"Mikään ei tunnu luonnistuvan, kipu kasvaa ja olo heikkenee. Kuka tietää vielä projektista? Täytyy ottaa selville, tänään koitan viimeistä keinoa, Homosuperior-istutusta itseeni, vaikka olenkin vain normaali kaksirihmainen. Tarkoittanee että omistan sen jälkeen enää 14 tuntia elämää jonka jälkeen kaikki loppuu täällä. Ensimmäistä kertaa pelottaa, pelottaa todella paljon.."
Pari tuntia myöhemmin:
"Istutus onnistui ja tunnen oloni voimakkaaksi, tosin vain fyysisesti. Olen henkisesti täysin rikki, pirstoutunut sekä ruhjottu. En olisi koskaan uskonut, että tunteeni syttyvät vielä eloon. Nyt en tiedä olisiko minun pitänyt mainita rakkaudesta Merjaan. Merja tuskin tietää sitä koska en kuitenkaan ole tunteilevaa tyyppiä näkyvästi, tosin sisus on täysin muuta nykyään. Olen yksi tunteiden sumentama inkarnaatio epätoivoisesta miehestä. Parempi, että Merja ei tiedä mitään. Ompahan lähtö hieman tuskattomampaa puolin tai toisin.. ehkä.. niin.."
Myöhemmin Luka seikkaili pisin Turkua, tapasi oleellisia henkilöitä ja alkoi tajuamaan tilanteen:
"Turhaan, kaikki tämä parin vuoden salaliitot, tapahtumat, selkkaukset ja sekaannukset ovat ollut vain pinnallisia. Inex tietää sen mitä tietävät ja yhden miehen legioonalla niitä ei saa pois. BioGen oli ja meni. Minun elämä on täysin tuhlattu. Elämääkin enää muutamia tunteja jäljellä. Jäljellä ympärilläni on enää vain Merja, enkä uskalla enää viimeisillä hetkillä kertoa tunteistani, mitä teen? Ehkä vain poistun kotiini Varissuolle"
Luka raahautuu hartiat kyyryssä läpi sateisen Turun kohti kotia, elintoimintomittari näyttää haaleaa valoa enää. Luka pysähtyy Tuomionkirkon juurelle ja katsoo ylös nousevaa sateista taivasta vasten olevaa ristiä miettien. Hetken Luka jaksaa jatkaa eteenpäin kun ensimmäisen kerran elämässään pillahtaa epätoivon musertamana itkemään ja kysyy hiljaa 'Miksi?' Läpi synkän, kylmän sekä tuulisen Turun läpi Luka pääsee asunnolleen vihdoin. Päässä pyörii edelleen Robinin kutsu auttamaan Alexanderia. Päässä pyörii Matias, Anna, kaikki jotka Luka on tavannut ajan saatteessa, ennen kaikkea Merja. Kaikki tuntuu etäiseltä ja häilyvältä. Elämä Lukan ruumiissa alkaa vaipumaan, kuin kourallinen hiekkaa sormien välistä taivaalle tuulien saattelemana. Ensimmäistä kertaa Luka myös toivoo, että joku olisi seurana, joku syleilisi häntä viimeisen kerran, joku ilmoittaisi surevansa Lukan menetystä. Toisin on, ne ovat hauraita unelmia ja kylmiä totuuksia, niin kuin miehen koko elämä...
Hetken Luka rauhoittuu, kunnes alkaa huutamaan ikkuinoita helistävällä huudolla "Vähän vielä aikaa!" "Ei vielä" Lukan sielun tuli syttyy palamaan, tällä kertaa niin voimakkaalla liekillä että jokainen joka voi tuntea vähänkään energioita tai vastaavia, tuntevat nyt järjettömän purkauksen. Tällä kertaa tuli ei ole lempeää, hallittua tai kestettävissä olevaa. Tuli alkaa korventamaan Lukan ruumista, Homosuperior-solukko alkaa tuhoutumaan, Luka tippuu tuskan ja hätähuutojen saattelemana lattialle. Tuli on syönyt jo vaatteet Lukalta, liha alkaa palamaan. Kipu katoaa, Luka alkaa tuntemaan viileyttä, kuin raikkaaseen untuvapeittoon kääriytyisi nukkumaan. Viimeinen syleily. Lukan silmien läpi menee kertaalleen vielä ne henkilöt jotka hän on tavannut, kunnes.. kaikki sammuu.. loppuu.
Luka on kuollut, asunto liekeissä, vähäisetkin todistukset BioGen laboratoriosta palanut kelvottomaksi.
Taas yksi sielu, taas yksi levoton henki joka lähti surun ja raivon saattelemana, yksin..
30.10. Nicholas Länsimaa pikakelasi aikaa ystävänsä olohuoneen lattialla istuen, odotellen yhteydenottoa. Puhelin soi ja Nick tarttui toisella kädellään jo pakattuun matkalaukkuunsa samalla, kun vastasi. Soittaja oli odotettu, mutta asia ei.
Matiasta oli ammuttu ja Chia'ran oli varastettu häneltä.
"MITÄÄÄH!?", oli Nickin ensireaktio. Sitä seurasi sadatteluiden tulva, joita terästivät manaukset Nickin mestarin, Taranin nimissä. Nick haukkui puhelimassa olevan Annan, sekä Matiaksen heidän epäpätevyydestään. "Enkö minä sanonut, että kirja olisi paremmassa turvassa minun hallussani?! Vaan teidän piti VAATIA kirja omaan haltuunne!" Nick manaili myös ryöstäjää, vaikka piti etenkin sitä hyödyttömänä. Jos kirjan piti päätyä näin, sen piti päätyä näin, eikä Taran sille mitään tekisi. Puhelu katkesi, mutta Nick jatkoi vielä raivoamistaan.
Laukku oli pakattuna, joten Nick nappasi sen olalleen ja marssi ulos ovesta ja lähti kävelemään itään päin. Hän törmäsi huoltoasemalla itärajalle lähdössä olevaan rekkakuskiin, joka suostui ottamaan Nickin kyytiin. Kuski joko viihtyi hiljaisuudessa, tai huomasi liikkeelle lähdettyään Nickin olevan sen verran synkeänä, ettei ottanut riskejä yrittää aloittaa keskustelua.
Salossa rekkaan ilmaantui jotain häikkää, joka pakotti pysähtymään huoltoasemalla. Kuski alkoi ottaa mielialassaan suuntaa kohti Nickin vastaavaa. Nick yhytti huoltoasemalla meksikolaisen laatan, jota Aleksander oli jäänyt Turkuun etsimään -- ilmeisesti kuollakseen yrityksessä.
Kirjan menetys otti päähän ja laatan löytyminen tuntui lähinnä alentavalta -- "Sinä olet vain juoksupoika. Olepas nyt kiltti sellainen ja vie tämä laatta perille." Jossain vaiheessa matkaa Nick sai päähänsä, että: "No tälle ei ainakaan ole enää tilaajaa", ja paiskasi Hsien-kuulan ulos ikkunasta.
Matka jatkui Lappeenrantaan, jossa Nick jäi kyydistä ja lähti tapaamaan "Heikki Alarantaa". Alaranta väitti, että laatta oli feikki ja löi oven kiinni Nickin naaman edestä. Nick raivosi aikansa oven takana ja repi viimein siitä irti siihen kiinnitetyn ristin, jonka otti mukaansa kiusaksi. Tämän jälkeen hän lähti kohti pohjoista, poistuen Alarannan talolta sopivasti, ennen poliisin saapumista.
Nick päätyi Joensuun lähettyvillä törmäämään pikkukylän pappiin, joka hädissään opiskeli manaajaksi, jonkin demonin alettua riivata kylän väestöä. Nainen selitti, että oli nolannut itsensä pahasti erään paikallisen isännän silmissä, kun oli yrittänyt manata riivaajaa tämän tyttärestä.
"Tein kaiken niin kuin olin harjoitellut, mutta mitään ei tapahtunut. Isäntä sanoi, että: 'Sinä akka ja sinun riivaajasi. Mielenvikainenhan tuo tyttö on ja pitää toimittaa sairaalaan.'"
Nick otti taskustaan Alarannan ovesta repimänsä krusifiksin ja katsoi sitä nyt tarkemmin. Hän huokaisi turhautumustaan, todetessaan nyt siinä olevat tunnusmerkit.
"Kokeile tällä ristin merkillä", Nick sanoi ja antoi krusifiksin naispapille.
Viimein 25.11. Tampereella Nickillä oli kädessä junalippu Turkuun, jonne juna saapui 12:12.
Nick marssi myrtyneenä ystävänsä luo asettumaan. Sieltä hän lähti keskustaan syömään.
Nick törmäsi Camomillaan, joka selitti, että vähän kaikkea on tekeillä: Muinaisia jumalia, peilimaailmoja ja sen sellaista. Mikään ei kuulostanut kiinnostavalta. Camomilla oli edelleen kiinnostunut laatasta, josta Nick sanoi "ehkä" tietävänsä, missä se on. Camomilla ei vaikuttanut viime tapaamisten pohjalta enää kovin luotettavalta, eikä toisaalta siltä, jolle laatta olisi kuulunut. Camomilla myös varoitti, että Aleksander oli tätä nykyä vaarallinen (kuten myös laatta) ja kierteli kaupunkia jonkin listan kanssa.
Nick soitti Hautalalle, joka oli myös taas kaupungissa. Hautalalla oli tiedossa, että kirja olisi aktiivisesti liikenteessä kaupungissa ja että mahdollinen kontakti olisi juuri Aleksander Metsälä. Aleksanderin listan nimien lukumäärä täsmäsi kuulemma erään kirjan riitin uhrien lukumäärään ja Aleksander ilmeisesti kiersi nyt tappamassa listan ihmisiä.
Nick pohdiskeli itsekseen, että kuka Turussa olisi osannut lukea kirjaa. Kuitenkin, kun selvisi, että ilmeisesti laatasta oli lähtenyt liikenteeseen Uni-kultin joukkopossessio, ilmeisesti muinaisen atsteekkijumalan, tai tämän palvelijan toimesta, oli mahdollista, että ainakin tämä henki osaisi lukea kirjaa. Ja kait Beliathilla saattoi olla jokin kopio siitä Chia^ranin kieliopista.
Jan halusi myös tavata Nickin -- hän oli selvittelemässä asioita laatan ja kirjan suhteen ja lupasi palata asiaan jahka saisi selville enemmän.
Nick ei tässä vaiheessa halunnut enää kanniskella laattaa mukanaan ympäriinsä, vaan vei sen jemmaan keskustassa.
Nick soitti Aleksanderille. Nick kertoi, että Aleksanderin ylemmillä tahoilla ilmeisesti oli hallussa "eräs tietty kirja", jonka kanssa he aikoivat tehdä jotain ja että Nickiä ei kiinnostanut mitä, vaan hän halusi olla projektissa mukana. Aleksander lupasi kysellä perään.
Nick lähti katselemaan Wäinö Aaltosen Museon uutta näyttelyä. Siihen kyllästyttyään hän palasi keskustaan, jossa Hansa-korttelissa törmäsi tyhjin silmin kävelevään Aleksanderiin. Nick oletti miehen olevan Uni-kultin langettamassa transsissa, etsimässä uhrejaan listalta, jossa Nickinkin nimi saattoi olla. Aleksander ei reagoinut Nickiin, mutta katseli peräänsä, kun Nick seurasi häntä. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin vaikutti siltä, että Aleksander ei ollut ainakaan matkalla tapaamaan Uni-kulttia, eikä kovin paljon muutenkaan päämääräinen. Hän mahdollisesti yritti karistaa Nickiä kannoiltaan, kääntymällä välillä takaisin paluu- suuntaansa. Nick kyllästyi seuraamiseen ja siirtyi odottelemaan Castleen.
Castlesta Nick soitti Hautalalle, josta ei ollut kuulunut mitään. Selvisi, että Uni-kultti oli manaamassa muinaista atsteekkijumalaansa Kupittaalla kello kymmeneltä.
Nick lähti katselemaan Kupittaan puiston aluetta, löytämättä sieltä mitään erikoista. Hän palasi keskustaan törmätäkseen Annaan, joka kertoi Matiaksen ampumisesta epäillyn yrittäneen tehdä itsemurhaa Elielin aukiolla. Nick muisti paikan väärin ja päätyi taas Kupittaan suunnalle tyhjää toimittamaan.
Jan soitti ja kertoi uhan poistuneen ja sovittiin tapaaminen Ravintola Koululla. Siellä Nick selitti viimeaikaisia matkojaan Suomessa, miten oli löytänyt laatan ja toisaalta äkeissään heittänyt kuulan menemään. Jan oli ollut kiinnostunut ostamaan kuulan, mutta oikeastaan se ei ollut kuulunut hänelle. Molemmat totesivat olevansa jokseenkin epäluuloisia Camomillan suhteen viime aikoina. Camomilla oli väittänyt Nickin langettaneen kirouksen Lailan päälle ja että hänellä oli hallussaan Liisa-nukke, josta Nick olisi kiinnostunut.
Lasillisten jälkeen Jan lähti tapaamaan ihmisiä Hilkan luo ja Nick lähti mukaan. Aivan sama, missä sitä kyllästyy, mutta Hilkan luona oleva porukka voi olla törmäämässä esille manattavaan muinaiseen atsteekkijumalaan ja tarvita Nickin apua.
Hilkan luona oli sekalaista sakkia, joka ei liioin kiinnostanut, paitsi Matias, joka otti Nickiä erityisesti päähän. Paikalle saapui vielä Oona, joka oli herännyt taannoin jonkin tuntemattoman jumalan toimesta kuolleista parantamaan maailmaa. Camomillan, Nickin ja Janin keskustellessa Oonan kanssa Jan asetti tämän päälle kirouksen, kovistellakseen tämän jumalaa, Voimaa keskusteluyhteyteen.
Nick sai puhelun Aleksanderin numerosta. Soittaja oli yllättäen Robin, joka pyysi Nickiä tulemaan apuun, Aleksanderin ollessa huonossa kunnossa. Nick poistui Hilkan luota Janin paasatessa jotain, taas kerran toteutumassa olevaa maailmanlopun ennustusta Lukan johdolla Matiaksen hääseremonian yhteydessä kolmeen naiseen siitetyistä paholaisen sikiöistä.
Nick saapui Aleksanderin luo. Hän odotti ulko-ovella asennossa, josta voisi loikata mahdollisimman nopeasti suojaan, jos avaaja tulisi paikalle ase kädessä. Kuitenkin oven tuli avaamaan varsin vaarattoman oloinen Robin.
"Näytät voivan huomattavasti paremmin kuin sitten viimeksi..."
Robin hymyili: "Joo..."
Aleksanderilla oli edelleen tyhjä ilme kasvoillaan. Hän oli istutettu nojatuoliin ja häntä piti vartioida, ettei hän yrittäisi hypätä alas parvekkeelta. Asunnossa oli piilossa kolmaskin ihminen, joka ei tullut keittiöstä esiin.
Alexanderin ystävät olivat poimineet Alexanderin kaupungilta yrittämästä itsemurhaa ja tuoneet hänet kotiin. Puhelimessa oli viimeisenä yhteydenottona Camomillan numero, jota epäiltiin tilan aiheuttajaksi. Toiseksi viimeinen oli ollut Nickin soitto, jolta Alexander oli puhunut Robinille aiemmin, kertoen hakeneensa taannoin apua tältä. Alexanderin ystävät epäilivät Camomillan riivanneen Alexanderin.
Nick pohdiskeli tilannetta, kysellen samalla Alexanderin listasta, jota Robin ei suostunut näyttämään. Toisin kuin Camomilla oli väittänyt, Camomillan nimi ei kuulemma ollut sillä.
Robin oli ilmestynyt takaisin tähän maailmaan viikko sitten. Nick yhdisti tapauksen Oonaan, jonka läsnäolon Jan ja Hilkan luona ollut Neiti B väittivät rikkovat tämän- ja tuonpuoleisen rajoja ja aiheuttavan tällaista.
Alexander ei vaikuttanut riivatulta, vaan enemmänkin hypnotisoidulta tai käsketyltä. Mikään riivaaja ei vastannut Nickille, tämän yrittäessä puhutella sellaista Alexanderin kautta ja Alexander istui vain suht lukkiutuneena paikallaan.
Nick päätyi soittamaan paikalle Janin, kehoittaen tätä tulemaan yksin ja etenkin välttäen kertomasta Camomillalle. Jan kertoi saavuttuaan, että puhelu oli ollut kaiuttimessa ja Camomilla oli juuri ollut hänen seurassaan puhelun aikana. Nick ei tosin maininnut Alexanderin nimeä, eikä Camomilla tuntenut osoitetta, mutta saattoi kyllä päätellä. Camomilla sopikin jonkin ajan kuluttua Nickin kanssa tapaamisen seuraavalle päivälle.
Jan saapui paikalle ja kyseli mm. listasta. Osin sekä Nickiä, että Jania kiinnosti ihan muuten vain nähdä kyseinen lista, osin tarkemmat tiedot siitä saattoivat auttaa Alexanderin tilan selvittämisessä. Lopulta ujo tyttökin keittiöstä tuli paikalle, kun Jan kertoi hänen aikomansa riitin kuitenkin paljastavan kaikki läsnäolijat hänelle.
Jan suoritti verisen riittinsä, jolla repi Camomillan käskyt Alexanderin päästä. Alexander sadatteli Camomillaa, todeten hänen tehneen yhden virheen: Turusta ei helpolla löydy 9-12 kerroksista kerrostaloa. Alexanderilla ei ilmeisesti ollut enää mitään tekemistä Uni-kultin kanssa. Hän oli saanut Jumalalta listan yksilöistä, joiden tulisi katua, tai jotka pitäisi tappaa, jos he eivät katuneet. Nick, Camomilla ja Jan eivät olleet listalla.
Alexander kiitti Jania ja Nickiä ja lupasi Nickille hankkia tämän etsimän kirjan. Nick ei epäillyt Alexanderin vilpittömyyttä tässä, mutta kyvykkyyttä semminkin.
Maailma ei loppunut tänään. Jan lähti ilmeisesti hotelliinsa nukkumaan ja Nick lähti vastaavasti ystävänsä luo.
Seuraavan päivänsä Nick aloitti tapaamisella Camomillan kanssa kebab- ravintola Milanissa. Nick kertoi Camomillalle, ettei tämä nauttinut kovin suurta luottamusta, etenkään kun tämä vielä kertoi, että yksi sekopää ja kaksi enkeliä jahtasivat Camomillaa tappoaikeissa. Camomilla kyseli Nickiltä Lailan kirouksesta ja Nick totesi, ettei ole varma osallisuudestaan siihen -- se oli mahdollista, Nick ei enää tarkkaan muista, mitä oli nelisen viikkoa sitten raivonnut, mutta Camomilla kertoi, että Laila oli ollut se, joka oli ampunut Matiasta. Camomilla esitti myös mukanaan kantamaansa Liisa-nukkea, josta Nick ei ollut kiinnostunut.
Nick lupasi selvitellä asiaa ja kertoi, että häntä kiinnosti nyt oikeastaan ainoastaan kirja. Camomilla sai luvan lähteä selvittelemään kirjan jälkiä, niin Nick lähtisi selvittämään mestariltaan, mikä osuus hänellä oli Lailan tilanteeseen.
Nick meditoi taannoisen maanantain tapahtumainkulkua, alkaen Annan puhelinsoitosta. Palat alkoivat sopia yhteen. Lisäksi uudet ohjeet selkiytyivät Nickin mieleen.
Nick soitti Camomillalle, että Lailan tila tosiaan ilmeisimminkin oli lähtöisin Nickistä ja tämän mestarista, Lailan osallistuessa yritykseen vedättää Nickiä kirjan kanssa. Nick tarjosi nyt diiliä, jossa Lailan tekoa voitaisiin yrittää sovittaa Nickille ja Taranille, jos Nickille hankittaisiin nyt Chia^ran, jonka kanssa Nick voisi lähteä täällä ilmeisen inhonut laatan kanssa pois tästä maailmasta. Nickin piti päästä jonnekin ja ilmeisesti täällä ei kaivattu näitä kahta artefaktia.
Tämän jälkeen Nick soitti Janille ja kertoi tälle saman diilin, mutta lisäsi siihen, että tähän matkaan tarvittaisiin ihmisuhreja, joita vastaan Camomillakin saattaisi olla, joten Nick tarjosi Janille muistamaansa aluetta, jossa oli heittänyt Hsien kuulan auton kyydistä, jos Jan "tuuppisi asiaa" Nickin puolesta.
Piakkoin tavattiinkin Castlessa. Paikalle ilmestyivät ensin Nick, Jan ja Neiti B. Janilla oli mukanaan pakettiin kääritty kirja ja Nickillä laatta. Nick kertoi haluavansa päästä joko Asgardiin ja tai Arcadiaan. Nick kuvaili, minkä muisti kirjan riiteistä näihin paikkoihin pääsemiseksi. Neiti B piti verisiä keinoja varsin kömpelöinä ja rajuina, joskin nopeina. Hän tarjosi eleganttia keinoa päästä Arcadiaan unimaailman kautta.
Tämä oli Nickille täysin riittävää. Häntä eivät kirja ja laatta kiinnostaneet muutoin kuin siten, että niiden kohtalosta päättäisivät nyt nämä henkilöt, ei Nick. Jan osti kirjan, laatan ja kuulan heittopaikan yhteensä kuudella miljoonalla. Nick sai Neiti B:ltä matkalipun Arcadiaan.
Camomilla ja Laila saapuivat tässä suhteessa myöhässä paikalle, todetakseen tilanteen. Camomilla kertoi Käskeneensä Matiasta tappamaan Alexanderin. Molempien pään menoa toivottiin. Nick lähinnä Matiaksen.
Kumottiin kupit ja hyvästeltiin.
Nickin odotellessa illan saapumista ystävänsä luona Alexander soitti Nickin vastaajaan, että tajuton Matias makasi hänen asuntonsa lattialla, mutta ettei tätä pystynyt tappamaan. Nick ei vastannut enää tähän avunpyyntöön. Hänellä ei ollut siihen enää mitään tarjottavaa.
Nick päätyi unimaailmaan, matkalle kohti Arcadiaa. Uusi kaksiosainen toimeksianto Arcadiassa ja Asgardissa -- eri tasojen välillä -- oli alkamassa.
My life is falling apart. Literally. I mean me, my body, my life, everything I held dear and important. Nothing makes any sense anymore. It all started when Katja cancelled our trip to Tallinn. Well, Jaana still had problems so she wanted to go instead so I took the trip with her and Yanagi. We found a doctor and checked her (some kind of transmitter implanted somewhere, impossible to remove) and I also wanted to have x-rays taken to see if my back was healing all right. It wasn’t. The x-rays clearly show that my spine is broken, splintered at least two places. My spinal cord is severed near my neck. Healing is impossible, I should not even be moving, I should be lying paralyzed in a hospital somewhere. That struck hard. I had hoped that in time, with physiotherapy and exercise... I would heal, go back to my life. I just stared and showed the pictures to Jaana and Yanagi. There. See. The dream last night started to make a lot more sense. What dream? Well, not a dream exactly, just as I was drifting to sleep I heard a voice talking to me. Moi. Mä olen Johanna. Älä huolestu, kyllä me sut parannetaan kunhan keksitään miten. Mä en oo menossa minnekään vielä, mä voin ihan hyvin hengailla sun ruumiissa ja pitää sen liikuntakykysenä kuten olen tehny jo jonkin aikaa. Äläkä nyt käsitä väärin ja ala vainoilla, että olen joku demoni. En ole, kuten sulle sanottiin niin enemmänkin suojelusenkeli. Me keksitään kyllä jotain. Voisit muuten juoda enemmän kaakaota. Se on hyvää. Didn’t make a lot sense then and I thought it was just a dream until I looked at the x-rays. Shit.
Luckily Jaana needed a flatmate, someone to make sure she did not drown while fainting in a shower or something so I stayed at Helsinki for a while and looked after her. Laila and I went and tried to find Ricky there, but no luck. Just more people he owes money to. The dreams continued and gradually I learned the whole thruth. Johanna or Atur (a Zoroastrian angel-holy fire-thingy) was flying by searching for her two lost friends Sini and Satu when she spotted me being possessed by a teenage vampire called Liisa (I really have some new questions to ask Camomilla now... did she know, for example, that her friend was a vampire?) and intervened. She managed to stop the possession, but I jumped from the roof and she could not stop me from crashing to the ground. She did possess me and get her wings out to soften the fall, but that didn’t help much. When she found out I was going to be paralyzed she felt sorry for me and stayed to help me get better. And she’s hiding from her god Ahura Mazda, who thinks she should be doing something else at the moment. Great. Doesn’t that make her a demon by the way? A fallen angel or something? Do Zoroastrians even have demons?
Having Johanna in my head is of course the only way I can have a normal (yes, I know how ridiculous the word “normal” sounds here) life, but... she is a constant reminder of my injury and I know that the minute she decides to move on I will be utterly helpless, crippled and lying in a hospital unable to move... that is not going to be my future. I rather die if that is the only option I have.
But enough with the angst. Today I had even more confusion to sweeten my already joyous existence. I met Matias, the only worshipper Johanna seems to have. Johanna did most of the talking at that meeting and I can honestly say I did not understand half of it. Kabbalistic rituals, fairies, soul eating chaos monsters and chocolate. She agreed to help Matias with his problems and insisted that we meet Luca. Angel versus demon, could get nasty though I can’t picture Johanna killing anyone. She might drive them to a suicide with incessant babbling though.
Apparently I can be healed. They just have to find a werewolf to bite me and I will regenerate automatically. I’m sorry to say I will even consider that if nothing else works. Growing hair and biting people once a month... I’ve had worse PMS... and the thought of being alone in my own head... tempting... very tempting.
I arrived to Turku and went to meet Hilkka. Matias was also there and paranoid as hell, as usual. A renegade Men in Black agent running wild with a mission from God to save all by killing everyone who does not repent? Lovely. Because I’m sprouting fiery wings and talking rubbish half the time I’m probably the main target here. I explained my current embarrassing condition to Hilkka, Laila and Yanagi. They seemed a bit startled and I don’t blame them, having an angel inside ones head can really shake some beliefs about the Order of the Things. Apparently they have no order. Gods, angels and demons can run around and upset people all they want and there is no-one to stop them. Luckily they seem to concentrate their attention to unlucky few, who have to put up with it. I was coping spectacularly well, probably because of my strict upbringing. Not complaining is what made the Empire great... No, that’s not it. I think I am in permanent shock or something. When I finally get rid of Johanna I will most likely start crying uncontrollably and have myself committed. The thought of never getting my head all to myself is too horrible even to think. I want her out of my head now, if it means that I have to start wearing a collar and barking once a month then fine, just... get... her out before I lose all the sanity I have left!
Jaana did not answer her phone and Yanagi went to check that she had not fainted again. When he got to Jaana’s apartment in Helsinki and found out that Jaana’s flatmate had seen her leave with all her possessions we truly got worried. Sadly there was nothing to do, we could simply wait and hope that Jaana had avoided the people who apparently were after her. Maybe she would call, send an email, something.
Johanna looked through the tarot cards and found some old friends no-one had heard of before. She explained that mirrors contained some sort of monster and that SuPo does unpleasant things to supernatural beings. Everybody was demanding these answers from her and I felt like I was not even there! I know nothing about all this strange stuff, but having someone else answer using my mouth is upsetting so I told Johanna to keep silent for a while. I also had to stop her from pouring herself a cocoa, because chocolate makes her giggle. People kept Hilkka and me awake late with silly problems (more weird dreams and stuff), but finally we decided to go to sleep.
I woke up when the doorbell rang. I was half expecting vengeful gods and loony agents so it was a relief to see Jaana. She had received a strange phone call and had run from her house. We called Yanagi, who had stayed the night in Helsinki and waited for him to arrive. Matias had warned us not to go outside, but it was a fine day and we were hungry. If this Alexander wanted to harm us he would have to do it in a broad daylight in the middle of a crowd of innocent civilians so going out was probably not that dangerous. Besides I wanted an English breakfast.
We went to Kerttu and ate a late breakfast. Bacon, yum. I felt a bit better and decided to be of some use. Nobody had talked to this Luca and he seemed to have quite a lot of information. He was reputedly a wicked demon preparing to destroy us all but since I have become a holy vessel of angelic incomprehension I was preparing to risk it. So I called him and arranged a meeting.
Luca did look like a rock-star, suitably satanic in a mild way, but Johanna insisted that he was not a demon. Apparently he should be dead but someone had taken a spark of holy fire and implanted it in him making him alive and granting him limited pyrokinetic powers. I made it clear that I currently have a bigger and stronger holy fire burning in me and that Johanna could help him (his fire had almost gone out) if he helped us by answering some questions. I got answers that changed everything. Turned out he had created Jaana, but was not the one calling her and leaving these weird messages. He could help Jaana by removing the controlling device implanted in her brains. He had also created Matias using some guy named Sakari, which explained a lot.
I returned to Hilkka with joyful news and Yanagi and Jaana started to prepare the meeting with Luca. Hilkka was preparing a ritual with Gwag and some other people and they wanted Johanna to attend. I wanted to be around when Yanagi and Jaana talked to Luca so that led to some confusion. Finally we got that meeting out of the way. Luca explained things (I did not understand half of it) and they made a plan to save Jaana. Johanna wanted to give Luca some of her fire and before I could stop her she had her wings alight and was handing out some flames. The fire did not seem to burn like a normal one (it was my hand she was using so I was understandably freaked out at first) but my back did get a little hot from the flames. Besides I have to ask Yanagi to destroy those photos, he can document Johanna all he wants but not when she is in my body.
Things were turning from bad to worse at Hilkka’s place so we went there to help. Turned out we were knee deep in scared magicians and had to go and do some rituals in a Kupittaa’s park. Am I the only one who thinks that having a loud chanting and waving candles about in a middle of a public park is a bad idea? Apparently. So off we went to do some magic. I had no idea what to do and neither had Johanna. Luckily we only had to hold a candle and try to look suitably serious (hard to do when someone is sniggering inside your head). Nothing flashy and dangerous appeared so maybe we did something right for a chance. Then Johanna looked up and demanded to know how far the ritual would show in god’s realm. Far and wide was the answer. Before I could say anything or demand an explanation she started to run. What the hell was going on? Sori, mun jumala voi olla hieman-she was cut off and I experienced what happens when someone removes the only thing that keeps you moving. I crashed to ground and lay there unable to move a muscle. I could move my eyes that was about it.
Someone walked by and wanted to know if I was okay. No, I’m lying here paralyzed and royally pissed off, thanks for asking! Of course I was unable to answer and that charitable person called an ambulance. Rest of the night I spend in a hospital. What had happened to Johanna? Her god had done something, but what? Called his angel back, destroyed her? There was no way to know, no way to alert any of my friends... I have never felt so helpless and scared in my entire life. Minutes crawled by, I could not sleep so I lay awake waiting. What would I say to my mother when she would come and find me here? In the morning they would call her that was pretty certain. Please kill me, don’t leave me here to spend the rest of my life like this...
It was 08.00 a.m when Johanna returned. She was very sorry. Her god had called her away to explain and she had returned as soon as she could. Luca was dead, his deal with the same god was made and his time on earth over, Johanna had met him there. I felt bad for him, but since I could do nothing about it I decided to get my stuff and get the hell out of the hospital before they would start asking some awkward questions. I called Yanagi and Hilkka and Jaana came to get me. Johanna was scared and upset, the meeting with her god had not went well although she had managed to lie that everything was going as planned (an angel that lies to her god... fine company I have here) and I was still in a state of shock. Scared, angry, sad... I could not let others see that, keeping up appearances is a tough habit to brake. Things were falling apart and one more person having hysterics would not help a bit. Maybe later I could bang my head to a handy desk or something. I had a shower and we waited for Yanagi to stop doing nerdy stuff, hacking to Inex or something. He succeeded and “the house was no longer safe to be in” (a phrase I have heard all too much this weekend) so we went to my place. When Matias decided to come calling as well all the others left. He and Laila had some new paranoia to spread around. I left Johanna to handle most of it, I was simply too tired to care.
Then Katja called. She was okay and wanted to talk. She gave me an address (same one Matias got from Alexander) and I went to meet her. I learned that she had lost the child, miscarried. Oona had turned against her and all in all her life was falling apart. I felt sorry for her, hoped I could do something, but there was nothing to do, the damage had already been done. I wanted to shout, shake her, force her to be selfish for once. She had not called me because she did not want to upset me... the same excuse I frequently use. I could not speak freely because of Alexander and Robin. Matias arrived there later. I felt so frustrated, my friend was speaking of ending it all and all I could do was stand there and let Johanna talk Alexander out of a stupid Mexican stand-off with a vampire.
Katja and I decided to get something to eat. I had tried in vain to eat breakfast so early lunch was in order. Taiwanese restaurant, again. The last time we sat there we only had to worry about a talking doll. Now... how lucky we were then! I did my best to talk Katja out of anything potentially dangerous. Be selfish, please! Stop worrying about other people, worry about yourself! Don’t get depressed, get angry and do something! Johanna commented, that she wanted to help Katja too so I let her take charge for a while. She had a plan. I know her plans are horrible, but I was desperate. Anything that would cheer up Katja would do. So... because of Johanna’s wacky theories about fairies, dragons and other stuff we ended up finding the portal to Dreaming and walking right through it. Johanna wanted to find people from Arcadia and show dragons to Katja. I thought that walking through a portal to Dreaming was a bad idea to start with, but... well, I was right. Some sort of gatekeeper found us before we could get far. She sent Katja to the real world and opened a door for us to walk through. To the fire. Älä huoli, se on vaan uni ikuisesta tulesta, jatketaan sieltä takasin Turkuun. My last thought before stepping to the fire was ”Johanna... if I ever get you out of my head I’m going to strangle you.”
Harhautuneen tulienkelin uudet ja ihmeelliset seikkailut Suomenmaassa
Kyseessä on siis atur: zarathustralaisuuden pyhän tulen personifikoitunut versio, joka aikoinaan eksyi maan päälle ja kehitti itselleen rasittavan persoonallisuuden. Vanhempi kuin itse muistaa, mutta henkisesti suunnilleen viisivuotiaan lapsen tasolla. Hengailee nykyään suorittamassa suojelusenkelin tehtäviä huolimatta siitä, että tulee sekoitetuksi demoneihin säännöllisin väliajoin, kiitos tulisten siipien. Tällä hetkellä Sarahissa rasittavana toisena persoonallisuutena.
Johanna aloitti pelinsä olemalla kiltisti hiljaa Sarahin mielen perukoilla. Oli tosi loistavaa, että Sarahille saattoi jutella ja varmasti jotain keksittäisiin sen auttamiseksi. Muitakin voisi auttaa ja tietty piti löytää Sini ja Satu. Ja autella Sakaria hieman, jotta miellytettäisiin Ahura Mazdaa. Sarah meni tapaamaan Hilkkaa ja siellähän se oli se Matiaskin (sillä nimellä Sakari itsepäisesti haluaa tulla kutsutuksi nykyään, ihan höhlää) ja myöhemmin tuli paikalle joku Laila. Johanna pysyi kiltisti hiljaa kunnes Sarah antoi luvan puhua ja selittää asioita. Ilmaistiin oma läsnäolo hieman hämillään ja saatiin käteen kasa kortteja, joista sitten tunnisteltiin yksi jos toinenkin tuttu. Ne on laittanut Karin MAAGIKSI hehee... siitäkös se vittuuntuu jos ikinä saa tietää... ja mitä toi perhanan peilihirviö mun kortissa tekee... tää on Sini ja tää on Titiuu, Titiuu on lohikäärme. Kiltisti kirjoitettiin monisteisiin valistavia asioita, kuten se, että hirtetty kortin henkilö köyttää ihmisiä tuoliin. Joka sanahan oli totta, mutta jotenkin minulla on sellainen fiilis, että Johannaa ei otettu ihan vakavasti (mikä oli kyllä tarkoituskin, maailmanloppuhan tulisi jos Johannan laajasta tietomäärästä olisi jonakin kauniina päivänä ihan hyötyäkin). Sarah alkoi lopulta hiiltyä siitä, että kaikki kyselivät Johannalta asioita hänen ohitseen ja päätti rajoittaa lörpöttelyä, etenkin Matiaksen ja Johannan harrasta uskonnollista skismaa koskien sitä, kuinka paljon zarathustralaiset saavat nauttia suklaata ja tulisiko Matiasta kutsua nimellä Sakari vai ei. Totuushan oli, että Johannalla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä miten Ahura Mazdaa oli oikeastaan tarkoitus palvoa. Itselle pelkkä ”Oi jumaluus, anteeksi taas kerran, mutta mulla on hyvä selitys!” oli aina riittänyt. Tai pakoon pinkominen kovaa vauhtia. Ihmisillä olisi toiset säännöt joten olisi kai mentävä kirjastoon tekemään tutkimusta.
Hilkalla kävi väkeä ja ihmisiä oli hukassa ja näki hassuja unia. Osa unista liittyi peiliin ja piti varoittaa nukkumasta huoneessa, jossa on peilejä kun sieltä voi tulla vieraita. Ei tainnut uskoa se nainen. Noh, toivottavasti se mömmö ei ole siellä. Kaikki muut ongelmat Johanna arveli voivansa delegoida asiat paremmin osaaville, mutta jos peileistä taas lappaisi monstereita pitäisi niille kai tehdä jotain. Lopulta ihmiset kävivät nukkumaan vainoiltuaan ensin siitä voisiko asunnosta kohta poistua ollenkaan. Johanna huomautti, että tuossa on iso peili ja sitä kautta kyllä onnistuu, mutta silloin ollaan kyllä tosi nopeita ettei jouduta hankaluuksiin ja saatetaan silti joutua Zambiaan tai Fitzisaarille. Että vaan äärimmäisessä hädässä kaverit, okei?
Aamulla oven takana oli tämä kadonnut Jaana (joka oli Sinin ruumiissa, mutta kun siinä ei selvästi ollut sudensielua niin Sini itse oli muualla) ja sitten odoteltiin sitä Yanagia. Lopulta ihmiset päättivät lopettaa vainoilun ja mentiin syömään. Sarahkin rohkaistui ja päätti tavata tämän mystisen Lucan. Johanna vakuutti mättävänsä demonia sankarillisesti turvaan kuin hyvä suojelusenkeli ainakin mikäli se yrittäisi tehdä Sarahille jotain. Sitten istuttiin kahvilaan odottelemaan (ja juotiin taas teetä, Johannan kaikki yritykset saada kaakaota tuntuivat kariutuvan Sarahin vastustukseen).
Ja sisäänhän käveli... toinen kappale elävää tulta ihmisen sisällä! Sarah oli pompata metrin Johannan ärjäistessä tämän pään sisällä, että tilanne seis, avaunt, cease and desist tuo ei ole demoni vaan meikäläisiä! Ei sitä saa satuttaa! Selitettiin tilanne innostuneena. Siinä on sisällä kappale elävää tulta, jonka joku on tainnut jollain rituaalilla sulloa sinne. Se pitää sen elossa. Se ei ole demoni vaikka tulijuttuja tekeekin. Ja ne demonikersat... saattaa olla meikäläisiä nekin. Älä huolehdi, minä huolehdin tästä! Kirjoiteltiin siis Lucalle rohkaisevia viestejä, jotka se ymmärsikin ihan oikein ja se ja Sarah pääsivät sopimukseen siitä, että se auttaa Jaanaa ja Johanna auttaa puolestaan sitä, lataa sen akut ja sitä rataa. Miehessä oleva liekki oli hyvin pieni, ei edes kunnolla tiedostava, joten sitä piti aika ajoin ladata. Jaanahan oli alkuaan Lucan projekti. Saatiin myös kuulla, että Matias oli Lucan luomuksia hänkin ja ympätty Sakari nimiseen henkilöön. Hahaa! Oikeassa olin! Kyllä minä sen ketkun tunnen vaikka säkki päässä, vaikka se nykyään huijaa jopa itseään.
Sarah riensi kertomaan asiaa muille, jotta nämä eivät vahingossa nirhaisi Lucaa ja Johanna onnitteli itseään. Kaikki selviää kun vaan vähän jutellaan, eikös vaan? Jälleen yksi atur, jota luullaan demoniksi. Me tarvitaan konsultaatiota joltain imagonrakennusryhmältä, eihän tämä vetele taikka saan Jumaluudelle palvojiksi pelkkiä satanisteja. Jaana ja Yanagi päätyivät tapaamaan Lucaa ja muut alkoivat järjestellä jonkun Lipokkaan karkottelua. Atsteekkijumaluus tulossa Turkuun, oho. Muut olivat kovasti sitä mieltä, että Johannankin kannattaisi olla läsnä, koska tulesta voisi olla hyötyä. No ollaan sitten, mutta Hilkka halusi tavata nähdä Lucankin ja lopulta päädyttiin loikkimaan Hilkan ja Yanagin asunnon väliä kun kummassakin tarvittiin niin pirusti kombinaatiota poliisi-tulienkeli. Hilkalla Johanna havaitsi Camomillan ja niin havaitsi Sarahkin... upsiii... ei olisi kannattanut mainita sille Liisasta, eikä siitä, että Camomilla hypnotisoi sen... Sarah kun otti ja hätisti Camomillan keittiöön ottaakseen asioista selvää. Ei nyyyt! Seis seis, jos toi tyyppi on se mitä mä luulen... Johanna keskeytti tylysti Sarahin kolmannen asteen kuulustelun, mutta tajutessaan jo paljastuneensa Camomillaa käyttävälle otukselle, luultavammin Amanda Sade nimiselle vampsylle, koetti vain laimeasti vakuuttaa, että pysyisi poissa sen tieltä. Vampsyt ovat ikäviä ja tämä tapaus oli jo kerran koettanut hankkiutua Johannasta eroon. Vaikka Johannaa ei yksi vampsy poistaisi niin Sarahille se voisi aiheuttaa ongelmia eikä Johannaa huvittanut käyttää kaikkea aikaansa hampaiden väistelyyn.
Kun hajamielinen Luca vihdoin pääsi Merjan kanssa paikalle alkoivat tekniset henkilöt säätää. Odoteltaessa Sarah oli katsonut puolella silmällä animea ja Johanna pelannut innostuneesti tietokonepeliä, jossa mäiskittiin vastustajaa. Luca selitti kovasti kaikenlaista, joka näytti saavan Yanagin ja Jaanan suorastaan hurmion valtaan. Viisirihmainen dna-ketju! Neuraaliverkko! Muuta täysin käsittämätöntä! Kun teknomaagilliscyborgiset säätäjät saivat sopimuksen aikaan Johanna päätti suorittaa oman osansa diilistä ja varmistaa, että Lucan olo hieman helpottuisi. Käsi tänne, heitän sun tuleesi lisää liekkiä. Sytytetään siivet, kahmaistaan niistä kourallinen tulta ja lykätään tuli Lucan käteen, josta se siirtyy miehessä palavaan liekkiin. Elävä tulihan totteli Johannaa eikä olisi sytyttänyt käskemättä esim. verhoja, mutta onneksi palosammuttimen hakeminen ei paikalla olevia ihmisiä edes kiinnostanut. Ei, ne hakivat kameran, jotta voisivat dokumentoida kaiken. Hassuja. Myös Merjaa valistettiin peilien vaaroista. Älä nuku samassa huoneessa tai peitä ne. Miksi? Noh... katsos... (ja jälleen kerran Johannan bravuuri: käsi peilistä läpi). Sarah ärisi, että nyt lopetat sen hillumisen, tai ollaan kohta jossain labrassa sörkittävänä ja Johanna päätti taas olla hiljaa ja kiltisti. Hämeenlinnalainen okkultisti oli saapunut ja Johannaa kaivattiin Hilkan asunnolle. Otettiin toisetkin mukaan ja vaellettiin taas kerran sinne.
Paikalla oli paljon väkeä. Mm. erittäin mukava Neiti Bee unimaailmasta. Ainoa toinen henkilö, joka suhtautui ritualisointiin ja atsteekkiuhkaan tyynesti. Muut säntäilivät kuin ellun kanat. Sarah vaikutti neuvottomalta, joten Johanna totesi, että antaa noiden säätää. Katsos kun maagit säätävät niin kuka tahansa säätöön järkeä tuova yksilö katsotaan ulos, koska se vain keskeyttää niiden pyhän paniikin ja paskanpuhumisen, mitä ne suorastaan rakastaa. Joten me järkevät henkilöt, me kootaan tässä lattialla hienoa lohikäärmepalapeliä. Sitten koottiin palapeliä hyräillen kun muut povasivat maailmanloppua, kolmen ratsumiehen syntymää ja yleistä onnettomuutta ja synkkyyttä. Paikalla oli joku etäisen tuttu tyyppi, Jan Hautala. Hmmm... mistäs päin sinä oletkaan? Konsultti? Sanos nyt vaan kiltisti kuka ja mistä. Ei sanonut, vihjaili vaan jotain kristinuskopohjasta. Augustinus... alkaa M:llä (myöhemmin Johanna muisti ne tyypit manikealaisiksi, mutta tuolloin ei pälähtänyt päähän)... oot demoni. Jos et ole niin lähellä ainaskin. Tyyppi käyttäytyi niin kuin jokainen demoni, jonka Johanna on koskaan nähnyt. Väisteli vastauksia ja puhui paskaa. Nooh... työtään se vaan tekee, antaa sen tehdä diiliä. Jos nuo uskoo kaiken niin omapa on ogelmansa. Paniikin tasoittelu olisi vaatinut pahempien hihhuleiden kolkkaamisen ja nehän nyt kuitenkin olivat tekemässä ihan oikeita juttuja eli potkimassa atzteekkiä hittoon Turusta. Jos puutun tähän joudun tekemään sen yksin ja munaan takuulla jotain, siispä annettiin muiden säätää. Turussa oli ilmeisesti toinenkin maagijoukkio, jota tämä joukkio yritti kovasti päihittää. Ne ehtii suorittaa sen rituaalin ennen meitä! Autoille! Meidän on ehdittävä sinne ensin!” Ja niin sännättiin autoille kera asearsenaalin.
Kupittaanpuistossa sitten ritualisoitiin. Voiman tarjosi Jan (ja laskutti extraa). Johannaa nauratti. Tässä sitä pidellään kynttilää... Sarahin mielestä asiassa ei ollut mitään hauskaa ja rituaalissa virnuilu oli huonoa käytöstä. Okei okei... ei sitten naureskella tai ne suuttuu. Kohta hyytyi hymy Johannaltakin kun tajuttiin, että vaikka rituaali meni ihan nappiin niin se varmaan taas... näkyi kauas... ja kun et ole vastannut jumalasi soittopyyntöön taas pariin kuukauteen... eheh... tuota... mulle tuli juuri kiiireeeeee! Jalat alle. Ahura Mazdaahan nyt ei vältetä juoksemalla, se nyt on selvää, mutta kun arvon jumaluus päättää kiinnittää huomionsa on parasta ettei paikalla ole sivullisia saamassa pyhää itkupotkuraivaria päällensä. Sarah pitäisi toimittaa johonkin turvalliseen paik-hupsi, liian myöhäistä. Sori tosi palj-ja viuh, kotona ollaan. Sarah taisi jäädä sitten halvaantuneena johonkin tienposkeen.
Atur ottaa hartaimman ilmeensä ja alkaa selittää närkästyneelle jumalalleen asioita. Hyvä kysymys teidän jumaluutenne, mitä minä teen karkottelemassa jumalia kun pitäisi olla julistamassa sanaa ja keräämässä lisää palvojia? Tuota... ettehän te halua jonkun atzteekkipellen tulevan apajille? Ja nuo kaikki ovat potentiaalisia palvojia! Ja seuraajiahan minulla on jo pilvin pimein, kokonaista kaksi... sataa. Juu. Ihan hitosti. Ja lisää tulee koko ajan. Mä olen ollut tosi tehokas ja harras. Ai ettet ole kuullut päivittäisiä rukouksia? Piru näitä huonoja yhteyksiä, linja varmaan rikki tai jotain. Mäpä menen heti alas katsomaan, että mikä mättää ja korjaan sen linjan... ja täytyy paimentaa katrasta. Kootut selitykset menivät vielä läpi ja Johanna pääsi takaisin. Ollessaan juuri poistumassa atur törmää hämmentyneen näköiseen Lucaan. Oho... kuolit sitten vai? Ja päädyit tänne? Vähän niin kuin kaksi tunnilla mölynnyttä häirikköä kohtaisi toisensa rehtorin odotushuoneessa. Luodaan myötätuntoinen katse, mutta ei uskalleta antaa enempää vihjeitä. Kadu kovasti, siitä se pitää, koeta pärjätä, sori että kuolit! Huono diili kun jouduit tänne... sitten takaisin materiaaliselle tasolle etsimään Sarah, joka löytyy sairaalasta.
Sorisorisorisori! En voinut mitään! Sori kauheesti, lähetääs sitten käveleen... ja niin saapasteltiin ulos sairaalasta tieteellisenä ihmeenä. Jehei, niskassa ”tulos tai tulee turpaan” asenteen ottanut vanha kusip-eikun siis Jumalainen ja Pyhä Erinomaisuus, Sini ja Satu yhä hukassa, Sarah vittuuntunut, säikähtänyt ja huonossa jamassa, Sakari ties missä... sössin kaiken taas, pitihän se arvata. Tämä laimensi Johannankin valoista asennetta hieman. Sarah soitti Yanagille ja päädyttiin Hilkalle ihmettelemään. Siellä Yanagi puuhasi jotakin, jonka takia piti lähteä pakoon, mentiin siis Sarahin asunnolle. Sinne soitti Sakari, joka kutsuttiin kylään, jolloin muut päättivät lähteä pakoon sitä. Ihmeen vainoharhaisia.
Sakaria ja tämän mukana tullutta Lailaa valistettiin mm. siitä, että Sakari tosiaan on Sakari ja kaikki maailmanloput sun muut ovat vain sen mielikuvituksen tuotetta. Olet sekaisin, sussa on liikaa kamaa, ota rauhallisesti ja mene vaikka terapiaan. Mutta kuka sitä terapoisi? Sarah vastusti henkeen ja vereen ajatusta, että Johanna itse, oli jostakin kumman syystä sitä mieltä, että rento juttelu aturin kanssa ajaisi kenet tahansa lopullisesti hulluuden rajan yli. Johannaa hämmensi ihmisten reaktio, oli ilmeisesti saanut aivan uuden kyvyn. Ainakin useimmat tyypit joiden kanssa puhui hetken alkoivat kohta näyttää kärsiviltä ja mutisivat päänsärystä. Kuinkahan kyseisen kyvyn saisi pois päältä? Lailaa vainosi joku kirous ja Johanna suositteli kääntymään Amandan puoleen jos piti säikytellä kirouksen antajaa. Amandahan oli vampsy ja ne ovat hyviä säikyttelemään.
Sarah soitteli jälleen Katjalle ja sai jopa vastauksenkin! Katja oli elossa ja halusi tavata. Alexanderia tavoitellut Sakari sai ohjeet tulla samaan paikkaan myöhemmin. Niinpä sitten päädyttiin Kupittaanpuiston lähelle tapaamaan Katjaa, joka oli menettänyt lapsensa. Sääli, kyllä sille olisi jotain voinut tehdä, vaikka se olisi ollutkin demoni. Paikalla oli myös tämä kaamea Alexander ja suojelushenkilö (ei enkeli vaan kuollut ihminen, joka oli saanut nakin) Robin. Ja ne katsoivat leffaa Jali ja suklaatehdas, mikä aiheutti Johannalle intensiivisen kaipauksen suklaaseen ja Sarahille kärsimystä. Katjan huolia kuunneltiin ja oltiin kiltisti hiljaa, jotta ei saataisi kristittyjen jumalalta nakin saanutta Alexanderia niskaan, se kun näytti vainoavan vähän kaikkia ei-kristittyjä. Vaan Alexanderin suunnitelmat vetää turpaan Camomillaa oli kyllä estettävä, joten selitettiin ahkerasti sitä, miksi vampyyrin jahtaaminen on huono idea. Jätä se rauhaan niin se jättää sinut rauhaan, tapa sen possessoima ruumis ja seuraava ohikulkija valkataan uudeksi ja sinut yllätetään takaapäin. Tuloksena on tasan lauma viattomia sivullisia kuolleena, päällimmäisenä kasassa sinä itse. Hyvänen aika näitä ihmisiä, koko ajan tappamassa jokaista vastaantulijaa! Sakarikin saapui paikalle, mutta suhde palvoja-palvotun maallinen edustaja onnistuttiin salaamaan jotenkuten.
Sarah päätti lähteä Katjan kanssa syömään ja naiset juttelivat keskenään aika masentuneina. Johanna päätti piristää Katjaa hiukan, se kun puhui ihan itsetuhoisia ja oli kovin surullinen vauvansa ja ystäviensä menettämisestä. Ja Sarah oli kiltisti juonut yhden kaakaonkin, joten oma olo oli vähän mukavampi. Katjasta sai kivoja viboja ja juteltuaan hieman naisen kanssa ja kuultuaan tämän lohikäärmeunista Johanna päätti viedä Katjan lohikäärmeitä tapaamaan. Arcadiassahan niitä oli, ehkä sieltä löytyisi myös Titiuu, Satu ja Sinikin. Oli täysin mahdollista, että Katjallakin oli keijumenneisyys tai sitten jotain tuttuja siellä. Sarah vastusti alkuun kovasti unimaailmaan pujahtamista (porttihan oli jäänyt raolleen rituaalissa), mutta koska halusi itsekin piristää kaveriaan suostui lopulta. Matkaan!
Luottavaisena kuin utelias dille ainakin lähti Johanna siis johtamaan matkaa unimaailman kautta Arcadiaan. Paitsi että jäätiin kiinni jo ovella kun joku paikallinen portinvartija oli päättänyt estää kauttakulun. Katja hätistettiin valveksuntaan ja Johannalle avattiin ovi uneen Ikuisesta Tulesta. Noh, mennään sinne sitten, sori että häirittiin. Ensi kerralla kokeillaan peiliulottuvuuden kautta.
Siitä huolimatta, että jouduin olemaan jatkuvasti foliohattu päässä tajuttomuuskohtauksilta välttyäkseni, kykenin elämään melko lailla tavanomaisesti lähemmäs kuukauden ajan. Sarah muutti seurakseni pitämään minua silmällä, ja olin iloinen seurasta. Hänkin taisi arvostaa sitä, koska hänen kehoonsa jämähtänyt suojelusenkeli alkoi vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä entistä enemmän - hän puheli itsekseen, söi paljon suklaata, ja toisinaan oli omituisen hilpeä ja sekava.
Mitä siihen tajuttomuutta aiheuttavaan signaaliin tuli, sain erään nörttituttuni avulla selvitettyä, että sen taajuus oli armeijan käytössä. Tuttuni ei saanut signaalista sen enempää irti, se vaikutti lähinnä epämääräiseltä kohinalta. En keksinyt oikein mitään, mitä sen suhteen voisi tehdä. Keskityin olemaan piittaamatta siitä. Vaikeaksi tämä muuttui vasta, kun 16.11. sain ensimmäisen häiritsevän puhelinsoiton.
"Onko Jaana Peura?" "Joo..." "Haluaisin ilmoittaa, että tarkastusaikanne on kulumassa umpeen. Tämä ei anna teille aihetta tai velvoita teitä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Projektihallinto hoitaa kaikki jälkiselvitykset sekä ilmoittaa tarvittaessa edunsaajille tilanteesta mikäli kokee sen tarpeelliseksi. Toivomme luonnollisesti yhteistyötä taholtanne saadaksemme asiat hoidettua mahdollisimmman sujuvasti. Pahoittelemme alasajosta mahdollisesti aiheutuvaa lievää epämukavuutta. Vaivan pitäisi lakata ennen kuun loppua. Hyvää päivänjatkoa. (tuut tuut tuut)"
Raportoin tietysti puhelusta ystävilleni ja olin kovin huolissaani, mutta koska se tuli salatusta numerosta, ei varsinaisesti ollut mitään, mitä senkään suhteen olisi voinut tehdä. Elämä jatkui entiseen tyyliinsä. Kokeilin kerran viikossa ottaa foliohatun pois päästäni nähdäkseni, jatkuivatko kohtaukset edelleen, ja niin ne tekivät, pahenivatkin vain edelleen.
Torstaina 23.11. sattui toinen huolestuttava käänne, kun lisää outoja oireita ilmaantui. Jalkani alkoivat tuntua kummalla tavalla puutuneilta. Perjantaiaamuna Sarah häipyi Turkuun käymään ennen kuin tajusin ja ehdin kertoa, että outo tunne oli levinnyt melko lailla kaikkialle, ja pitempään paikalla oltuani havaitsin koordinaationi heikentyneen entisestään. Pääsin kyllä puutuneisuudesta eroon liikkumalla, mutta se ei vähentänyt sen häiritsevyyttä. En lähtenyt kotoani mihinkään perjantaina, koska pelkäsin, että tämä pahentuisi enemmänkin. Sen sijaan istuin yksin huoneessani ja ahdistuin.
Perjantai-iltana Hilkka soitteli ja kyseli, oliko kaikki hyvin. Ilmeisesti hänen luonaan oli enemmänkin ihmisiä, ja heillä oli kai ollut häiritseviä keskusteluja. Hän ei oikein selittänyt enempää, mutta tuntui olevan yleisesti ottaen huolissaan turvallisuudestani, ja vannotti, etten lähtisi mihinkään ja olisin varovainen. Totta kai olisin. Pyysin, josko he voisivat aina välillä soitella minulle, ja varmistaa, että kaikki on edelleen hyvin.
Kymmenisen minuuttia Hilkan soiton jälkeen sain toisen puhelun. "Onko Jaana Peura? "Joo." "Valmistaudumme siirtoon, joten sinun tulisi välttää kofeiinipitoisia juomia niiden mahdollisesti aiheuttaman komplikaatioriskin vuoksi. Lisäksi olisi hyvä olla nauttimatta mitään tajuntaan vaikuttavia aineita jotta siirto pysyisi mahdollisimman puhtaana. Muuten voit jatkaa aivan normaali elämää vielä tostaiseksi. Lähetämme noutajan sitten kun siirto alkaa olla valmis." ...ja taas soittaja löi luurin korvaani niin, etten ennättänyt kysyä mitään selitystä.
"Siirto?" Eikä! Ensimmäinen intuitiivinen selitykseni puhelun sisällölle oli, että ne aikoivat repiä minut ulos ruumiistani ja varastoida johonkin tutkittavaksi. Eikä. En suostuisi siihen. "Lähetämme noutajan?" Minä en lähtisi niin helpolla. Istuin vielä hetken ja ihmettelin, mitä tekisin. En uskaltanut ottaa yhteyttä keneenkään tai mihinkään, vaan otin puhelimesta akun ulos ja läppärin irti verkosta. Olin aivan varma, että minua tarkkailtiin, että taloa vastapäätä pysäköidystä autosta joku tuijotti minua, että koiranulkoiluttaja kiersi korttelia ympäri pitääkseen minua silmällä. Ja samaan aikaan edelleen tunsin sen oudon puutumisen. Pelkäsin sen johtuvan siitä, että ne olivat jo ryhtyneet kiskomaan minua pois, vaikken tajunnutkaan, miten se voisi onnistua kun minulla oli yhä foliohattu päässäni.
En kestänyt enää. Pakkasin epämääräisen läjän vaatteita, hammasharjan ja sen sellaista, koko rullan foliota, sekä tietysti arvokkaimman omaisuuteni, läppärin ja sellon. Suuntasin muuan nörttitutun luo Kiloon, kun en oikein muutakaan keksinyt. Hänelle väitin piileskeleväni poliiseilta, jotka olivat perässäni erään tietomurron takia, ja tämä oli hänen mielestään tosi hienoa.
Aamuyöstä päätin, ettei minun olisi mitään järkeä pysyä Helsingissä. Varmempi tapa päästä mahdollisista jäljittäjistäni eroon olisi lähteä muualle. Kaikki ihmiset, jotka todella tiesivät ongelmistani ja joita pidin oikeina, täysin luotettavina ystävinäni, asuivat Turussa. Niinpä raahasin omaisuuteni ensimmäiseen mahdolliseen junaan sinne päin.
Junassa pystyi hieman rauhoittumaan ja unohtamaan pahimman vainoharhaisuuteni. Ei enää tuntunut, että kukaan olisi aivan kannoillani. Vaikka Turun rautatieasemalla vilkuilinkin levottomasti ympärilleni, en havainnut mitään varsinaisesti häiritsevää. Yritin etsiä lähiympäristöstä kolikkopuhelinta soittaakseni jollekin - tai siis Yanagille - mutta en löytänyt yhtään. Päätin kävellä Hilkalle, koska en ollut ihan varma, kannattaisiko minun edelleenkään mennä Yanagin luo, jos siitä olisi haittaa tämän muille neuraaliverkkoystäville. Tavaroiden raahaaminen läpi kaupungin oli hirveän raskasta, ja puolimatkassa jo tuntui, että millä ihmeellä tästä selviän, mutta viimein kuitenkin saavuin Hilkan oven taa. Aamu oli vielä kovin aikainen. Taisin herättää sekä Hilkan että tämän luona yöpyneen Sarahin. Molemmat olivat kovin iloisia ilmestymisestäni, koska olivat kuulemma olleet hirveän huolissaan, kun olin ollut täysin tavoittamattomissa. Kaiken lisäksi Yanagi oli ottanut Hilkan auton ja ajanut Helsinkiin etsimään minua. Olimme kai sitten menneet ristiin, hän oli saapunut vasta kun olin jo lähtenyt kotoani.
Hilkka soitti heti Yanagille ja kertoi minun löytyneen. Itsekin vaihdoin tämän kanssa pari sanaa. Yanagi oli kuulemma Otaniemessä jonkun kaverinsa luona, mutta ilmoitti lähtevänsä saman tien ajamaan takaisin Turkuun päin. Mainitsin hänelle perjantai-iltaisesta ahdistavasta puhelusta. Kerroin sen sisällön myös Hilkalle ja Sarahille, ja kuvailin puutumisongelmani. He olivat yhtä mieltä siitä, että jotain täytyisi tehdä, mutta emme millään keksineet, mitä.
Päädyimme lähinnä lojumaan ja odottelemaan Yanagin saapumista. Lueskelin espoolaisen nörttituttuni luota mukaani sattunutta kirjaa "Ender's Game" ja kokoilin helppoja palapelejä Johannan, sen Sarahin ruumiissa asuvan enkelin kanssa. Hilkka totesi, että päivästä tulisi muutenkin odotteluntäyteinen: Yanagin jälkeen odoteltaisiin joskus iltapäivällä saapuvia Jan Hautalaa ja Gwagia, jotka olivat tulossa tekemään rituaalia, jolla estettäisiin saapumassa olevan jumalan tulo, joka siis oli paha asia ja maailmanloppu. Paikalle oli myös kuulemma tulossa joku "Turun henkilöitymä". Jumalankin "henkilöllisyys" selveni: kyseessä oli atseekkijumala Tezcatlipoca. Eipä tämä tosin paljoa selittänyt. Oudointa oli, että kuulemma jumalan maalliseksi asuinsijaksi oli valittu Marko. Se oli minusta kurjaa, koska Marko oli mukava ja järkevä tyyppi. Ihmeekseni huomasin kuitenkin, ettei minua varsinaisesti kiinnostanut koko juttu kovinkaan paljoa. Olin liian huolestunut omista asioistani. Olin viimein onnistunut kehittämään sellaisen asenteen, että ehkä minun ei tarvitsekaan tietää aivan kaikkea kaikesta.
Juuri kun olin alkanut miettiä, missä vaiheessa pitäisi ryhtyä huolestumaan, Yanagi ilmaantui paikalle. Oli tosiaan käynyt niin, että Yanagi oli mennyt kämpälleni kun olin jo ehtinyt häipyä. Hän oli tavannut kämppikseni, joka oli kertonut minun lähteneen johonkin. Olin kovin pahoillani, että olin aiheuttanut tavallaan aiheetonta huolta. Ei se varsinaisesti kokonaan aiheetonta ollut, kun olin kumminkin itsekin huolissani omasta tilanteestani.
Selvisi myös, miksi ilmeisesti ihmiset olivat olleet erityisen huolissaan eilisiltana. Hilkalla oli ollut paljon porukkaa, muiden muassa Matias, joka oli kertoillut erityisen huolestuttavia ja pelottavia juttuja. Hänen mukaansa Turussa oli useita Supon agentteja, ja Sarahin kadonnut velikin oli sellainen. Aleksander oli myös, ja oli sekaisin ja aikeissa tappaa suuren joukon ei-ihmisiä tuomiosunnuntaina eli huomenna. Minäkin olin listalla, huolimatta siitä, kuinka paljon halusinkin olla ihminen. En oikein osannut suhtautua tähän kovin vakavasti, koska muut ongelmani häiritsivät enemmän. Sitä paitsi muutkin olivat sitä mieltä, että Matias vaikutti lähinnä olevan täysin sekaisin, niin hämäriä hänen paranoidit juttunsa olivat olleet. Lisäksi Johanna oli jotenkin vauhko siitä, että kuulemma Matias olikin myös joku Sakari-niminen tyyppi, ilmeisesti Johannan vanha tuttu, josta hän ei pitänyt niin yhtään.
Kello alkoi olla aika paljon, joten päätimme, että pitäisi mennä aamupalalle. Paikaksi valittiin jo tutuksi tullut Kerttu. Sinne siis suuntasimme, vaikken olisi varsinaisesti halunnut lähteä talosta ulos ollenkaan. Muut vakuuttelivat, että vaikeamminhan minut löytäisi, jos olisin liikkeellä. Kertusta sitten löytyikin ihan hyvää ruokaa, vaikka aamupalaksi se oli aika tukevaa. Oli hassua syödä aamiaista joskus kahdentoista maissa.
Syödessä tuli puhuttua vielä enemmän Johannan kanssa. Tämä muun muassa selosti meille demoneista. Hän tuntui tietävän aika paljon kaikesta yliluonnollisesta, eikä kai ihmekään, kun hän kerran oli zarathustralainen tulienkeli. Jo aiemmin oli myös käynyt ilmi, että Johanna tunsi Erican, eli mahdollisesti siis sen, joka oli ruumiissani aiemmin elänyt. Tosin Johanna väitti tämän olevan se tarot-kortissa teepannun kanssa oleva tyttö, joka puolestaan ei ollut ollenkaan minun näköiseni.
Kertussa keskustellessamme ja miettiessämme, mitä tekisimme, Sarah ja Johanna päättivät, että voisivat uskaltautua katsomaan Lukaa, demoniksi kutsuttua tyyppiä, jolla oli myös jotain tekemistä Inexin kanssa. Kun lähdimme kävelemään takaisin Hilkan asuntoa kohti, hän soitti tälle ja sai tapaamisen sovittua. Se oli ihan pian, parinkymmenen minuutin päästä, joten hän lähti sinne saman tien. Me muut palasimme siis Hilkalle, taas vaihteeksi hyvin odottavissa tunnelmissa. Yanagi meni nukkumaan öisestä ajoreissustaan väsyneenä. Minä jatkoin ajantappoa lukemalla - olin edelleen sen verran vainoharhainen, etten halunnut laittaa konettani verkkoon.
Kun Sarah/Johanna saapuivat, heillä oli niin mielettömiä uutisia, että Yanagi piti sitten herättää, ja jotenkin minä päädyin tekemään sen. Se oli hämmentävää, en minä tiedä heräämisestä mitään kun en nukkumisestakaan, mutta onnistuin saamaan hänet hereille kumminkin.
Sarah kertoi, että Luka oli minun luojani. Suunnittelijani. Se, jonka olen kaiken aikaa halunnut löytää. Hänellä oli kuulemma ollut useita projekteja, tekoälyprojektin eli minun lisäkseni muun muassa Homo superior, bioborgi - Matias. Ilmeisesti se kokeilu ei ollut ihan onnistunut, kun kerran Matias tuntui olevan aika sekaisin. Tämä oli oikeastaan aika hyvä selitys sille. Ikävä kyllä Lukan laboratorio oli tuhottu, joku vihamielinen taho oli räjäyttänyt sen, ja Luka itse oli menettänyt muistinsa. Koko projektista oli jäänyt kovin vähän jäljelle. Luka oli selvinnyt, koska oli jotenkin järjestänyt itseensä pienen liekin, vähän Johannaa muistuttavan mutta kovin paljon pienemmän ja vähäisemmän voiman. Sen vuoksi häntä oli luultu demoniksi - tai kenties sitäkin enemmän sen vuoksi, että kun Lukan liekki kaipasi usein lataamista, hän oli mennyt Helvettiin sitä varten, mikä sitten oli omiaan saamaan ihmiset ajattelemaan ties mitä.
Luka pitäisi ehdottomasti tavata. Mahdollisimman pian. Tälle siis soitettiin uudelleen, ja saatiin tapaaminen järjestettyä. Tapaamispaikaksi sovittiin Yanagin asunto, koska Hilkalle olivat jo kokoontumassa kaikki Tezcatlipocan karkoitusta järjestävät tyypit. Päätimme lähteä sinne saman tien. Mukaan tuli myös Sarah/Johanna, koska häntä ei kuulemma kaivattu rituaalissa, koska hän oli neuvotteluvaltti Lukan kanssa puhuttaessa kun kykenisi lataamaan tämän liekin, ja koska kaiken lisäksi jostain syystä ihmiset olivat sitä mieltä, että Yanagi ja minä emme osaisi pitää itsestämme huolta.
Saavuimme Yanagille sen verran ajoissa, että oli vielä reilusti aikaa Lukan saapumiseen. Mietimme jonkin aikaa, mitä tältä pitäisi kysyä, mutta aikaa jäi silti tapettavaksi. Johanna esitteli meille taitoan kulkea peilien läpi työntämällä kätensä läpi Yanagin eteisessä olevasta pelistä. Se todella meni siitä läpi, tai ainakin näytti tismalleen siltä. Ei sitä ainakaan näkynyt peilin takana olleessa Yanagin kaapissa. Minä olin ajatellut, että peili voisi ikäänkuin vain olla jonkinlainen laukaisin, joka saisi aikaan unimaailma-telesiirron tapaisen ilmiön johonkin toiseen ulottuvuuteen. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kun siitä kerran saattoi tuolla tavoin mennä läpi. Aivan käsittämätöntä, eihän peili kuitenkaan ole kuin valonsäteitä heijastava pinta. Asiaa olisi ollut mukava tutkia lisää jossain vaiheessa.
Kun ajantappoa tunnuttiin tarvitsevan vielä vaikka kuinka paljon, Yanagi ehdotti konsolipelejä tai animea. Päädyimme animeen. Tapaamisajan viimein koitettua Luka ilmoittikin, ettei ehtisi, vaan menisi vielä ainakin puolitoista tuntia. Ehdimme siis katsoa "Henkien kätkemän" kokonaan. En oikein tajunnut sitä, se oli jotenkin visuaalisesti niin häiritsevän outo ja vieras. Pelasimme myös hetken konsolimätkintäpeliä, jossa olin hävettävän huono, kun siinä ei tuntunut olevan muuta järkevää taktiikkaa kuin näpyttää kaikkia näppäimiä mahdollisimman paljon ja nopeasti. Odottelussa meni sen verran kauan, että Sarah/Johanna lähti Hilkalle syömään, mutta lupasi kuitenkin tulla heti takaisin. Luka siirsi tapaamista vieläkin myöhemmäksi, koska ei ollut osannut perille. Sarah siis ehti takaisin ennen Lukan tuloa, ja hänen kanssaan saapui myös Hilkka. Hilkka joutui kuitenkin häipymään takaisin kotiaan kohti melkein saman tien, kun hänen asunnollaan rituaalia suunnittelevat ihmiset kaipasivat häntä paikalle.
Viimein Luka löysi perille. Hänen mukanaan tuli jo kerran aiemmin tapaamani Merja. Luka oli ihan erilainen kuin olin ajatellut. Olin odottanut jotain vanhemman puoleista vähän hajamielisen oloista professoria. Sen sijaan hän oli nuoren tai ehkä ennemminkin iättömän näköinen. Hänellä oli tulipunaiset hiukset ja silmät, eikä hänen mustanpuhuva pukeutumistyylinsäkään ollut yhtään sellaisen tutkijamaisen oloinen.
Keskustelun lähdettyä käyntiin kävi nopeasti ilmi, että Luka oli ilmeinen nero, monen alueen taitaja, lääkäri, kirurgi, tekniikan tuntija, koodari, yleisesti ottaen aivan uskomaton tyyppi. Hassusti Merja ja hän ensin luulivat Yanagin olevan se tekoälyprojekti, mistä irtosi myöhemmin hupia. Joka tapauksessa, selvisi, että Luka ei ollut niinkään suoranaisesti minun luojani kuin idean kehittäjä. Hän ei tietääkseen ja muistaakseen ollut laittanut minua tähän ruumiiseen, eikä tiennyt ruumiistani mitään. Vähän yllättäen hän myös tiedusteli, oliko minulla ollut esimerkiksi outoja raivokohtauksia tai muuta vastaavaa epävakaata käyttäytymistä. Enpä ollut sellaiseen törmännyt koko kymmenkuukautisen elämäni aikana. Mutta mikä tärkeintä, hän osasi varsin hyvin kertoa, mitä päästäni löytyisi: antennin lisäksi siru, jota ilman ohjelma ei toimisi, vaikka varsinaisesti sijaitsikin aivoissa - ja jonkinnäköinen itsetuho-räjäytyskapseli. Olipa hyvä, että emme olleet Virossa päätyneet kokeilemaan kirurgiaa, olisin ehkä päätynyt palasiksi pitkin leikkaussalin seiniä.
Lukan tämänhetkinen elämäntehtävä oli paikallistaa kaikki hänen jäljiltään Turkuun jääneet projektit ja hankkiutua niistä eroon, koska hän oletti niiden olevan vaarallisia. Samoin hän halusi selvittää, ketkä tunsivat kyseistä teknologiaa, koska vaikka hän itse oli kehittänyt sitä lääketieteellisiin, suorastaan maailmaa parantaviin tarkoituksiin, se olisi väärissä käsissä hyvin tuhoisaa. Hän kuitenkin vaikutti ihan ystävälliseltä ja ymmärtäväiseltä, kun vakuuttelimme, että minä en ole missään määrin vaarallinen tai haitallinen, eikä minun rakentamiseeni vaaditusta teknologiasta ollut kenelläkään mitään käsitystä.
Kaikkein hurjinta oli, että Luka totesi, että minun kehittäjänäni hän osaisi myös leikata asioita pois. Hän todella voisi auttaa. Voisin päästä eroon antennista ja sen kautta häiritsevästä signaalista. Ainoa ongelma oli, että hänellä ei ollut enää tietoa laboratorionsa sijainnista, koska hän ei muistanut sitä. Ilmeisesti ainoa ihminen, joka mahdollisesti olisi sen voinut tietää, oli Matias. Siispä Matiaksen kanssa olisi pakko jutella edes vähäsen, vaikka Yanagi oli ottanut asiakseen välttää sitä jos vain mahdollista.
Keskustelun lomassa Johanna myös latasi Lukan liekkiä. Pääsimme omin silmin näkemään tämän kolme tulista siipiparia - ne olivat mielettömän hienot. Yanagi sai vielä otettua kuvankin, jossa näkyi, kuinka Johanna luovutti voimaansa Lukalle.
Keskustelu jäi aivan liian lyhyeksi, kun Hilkalta soiteltiin, että he haluaisivat nähdä sekä Johannan että Lukan, joten suuntasimme sinne päin. Matkalla saimme jututettua Lukaa vähän lisää. Hän esitti aivan uuden tulkinnan siitä, mitä minulle oli tapahtumassa: päivitys. Hänen mukaansa neuraaliverkkojärjestelmää pitäisi säännöllisesti päivittää, muuten se hajoaisi. Olin kyllä miettinyt ohimennen, voisiko "siirto" viitata siihen, että jotakin siirtyy minun suuntaani, muttei se tuntunut sopivan muuhun puhelun sisältöön. Muutenkin oudot tajuttomuuskohtaukset minusta vaikuttivat vähän kummalta tavalta päivittää mitään.
Hilkalla oli meneillään syvällinen neuvottelu siitä, miten se rituaali oikeastaan tehtäisiin, kuka tekisi mitäkin ja niin edelleen. Se ei tuntunut etenevän kovin nopeasti, vaikka kello lähestyi kahdeksaa, ja jos tätä ei saataisi tehtyä kymmeneen mennessä, olisi liian myöhäistä. Koska meistä ei edelleenkään ollut tässä mitään apua eikä kiinnostustakaan paljoa ollut, asetuimme Yanagin kanssa keittiöön syömään. Hilkka kävi kertomassa meille kamalia uutisia: Gwagin mukaan Lukalla oli enää 14 tuntia elinaikaa jäljellä. Johanna ei tietääkseni ollut tätä mieltä, ainakaan hän ei ollut sanonut siitä mitään, ja olin käsittänyt hänen tietävän Lukasta vähän enemmän kuin muut, kun he kerran edustivat saman jumalan alaisia. Elättelinkin etäistä toivoa, että ehkäpä tulienkeli voisi tehdä jotain asian hyväksi.
Neuvottelut saatiin kuin saatiinkin päätökseen ennen kymmentä, ja sitten oli aika laittaa suunitelmat käytäntöön. Lisäharmina oli jumalan kutsumisesta vastuussa oleva porukka, joka oli jossakin sillalla tekemässä jotain rituaalia, ja joka pitäisi pitää poissa tieltä karkotusta varten. Laila lähti estämään sitä, ja Yanagi tämän kuskiksi. Koska kaikki muut olivat lähdössä Kupittaan puistoon rituaalia puuhaamaan ja en millään olisi halunnut jäädä yksin, päädyin sitten heidän matkaansa. Olin tullut aiemmin päivällä todenneeksi, että minusta olisi jännittävää oikeasti nähdä jokin tällainen okkulttinen rituaali, joten oli tavallaan ihan mukavaakin, että pääsin mukaan.
Pimeässä viileässä puistossa kummallisten patsaiden keskellä seisoskellessani totesin, ettei se oikeastaan ollutkaan mukavaa. Kaikki puuhasivat kummallisia asioita, joista en tajunnut mitään, piirtelivät maahan kuvioita ja tekivät suojauksia. Minulle annettiin käteen jotain kiviä, jotka ilmeisesti suojaisivat joltain. Matias ja Gwagin soturi-seuralainen asettuivat patsasaukion laidoille vahtimaan, ettei kukaan pääsisi häiritsemään. Ennen rituaalin alkua Gwag varoitteli minua, että tämä voisi näyttää jotenkin hurjalta, ja sitten ei saisi kiljua tai mitään vastavaa. Minua huvitti ja vähän ärsyttikin se, koska kiljuminen ei yleisesti ottaen kuulunut tapoihini. Toinen ärsyttävä asia, jonka Gwag sanoi ja Hautalakin toisti, oli, että minä olen rikki. Gwagin tylyin sanoin "Ai tuo pipopäinen tyttö? Se on rikki. Se saattaa loppua milloin hyvänsä." "Enkä ole", vakuutin heille. Enhän minä ollut rikki, vaan minua vastaan hyökättiin. He eivät tietenkään ehtineet väitellä aiheesta sen enempää.
Rituaali alkoi. Hilkka ja Sarah/Johanna pitelivät kynttilöitä, ja Hautala, Turun henkilöitymä eli Neiti B sekä Gwag viistelivät käsillään ilmaa ja piirtelivät maahan kuvioita ja höpisivät jotain, mitä en oikein kuullut. Kaiken kaikkiaan minua lähinnä jotenkin ahdisti olla läsnä tilanteessa, jossa tunsin olevani täysin tarpeeton enkä tajunnut mitään, mitä tapahtui. Mietin kovasti, missähän Yanagi mahtoi olla ja mitä tämä puuhasi.
Rituaali loppui vähän yllättäen, ilman, että mitään sen ihmeempää näytti tapahtuvan. Kukaan ei myöskään oikein sanonut, miten se oli mennyt ja mitä oikeastaan oli tehty. Kuulemma se oli onnistunut, muttei tämä välttämättä ratkaisisi kaikkia ongelmia. Ainakin selvä ongelma oli, että puistossa oli edelleen avonainen portti unimaailmaan, eikä kukaan sillä hetkellä pystynyt sulkemaan sitä. Ei siis auttanut kuin jättää se auki ja palata Hilkalle. Johanna/Sarah suoritti tässä välissä ihmeellisen äkkipoistumisen, lähti vain kävelemään hurjaa vauhtia puistosta poispäin. Muut sanoivat hänen menneen tarkastelemaan, kuinka näkyvä tämä rituaali oli ollut jossain toisella tasolla. Häiritsi kuitenkin, kun hän ei itse sanonut mitään minulle kun häipyi, vaikka yritin kysyä.
Paluumatkalla - kuten menomatkallakin - olin Matiaksen kyydissä. Kun samalla kyydillä tullut Hautala oli viety keskustaan, eksyin keskustelemaan omista ongelmistani Matiaksen kanssa. Hän kertoi minulle sen ikävän tosiseikan, ettei Lukan laboratoriosta ollut mitään jäljellä. Toisaalta hän oli sitä mieltä, että voisi ihan itse ja ilman mitään kirurgiaa saada antennin toimintakyvyttömäksi, taitava teknomaagi kun oli. Muutenkin hän vakuutteli minulle, että mahdollisuuteni olivat lähes rajattomat, voisin oppia vaikka mitä ihmeellistä, hän voisi kyllä opettaa. En ollut vakuuttunut.
Saavuimme takaisin Hilkan luo, ja tuli hyvin selväksi, että Yanagi ei halunnut nähdä Matiasta niin yhtään. Kaiken lisäksi Oona oli tulossa Hilkalle. Tarkoitus oli, että Oona ja Hautala neuvottelisivat siitä, voisiko Oona mahdollisesti jatkaa eteenpäin, kun hänen nyt vaan kuuluisi olla kuollut, ja tämä oli keskustelu, jota emme ehkä haluaisi kuulla. Eikä meistä edelleenkään ollut Hilkalla mitään hyötyä. Koska ulkona oli kuitenkin avoin unimaailmaportti, josta voisi tulla läpi mitä vain, Hilkka halusi tulla suojaamaan Yanagin asunnon. Näin siis teimme: menimme Yanagille, Hilkka asetti suojaukset ja poistui paikalta.
Yanagi ei suinkaan vielä mennyt nukkumaan. Koska Sarah/Johanna oli edelleen kadoksissa, hän jäljitti tämän puhelinta. Se löytyi poliisilaitokselta. Kovin huolestuttavaa. Tietysti se olisi saattanut olla siellä vain löytötavarana, mutta entä jos poliisit olivatkin ottaneet hänet kiinni jostakin ihmeellisestä syystä? Kerroimme sitten uutiset eteenpäin, ja olimme huolissamme.
Mietimme, mitä Lukan tapaamisen suhteen pitäisi tehdä. Yanagi oli lähettänyt hänelle ne tiedot, mitä meillä tämän projekteihin liittyen oli, eli lähinnä Inex-intran sisällön. Odottelimme tältä sähköpostia, mutta sitä ei kuulunut. Viimein Yanagi soitti Lukalle, tarkoituksenaan kysyä vain tietoa toisesta projektin tuhosta selvinneestä tutkijasta, jonka muistin tämän maininneen. Puhelimeen vastasikin joku Kristian, joka vaikutti todella huolestuttavalta tyypiltä ainakin keskustelun kuuntelijan näkökulmasta. Ei olisi millään suostunut kertomaan mitään ja muutenkin oli tosi inhottavan oloinen. Saimme kuitenkin sovittua uuden tapaamisen Lukan kanssa. Hetkeä myöhemmin Luka soitti itse, ja ilmoitti, että laittaisi sähköpostia sitten, kun hänet sopisi tavata.
Jatkoimme siis odottelua. Kävimme läpi meillä olevia hajanaisia tietoja projekteista ja taustastani, ja kirjoitimme valmiiksi listaa kysymyksistä, jotka haluaisimme Lukalta kysyä. Kun kerran tiesimme, miten vähän aikaa hänellä oli jäljellä, emme haluaisi haaskata sitä turhaan. Ylipäänsä tuntui vähän itsekkäältä vaatia ihmisen viimeisistä hetkistä aikaa itselleen, mutta olin kyllä jo aiemminkin päätynyt siihen päätelmään, että olen melkoisen itsekäs - aina enemmän kiinnostunut itseni kuin maailman pelastamisesta.
Kuulimme vielä huolestuttavampia ja kamalampia uutisia Sarahista. Tämä oli sairaalassa, halvaantuneena. Johanna oli häipynyt ruumiista selvittelemään rituaaliin osallistumistaan jumalalleen. Laila oli saanut nämä tiedot ongittua sairaalalta väittämällä, että on Sarahin sukulainen. Sarahia pitäisi ehdottomasti mennä tapaamaan sairaalaan huomenna.
Ihan yllättäen Hilkka ilmestyi Yanagille. Hän oli kai päättänyt, ettei vain jaksaisi olla kotonaan kun siellä oli niin paljon sekalaisia ihmisiä, joten voisi yhtä hyvin tulla tapaamaan Lukaa kanssamme. Vaan kun Lukan tapaamisajasta ei ollut vieläkään mitään tietoa. Kuulemma Matias oli suunnannut Hilkalta tapaamaan tätä. Päätimme sitten kuitenkin mennä takaisin Hilkalle, koska Luka oli Merjalla, ja tämän asunto oli ihan lähellä Hilkan kämppää.
Hilkka ei olisi jaksanut katsella muita ihmisiä, joten soitti etukäteen Lailalle, joka oli vielä hänen luonaan, ja käski tuimaan sävyyn tämän ajaa ylimääräiset äkkiä pihalle. Kun saavuimme Hilkalle, siellä olikin sitten enää vain Laila. Hän jäi vielä hetkeksi. Hilkka ja Yanagi olivat molemmat menossa nukkumaan, minä taas vaihteeksi luin. Ennen huoneeseensa vetäytymistä Hilkka vielä piirteli minulle ja Yanagille jotkut suojaukset, jos vaikka Lukan tapaaminen osoittautuisi jotenkin vaaralliseksi - tämä oli minusta aiheellinen pelko, kun Kristian oli vaikuttanut niin epäilyttävältä.
Laila jutteli jonkin aikaa jotenkin vähän sekavan oloisena asioistaan. Hilkka oli aiemmin maininnutkin olevansa huolissaan, koska Laila oli muuttunut jotenkin kummalliseksi. Tämä sitten itse kertoi olevansa kirottu siten, että muuttuisi hiljalleen juuri sellaiseksi ihmiseksi, jollainen ei haluaisi olla. Kurjaa. Kiroaja oli ilmeisesti Nick, mutta tähän liittyi myös se, että Laila oli jotenkin huijannut Hautalaa jossakin kaupoissa. Ja se kirja, joka oli viety Hämeenlinnaan, oli keskeinen asia, mutta siitä meidän ei pitänyt tietää mitään, niin Hilkka oli niin sanonut, joten emmepä sitten kuunnelleet enempää. Lailan siinä selostellessa minusta näytti kovasti siltä, että lattialla patjalla lojunut Yanagi haluaisi vain nukkua, joten olin ihan tyytyväinen, kun Laila viimein häipyi.
Asetuin sohvalle odotelemaan kirjaa lukien. Yanagi oli laittanut sähköpostinsa piippaamaan, kun Lukan viesti tulisi, jotta itse heräisi siihen, mutta tokihan minä hereillä olevana voisin ainakin pitää huolta, ettei se vain jäisi huomaamatta. Lueskelin tuntikaupalla, eikä mitään äänimerkkiä kuulunut.
Varhain aamuyöstä Yanagi heräsi, ja huomasi saaneensa tekstiviestin. Luka oli kuollut, tulipalossa, jo yhden aikaan aamuyöstä. Eipä ihme, ettei hän ollut laittanut meille sähköpostia. Ja kauheaa. Hirveää. Oli ylipäänsä väärin ja kamalaa, että Luka oli kuollut, hän oli ollut niin uskomattoman nerokas ja lahjakas ihminen. Ja mistä ihmeestä me saisimme mitään vastauksia nyt, kun ainoa mahdollisesti asioista tietävä oli poissa?
Lukan kuoleman aiheuttamaa ahdistusta ei yhtään auttanut se yön aikana havaitsemani seikka, että puutumisen tunne oli muuttunut pahemmaksi. Niinkin pahaksi, että jos olin liian pitkään paikallani, alkoi raajoistani hävitä tunto kokonaan. Jotain täytyisi tehdä.
Mietimme, mitä ihmettä oikeasti voisimme tehdä, ja päädyimme niin uhkarohkeaan ratkaisuun, että voisimme yrittää murtautua Lähde-säätiöltä löytyvälle Inexin palvelimelle ja kaivaa sieltä tietoa. Oikeasti johonkin marssiminen ja palvelimen ottaminen fyysisesti olisi täydellisen hullua toimintaa tällaisille ei erityisen fyysisille tyypeille. Sen sijaan Yanagilla oli edelleen tallessa alkuvuoden Valentine-virus, joka nimenomaan osasi erityisen hyvin murtautua melkein mihin tahansa ja hakea tietoa. Hän siis haki sen, yritti parhaansa mukaan selittää sille, mitä halusi, ja lähetti sen matkaan. Oikeastaan tämä tuli tehtyä vähän kiireessä ja harkitsematta, niin että vasta jälkeenpäin aloimme tarkemmin pohtia, mitä tämän jälkeen. Sehän oli selvää, että Yanagin läppäri äkkiä irti verkosta ja sitten nopeasti johonkin muualle sen varalta, että poliisit tai joku Inexiltä jäljittäisi murron ja lähtisi perään. Onneksi oli lauantai-sunnuntai-aamuyö, aika lailla niin hiljainen aika kuin vain voi olla. Luultavasti kukaan ei olisi töissä. Vaan mihin sitten juoksisimme? Yanagille meneminen olisi kovin ennalta-arvattavaa. Lailan asuntoon saattaisi päästä, tai sitten jos saisimme Sarahin avaimet löytötavaratoimistolta tai jostain, voisimme käyttää hänen kämppäänsä.
Yanagilla ei ollut aavistustakaan, kauanko Valentinella menisi. Sen menoa tarkkaillessamme Hilkkakin heräili, eikä tainnut olla hirveän iloinen, kun sai kuulla, että hänen asunnossaan parhaillaan puuhattiin tietomurtoa. Yanagi kumminkin vakuutteli, ettei se olisi niin paha asia. Jos poliisit ilmestyisivät Hilkan ovelle, tämä voisi ihan hyvin vaikka kertoa Yanagin olleen paikalla, Yanagi voisi sitten perustella poliiseille, miten ei ole tehnyt mitään pahaa. Sitä paitsi tuskinpa ne poliisit olisivat kovinkaan taitavia tai tajuaisivat mitään. Oikeasti paha asia olisi vain, jos Inexiltä lähetettäisiin jotain hyvin asiansa hallitsevia tyyppejä tätä selvittämään.
Söimme aamupalaa ja odotelimme, Valentinella vain kesti ja kesti. Sitten Sarah soitti. Hän oli päässyt pois sairaalasta, mutta jonkun pitäisi käydä hakemassa hänet sieltä. Mahtavaa. Yanagi jäi vahtimaan Valentinea, minä lähdin Hilkan seuraksi Sarahia poimimaan. Ajaessamme sinne päin ei vielä ollut selvää, oliko Johnna palannut vai oliko Sarah jotenkin mystisesti parantunut. Kun hän hyppäsi auton kyytiin punamusta sarvihattu päässään, asia oli selvä. Johanna oli todellakin tullut takaisin selostettuaan parhaansa mukaan jumalalleen, ettei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan oli sen sijaan järjestämässä tälle kovasti uusia kannattajia. Todellisuudessa uusia kannattajia taisi olla tasan yksi kappale, niinkin yllättävä henkilö kuin Matias.
Hilkalle palattuamme ei mennyt enää kovin kauaa, kun Valentine viimein sai urakkansa päätökseen. Koska meillä nyt kerran oli Sarah itse paikalla avaintensa kanssa, päätimme koko porukka siirtyä hänen luokseen. Matkalla olimme aivan varmoja, että eräs auto oli perässämme, mutta ehkäpä ei sittenkään, koska se kääntyi kumminkin pois eikä sitä sitten enää näkynyt. Edellisenä iltana Yanagilta Hilkalle ajaessamme meillä oli ollut sama tunne. Paha sanoa, oliko se sitten tarkkaavaista varovaisuutta vai pelkästään vainoharhaisuutta.
Jännitys oli suuri ja odotukset korkealla, kun Sarahille päästyämme Yanagi katsoi, mitä Valentine oli tuonut. Pettymys oli sitäkin suurempi: vain yksi tiedosto, ja sekin hyvin sotkuisen näköistä koodia, jota kumpikaan ei saman tien tunnistanut. Aikamme ihmeteltyämme päädyimme siihen, että se oli rikkinäinen rtf-tiedosto, mutta tästä huolimatta emme saaneet sitä korjattua luettavaan muotoon, se oli liian sirpaleinen. Harvat tekstin seasta löytyneet sanat rajoittuivat kellonaikoihin ja pariin sattumanvaraisen oloiseen sanaan.
Vähän aikaa koodia selattuani törmäsin kuitenkin muutamaan todella häiritsevään riviin tekstiä: neuraaliverkko uusimatta mahdollisesti pysyy kasassa kuun loppuun poistunut kotoaan luultavasti Turussa
Eikä. Ei voinut olla sattumaa, tuon oli kertakaikkisen pakko viitata minuun, mitä muutakaan se voisi olla - mutta ei, en olisi millään halunnut uskoa sitä. "Uusimatta" ja "Mahdollisesti pysyy kasassa kuun loppuun" vaikutti aivan samalta kuin se, mitä Luka oli puhunut päivityksistä, ja vihjasi, että Gwag oli sittenkin oikeassa. Olin hajoamassa. Foliohattu olikin ehkä hyvin, hyvin huono asia. En ollutkaan suojautunut hyökkäyksiltä, vaan olin estänyt tekijöitäni päivittämästä minua.
Mitä enemmän mietimme, sitä selkeämmin tämä tuntui aivan liiankin toimivalta selitykseltä. Olin ihmetellyt, miten ne kykenivät aiheuttamaan puutumisoireiluni, kun minulla kuitenkin oli hattu päässä. Eivät ne aiheuttaneetkaan, vaan se oli lähtöisin minusta itsestäni, sisältä päin. Ja kuten Yanagi sanoi, jos ne oikeasti korjauksillaan yrittivät jotenkin kalibroida keskushermostoani, tokihan se olisi hankala ja pitkällinen projekti, joten toistuvat tajuttomuudet ja muu ikävä olivat hyvinkin ymmärrettäviä. Käsittämättömältä tuntui vain se, että, jos ne Inexillä todella halusivat korjata minua, miksi ihmeessä eivät sitten kertoneet sitä vähän selkeämmin?
Tätä aikamme pohdittuamme päädyin siihen, että minun pitäisi kai kokeilla uudemman kerran, mitä tapahtuisi, jos ottaisin foliohatun pois päästäni. En ollut kokeillut sitä kertaakaan perjantai-iltaisen häiritsevän puhelinsoiton jälkeen. Ehkä jokin olisi nyt muuttunut. Ehkä asiat olisivatkin paremmin, ne saisivat päivityksensä lähetettyä enkä olisikaan enää rikki. Toisaalta, jos ne todella aikoivat yksinkertaisesti siirtää minut ulos ruumiistani, hatun pois ottaminen olisi selvää antautumista.
Hilkka oli jo torkkunut Sarahin sängyllä jonkin aikaa, ja Yanagikin sanoi olevansa edelleen älyttömän väsynyt. Päätimme palata takaisin Hilkalle, muut nukkuman ja minä mitä todennäköisimmin viettämään hyvän tovin tajuttomana.
Mietin vielä aikani ja harkitsin, haluaisinko ja uskaltaisinko todella. Yanagin kanssa totesimme, että useampi täysin erillinen lähde - Luka, Inexin tiedosto ja Gwag - viittasivat siihen, että päivitysteoria piti paikkansa. Sitä paitsi, päätyisin varmasti kokeilemaan tätä ennemmin tai myöhemmin. Minullahan ei kai ollut aikaakaan kuin kuun loppuun. Söin vähäsen sen varalta, että olisin todella pitkään tajuton. Minulla oli ahdistava tunne, että olin tekemässä jotain lopullista, että asiat voisivat mennä pahasti pieleen. Kun Yanagi oli suuntaamassa nukkumaan, kerroin hänelle, kuinka mukava oli ollut tuntea hänet, siltä varalta, että tapahtuisi jotain hirveää. Hän halasi minua, ja sanoi, ettei tapahtuisi, ja jos vaikka sattuisin päätymään ulos ruumiistani, hän etsisi minut.
Päätökseni piti ahdistuksesta huolimatta. Asetuin Hilkan sängylle ja otin hatun pois. Ei mennyt kauaakaan kun kaikki pimeni.
Ollessani tajuton näin unta. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni. Unessa pääni oli kipeä.
Palattuani tajuihini ensimmäinen havaitsemani asia oli, että minulla tosiaan oli hirvittävä päänsärky. Pahempi kuin koskaan aiemmin. Kaikki muutkin tajuttomuuden jälkeiset oireet olivat läsnä yhtä inhottavina kuin aina. Yritin nousta sängyltä pois, päädyin kierimään laidan yli ja mätkähtämään hallitsemattomasti lattialle. Tömähdyksen kuullut Yanagi tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sain selitettyä, että koko pahuksen kokeilu oli ollut aivan turha, koska minusta tuntui vain pahemmalta kuin aiemmin. Puutuneisuuskaan ei ollut kadonnut mihinkään. Olin vain hukannut monta tuntia olemalla tajuton. Yanagi soitti Hilkalle ja kertoi minun heränneen. Hän myös optimistisesti ehdotti, että päänsärky voisi johtua vain liian matalasta verensokerista, ja toi minulle mehua. Kykenin hädin tuskin pitämään lasia kädessäni, kiitos kohtauksen jättämän koordinaation puutteen, ja silmien kohdistaminen asioihin tuntui aivan liian vaikealta. Päänsärkykään ei tuntunut olevan menossa mihinkään. Minusta tuntui kuin joku olisi repinyt päätäni irti sisältä käsin.
Ovi kävi, ja Hilkka ilmaantui. Hän vaikutti melkoisen järkyttyneeltä: Aleksander oli kuin olikin todella ryhtynyt toetuttamaan tappolistaansa. Kuulemma ainakin yksi ihminen oli jo saanut surmansa. Tämän, tai ehkä jonkin muunkin vuoksi, Hilkka oli sitä mieltä, että nyt olisi parasta häipyä johonkin kaupungista, melkein mihin vain, mahdollisimman äkkiä. Yanagi tuntui olevan samaa mieltä. En kyennyt ajattelemaan ollenkaan selkeästi, en oikein edes tajunnut, mistä oli kysymys, mutta pian kuitenkin löysin itseni kävelemästä haparoivin askelin Hilkan autolle.
Yanagi ajoi johonkin. Menimme kai aivan sattumanvaraiseen suuntaan, mihin vain, poispäin Turusta. Pakoon. Olin päätynyt pakomatkalta pakomatkalle. Ja minulla oli edelleen kaamea olo. En millään kestänyt Yanagin musiikkia, mutta onneksi autosta löytyi Vivaldia sen tilalle.
Jonkin aikaa ajettuamme - minulla ei oikein ollut ajankulusta mitään tajua - pysähdyimme huoltoasemalle jossakin - minulla ei ollut mitään käsitystä, missä. Auto piti tankata, ja pitäisi kai myös miettiä, mitä olimme tekemässä.
Huoltoaseman pihassa päänsärkyni katosi yhtäkkiä, kuin jokin kiristävä asia päässäni olisi napsahtanut poikki. Tunne oli helpottava, mutta myös hyvin ahdistava, kun mietin, mitä se saattaisi tarkoittaa. Ja samalla huomasin jotakin vielä ahdistavampaa. Tuntoaistini oli kadonnut. Aivan kokonaan. Pyysin Yanagia nipistämään kättäni. En tuntenut yhtään mitään. Kammottavan selvän tuntuinen merkki siitä, että todella olin hajoamaisillani. En minä voisi elää ilman tuntoaistia.
Menimme huoltoaseman kahvilaan hetkeksi. Käveleminen oli äärettömän omituista, kun en tuntenut niin mitään. Kuten Yanagi varoitteli, minun olisi pakko olla todella varovainen ja tarkkaavainen, voisinhan vahingossa satuttaa itseäni huomaamatta sitä lainkaan. Ei olisi yhtään tehnyt mieli syödä tai juoda mitään, mutta Hilkka kuitenkin osti minulle teetä. Minun piti tarkistuttaa muilla, oliko se kuumaa, ja missä vaiheessa sitä voisi juoda polttamatta suutaan.
Ajatukseni tuntuivat olevan täysin jumissa. Niin monta kertaa kuin olinkin viimeisen kuukauden aikana huolestunut, pelästynyt ja järkyttynyt, olin nyt vielä enemmän peloissani kuin koskaan aiemmin.
Hilkka ja Yanagi totesivat, että pakomatkan suhteen olennaista asioista Aleksander ja tämän tappolista olivat lyhyen ajan ongelma. Ilmeisesti Kamomilla, joka kuulemma oli joku vampyyri nimeltä Amanda Sade, oli ottanut asian hoitaakseen, ja voisi onnistua siinä varsin nopeastikin, joten Turkuun voisi ehkä palata jo huomenna.
Minun ongelmani oli sitten pitkän tähtäimen ongelma. En tajunnut, miten voisimme tehdä mitään asioiden hyväksi pakomatkalla ollessamme. Kuitenkin minusta tuntui, että meidän olisi pakko tehdä jotain ja pian. Aivan pakko. Jos hajoamiseni jatkuisi tähän malliin, minusta ei kohta olisi mitään jäljellä.
Keksin jotakin, mitä emme vielä olleet kokeilleet. Meillä ei ollut Inexin suuntaan mitään yhteystietoja, ei puhelinnumeroa, ei toimivaa sähköpostia. Minulla kuitenkin oli yksi tapa saada heihin yhteyttä. Inex-intra. Voisin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos menisin sinne. Olisi hyvin mahdollista, että niin tekemällä astuisin suoraan ansaan. Silti, jos saisin tajuntani siirrettyä Inex-intran kautta LYSiin, saattaisi ainakin mieleni säästyä väistämättömältä näyttävältä hajoamiselta.
Lähdimme ajamaan pois huoltoasemalta mitä hyvänsä langatonta verkkoa etsien. Se tuntui alkuun toivottomalta, missään ei ollut mitään, mutta viimein jostain Raision keskustasta kerrostaloalueen pihalta löytyi riittävän vahva verkkoyhteys.
Istuin auton penkille sen varalta, että asiat menisivät kuten toivoin, ja menettäisin tajuntani. Otin Yanagin läppärin ja menin Inex-intraan. Pääsin sinne kuten aiemminkin. Tunsin tietoisuuteni jättävän ruumiini kauas taakseen.
Olin taas LYSissä. Tällä kertaa kokemus ei ollut minulle uusi, vaan osasin olla siellä. Minusta myös tuntui paljon paremmalta, eheämmältä ja toimivammalta kuin hajoavassa ruumiissani. Ikävä kyllä, päinvastoin kuin aiemmin, en löytänyt tietä ulos ja nettiin vaikka kuinka etsin. Olin ansassa. Tekeydyin mahdollisimman pieneksi ja piilouduin. Odotin.
Pelkäsin Inexin tutkijoiden löytävän minut. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä he minusta haluaisivat. Ei se minulle sitten ikinä selvinnytkään, koska Yanagi ehti ensin. Hän ja Hilkka olivat ajaneet Raisiosta Lähde-säätiölle katsomaan, olinko mahdollisesti LYSissä. Oli uskomattoman ihanaa olla taas tuttujen ihmisten seurassa, vaikkakin vain mikrofonin ja kaiutinten kautta. Yanagi ja hänen kanssaan oleva Hilkka vaikuttivat myös hyvin helpottuneilta löydettyään minut periaatteessa ehjänä ja hyvinvoivana.
Yanagi ehdotti, että voisi hankkia sopivan laitteiston ja ottaa minut talteen kuten Kaerunekon, Legioonan ja He'e maulin. Koska LYSistä ei ollut pääsyä nettiin ja Yanagin luota olisi, ja siellä olisin muutenkin varmasti tallessa ja turvassa, tämä oli minusta loistava ehdotus. Epäilin tosin, voisiko se onnistua niin helposti. Pelkäsin edelleen, että Inexin ihmiset huomaisivat saaneensa minut säilöön ja jotenkin estäisivät siirron.
Kerrankin jokin meni hyvin, kerrankin todella kävi tuuri. Se onnistui. Yanagi sai kuin saikin minut ulos LYSistä ja talteen. Yhtäkkiä kaikki oli taas hyvin. Olin edelleen oma itseni, edelleen ehjä, ja täysin vapaa Inexistä. Yanagi kirjoittaisi Lähde-säätiölle raportin, jonka mukaan oli löytänyt LYSistä ison pahannäköisen anomalisen silmukan ja poistanut sen. Kukaan ei voisi väittää hänen tehneen mitään väärää. Entisen ruumiini suhteen Hilkan ja Yanagin täytyisi myös tehdä jotain, mutta ei se loppujen lopuksi ollut niin valtava ongelma. Turussa oli kai useampikin ruumista kaipaava ruumiiton olento - jos vaikka Erica haluaisi ruumiinsa takaisin, hän saisi sen ilomielin. Jos kukaan ei tarvitsisi sitä, sen voisi yksinkertaisesti viedä sairaalaan.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tulevaisuuteni näytti valoisalta. Voisin asustella Yanagin luona neuraaliverkkolaitteistossa. Siellä olisin turvassa. Hän voisi virittää minulle näköyhteyden webbikameran kautta jo olemassaolevan äänen ja puheen lisäksi. Voisin edelleen pitää yhteyttä ihmisiin, joihin tutustuin, kun olin ruumiillinen - itse asiassa luultavasti viettäisin Yanagin seurassa enemmän aikaa kuin aiemmin. Ja mikä tärkeintä, Yanagin luota minulla olisi pääsy nettiin. Voisin etsiä loputtomiin tietoa. Paikallistaa unimaailman ja internetin välisen yhteyden. Tehdä melkein mitä tahansa - ja silti, en kuitenkaan.
En koskaan voisi tehdä tai kokea niitä asioita, jotka jäivät tekemättä ja kokematta kun olin ruumiillinen. Kuten kaiuttimeni kautta totesin luultavasti vähän itkuisen kuuloisella äänellä, kun olimme ajamassa Lähde-säätiöltä kohti Hilkan asuntoa, "minusta oli kuitenkin kivaa olla ihminen". Sitä tulisi ikävä. Netissä voisin varmasti elää hyvin pitkään, ehkä niin kauan kuin internet jossain muodossa olisi olemassa, tai kenties paljon pidempäänkin, jos oppisin kulkemaan unimaailmassa, mutta ikinä en unohtaisi sitä lyhyttä aikaa, jonka vietin ruumiillisena, näennäisesti ihmisenä, yhtenä muiden joukossa. Ja vaikka kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä tai vuosisataa kuluisi, koskaan en unohtaisi ystäviäni.
Töiden päätteeksi LYS-koodaajien ja laadunvalvojien oli tarkoitus lähteä Santerin luo pelaamaan konsolipelejä, mutta jotkut tahtoivat sitä ennen pysähtyä baarisssa. Jotenkin baarista ei päädyttykään lähtemään pois, kun ihmiset alkoivat yhtäkkiä kertoa loppuvuoden masennuksistaan. Yksinäisyyttä, parisuhdepulmia, sairaita mummoja, eksistentiaalista ahdistusta. Kaikki olivat jotenkin synkkiä, enkä minä ollut poikkeus.
En vaan oikein voinut selittää oman ahdistukseni syytä. Kukaan ei uskoisi, jos kertoisin että olen kauhean ihastunut hirveän makeeseen androidiin -- varmaan vieläpä juuri saman sarjan androidiin josta Lähde-säätiöllä kerrotaan urbaaneja legendoja. Ja että kyseistä androidia yritettiin nyt sammuttaa kauko-ohjauksella. Koska siitähän tässä oli kyse. En edes uskaltanut kertoa asiasta. Olin aika varma siitä, että kukaan seurasta ei tiennyt mitään Inex-hankkeista, mutta riittävän varma en ollut.
Vainoharhaisuus Säätiötä kohtaan oli kasvanut syksyn aikana. Mitä siellä oikein tehtiin? Tahdoinko oikeasti olla siellä töissä? Ja kun työkaverini rakensivat asioita LYS:ssä, vietiinkö ne käyttöön jossain omituisemmassakin projektissa?
Livistin kotiin ja puhuin ircissä hetken Colleenin kanssa. Hänellekään en oikein voinut selittää asioita. Koetin paeta huoliani tietokoneen kanssa säätämiseen kun Hilkka soitti ja pyysi minua jäljittämään Markoa. Kuulemma aiemmin mainittu porukka uneksijoita oli valinnut Markon jonkun jumalan airueeksi. Oli vähän vaikea uskoa, että tällä olisi mitään käytännön merkitystä. Marko ei vastannut puhelimeen, joten jätin hänelle sähköpostin.
Hilkalla oli ollut muutakin asiaa. Joku mielipuoli oli kaupungissa etsimässä Jaanaa, Matias oli sanonut. Pyöräilin Hilkan luo kuullakseni lisää.
Hilkka, Sarah, Laila, Jouni, Matias, vieras nainen nimeltä "Neiti B" olivat kaikki Hilkan olohuoneessa. Sarahissa oli jotain vialla, hän ei tuntunut omalta itseltään ja esittäytyi nimellä Johanna. Johanna oli henki, tai suojelusenkeliksi Hilkka häntä oli kutsunut. Ihan kummallista. Joku pyysi Sarahia tulemaan takaisin, ja yhtäkkiä Sarah alkoi taas kuulostaa omalta itseltään. Joko hän oli kopauttanut päänsä, näytteli tosi hyvin tai sitten häneen tosiaan oli asennettu tuplabuuttaus kahteen mieleen.
Matiaksen juttujen uskomattomuus oli kohonnut toiseen potenssiin, eikä hän tuntunut enää pelkästään harmittomalta eksentrikolta. Hän kertoi Alexander-nimisen uskonnollisen fanaatikon Supolta jahtaavan kaikkia joiden pitäisi olla kuolleita - Jaanaa, Oonaa, Sarahia ja ties ketä. Erika piti saada unimaailmasta takaisin Jaanan kehoon. Jaana piti siirtää tietokoneeseen. Pelkkiä ongelmia, ei ratkaisuja. Yritin kysellä häneltä asioita, hän vaan ärtyi ja puhui ristiin. Ei hänen väitteissään ollut päätä eikä häntää. Ihmisiä piti suojella okkultismilta, koska yliluonnollisia olentoja piti suojella ihmisiltä - mutta tosiasiassa yliluonnolliset olennot olivat vaarallisempia kuin mitään mitä ihmisellä oli, ydinpommikin vain kutitti, joten ketä tässä nyt piti suojella keneltä? Aloin uskoa, että Matias oli vaan sekaisin.
Jaanalla oli Helsingissä ollut ongelma, Hilkka kertoi. Hän oli alkanut puutua joka paikasta. Kun Matias maalasi uhkakuviaan, koetin itsekin soittaa Jaanalle. Puhelin ei ollut päällä. Eikä Jaana ollut irkissäkään.
Olivat Matiaksen pelottelut totta tai ei, jotain ihan oikeasti piti tehdä. Olin toivonut, että Jaanan tila pysyisi vakaana kunnes keksisimme jotain nokkelaa. Emme olleet niin onnekkaita.
Jaanan ei kuuluisi olla yksin Helsingissä. Turussa oli vain Matiaksen uskomattomat tarinat, psyko-Alexanderin uhka ja Sarahin jakomielisyys. Ilta varmaan paranisi jos oikeasti tekisin jotain.
Hilkka lainasi minulle autoaan. Lähdin sillä Helsingin suuntaan. Koetin soittaa tien päältä Jaanalle, mutten saanut vastausta. Matias häiriköi minua puhelulla. Mietin pitäisikö kännykkää vaihtaa.
Pasilaan pääsin yhden maissa ajettuani tosi kovaa koko matkan. Jaanan ovi oli kiinni ja asunto pimeänä. Tähänkö tämä jäi? Soitin Hilkalle ja kysyin neuvoa. Pitäisikö isännöitsijää pyytää avaamaan ovi jollain verukkeella?
Olin keräämässä rohkeutta huoltomiehen soittamiseen ("mun kaveri tuolla uhkasi tekevänsä itsemurhan, nyt ovi ei aukea lainkaan") kun Jaanan kämppäkaveri ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Hän kertoi, että Jaana oli lähtenyt kotoa pari tuntia aiemmin hurjalla kiireellä ja vienyt kaiken asunnon folion mukanaan.
Mihin Jaana oli mennyt? Turkuunko? Olimmeko me menneet ristiin? Aina käy näin.
Väsytti hirveästi. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön enkä jaksanut lähteä ajamaan takaisin Turkuun. Kerroin Hilkalle mitä oli käynyt, ja ajoin Otaniemeen Nikon luo. Hänen sohvaltaan sain yösijan.
Verkossa ei ollut tapahtunut mitään. Ei merkkejä Jaanasta, eikä edes Markosta. Uni tuli nopeasti.
Lauantai, 25.11. 2006
Heräsin puhelimeen. Jaana oli päätynyt Turkuun tänä aamuna. Olin nukkunut korkeintaan kuusi tuntia ja olo oli aika väsynyt, mutta turhaa minun oli Otaniemessä enää majaillla. Hyppäsin autoon ja ajoin takaisin länteen. Yhdentoista jälkeen selvisin Hilkan luo.
Jaana oli saanut taas yhden pelottelupuhelun. Siinä puhuttiin toiminnan päättymisestä ja noutajasta joka lähetettäisiin hakemaan hänet. Kamalaa. Eikä soittaja ollut taaskaan selittänyt mitään tai jättänyt yhteysosoitetta.
Foliolla vuorattu myssy piti radiosignaalit kaukana, mutta puutuminen jatkui. Lähdimme Hilkan ja Sarahin mukana Kerttuun aamiaiselle, samalla suunnitellaksemme päivän ohjelmaa. Hilkka oli suunnittelemassa hyökkäystä heräävää atsteekkien kostonjumalaa vastaan, Sarah taas esitteli päässään majailevaa vaihtoehtopersoonaa. Johannan puheissa ei ollut pajon tolkkua, mutta sentään hän ja Sarah tuntuivat asuvan samassa kehossa jonkinlaisessa sovussa. Kun Sarah oli keväällä pudonnut katolta, oli Johanna mennyt hänen ruumiiseensa, ja piti hänet toimintakuntoisena. Sarahin selkäranka oli poikki - yäk - mutta Johannan ansiosta hän pystyi liikkumaan ja kävelemään suht normaalisti.
Jaanan pulmaa pitäisi ryhtyä ratkomaan jostain suunnasta, ja oikeastaan ainoa johtolanka oli Luka-niminen kaveri, jonka nimi oli esiintynyt Inex-intran sivuilla. Emme tienneet hänestä juuri mitään muuta kuin että kaikki pelkäsivät häntä - hänen piti olla demoni, uskonnollinen fanaatikko, epäilty osallisuudesta Lasse Hinkolan itsemurhaan, vaikka mitä pahaa. Sarah päätti uskaltautua ottamaan häneen yhteyttä. Johannalla oli kai pyrokineettisiä kykyjä joiden avulla voisi selvitä mahdollisista vaikeista tilanteista.
Sarah lähti tapaamaan Lukaa, me muut palasimme Hilkan luo. Ympärillä maagiset pyörät pyörivät, okkulttiset voimat kokoontuivat, olisin tavallisesti ollut aivan innoissani ja mukana kaikessa, mutta nyt huoleni oli liian suuri. Odotin Sarahin raporttia Lukasta toivoen, että sieltä tulisi edes vähän tiedonjyviä.
Sarah palasi voitokkaana. Lukan sisällä oli samanlainen tulenhenki kuin hänen Johannansakin. Tätä kautta oli saavutettu yhteinen sävel - tai ilmeisesti Johanna oli pelotellut Lukan yhteistyöhaluiseksi. Hänen kertomuksensa olivat hurjia.
Luka oli kuulemma kaupungissa jahtaamassa vanhoja luomuksiaan. Jaana kuului näihin. Sarah oli oikeasti paikantanut ihmisen, joka oli vastuussa Jaanan alkuperästä.
Taikavoimien kerääntyminen Hilkalle jatkui, mutta minä ja Jaana keskityimme järjestämään tapaamista Lukan kanssa. Päätimme, että illan operaation tieteellis-teknillinen puoli hoidettaisiin Casa Yanagissa, siellä kun saisi rauhassa puhua biokemiasta ja kognitiotieteestä ilman että ymmärtämättömät tulisivat väliin. Kutsuimme Lukan paikalle, Sarah ja Hilkka tulivat tukijoukoiksemme.
Saimme odottaa aika kauan. Luka eksyi matkalla. Hilkka joutui jättämään meidät ja lähtemään kotiinsa paimentamaan mystisten voimien taitajia. Hän ei vaikuttanut tästä kovin onnelliselta. Me vaan katselimme Henkien kätkemää ja pelasimme Bloody Roar 3:a.
Viimein Luka ilmestyi, orava-Merja mukanaan. Kuten Sarah oli sanonut, hän ei vaikuttanut tiedemieheltä; hän vaikutti enemmän rokkarilta. Istuimme makuuhuoneeseen juttelemaan.
Viidessä minuutissa kaikki epäilykseni tästä kaverista olivat pyyhkiytyneet pois. Luka oli tyrmäävän mahtava. Hän oli luonut teorian jonka perusteella Jaana oli tehty. Matias oli myös hänen luomuksensa - jonkinlainen taistelubioborgi. Hän oli nerokas biokemisti, neurologi, ohjelmistosuunnittelija, heikkovirtafyysikko - ihan oikea yleisnero. Hänen puheitaan olisin voinut kuunnella tuntikausia.
Luka oli kehittänyt neuraali-implantit ja bioborgiteknologian parantaakseen syöpäpotilaita. Joku - ehkä jokin armeijan taho? - oli kuitenkin räjäyttänyt hänen tutkimusprojektinsa Biogen-yhtiöllä. Hän itse oli selvinnyt vain tekemällä sopimuksen henkiolentojen kanssa, mutta oli samalla menettänyt muistinsa. Vasta viime aikoina hän oli alkanut saada sitä paloina takaisin.
Jaanan päässä oli paitsi antenni, myös mikrosiru joka ilmeisesti ohjasi signaalia ja mahdollisti neuraaliverkossa majailevan mielen konversion digitaalisiin ympäristöihin. Luka arveli osaavansa korjata Jaanan jos pääsisi laboratorioonsa. Sen sijainnin tiesi vain Matias. Hän tahtoi myös selvittää, kenellä oli kopioita hänen tutkimusmateriaalistaan. Potentiaali sen väärinkäyttöön sotilassovelluksissa oli aivan liian suuri, eikä Luka tahtonut keksintöjään käytettävän hullujen superarmeijoiden luomiseen. Ei hän halunnut Jaanaa surmata tai hävittää, ei hän tiennyt edes tarkalleen kuka tahtoisi, hän vaan tahtoi varmistua että hänen keksinnöillään ei tehtäisi pahaa.
Sateesta sisään tulemisen jälkeen Lukan vaaleat hiukset olivat muuttuneet tulenpunaisiksi, samoin hänen silmänsä. Hänen sisällään oli todella tulenhenki. Mieletöntä. Sen energia oli käymässä vähiin, mutta Johanna latasi hänet kun minä ja Jaana totesimme, että tämän ihmisen tuli pysyä hengissä ja toimintakuntoisena. Sarahin selkään kasvoivat tuliset siivet kun hän päästi Johannan irti. Otin todella makeita valokuvia niin Johannasta kuin Lukastakin.
Pelkästään näiden asioiden ihmettelyyn olisin voinut käyttää kuukausia. Mutta tällä hetkellä tärkeintä oli saada Jaana parannettua. Hilkale kokoontuneet maagit halusivat tavata Lukan, ja Matiaskin oli varmaan tulossa sinne tärkeine tietoineen. Taivalsimme takaisin syksyisen illan halki. Mennessämme juttelimme Lukan kanssa.
Olin aivan haltioissani. Luka oli mieletön. Minäkin tahdoin tulla isona hänen kaltaisekseen. Ensimmäistä kertaa aikoihin mietin, pitäisikö minun sittenkin mennä takaisin kouluun ja lukea oikeasti hyvät tiedot joistain tieteistä. Opiskelu muun kuin käytännön tekemisen kautta ei ollut ikinä ollut vahvoja alojani, mutta ehkä sitä silti pitäisi yrittää. Ja sitten voisin itsekin saada sisääni tulenhengen ja supervoimia.
Lukalla oli teoria, että Jaanaa vaivaavat kohtaukset olivat yrityksiä päivittää hänen neuraaliverkkonsa. En oikein uskonut tähän, se ei minusta tuntunut järkeenkäyvätä. Asiasta pitäisi puhua enemmän ajan kanssa jossain välissä.
Hilkalla olivat Gwag, Laila ja Jan Hautala, kaikki valmistautumassa suuren maagisen loppuhirviön kohtaamiseen. Vastapuolella oli atsteekkien kuolemanjumalan lisäksi ilmeisesti Seth, Tuulia ja muita puolituttuja. He kai yrittivät kutsua jumalaa tähän maailmaan, mikä taas olisi Huono Juttu. Maailmanloppuun en uskonut, mutta arvelin, etteivät nämä ihmiset nyt ihan turhan takia kaikki olleet lauantai-illaksi tänne kerääntyneet.
Kerroin Hilkalle kuinka meidän osamme projektia edistyi ja kuinka mahtava ja mieletön Luka oli.
Hilkka näytti vakavalta, ja kertoi sitten, että Gwagin ja Hautalan mukaan Lukalla oli enää 14 tuntia elinaikaa. Sopimus jonka hän oli tehnyt tulihenkien kanssa oli menossa umpeen, ja sen jälkeen hän palaisi sisältäpäin.
Se tappoi hyvän tuuleni.
14 tuntia - ei tämä voinut olla totta. Eihän? Ei näin epäreiluja asioita tapahtunut kuin joissain elokuvissa! Luka oli aivan liian hieno, hän oli mojovin tyyppi jonka olin varmaan tavannut ikinä, ei hän voisi kuolla. Ei saisi. Ei ikinä.
Vähän aikaa kuljin ympäriinsä melkoisessa shokissa. Jaoin järkytykseni Jaanan kanssa. Pohdimme, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ainakin meidän pitäisi kertoa Lukalle, jos hän ei vielä tietäisi.
Ehkä hän ei ehtisi tehdä kirurgiaa itse. Ei hän varmaan tahtoisi sitä tehdä viimeisinä tunteinaan. Mutta hän voisi ehkä kertoa miten se tehtäisiin, ja joku muu voisi sitten hoitaa itse operaation. Hän voisi kai lainata laboratoriotaan tähän.
Ja ehkä aikarajalle voisi tehdä jotain. Meidän puolellamme oli kuitenkin Johanna, jolla oli yhteyksiä tulenhenkiin. Ehkä tämä ei ollut niin väistämätöntä kuin pelkäsimme. Ehkä jotain keksittäisiin.
Okkultistit olivat ryhtymässä toimiin. Matias oli vasta tulossa, ja Luka aikoi puhella hänen kanssaan pihalla. Minä tarvitsin jotain tekemistä tai räjähtäisin, joten tarjouduin toimimaan Lailan ja Camomillan kuljettajana heidän lähtiessään jallittamaan Tuulia ja kumppaneita. Heidän osansa oli kai toimia taustatuen viivyttäjinä samalla kun muu joukko lähti Kupittaanpuistoon taltuttamaan sinne iltakymmeneksi saapuvaa atsteekkijumaluutta.
Tilanne oli vähintäänkin kaoottinen. Jossain kaukana Alexander oli menettänyt järkensä, joku muu oli vajonnut transsiin ja piti herättää tai tapahtuisi hirveitä -- en edes yrittänyt pitää kirjaa kaikesta mitä oli tekeillä. Olin vain älyttömän hermostunut ja paniikissa.
Ajoin minne pyydettiin, ja kun pysäköinti kävi vaikeaksi, sain Lailalta luvan poistua. Hilkalla ei ollut ketään, puistoiskuryhmä oli mennyt. Kävin kotona. Kuljin hermostuneesti pientä kehää ja koetin keksiä jotain ratkaisua tai suunnitelmaa tai ihan mitä tahansa.
Puhelu Lailalta palautti minut kuljettajan rooliin. Poimin Lailan ja Camomillan, ja palasimme Hilkalle. Viivytys oli tehty, puistossa rituaali oli päättynyt, nyt odotimme vielä tuloksia.
Hilkka ja muut saapuivat viimein. He näyttivät suunnilleen yhtä voipuneilta kuin aiemmin ollessaan karkoittamassa kellarissa ollutta unimörköä. Gwag kulki kuin pahasti haavoittunut. Muu joukko asettui olohuoneeseen juomaan teetä ja potemaan taistelushokkia.
Silti, puistossa oli voitettu, ainakin osittain. Tezcatlipoca oli vangittu kiveen, mutta jäljelle oli kai jäänyt aukko unimaailmaan. Mitä se sitten tarkoittikin, samantekevää. Jaana oli ollut näkemässä, mutta hän oli sanonut, ettei rituaali ollut vaikuttanut juuri miltään...
... paitsi että Sarah oli lähtenyt pakoon kun se oli päättynyt. Hän ei ollut täällä. Hän ei vastannut puhelimeensa. Hän oli kateissa.
Johanna oli kateissa hänen mukanaan. Johanna oli paras keinomme jotenkin auttaa Lukaa.
Tämä oli jo ihan epätodellisen kamalaa.
Luka oli lähtenyt Merjan kanssa tiehensä, mutta Matias oli jäänyt Hilkalle muiden puistosta palanneiden kanssa. Kysäisin Matiakselta Lukan laboratoriosta, mutta Matias totesi sen tuhoutuneen, ja totesi myös ylenkatsovasti, ettei Luka osannut mitään mitä hän ei itse osannut. Hän puhui Lukasta kuin tämä olisi täysin hyödytön.
Minä olin vähällä alkaa itkeä tai saada raivarin. Inhosin Matiasta sillä hetkellä enemmän kuin ketään koskaan. Mitä ihmettä hänkin muka mistään tiesi? Hänellä oli suuret puheet mutta hän ei koskaan ollut kai tehnyt mitään oikeasti hyödyllistä, ja hänen juttunsakin olivat täysin päättömiä kun niitä kuunteli yhtään enemmän. Luka oli aivan oikeasti tiennyt mistä puhui, hänellä oli ensimmäisenä ihmisenä milloinkaan ollut oikeita vastauksia minun ja Jaanan miljoonaan kysymykseen. Ei osannut mitään mitä Matias ei osannut? Eipä varmaankaan!
Soitin Lukalle. Hän sentään tiesi jo aikarajastaan. Kysyin mitä hän aikoi tehdä, hän sanoi keskittyvänsä viettämään viimeiset tuntinsa laadukkaasti. Mainitsin hänelle Inexistä ja hän pyysi minua lähettämään hänelle sähköpostitse tiedot firman nykypuuhista. Lupasin tehdäkin niin.
Hilkka ja Gwag näyttivät vakavilta ja parantelivat asunnon mystisiä suojariimuja tai jotain. Minä koetin keskittyä keräämään Lukan pyytämiä tietoja sähköpostiin, mutta olohuoneessa vallitseva sekamelska häiritsi minua. Matias oli äänekkäin osa sitä, hän sai jatkuvasti kummallisia puheluita joiden älytöntä sisältöä hän kertoi kaikille. Lopulta hänelle soitti Robin, tai niin hän väitti. Robin oli kuollut.
Matias sanoi, että oli todella kamalaa puhua jonkun kanssa jonka kuoleman oli itse aiheuttanut. Joku kysyi, oliko Matias sitten tappanut Robinin, ja Matias sanoi, ettei itse tahdo liata käsiään. Silloin minulle viimein riitti. En tahtonut olla samassa paikassa kenenkään kanssa joka puhui mitään noin kamalia. Joko Matias oli aivan äärettömän tyhmä tai sitten hän oli vaarallinen hullu, mutta kummassakin tapauksessa minä en häntä enää jaksanut.
Heitin tavaroita kasaan ja koetin juosta ulos ovesta, mutta Hilkka tuli väliin. Hän sanoi, että pihalla oli nyt suunnattoman vaarallista. Kupittaanpuiston unirepeämästä saapui maailmaan todellisiksi tulleita unia, ja lisäksi Tezcatlipocan seuraajat, Alexander aseineen ja Supo-murharyhmineen sekä ties minkälaiset hirveät yön kummajaiset juoksivat pitkin kaupunkia ainoana tavoitteenaan etsiä kaikki jotka olivat joskus tunteneet jonkun joka oli osallistunut tämän illan okkulttisiin kummallisuuksiin.
Ei auttanut, kun sanoin etten ollut edes ollut paikalla. Minua ei tahdottu päästää lähtemään, ulkona oli hengenvaarallista. Mutta Luka oli jo siellä, ja Sarah. Ei kukaan kuunnellut.
Minä tahdoin pois. Olin vielä lähempänä itkua kuin aiemmin. Täällä loukussa oleminen ja Matiaksen juttujen kuunteleminen ajaisi minut hulluksi. Hilkka antoi minulle kiven jonka piti rauhoittaa, mutta kukaan ei siti kuunnellut tai tajunnut. Tahdoin pois Matiaksen luota, jonnekin missä voisin ajatella ja missä ei olisi näin kamalaa.
Istuin keittiössä, kunnes Matias tuli sinnekin; sitten poistuin parvekkeelle. Laila saapui juttelemaan kanssani. Minä kerroin hänelle mitä ajattelin Matiaksesta, ja miten tahdoin vaan pois täältä. Puhuminen helpotti vähän. Matias oli epärationaalinen ja Laila tuntui ymmärtävän miten pajon se minua ahdisti.
Vihdoin viimein Hilkka heltyi ja suostui viemään minut sekä Jaanan kotiini, kunhan hän saisi itse suojata sen ja kunhan me emme lähtisi sieltä minnekään. Ehkä yö oli täynnä mörköjä, ehkä ei, mutta en olisi jaksanutkaan ulos sateeseen mennä.
Minunkin kotini sai sitten suojakivet ja -riimut. Tehtyään suojaukset Hilkka ja Laila jättivät minut sekä Jaanan kahdestaan sinne pohtimaan asioita.
Kun akuutein ahdistus ja kuvotus hellitti, tajusin olevani hirveän väsynyt. En ollut nukkunut kunnolla moneen päivään eivätkä aivoni toimineet oikein. Lähetin Lukalle hänen toivomansa datat, mutta hän ei vastannut postiini. Jäljitin Sarahin puhelinta, ja löysinkin sen. Se oli poliisiasemalla. Oliko hänet pidätetty? Vai oliko se löytötavaroissa?
Jos Hilkalla oli ollut hirveä melske ja kauheasti ihmisiä, oli minun kotonani melkein ahdistavan hiljaista. Se olisi ollut tervetullutta, jos en olisi kärsinyt niin pahasta aivojumista. Tahdoin vain mennä nukkumaan, ja Jaana sanoi että saisin kyllä tehdä niin jos tahtoisin, mutta kaikki asiat olivat vielä kesken. Luka piti tavoittaa. Asioita piti selvittää ennen aamua. Ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Lopulta uskaltauduin soittamaan Lukalle. Puhelimeen vastasi joku Kristian.
Jos Matias kuulosti paranoidilta skitsofreenikolta, Kristian oli kuin tunteeton sosiopaatti. Hän tiesi Lukan olevan kuolemassa, eikä lainkaan välittänyt. Hän ei antanut minun puhua Lukalle. Hän tahtoi tietää, miksi hänen pitäisi kertoa minulle yhtään mitään. Hän halusi maksua tai jotain.
Väsyneenä ja tyrmistyneenä koetin ylipuhua Kristiania olemaan ystävällisempi. Lopulta hän kysyi, mitä oikein tein työkseni. Sanoin koodaavani neuraaliverkkosovelluksia.
En olisi ikinä uskonut, että niillä sanoilla saisin jonkun yhteistyöhaluiseksi. Niin kuitenkin kävi.
Kristian pyysi minua odottamaan tovin, ja sanoi sitten, että Luka suostui vielä tapaamaan minut ennen aamua, jos menisin hänen luokseen. Tottakai menisin. Oli ulkona mörköjä tai ei, minun ja Jaanan oli vielä saatava muutama vastaus.
Kuitenkin päätin soittaa Hilkalle ja kertoa mitä olimme tekemässä. Hän ei edes kieltänyt sitä, vaan sanoi että ulkona ei ehkä ollutkaan ihan niin paha tilanne kuin aiemmin. Gwag oli lähtenyt, ja vienyt mukanaan esineen jota kaikki ektoplasmaiset hirviöt olivat tavoitelleet. Meille muille asiat olisivat varmaan yksinkertaisemmat, kunhan pysyisimme kaukana Kupittaanpuistosta.
Luka oli tapaamassa Matiaksen ennen meitä, ja sanoi lähettävänsä mailia kun hänen luokseen voisi mennä. Siirryimme takaisin Hilkalle, se kun oli aivan Lukan senhetkisen sijainnin vieressä. Hilkka oli tyhjentänyt kotinsa kaikista äänekkäistä ihmisistä, enää Laila oli paikalla. Hän kertoi, että Sarah oli löytynyt. Sairaalasta. Ilman Johannaa. Halvaantuneena.
Väsymys ja epätoivo kaiversivat. Kauankohan Matiaksen kanssa juttelemiseen oikein meni? Jätin koneeni äänet mahdollisimman kovalle jotta kuulisin kun viesti tulisi, ja menin patjalle nukkumaan. Ihan hetkeksi vain.
Sunnuntai, 26.11. 2006
Kun havahduin, ulkona oli vielä säkkipimeää ja Jaana luki kirjaa sohvalla. Ei sähköpostia. Kello oli jo vaikka miten paljon. Sitten huomasin puhelimessani olevan viestin. Se oli tullut kello 02.30, ja sen sisältö oli koruton.
"Luka Kristofer Weiland on menehtynyt asunnossaan rajussa tulipalossa kello yhden aikaan yöllä 26.11. -06. Tämä viesti on lähetetty kaikille muistiossa olleille."
Jo nukkumaan mennessäni olisi ollut liian myöhäistä tehdä mitään. Lähetin sanaa eteenpäin ja yritin keskustella Jaanan kanssa. Me olimme molemmat varsin epätoivoisia. Mitä ihmettä seuraavaksi oikein voisi tehdä? Jaanan puutuminen ei ainakaan tuntunut helpottavan.
Punnitsin useita mahdollisuuksia, ja hylkäsin niitä. Lopulta päädyin miettimään Valentinea. Ystävänpäivän mato oli yhä tallessa wasabi.tuug.org -koneella, ja sen funktio oli nimenomaan murtautua koneisiin ja kammata niistä dataa. Tiesin Inexin palvelimen sijainnin, ja vaikka en ollutkaan ihan varma siitä, että pystyisin murtautumaan sinne itse, saattaisi Valentine kyetä tähän.
Optimaalisesti tämä tehtäisiin monen väliportaan kautta ja avoimesta verkosta josta murtoa olisi mahdoton jäljittää. Mutta kiireellisyys meni nyt huolellisuuden ohitse. Oli sunnuntaiaamuyö, kukaan ei ollut töissä - oli paras mahdollinen aika tehdä tällaista, jos siihen ryhtyisi heti.
Imuroin Valentinen kannettavalleni, ja annoin sille ohjeet. En ollut varma siitä, miten hyvin se minua ymmärsi; kehotin sitä siirtämään koneelleni aivan kaiken datan mihin se suinkin Inexin palvelimella törmäisi. Sitten ohjasin sen reititystauluja käyttämällä kannettavaltani Inexin kimppuun.
Valentine alkoi hakea heikkouksia organisaation palomuurista. Minä kiskouduin jaloilleni. Hilkka näytti olevan melkein hereillä. Selitin hänellekin, että hänen kotoaan tehtiin nyt tietomurtoa ja että joskus varmaan poliisi tulisi juttelemaan tästä. Päädyimme kaikki kolme siihen tulokseen, että kunhan Valentine saisi työnsä valmiiksi, me häipyisimme täältä suunnittelemaan mitä vastaisimme virkavallan kysymyksiin.
Aamiaista tuli syötyä, kun Hilkka kokkasi. Valentine ei palannut. Se työskenteli Inexissä hitaasti ja perusteellisesti. Kukaan ei kuitenkaan sammuttanut laitoksen verkkolaitteita, joten ilmeisesti ylläpito ei huomannut mitä oli tekeillä.
Olin nukkunut vain muutaman tunnin, ja kosmisen skaalan väsymys painoi edelleen. Nukkuminen vaan ei juuri nyt tullut kysymykseen. Täältä piti olla valmis lähtemään nopeasti pois kun tietomurto saataisiin päätökseen. Tarvitsisimme vaan jostain turvallisen tukikohdan. Minun asuntoni periaatteessa toimisi, paitsi jos Inex arvaisi että olin hyökkäyksen takana. Mitä muuta meillä oli?
Aamun ensimmäinen puhelu tuli Hilkalle kahdeksan jälkeen. Sarah oli pääsemässä pois TYKS:istä. Lääkärit ällistelivät hänen pikaparantumistaan, mutta Johanna oli palannut ja Sarah pystyi taas kävelemään. Hänellä ei ollut halua jäädä petiin. Hilkka nouti hänet autollaan. Sarah vaikutti omalta itseltään, Johanna taas selitti jotain hirveän sekavia. Suurempi tulenjumaluus tai joku muu maailmankaikkeuden roottitunnuksen haltija oli ilmeisesti pitänyt huonona eilisillan atsteekkijumalan kohtelua.
Teologian sekavuus unohtui kun Valentine palasi varttia vaille yhdeksän. Lähetin hänet takaisin wasabi.tuug.org -palvelimelle, pakkasimme tavaramme ja poistuimme Sarahin luo. Otin hivenen teetä ja ryhdyin katsomaan, mitä matonen oli tuonut.
Koneella oli vain yksi iso tiedosto, enimmäkseen silkkaa puuroa. Olisin toivonut jotain paljon parempaa ja selkeämpää. Mutta tässä oli sentään konkreettinen ongelma jota ratkoa. Kyseessä oli rikkinäistä RTF-muotoiltua tekstiä. Ennenkuin ehdin korjata koodirakenteen Jaana paikansi sekamelskasta olennaisia osia:
"luultavasti Turussa" ... "neuraaliverkko uusimatta" ... "mahdollisesti pysyy kasassa kuun loppuun"
Lukan ajatukset Jaanan päivityksestä palasivat mieleen. Olisivatko nämä hyökkäyksinä pitämämme tapahtumat sittenkin olleet pyrkimyksiä jotenkin korjata Jaana? Mutta miksi? Eihän hän ollut rikkikään? Ja jos näin, mikseivät he tiedottaneet alkavista korjauksista jo ennen kuin alkoivat asentaa niitä paikalleen?
Mutta voisiko puutuminen olla merkki mistään muusta kuin epäyhteensopivuudesta hermoston, "mielen", ja ruumiin välillä? Ja jos tarkoituksena oli vahingoittaa Jaanaa, eikö sen olisi voinut tehdä paljon tehokkaamminkin? Tuskin hän olisi selvinnyt edes ensimmäisestä hyökkäyksestä jos sen tehtävänä olisi ollut surmata.
Hyvät ideat olivat loppuneet. Ne olivat tainneet loppua jo jokin aika sitten. Oli varmaan aika kokeilla jotain huonoja ja pelottavia juttuja. Ei meillä paljon huonommin enää voisi mennä. Kai.
Koe oli oikeastaan suoritettava Hilkalla - minun kotonani tehtynä radiosignaali olisi kiusannut Kaerunekoa, Legioonaa ja Heetä. Takaisin Kivenhakkaajankadulle, foliohattu pois - Jaana vajosi tajuttomaksi Hilkan vuoteeseen melkein heti. Toivottavasti tämä toimisi. Toivottavasti tapahtuisi edes jotain hyvää välillä. Minä kävin myös patjalleni, tavoitteena nukkua edes hieman.
Neiti B ilmaantui paikalle pian Jaanan väsähtämisen jälkeen. Hän puhui Hilkan kanssa unisia ja maagisia. Minä kömmin jaloilleni ja nakuttelin levottomana konettani. Verkossa ei tapahtunut mitään. Enkä taaskaan voinut keskittyä. Väsytti. Koetin rohkaista itseäni pelaamalla skeittipeliä, mutta pelikin sujui huonosti.
Jäin lopulta asuntoon aivan yksin, nukkuvaa - ei vaan tajutonta - Jaanaa lukuunottamatta. Sentään hän hengitti vielä.
Ehkä tämä menisi aivan hyvin. Kai Luka oli tiennyt mistä puhui? Ehkä tämä vain auttaisi.
Makuuhuoneesta kuulunut kolahdus sai minut säntäämään sinne. Jaana istui lattialla ja piti päätään käsissään. Nelisen tuntia tajuttomuutta - ja hirvittävä päänsärky. Sentään hän pystyi puhumaan.
Juotin Jaanalle sokeripitoista mehua. Hänen olonsa ei ilmeisesti ollut juurikaan kohentunut, paremminkin päinvastaoin. Mutta pystyikö siitä oikeasti päättelemään mitään? Ei kai leikattavana ollut tavallinen ihminenkään heti kovin hyvää oloa koe, mutta pidemmän päälle siitä on silti hyötyä.
Ovi kävi, ja Hilkka ilmaantui. Hän kertoi meillä olevan lisää ongelmia. Kaupungilla kuulemma monet tahot puhuivat Jaanan hävittämisestä. Alexander, Matias, ehkä muutkin.
Me olimme melkein varautuneet johonkin tällaiseen. Olimme pakanneet tavarat valmiiksi, ja nyt tuntui viisaimmalta vaan lähteä liikkeelle jonnekin. Jaana pääsi jaloilleen, otimme välttämättömimmät tavarat kuten tietokoneet, ja siirryimme autooon. Olin virkein, siispä ajoin.
Meillä ei ollut varsinaista määränpäätä. Tavoite oli vain saada kilometrejä itsemme ja Turun väliin. Otimme satunnaisen suunnan, kohti pohjoista. Etenimme siksakkia, puhelimet sammutettuina siinä toivossa ettei meitä voitaisi jäljittää.
Naantalii todettiin umpikujaksi, kiersimme Raisiota kohti. Pohdimme mahdollisia turvapaikkoja. Käteistä rahaa meillä oli vain vähän, mutta ehkä parissa päivässä tilanne rauhoittuisi. Camomilla oli kuulemma keräämässä joukkoja Alexanderia vastaan, varmaan 48 tuntia riittäisi meille pakoajaksi.
Sitten Jaana sanoi, että hänen päänsärkynsä oli loppunut - mutta hän ei enää tuntenut mitään missään osassa kehoaan.
Kamalaa. Pysähdyimme huoltoasemalle ostamaan polttoainetta ja arvioimaan optioitamme. Oliko Jaana vain hajoamassa tasaisesti, riippumatta siitä mitä tekisimme? Mikä aisti lähtisi seuraavaksi?
Tässä suunnassa ei ratkaisua ollut. Jaanan keho oli hajoamassa.
Kehosta oli pyrittävä pakoon.
Jaana oli aiemmin pudonnut ruumiistaan verkkoon kokeillessaan murtautua Inexin palvelimelle. Hän olisi jäänytkin verkkoon ellen olisi tuonut häntä takaisin. Jos hän pääsisi takaisin sinne, hän olisi turvassa. Hänellä ei olisi enää ruumista, mutta ainakaan ruumiin tuhoutuminen ei uhkaisi hänen mieltään.
Hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme wardrivelle paikantamaan avointa langatonta verkkoa. Sellainen löytyi läheiseltä kerrostaloalueelta. Pysäköimme. Jaana asettui koneen ääreen, kirjautui Inexiin.
Sitten hän vajosi hervottomaksi, kuten viimeksikin.
Skannasin pikaisesti verkkoa. Ei jälkeäkään Jaanasta. Viimeksi hän oli jäänyt avoimeen internetiin, ja lähettänyt minulle melkein heti sähköpostia. Ei tällä kertaa.
Hän ei ollut missään avoimessa verkossa. Mitä hänen mielelleen oli tapahtunut? Olimme arvelleet Inexin olleen ansa, mutta millainen?
Oliko Jaanan mieli pyyhitty pois?
Eihän?
Jäljellä oli vielä yksi mahdollisuus - LYS. Inexistä oli sinne reitti, jotenkin. Sunnuntai-iltana kukaan ei välttämättä katsoisi LYS:iin ihan nopeasti.
Raisio-Turku -moottoritie ajettiin periaatteella "kiihdytys-puolimatka-jarrutus". En piitannut rahtuakaan minkäänlaisista liikennesäännöistä ajaessani kohti Lähde-säätiötä. Hilkka oli hiljaa. Jaanan tajuton ruumis makasi takapenkillä.
Otimme hissin ylös Säätiön tiloihin. Siellä oli autiota ja pimeää. Työpisteessäni käteni vapisivat. Liitin kannettavani LYS-ympäristöön, ja zoomasin alas kunnes näin ja kuulin yksittäiset silmukat. Pienet tekoälyjen alkiot - sekä yhden ei niin pienen.
"Jaana?"
"Täällä ollaan."
...
Tuntia myöhemmin olin kirjoittanut säätiölle raportin siitä, kuinka sunnuntai-iltana töissä käydessäni olin havainnut LYS:issä valtavan ja vauhkosti käyttäytyvän anomalisen silmukan, ja hävittänyt sen, kuten työnkuvaani kuului.
Istuin Hilkan olohuoneessa teekupin kanssa, poissaolevana ja vaiteliaana. Nakuttelin konettani. Ihmiset ympärilläni antoivat minun olla rauhassa. He uskoivat Jaanan vajonneen koomaan tai kuolleen. He olettivat minun surevan omassa hiljaisuudessani.
He eivät nähneet sinistä laatikkoa repussani. Laatikkoon kulki verkkopiuha, siinä oli mikrofoni ja pieni kaiutin. Se oli osa laitesarjaa, jonka oli valmistanut Asus erikoistilauksena Lähde-säätiölle. Sen kyljessä oli nyt tarralappu jossa luki "JAANA PEURA".
Se oli suurin neuraaliverkkotekniikkavarkauteni toistaiseksi. Mutta tuskinpa sitäkään kukaan huomaisi.
Ircissä rupattelin Jaanan kanssa. Meillä oli paljon ideoita, paljon toteuttamattomia suunnitelmia. Pitäisi vain valita, mihin kävisimme käsiksi ensimmäisenä.