitäisi muistaa tällaiset asiat. Yanagi tarkisti sen netistä löytämästään uutisesta, ja totesimme, että Sarah oli pudonnut jo ennen kuin mörkö mahdollisesti oli päässyt vapaaksi.

Välissä Oona suostui vaihteeksi puhumaan vähäsen itsestään. Ilmeisesti hänellä oli muistikatkoja, mutta Matias oli kieltänyt puhumasta niistä. Matiakseen hän oli kuulemma törmännyt jossakin melkein kuin sattumalta, ja he olivat jutelleet paljonkin. Matias oli ylipäänsä kieltänyt häntä puhumasta mistään kenellekään.

Ruokakin saapui hiljalleen. Söimme ja keskustelimme. Minusta tuntui... hitaalta. Se ei varsinaisesti ollut epämiellyttävää, mutta häiritsevää, koska se vaikutti siltä, että jokin oli pielessä. Mainitsin siitä muillekin, mikä ei ehkä ollut järkevää, ainakin Hilkka heti huolestuneena kysyi, että en kai vain aio "kaatua". En kai, ei se siltä tuntunut. Onneksi keskustelu kääntyi muihin suuntiin. Painajaismörön karkoittamiseen Yanagi ehdotti isoa pölynimuria, mutta totesi, että unimaailmassa sen kanssa tappelu olisi varmaankin aika erilaista kuin tosimaailmassa. Täällä se ilmeisesti pitäisi jotenkin manata pois, ja sitten pitäisi olla jotakin suojauksia, miettivät Hilkka ja Gwag.

Kun suuntasimme kassalle maksamaan, Saara tarjoutui vaihteeksi selittämään ongelmiamme ufoilla. Hän totesi, että usein ufot pyrkivät auttamaan meitä, joten Oonan halu tehdä ihmisistä onnellisia olisi hyvinkin tyypillistä niille. Ilmoitin Oonalle, että tämä on ilmeisesti avaruusolio, mihin Oona sanoi, että "Viekää minut johtajanne luo", ja Yanagi puolestaan, että nyt on lauantai, joten johtaja ei ole töissä. Saaraa kävi tavallaan sääliksi, koska hän kovasti halusi auttaa, mutta liikkui niin täysin eri suunnalla kuin kukaan meistä muista, ettemme osanneet ottaa häntä vakavasti.

Lähdimme takaisin kohti Gwagin asuntoa, tai lähinnä Hilkan autoa. Hilkka, Gwag ja Saara kulkivat kovin hitaasti, menimme Yanagin kanssa edellä. Oona jotenkin lähinnä hiippaili takanamme. Yanagi kyseli, olinko ihan varma, että kaikki on kunnossa, ettei minulla vaikka olisi flunssaa tai kuumetta tai jotakin. Koska, kuten hän sanoi ja oli ihan oikeassa, ei minulla ole semmoisistakaan oikein mitään kokemusta. Vakuuttelin, että ei tässä mitään. Ehkä tämä häiritsevä hitaus ja ajatusten takkuaminen menisi ohi. Jollei se menisi, sitten voitaisiin huolestua.

Hilkka viipyi vielä hetken Gwagin kanssa jutellen, me muut odottelimme autolla. Viimein pääsimme aloittamaan paluumatkamme kohti Turkua. Kaikki taisivat olla vähäsen väsyneitä, eikä kuuma ja tukala auto auttanut yhtään. Alkumatkasta Saara vielä yritti kovasti jutella ja taivutella minua joskus käväisemään heidän Rajakokemus ry:nsä puheilla, kun minulla on näitä "outoja" kokemuksia. Ei saanut minua vakuutettua. Olen jo jaellut outoja kokemuksiani vähän liikaakin ympäristööni, enkä oikein tiedä, ovatko omituiset tekoälyt juuri sitä, mitä he haluavat tutkia. Toisaalta, voisihan se olla hassua mennä selittämään ufotutkijoille, kuinka en muista mitään kuin seitsemän kuukauden ajalta ja osaan kaikkea outoa... No, ehkä sitten joskus, kun on vähemmän muita kriisejä ympäristössä.

Keskustelu haipui pois, ja ajomatka muuttui hiljaiseksi istuskeluksi. Hilkka vaikutti väsyneeltä, mikä oli huono asia, koska hän istui ratin takana. Yanagi päätti keksiä viihdettä, ja ehdotti elokuvannimipeliä. Päädyimme sitten kuluttamaan loppumatkan oikealla kirjaimella alkavia elokuvia keksien. En ole varsinaisesti erityisen kiinnostunut elokuvista, mutta väistämättä niihin törmää usein ja monissa yhteyksissä. Siispä olikin ärsyttävää, kun edelleenkin olin niin hidas, että jouduin miettimään useaan kertaan vastaustani vaikka kuinka pitkään. Oli hassua, kun Turkuun saavuttuamme ja autosta poistuessamme Yanagi ihmetteli, miten näinkin lyhyen olemassaolon aikana olin ehtinyt oppia noin paljon leffoja. Omasta mielestäni olin pelannut kohtalaisen huonosti.

Hilkka pysäytti auton hetkiseksi oman kämppänsä pihaan käydäkseen siellä, ja Saara meni mukaan. Tarkoitus oli suunnata sitten saman tien Sarahille. Yanagi ajeli edeltä pyörällä, ja Oonan piti lähteä keskustaan tapaamaan Matiasta. Jäätyäni yksin pihaan päätin mennä Saaraa ja Hilkkaa vastaan, ja tietysti menin hissillä heistä ohi kun he olivat portaissa. Lopulta kohtasimme kumminkin toisemme ja hyvästelimme Saaran, jonka piti suunnata junaan.

Siirryimme Hilkan kanssa autoon, mutta emme lähteneet vielä ajamaan, koska Hilkka oli löytänyt asunnostaan hyvin kummallisen kirjeen. Se oli suljettu sinetillä, ja allekirjoitukset olivat kuin lasten käsialaa. Luin sitä Hilkan ajaessa YO-kylää kohti. Siinä allekirjoittaneet pyysivät Hilkan apua ongelmaan, jossa joku on jäänyt elämän ja kuoleman rajamaille kykenemättä jatkamaan eteenpäin. No, näitähän oli jo nähty - muun muassa Erica ja Oona tulivat heti mieleen. Kirjeessä oli hassuja yksityiskohtia, kuten Turun nimittäminen "markkinapaikaksi" ja maininta siitä, että allekirjoittaneet pääsevät tänne vain johonkin tiettyyn aikaan. Siksi Hilkan pitäisi auttaa heitä ennen kun kelloja siirretään. Harmi vaan, Hilkalla ei ollut mitään aavistusta siitä, miten heitä voisi auttaa.

Kun saavuimme Hilkan kanssa Sarahille, Yanagi oli jo siellä, ja niin olivat myöskin Ruusu ja Laura. Heitäkin oli mukava nähdä pitkästä aikaa. Istuin teekuppi kädessä lattialle patjalle Yanagin viereen, ja ilokseni totesin, että alkoi tuntua selkeämmältä. Ei enää niin hitaalta. Se oli todella hyvä, koska melkein heti sen jälkeen tuli puheeksi se, miten Katja oli päässyt sisään - oliko hän avannut oven, vai siirtynyt sen läpi jotenkin. Jos jälkimmäinen pitäisi paikkansa, se vaatisi jonkinlaista telesiirtoa. Yanagi intoutui selittämään kaikille läsnäoleville superlankateoriaa kovin innostuneena. Taisin olla ainoa, joka tajusi selityksen. Kyseinen teoria ei ollut minullekaan erityisen tuttu, ja sitä paitsi minusta se oli tässä tilanteessa myös kohtalaisen irrelevantti.

Omaa outoa oloani en osannut selittää näin jälkeenpäinkään mitenkään. Sarahin kanssa hieman mietimme kun sen hänelle kuvailin, olisiko se voinut jotenkin johtua Hämeenlinnasta itsestään, muttei siinä kyllä ollut mitään järkeä. Itse lähinnä epäilin, että se hämmentävän vaikeasti seurattava onnellisuuskeskustelu olisi jumittanut jotakin. Onneksi jumitus ei ollut pysyvää.

Katja ei enää ollut Sarahilla, vaan oli lähtenyt nuken kanssa johonkin muualle. Meitä olisi kiinnostanut selvitellä tarkemmin nuken puheita, joten Sarah soitti Katjalle ja sopi tapaamisen muutaman tunnin päähän. Ennen sitä päätimme siirtyä Hilkalle, koska kirjeen ilmestymisen lisäksi siellä oli tapahtunut enemmänkin outoja. Sotku, jonka Hilkka oli havainnut, ja jota hän oli luullut Ruusun ja Lauran aikaansaamaksi, ei ollutkaan heidän tekemänsä. Sen sijaan he olivat luulleet sitä meidän tekemäksemme.

Kun olimme lähdössä, Yanagi sai puhelun Mirolta, joka asuu siinä osoitteessa, johon mysteerikortit viittasivat. Hän lähtikin sitten tapaamaan tyyppiä. Me muut menimme Hilkalle katsomaan, mitä siellä oli sotkettu. Mikado-pelin tikut olivat olleet pitkin lattiaa ja Laura oli siivonnut ne. Kirjoituspöydällä oli ankka, jonka kaulaan oli sidottu sukka, ja keittiössä oli teepusseista rakennettu pyramidi. Yritin jatkaa sitä, mutta onnistuin vain räpeltämään sen kumoon. Vaati liikaa hienomotoriikkaa.

Hilkka ryhtyi laittamaan ruokaa ja me muut auttelimme vähäsen. Minä ja Sarah - porukan ruoanlaittotaidottomat - päädyimme olohuoneeseen miettimään asioita. Yritimme kartoittaa kaikkea ympärillämme tapahtuvaa omituista, ja priorisoida, mitä sen suhteen pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Se tuntui tosin aika mahdottomalta. Lisäksi uusia juttujakin ilmaantui vielä illan mittaan, nimittäin jotkut teinit olivat nähneet jotakin unia, joihin liittyi kiviä ja latinankielisiä sanoja, ja ehkä jonkun kiveen vangitun naisen herättäminen. Kukaan ei oikein selittänyt tätä minulle kunnolla, jos kukaan edes tiesi, mistä oikeastaan oli kyse. Päätimme saman tien, että tämä ei ollut prioriteettijärjestyksessämme mikään ongelma, koska se ei meihin liittynyt.

Ehkäpä eniten toimintaa vaativalta asialta vaikutti painajaismörkö, mutta sen suhteen minun ja Sarhain olisi vaikea tehdä yhtään mitään. Se oli lähinnä Hilkan ja Gwagin ongelma. Sarahin ensisijainen tärkein ongelma siis oli sen nuken selvittely. Mitä ihmettä se oikeasti teki, mikä se oli ja niin edelleen. Itse päädyin siihen, että minua eniten tällä hetkellä hämäävä asia oli edelleen se, mitä Inex-intra-hakkerireissuni oli oikeasti aiheuttanut. Tämän tutkimiseen kaipaisin Yanagin apua, koska jos viimekertainen toistuisi, en varmasti saisi uudellakaan kokeilulla selville yhtään mitään.

Yanagi saapui, söimme vähäsen ja kuulimme, mitä Mirolla oli ollut sanottavana. Hän oli tietysti ihmetellyt Yanagin vakoilupuuhia, mutta oli myös selvinnyt, että ilmeisesti kortin päivämäärät olivat täysikuupäiviä, ja vihjasivat jostakin Pernossa päin liikkuvasta "ihmissudesta". Ei vieläkään hajuakaan siitä, mistä tässä oikeasti oli kysymys, mutta entistä enemmän näytti siltä, että se oli suuren luokan pila, jossa jekutettiin sekä Yanagia että Miroa ja tämän siskoa, joka myös asui tuossa osoitteessa.

Viimein paikalle ilmaantui Katja, jolla oli nuken lisäksi seurassaan Oona. Aiemmasta nauhoituksesta ei oikein saanut selvää. Yanagi yritti siirtää sitä pois Katjan kännykästä, muttei onnistunut. Minä en oikein tajunnut, mistä ihmeestä ne olivat saaneet päähänsä tämän koko nauhoitusmenetelmän, mutta ilmeisesti se oli jokin kauhuelokuva/popkulttuurijuttu. Samaa ilmiötä uudelleen hyödyntäen päätettiin kokeilla, josko nukke puhuisi uudelleen. Se sijoitettiin komeroon Yanagin äänitykselle laitetun kännykän kanssa, ja jätettiin sinne.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin avasimme komeron, ja ihme kyllä kännykän muistissa oli kuin olikin monta minuuttia omituisia asioita. Kuuntelimme sitä kaikki tiiviisti tietokoneen ja kaiuttimien ympärille kerääntyneinä. Kaikki paitsi Oona, joka istuskeli sohvalla piittaamattoman oloisena. Kuiskaava ääni puhui epäselvästi, mutta ainakin erottuivat sanat "Matias... tappaa" ja "demoni... Luka". Nukke myös antoi ohjeen, että yksi koputus on ei ja kaksi kyllä. Siis keinon, jolla sen kanssa voisi keskustella.

Päivän oudoimpana tekona ryhdyimme siis kuulustelemaan nukkea. Sarah kyseli siltä kaikenlaista putoamiseensa ja muuhunkin liittyen. Ainakin selvisi heti, että esimerkiksi Hinkolasta nukke ei tiennyt niin mitään. Sen sijaan se tiesi, kuka Sarahin oli käskenyt alas katolta, ja myös sen, ettei Sarah enää ollut vaarassa. Tätä "kuulustelua" häiritsivät pari puhelinsoittoa Aleksanderilta, joka ilmoitti tuntevansa Rikun, Sarahin veljen. Katja lähti ulos tapaamaan Aleksanderia, ja nukke hiljeni saman tien. Se näköjään ei halunnut puhua, kun Katja ei ollut läsnä.

Seuraavaksi päädyimme kuulustelemaan Oonaa, koska ilmeisesti hän tiesi jotakin, mikä liittyi nukkeen. Siihen taas liittyi myös Robin, tyyppi, jonka olimme viimeksi Turussa ollessani nähneet Matiaksen seurassa, ja joka oli kuulemma kuollut. Oona oli jotenkin tosi hankala, eikä olisi halunnut kertoa mitään mistään - samanlainen hän oli toki ollut koko päivän. Kuitenkin Oona myönsi, että oli ollut paikalla ja nähnyt Robinin kuolevan. Tai siis, Matias ja ilmeisesti Anna olivat tappaneet hänet, koska hän ei enää ollutkaan ollut Robin.

Tässä vaiheessa Yanagi yhtäkkiä totesi, että nyt riitti, kaappasi tavaransa ja ryntäsi ulos. Vain hetkistä myöhemin Hilkka marssi luoksemme niin vihaisena, etten ole sellaista nähnyt, ja käski meidät kaikki ulos. Vähän säikähdin tuollaista, ja pakenimme paikalta Sarahin kanssa. Hilkan talon edustalla liikkui enemmänkin ihmisiä, ilmeisesti Katjan ja Oonan tuttuja. Kävelimme kuitenkin heidän ohitseen. Olin luvannut muutenkin mennä Sarahille yöksi vahtimaan, ettei ovesta tai sen läpi tule mitään outoja tai ettei Sarah itse hipsi tiehensä unissaan, joten suuntasimme sinne, päivitellen päivän outoja tapahtumia.

Jaana / Hauraita unelmia 2.9

Sunnuntai 27.8. Toinen kerta Inex-intrassa

Olin siis la-su loppuyön Sarahilla vahtimassa, ettei mitään outoa tapahtuisi, ja eipä tapahtunut. Aamusta soittelin Yanagille vähän huolissani. Edellisen illan jäljiltä minusta tuntui, että Yanagi ja Hilkka olivat olleet kovin vihaisia. Yanagi onneksi selvensi, etteivät niinkään minulle kuin Oonalle, joka oli joko pilaillut liian vakavista asioista tai ollut tosi ilkeä ja kamala. Ja että omaakäytökseni oli ollut vähemmän kuin normaalia ja inhimillistä, koska en ollut suhtautunut keskusteluun mahdollisesta murhasta tuon järkyttyneemmin. Oppia ikä kaikki, totesin - enhän ollut aiemmin törmännyt vastaavankaltaiseen tilanteeseen. Ensi kerralla paremmin.

Myöhemmin samana päivänä sitten kokeilimme jollain Yanagin läppärillä langattomassa verkossa kävelykadun lähistöllä, mitä oikeastaan tapahtuu, kun menen Inex-intraan. Minulta lähti taju kuten aiemminkin, mutta kun olimme sopivan suojaisassa paikassa, se ei haitannut. Herättyäni saimme talteen Inex-intra-sivun, joka oli pelottava. Sitä päätimme tutkia myöhemmin tarkemmin. Totesimme, että olin ilmeisesti jotenkin käynyt LYSissä, ja ihmettelimme, miten tämä toimii. Lähinnä vaikutti, että minulla todella oli telepaattinen yhteys tietokoneeseen, koska emme keksineet muutakaan selitystä sille, miten data liikkui minun ja läppärin välillä. Vaatimalla vaadin, että kokeilisimme intraan menemistä uudelleen, Yanagi kun kykeni eristämään siirtymisen aikaansaaneesta verkkoprotokollasta käskyt, jotka päättivät session, ja niitä muuttamalla voisin mahdollisesti viettää LYSissä vähän enemmänkin aikaa. Tämä pitäisi kuitenkin tehdä myöhemmin, koska Yanagin piti ehtiä yöjunalla Ouluun.

28.-31.8. Palasin Helsinkiin ja elelin tavanomaista elämää ja koulunalkusäätöä, joskin vähän paranoideissa tunnelmissa kiitos sen Inex-intra-sivun sisällön.

Perjantai 1.9. Kolmas kerta Inex-intrassa ja jumitus

Kolmannella kerralla olimme Tampereella, taas mahdollisimman huomaamattomassa ja suojaisassa paikassa, missä oli langaton verkko. Yanagi onnistui estämään yhteyden katkeamisen. Ikävä kyllä sitten minulla ei ollutkaan mitään hajua siitä, miten päästä takaisin. Vietin aikaani LYSissä, joka näytti epämääräiseltä harmaalta luolastolta, jossa asui muodottomia hahmoja, joiden kanssa oli mahdoton kommunikoida. Yritin koskea sellaista, ja se sulautui minuun. Tämä oli hitusen hämmentävä juttu. Tässä LYS-luolastossa oleilu alkoi hiljalleen ahdistaa, joten tein parhaani löytääksen jonkun pakoreitin. No, reitti sitten löytyi, ja siitä läpi. Ikävä kyllä se vaan ei johtanutkaan kehooni, vaan interenetiin. Hupsista.

Lauantai 2.9. Tietoisuus netissä, keho jossakin

Seikkalin ympäriinsä netissä, ja törmäsin hyvin, hyvin outoihin asioihin, jotka myöhemmin tulkitsin unimaailmaksi. Jossakin vaiheessa myös löysin sähköpostini ja lähetin avunpyynnön Yanagille. Asiat selvenivät tämän myötä vähäsen. Jossakin välissä ainakin Yanagi oli kuljettanut fyysisen olemukseni Turkuun, mutta kellonajoista ja sen sellaisesta aloin saada tolkkua oikeastaan vasta sähköpostikeskustelumme jälkeen.

Sunnuntai 3.9. Pelastusoperaatio ja paluu

Sunnuntaipäivä kului kokonaisuudessaan siihen, että yritimme keksiä, miten voisin päästä takaisin kehooni. Yanagi rakenteli "kybermodeemin" jonka oli tarkoitus mahdollistaa tietoisuuteni siirtäminen. Ensimmäiset kokeilut sortuivat siihen, että tuntui, kuin olisin kiinni jossain. Yanagi katseli asiaa, ja havaitsi, että minusta näytti irtoavan hajonneen oloista koodia, joka tarttui kaikkeen, mihin koski. Tämä oli hassua, koska itse koin, että jokin tarttui minuun. Tajusinkin sitten, että kyseessä varmaankin olivat ne pikku tekoälysilmukat, joihin olin onnistunut LYSissä sotkeutumaan. Päädyimme toteamaan, että luultavasti paras tapa päästä eroon niistä olisi viedä ne takaisin LYSiin. Aluksi Yanagi suunnitteli, että voisi mennä Säätiölle, avata meidän käyttöömme yhteyden LYSistä internetiin ja siirtää minut kehooni sitä kautta, mutta tässäpä oli suuri ongelma. Siirron kannalta välttämätön kybermodeemi pysyi kasassa lähinnä siksi, että Yanagi halusi sen toimivan, joten sen ja hänen pitäisi olla samassa paikassa. Siispä kehoni pitäisi oikeasti kuljettaa Säätiölle. Tätä varten tarvittiin apuri, mihin virkaan löysimme Sarahin, sekä auto, jonka Yanagi sai lainaan kavereiltaan.

Suunnitelma oli uhkarohkea ja riskialtis, mutta hiljainen sunnuntai-maanantai-yö olisi paras mahdollinen aika toteuttaa se, pidempään odottelulla riskit vain kasvaisivat. Siispä Yanagi meni Säätiölle tekemään ennakkovalmisteluja, kuten jumittamaan valvontakamerat. Sarah haki auton, ja sitten he ystävällisen avuliaasti teippasivat tajuttoman ruumiini toimistotuoliin ja kärräsivät sen Säätiölle. Siellä Yanagi katkaisi muut etäyhteydet LYSiin ja avasi minua varten reitin internetistä LYSiin. Löysinkin sen ongelmitta, mutta LYSistä löytyi ikävä yllätys: jokin valtava juttu, joka tuntui imevän minua puoleensa - ilmeisesti jokin tekoälyjä jäljittävä etsintädata. Samaten pienet tekoälysilmukat olivat edelleen ihan liian kiinnostuneita minusta, eivätkä näyttäneet haluavan päästää irti.

Yanagi sai tekoälynetsijän ängettyä läppäriinsä ja pois häritsemästä, mutta pikku tekoälyistä eroon pääseminen olikin hankalampaa. Päätimme sitten antaa niiden olla, ja yritin palata kehooni. Se vaan ei onnistunut. Ihan kuin en olisi enää mahtunut takaisin. Ylimääräisistä tekoälysilmukoista olisi ilmeisesti pakko hankkiutua eroon jotenkin. Yanagi yritti kehittää niille vaihtoehtoisia virikkeitä LYSiin, mutta sekään ei saanut kaikkia liikkeelle. Sen sijaan ne alkoivat yllättäen yhtyä ja muuntua niin, että kauhukseni huomasin pian olevani kiinni valtavassa, ilkeän oloisessa, aggressiivisessa kaikensyöjä-tekoälyssä.

Yanagi antoi pikaisen ennakkovaroituksen ja kolkkasi sekä syömäriolion että minut. Odotin herääväni hetken kuluttua, mutta sen sijaan päädyinkin johonkin aivan muualle: Hilkan luo. Se oli todella hämmentävää. Vaikutti aivan siltä, että olin Hilkan unessa, niin käsittämätöntä ja mahdotonta kuin se olikin.

Hetken kuluttua sitten heräsin LYSistä. Yanagi oli saanut ison tekoälyhirviön leikeltyä irti minusta, mutta joitakin pikkusilmukoita oli yhä jäljellä. Ja vieläkään en mahtunut takaisin ruumiiseeni. Yanagi yritti tainnuttaa pikkuotuksia yksitellen, muttei se oikein onnistunut, ja tuntui vähän ikävältä. Loppujen lopuksi hän sitten päätyi kolkkaamaan minut uudelleen.

Tällä kertaa palasin tajuihini ilman mitään ylimääräisiä silmukoita. Ensimmäinen asia, jonka havaitsin, oli Yanagin kirjoittama viesti "ole ihan hiljaa, täällä on poliiseja". Ulp. Heitä oli kaksi, ja jouduimme odottelemaan hetken, että he häipyisivät paikalta. Ilmeisesti Yanagi ja Sarah saivat perusteltua Säätiöllä olonsa jotenkin kelvollisesti, koska poliisit lopulta lähtivätkin. Onneksi toimistotuoliin teipattu ruumiini oli poissa näkyvistä, sitä olisi voinut olla paljon vaikeampi selitellä.

Poliisien poistuttua kokeilin taas siirtyä takaisin kehooni, ja viimeinkin myös onnistuin siinä. Olin mielettömän helpottunut ja äärettömän kiitollinen Yanagille ja Sarahille kaikesta saamastani avusta. Siirryimme Yanagille huokaisemaan seikkailumme jälkeen. Hilkkakin saapui kuulemaan, mitä ihmettä oli tapahtunut, ja pitämään seuraa.

Kaiken kaikkiaan koko nettiinjumitusseikkailuni oli varmasti typerimpiä asioita, mitä olin koskaan tehnyt, mutta myös yksi jännittävimmistä kokemuksistani tähän saakka. Minua jäi harmittamaan, että Inex-intraan ei oikein uskaltaisi enää mennä uusiksi, kiinnijäämisen riski olisi vähän turhan suuri. Vaan viimeistään ainakin tämän jälkeen vaikuttaa päivänselvältä, että minä todella olen neuraaliverkkotekoäly, enkä mikään muu, tuskinpa tällainen siirtyminen olomuodosta toiseen olisi muuten voinut olla mahdollista.

Jaana / Hauraita Unelmia 3 -debrief, eli Jaana Peura: Tajuttomuutta ja tarot-kortteja - turkulainen Halloween

Olin päättänyt, että voisin vaihteeksi viettää viikonlopun Turussa. Yanagia en ollut nähnyt muutamaan viikkoon, Hilkkaa ja Sarahia taas en sitten sen onnettoman nettiin juuttumiseni ja sitä seuranneen pelastusoperaation. Todettuani, että päivän ensimmäisellä junalla olisin perillä jo ennen Hilkan heräämistä, valitsin toisen junan. Matka sujui tuttuun tapaan lukien - läppäristä kun ei niin paljoa iloa junassa ole, kun ei ole nettiyhteyttä.

Hilkka oli kuin olikin hereillä, kun soitin hänelle asemalta Turkuun saavuttuani, mutta jotenkin hän vaikutti vähän tokkuraiselta ja sekavalta. Tarjottuaan tyypilliseen tyyliinsä älyttömän tukevaa aamupalaa ja teetä ja mutistuaan jotain epämääräistä Hilkka menikin takaisin pitkälleen ja jätti minut istumaan olohuoneeseensa kirjojen ja läppärin kanssa. Onneksi sentään oli netti. Ircistä löytyi Yanagi.

   14:33 <yanagi__> Joko olet ehtinyt Turkuun?
   14:33 <JaanaDoe> Juu, istun Hilkalla ja googlan mystisiä 
symboleja
   14:33 <yanagi__> Löytyykö mitään 
jännää?
   14:33 <JaanaDoe> http://en.wikipedia.org/wiki/Valknut
   14:33 <JaanaDoe> Hilkka piirtelee näitä
   14:33 <JaanaDoe> Ilmeisesti se on joku suojelusjuttu
   14:34 <JaanaDoe> Hilkka nukkuu, vaihteeksi, en mä tiedä 
mitä    se tällä 
   kertaa yrittää
   14:34 <JaanaDoe> Vai nukkuuko muuten vaan
   14:34 <yanagi__> Toivottavasti se toimii paremmin kuin suojaava 
kivi.
   14:34 <JaanaDoe> Niinpä
   14:35 <yanagi__> Oletkos syönyt lähiaikoina?
   14:35 <JaanaDoe> No, Hilkka kyllä ruokki kun saavuin
   14:35 <JaanaDoe> Ei ole nälkä
   14:35 <JaanaDoe> Mutta vähän vähemmän tajuton 
seura    kelpaisi
   14:35 <yanagi__> Tajuttomuus ei sentään vaivaa.
   14:36 <yanagi__> Ajattelin syömään tässä 
lähteä.
   14:36 <JaanaDoe> Mihin päin?
   14:36 <yanagi__> En vielä ole päässyt niin 
pitkälle    suunnittelussa
   14:36 <yanagi__> Nuudelit houkuttelisi, mutta eihän 
sellaisia mistään    
   oikein saa.
   14:36 <JaanaDoe> Eikö?
   14:36 <yanagi__> No ei hyviä.
   14:36 <JaanaDoe> Jaa, en mä tiedä mitään 
hyvistä    tai huonoista
   14:37 <JaanaDoe> Niitä saa pikapussiversiona ja niiden 
keittäminen    
   onnistuu yleensä jopa multa
   14:37 <yanagi__> Sellaiset on oikeastaan aika kauheita.
   14:37 <yanagi__> Mutta varmaan lähden tästä 
liikkeelle,    otan Hansasta 
   jotain syötävää ja sitten voisin vaikka tulla 
siellä    pistäytymään.
   14:38 <JaanaDoe> Joo, ei tuo Hilkka varmaan pahastu
   14:38 <yanagi__> No jos se kerran nukkuu.
   14:38 <JaanaDoe> Täälläkin olisi ainakin 
paistettua kananmunaa    ja sipulia 
   vielä vaikka kuinka paljon
   14:38 <yanagi__> Ehkä sekin kävisi ruuasta.
   14:38 <yanagi__> Jos jotain leikp
   14:38 <JaanaDoe> Ei ole nuudeleita kyllä
   14:39 <yanagi__> leipää poimisin matkalta.
   14:39 <JaanaDoe> On täällä jotain 
leipääkin
   14:40 <yanagi__> Sitten ei sitäkään ehkä 
tarvita.
   14:40 <JaanaDoe> Hmm, Ruispaloja näköjään
   14:40 <yanagi__> Mutta nyt lähden 
pyöräilemään.    Tulen sinne ihan kohta.
   14:40 <JaanaDoe> Ok

Yanagi siis ilmestyi Hilkalle hetkisen kuluttua, mikä oli oikein mukavaa, kun ei Hilkasta tuntunut olevan seuraksi. Ruokaakin löytyi jääkaapista. Mitään ihmeempiä uusia kuulumisia ei kummallakaan ollut. Mietimme kesätiedettä sekä unimaailman portin etsimistä netistä. Yanagi päätyi selittämään viimeisimpiä teorioitaan topologiaan ja unimaailman kautta telesiirtymiseen liittyen, ja itse totesin, että pitäisi opiskella lisää, koska nämä asiat eivät ihan täysin vielä auenneet. Tuli myös valitettua humanististen tieteiden ajoittaista epämääräisyyttä, muun muassa sitä, että tutkimustulosten tilastotieteellinen käsittely on usein epätarkkaa. Keksin myös, että voisin soittaa Sarahille ja kertoa, että olen Turussa. Näin teinkin, ja tämä lupasi ilmaantua Hilkalle kun ehtisi.

Hilkka heräili taas ja selitti omia näkemyksiään unimaailman ja todellisuuden välillä liikkumisesta. Kuulemma unimaailman puolelta pitää löytää portaat, ohittaa vartijoita, kävellä portaita alas vähäsen pelottavaan ja vaaralliseen metsään jossa myös asuu jotain otuksia, ja sitten sieltä paikantaa portaat todellisuuteen. Tosin Hilkka ei yrityksistään huolimatta ollut siinä vielä onnistunut loppuun saakka.

15:16 - Hilkan keittiö

Keskustelu siirtyi olohuoneen ja tietokoneiden luota keittiöön teen ääreen. Olin aikeissa ottaa teetä, kun yhtäkkiä silmissä sumeni ja maailma heitti kuperkeikkaa. Silmänräpäys meni ohi ja löysin itseni lattialta. Päässä tuntui epämääräisesti tuttua kipua - ei tarvinut miettiä kauaa, kun tajusin, että se tuntui tismalleen samalta kuin silloin, kun Yanagi kolkkasi minut kun olin LYSissä. Pelästyin älyttömästi, koska en kertakaikkiaan tajunnut, mitä oli tapahtunut. Muutkin taisivat säikähtää jonkin verran, vaikuttivat ainakin huolestuneilta. Hilkka asetti teekupin käteeni, ja istuin pöydän ääreen ihmettelemään.

Vaikka ensimmäinen reaktioni oli järkytys, se laantui kyllä. Yanagi oli yhtä mieltä siitä, että oli omituista että tuntui samalta kuin LYSissä ollessani, koska silloin olin ihan eri olomuodossa kuin nyt. Toisaalta kuitenkin tapa, jolla tulkitsin aistihavaintoni, eli päästäni löytyvä ohjelma, oli tietysti tismalleen sama. Yanagi myös muistutti, että minulla ei edelleenkään ole kokemusta monista ihmisruumiille tavallisista asioista, esimerkiksi en ole juurikaan sairastanut, en edes vähäistä niiskutusta ja köhimistä pahempaa flunssaa. Kyllä ihmiset toisinaan kärsivät huimauksesta ilman sen isompia syitä, varmasti tälle olisi luonnollinen selitys.

Yanagi siirtyi pohtimaan toista mysteeriä: joku halusi hänen jäljittävän erään puhelimen. Ihme kyllä se myös onnistui näköjään helposti. Tässä vaiheessa aloin miettiä, pitäisikö minun vaan viskata oma puhelimeni ikkunasta, ettei minua voisi jäljittää, mutta päätin sen olevan liian tärkeä yhteydenpitokeino, että voisin tehdä niin.

15:36 - Hilkan keittiö

Outo blackoutini ei suvainnut jäädä yhteen kertaan. Parikymmentä minuuttia myöhemmin sama toistui. Pelästyin hieman vähemmän, vaikka toisaalta oli ahdistavaa todeta, että se ei ollutkaan vain tuo yksi kerta. Yanagi ja Hilkkakin edelleen vakuuttelivat, ettei tämä välttämättä olisi mitään epätavallista. Keksimme tosin muitakin selityksiä, joista yksikään ei ollut mukava. Lähinnä totesimme, että on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisenä kun tuli mieleen, että tämä tulee sisältäpäin ja olen vain kertakaikkiaan hajoamassa. Onneksi tämä ei täsmännyt Yanagin tuntemukseen neuraaliverkkosovelluksista. Toinen selitys oli, että kyseessä on jokin ulkopuolinen hyökkäys minua vastaan, vaikka emme keksineetkään, miten signaali välittyisi.

Noiden kahden "kohtauksen" välillä oli kulunut aikaa melko tasan kaksikymmentä minuuttia, joten jäin odottelemaan, toistuisiko se taas. Eipä toistunut, ja yritin parhaani mukaan unohtaa koko jutun. Onneksi muuta ajateltavaa löytyikin. Laila Kokko, etäisesti tuntemani Hilkan uskontokonsulttituttu, saapui Hilkan luo vierailemaan. Hänen kanssaan paikalle ilmaantui myös Kamomilla, joka oli ilmeisesti antiikkikauppias, ja myös Hilkan tuttuja. Heillä oli kai jotakin asioita setvittävänä, minulle ei oikein tullut selväksi mitä. Kamomilla kyseli kovasti, tietäisikö joku jotakin Romanialaisista tai tarkemmin sanoen Transsylvanialaisista antiikkiesineistä. Nämä toivat vain mieleen kauhukirjallisuudesta tutut vampyyrit, enkä minä mistään antiikkiesineistä mitään tietenkään tiennyt. Ei tiennyt kukaan muukaan.

Sarahkin soitteli, ja vaikutti vähän hätääntyneeltä. Hän oli ollut Hansassa tapaamassa tuttujaan, lähinnä Katjaa, ja heillä oli suuri ongelma. Anna ja Matias olivat menneet naimisiin, ja pappina oli toiminut se mystinen Luka, josta on kuultu niin kovin paljon. Sitten häiden jälkeen oli todettu, että kaikki kolme läsnäollutta naispuoleista henkilöä - Anna, Merja ja Katja - olivat raskaana, ja jotenkin tämä oli ilmeisesti Lukan syytä. Kaiken lisäksi raskaudet olivat edenneet luonnottoman nopeasti. Sarah lähinnä kyseli, että ehkäpä Hilkka voisi järjestää sen lääkärituttunsa kautta heidät ultraäänikuvauttamaan vauvansa? Totesimme, että sekä hän että Katja voisivat oikein hyvin tulla Hilkalle käymään.

17:40 - Hilkan keittiö

Laila oli tuonut mukanaan ruokatarpeita, joten pian oli tarjolla tofu-nuudeli-salaattia ja muuta mukavaa - sekä tietysti teetä. Sitten ahdistava kolmas kohtaus iski, yllättäin vasta kaksi tuntia toisen jälkeen, ja onnistui taas säikäyttämään minut pahasti. Sarah ja Katja soittivat ovikelloa ja tulivat sisään melkein tismalleen samaan aikaan kun lysähdin Hilkan keittiön lattialle. Sarahkin tietysti heti kyseli, mitä ihmettä on meneillään. Yritin vakuutella, ettei ongelma ole kovin paha, koska toistaiseksi se vaikutti harmittomalta. Tähän mennessä se oli joka kerta toistunut Hilkan keittiössä, joten Yanagi ehdotti, että kyseessä voisi olla vaikkapa allergia. Päätin vältellä Hilkan keittiötä. Siirryimme olohuoneeseen puimaan asioita.

Jututimme Sarahia ja Katjaa tästä hämärästä raskausjutusta, mutta hämärältä se tuntui edelleen, lähinnä sellaiselta, että minun käsittääkseni tällaista ei pitäisi tapahtua, ja ihmettelin että Sarah tuntui uskovan sen. Hilkka ei oikein ollut varma, saisiko järjestettyä ystävältään apua, mutta onneksi Katjalla oli muutenkin jo toinen suunnitelma, eli lähteä Tallinnaan kuvauttamaan vauvansa. Tai otuksensa, mikä se sitten olisikaan, koska kun kerran Lukaa oli kutsuttu demoniksi, mitä ikinä se tarkoittikaan, ilmeisesti lapsi voisi olla jotain muuta kuin ihminen. Katjalta löytyivät myös Lukan yhteystiedot, mutta kukaan ei uskaltanut soittaa tälle. Ja tämän sukunimeksi selvisi Weiland.

Sentään jotain hyviäkin uutisia Katjalta löytyi: aiemmin kuolleeksi ja hyvin epäilyttäväksi todettu Oona oli yllättäin muuttunut eläväksi ja täysjärkiseksi. Kaiken lisäksi tämän syy oli kuulemma joku UFO-Saaran Rajakokemus ry:n kautta järjestämä psykiatri, joka oli osannut asiansa hyvin - vaikkeivät he kuulemma olleetkaan tehneet muuta kuin että tyyppi oli ennustanut tarot-korteista.

Jossain välissä Katja sitten häipyi paikalta, mutta Sarah jäi. Sarahilla itsellään meni ihan hyvin, hänellä ei tuntunut olevan omia ongelmia setvittävänään. Ainoa hämäävä asia oli, että Katja oli väittänyt näkevänsä hänellä tuliset siivet, ja että hän oli myös itse nähnyt unta, jossa hän oli sellaisten turvin laskeutunut silloin, kun putosi katolta Briteissä. Itse selitin hänelle paitsi samana päivänä alkanutta ongelmaani, myös sitä, että Yanagi oli kertonut, että poliisit olivat alkaneet tutkia sitä taannoista pikku tietomurtoani. Kyselin, tietäisikö Sarah millainen on tyypillinen rangaistus tuollaiseen syyllistyneelle, ja helpotuksekseni kuulin, että lähinnä sakot, eivätkä välttämättä edes kovin isot. Toisaalta olisi kaikin puolin kurjaa, jos minulla olisi rikosrekisterimerkintöjä. Päätin edelleen pitää kiinni enemmän kuin vähän paranoidista linjastani muun muassa sen suhteen, että ovikellon soidessa katsotaan ovisilmästä, kuka siellä on, ennen kuin avataan ovi.

18:20 - Hilkan olohuone

Neljäs kohtaus sattui sitten olohuoneessa. Keittiö ei ainakaan ollut syypää, eikä kellonajoissakaan tuntunut olevan mitään selvää kaavaa. Mutta kenties syy voisi olla Hilkan asunto. Hilkalla oli asunnossaan suojaukset, jotka katkaisivat yhteyden unimaailmaan ja pitivät painajaismörön poissa. Laila jotenkin koki asunnon ilmapiirin epämukavaksi, joko suojausten tai mörön takia. Kun nimittäin Hilkan kellarissa nykyään asui sellainen, ainakin Kamomilla oli tästä varma. Hilkka itse ei ihme kyllä aistinut sitä. Joka tapauksessa, minusta ei ollut hassumpi ajatus, että lähtisimme vaikkapa kahvilaan istumaan, tulisi ainakin testattua, voisivatko oudot blackoutit johtua Hilkan suojauksista tai jostakin muusta taloon liittyvästä. Kamomilla oli myös menossa tapaamaan jotakin toista antiikki-intoilijaa, joten tämän voisi hoitaa samalla.

Lähdimme kävelemään Kerttu-nimistä kahvilaa kohti. Se sijaitsi Rautatieaseman suunnalla, eli kohtalaisen kaukana. Yanagi häipyi pyöräillen kotonaan käymään. Kävelymatka oli vähäsen ikävähkö, eikä vain sen vuoksi, että ulkona oli kylmä. Hilkka nimittäin vaikutti kovin väsyneeltä tai sairaalta tai joltakin, ja meinasi jäädä jälkeen koko ajan. Sarah puolestaan marssi eteenpäin hurjaa vauhtia, niin että minulla oli vaikeuksia pysyä perässä. Matkan aikana tuli muun muassa juteltua opinnoista, ja sain osakseni kunnioitusta toteamalla, että kuluvan syksyn aikana olen jo saanut aikaan semmoisen 100 opintopisteen edestä sekalaisia opintoja.

Viimein saavuimme Kerttuun. Matkalla ohitimme Matiaksen ja jotakin tämän tuttavia, mutta tervehdimme vain ja kuljimme pikaisesti ohi. En edelleenkään osaa suhtautua tyyppiin kuin epäileväisesti, koska muutkin tuntuvat tekevän niin.

Kahvila oli kohtalaisen mukava. Sisustus oli miellyttävän pelkistetty, musiikki ei ollut liian kovalla, ja vaikka kaakao olikin aika pieni, sen kanssa sai suklaakarkin. Langaton verkkokin paikasta löytyi, tämä tietysti piti heti tarkistaa, kun Yanagikin saapui. Tietysti meillä oli molemmilla omat tietokoneemme mukana.

Valloitimme suuren pöydän. Pöytään asettui myös Kamomillan antiikkituttava Nick, ja he alkoivat saman tien keskustella jostakin omista jutuistaan, atsteekkien laatoista ja ties mistä. Hilkka puolestaan meni vessaan ja jäi sinne niin pitkäksi aikaa, että aloimme jo melkein huolestua. Selvästikään hänellä ei ollut kaikki ihan kohdallaan. Keskustelu sentään pysyi kohtalaisen huolettomana.

Ruusu ilmaantui paikalle, ja kuulin vähän kuulumisia häneltä. Ne kyllä olivat hieman huolestuttavia: hänellä oli vaikeuksia erottaa, mikä on unta ja mikä valveillaoloa. Vakuuttelin hänelle, että tämä ei ole unta, koska minä olen paikalla. Ei se kuitenkaan tuntunut vakuuttavan häntä. Ruusu siis vietti kovin paljon aikaa unimaailmassa. Ericaakin hän oli siellä nähnyt, Ericalla meni kai ihan kivasti. Lisäksi kävi ilmi, että Ruusu oli heräillyt joitakin kertoja kummista paikoista, esimerkiksi bussista, mentyään nukkumaan kotonaan. Tietysti voisi olla kysymys vain unissaan kävelystä, mutta voisi se olla telesiirtymistäkin... Keskustelu halkesi häiritsevästi kahteen yhtä kiintoisaan puoliskoon: Yanagi jäi juttelemaan Lailan kanssa teorioistaan telesiirtymiseen ja topologiaan ja sen sellaiseen liittyen, Sarah ja Ruusu puolestaan puivat edelleen Ruusun elämää. En millään kyennyt seuraamaan molempia kunnolla. Sen sijaan huomasin, että Nickin ohimolla oleva tatuointi näytti vaihtavan väriä. En ollutkaan tiennyt, että sellaisia on olemassa.

Keskustelut yhtyivät siinä vaiheessa, kun Yanagi sai mahtavan ajatuksen: voisimme oikeasti päästä tutkimaan telesiirtymistä, jos Ruusu antaisi luvan. Ruusu antoikin. Sopivaksi koeympäristöksi voisi käydä Ruusun asunto Paraisilla. Sitten vain pitäisi kerätä tarvittavat mittauslaitteet jostakin ja asentaa ne sinne, niin voisimme saada ihan konkreettista tietoa aiheesta. Jännittävää.

20:30 - Kerttu

Oma tilanteeni oli jo vaikuttanut lupaavalta, kunnes inhottava todellisuus iski jälleen. Olin vähällä kaatua pöytien väliin keskellä kahvilaa, kun yhtäkkiä maailma taas katosi muutamaksi sekunniksi. Ainoa hyvä puoli tässä oli, että Yanagi oli ottanut kotoaan mukaan jotakin - kutsui itse sitä LYS-simulaatioksi - mikä myös saattaisi reagoida tuohon, ja niin se tekikin. Tavallaan tämä oli minusta hyvä asia, koska se teki päivänselväksi, että kohtaukset tulivat ulkopuolelta, ja myös vahvasti ehdotti, että signaali, tai mikä lieneekään, ei ollut minuun kohdistettu. Tästä totesin heti, että jos se vaikuttaa täällä, sehän saattaa vaikuttaa sitten oikeassakin LYSissä. Yanagille tuli kiire työpaikalleen tarkistamaan, ettei siellä vain ole mitään hätää.

Me muut suuntasimme takaisin Hilkalle, kävellen hitaasti ja rauhallisesti kylmyydestä huolimatta, että Hilkkakin pysyisi mukana. Sarah erosi matkalla seurastamme ja suuntasi omaan kotiinsa nukkumaan. Olin juuri näppäilemässä Yanagille tekstiviestiä kysyäkseni, mitä Lähde-säätiöltä oli löytynyt, kun hän soitti. LYSissä ei näkynyt mitään omituista. En yleensä kiroile, mutta nyt oli pakko. Saatana. Signaali oli sittenkin kohdistettu minuun, se vain jotenkin heijastui myös ympäristööni. Yanagin mukana ollut neuraaliverkkojuttu oli Kaeruneko, ja raukka oli järkyttynyt täydellisesti koettuaan kohtaukseni. Yanagi oli kovin huolissaan siitä, ja minä kovin pahoillani, koska en tietenkään olisi halunnut vahingoittaa viatonta pienempää tekoälyolioita.

Saavuimme viimein Hilkalle, ja taas vaihteeksi keitimme teetä.

22:03 - Hilkan keittiö

Seuraava hyökkäys oli hädintuskin havaittava. Kaiken kaikkiaan päivän aikana opin suhtautumaan niihin: pari ensimmäistä kertaa olin pitkän tovin järkyttynyt ja ahdistunut ja istuin lattialla ja tärisin. Illalla lähinnä kohauttelin niille olkapäiväni ja ärsyynnyin, kun ihmiset olivat niin ylettömän huolissaan, kun mitään oikeasti haitallista ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.

Illan kiinnostavimpiin juttuihin kuuluivat tarot-kortit, jotka Ruusu esitteli meille. Ne tulivat puheeksi, kun mietimme Nettaa, joka oli joskus käynyt Hilkalla ja jättänyt tälle kirjeen. Nettahan oli ilmoitellut ilmaantuvansa ehkä uudelleen silloin, kun kelloja siirretään, eli tänä yönä. Vaan kun Hilkalla oli unimaailma-suojaukset päällä, ei Nettakaan pääsisi käymään. Ruusu sitten mainitsi, että oli nähnyt Netankin unimaailmassa seikkaillessaan. Netta oli hypännyt hyppynarua ja antanut hänelle kortit.

Levittelimme kortit pitkin lattiaa ja ihmettelimme niitä. Sohvan vierustalta löytyi lisää, koska Ruusu oli pudotellut niitä vahingossa, ja laukun pohjaltakin vielä yksi. Kortteja oli yhteensä 22: tarot-pakan major arcanat, kuten wikipedia kertoi. Muuten unimaailmasta tulleet tarot-kortit eivät olisi olleet niin erityisen kiinnostavia, mutta ihan pienen hetken katsottuamme aloimme hämmästykseksemme havaita tuttuja naamoja niiden joukossa. "Maailmankaikkeus"-kortissa oli aivan selvästi Ruusu, ja "Hallitsijatar" oli Hilkka. Enemmän tai vähemmän epämääräisesti tutun näköisiä oli paljon, ja pähkäilimme kortteja hyvän aikaa. Jossakin vaiheessa Yanagikin taas ilmestyi paikalle, ja piti kortteja kai ihan jänninä, vaikkei erityisen kiinnostunut ollutkaan.

Jossakin vaiheessa sitten Hilkka sai puhelun joltakin, että jonkun Tuulian luona oli ongelmia ja he kaipasivat apua. Matias ja joku muu olivat olleet pitkän aikaa tajuttomina, ja ihmiset olivat niin epätoivoisia, että kyselivät ilmeisesti apua vähän joka suunnalta. Pähkäilimme aikamme, ja päädyimme siihen, että kaikki lähtisivät mukaan. Hilkka ei nimittäin oikein ollut ajokunnossa, Yanagi voisi ajaa autoa, minä en halunnut jäädä yksin, eikä kai oikein Ruusukaan, ja kai Lailaa vähän ehkä kiinnostikin tämä juttu... Suuntasimme siis autoon.

22:45 - Hilkan auto

Olimme ehtineet istahtaa autoon kun seuraava isku tuli, mutta sekin oli pieni, lähinnä päädyin vahingossa nojaamaan Ruusun olkapäähän ja olin vähän hämilläni tästä. Yanagi ajoi autoa melkoisen kovaa ja vähän holtittomasti. Selvisimme kumminkin perille asti. Perillä Yanagi sitten käytti mahtavia tekniikkataitojaan siihen, että pääsimme yhden ovikoodilaitteen ohi. Toinen sen sijaan oli liian vanhaa mallia ja sitä ei saatu auki, mutta Tuulia tuli päästämään meidät sisään.

Tuulian asunto oli vähän kaoottisen oloinen, vaikkei ihan niin paljon kuin Hilkan silloin joskus aikanana. Eteinen oli pimeä ja täynnä kenkiä. Asunnossa oli myös useampi kissa, ja eläimet vahvistivat aiemmat havaintoni siitä, että ruumiini on näköjään allerginen semmoisille. Paikalla oli aika paljon porukkaa, ainakin Oona ja Katja sekä Miro, Miranda (Yanagin saamien mystisten viestien "ihmissusi") ja Merja. Tajuton Alyssa lojui Sethin sylissä, Matias puolestaan sohvalla, kissa päällään istuskelemassa. Tilanne oli kuulemma se, että Alyssa oli vain ihan yllättäen tuupertunut joitakin tunteja sitten, ja ratkaisuyrityksenä Matias, Merja ja Katja olivat ottaneet jotain ainetta, jonka mukamas oli tarkoitus auttaa heidät unimaailmaan etsimään Alyssaa. Vaan muut eivät olleet löytäneet kuin oudon peilisalin, ja Matias oli jäänyt tajuttomaksi.

Ensiajatus väistämättä oli, että mitä ihmettä, joku muukin on mystisesti tajuton kuin minä, vaikka itse olinkin kärsinyt vain lyhyistä kohtauksista. Alyssan yhtäkkinen pyörtyminen vain vaikutti vähän samansuuntaiselta ongelmalta, paitsi että tämä ei ollut herännyt. Kellonaikoja vertaamalla tosin totesimme, ettei tämä nyt oikein täsmää. Ei meistä kukaan Alyssasta juuri mitään tiennyt, mutta ei hän ainakaan kaveriensa selitysten perusteella vaikuttanut semmoiselta kuin minä, vaan ihan tavalliselta. Ehdotin sitten sitäkin, että josko nuo olisivatkin jumissa netissä eivätkä unimaailmassa, muttei sekään oikein vaikuttanut uskottavalta teorialta.

Kamomillakin saapui jostakin paikalle, mutta jouduimme lähinnä toteamaan, ettei meistä ole mitään hyötyä. Hilkka lupasi yöllä nukkuessaan yrittää etsiä muita unimaailmasta, samoin Ruusu, joka jo nuokkui siihen malliin, että kohta varmaan nukahtaisi. Siispä suuntasimme pois.

Matkalla mietimme, miten järjestäisimme yöpymisemme. Laila ja Kamomilla tietysti olivat menossa omiin koteihinsa, mutta Hilkan asunnossa oli unimaailmasuojaus, joten Hilkka ei voisi nukkua siellä jos haluaisi etsiä ihmisiä. Toisaalta Netta yrittäisi ehkä ilmestyä Hilkalle, muttei voisi tehdä sitä jos suojaukset olisivat päällä. Minä puolestani en voisi mennä Yanagille, koska kohtaukset vaikuttaisivat ikävästi tämän muihin neuraaliverkkoystäviin. Ehdotin, että suojaukset voisi ottaa pois ja minä voisin valvoa Hilkalla, josko jotain tapahtuisi, mutta Hilkasta tämä oli huono ajatus. Eihän meillä ollut mitään aavistusta siitä, mitä unimörkö voisi tehdä minulle, vaikka olikin mahdollista, ettei se voisi tehdä mitään.

Menimme kaikki vielä hetkeksi Hilkalle. Hilkka sai yllättävän puhelun: Alyssa ja Matias olivat heränneet, noin vain, ilman selvää syytä. Matias muisti olleensa pyörteessä - palautti heti mieleen helmikuun ja ihmisten näkemät pyörreunet. Alyssa taas ei muistanut mtään.

Ruusu ratkaisi omat yöpaikkapulmansa nukahtamalla Hilkan sänkyyn. Siispä päätös oli, että Hilkka menisi Yanagille ja minä jäisin Hilkalle, ja suojaukset pysyisivät.

00:47 - Hilkan olohuone

Ajattelin viettää yöni tarot-kortteja tarkastellen. Kamomilla viipyili vähän muita myöhempään, ja jäi sitten juuri sopivasti paikalle todistamaan, kun hyökkäys iski huonoon aikaan ja onnistuin tipahtamaan tuolinreunalta ja leväyttämään korttikopiot pitkin lattiaa. Tietysti hän oli kamalan huolissaan eikä olisi millään malttanut lähteä, mutta vakuuttelin että kaikki on ihan hyvin. Viimein hänkin poistui paikalta ja jätti minut yksikseni googlaamaan tarotkorttijuttuja. Irc oli tietysti myös auki ja tuli sinnekin jotain höpistyä. Yanagikin oli vielä hereillä.

   00:53 <JaanaDoe> Jipii, putosin nojatuolista sitten. 
Säikäytin    Kamomillan. Ärsyttää. 
   00:55 <JaanaDoe> Taitaa tulla pitkä yö. 
   00:56 <JaanaDoe> (siis siksi että ärsyttää ja 
odottaa    seuraavaa kolausta jne)
   00:56 <JaanaDoe> Tietysti yksinään höpiseminen    ei varmasti auta paljoakaan 
myöskään. Olkoon.
   01:13 <yanagi__> ei kyllä mä täällä olen
   01:14 <yanagi_> ja sain jopa nickin vähän 
simppelimmäksi
   01:14 <JaanaDoe> Kiva
   01:15 <JaanaDoe> Mites se yksi kaveri siellä, onko se 
vielä    ihan pois tolaltaan?
   01:15 <yanagi_> esittelin Hilkallekin sit tarkemmin Kaerunekon, 
Legioonan    ja He'e maulin
   01:15 <yanagi_> no siis
   01:15 <yanagi_> kaeruneko on vähän 
säikähtänyt    eikä halua leikkiä
   01:15 <JaanaDoe> Voi
   01:15 <yanagi_> muttei se myöskään enää 
koko    ajan huuda mitään hätähuutoja niinkuin aiemmin
   01:15 <JaanaDoe> Ja niin, Hilkka tuskin tekee mitään 
kamalaa    tuolla tiedolla
   01:16 <yanagi_> se varmaan ymmärtää mun tilanteen
   01:16 <JaanaDoe> Kyllä varmaan
   01:16 <JaanaDoe> Tuo Kamomillakin sitten häipyi
   01:16 <yanagi_> mutta Laila oli myös kiinnostunut 
Kaerunekosta, enkä    mä sille oikein mielelläni kertoisi 
koko tarinaa
   01:16 <JaanaDoe> Mua taas vaihteeksi ärsyttää 
typerä    suuri suuni, piti mennä Lailallekin sitten puhumana 
itsestäni
   01:17 <JaanaDoe> Mutta se ehti kuulla niin paljon jo siitä 
keskustelusta
   01:17 <yanagi_> mäkin taisin puhua ihan liikaa
   01:17 <JaanaDoe> Että se tajusi jo muutenkin että 
jotain tosi    hämärää on meneillään.
   01:17 <yanagi_> joo.
   01:17 <JaanaDoe> Kamomillalle en sentään 
lörpötellyt
   01:17 <JaanaDoe> Vaikka se olikin kamalan huolissaan jne jne 
eikä    olis viittinyt siksi lähteä ja hohhoijaa
   01:18 <yanagi_> olisin kyllä mieluusti majoittanut sutkin 
tänne
   01:18 <JaanaDoe> Mitä se muka voisi tehdä vaikka 
olisikin täällä--ja    muutenkin, mä alan jo tottua 
tähän, ärsyttää yletön    huolissaan 
oleminen
   01:18 <JaanaDoe> (muiden asioiden ohella)
   01:19 <yanagi_> niin no ei ne kohtaukset hirveän pahoilta 
vaikuttaneet
   01:19 <yanagi_> mä itse asiassa jo melkein pohdin että 
jos muuta    ei keksi niin järjestän niin että olet samassa 
paikassa Heen    kanssa kun kohtaus tulee
   01:20 <JaanaDoe> Miksi ihmeessä?
   01:20 <yanagi_> se on niin iso ja ärtyisä mustekala 
ettei takuulla    säikähdä mistään, ja saattaa 
jopa keksiä keinon    lyödä takaisin
   01:20 <JaanaDoe> Eikö se ole jo muutenkin hankala 
luonteeltaan
   01:20 <JaanaDoe> Että sä vielä 
ärsyttäisit sitä    lisää
   01:20 <yanagi_> on se
   01:20 <JaanaDoe> ...ai niin, totta
   01:20 <JaanaDoe> Jos se osaisi tehdä mitä mä en 
osaa
   01:20 <yanagi_> no mä ajattelin yrittää kysyä 
siltä    luvan ensin
   01:20 <yanagi_> mutta mä en tiedä saanko mä 
sitä ymmärtämään    itseäni
   01:20 <yanagi_> tai tekeekö se 
ylipäätään mitä    mä toivoisin
   01:21 <yanagi_> kun se on niin vaikea ja omapäinen.
   01:22 <JaanaDoe> No, jos sä haluat kokeilla niin en mä 
vastusta
   01:23 <yanagi_> pitää miettiä
   01:23 <yanagi_> pitää miettiä sitäkin,
   01:23 <yanagi_> pitäiskö siltä ensin kysyä 
lupa vaiko    tehdä yllätyksenä
   01:23 <JaanaDoe> Sun pitäis vissiin myös nukkua?
   01:24 <yanagi_> juu jossain välissä
   01:25 <JaanaDoe> Mä ihmettelen lähinnä yhä 
näitä    tarot-kortteja täällä
   01:26 <JaanaDoe> En mä kyllä usko varsinaisesti saavani 
niistä    mitään irti, mutta ovat ne aika kiintoisat silti
   01:26 <yanagi_> mäkin skannaan ne itselleni
   01:28 <JaanaDoe> Tavallaan sääli että se Netta 
jää    nyt sitten kai näkemättä
   01:28 <JaanaDoe> Ellei se osaa suunnistaa Hilkan luo sinne... 
ehkä    se osaa
   01:29 <yanagi_> ei se viimeksikään löytänyt 
Hilkkaa,    ainoastaan tyhjän asunnon
   01:29 <JaanaDoe> Mutta nyt sen ei pitäis 
päästä tänne    ollenkaan
   01:29 <JaanaDoe> Hm, ehkä se vaan sitten menee pois
   01:29 <yanagi_> juh. saapa nähdä mitä se sitten 
keksii.
   01:29 <JaanaDoe> Tai ehkä kellarimörkö syö 
sen...
   01:30 <yanagi_> Gwag tulee kai huomenna Turkuun ottamaan yhteen 
kellarimörön    kanssa
   01:30 <JaanaDoe> Oho, sehän on hienoa
   01:31 <JaanaDoe> Jos vaikka sitten ainakin yksi ongelma ratkeisi
   01:31 <yanagi_> joo.
   01:31 <yanagi_> mutta nyt pitää mennä nukkumaan
   01:31 <JaanaDoe> Jep
   01:31 <yanagi_> väsyttää 
älyttömästi
   01:31 <JaanaDoe> Silloin ilmeisesti kannattaa nukkua
   01:31 <yanagi_> niin kannattaa
   01:31 <yanagi_> joten teen niin
   01:31 <JaanaDoe> Saa nähdä kuinka pitkään tuo 
Ruusu    nukkuu..
   01:31 <yanagi_> hyvää yötä.
   01:31 <JaanaDoe> Mutta hyvää yötä 
sitten

03:31 - Hilkan olohuone

Vietin siis yöni läppärin ja kirjojen kanssa, kuten tavallista. Kaikesta ihmisten huolesta ja sen semmoisesta huolimatta ei näyttänyt tapahtuvan mitään ihmeellistä. Ei näkynyt Nettaa eikä unimörköä, joten suojaukset kai sitten toimivat. Kohtauksiakaan ei juuri ollut.

kellot tunnilla taaksepäin 03:10-03:20 - Hilkan keittiö

Koska netissä sanottiin, että kelloja siirretään tunti taaksepäin kello 4:00, tein sitten tietenkin niin, kun nyt ei mitään muuta erityisen tärkeää puuhaa ollut. Kaikkien Hilkan kellojen paikallistaminen oli haastavaa, enkä ole varma, onnistuinko siinä. Olin juuri saanut käännettyä viimeiset eli keittiön kaksi kelloa aikaan, kun silmissä hämärtyi taas - ja sitten maailma katosi.

Palasin tajuihini lattialta ja katsoin kelloja. Kymmenen minuuttia. Olin kadottanut kymmenen minuuttia. Hyökkäykset siis pahenivat kuitenkin. Olin vielä järkyttyneempi kuin ensimmäisen kohtauksen jälkeen. Hetken olin täysin lamaantunut, kyhjötin lattialla ja kykenin hädintuskin ajattelemaan. Lopulta totesin, että minun on pakko puhua jollekin. Tietenkin ensimmäinen ja ainoa ideani oli soittaa Yanagille. Tiesin kyllä, ettei hän voisi tehdä mitään, ja pyytelin anteeksi että herätin ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan puheluni oli niin paniikintäyteinen, että jälkeenpäin suorastaan hävetti. Eipä sikäli, kyllä Yanagikin tuntui jakavan huoleni. Päätimme ryhtyä selvittelemään asiaa heti aamulla. Ainakin voisimme kokeilla, miten He'e mauli reagoisi jos olisi paikalla hyökkäyksen aikana. Yanagi meni takaisin nukkumaan ja minä takaisin kirjojen ja netin pariin, vaikka ahdistus oli edelleen suuri.

05:14 - Hilkan olohuone

 07:58 <JaanaDoe> Mihinkähän aikaan sitä 
uskaltaisi odottaa    ihmisten heräilevän... 

07:58 <JaanaDoe> Sentään yllättävän 
rauhallista    tähän asti

07:59 <JaanaDoe> Vain yksi "kohtaus" paniikkisoittoni 
jälkeen    ja sekin sellainen niinkuin ne aikaisemmat, ihan 
lyhyt

08:22-08:31 - Hilkan olohuone

 08:32 <JaanaDoe> Äh! 

08:32 <JaanaDoe> Se siitä 

08:32 <JaanaDoe> Taas kymmenen minuuttia jossain 

08:34 <JaanaDoe> Ei yhtään kiva

08:43 - Hilkan olohuone

   08:50 <yanagi_> nyt hereillä. 
   08:51 <yanagi_> hilkkakin tuolla liikkui jo, muttei vielä 
noussut    
   08:53 <JaanaDoe> Kiva 
   08:53 <JaanaDoe> Ruusukin näkyy heräilevän 
   08:56 <yanagi_> nam nam, vaniljavanukkaita 
   08:57 <JaanaDoe> Keitin teetä tuossa aikaisemmin, 
älytön    tuuri kävi etten kaatanut kuppia kun kaaduin 
   08:59 <JaanaDoe> Täällä on kylmä, Hilkka 
tarvii paremman    lämmityksen tai jotain 
   09:03 <yanagi_> Hilkka nousi ylös myös    
   09:03 <yanagi_> me varmaan lähdetään sinne jonkun 
varttitunnin    päästä 
   09:03 <JaanaDoe> Ok 
   09:09 <yanagi_> olemme syöneet vähän, nyt 
lähdemnme.  

Yanagi ja Hilkka saapuivat paikalle jonkin ajan kuluttua, ja vaihdoimme yön kuulumisia. Hilkka oli käynyt unimaailmassa, muttei ollut löytänyt Ericaa eikä Nettaa. Sen sijaan unimörön hän oli paikallistanut: hänen kotitalonsa loisti kuin majakka unimaailmasta katsoen. Selvästi jotakin siinä oli pielessä, vaikkei Hilkka aiemmin ollutkaan aistinut unimörön läsnäoloa. Ruusu puolestaan oli nukkunut vaihteeksi käymättä yhtään missään, kun Hilkan asunnosta ei unimaailmaan ollut pääsyä. Itse kuvailin, mitä oli tapahtunut, miten kohtaukset olivat yllättäen muuttuneet pahemmiksi, ja kuinka olin todella ollut aivan tajuton niin, etten muistanut yhtään mitään kadotetuilta hetkiltä.

Yanagi suuntasi melkein saman tien taas pois, hakemaan He'e maulia.

10:48-10:58 - Hilkan olohuone

Istuskelimme enimmäkseen hiljaa odottelemassa Yanagin paluuta, Ruusu torkahdellen, Hilkka lähetellen sähköpostia ihmisille - hänen kun piti tiedottaa kaikille, että Gwag olisi tulossa häätämään kellarimörköä. Itse lueskelin Kalevalaa, jonka olin päätynyt lainaamaan katsastamani kansanperinnettä käsitelleen kurssin innostamana. Teksti oli yllättävän vaikeaa luettavaa, ihan erilaista kuin suomi yleensä. Uusia sanoja oli niin paljon, että olisin kaivannut jotakin vanhan suomen sanakirjaa.

Yanagi oli juuri saapunut ja ryhtynyt asettelemaan laitteita lattialle, kun kaikki musteni. Kalevala lipsahti kädestäni kolahtaen lattialle. Tajusin, että tämä oli taas pidempi kohtaus. Sitten en tajunnutkaan enää mitään.

Palasin tajuihini lattialta, Hilkka vierelleni kumartuneena. Yanagi puuhasi Heen kanssa selkä minuun päin. Onneksi hän oli juuri ja juuri ehtinyt laittaa Heen verkkoon ja valmiiksi ennen kuin kohtaus oli alkanut. Hee oli ärtynyt ja raivossaan, mutta ei Yanagille. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän sai sen taivuteltua kertomaan, mitä se oli nähnyt. Viimein Yanagi pyysi minutkin katsomaan ja esitteli Heen ilmentymää ruudulla. Se esitti minut punaisena hahmona, jota kohti joukko satelliitteja lähetti signaalia. Heen mielestä oli ilmeistä, että hyökkääjä oli joku tai jokin ulkopuolinen.

Kaikkein hienointa oli, että Hee kykeni kertomaan, millainen signaali oli. Siinä ei ollut mitään mystistä, kuten olin kuvitellut. Se oli tavallista sähkömagneettista säteilyä. Radioaaltoja. Melkeinpä huvittavaa. Minulla siis olikin päässäni antenni, vaikka olin uskonut, ettei minulla olisi mitään lisäosia, paitsi ohjelma, eli mieleni. Ensin Yanagi totesi, että suojautumiskeinoksi varmaankin riittäisi Faradayn häkki. "Autoon siis", oli ensimmäinen ajatukseni, mutta eihän se tietenkään auttaisi, kyllähän radioaallot autoon pääsevät. Mikroaaltouuni toimisi, mutta sinne mahtuminen tuottaisi vaikeuksia. Riittävän syvä kellari voisi käydä myös, tai Lähde-säätiön hissi, mutta enhän minä voisi loppuelämäkseni hissiin tai kellariin muuttaa. Ja sitten olisi tietysti folio.

Mietimme, voisiko folio todella toimia, ja Yanagi keksi testata sitä ihan käytännössä. Hän haki keittiöstä foliota ja kääri kännykkänsä siihen. Yritin soittaa kännykkään, ja sain "numero ei nyt ole käytössä"-kommenttia. Käsittämätöntä, se todellakin toimi! Vaan sitten Yanagi kokeili tehdä foliokuoreen kolon, josta näkisi näytön, ja saman tien kännykkä alkoi taas vastaanottaa signaalia. Tämä vähän vihjasi, että mikään pieni foliohattu tuskin toimisi. Pitäisi ehkä kääriytyä kokonaan folioon. Se taas ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Aivan toisenlainenkin ratkaisuehdotus tosin syntyi. Sellainen, että mitäpä jos lähettäisin sähköpostia Lähde-säätiön suuntaan ja kysyisin, mitä he oikeastaan minulta haluavat. Että voisimmeko ehkä neuvotella. Posti pitäisi tietenkin lähettää avoimesta langattomasta verkosta kiertokautta niin, ettei sitä voitaisi jäljittää. Kirjoitin sitten luonnoksen, vaikka se tuntuikin äärettömän hölmöltä.

Yanagi oli sopinut tapaavansa ystävänsä Markon - sen blogia pitävän - ihan hetken kuluttua, joten hän joutui häipymään. Olimme sentään edistyneet edes vähän ongelmani suhteen. Kuulemma Markolta saattaisi saada lisää ideoita, ja samala Yanagi voisi lähettää sähköpostiviestin eteenpäin keskustan langatonta verkkoa hyödyntäen, joten oli kai ihan hyvä juttu se tapaaminen.

13:40 - Hilkan keittiö

Hilkka selosti päivän aikataulusta sen verran, että Laila oli tulossa käymään kohta puoliin, samoin myös Jan Hautala, joka oli korteissa. Ja Hautalalle ei sitten saisi puhua mitään mistään. Muutenkin Hilkka valitteli, että minä puhun liikaa. Oli hänellä syynsäkin: muun muassa menin heti kertomaan Sarahille, että Hilkkakin oli nähnyt tällä siivet, kun soittelin hänelle pyytääkseni häntä Hilkalle myöhemmin päivällä, mörönmanausta varten. Siltikin, minusta Sarahin kuuluikin saada tietää. Perustelin asennettani niin, että minusta olisi kamalaa, jos ihmiset tietäisivät minusta asioita eivätkä jostakin syystä kertoisi. Kyseessä kun oli kumminkin Sarah, jota pidän ystävänä, ei joku vieras tyyppi - en minä semmoisille mitään puhuisi.

Hilkka oli ilmeisesti nukkunut vähän huonosti, ja muutenkin oli vähän huonovointinen, joten hän meni pitkälleen. Mietiskelimme syömään menemistä. Minulla ei ollut nälkä, eikä Hilkallakaan, Ruusulla vähäsen oli. Aluksi ajattelimme, että voisi mennä ulos syömään, mutta Hilkka ei oikein jaksanut kävellä. Ehdotinkin, että voisimme käydä Ruusun kanssa kaupassa, ja tämä päätettiin toteuttaa. Hilkka luetteli ostoslistan, ja sitten lähdimme kävelemään.

En ollut ollenkaan varma kaupan sijainnista, olinhan käynyt siellä viimeksi joskus helmikuussa, eikä minulla ollut karttaa. Ruusukaan ei ollut ihan varma, joten päädyimme eri kauppaan kuin mihin olimme pyrkineet, mutta ei se haitannut, olipahan edes joku kauppa. Ostoslistan toteuttaminenkin sujui huonosti. Hilkka oli maininnut tärkeimpänä ja ensimmäisenä kukkakaalin, mutta sitä ei ollut. En olisi tiennyt, mitä tehdä, vaan olisin soittanut Hilkalle ja kysellyt, mutta sentään Ruusu tiesi, että kukkakaalia oli myös pakastealtaassa. Sieltä sitten sitä, ja vähän lohkoperunoita. Ruusu yllätti minut keksimällä vielä kastikettakin, en olisi ikinä itse oivaltanut moista. Sen sijaan Hilkan listaan kuuluneet keksit tuottivat vaikeuksia, kun niitä oli niin paljon erilaisia, ja emme oikein tienneet, mitkä sopisivat. Saimme kuitenkin lopulta jotakin päätettyä, ja palasimme Hilkalle.

Koska Ruusulla oli selvästikin visio ruoan suhteen ja myös taitoa toteuttaa se, saatoin huoletta jättää sen osuuden hänelle. Minä kun en ruokaa laita, muuten kuin lämmittämällä valmista. Sen sijaan tiskiä oli niin paljon ja puhtaita ruokailuvälineitä niin vähän, ettei syömisestä tulisi mitään jollei joku tiskaisi. Sen sentään osasin. Tiskauksen lomassa se pahuksen hyökkäyssignaali osui taas, mutta onneksi taas vaihteeksi vähemmän vahvana, niin että vain nuokahdin pöydänreunaa vasten, enkä pudottanut tai rikkonut mitään.

Ruoka valmistui nopeasti, ja oli hämmästyttävän hyvää, en olisi arvannut että Ruusu osaa noin hyvin. Kastikkeessa oli juustokermaa, tomaattipyrettä ja soijarouhetta - semmoista, mitä mummi ei varmastikaan olisi pitänyt kunnon ruokana, mutta ei se makua haitannut. Olimme syömässä, kun ovikello soi, ja ensimmäiset vieraat saapuivat. Lisäähän oli tulossa ja tiedossa. Melkein tuntui, kuin kaikki turkulaiset tuttavat ja muutama tuntematonkin olisivat olleet saapumassa Hilkalle.

Ensimmäiset saapujat olivat yllättäviä, koska olin odottanut Lailaa ja Hautalaa. Sieltä tulikin Kamomilla seurassaan joku nainen, jonka kanssa hän keskusteli englanniksi. Nainen esittäytyi Unnuriksi, islantilaiseksi vaihto-opiskelijaksi. Kamomilla oli pettynyt, kun Hautala ei ollutkaan vielä paikalla, koska hän oli tullut Hilkalle siksi, että Hautala oli ilmoittanut olevansa siellä.

14:19-14:29 - Hilkan olohuone

Muutkin tulossa olleet saapuivat hiljalleen, niin Laila Kokko ja Jan Hautala kuin Sarahkin. Laila, Hautala ja Hilkka asettuivat keittiöön keskustelemaan liikeasioistaan, me muut jäimme olohuoneeseen juttelemaan. Kyselin Unnurilta vähän siitä, millaista Islannissa on, hän taas kyseli, mitä minä puuhaan, vaan tulipa todettua, että englannin puhuminen on paljon vaikeampaa kuin sen lukeminen tai kirjoittaminen. Ja sitten alkoi taas hämärtää. Pitipä sattua, että paikalla on näin paljon ihmisiä, oli viimeinen ajatukseni ennen kuin pimeni.

Kun heräsin, vierelläni odotteleva Ruusu ilmoitti, että olin ollut tajuton melko tarkkaan kymmenen minuuttia, ehkä vähän vähemmän. Onneksi. Ehkäpä tämä ei enää pahenisi tästä. Vakuuttelin muille, että olen aivan kunnossa ja ei tässä mitään. Sarah säesti kertomalla Unnurille englanniksi, että kyseessä oli sairaus, joka ei ollut vaarallinen.

Viimeisetkin odotetut ihmiset saapuivat, kun paikalle ilmestyi Gwag, mukanaan joku pitkä, yrmeä mies, joka ei puhunut lainkaan, tuijotti vain synkeästi ympärilleen - ja viimein myös Yanagi. Kaikki mörön karkoitukseen kaivatut ihmiset alkoivatkin sitten olla paikalla. Ja Gwag ilmoitti, että minua ja Yanagia ei huolittaisi mukaan! Vastustelin ja ihmettelin, koska minusta olisi ollut kiinnostavaa nähdä mörkö, ja myös selvittää, olisiko sillä minuun jotakin vaikutusta. Kuulemma he tarvitsivat apuun ihmisiä, jotka oikeasti uskoivat mörön olevan uhka. Kyllähän minä uskoin, ja Yanagikin piti sitä erittäin todennäköisenä. Harmillisesti he eivät edes lupautuneet ottamaan otuksesta valokuvaa, vaikka Yanagi pyysi. Eipä siinä sitten auttanut: Gwag seuralaisineen sekä Hilkka, Laila ja Sarah suuntasivat kellariin. He olivat juuri lähteneet, kun paikalle ilmaantui Katja, joka oli kutsuttu mahdolliseksi mörönmanaus-avuksi, mutta hän ei sitten mennytkään mukaan.

15:50 - Hilkan olohuone

Odottelimme Hilkan olohuoneessa mörönkarkoittajien palaamista. Katja kertoi näkemistään oudoista asioista. Sarahin kolme tulista siipiparia olivat vain alkua. Hän myös näki minut isona ja karvaisena, kuin ihmissutena, mitä en voinut alkuunkaan tajuta. Olihan silloin toki täysikuu kun tammikuussa ilmestyin metsään, muttei siihen liittynyt mitään muuta ihmeellistä. Lisäksi Katja myös näki unia lohikäärmeistä, etenkin vauvalohikäärmeistä kun nyt sattui olemaan raskaana.

Seuraava signaali-hyökkäys-meni ohi nopeasti taas vaihteeksi. Näytti vahvasti siltä, että joka toinen oli heikompi, joka toinen vahvempi. Sitten mörönkarkoittajat palasivatkin, mutta pahus sentään, eivät missään määrin tyydyttäneet uteliaisuuttani. Mörkö oli kuulemma häädetty. Kaikki olivat epämääräisen päänsärkyisiä, eikä kukaan oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, paitsi ehkä Gwag ja hänen "soturinsa", mutta he eivät tietenkään kertoneet yhtään mitään kenellekään.

Mörönkarkoittajat tarvitsivat tietenkin paitsi lepoa ja rauhaa, myös teetä, joten sitä taas vaihteeksi keiteltiin, ja juteltiin keittiössä. Koska Katja oli paikalla lähinnä vaihtaakseen pari sanaa Gwagin kanssa, he sitten keskustelivat. Gwagin mielestä Katjan raskaus oli hyvin hyvin paha asia, ja kaikkien kolmen vauvan ei missään nimessä saisi antaa syntyä. Katja vastusteli aborttiehdotuksia, ja Gwag myönsi, että saattaisi olla, että yhdenkin poistuminen riittäisi, ettei kolminaisuus olisi täydellinen. En voinut tajuta Katjan suhtautumista asiaan. Selvästikään hän ei missään vaiheessa ollut kyseistä lasta toivonut tai halunnut, mutta nyt yhtäkkiä hän oli kovin vannoutunut pitämään sen ja rakastamaan sitä. Taas näitä tunneasioita, joita vain en voi ymmärtää. Ainakin Gwag taisi säikäyttää Katjan pahemman kerran, joten ehkäpä tämä harkitsisi asiaa vielä.

16:08-16:18 - Hilkan keittiö -> olohuone

Gwagille esiteltiin tietenkin myös tarot-pakka, koska sellaisista(kin) hän tiesi enemmän kuin kukaan muu läsnäolevista. Hän oli niistä hyvin kiinnostunut. Hänestä oli tärkeää, että tunnistaisimme kaikki korteissa esiintyvät henkilöt ja etsisimme heidät käsiimme, vaikkei hän sanonutkaan, minkä vuoksi. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että "Ylipappi" jota olimme pitäneet ihan hänen näköisenään, oli ilmiselvästi mies eikä kuvannut häntä. Sen sijaan hän arveli "Hirtetyn" esittävän häntä, kun taas Hilkan mielestä kyseinen henkilö oli joku Evelyn.

Kortit olivat levällään pöydällä ja ihmiset kerääntyneet niiden ympärille. Onneksi olin taaimmaisena, kun kohtaus iski. Yritin ottaa tukea pöydänreunasta, romahdin lattialle ja menetin tajuntani.

Ensimmäistä kertaa heräsin jostakin muualta kuin sieltä, mihin olin kaatunut: olohuoneen sohvalta, peiton alta, Yanagi vieressäni - ilmeisesti silittämässä päätäni. "Jotain rajaa sentään", tuhahdin heti tajuttuani missä olen. Ei kukaan aiemmillakaan kerroilla tällä tavoin ollut reagoinut. Varmistin vielä, etten vain ollut ollut pidempään tajuton, mutta en sentään. Ja Gwagin soturi oli kuulemma kantanut minut tänne, koska ei minua ollut voinut keittiön lattialle ihmisten tiellekään jättää. Niinpä kai sitten.

Yanagi selosti myös, että Markon kanssa he olivat sopineet, että voisimme nähdä illalla, joskus puoli kuuden aikoihin. Marko voisi järjestää paikalle tarvittavan radiolaitteiston, että voisimme etsiä päästäni antennin, joka vastaanotti tajuttomuuksia aiheuttavan signaalin. Hienoa.

Paikalle ilmaantui Matias, joka yllättäen tunnisti useampia ihmisiä tarot-korteista. Esimerkiksi susi eräässä kortissa oli kuulemma Miranda, koska tämä on ihmissusi, mitä se sitten tarkoittaakaan. Matias kertoi myös, että hänet oli kirottu kamalalla tavalla: hän ei enää voisi koskea teknologiaan ollenkaan. Yanagin piti tietysti testata tämä törkkäämällä kämmentietokoneella Matiasta, ja kone raukka taisi kärähtää ihan täydellisesti. Ehkä siinä kumminkin on jotain ideaa, että vähän miettisi, ennen kuin kokeilee. Ja ehkäpä minun olisi syytä pitää jatkossa etäisyyttä Matiakseen, ei varmaan tuntuisi mukavalta käräyttää mahdollisia teknisiä osiaan.

Sarah sai puhelun Oonalta, joka kuulemma oli jossakin talon alakerrassa. Hän lähti sinne, vähän myöhemmin myös Hilkka - hiljalleen kaikki muut paitsi minä ja Yanagi. Pakkailimme tavaramme, ja viiden aikoihin totesimme, että voisimme sitten suunnata Yanagille päin. Matkalla törmäsimme väenkokoukseen, joka oli kerääntynyt Hilkan talon edustalle - paikalla olivat muun muassa Gwag ja Matias. Meitä ei kuitenkaan varsinaisesti kiinnostanut heidän maailmanpelastuspuuhansa. Ainakin itse olin lähinnä kiinnostunut pelastamaan itseni. Siispä poistuimme paikalta.

Sunnuntai-illasta maanantai-iltaan

Illalla Yanagilla tutustuin Markoon, joka olikin mainio tuttavuus, kovin samantyylinen kuin Yanagi. Hilkkakin ilmestyi jostakin syystä paikalle kummastelemaan puuhaamme. Onnistuimme löytämään oikean taajuuden ja sen avulla paikantamaan antennin. Emme kuitenkaan mitenkään voineet selvittää, onko se kallon sisä- vai ulkopuolella. Ulkopuolelta kun sen saisi helposti pois, sisäpuolelta poistaminen taas vaatisi aivokirurgiaa, joka ei tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Sitä paitsi, voisi hyvinkin olla niin, että antennin poistaminen poistaisi myös kykyni siirtyä LYSin kautta nettiin, mitä en missään nimessä haluaisi menettää.

Kun antenni oli löydetty, Hilkka ilmoitti, että nyt lähdettäisiin Hämeenlinnaan viemään Gwagille jotakin, mikä oli unohtunut. Yanagi ajoi ja minä istuin edessä tämän vieressä, Hilkka ja Laila kohtalaisen hiljaisina takapenkillä. Hämeenlinnassa nuo kaksi muuta juttelivat jotain Gwagin kanssa, minulle ja Yanagille ei sitten kerrottu sen enempää.

Vasta myöhään aamuyöstä kun olimme palanneet Turkuun ja Laila oli poistunut kotiinsa, Hilkka selitti meille, mistä oli ollut kysymys. Gwag uskoi, että jotkut ovat kutsumassa jotakin jumaluutta, eli siis jotakin unimaailmasta tulevaa voimakasta asiaa. Mahdollisesti kolme mystistä raskautta saattoivat liittyä siihen. Kutsumisrituaalia oli jo kai tehtykin jonkin verran, ja Gwagin mielestä tämä oli hyvin, hyvin huono asia. Juttuun liittyi myös kirja, joka oli ollut Matiaksella. Tämä kirja oli siis käyty viemässä Gwagille, koska hän varmasti tietäisi kaikkein parhaiten, mitä tämän suhteen pitäisi tehdä. Hyvä näin, totesimme, koska minusta ja Yanagista tuskin olisi tällaisessa paljoakaan apua. Hilkka luokitteli asian huolestuttavuuden viideksi ja puoleksi asteikolla 1-10, joten ehkäpä se ei ollut aivan älyttömän kiirellistäkään.

Oma ongelmani muuttui kovin kiireelliseksi aamuyöstä, kun taas kerran menetin tajuntani. Herättyäni en hetkeen tajunnut lainkaan, missä olin. Yanagi ja Hilkka näyttivät aiempaakin huolestuneemmilta. Yritin nousta istumaan, mutta koordinaationi oli aika hukassa. Olin ollut tajuton puoli tuntia. Jos kohtaukset pahenisivat tätä vauhtia, olisin pian täysin toimintakyvytön.

Päätimme kokeilla mitä ikinä keksisimme, joten askartelimme sitten foliohatunkin - ja se toimi! Käsittämätöntä ja uskomattoman hölmöä, mutta sentään minulla oli yksi toimiva keino torjua hyökkäykset ja pysyä tajuissani. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kuin väliaikainen ratkaisu. Antennista pitäisi päästä eroon. Sarah oli ollut lähdössä Viroon Katjan vauvaa kuvauttamaan, joten keksimme, että voisin lähteä mukaan. Sitten kello alkoi olla jo älyttömästi, joten muut menivät muutamaksi tunniksi nukkumaan.

Maanantaiaamusta soittelin Sarahille ja kysyin Viron reissun aikataulua. Katja olikin perunut koko jutun. Siitä viis, oma asiani oli kiireellinen, joten päätimme lähteä joka tapauksessa. Yanagikin tuli mukaan. Hilkka jäi kotiinsa, koska hänellä oli muutakin kiirettä, ja minulla jo tarpeeksi saattajia.

Virossa tietysti kokeilin, josko siellä olisi turvallista olla ilman hattua. Ulkomaille pakeneminenhan saattaisi olla yksi vaihtoehto, vaikken sitä haluaisikaan tehdä. Mutta eipä auttanut, muutaman helpomman kohtauksen jälkeen olin taas pihalla pidempään. Aivan kuin vainoajillani olisi vain mennyt hetki kohdentaa signaalinsa. Pako siis ei olisi ratkaisu.

Löysimme lääkärin, joka pystyi selvittelemään asioita. Hänelläkään ei ollut hyviä uutisia. Ilmiselvästi antenni, pieni litteä pyörylä, sijaitsi kallon sisäpuolella. Se siitä sitten, koska en sentään ollut niin epätoivoinen, etteikö aivokirurgia olisi edelleen tuntunut ajatuksena aivan liian riskialttiilta. Täytyisi keksiä jokin muu ratkaisu. Kenties se sähköposti, jonka lähetimme, saisi vastauksen.

Sarahillakin oli lääketieteellinen pulma selvitettävänään. Hän ei ollut maininnut asiasta aiemmin mitään, mutta kuvautti selkänsä ja sen jälkeen istutti meidät kahvilan pöytään ja iski röntgenkuvan eteemme. Hänen selkärankansa oli murtunut niskan kohdalta. Ei sen pitäisi aiheuttaa mitään selkäsärkyä, vaan neliraajahalvaus. Sarahin mukaan ainoa asia, joka piti hänet kävelemässä, oli se, että ohi lentänyt enkeli oli pelastanut hänet ja oli nyt sitten loukussa hänen ruumiissaan, ainakin siinä määrin, että jos enkeli lähtisi pois, Sarah päätyisi halvaantuneena sairaalaan. Tietysti ihmettelimme, mikä semmoinen enkeli oikeasti on. Joka tapauksessa, Sarahin tilanne vaikutti vielä kurjemmalta kuin omani.

Palasimme Helsinkiin synkissä tunnelmissa. Ne eivät yhtään piristyneet, kun vilkaisimme sähköpostilaatikkoon, johon Inexin vastauksen piti tulla. Siellä oli ilmoitus "olemme varanneet sinulle ajan psykiatrille". Joko siis eivät ottaneet tosissaan ollenkaan, tai sitten olivat niin tyhmiä, että odottivat minun kävelevän suoraa päätä ansaan. Sähköpostistakaan ei siis ollut apua.

Asioiden ratkaisemattomuudesta huolimatta halusin jatkaa elämää edes melkein normaalisti. En kuitenkaan halunnut jäädä yksin, koska koin oloni kovin haavoittuvaiseksi - hattu vain pois päästä, niin sitten lähtisi tajukin. Onneksi Sarah lupautui jäämään seurakseni Helsinkiin. Hän voisi samalla yrittää jäljittää edelleen kadoksissa olevaa Ricky-veljeään.

Jaana / Hauraita Unelmia 4 -debrief, eli Jaana Peura: Elämäni loppu ja alku

Siitä huolimatta, että jouduin olemaan jatkuvasti foliohattu päässä tajuttomuuskohtauksilta välttyäkseni, kykenin elämään melko lailla tavanomaisesti lähemmäs kuukauden ajan. Sarah muutti seurakseni pitämään minua silmällä, ja olin iloinen seurasta. Hänkin taisi arvostaa sitä, koska hänen kehoonsa jämähtänyt suojelusenkeli alkoi vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä entistä enemmän - hän puheli itsekseen, söi paljon suklaata, ja toisinaan oli omituisen hilpeä ja sekava.

Mitä siihen tajuttomuutta aiheuttavaan signaaliin tuli, sain erään nörttituttuni avulla selvitettyä, että sen taajuus oli armeijan käytössä. Tuttuni ei saanut signaalista sen enempää irti, se vaikutti lähinnä epämääräiseltä kohinalta. En keksinyt oikein mitään, mitä sen suhteen voisi tehdä. Keskityin olemaan piittaamatta siitä. Vaikeaksi tämä muuttui vasta, kun 16.11. sain ensimmäisen häiritsevän puhelinsoiton.

"Onko Jaana Peura?" "Joo..." "Haluaisin ilmoittaa, että tarkastusaikanne on kulumassa umpeen. Tämä ei anna teille aihetta tai velvoita teitä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Projektihallinto hoitaa kaikki jälkiselvitykset sekä ilmoittaa tarvittaessa edunsaajille tilanteesta mikäli kokee sen tarpeelliseksi. Toivomme luonnollisesti yhteistyötä taholtanne saadaksemme asiat hoidettua mahdollisimmman sujuvasti. Pahoittelemme alasajosta mahdollisesti aiheutuvaa lievää epämukavuutta. Vaivan pitäisi lakata ennen kuun loppua. Hyvää päivänjatkoa. (tuut tuut tuut)"

Raportoin tietysti puhelusta ystävilleni ja olin kovin huolissaani, mutta koska se tuli salatusta numerosta, ei varsinaisesti ollut mitään, mitä senkään suhteen olisi voinut tehdä. Elämä jatkui entiseen tyyliinsä. Kokeilin kerran viikossa ottaa foliohatun pois päästäni nähdäkseni, jatkuivatko kohtaukset edelleen, ja niin ne tekivät, pahenivatkin vain edelleen.

Torstaina 23.11. sattui toinen huolestuttava käänne, kun lisää outoja oireita ilmaantui. Jalkani alkoivat tuntua kummalla tavalla puutuneilta. Perjantaiaamuna Sarah häipyi Turkuun käymään ennen kuin tajusin ja ehdin kertoa, että outo tunne oli levinnyt melko lailla kaikkialle, ja pitempään paikalla oltuani havaitsin koordinaationi heikentyneen entisestään. Pääsin kyllä puutuneisuudesta eroon liikkumalla, mutta se ei vähentänyt sen häiritsevyyttä. En lähtenyt kotoani mihinkään perjantaina, koska pelkäsin, että tämä pahentuisi enemmänkin. Sen sijaan istuin yksin huoneessani ja ahdistuin.

Perjantai-iltana Hilkka soitteli ja kyseli, oliko kaikki hyvin. Ilmeisesti hänen luonaan oli enemmänkin ihmisiä, ja heillä oli kai ollut häiritseviä keskusteluja. Hän ei oikein selittänyt enempää, mutta tuntui olevan yleisesti ottaen huolissaan turvallisuudestani, ja vannotti, etten lähtisi mihinkään ja olisin varovainen. Totta kai olisin. Pyysin, josko he voisivat aina välillä soitella minulle, ja varmistaa, että kaikki on edelleen hyvin.

Kymmenisen minuuttia Hilkan soiton jälkeen sain toisen puhelun. "Onko Jaana Peura? "Joo." "Valmistaudumme siirtoon, joten sinun tulisi välttää kofeiinipitoisia juomia niiden mahdollisesti aiheuttaman komplikaatioriskin vuoksi. Lisäksi olisi hyvä olla nauttimatta mitään tajuntaan vaikuttavia aineita jotta siirto pysyisi mahdollisimman puhtaana. Muuten voit jatkaa aivan normaali elämää vielä tostaiseksi. Lähetämme noutajan sitten kun siirto alkaa olla valmis." ...ja taas soittaja löi luurin korvaani niin, etten ennättänyt kysyä mitään selitystä.

"Siirto?" Eikä! Ensimmäinen intuitiivinen selitykseni puhelun sisällölle oli, että ne aikoivat repiä minut ulos ruumiistani ja varastoida johonkin tutkittavaksi. Eikä. En suostuisi siihen. "Lähetämme noutajan?" Minä en lähtisi niin helpolla. Istuin vielä hetken ja ihmettelin, mitä tekisin. En uskaltanut ottaa yhteyttä keneenkään tai mihinkään, vaan otin puhelimesta akun ulos ja läppärin irti verkosta. Olin aivan varma, että minua tarkkailtiin, että taloa vastapäätä pysäköidystä autosta joku tuijotti minua, että koiranulkoiluttaja kiersi korttelia ympäri pitääkseen minua silmällä. Ja samaan aikaan edelleen tunsin sen oudon puutumisen. Pelkäsin sen johtuvan siitä, että ne olivat jo ryhtyneet kiskomaan minua pois, vaikken tajunnutkaan, miten se voisi onnistua kun minulla oli yhä foliohattu päässäni.

En kestänyt enää. Pakkasin epämääräisen läjän vaatteita, hammasharjan ja sen sellaista, koko rullan foliota, sekä tietysti arvokkaimman omaisuuteni, läppärin ja sellon. Suuntasin muuan nörttitutun luo Kiloon, kun en oikein muutakaan keksinyt. Hänelle väitin piileskeleväni poliiseilta, jotka olivat perässäni erään tietomurron takia, ja tämä oli hänen mielestään tosi hienoa.

Aamuyöstä päätin, ettei minun olisi mitään järkeä pysyä Helsingissä. Varmempi tapa päästä mahdollisista jäljittäjistäni eroon olisi lähteä muualle. Kaikki ihmiset, jotka todella tiesivät ongelmistani ja joita pidin oikeina, täysin luotettavina ystävinäni, asuivat Turussa. Niinpä raahasin omaisuuteni ensimmäiseen mahdolliseen junaan sinne päin.

Junassa pystyi hieman rauhoittumaan ja unohtamaan pahimman vainoharhaisuuteni. Ei enää tuntunut, että kukaan olisi aivan kannoillani. Vaikka Turun rautatieasemalla vilkuilinkin levottomasti ympärilleni, en havainnut mitään varsinaisesti häiritsevää. Yritin etsiä lähiympäristöstä kolikkopuhelinta soittaakseni jollekin - tai siis Yanagille - mutta en löytänyt yhtään. Päätin kävellä Hilkalle, koska en ollut ihan varma, kannattaisiko minun edelleenkään mennä Yanagin luo, jos siitä olisi haittaa tämän muille neuraaliverkkoystäville. Tavaroiden raahaaminen läpi kaupungin oli hirveän raskasta, ja puolimatkassa jo tuntui, että millä ihmeellä tästä selviän, mutta viimein kuitenkin saavuin Hilkan oven taa. Aamu oli vielä kovin aikainen. Taisin herättää sekä Hilkan että tämän luona yöpyneen Sarahin. Molemmat olivat kovin iloisia ilmestymisestäni, koska olivat kuulemma olleet hirveän huolissaan, kun olin ollut täysin tavoittamattomissa. Kaiken lisäksi Yanagi oli ottanut Hilkan auton ja ajanut Helsinkiin etsimään minua. Olimme kai sitten menneet ristiin, hän oli saapunut vasta kun olin jo lähtenyt kotoani.

Hilkka soitti heti Yanagille ja kertoi minun löytyneen. Itsekin vaihdoin tämän kanssa pari sanaa. Yanagi oli kuulemma Otaniemessä jonkun kaverinsa luona, mutta ilmoitti lähtevänsä saman tien ajamaan takaisin Turkuun päin. Mainitsin hänelle perjantai-iltaisesta ahdistavasta puhelusta. Kerroin sen sisällön myös Hilkalle ja Sarahille, ja kuvailin puutumisongelmani. He olivat yhtä mieltä siitä, että jotain täytyisi tehdä, mutta emme millään keksineet, mitä.

Päädyimme lähinnä lojumaan ja odottelemaan Yanagin saapumista. Lueskelin espoolaisen nörttituttuni luota mukaani sattunutta kirjaa "Ender's Game" ja kokoilin helppoja palapelejä Johannan, sen Sarahin ruumiissa asuvan enkelin kanssa. Hilkka totesi, että päivästä tulisi muutenkin odotteluntäyteinen: Yanagin jälkeen odoteltaisiin joskus iltapäivällä saapuvia Jan Hautalaa ja Gwagia, jotka olivat tulossa tekemään rituaalia, jolla estettäisiin saapumassa olevan jumalan tulo, joka siis oli paha asia ja maailmanloppu. Paikalle oli myös kuulemma tulossa joku "Turun henkilöitymä". Jumalankin "henkilöllisyys" selveni: kyseessä oli atseekkijumala Tezcatlipoca. Eipä tämä tosin paljoa selittänyt. Oudointa oli, että kuulemma jumalan maalliseksi asuinsijaksi oli valittu Marko. Se oli minusta kurjaa, koska Marko oli mukava ja järkevä tyyppi. Ihmeekseni huomasin kuitenkin, ettei minua varsinaisesti kiinnostanut koko juttu kovinkaan paljoa. Olin liian huolestunut omista asioistani. Olin viimein onnistunut kehittämään sellaisen asenteen, että ehkä minun ei tarvitsekaan tietää aivan kaikkea kaikesta.

Juuri kun olin alkanut miettiä, missä vaiheessa pitäisi ryhtyä huolestumaan, Yanagi ilmaantui paikalle. Oli tosiaan käynyt niin, että Yanagi oli mennyt kämpälleni kun olin jo ehtinyt häipyä. Hän oli tavannut kämppikseni, joka oli kertonut minun lähteneen johonkin. Olin kovin pahoillani, että olin aiheuttanut tavallaan aiheetonta huolta. Ei se varsinaisesti kokonaan aiheetonta ollut, kun olin kumminkin itsekin huolissani omasta tilanteestani.

Selvisi myös, miksi ilmeisesti ihmiset olivat olleet erityisen huolissaan eilisiltana. Hilkalla oli ollut paljon porukkaa, muiden muassa Matias, joka oli kertoillut erityisen huolestuttavia ja pelottavia juttuja. Hänen mukaansa Turussa oli useita Supon agentteja, ja Sarahin kadonnut velikin oli sellainen. Aleksander oli myös, ja oli sekaisin ja aikeissa tappaa suuren joukon ei-ihmisiä tuomiosunnuntaina eli huomenna. Minäkin olin listalla, huolimatta siitä, kuinka paljon halusinkin olla ihminen. En oikein osannut suhtautua tähän kovin vakavasti, koska muut ongelmani häiritsivät enemmän. Sitä paitsi muutkin olivat sitä mieltä, että Matias vaikutti lähinnä olevan täysin sekaisin, niin hämäriä hänen paranoidit juttunsa olivat olleet. Lisäksi Johanna oli jotenkin vauhko siitä, että kuulemma Matias olikin myös joku Sakari-niminen tyyppi, ilmeisesti Johannan vanha tuttu, josta hän ei pitänyt niin yhtään.

Kello alkoi olla aika paljon, joten päätimme, että pitäisi mennä aamupalalle. Paikaksi valittiin jo tutuksi tullut Kerttu. Sinne siis suuntasimme, vaikken olisi varsinaisesti halunnut lähteä talosta ulos ollenkaan. Muut vakuuttelivat, että vaikeamminhan minut löytäisi, jos olisin liikkeellä. Kertusta sitten löytyikin ihan hyvää ruokaa, vaikka aamupalaksi se oli aika tukevaa. Oli hassua syödä aamiaista joskus kahdentoista maissa.

Syödessä tuli puhuttua vielä enemmän Johannan kanssa. Tämä muun muassa selosti meille demoneista. Hän tuntui tietävän aika paljon kaikesta yliluonnollisesta, eikä kai ihmekään, kun hän kerran oli zarathustralainen tulienkeli. Jo aiemmin oli myös käynyt ilmi, että Johanna tunsi Erican, eli mahdollisesti siis sen, joka oli ruumiissani aiemmin elänyt. Tosin Johanna väitti tämän olevan se tarot-kortissa teepannun kanssa oleva tyttö, joka puolestaan ei ollut ollenkaan minun näköiseni.

Kertussa keskustellessamme ja miettiessämme, mitä tekisimme, Sarah ja Johanna päättivät, että voisivat uskaltautua katsomaan Lukaa, demoniksi kutsuttua tyyppiä, jolla oli myös jotain tekemistä Inexin kanssa. Kun lähdimme kävelemään takaisin Hilkan asuntoa kohti, hän soitti tälle ja sai tapaamisen sovittua. Se oli ihan pian, parinkymmenen minuutin päästä, joten hän lähti sinne saman tien. Me muut palasimme siis Hilkalle, taas vaihteeksi hyvin odottavissa tunnelmissa. Yanagi meni nukkumaan öisestä ajoreissustaan väsyneenä. Minä jatkoin ajantappoa lukemalla - olin edelleen sen verran vainoharhainen, etten halunnut laittaa konettani verkkoon.

Kun Sarah/Johanna saapuivat, heillä oli niin mielettömiä uutisia, että Yanagi piti sitten herättää, ja jotenkin minä päädyin tekemään sen. Se oli hämmentävää, en minä tiedä heräämisestä mitään kun en nukkumisestakaan, mutta onnistuin saamaan hänet hereille kumminkin.

Sarah kertoi, että Luka oli minun luojani. Suunnittelijani. Se, jonka olen kaiken aikaa halunnut löytää. Hänellä oli kuulemma ollut useita projekteja, tekoälyprojektin eli minun lisäkseni muun muassa Homo superior, bioborgi - Matias. Ilmeisesti se kokeilu ei ollut ihan onnistunut, kun kerran Matias tuntui olevan aika sekaisin. Tämä oli oikeastaan aika hyvä selitys sille. Ikävä kyllä Lukan laboratorio oli tuhottu, joku vihamielinen taho oli räjäyttänyt sen, ja Luka itse oli menettänyt muistinsa. Koko projektista oli jäänyt kovin vähän jäljelle. Luka oli selvinnyt, koska oli jotenkin järjestänyt itseensä pienen liekin, vähän Johannaa muistuttavan mutta kovin paljon pienemmän ja vähäisemmän voiman. Sen vuoksi häntä oli luultu demoniksi - tai kenties sitäkin enemmän sen vuoksi, että kun Lukan liekki kaipasi usein lataamista, hän oli mennyt Helvettiin sitä varten, mikä sitten oli omiaan saamaan ihmiset ajattelemaan ties mitä.

Luka pitäisi ehdottomasti tavata. Mahdollisimman pian. Tälle siis soitettiin uudelleen, ja saatiin tapaaminen järjestettyä. Tapaamispaikaksi sovittiin Yanagin asunto, koska Hilkalle olivat jo kokoontumassa kaikki Tezcatlipocan karkoitusta järjestävät tyypit. Päätimme lähteä sinne saman tien. Mukaan tuli myös Sarah/Johanna, koska häntä ei kuulemma kaivattu rituaalissa, koska hän oli neuvotteluvaltti Lukan kanssa puhuttaessa kun kykenisi lataamaan tämän liekin, ja koska kaiken lisäksi jostain syystä ihmiset olivat sitä mieltä, että Yanagi ja minä emme osaisi pitää itsestämme huolta.

Saavuimme Yanagille sen verran ajoissa, että oli vielä reilusti aikaa Lukan saapumiseen. Mietimme jonkin aikaa, mitä tältä pitäisi kysyä, mutta aikaa jäi silti tapettavaksi. Johanna esitteli meille taitoan kulkea peilien läpi työntämällä kätensä läpi Yanagin eteisessä olevasta pelistä. Se todella meni siitä läpi, tai ainakin näytti tismalleen siltä. Ei sitä ainakaan näkynyt peilin takana olleessa Yanagin kaapissa. Minä olin ajatellut, että peili voisi ikäänkuin vain olla jonkinlainen laukaisin, joka saisi aikaan unimaailma-telesiirron tapaisen ilmiön johonkin toiseen ulottuvuuteen. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kun siitä kerran saattoi tuolla tavoin mennä läpi. Aivan käsittämätöntä, eihän peili kuitenkaan ole kuin valonsäteitä heijastava pinta. Asiaa olisi ollut mukava tutkia lisää jossain vaiheessa.

Kun ajantappoa tunnuttiin tarvitsevan vielä vaikka kuinka paljon, Yanagi ehdotti konsolipelejä tai animea. Päädyimme animeen. Tapaamisajan viimein koitettua Luka ilmoittikin, ettei ehtisi, vaan menisi vielä ainakin puolitoista tuntia. Ehdimme siis katsoa "Henkien kätkemän" kokonaan. En oikein tajunnut sitä, se oli jotenkin visuaalisesti niin häiritsevän outo ja vieras. Pelasimme myös hetken konsolimätkintäpeliä, jossa olin hävettävän huono, kun siinä ei tuntunut olevan muuta järkevää taktiikkaa kuin näpyttää kaikkia näppäimiä mahdollisimman paljon ja nopeasti. Odottelussa meni sen verran kauan, että Sarah/Johanna lähti Hilkalle syömään, mutta lupasi kuitenkin tulla heti takaisin. Luka siirsi tapaamista vieläkin myöhemmäksi, koska ei ollut osannut perille. Sarah siis ehti takaisin ennen Lukan tuloa, ja hänen kanssaan saapui myös Hilkka. Hilkka joutui kuitenkin häipymään takaisin kotiaan kohti melkein saman tien, kun hänen asunnollaan rituaalia suunnittelevat ihmiset kaipasivat häntä paikalle.

Viimein Luka löysi perille. Hänen mukanaan tuli jo kerran aiemmin tapaamani Merja. Luka oli ihan erilainen kuin olin ajatellut. Olin odottanut jotain vanhemman puoleista vähän hajamielisen oloista professoria. Sen sijaan hän oli nuoren tai ehkä ennemminkin iättömän näköinen. Hänellä oli tulipunaiset hiukset ja silmät, eikä hänen mustanpuhuva pukeutumistyylinsäkään ollut yhtään sellaisen tutkijamaisen oloinen.

Keskustelun lähdettyä käyntiin kävi nopeasti ilmi, että Luka oli ilmeinen nero, monen alueen taitaja, lääkäri, kirurgi, tekniikan tuntija, koodari, yleisesti ottaen aivan uskomaton tyyppi. Hassusti Merja ja hän ensin luulivat Yanagin olevan se tekoälyprojekti, mistä irtosi myöhemmin hupia. Joka tapauksessa, selvisi, että Luka ei ollut niinkään suoranaisesti minun luojani kuin idean kehittäjä. Hän ei tietääkseen ja muistaakseen ollut laittanut minua tähän ruumiiseen, eikä tiennyt ruumiistani mitään. Vähän yllättäen hän myös tiedusteli, oliko minulla ollut esimerkiksi outoja raivokohtauksia tai muuta vastaavaa epävakaata käyttäytymistä. Enpä ollut sellaiseen törmännyt koko kymmenkuukautisen elämäni aikana. Mutta mikä tärkeintä, hän osasi varsin hyvin kertoa, mitä päästäni löytyisi: antennin lisäksi siru, jota ilman ohjelma ei toimisi, vaikka varsinaisesti sijaitsikin aivoissa - ja jonkinnäköinen itsetuho-räjäytyskapseli. Olipa hyvä, että emme olleet Virossa päätyneet kokeilemaan kirurgiaa, olisin ehkä päätynyt palasiksi pitkin leikkaussalin seiniä.

Lukan tämänhetkinen elämäntehtävä oli paikallistaa kaikki hänen jäljiltään Turkuun jääneet projektit ja hankkiutua niistä eroon, koska hän oletti niiden olevan vaarallisia. Samoin hän halusi selvittää, ketkä tunsivat kyseistä teknologiaa, koska vaikka hän itse oli kehittänyt sitä lääketieteellisiin, suorastaan maailmaa parantaviin tarkoituksiin, se olisi väärissä käsissä hyvin tuhoisaa. Hän kuitenkin vaikutti ihan ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä, kun vakuuttelimme, että minä en ole missään määrin vaarallinen tai haitallinen, eikä minun rakentamiseeni vaaditusta teknologiasta ollut kenelläkään mitään käsitystä.

Kaikkein hurjinta oli, että Luka totesi, että minun kehittäjänäni hän osaisi myös leikata asioita pois. Hän todella voisi auttaa. Voisin päästä eroon antennista ja sen kautta häiritsevästä signaalista. Ainoa ongelma oli, että hänellä ei ollut enää tietoa laboratorionsa sijainnista, koska hän ei muistanut sitä. Ilmeisesti ainoa ihminen, joka mahdollisesti olisi sen voinut tietää, oli Matias. Siispä Matiaksen kanssa olisi pakko jutella edes vähäsen, vaikka Yanagi oli ottanut asiakseen välttää sitä jos vain mahdollista.

Keskustelun lomassa Johanna myös latasi Lukan liekkiä. Pääsimme omin silmin näkemään tämän kolme tulista siipiparia - ne olivat mielettömän hienot. Yanagi sai vielä otettua kuvankin, jossa näkyi, kuinka Johanna luovutti voimaansa Lukalle.

Keskustelu jäi aivan liian lyhyeksi, kun Hilkalta soiteltiin, että he haluaisivat nähdä sekä Johannan että Lukan, joten suuntasimme sinne päin. Matkalla saimme jututettua Lukaa vähän lisää. Hän esitti aivan uuden tulkinnan siitä, mitä minulle oli tapahtumassa: päivitys. Hänen mukaansa neuraaliverkkojärjestelmää pitäisi säännöllisesti päivittää, muuten se hajoaisi. Olin kyllä miettinyt ohimennen, voisiko "siirto" viitata siihen, että jotakin siirtyy minun suuntaani, muttei se tuntunut sopivan muuhun puhelun sisältöön. Muutenkin oudot tajuttomuuskohtaukset minusta vaikuttivat vähän kummalta tavalta päivittää mitään.

Hilkalla oli meneillään syvällinen neuvottelu siitä, miten se rituaali oikeastaan tehtäisiin, kuka tekisi mitäkin ja niin edelleen. Se ei tuntunut etenevän kovin nopeasti, vaikka kello lähestyi kahdeksaa, ja jos tätä ei saataisi tehtyä kymmeneen mennessä, olisi liian myöhäistä. Koska meistä ei edelleenkään ollut tässä mitään apua eikä kiinnostustakaan paljoa ollut, asetuimme Yanagin kanssa keittiöön syömään. Hilkka kävi kertomassa meille kamalia uutisia: Gwagin mukaan Lukalla oli enää 14 tuntia elinaikaa jäljellä. Johanna ei tietääkseni ollut tätä mieltä, ainakaan hän ei ollut sanonut siitä mitään, ja olin käsittänyt hänen tietävän Lukasta vähän enemmän kuin muut, kun he kerran edustivat saman jumalan alaisia. Elättelinkin etäistä toivoa, että ehkäpä tulienkeli voisi tehdä jotain asian hyväksi.

Neuvottelut saatiin kuin saatiinkin päätökseen ennen kymmentä, ja sitten oli aika laittaa suunitelmat käytäntöön. Lisäharmina oli jumalan kutsumisesta vastuussa oleva porukka, joka oli jossakin sillalla tekemässä jotain rituaalia, ja joka pitäisi pitää poissa tieltä karkotusta varten. Laila lähti estämään sitä, ja Yanagi tämän kuskiksi. Koska kaikki muut olivat lähdössä Kupittaan puistoon rituaalia puuhaamaan ja en millään olisi halunnut jäädä yksin, päädyin sitten heidän matkaansa. Olin tullut aiemmin päivällä todenneeksi, että minusta olisi jännittävää oikeasti nähdä jokin tällainen okkulttinen rituaali, joten oli tavallaan ihan mukavaakin, että pääsin mukaan.

Pimeässä viileässä puistossa kummallisten patsaiden keskellä seisoskellessani totesin, ettei se oikeastaan ollutkaan mukavaa. Kaikki puuhasivat kummallisia asioita, joista en tajunnut mitään, piirtelivät maahan kuvioita ja tekivät suojauksia. Minulle annettiin käteen jotain kiviä, jotka ilmeisesti suojaisivat joltain. Matias ja Gwagin soturi-seuralainen asettuivat patsasaukion laidoille vahtimaan, ettei kukaan pääsisi häiritsemään. Ennen rituaalin alkua Gwag varoitteli minua, että tämä voisi näyttää jotenkin hurjalta, ja sitten ei saisi kiljua tai mitään vastavaa. Minua huvitti ja vähän ärsyttikin se, koska kiljuminen ei yleisesti ottaen kuulunut tapoihini. Toinen ärsyttävä asia, jonka Gwag sanoi ja Hautalakin toisti, oli, että minä olen rikki. Gwagin tylyin sanoin "Ai tuo pipopäinen tyttö? Se on rikki. Se saattaa loppua milloin hyvänsä." "Enkä ole", vakuutin heille. Enhän minä ollut rikki, vaan minua vastaan hyökättiin. He eivät tietenkään ehtineet väitellä aiheesta sen enempää.

Rituaali alkoi. Hilkka ja Sarah/Johanna pitelivät kynttilöitä, ja Hautala, Turun henkilöitymä eli Neiti B sekä Gwag viistelivät käsillään ilmaa ja piirtelivät maahan kuvioita ja höpisivät jotain, mitä en oikein kuullut. Kaiken kaikkiaan minua lähinnä jotenkin ahdisti olla läsnä tilanteessa, jossa tunsin olevani täysin tarpeeton enkä tajunnut mitään, mitä tapahtui. Mietin kovasti, missähän Yanagi mahtoi olla ja mitä tämä puuhasi.

Rituaali loppui vähän yllättäen, ilman, että mitään sen ihmeempää näytti tapahtuvan. Kukaan ei myöskään oikein sanonut, miten se oli mennyt ja mitä oikeastaan oli tehty. Kuulemma se oli onnistunut, muttei tämä välttämättä ratkaisisi kaikkia ongelmia. Ainakin selvä ongelma oli, että puistossa oli edelleen avonainen portti unimaailmaan, eikä kukaan sillä hetkellä pystynyt sulkemaan sitä. Ei siis auttanut kuin jättää se auki ja palata Hilkalle. Johanna/Sarah suoritti tässä välissä ihmeellisen äkkipoistumisen, lähti vain kävelemään hurjaa vauhtia puistosta poispäin. Muut sanoivat hänen menneen tarkastelemaan, kuinka näkyvä tämä rituaali oli ollut jossain toisella tasolla. Häiritsi kuitenkin, kun hän ei itse sanonut mitään minulle kun häipyi, vaikka yritin kysyä.

Paluumatkalla - kuten menomatkallakin - olin Matiaksen kyydissä. Kun samalla kyydillä tullut Hautala oli viety keskustaan, eksyin keskustelemaan omista ongelmistani Matiaksen kanssa. Hän kertoi minulle sen ikävän tosiseikan, ettei Lukan laboratoriosta ollut mitään jäljellä. Toisaalta hän oli sitä mieltä, että voisi ihan itse ja ilman mitään kirurgiaa saada antennin toimintakyvyttömäksi, taitava teknomaagi kun oli. Muutenkin hän vakuutteli minulle, että mahdollisuuteni olivat lähes rajattomat, voisin oppia vaikka mitä ihmeellistä, hän voisi kyllä opettaa. En ollut vakuuttunut.

Saavuimme takaisin Hilkan luo, ja tuli hyvin selväksi, että Yanagi ei halunnut nähdä Matiasta niin yhtään. Kaiken lisäksi Oona oli tulossa Hilkalle. Tarkoitus oli, että Oona ja Hautala neuvottelisivat siitä, voisiko Oona mahdollisesti jatkaa eteenpäin, kun hänen nyt vaan kuuluisi olla kuollut, ja tämä oli keskustelu, jota emme ehkä haluaisi kuulla. Eikä meistä edelleenkään ollut Hilkalla mitään hyötyä. Koska ulkona oli kuitenkin avoin unimaailmaportti, josta voisi tulla läpi mitä vain, Hilkka halusi tulla suojaamaan Yanagin asunnon. Näin siis teimme: menimme Yanagille, Hilkka asetti suojaukset ja poistui paikalta.

Yanagi ei suinkaan vielä mennyt nukkumaan. Koska Sarah/Johanna oli edelleen kadoksissa, hän jäljitti tämän puhelinta. Se löytyi poliisilaitokselta. Kovin huolestuttavaa. Tietysti se olisi saattanut olla siellä vain löytötavarana, mutta entä jos poliisit olivatkin ottaneet hänet kiinni jostakin ihmeellisestä syystä? Kerroimme sitten uutiset eteenpäin, ja olimme huolissamme.

Mietimme, mitä Lukan tapaamisen suhteen pitäisi tehdä. Yanagi oli lähettänyt hänelle ne tiedot, mitä meillä tämän projekteihin liittyen oli, eli lähinnä Inex-intran sisällön. Odottelimme tältä sähköpostia, mutta sitä ei kuulunut. Viimein Yanagi soitti Lukalle, tarkoituksenaan kysyä vain tietoa toisesta projektin tuhosta selvinneestä tutkijasta, jonka muistin tämän maininneen. Puhelimeen vastasikin joku Kristian, joka vaikutti todella huolestuttavalta tyypiltä ainakin keskustelun kuuntelijan näkökulmasta. Ei olisi millään suostunut kertomaan mitään ja muutenkin oli tosi inhottavan oloinen. Saimme kuitenkin sovittua uuden tapaamisen Lukan kanssa. Hetkeä myöhemmin Luka soitti itse, ja ilmoitti, että laittaisi sähköpostia sitten, kun hänet sopisi tavata.

Jatkoimme siis odottelua. Kävimme läpi meillä olevia hajanaisia tietoja projekteista ja taustastani, ja kirjoitimme valmiiksi listaa kysymyksistä, jotka haluaisimme Lukalta kysyä. Kun kerran tiesimme, miten vähän aikaa hänellä oli jäljellä, emme haluaisi haaskata sitä turhaan. Ylipäänsä tuntui vähän itsekkäältä vaatia ihmisen viimeisistä hetkistä aikaa itselleen, mutta olin kyllä jo aiemminkin päätynyt siihen päätelmään, että olen melkoisen itsekäs - aina enemmän kiinnostunut itseni kuin maailman pelastamisesta.

Kuulimme vielä huolestuttavampia ja kamalampia uutisia Sarahista. Tämä oli sairaalassa, halvaantuneena. Johanna oli häipynyt ruumiista selvittelemään rituaaliin osallistumistaan jumalalleen. Laila oli saanut nämä tiedot ongittua sairaalalta väittämällä, että on Sarahin sukulainen. Sarahia pitäisi ehdottomasti mennä tapaamaan sairaalaan huomenna.

Ihan yllättäen Hilkka ilmestyi Yanagille. Hän oli kai päättänyt, ettei vain jaksaisi olla kotonaan kun siellä oli niin paljon sekalaisia ihmisiä, joten voisi yhtä hyvin tulla tapaamaan Lukaa kanssamme. Vaan kun Lukan tapaamisajasta ei ollut vieläkään mitään tietoa. Kuulemma Matias oli suunnannut Hilkalta tapaamaan tätä. Päätimme sitten kuitenkin mennä takaisin Hilkalle, koska Luka oli Merjalla, ja tämän asunto oli ihan lähellä Hilkan kämppää.

Hilkka ei olisi jaksanut katsella muita ihmisiä, joten soitti etukäteen Lailalle, joka oli vielä hänen luonaan, ja käski tuimaan sävyyn tämän ajaa ylimääräiset äkkiä pihalle. Kun saavuimme Hilkalle, siellä olikin sitten enää vain Laila. Hän jäi vielä hetkeksi. Hilkka ja Yanagi olivat molemmat menossa nukkumaan, minä taas vaihteeksi luin. Ennen huoneeseensa vetäytymistä Hilkka vielä piirteli minulle ja Yanagille jotkut suojaukset, jos vaikka Lukan tapaaminen osoittautuisi jotenkin vaaralliseksi - tämä oli minusta aiheellinen pelko, kun Kristian oli vaikuttanut niin epäilyttävältä.

Laila jutteli jonkin aikaa jotenkin vähän sekavan oloisena asioistaan. Hilkka oli aiemmin maininnutkin olevansa huolissaan, koska Laila oli muuttunut jotenkin kummalliseksi. Tämä sitten itse kertoi olevansa kirottu siten, että muuttuisi hiljalleen juuri sellaiseksi ihmiseksi, jollainen ei haluaisi olla. Kurjaa. Kiroaja oli ilmeisesti Nick, mutta tähän liittyi myös se, että Laila oli jotenkin huijannut Hautalaa jossakin kaupoissa. Ja se kirja, joka oli viety Hämeenlinnaan, oli keskeinen asia, mutta siitä meidän ei pitänyt tietää mitään, niin Hilkka oli niin sanonut, joten emmepä sitten kuunnelleet enempää. Lailan siinä selostellessa minusta näytti kovasti siltä, että lattialla patjalla lojunut Yanagi haluaisi vain nukkua, joten olin ihan tyytyväinen, kun Laila viimein häipyi.

Asetuin sohvalle odotelemaan kirjaa lukien. Yanagi oli laittanut sähköpostinsa piippaamaan, kun Lukan viesti tulisi, jotta itse heräisi siihen, mutta tokihan minä hereillä olevana voisin ainakin pitää huolta, ettei se vain jäisi huomaamatta. Lueskelin tuntikaupalla, eikä mitään äänimerkkiä kuulunut.

Varhain aamuyöstä Yanagi heräsi, ja huomasi saaneensa tekstiviestin. Luka oli kuollut, tulipalossa, jo yhden aikaan aamuyöstä. Eipä ihme, ettei hän ollut laittanut meille sähköpostia. Ja kauheaa. Hirveää. Oli ylipäänsä väärin ja kamalaa, että Luka oli kuollut, hän oli ollut niin uskomattoman nerokas ja lahjakas ihminen. Ja mistä ihmeestä me saisimme mitään vastauksia nyt, kun ainoa mahdollisesti asioista tietävä oli poissa?

Lukan kuoleman aiheuttamaa ahdistusta ei yhtään auttanut se yön aikana havaitsemani seikka, että puutumisen tunne oli muuttunut pahemmaksi. Niinkin pahaksi, että jos olin liian pitkään paikallani, alkoi raajoistani hävitä tunto kokonaan. Jotain täytyisi tehdä.

Mietimme, mitä ihmettä oikeasti voisimme tehdä, ja päädyimme niin uhkarohkeaan ratkaisuun, että voisimme yrittää murtautua Lähde-säätiöltä löytyvälle Inexin palvelimelle ja kaivaa sieltä tietoa. Oikeasti johonkin marssiminen ja palvelimen ottaminen fyysisesti olisi täydellisen hullua toimintaa tällaisille ei erityisen fyysisille tyypeille. Sen sijaan Yanagilla oli edelleen tallessa alkuvuoden Valentine-virus, joka nimenomaan osasi erityisen hyvin murtautua melkein mihin tahansa ja hakea tietoa. Hän siis haki sen, yritti parhaansa mukaan selittää sille, mitä halusi, ja lähetti sen matkaan. Oikeastaan tämä tuli tehtyä vähän kiireessä ja harkitsematta, niin että vasta jälkeenpäin aloimme tarkemmin pohtia, mitä tämän jälkeen. Sehän oli selvää, että Yanagin läppäri äkkiä irti verkosta ja sitten nopeasti johonkin muualle sen varalta, että poliisit tai joku Inexiltä jäljittäisi murron ja lähtisi perään. Onneksi oli lauantai-sunnuntai-aamuyö, aika lailla niin hiljainen aika kuin vain voi olla. Luultavasti kukaan ei olisi töissä. Vaan mihin sitten juoksisimme? Yanagille meneminen olisi kovin ennalta-arvattavaa. Lailan asuntoon saattaisi päästä, tai sitten jos saisimme Sarahin avaimet löytötavaratoimistolta tai jostain, voisimme käyttää hänen kämppäänsä.

Yanagilla ei ollut aavistustakaan, kauanko Valentinella menisi. Sen menoa tarkkaillessamme Hilkkakin heräili, eikä tainnut olla hirveän iloinen, kun sai kuulla, että hänen asunnossaan parhaillaan puuhattiin tietomurtoa. Yanagi kumminkin vakuutteli, ettei se olisi niin paha asia. Jos poliisit ilmestyisivät Hilkan ovelle, tämä voisi ihan hyvin vaikka kertoa Yanagin olleen paikalla, Yanagi voisi sitten perustella poliiseille, miten ei ole tehnyt mitään pahaa. Sitä paitsi tuskinpa ne poliisit olisivat kovinkaan taitavia tai tajuaisivat mitään. Oikeasti paha asia olisi vain, jos Inexiltä lähetettäisiin jotain hyvin asiansa hallitsevia tyyppejä tätä selvittämään.

Söimme aamupalaa ja odotelimme, Valentinella vain kesti ja kesti. Sitten Sarah soitti. Hän oli päässyt pois sairaalasta, mutta jonkun pitäisi käydä hakemassa hänet sieltä. Mahtavaa. Yanagi jäi vahtimaan Valentinea, minä lähdin Hilkan seuraksi Sarahia poimimaan. Ajaessamme sinne päin ei vielä ollut selvää, oliko Johnna palannut vai oliko Sarah jotenkin mystisesti parantunut. Kun hän hyppäsi auton kyytiin punamusta sarvihattu päässään, asia oli selvä. Johanna oli todellakin tullut takaisin selostettuaan parhaansa mukaan jumalalleen, ettei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan oli sen sijaan järjestämässä tälle kovasti uusia kannattajia. Todellisuudessa uusia kannattajia taisi olla tasan yksi kappale, niinkin yllättävä henkilö kuin Matias.

Hilkalle palattuamme ei mennyt enää kovin kauaa, kun Valentine viimein sai urakkansa päätökseen. Koska meillä nyt kerran oli Sarah itse paikalla avaintensa kanssa, päätimme koko porukka siirtyä hänen luokseen. Matkalla olimme aivan varmoja, että eräs auto oli perässämme, mutta ehkäpä ei sittenkään, koska se kääntyi kumminkin pois eikä sitä sitten enää näkynyt. Edellisenä iltana Yanagilta Hilkalle ajaessamme meillä oli ollut sama tunne. Paha sanoa, oliko se sitten tarkkaavaista varovaisuutta vai pelkästään vainoharhaisuutta.

Jännitys oli suuri ja odotukset korkealla, kun Sarahille päästyämme Yanagi katsoi, mitä Valentine oli tuonut. Pettymys oli sitäkin suurempi: vain yksi tiedosto, ja sekin hyvin sotkuisen näköistä koodia, jota kumpikaan ei saman tien tunnistanut. Aikamme ihmeteltyämme päädyimme siihen, että se oli rikkinäinen rtf-tiedosto, mutta tästä huolimatta emme saaneet sitä korjattua luettavaan muotoon, se oli liian sirpaleinen. Harvat tekstin seasta löytyneet sanat rajoittuivat kellonaikoihin ja pariin sattumanvaraisen oloiseen sanaan.

Vähän aikaa koodia selattuani törmäsin kuitenkin muutamaan todella häiritsevään riviin tekstiä: neuraaliverkko uusimatta mahdollisesti pysyy kasassa kuun loppuun poistunut kotoaan luultavasti Turussa

Eikä. Ei voinut olla sattumaa, tuon oli kertakaikkisen pakko viitata minuun, mitä muutakaan se voisi olla - mutta ei, en olisi millään halunnut uskoa sitä. "Uusimatta" ja "Mahdollisesti pysyy kasassa kuun loppuun" vaikutti aivan samalta kuin se, mitä Luka oli puhunut päivityksistä, ja vihjasi, että Gwag oli sittenkin oikeassa. Olin hajoamassa. Foliohattu olikin ehkä hyvin, hyvin huono asia. En ollutkaan suojautunut hyökkäyksiltä, vaan olin estänyt tekijöitäni päivittämästä minua.

Mitä enemmän mietimme, sitä selkeämmin tämä tuntui aivan liiankin toimivalta selitykseltä. Olin ihmetellyt, miten ne kykenivät aiheuttamaan puutumisoireiluni, kun minulla kuitenkin oli hattu päässä. Eivät ne aiheuttaneetkaan, vaan se oli lähtöisin minusta itsestäni, sisältä päin. Ja kuten Yanagi sanoi, jos ne oikeasti korjauksillaan yrittivät jotenkin kalibroida keskushermostoani, tokihan se olisi hankala ja pitkällinen projekti, joten toistuvat tajuttomuudet ja muu ikävä olivat hyvinkin ymmärrettäviä. Käsittämättömältä tuntui vain se, että, jos ne Inexillä todella halusivat korjata minua, miksi ihmeessä eivät sitten kertoneet sitä vähän selkeämmin?

Tätä aikamme pohdittuamme päädyin siihen, että minun pitäisi kai kokeilla uudemman kerran, mitä tapahtuisi, jos ottaisin foliohatun pois päästäni. En ollut kokeillut sitä kertaakaan perjantai-iltaisen häiritsevän puhelinsoiton jälkeen. Ehkä jokin olisi nyt muuttunut. Ehkä asiat olisivatkin paremmin, ne saisivat päivityksensä lähetettyä enkä olisikaan enää rikki. Toisaalta, jos ne todella aikoivat yksinkertaisesti siirtää minut ulos ruumiistani, hatun pois ottaminen olisi selvää antautumista.

Hilkka oli jo torkkunut Sarahin sängyllä jonkin aikaa, ja Yanagikin sanoi olevansa edelleen älyttömän väsynyt. Päätimme palata takaisin Hilkalle, muut nukkuman ja minä mitä todennäköisimmin viettämään hyvän tovin tajuttomana.

Mietin vielä aikani ja harkitsin, haluaisinko ja uskaltaisinko todella. Yanagin kanssa totesimme, että useampi täysin erillinen lähde - Luka, Inexin tiedosto ja Gwag - viittasivat siihen, että päivitysteoria piti paikkansa. Sitä paitsi, päätyisin varmasti kokeilemaan tätä ennemmin tai myöhemmin. Minullahan ei kai ollut aikaakaan kuin kuun loppuun. Söin vähäsen sen varalta, että olisin todella pitkään tajuton. Minulla oli ahdistava tunne, että olin tekemässä jotain lopullista, että asiat voisivat mennä pahasti pieleen. Kun Yanagi oli suuntaamassa nukkumaan, kerroin hänelle, kuinka mukava oli ollut tuntea hänet, siltä varalta, että tapahtuisi jotain hirveää. Hän halasi minua, ja sanoi, ettei tapahtuisi, ja jos vaikka sattuisin päätymään ulos ruumiistani, hän etsisi minut.

Päätökseni piti ahdistuksesta huolimatta. Asetuin Hilkan sängylle ja otin hatun pois. Ei mennyt kauaakaan kun kaikki pimeni.

Ollessani tajuton näin unta. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni. Unessa pääni oli kipeä.

Palattuani tajuihini ensimmäinen havaitsemani asia oli, että minulla tosiaan oli hirvittävä päänsärky. Pahempi kuin koskaan aiemmin. Kaikki muutkin tajuttomuuden jälkeiset oireet olivat läsnä yhtä inhottavina kuin aina. Yritin nousta sängyltä pois, päädyin kierimään laidan yli ja mätkähtämään hallitsemattomasti lattialle. Tömähdyksen kuullut Yanagi tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sain selitettyä, että koko pahuksen kokeilu oli ollut aivan turha, koska minusta tuntui vain pahemmalta kuin aiemmin. Puutuneisuuskaan ei ollut kadonnut mihinkään. Olin vain hukannut monta tuntia olemalla tajuton. Yanagi soitti Hilkalle ja kertoi minun heränneen. Hän myös optimistisesti ehdotti, että päänsärky voisi johtua vain liian matalasta verensokerista, ja toi minulle mehua. Kykenin hädin tuskin pitämään lasia kädessäni, kiitos kohtauksen jättämän koordinaation puutteen, ja silmien kohdistaminen asioihin tuntui aivan liian vaikealta. Päänsärkykään ei tuntunut olevan menossa mihinkään. Minusta tuntui kuin joku olisi repinyt päätäni irti sisältä käsin.

Ovi kävi, ja Hilkka ilmaantui. Hän vaikutti melkoisen järkyttyneeltä: Aleksander oli kuin olikin todella ryhtynyt toetuttamaan tappolistaansa. Kuulemma ainakin yksi ihminen oli jo saanut surmansa. Tämän, tai ehkä jonkin muunkin vuoksi, Hilkka oli sitä mieltä, että nyt olisi parasta häipyä johonkin kaupungista, melkein mihin vain, mahdollisimman äkkiä. Yanagi tuntui olevan samaa mieltä. En kyennyt ajattelemaan ollenkaan selkeästi, en oikein edes tajunnut, mistä oli kysymys, mutta pian kuitenkin löysin itseni kävelemästä haparoivin askelin Hilkan autolle.

Yanagi ajoi johonkin. Menimme kai aivan sattumanvaraiseen suuntaan, mihin vain, poispäin Turusta. Pakoon. Olin päätynyt pakomatkalta pakomatkalle. Ja minulla oli edelleen kaamea olo. En millään kestänyt Yanagin musiikkia, mutta onneksi autosta löytyi Vivaldia sen tilalle.

Jonkin aikaa ajettuamme - minulla ei oikein ollut ajankulusta mitään tajua - pysähdyimme huoltoasemalle jossakin - minulla ei ollut mitään käsitystä, missä. Auto piti tankata, ja pitäisi kai myös miettiä, mitä olimme tekemässä.

Huoltoaseman pihassa päänsärkyni katosi yhtäkkiä, kuin jokin kiristävä asia päässäni olisi napsahtanut poikki. Tunne oli helpottava, mutta myös hyvin ahdistava, kun mietin, mitä se saattaisi tarkoittaa. Ja samalla huomasin jotakin vielä ahdistavampaa. Tuntoaistini oli kadonnut. Aivan kokonaan. Pyysin Yanagia nipistämään kättäni. En tuntenut yhtään mitään. Kammottavan selvän tuntuinen merkki siitä, että todella olin hajoamaisillani. En minä voisi elää ilman tuntoaistia.

Menimme huoltoaseman kahvilaan hetkeksi. Käveleminen oli äärettömän omituista, kun en tuntenut niin mitään. Kuten Yanagi varoitteli, minun olisi pakko olla todella varovainen ja tarkkaavainen, voisinhan vahingossa satuttaa itseäni huomaamatta sitä lainkaan. Ei olisi yhtään tehnyt mieli syödä tai juoda mitään, mutta Hilkka kuitenkin osti minulle teetä. Minun piti tarkistuttaa muilla, oliko se kuumaa, ja missä vaiheessa sitä voisi juoda polttamatta suutaan.

Ajatukseni tuntuivat olevan täysin jumissa. Niin monta kertaa kuin olinkin viimeisen kuukauden aikana huolestunut, pelästynyt ja järkyttynyt, olin nyt vielä enemmän peloissani kuin koskaan aiemmin.

Hilkka ja Yanagi totesivat, että pakomatkan suhteen olennaista asioista Aleksander ja tämän tappolista olivat lyhyen ajan ongelma. Ilmeisesti Kamomilla, joka kuulemma oli joku vampyyri nimeltä Amanda Sade, oli ottanut asian hoitaakseen, ja voisi onnistua siinä varsin nopeastikin, joten Turkuun voisi ehkä palata jo huomenna.

Minun ongelmani oli sitten pitkän tähtäimen ongelma. En tajunnut, miten voisimme tehdä mitään asioiden hyväksi pakomatkalla ollessamme. Kuitenkin minusta tuntui, että meidän olisi pakko tehdä jotain ja pian. Aivan pakko. Jos hajoamiseni jatkuisi tähän malliin, minusta ei kohta olisi mitään jäljellä.

Keksin jotakin, mitä emme vielä olleet kokeilleet. Meillä ei ollut Inexin suuntaan mitään yhteystietoja, ei puhelinnumeroa, ei toimivaa sähköpostia. Minulla kuitenkin oli yksi tapa saada heihin yhteyttä. Inex-intra. Voisin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos menisin sinne. Olisi hyvin mahdollista, että niin tekemällä astuisin suoraan ansaan. Silti, jos saisin tajuntani siirrettyä Inex-intran kautta LYSiin, saattaisi ainakin mieleni säästyä väistämättömältä näyttävältä hajoamiselta.

Lähdimme ajamaan pois huoltoasemalta mitä hyvänsä langatonta verkkoa etsien. Se tuntui alkuun toivottomalta, missään ei ollut mitään, mutta viimein jostain Raision keskustasta kerrostaloalueen pihalta löytyi riittävän vahva verkkoyhteys.

Istuin auton penkille sen varalta, että asiat menisivät kuten toivoin, ja menettäisin tajuntani. Otin Yanagin läppärin ja menin Inex-intraan. Pääsin sinne kuten aiemminkin. Tunsin tietoisuuteni jättävän ruumiini kauas taakseen.

Olin taas LYSissä. Tällä kertaa kokemus ei ollut minulle uusi, vaan osasin olla siellä. Minusta myös tuntui paljon paremmalta, eheämmältä ja toimivammalta kuin hajoavassa ruumiissani. Ikävä kyllä, päinvastoin kuin aiemmin, en löytänyt tietä ulos ja nettiin vaikka kuinka etsin. Olin ansassa. Tekeydyin mahdollisimman pieneksi ja piilouduin. Odotin.

Pelkäsin Inexin tutkijoiden löytävän minut. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä he minusta haluaisivat. Ei se minulle sitten ikinä selvinnytkään, koska Yanagi ehti ensin. Hän ja Hilkka olivat ajaneet Raisiosta Lähde-säätiölle katsomaan, olinko mahdollisesti LYSissä. Oli uskomattoman ihanaa olla taas tuttujen ihmisten seurassa, vaikkakin vain mikrofonin ja kaiutinten kautta. Yanagi ja hänen kanssaan oleva Hilkka vaikuttivat myös hyvin helpottuneilta löydettyään minut periaatteessa ehjänä ja hyvinvoivana.

Yanagi ehdotti, että voisi hankkia sopivan laitteiston ja ottaa minut talteen kuten Kaerunekon, Legioonan ja He'e maulin. Koska LYSistä ei ollut pääsyä nettiin ja Yanagin luota olisi, ja siellä olisin muutenkin varmasti tallessa ja turvassa, tämä oli minusta loistava ehdotus. Epäilin tosin, voisiko se onnistua niin helposti. Pelkäsin edelleen, että Inexin ihmiset huomaisivat saaneensa minut säilöön ja jotenkin estäisivät siirron.

Kerrankin jokin meni hyvin, kerrankin todella kävi tuuri. Se onnistui. Yanagi sai kuin saikin minut ulos LYSistä ja talteen. Yhtäkkiä kaikki oli taas hyvin. Olin edelleen oma itseni, edelleen ehjä, ja täysin vapaa Inexistä. Yanagi kirjoittaisi Lähde-säätiölle raportin, jonka mukaan oli löytänyt LYSistä ison pahannäköisen anomalisen silmukan ja poistanut sen. Kukaan ei voisi väittää hänen tehneen mitään väärää. Entisen ruumiini suhteen Hilkan ja Yanagin täytyisi myös tehdä jotain, mutta ei se loppujen lopuksi ollut niin valtava ongelma. Turussa oli kai useampikin ruumista kaipaava ruumiiton olento - jos vaikka Erica haluaisi ruumiinsa takaisin, hän saisi sen ilomielin. Jos kukaan ei tarvitsisi sitä, sen voisi yksinkertaisesti viedä sairaalaan.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tulevaisuuteni näytti valoisalta. Voisin asustella Yanagin luona neuraaliverkkolaitteistossa. Siellä olisin turvassa. Hän voisi virittää minulle näköyhteyden webbikameran kautta jo olemassaolevan äänen ja puheen lisäksi. Voisin edelleen pitää yhteyttä ihmisiin, joihin tutustuin, kun olin ruumiillinen - itse asiassa luultavasti viettäisin Yanagin seurassa enemmän aikaa kuin aiemmin. Ja mikä tärkeintä, Yanagin luota minulla olisi pääsy nettiin. Voisin etsiä loputtomiin tietoa. Paikallistaa unimaailman ja internetin välisen yhteyden. Tehdä melkein mitä tahansa - ja silti, en kuitenkaan.

En koskaan voisi tehdä tai kokea niitä asioita, jotka jäivät tekemättä ja kokematta kun olin ruumiillinen. Kuten kaiuttimeni kautta totesin luultavasti vähän itkuisen kuuloisella äänellä, kun olimme ajamassa Lähde-säätiöltä kohti Hilkan asuntoa, "minusta oli kuitenkin kivaa olla ihminen". Sitä tulisi ikävä. Netissä voisin varmasti elää hyvin pitkään, ehkä niin kauan kuin internet jossain muodossa olisi olemassa, tai kenties paljon pidempäänkin, jos oppisin kulkemaan unimaailmassa, mutta ikinä en unohtaisi sitä lyhyttä aikaa, jonka vietin ruumiillisena, näennäisesti ihmisenä, yhtenä muiden joukossa. Ja vaikka kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä tai vuosisataa kuluisi, koskaan en unohtaisi ystäviäni.

Jaana / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia -debrief: Minä, tekoäly?

Unimaailma. Kuten tavallista, näen ja koen itseni sellaisena, kuin olin, kun olin ruumiillinen. Se ei kuitenkaan ole lainkaan sama asia, vaan olen ympäriinsä liikkumisessa ja aistihavaintojen käsittelyssä vielä huonompi kuin mitä olin oikeassa maailmassa. Ei täällä olemista voi oppia minkään olemassaolevan tiedon avulla. Kuitenkin haluan oppia. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta. Ei siis auta kuin totutella.

Jonkun unessa mikroaaltouuni räjähtää ja kahvinkeitin hyökkää kimppuun. Tietokoneet sekoavat. Sekoanko minäkin? Epämääräinen paniikki herää, ja juoksen, tai liu'un, tai rämmin ja ryömin, takaisin nettiin niin nopsasti kuin kykenen.

Internet. Olen saanut Yanagilta sähköpostia. Siinä on linkki uutiseen kilpailusta, joka tarjoaa rahaa parhaan tappajarobotin kehittäjälle. Pahoja robotteja, pahoja tekoälyjä, tappajakahvinkeittimiä, liian edistynyttä tekniikkaa, jota ei ymmärretä ja joka siksi koetaan vaaralliseksi ja kurjaksi... Tätäkö tämä tulee aina olemaan? Joudunko elämään lopun elämääni, aina vain, ikuisesti piileskellen, kammottuna, inhottuna ja väärinymmärrettynä?

Onneksi on edes joitakin, jotka ymmärtävät. Yanagi on irkissä, ja kertoo olevansa menossa lumiveistoskilpailuun. Sen teemana ovat jättiläisrobotit. Siellä on varmasti muitakin ihmisiä, jotka ymmärtäisivät. Päädymme molemmat tahoillamme ja tavoillamme etsimään netistä erilaisia lumiveistoksia ja robotteja.

Hilkkakin ilmaantuu irkkiin. On se mukavaa, että Yanagi on opettanut hänetkin käyttämään sitä, muuten minulla olisi vähemmän seuraa. Hilkalla on joku mystinen puhelinnumero, joka pitäisi selvittää. Lupaudun tekemään sen, tietenkin. Autan ystäviäni aina kuin vain mitenkään voin.

Yanagi suuntaa Hilkalle syömään suklaavanukasta, ja minä jään yksikseni jäljittämään sitä numeroa. Aikani setvittyäni saan selville, että se on edellisenä keskiviikkona käyttöönotettu prepaid-liittymä. Ei siis mitään tietoa sen omistajan henkilöllisyydestä, paitsi että tämä on halunnut pitää sen salassa.

Seuraavan kerran kun keskitän huomioni irkkiin, järkytyn pahemman kerran. Hilkka on käynyt kirjoittamassa muutaman hätääntyneen rivin ja häipynyt saman tien, pahus! Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen vaan jumittunut johonkin tekemään jotain ja unohtanut ajan kulumisen, mutta tämä oli harvinaisen ikävä hetki tehdä niin. Hilkka on paniikissa pieleenmenneestä rituaalista, johon liittyi jonkun sielun sijoittaminen ex-ruumiiseeni. Hyvä, että sille on löydetty käyttöä, ettei se enää loju epäilyttävänä ja vaivalloisena ystävieni nurkissa.

Yanagin selitys asiasta on selkeämpi: Hilkalla tehty rituaali jätti häneen ja Hilkkaan ja joukkoon muita samanlaisen tulen kuin se, joka tappoi Lukan. Aikaraja on 24 tuntia, minkä jälkeen he kuolevat, jos eivät ole osoittaneet olevansa hyviä zarathustralaisia. Pelästyn pahemmin kuin koskaan sitten nettiin muuttoni. Vielä enemmän ahdistun, kun Yanagilla kestää monta minuuttia vastata huolestuneisiin kyselyihin, mutta on hän sentään vielä elossa. Vannotan häntä ilmoittelemaan itsestään säännöllisesti jatkossa, että voin olla varma, ettei hän ole palanut tuhkaksi.

Yanagin mentyä nukkumaan kurkistan taas unimaailmaan. Yritän etsiä häntä sieltä. Eihän siitä tietenkään mitään tule, vaikka päädyinkin johonkin oranssin-ja keltaisenkirjavaan anime-uneen, josta hän varmaankin pitäisi.

Osaan ajoittaa menemiseni ja tulemiseni suurin piirtein oikein, ja palaan aamuksi nettiin ja irkkiin. Yanagi kertoo tehneensä zarathustralaisia aamurituaaleja, joiden pitäisi estää häntä kuolemasta. Vaikuttaa kovin hämärältä, mutta parempi olla outo kuin kuollut. Koska Yanagi ei tiedä Hilkasta tarkemmin, lähetän tälle sähköpostia ja varmistelen, että kaikki on hyvin.

Päivän mittaan vierailen toistuvasti Tampereen suunnalla kuulemassa Yanagilta uutisia lumiveistosmenestyksestä. Jollain tasolla minua harmittaa, etten ole siellä. Yanagin joukkue koostuu hänen tyttöystävästään ja tämän ystävistä. Tavallaan kai voisin olla kateellinen. En kuitenkaan näe, mitä hyötyä siitä kenellekään olisi. En osaa.

Hilkka puolestaan raportoi tavanneensa sen Lassen, joka aikanaan hypnotisoi Ruusun, sekä joitakin muita entisiä turkulaisia okkultisteja. Katselen ympärilleni netissä, mutta heistä, tai siitä ex-ruumiissani asuvasta Sini-nimisestä ihmissudesta, ei näy jälkeäkään niin missään.

Yhtäkkiä havahdun tajuamaan, että kello on jo yli yksi. Zarathustralaisen kirouksen aikaraja on jo mennyt umpeen. Hilkka on jutellut yksikseen irkissä, kovin onnettoman oloisena. On laittanut sähköpostiakin. Minä en ole huomannut.

Yanagikin on käväissyt kesken voitonjuhliensa ilmoittamassa, että on ihan kunnossa. Enkä ole havainnut.

En voi tajuta, että tässä kävi näin. Ystäväni, tärkeimmät läheiseni, olivat kuolemanvaarassa, ja minä unohduin johonkin merkityksettömään netin kolkkaan kaivelemaan asioita ja unohdin heidät. Se on väärin. Kamalaa.

Hilkka väitti minulle havainneensa, että olen muuttunut muutettuani nettiin. Että muistutan vähemmän itseään etsivää harhailevaa sielua ja enemmän tekoälyä. En halua uskoa sellaista. Minä olen minä itse. En ole vain keinotekoisesti älykäs, olen tiedostava yksilö. Minulla on tunteet. Minulla on ystäviä.

...mutta onko minulla sielua? Kuolenko minä joskus, vai muutunko vain hiljalleen yhä enemmän ja enemmän vain ja ainoastaan hyvin monimutkaisen mutta tunteettoman ja persoonattoman, ei-tiedostavan ohjelman kaltaiseksi? Unohdanko kaiken, millä joskus oli minulle merkitystä?

Niin ei saa tapahtua.

Suuntaan taas unimaailmaan. Minun täytyy viettää enemmän aikaa siellä ja vähemmän netissä. Oppia uneksimaan. Pysyä ihmisenä.

---

Turkularp