h a u r a i t a     u n e l m i a

Hauraita unelmia 1: Ensimmäiset jäljet

Alexander / HaU 1


Saavuin Turkuun noin kello 13.00 ja tunnin odottelunjälkeen tapasin Rikun, lähdimme Rikun kanssa juttelemaan Zen Genesiksestä Hunters Inniin.

Riku ei juuri tuntunut tietävän Zen Genesiksestä (ei siis mitään suurempaa taustatyötä ? ) ja hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa sen asian tiimoilta miten aikoisi asian esittää ja niinpoispäin, saatoin Rikun Zen Genesiksen toimiston luo, olin kuitenkin hoitanut jo tilanteen ja värvännyt erään ulkopuolisen, joka ei tiedä U.N.I. en asioista ja tulee pysymään niin, menemään sinne. Viktoria nimisen puolalaisen taiteilija tytön.

Sen jälkeen soitin Lauralle ja tapasin hänet Thalia Cafessa, Hansassa.

Juttelin nopeasti hänen kanssaan mutta mitään suurempaa ei tapahtunut.

Siitä menin tapaamaan Viktoriaa Cosmic Comic Cafeesee, Viktoria aikoi tavata Zen Genesiksen edustajan jossain keskustassa, sovimme että hän ottaa mukaansa korun ja sanoo korun kuuluneen hänen äidilleen ja kerran koru tippui ilman mitään syytä pois Viktorian äidiltä ja samalla hetkellä Viktorian isäiti kuoli, sama tapahtui kun Viktoria kantoi korua , Viktorian äidille. ( Maksan tämän Viktorian tapaamisen itse, noin 100 euroa )

Keskustelimme Vikorian kanssa niitänäitä ja pöytään tuli noin 30 vuotias mies nimeltään Samppa Lajunen, Samppa on nuorisotyöntekijä joka on avoin ja ystävällinen kaikille. Hän pyysi päästä istumaan ja sallimme sen, sen jälkeen hän ilmoitti että hänellä on ystävä joka istuu läheisessä pöydässä joten päästimme hänet istumaan meidän pöytäämme.

Samppa vaikuttaa mukavalta mieheltä mutta hänessä on jotain hämärää, koitan saada lisäselvitystä siitä miehestä, kerron Sampasta lisää myöhemmin.

Tämä mies joka istui meidän pöytäämme oli pukeutunut pukuun, ja näytti muutenkin kaikipuolin siistiltä mieheltä. Hän asuu helsingissä ja juttelimme kaikenlaista kunnes kysyin mitä hän tekee työkseen.

Hän on bussines konsultti helsingistä (ainakin sanoo olevansa) ja tuli turkuun keskustelemaan Zen Genesiksen kanssa Zenin laajentumis mahdollisuuksista helsinkiin, tässä vaiheessa mielenkiinto heräsi ja koitin saada tätät miestä juttelemaan siitä enemmän, hän koitti kovasti vältellä asiaa ja sanoi vain että Zen Genesis on kiinnostunut laajenemaan ja hän ei puhu asiakkaidensa asioita, päätin jättää tämän tähän koska en tässävaiheessa halunnut antaa kuvaa että Zen Genesis kiinnostaisi minua mitenkään erikoisessa mielessä, varsinkaan kun hänellä oli tapaaminen Zen Genesiken (jonkun työntekijänkanssa) Ravintola Ricossa viideltä.

Sain myös selville että Riku tuntee tämän konsulttimiehen ja Samppa lajusen, joka hämmensi minua, mutta oletin että Riku ei tiedä sen konsulttimiehen tämänhetkisistä toimista Zen Genesiksen kanssa (tosin he tuntuvat olevan hyvää pataa, ainaki Rikun sanotaan ajaneen tämän konsulttimiehen auto metsään ja romuttaneen sen täysin ja he tuntuvat olevan kuitenkin väleissä)

Noin varttia vaille viisi Riku soitti ja sanoi päässeensä pois Zen Genesiksen tapaamisesta, hän ei oikein osannut sano siitä mitään sen suurempaa, Zen Genesiksen työntekijä / (jät?)
olivat ottaneet hänen tietonsa ylös, kysynyt mikä on hätänä jne. Riku ilmeisesti sanoi hänen joskun sukalaisensa olevan riivattu ja tarvitsevan apua siinä. Mitään suurempaa hän ei käsittääkseni saanut selville. Sanoin että Samppa on CCC:sä ja myös se konsulttimies, Riku sanoi että ei halua tulla sinne koska: A, hänellä on porttikierto sinne B, hän vihaa sitä konsultti miestä (joka tuntuu vähän oudolta, ottaen huomioon sen että Riku pummaa kaiken mikä irti lähtee ja tämä konsultti mies ei tuntunut olevan rahapulassa, ainakaan hänen visan heilutusta seuratessani en huomannut mitään sellaista, myös se että Riku on joskus lainannut ja ajanut hänen autonsa ojaan tuntuu jotenkin oudolta nykytilaanteeseen katsoen. )

Riku ei sitten tullut sinne, konsulttimies lähti tapaamiseen ja päätin soittaa Ilaria nimiselle naiselle, hän on ilmeisesti juuri muttanut turkuun ja myy kaikkea mielenkiintoista esim: Kuolemattomuus juomaa ( ? ) ja paloja itkumuurista, kaikkia litkuja, pystyy kuulemma hankkimaan melkein mitä tahansa. Viktoria oli lähtenyt tapaamiseen ja Ilaria puhui kovaan ääneen myymistään esineistä, Samppa käveli meidän pöytään ja sanoi että "puhu nyt herranjumala hiljempaa, ei tuollaisesta voodoo shitistä kuulu puhua noin vitun kovaa" olin samaa mieltä. Hän myös sanoi "ole nyt vain hiljempaa tai "ne" kuulee" kysyin että mitkä "ne" ja hän vain vastasi vihaisesti "no NE" ja lähti pois. En missään vaiheessa saanut selville keitä "ne" ovat.

Ilarian tavattuani soitin Quincy nimiselle salapoliisille jonka numeron sain Ilarialta.

Tapasin Quincyn torilla ja kysyin häneltä mitä hän tietää Zen Genesikseltä, hän ei sanojensa mukaan tiennyt mitään, tässä vaiheessa tulin siihen tulokseen että kyseinen ihminen on melko turha joten päätin jättää hänet siihen, palkkasin hänet kuitenkin etsimään tietoa jos hän vahingossa sattuisi astumaan johonkin, mitä tosin suuresti epäilen.

Kuljeskelin ympäri turkua kunnes tapasin Viktorian ja menimme CCChen, hän sanoi tavanneensa Zen Genesiksen edustajan joka lupasi järkätä seuraavalle päivälle tapaamisen Hilkka nimisen koruexpertin kanssa. Viktorian tiedot ja nimi otettiin ylös, sama kuin Rikulla.

Kari, eräs jazz/blues muusikko soitti minulle ja sanoi että voisiko liittyä seuraan, vastasin myöntävästi ja hän sanoi tulevansa CCChen.

Olin tavannut Karin aikaisemmilla Turku reissuillani ja olimme vaihtaneet numeroita, harmiton pilvipää.

Kun Kari tuli, hän ei ollut yksin, vaan hänen mukanaan oli kaksi muuta, tummaihoinen poika nimeltään Voima joka pelaa jalkapalloa ja ei koko illan aikana puhunut juuri mitään muuta ( kyseinen henkilö jäi aika arvoitukseksi )
ja Rafael, mielenkiintoinen nuori, noin 20 vuotias mies jolla tuntuu olevan keinot ja kunnianhimoa, päätin tutustua häneen paremmin.

Mitään sen kummempaa ei sinä iltana tapahtunut, vasta yöllä kun menimme ravintola kouluun jossa lopulta olivat melkein kaikki illan aikanatapaamani henkilöt, myös Riku, konsulttimies ja Samppa Lajunen, myös tämän konsulttimiehen sisko petra tai noora, en muista kumpi, oli siellä.

Riku tuntui tulevan tälläkertaa oikein hyvin toimeen tämän konsulttimiehen kanssa ( he olivat ilmeisesti viettäneet koko illan yhdessä ja on useamman kerran ollut yötä tuon siskon luona ja oli ilmeisesti ja menikin, mikäli oikein käsitin, hänen luokseen jälleen)

Menin Ilarian luo yöksi Viktorian kanssa mutta hänestä en saanut enempää selville.

Seuraavana päivänä tapasin ensinmäisenä Lauran, meillä piti ilmeiseti olla yhteiskokous mutta Riku ei syysta tai toisesta päässyt.
Juttelimme kaikesta jota oli tapahtunut, kerroin hänelle Lauantaista ja hän kertoi viettäneensä tyttöjenillan, jossa tämä Hilkkakin oli ilmeisesti ollut.

Käväisin suihkussa erään ystäväni luona ja soitin Sampalle, ajatuksena jutella lisää. Samppa sanoi lähtevänsä Helsinkiin ilmeisesti konsulttimiehen siskon kanssa joten päätin tavata Rikun joka oli samassa seurassa syömässä heidän kanssaan. Tapasin siis Rikun kahvilassa ja kyselin Zen Genesis tapaamisesta, tässä vaiheessa minulle alkoi tulla jotenkin kummia epäilyksiä Rikua kohtaa, hän ei MISSÄÄN vaiheessa maininnut tämän konsulttimiehen toimista tai mitään muutakaan. Kuvittelisin että tässä vaiheessa kun he ovat viettäneet koko illan yhdessä hän tietäisi jo jotain. Kenties hän itse osaa selittää paremmin miksi ei, en kysynyt, mutta saattaisi olla hyvä jos joku hieman katsoisi hänen peräänsä, hänen juttunsa alkavat vain tuntua hieman oudoilta.

Rafael tuli paikalle ja päädyimme juttelemaan kahdestaan, hän tarjosi minulle suklaata jonka söin, Rafael oli vähänaikaa sitten keskustellut Ilarian kanssa.

Juttelimme niitänäitä kunnes Viktoria soitti ja kertoi että Rafael oli myrkyttänyt Ilarian suklaalla johon oli laitettu jotain mikä tappaa 24 tunnin päästä, Rafael tajusi että tiesin asiasta ja kertoi myrkyttäneensä Ilarian ja vannoi että minun suklaassani ei ollut mitään, se oli totta koska kirjoitan tätä nyt. Kysyin häneltä että miksi hän niin teki, vastaus oli mielenkiintoinen ja kertoi vain lisää siitä mitenkä vallanhaluinen Rafael on, hän myrkytti Ilarian, laittoi tämän keräämään tietoa Zen Genesiksestä, mikäli hän ei keräisi tarpeeksi tietoja hän ei antaisi vastamyrkkyä. Todella taitavaa jos minulta kysytään, teimme kuitenkin Rafaelin kanssa sopimuksen koska hän alkoi pelätä että Ilaria saattaisi tehdä jotain vastaa hyökkäyksiä, lupasin suojata Rafaelin selän ja Rafael lupasi kertoa kaiken minkä saa selville Zen Genesiksestä, menemme 22.2.06 kahville ja juttelemme asiasta lisää. Lähetän siitä erillisen raportin kunhan olemme jutelleet.

Mitään sen kummempaa ei tapahtunut sinä päivänä.

Uskon muuten että Zen Genesis tietää minun etsivän tietoa heistä. "lipsautin" että toimin valtiolle ja haluan selvittää hieman lisää tästä yhtiöstä sen laadun takia, jotta he eivät toimi suomen lain vastaisesti.

Zen Genesis : Zen Genesikseen kuuluu ilmeisesti 3 - 4 työntekijää, heidän tuntitaksansa on 100 euroa tunnilta. Zen Genesis aikoo ilmeisesti laajentua helsinkiin. Mielikuva joka minulle siitä jäi on tämä : Zen Genesis kartoittaa Turun seudulla olevia ihmisiä jotka ovat jotenkin liitoksissa okkultismiin, niin sanotusti karsivat jyvät akanoista. Syytä en tiedä. Heillä on kuulemma suuri lista nimiä, joitakin juttuja he hoitavat niin että he katsovat kuka heidän tiedoistaan sopii parhaiten mihinkin hommaan ja he sopivat kanssasi tapaamisen kyseisen henkilön kanssa. Zen Genesis kuulemma verottaa lisää hintaa jos heidän kimppuunsa hyökätään fyysisesti tai henkisesti, uskoisin heidän osaavan puolustautua ja jäljittää molemmat hyökkäystavat. Melkein kaikki jotka kulkevat kadulla tietävät Zen Genesiksen olemassa olosta.


Harmikseni tämän enempää minulla ei ole tietoa kyseisestä järjestöstä mutta uskon että Riku (jos hän siis on hoitanut hommansa) pystyy antamaan paljon paremman kuvan tuosta yhtiöstä ja minun täytyy sanoa että olen pahoillani sen takia että Riku meni sinne enkä minä mutta siinä vaiheessa sitä ei voinut enää muuttaa.


Jaana / Hauraita Unelmia 1 -debrief, eli Jaana Peura: Kuinka etsin itseäni ja löysin Turun

Junamatka oli jännittävä. En ole aiemmin mennyt junalla yhtä pitkää matkaa, ihan yksin ja vähän epävarmana määränpäästä. Se oli tavallaan aika epämiellyttävä tunne. Asiaa ei juuri auttanut se, että ihan pääni päällä oli kaiutin, josta kaikki junakuulutukset tulivat sietämättömän kovaäänisinä, ja takanani istuva matkustaja maiskutti ruokaa tai purukumia koko matkan. Muuten matka sujui leppoisasti lukien mummilta saamaani matkalukemista, Maailmankaikkeuden elämäkerta -kirjaa.

Perillä etsin ensi töikseni kartan ja paikallistin YO-kylän. Minulla oli jo alustava idea sen sijainnista, kiitos printattavaksi sopimattomien nettikarttojen. Lisäksi minulla oli netistä löytämäni YO-kylän kartta. Oona soitti ja kysyi, miten menee. Sanoin, että hyvin, ja lupasin yrittää olla eksymättä.

YO-kylän löysin kyllä aikani kylmässä ja lumessa käveltyäni. Näin samalla vähän Turkua. Luminen jokivarsi oli erityisen miellyttävä, ihan erinäköinen kuin tuttu Töölönlahti. Ylioppilaskylästä löysin karttataulun, joka paljasti minun olevat aivan väärässä päässä aluetta, ja lähdin etsimään oikeampaa suuntaa. Tässä vaiheessa eksyin kartalta täysin. Kaikki katukylttien nimet olivat eri kuin kartassani, vaikka minulla olikin jonkinlainen aavistus sijainnistani. Alkoi olla kylmä, kenkäni olivat märät. Olisin halunnut löytää perille omin avuin, mutta viimein luovutin ja soitin Oonalle. Hänen kaverinsa Sini, bileiden emäntä, opasti minut perille.

Tupareissa oli paljon ihmisiä, tupakansavua, alkoholia (johon en koskenut) ja liian kovaäänistä musiikkia. Söin pitsaa epämiellyttävän sotkuisessa keittiössä. Mukavinta bileissä olivat kissat. Olin iloinen, kun Oona ilmoitti melkein heti, että olimme lähdössä pois, joitakin hänen toisia kavereitaan tapaamaan, ja vielä autokyydillä.

Autoa ajoi Matias-niminen mies, ja kyydissä oli myös joku punatukkainen nainen, joka oli menossa bileisiin Kivenlahteen (Espooseen, lähelle peitetarinani kotia), ja jolla oli kissa. Haimme Oonan kotoa DVD-laitteen, ja Matias vei meidät johonkin kerrostalolle, missä Oonan kaveri Hilkka asui. Matkalla Oona setvi jotain kummaa juttua, johon liittyi sana "trismegistos", mutta sitä piti kysyä myöhemmin Hilkalta. Hilkka oli kuulemma töissä jossakin kaupassa, joka myi "okkulttisia tavaroita", mitä ikinä se tarkoittikaan.

Hilkan koti oli sotkuisempi kuin mummin, mutta kotoisampi kuin puolityhjä tuparikämppä. Ja nämä kaverit vaikuttivat paljon mukavammilta: rauhallisemmilta ja vähemmän kovaäänisiltä kuin bileporukka. Hilkan lisäksi oli Laura, joka on kirjastoalalla, ja Ruusu, joka lukee suomen kielen pääsykokeisiin. He olivat juuri lähdössä kauppaan, joten jätimme vain tavaramme ja lähdimme taas. Kauppa, mihin menimme, oli Stockan Herkku - Helsingissä olen käynyt vastaavassa kaupassa useita kertoja mummin kanssa. Ruusu ja Laura hävisivät hetkeksi apteekkiin, me muut valikoimme vihanneksia. Minulle selvisi hiljalleen, että illan tarkoitus oli vuokrata ja katsoa joku elokuva ja syödä vähäsen, "tyttöjen illaksi" ne sitä sanoivat. Kai se sitten oli erityisen tyttömäistä toimintaa. Lauran ja Ruusun palattua päätimme tehdä illalla perunagratiinia, ostimme ainekset ja suuntasimme Stockmannilta videovuokraamoon. Hilkka sai jonkin tärkeän puhelun, ja häipyi setvimään sitä.

Videon - tai tarkemmin kahden DVD:n valitseminen vei aikansa, puhumattakaan irtokarkkien ostamisesta. Laura ja Ruusu olivat ensin valmiita, ja lähtivät edeltä. Palailin Oonan kanssa kahdestaan kävellen. Hyödynsin tilannetta kyselemällä häneltä, kuinka luotettava Hilkka hänen mielestään on. Olin nimittäin kuullut, että Hilkalla oli tapana toisinaan auttaa ihmisiä vähän epätavallisemmissa ongelmissa. Koska Oona piti häntä luotettavana, päätin, että voisin kysyä hänen apuaan, koska oma ongelmani on tietääkseni erityisen epätavallinen.

Siispä, kun Hilkkakin oli viimein saapunut kotiinsa ja olimme ryhtyneet laittamaan ruokaa ja kokoamaan palapeliä, kysyin häneltä, josko hänellä olisi hetki aikaa. Sulkeuduimme hänen makuuhuoneeseensa, ja selitin hänelle koko oudon tarinani. Hänestä tuli siis ensimmäinen ihminen, joka tietää siitä mummin sekä mummin kavereiden lisäksi. Hilkka totesi heti, että tämä on isompi ongelma, kuin mitä hän on yleensä ratkonut. Hänen ensimmäinen ehdotuksensa oli, että menisin yksinkertaisesti lääkäriin, mikä ei minusta ole niinkään yksinkertaista. Hän lupasi yrittää kysellä, jos joku tietäisi jonkun, joka voisi tutkia minut epävirallisesti. Hänen toinen ideansa oli, että hän voisi hypnotisoida minut, ehkä jo huomenna. Tietenkin hän joutui vielä selittämään minulle, mitä hypnotisointi on. Otin tämän lupauksen avusta vastaan tyytyväisenä, ja palasimme muiden pariin.

Loppuillan aikana pääsin tutustumaan luullakseni melko tavalliseen tapaan viettää aikaa ystävien kesken. Söimme hieman liian mausteista perunagratiinia, vihannesdippiä, suklaata ja karkkia, kokosimme palapelin ja katsoimme kaksi elokuvaa. Palapelin parissa puuhastellessamme päädyin keskustelemaan Ruusun kanssa varsin mielenkiintoisia. Hän kertoi, että hänellä oli jo lapsena todettu Aspergerin syndrooma. Sattumoisin tämä sana ja vastaava "poikkeavuus" oli minulle tuttu sen kautta, että mummi oli joskus maininnut, että minä olen vähän sellaisen Asperger-tyypin oloinen.

Moni asia Ruusun tarinassa tuntuikin tutulta. Hänellä on myös vaikeuksia hahmottaa tunteita, mutta ehkä enemmän muissa kuin itsessään. Hänen kohdallaan se tosin näkyy ulospäin kenties vielä selvemmin kuin minulla, koska minä olen jo oppinut luullakseni esittämään aika hyvin normaalia, "tunteellista" ihmistä. Lisäksi Ruusu ei koskaan ole pitänyt ryhmätyöstä, ja pelkää ihmisjoukkoja. Liian suuret ryhmät vieraita ihmisiä ovat minustakin epämiellyttäviä, ja luullakseni teen parhaiten työtä yksin. Toisaalta siinä, missä hän on yrittänyt päästä tästä yli koko ikänsä onnistumatta, uskoisin, että minä totun vielä varsin nopeasti ihmisjoukkoihin. Ryhmässä toimiminen alkoi jo sujua ihan mukavasti viikonlopun aikana.

Ruusun epätavallisuuteen liittyivät myös painajaisunet, joista hän ei puhunut tarkemmin. Hänen lisäkseen myös Oona, Hilkka ja Laura näkevät kaikki erikoisia unia, jotka voivat olla enteitä, tai jotenkin totta. Kuulin niistä paljon viikonlopun aikana, ja taidan olla heille siitä kateellinen. Hypnoosi oli kuulemma auttanut Ruusua muistamaan unensa, joten toivoin, että se auttaisi minuakin sen suhteen.

Illan aikana Hilkan luona vieraili muitakin ihmisiä kuin tämä ystäväporukka. Tanja vaikutti mukavalta, vaikkei minulle oikein selvinnyt, kuka hän oli. Illan ainoa miespuolinen vieras oli Markku Karhu, joka tuli yhtiökumppaninsa Laila Kokon kanssa. Heidän yrityksensä Zen Genesis järjestää uskontokonsultaatiota, eli he siis neuvovat ihmislle, mikä uskonto sopisi heille parhaiten. Aika erikoista. Tavallaan voisi olla hauskaa kysyä, mitä he minulle suosittelisivat, koska en toistaiseksi oikein tiedä, mihin uskoa. Paikalla pyörähti myös Silja, jonka olin nähnyt ohimennen niissä tupareissa. Hän oli myös se, joka oli alunperin setvinyt sitä trismegistos-juttua.

Trismegistoksesta sain myös lisää tietoa illan aikana, kiitos googlen. Sana oli kreikkalaisjumala Hermeksen lisänimi, yhdistettynä myös muutamaan muuhun jumaluuteen, kuten egyptiläiseen Thotiin. Nämä kulttuurit ja jumalat eivät sanoneet minulle juuri mitään. Lisäksi samaiseen Hermes Trismegistukseen liittyi tämä okkultismi, sana, johon olin jo aiemminkin törmännyt, sekä jokin, mitä kutsutaan hermeettiseksi magiaksi. Päätin selvitellä näitä asioita myöhemmin, kotiin palattuani.

Illan suurin ongelma liittyi tietokoneisiin. Se oli kummallinen virus, joka lähetteli sähköpostia ihmisten osoitteista näiden tietämättä. Nämä sähköpostiviestit vaikuttivat täysin merkityksettömältä kirjain- ja numerosotkulta, mutta minusta tuntui hassulta, ettei sillä olisi lainkaan merkitystä. Yritin vakuuttaa muille, että se voisi olla vaikkapa koodia. Forwardoin sen itselleni Hilkan osoitteesta - yllättäen se tuli minulle kahdesti, ja toinen näistä ei ollut forwardi. Erityisesti Laura tuntui olevan aivan paniikissa tämän johdosta, ja yritimme kovasti keksiä, mitä sille voisi tehdä. Kaiken lisäksi joku oli laittanut Lauran postiin edelleenlähetyksen johonkin osoitteeseen, jota emme tunteneet. Laura tosin sai yhdessä vaiheessa viestin joltakin itseään Suurpandaksi kutsuvalta tyypiltä, joka väitti pelastaneensa hänet virukselta, ja teki paljon kirjoitusvirheitä. Koska ongelmat eivät kuitenkaan lakanneet tähän, päädyimme hakemaan apua nettifoorumilta. Sovimme sunnuntaiksi tapaamisen jonkun Yanagi-nimisen tyypin kanssa, joka oli kiinnostunut ongelmastamme. Hän työskenteli jossakin Lähdesäätiö-yrityksessä, joka tutki kaikenlaisia omituisia asioita.

Foorumin kautta opin myös, että virus oli ollut liikkeellä pidempään, kiertäen muun muassa kirjaston, yliopiston ja sairaalan verkkoja. Aiemmin olin kuullut, että syntymäpäivänäni, 14.1. oli tapahtunut jokin sähkökatko Turun seudulla, ja se oli aiheuttanut ongelmia sairaalan verkossa. Yhteyttä sen ja tämän viruksen välillä epäiltiin, mutta ilmeisesti sairaala kiisti sen, samoin kuin sen, että mitään olisi heiltä kadonnut tai hajonnut viruksen johdosta. Olin tietenkin erityisen kiinnostunut tästä, koska uskoin sen jotenkin liittyvän menneisyyteeni ja siihen, mitä minulle on tapahtunut, vaikka kukaan muu ei tuntunutkaan tähän uskovan. Yritin parhaani mukaan kysellä siitä lisää, mutten juurikaan saanut enempää tietoa.

Pääsimme viimein asiaan ja katsoimme ensimmäisen DVD:n Jali ja suklaatehdas. Se oli hieman kummallinen ilmeisesti pääosin lapsille suunnattu elokuva. En erityisemmin pitänyt siitä, koska ikäviin tilanteisiin päätyvät lapset ja sen kaiken yleinen absurdius jotenkin häiritsivät minua. Heti perään seurasi toinen elokuva, Painajainen perheessä, joka oli vielä kummallisempi. Elokuvan huumori perustui siihen, että kaikki meni täysin pieleen mitä käsittämättömimmillä tavoilla, enkä oikein ymmärtänyt sitä.

Vieraat poistuivat elokuvien aikana, ja myös Oona joutui lähtemään. Hänen oli alunperin pitänyt jäädä Hilkalle yöksi, mutta hän menikin kotiinsa, koska jotkut muut hänen tuttunsa kaipasivat sieltä yöpaikkaa. Minä jäin kuitenkin Hilkalle. Kaikki alkoivat hiljalleen vetäytyä nukkumaan. Vaihdoin yövaatteet päälle ja pesin hampaani kuten aina ennenkin, ja asetuin keittiöön muutaman kirjan kanssa. Siellä kun saattoi pitää valoja päällä häiritsemättä muita. Hilkka oli ainoa, joka tiesi, että en oikeastaan nuku. Hän lupasi, että voin tulla lepäämään hänen viereensä sitten, kun siltä tuntuu.

Istuin pitkään keittiössä, ja luin loppuun mummilta matkalukemiseksi saamani kirjan sekä pätkän psykologian oppikirjaa. Tunnelma oli jotenkin kummallinen ja epämiellyttävä. Ahdistukseksi sitä varmaankin pitäisi sanoa. Olinhan ensimmäistä kertaa yötä jossakin muualla kuin mummin luona. Se oli melkoisen erilaista. Lepäsin muutaman tunnin Hilkan vieressä ikäänkuin näön vuoksi, jos joku olisi sattunut tarkkailemaan minua, mutta palasin aikaisin aamuyöstä taas lukemiseni pariin.

Aamulla muut heräilivät hiljakseen, ja puhuivat kovasti näkemistään unista. Ilmeisesti kenenkään unet eivät olleet kovin miellyttäviä. Hilkka oli jo aiemmin maininnut näkevänsä toistuvaa unta, jossa pyörre vie hänet, ja hän matkaa pyörteen mukana. Halusin kovasti nähdä yhteyden tämän sekä oman unimuistikuvani välillä, sen ainoan muistoni ajalta ennen syntymääni, missä matkaan hurjaa vauhtia hohtavaa tietä pitkin. Toiveajatteluahan tämä tietenkin on.

Yön aikana myös Ruusu oli nähnyt pyörreunta. Siinä hän seisoi seinän takana, joka ei ollut seinä, ja sitten pyörre vei hänet, ja se tuntui ahdistavalta. Lauran unessa taas joku nainen yritti puhua hänelle jonkin lasin tai vastaavan takaa, mutta hän ei kuullut sanoja, ja yhtäkkiä tämä nainen hävisi. Kehitin näiden unien välille loogisen yhteyden: ne saattaisivat kuvata samaa tapahtumaa kahdesta eri näkökulmasta. Molemmissa esiintyy seinä, joka ei ole seinä, ja sitten joku viedään pois. Kenties Ruusu on unessaan tuon Lauran unen naisen paikalla, ja Lauran unessa nainen katoaa, koska pyörre vie hänet. Mutta jos pyörre on sama kuin Hilkan unessa, ja Hilkan unen pyörre viittaa minun matkaamiseeni, niin silloin logiikka ei toimi. Selvästikään Lauran unen nainen en voi olla minä, koska silloin hän olisi tunnistanut minut, tai hänet.

Hilkalla oli jokin tapaaminen kahdentoista aikoihin, ja toinen heti sen perään liittyen johonkin koruun, joka mukamas tappoi ihmisiä. Sen jälkeen meidän piti tavata se nettinörtti. Olin huolissani siitä, miten ehtisimme kokeilla hypnoosia. Hilkka päätti, että voisi kokeilla ennen mitään muuta. Siis, kun olimme syöneet aamupalaa ja hän oli muuten laittautunut valmiiksi, sulkeuduimme jälleen hänen huoneeseensa.

Hilkka pyysi minua asettumaan mukavasti sängylle, laittoi taustalle rauhallista musiikkia, himmensi valoja ja rauhoittavalla äänellä puhuen alkoi johdatella minua kohti hypnoositilaa. Tuijotin hänen pitelemäänsä kiviriipusta, ja hän kuvaili, kuinka oloni pitäisi muuttua rennommaksi ja raajojen lämpimiksi ja painaviksi ja niin edelleen. Se oli tavallaan aika mukavaa, mutta en oikeastaan tuntenut mitään sen enempää. En todellakaan vajonnut mihinkään puolitajuttomuuteen. Selvästikään hypnoosi ei toiminut. Hilkka sanoi, että tilanne ei ollut muutenkaan otollinen, hänellä oli liian kova kiire ja niin edelleen, ja hän ehdotti, että voisimme kokeilla sitä uudelleen joskus paremmalla ajalla.

Hilkka siis poistui johonkin tapaamiseen. Minä, Laura ja Ruusu vietimme aikaa kolmen kesken lähinnä jutellen ja lukien. Jossakin vaiheessa Hilkka soitti hädissään, ja sanoi hukanneensa sormuksensa. Laura löysi sen jostakin. Joka tapauksessa sormuksen unohtuminen yhdessä jonkin pyörteen muotoisen lintuparven kanssa oli kuulemma niin huono enne, että Hilkka jätti koko tapaamisen väliin kokonaan, ja meinasi eksyä bussilla johonkin.

Vähän myöhemmin Laurakin poistui tapaamaan jotakin ystäviään. Jäin siis kahden Ruusun kanssa. Koska olin jo aiemmin tuntenut jonkinlaista hengenheimolaisuutta Ruusun suhteen, päätin kertoa hänellekin totuuden itsestäni. Pelkäsin, että hän suuttuisi, kun olin valehdellut menneisyydestäni, koska mummi oli varoittanut, että niin voisi käydä - siis, että ihmiset voisivat suuttua valehtelusta. Sen sijaan Ruusu otti tämän ihan hyvin, ja kuunteli mietteitäni, ja tuntui myös kiinnostuneelta auttamaan, vaikkei hänellä juuri mitään keinoja auttamiseen ollutkaan. Vastavuoroisesti minä kuulin lisää Ruusun elämästä. Hän kertoi, että lapsesta lähtien oli nähnyt painajaisenkaltaisesti sänkynsä vieressä mustia synkkiä vierailijoita, jotka eivät olleet ihmisiä, ja joilla ei ehkä ollut kasvoja, ja jotka olivat todella kauheita ja pelottavia. Kaiken huipuksi hän myös oli varma, että ne eivät olleet vain unikuvia, koska hän oli todella koskettanut yhtä niistä. Hänen vanhempansa eivät olleet uskoneet häntä, mutta minä kyllä uskoin. Mietimme yhdessä, että ehkä on olemassa jokin unimaailma, ja että luultavasti jokin voi tulla sieltä tänne, mikä johti ajatukseen siitä, josko minä olisin voinut tulla jostakin unimaailmasta. Pohdimme myös, että koska on jopa fysiikankin mukaan olemassa toisia todellisuuksia, niin voisinko olla sellaisesta. Kumpikaan vaihtoehto vain ei oikein selittänyt muistin puuttumista.

Kello oli sen verran, että meidän piti lähteä tapaamiseemme keskustaan. Samalla reissulla veimme roskat ja palautimme DVD:t, sekä juttelimme lisää mahdollisesta taustastani. Kerroin Ruusulle, että olimme mummin kanssa päätelleet, etten välttämättä opi asioita erityisen nopeasti, vaan ne vain muistuvat mieleen entisestä elämästäni. Ruusu oli tästä samaa mieltä, melkoisen vakaasti. Tarjosin hänelle erästä ideaani, sitä, että voisin olla alunperin kotoisin jostakin maasta, missä ei ole toimivaa henkilörekisteriä, minkä vuoksi tietojani ei ole löydetty. Hän kumosi tämän toteamalla, että silloin ei ainakaan ole mitään järkeä siinä, että opin suomea niin äkkiä, enkä puhu sen sijaan jotakin kummaa kieltä jostakin alkuperämaastani.

Lauran ja Hilkankin piti olla tulossa tapaamaan sitä nörttiä, mutta minä ja Ruusu ehdimme ensimmäisinä paikalle Börs-hotellin kahvilaan. Siellä oli liian kovaäänistä musiikkia, mutta onneksi ei juurikaan tupakansavua. Ikävä kyllä kaakaokone oli rikki, joten ostimme teetä, ja istuimme odottamaan. Olimme antaneet Yanagi-nimimerkkiä käyttäneelle nörtille tuntomerkiksi, että meillä on pöydällä pehmo-orava. Hän puolestaan oli sanonut, että hänellä on keltainen takki, oranssi pipo ja sininen huivi. Tunnistimme hänet niistä heti, kun hän tuli sisään. Olimme yhtä mieltä siitä, että vaatetus oli kaamea. Melkein hänen kannoillaan sisään astuivat Laura ja joku aika epäilyttävän näköinen Riku, joka kuulemma seurasi häntä. Riku joi yhden vichyveden ja häipyi sitten Lauran kehotuksesta. Jouduimme odottamaan vielä hetkisen, kunnes Hilkka saapui paikalle, niin että pystyimme avaamaan kannettavan tietokoneen - se kun oli hänen, ja salasanalla suojattu.

Yanagi ei ilmoittanut muuta nimeä, joten ehkä se oli hänen oikea nimensä. Seitimme hänelle ongelmamme toistamiseen ja pitkällisemmin. Hän kulutti pitkän aikaa katsellen ja tutkiskellen tietokonetta ja sähköposteja. Lopulta hän kertoi, että koneessa oli ollut jokin ohjelma, joka oli sittemmin poistunut ja hävittänyt kaikki jäljet itsestään. Ne koodiviestit olivat sen jättämiä jälkiä, joko tietoisia, tai sitten tahattomia. Sen sijaan juuri aamun aikana tapahtunut omituinen sähköpostien kopiointi ja lähteminen ilman että kukaan tekisi mitään johtui jostakin sähköpostipalvelinten turvallisuusaukosta, ja oli kuulemma melkoisen iso ongelma. Me emme voisi sille mitään, eikä ehkä Yanagikaan, vaan hän ottaisi yhteyttä työnantajaansa ja ajaisi asiaa eteenpäin. Hän ei kiistänyt ajatusta siitä, että ne sekavat kirjain/numeroviestit voisivat olla koodia, vaikka pitikin sitä epätodennäköisenä. Kyselin häneltä myös sähkökatkosta, mutta hän ei tiennyt siitä mitään muuta kuin mitä oli lehdestä lukenut.

Kun Yanagi poistui paikalta, me "tytöt" jäimme vielä istumaan Börsiin ja miettimään asioita. Hilkka selitti, että se mukamas kirottu ja tappava koru oli tuntunut pelkästään hyvältä ja positiiviselta. Laura kertoi, että oli tavannut jonkun mahdollisen poikaystävän, mikä sai Hilkan ja Ruusun käyttäytymään ihan hassusti. Minä lähinnä istuin hiljaa ja ihmettelin. Laura myös vaikutti edelleen kiihtyneeltä koko nettisotkun vuoksi, mutta totesimme, ettemme kuitenkaan voisi enää tehdä asian eteen mitään, joten voisimme yhtä hyvin palata Hilkalle paistamaan lettuja, kuten oli ollut suunnitelmissa. Lähdimme kävelemään sinnepäin. Matkalla kävimme kaupassa.

Ajatukseni palasivat jälleen omaan taustaani. Yanagin puheiden ja aiempien mietteideni perusteella sain aikaan melko villin teorian, jota en edes uskaltautunut selittämään ääneen. 14.1. tapahtui siis sähkökatkos, sairaalan tietokoneet sekoilivat, ja kummallinen virus lähti liikkeelle. Samaan aikaan minä löysin itseni metsästä ilman yhden yhtä muistoa. Tämä ei voinut olla vain sattumaa. Tämä virus osasi varsin taitavasti poistaa jäljet itsestään - mitä jos se osasi myös poistaa muita asioita? Mitä jos olin aiemmin sairaalassa, kunnes joku teki minulle jotakin kummaa, mikä vei muistini, ja raahasi minut metsään, ja sitten sen viruksen avulla pyyhki kaikki tietoni sairaalan tietokoneilta, ja ehkä muualtakin?

Tiedän, teoriassani on aukkoja. Esimerkiksi, virus ei tietääkseni vaikuttanut mihinkään väestörekisteriin tai poliisin tietokantaan, sen sähkökatkon syyksi minulla ei ole mitään ehdotusta, eikä tämä mitenkään selitä niitä omituisia, yhteensopimattomia ja väärän kokoisia vaatteita, jotka minulla oli silloin ylläni. Tämä on kuitenkin ensimmäinen jokseenkin toimiva ja kokonainen idea, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan, joten siitä on ihan hyvä lähteä työskentelemään eteenpäin. Jospa vain tietäisin tarkemman paikan, missä se metsä oli, missä heräsin. Lehden mukaan sähkökatko alkoi mahdollisesti jostakin Ilpoisten suunnalta. Olinko minä juuri siellä silloin? En ehkä saa koskaan tietää.

Ostimme kaupasta sieniä ja muuta mukavaa ja palasimme Hilkalle. Siellä työstimme lettutaikinaa, ja paistamista odotellessani päädyin lueskelemaan kaikenlaista. Hilkan kirjasto oli kiehtova, varsin erilainen kuin mummin. Luin esimerkiksi unien tulkinnasta sekä niistä kivistä, joista Hilkka tietää niin paljon. Myös kivikirjassa viitattiin usein toisaalta okkultismiin ja toisaalta muinaiseen Egyptiin, jotka ovat siis ehdottomasti selvitettävien asioiden listalla. Hyllyssä oli myös kirja hypnoosista, mutta se ei sisällysluettelon perusteella vaikuttanut kiinnostavalta.

Olimme juuri aloittelemassa toisen palapelin kokoamista, kun paikalle ilmestyivät Oona ja se Matias, joka oli eilen ajanut autoa. Juttelin jonkin aikaa hänen kanssaan. Innostuin erityisesti, kun kuulin hänen opiskelevan fysiikkaa. Keskeytin keskustelumme kvarkeista, kun tajusin, että lettujen paisto oli jo meneillään, ja kiiruhdin keittiöön, jotta ehtisin kokeilla sitä. Enhän ollut koskaan aiemmin paistanut lettuja. Se oli aika hauskaa puuhaa, vaikken ehtinytkään oppia vielä kovin hyväksi siinä.

Samalla kun söimme, Hilkka ennusti meille teenlehdistä - se oli jälleen yksi hänen erikoisosaamisalueistaan. Lauran kuppi puhui häntä lähestyvistä jäljistä, jotka olivat jo aiemmin esiintyneet jossakin enteessä. Jäljet yhdistyivät kummasti siihen, että Yanagi oli kutsunut viruksen koodiviestejä sen jättämiksi jäljiksi. Joka tapauksessa, jäljet olivat kuulemma nyt aivan lähellä, ja joku yrittää ottaa häneen yhteyttä jostakin kaukaa. Olin tästä aika innoissani, koska se tuntui todistavan, että ne viestit todella olivat koodia, yhteydenottoyritys, eivätkä mitään sattumanvaraista sotkua.

Omat teenporoni olivatkin vähemmän puheliaita. En tosin osannut ensin kääntää kuppia oikein, mutta Hilkan puheista päätellen tulos oli siitäkin huolimatta odottamaton: kuppini ei sanonut mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes etäisiä sotkuisia hahmoja. Hilkka jopa haki Oonankin katsomaan, mutta hänkään ei nähnyt mitään. Se tuntui epämiellyttävältä. Miten niin minulla ei muka olisi tulevaisuutta, kyllähän itse hyvin tiesin, että totta kai minulla on! Oona ja Hilkka eivät olleet nähneet moista koskaan aiemmin, eivätkä osanneet selittää sitä.

Hilkka sai yllättävän hätäisen puhelinsoiton Lailalta, jolla oli kuulemma joku hankala tilanne, ja hetkellinen muistinmenetys. Hilkka lupasi lähteä auttamaan, kun vielä paikalla oli sopivasti Matias, jolla oli auto. Ennen lähtöään Hilkka kuitenkin ennusti vielä Ruusulle. Ruusun teekuppi kertoi, että jokin, mitä hän on aikeissa tehdä, tulee onnistumaan. Tämähän oli mukava uutinen. Kenties se liittyi hänen opiskelemaan hakemiseensa, pääsykokeisiin ja sen sellaiseen.

Matias lähti kyyditsemään Hilkkaa ja Oonaa Zen Genesiksen toimistolle. Minä, Laura ja Ruusu jäimme odottamaan huolissamme siitä, mitä heille ehkä tapahtuisi. Jossakin tässä vaiheessa päätin, että Laurankin olisi syytä tietää koko tarinani, kun kerran olin sen jo kahdelle muulle uudelle ystävälleni kertonut. Yllättäen Lauran ensimmäinen reaktio oli sama kuin Hilkan: hän kysyi, olenko käynyt lääkärissä. Vastasin, että en, ja päätin entistä vakaammin, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Muuten Laurakin suhtautui asiaan ystävällisen rauhallisesti.

Jonkin ajan kuluttua soitimme Hilkalle varmistaaksemme, että kaikki on hyvin. Hän ei vastannut, mutta Oona vastasi, ja kertoi, että Hilkka oli ryhtymässä hypnotisoimaan Lailaa ja Markkua. Ilmeisesti mitään vaarallista ei ollut tapahtumassa, joten voimme jatkaa uutisten odottelua hieman rauhallisempina.

Myöhemmin he palasivat ja kertoivat, mitä oli tapahtunut, ja sitten illalla aika myöhään suuntasin bussiasemalle ja kotiinpäin. Olin ylpeä siitä, miten hyvin olin selvinnyt reissustani.

Myöhemmin tapahtunutta:

En löytänyt Turusta juuri lainkaan hyödyllistä tietoa taustaani liittyen. Sen sijaan aukeni koko joukko uusia alueista, joista haluan oppia lisää, ja näiden kautta tavallaan hahmottui kaksi eri tapaa lähestyä tätä suurta ongelmaani.

Ensimmäinen lähestymistapa on luonnontieteellinen. Sekä Hilkka että Laura ehdottivat saman tien, että minun kannattaisi mennä lääkäriin ja selvittää, olisiko kaiken takana sittenkin vaikka joku aivovaurio. Mummi ei koskaan ollut ehdottanut moista, kun ei minussa hänen mielestään ole mitään vikaa, niin miksi siis turhaan. Suhtauduin itsekin vähän varauksella siihen, että marssisin johonkin terveyskeskukseen tutkittavaksi, kun en edes ole ihan varma, kuinka viralliset henkilöllisyyspaperini ovat, ja toisaalta en haluaisi mihinkään mitään merkintöjä omituisesta taustastani. Onneksi Hilkalta löytyi tuttava, joka oli paitsi kiinnostunut kivistä, myös lääkäri. Hän ei löytänyt mitään ihmeellistä, paitsi että totesi aivojeni olevan keskimääräistä aktiivisemmat tai jotakin sen suuntaista. Kyseli, onko suvussani paljon lahjakkuuksia tai pidänkö itseäni nopeana oppimaan. En oikein vastannut mitään.

Toinen lähestymistapa luonnontieteen rinnalla on sitten yliluonnollinen, tieteen ulkopuolinen. Hilkan ensimmäinen hypnoosiyritys epäonnistui, mutta hän lupasi yrittää uudelleen. Kävinkin sitten toistamiseen Turussa. Siellä oli sellokilpailut, joita kävin kuuntelemassa, ja sitten vierailin Hilkalla. Jälkimmäinen hypnoosiyritys oli aivan yhtä tulokseton kuin ensimmäinen.

Mitä yliluonnollisuuksiin ylipäänsä tulee, Turussa törmäilin myös ensimmäistä kertaa sellaiseen minulle täysin vieraaseen käsitteeseen kuin okkultismi, mihin liittyivät myös muinaiskulttuurit, Hermes Trismegistus sekä hermeettinen magia. Näistä päätin ottaa selvää parhaani mukaan. Siispä etsin kirjastosta ja netistä aiheeseen enemmän tai vähemmän liittyvää tietoa. Loppujen lopuksi en kuitenkaan saanut selville juuri mitään: tietoa oli vaikka kuinka paljon, mutta se oli sattumanvaraista, ristiriitaista ja epämääräistä. Kaikenlaisia uskomuksia suuntaan jos toiseenkin oli loputtomasti, niin etten millään voinut olla varma, mitkä niistä pitivät paikkansa, jos mitkään.

Jokunen viikko Turun vierailuni jälkeen tapahtui myös eräs suuri muutos elämässäni: muutin pois mummin luota. Se oli tavallaan oikein hyvä, koska halusinkin itsenäistyä. Turussa olin jotenkin tajunnut, miten kovin horjumattomasti uskoin mummin hyväntahtoisuuteen ja siihen, että hän tietää parhaiten, ja kertoo kaiken tietonsa minulle. Ja silti, tietenkin mummi oli se, joka varsinaisesti järjesti muuttoni. Päädyin Itä-Pasilaan sellaisen ihan mukavan ja kiltin harpunsoitonopiskelijan kämppäkaveriksi. Itsenäinen asuminen opetti minulle muun muassa sen, että ruoanlaitto on kamalan vaikeaa. Se tuntui melkein mahdottomalta oppia. Ylipäänsä jouduin myöntämään itselleni, että vaikka opin kirjatietoa hyvin nopeasti, käytännön asiat eivät oikein tahdo sujua, ja taidan myös olla vähän keskimääräistä kömpelömpi.


Laura / Hauraita unelmia: Ensimmäiset jäljet

18.-19.2.2006 Turussa

(kirjoitettu Lauran monologiksi sunnuntai-iltana Kristoferille)

Viikonloppu oli raskas. En tiedä miten tässä näin kävi. Alan tuntea epäilyksiä itseäni kohtaan. Pelkään pettäväni ystävieni luottamuksen. Sillä sitähän minä teen, vakoilen heitä. En voi sille mitään että nämä ajatukset vaivaavat minua. Ensin ajattelin U.N.I.-ryhmää jotenkin harmittomana sivutoimintana, mutta todellisuus on aivan jotain muuta. Puhun ystävieni kanssa kuten ennenkin, mutta nyt aivojeni perukoilla vilkkuu aina jokin taka-ajatus. Keskustelu ystävien kanssa ei ole enää harmitonta ajanvietettä ja maailman ihmettelemista, vaan tiedon ja tapahtumien hahmottamista ja erittelyä, työtä. En halua muuttua ihmiseksi, jolle ystävät ovat vain työtä. Olenko jo muuttunut sellaiseksi? Onko minusta tullut huono ystävä?

Taidan kiirehtiä. Ymmärrät varmaan enemmän jos kerron kaiken. Vanhempani kävivät vierailulla lauantaina. Se oli mukavaa. Siitä on taas tovi kun olen heidät viimeksi nähnyt, vaikka puhelimessa tulee puhuttua viikottain. He kuitenkin lähtivät jo kahden aikaan ajamaan kohti Hämeenlinnaa. Sielläpäin oli näkynyt hirviä, joten äiti halusi päästä ajamaan valoisan aikaan. Hyvästelin heidät ja siirryin pakkaamaan. Illalla oli tarkoitus viettää iltaa tyttäjen kanssa, joten etsin yöpaidan ja kaikkea muuta tarvittavaa. Mitä nyt tyttöjen illassa voi tarvita. Olin nopeasti valmis ja lähdin kävelemään. Ilma oli lämmin, taisi olla nollakeli.

En tietenkään kävellyt koko matkaa Turkuun, vaan nousin bussiin. Matka sujui nopeasti ja kolmen maissa Turussa. Alexander oli soittanut matkan aikana, mutta puhelimeni oli unohtunut äänettömälle. Alexander Metsälä on U.N.I:lainen, kuten varmastikin tiedät. Soitin hänelle takaisin ja sovimme tapaavamme Thaliassa. En ollut yllättynyt. Oli varmastikin korkea aika taas tavata. Sonja on vieläkin sairaalassa, eikä kukaan meistä kolmesta ole varsinaisesti tiimin vetäjä. Tilanne hieman aiheuttaa hitautta toiminnassamme. Muu maailma ei kuitenkaan ole pysähtynyt. Amerikasta saapunut Sandy F. on ottanyt yhteyttä, minuun tietenkin, ja kannastamme piti puhua. Yhteistyökäsky oli tullut korkeammalta, joten sitä noudatettaisiin. Myös käskyt New Genesiksen suhteen olivat suorat ja selkeät. Firmaa oli tutkittava, ja tällä kertaa läheltä ja tarkasti. Myös Sonjan hulluuden takana oleva tapaus oli tutkimatta.

Meitä on kolme. Minä, Alexander ja Riku. Sonja on Helsingissa hoidettavissa. Tietenkin Sonjan esimies Sirkku on olemassa, mutta häneen meillä ei ole henkilökohtaista kontaktia. Niin, meitä on kolme. Tunnen olevani untuvikko tuossa porukassa. Alexander ja Riku ovat paljon kokeneempia maailman suhteen. En oikein tiedä mitä he ajattelevat minusta. Alexander on mukava, mutta Riku.. hän pelottaa minua. Luulen että hän on ärsyttävä tahallaan. Olisi väärin sanoa, että pelkään häntä, mutta en pidä hänen tavastaan käyttäytyä. En todellakaan. Hän tekee oloni epämiellyttäväksi. Ja varmastikin hän tietää sen. En tiedä. Joskus minulla on sellainen olo kuin hän vain leikkisi kanssani. En pidä siitä. Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut vuodattaa tuota. Hän vain.. En vain.. En tiedä.

Silti. Sunnuntaina puhuessamme Aleksander sanoi, ettei hän ihmettelisi vaikka Riku möisi meidät muutamasta oluesta. En ole samaa mieltä, mutta voin tietenkin olla väärässä. Luulen että Riku on meistä kolmesta luotettavin. En voi sille tunteelle mitään, mutta hän tuntuu kuitenkin vakavammalta kuin onkaan. En osaa selittää sitä.

Anteeksi, ei minun pitänyt Rikusta puhua. Niin, se tapaaminen. Olimme kaksin, minä ja Alexander. Riku oli tapaamisessa Zen Genesiksen kanssa. Kävimme hieman läpi yleisiä asioita. Rikun operaatiosta, Alexanderin tyttöystävän menosta Zen Genesikseen, Sandysta. Sanoin tapaavani Sandyn sunnuntaina, eli tänään. Olisi ehkä parasta että menisin yksin. Jos Sandy ei vielä tiedä keitä ja monta meitä on, hänelle on turha sitä kertoa. Puhelimme muutaman tovin ja ajattelimme yrittää tavata seuraavana päivänä uudestaan, tällä kertaa Rikun kanssa.

Oli pelottavaa huomata että nautin Alexanderin seurasta. Ehkä se johtui siitä, ettei Riku ollut paikalla, niin minun ei tarvinnut koko ajan olla varuillani. En ole tainnut nauttia kenenkään miehen seurasta muutamaan vuoteen. Tunne oli outo. Tiedän kyllä että hän on täysin väärä mies minulle ja sitä paitsi, silloin vielä luulin niin, hänellä on tyttäystävä. Arin jälkeen en ole edes ajatellut miehiä, kuten varmasti tiedät. En halua miestä elämääni. Tai niin ainakin yritän muistuttaa itseäni. Onko se pelkuruutta? On, taidan tietää sen itsekin. Pelkään enemmän epäonnistumista kuin yksin oloa. Aleksander on vielä niin komea nimikin. Minun todella pitäisi ajatella jotain muuta. En vain ole hyvä näissä asioissa. Itseasiassa olen aika surkea. En ole edes tapaillut ketään Arin jälkeen. Sitäpaitse, luulen että U.N.I:laisen kanssa yhteiselo ei tulisi olemaan mutkatonta. En oikein tiedä tästä koko U.N.I-jutusta. Se alkaa hieman epäilyttää minua.

Niin, enhän minä ole yksin. Minulla on Ruusu. Hänen on minulle rakas, kuin oma sisar. On aina ollut. Ja Hilkka. Hilkka on luotettava, välitön ja empaattinen ystävä. En taida tuntea toista niin energistä ihmistä. En oikein tiedä mitä mieltä olen Hilkan kivista ja teen puruista ennustamisesta. Vaaratontahan tuo on. Ja niihin olisi kiva uskoa. Ehkä uskonkin. Hilkka luottaa kiviinsä niin paljon, että se luo luottamusta minuunkin.

Ja onhan minulla sinut. En varmastikaan osaa lyhyesti sanoa mitä tunnen sinua kohtaan. Omalla tavallaan minä rakastan sinua. Olet ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Tiedän sinusta niin vähän, mutta en koe sen haittaavan. En vain osaa ajatella elämääni ilman sinua. Tiedän ettet koskaan mene pois. Tulet aina olemaan lähellä. Se luo minulle turvallisen olon. Vain tieto siitä että olet lähellä.

Mutta mihin jäinkään. U.N.I. alkaa hieman pelottamaan minua. Riku ja Aleksander ovat molemmat ammattilaisia ja tietävät miten käsitellä tälläisiä asioita. Ja minä olen..mitä? Kirjastonhoitaja. Oikeasti en ole sitäkään. Pelkään että pilaan koko jutun. Minä en tiedä mitään näistä asioista. Ja mitä enemmän näen heidän toimintaansa, sitä vakavemmalta se vaikuttaa. Ei tämä ole mitään leikkiä. Minä voin vahingossa vaarantaa vaikka mitä. Ehkä heille pitäisi kertoa, etten ole mikään ammattilainen. No, ehkä he tietävätkin sen. En tiedä. Tuntuu vain pahalta. Tarkoitan, että jos he tiukan paikan tullen luottavat siihen että osaan hoitaa asiat, niin mitä tapahtuu? En oikein tiedä miten minun pitäisi enää suhtautua tähän. Oikeastaan minua pelottaa, koska uskon siihen mitä he tekevät, enkä haluaisi omalla tietämättömyydelläni vaarantaa sitä. Sinulla varmastikin oli syysi pyytää minua liittymään heihin, mutta en voi omalle epävarmuudelleni mitään.

Palatakseni lauantaihin. Aleksanderin jälkeen lähdin Hilkan luokse. Olimme sopineet tapaamisen viideksi, mutta ajattelin ettei haittaa, jos olisin hieman etuajassa. Soitin kuitenkin Hilkalle ensin tarkistaakseni että hän olisi kotona, ja olihan hän. Ehdin hieman jutustella Hilkan kanssa ennen Ruusun saapumista. Hilkka jopa tiskasi. Päätimme lähteä ostamaan ruokaa iltaa varten ja vuokrata jonkin elokuvan. Olimme jo poistumassa Hilkan ja Ruusun kanssa, kun Oona ilmestyi kaverinsa Jaanan kanssa. Emme tunteneet Jaanaa, mutta kyllähän meidän kanssa iltaa viettämään mahtuu. Jaana vaikutti ihan mukavalta. Lähdimmekin sitten nelisteen kohti keskustaa.

Jaana on muuten menettänyt muistinsa tämän kummallisen sähkökatkon aikana. Ainakaan hän ei muista mitään ajalta ennen sähkökatkoa, hän joutui opettelemaan kaiken uudestaan. Siitä on kuitenkin vain pari viikkoa, joten aika nopeasti hän oppi tavoille. Mielenkiintoista on, että häntä osattiin odottaa. Jaanan "täti" Helsingin töölöstä tuli ja haki hänet, ja Jaana on tähän asti asunut hänen luonaan. En vielä ole ehtinyt kertoa U.N.I:laisille tästä, pitää varmaankin mainita asiasta.

Päätimme tehdä ruoaksi perunagratiinia. Oona lupasi osata laittaa sitä. Hyvä. Poikkesimme Ruusun kanssa apteekissa, mutta saimme toiset nopeasti kaupassa kiinni. Paluumatkalla poikkesimme Makuuniin vuokraamaan leffan. Jali ja suklaatehdas vaikutti ihan mukavalta, mutta tuo toinen hieman epäilytti. Hilkka sai puhelinsoiton Lailalta ja joutui lähtemään. Eipä tuo haitannut, kun saimme Hilkan asunnon avaimet.

Ilta olisi muuten mennyt hyvin, mutta typerä tietokonevirus kiusasi meitä. Olen vihdoin hankkinut sähköpostin, kun se kuulemma on niin kätevä ja kaikkea, mutta tietenkin sain heti viruksen. Ja sen lisäksi joku on vielä murtautunut postiini. Se on niin väärin. Sähköposti lähetti kummallisia viestejä minun osoitteestani muille ja kaiken mitä minä sain, niin se lähetti eteenpäin. Kirjoitin sen osoitteen ylös, se on tässä vihossani. Mutta. Tuntuu vähän samalta kuin joku olisi lukenut päiväkirjaani. Ei toisten postia saa lukea. Pelkkä ajatuskin on epämiellyttävä. Se todellakin vaivasi minua koko illan, ja vaivaa yhä. Yanagi kirjoitti ylläpidolle, mutta tuskin asia etenee hirveästi. Kaikki kun ovat kiireisiä tuon viruksen kanssa.

Ai kuka on Yanagi? No, kun hermoilin asiasta lauantai iltana, niin tytöt koittivat rauhoitella minua ja keksivät monia asioita mitä voitaisiin tehdä. Jossain vaiheessa myös Laila ja Matti ilmestyivät. Kyllä, he ovat Zen Genesiksestä. Hilkka oli kertonut minulle nettifoorumeista, ja Laila opasti minua sellaisen käytössä. Laitoin siis viestin sellaiselle ja myöhemmin illalla vai oliko se vasta aamulla , kun muut olivat kirjoitelleet, tuo Yanagi otti jätti yhteystietonsa ja lupasi yrittää auttaa. Tuntematon henkilö netistä, no, mikä tässä enää pieleen voisi mennä. Lupasimme nähdä tämän Yanagin sitten sunnuntaina puoli kahdenmaissa.

Muuten lauantai-ilta meni mukavasti. Söimme, katsoimme leffaa, napostelimme vihanneksia ja karkkeja. Hilkka ennusti minulle teenlehdistä, kun olin niin hermona. Jotain jäljistä jotka johtavat minuun. Pohdimme sitäkin sitten. Tanja poikkesi, tai kutsuin hänet, kun en ehtinyt käydä teellä. Teimme palapeliä. Joku Tanja ja HIlkan tuttu Silja poikkesi myös. Vai oliko se Sirkka, en muista enää. Muut lähtivät. Oona sai puhelinsoiton yhden maissa ja lähti silloin. Kumma aika hoitaa asioita. Hilkan luokse jäi vain minä, Ruusu, Jaana sekä Hilkka tietenkin. Taisimme kaikki nukkua hieman levottomasti. Minä ainakin nukuin huonosti. Murehdin niin paljon sitä virusta ja murtautujaa. Miksi kukaan haluaisi murtautua minun sähköpostiini. Ellei se sitten johdu U.N.I:sta. Se tekee oloni erittäin epämiellyttäväksi. Minua pelottaa.

Aamulla heräilimme hitaasti. Ruusu oli nähnyt painajaisunta. Samanlaista mistä Hilkka on meille kertonut. Kutsumme sitä musta-pyörre-uneksi. Minäkin näin unta, niin että muistan sen yhä. Siinä oli tyttö, tai nuori nainen, joka yritti puhua minulle. Meidät erotti näkymätön seinä. En kuullut mitään, mutta tiedän että hän yritti sanoa minulle jotain. Kun tämä nuori nainen katosi, haihtui, minut valtasi suunnaton tyhjyyden tunne. Toivottomuuden tunne. Se oli hyvin vahva tunne. Merkitseeköhän se jotain. Hilkan mielestä kaikki unet merkitsevät. En halua ajatella sitä. Voin melkein tuntea sen taas, tyhjyyden ja toivottomuuden. Miksi? Mitä hän yrittää kertoa minulle? Sen on pakko tarkoittaa jotakin. Se vaivaa minua. En pysty unohtamaan sitä.

Anteeksi. Koitan palata asiaan. Niin aamu. Hilkka lähti töihin. Hän on saanut Zen Genesikseltä pari toimeksiantoa. Hyvä että Hilkankin bisnes on päässyt aluillleen. Toivon ettei Zen Genesis ole mikään paha juttu, sillä en haluaisi että Hilkka joutuu ongelmiin. Laila ei vaikuttanut pahalta ihmiseltä. Mutta aamu siis. Hilkka lähti ja laittoi tekstiviestin että oli nähnyt pahan enteen kauppatorilla: mustien lintujen parvi nousi lentoon pyörteenomaisesti. Huono alku päivälle.

Itse valmistauduin tapaamaan muita U.N.I:laisia. No, Rikulla sattui olemaan tapaaminen Zen Genesiksen kanssa puolelta päivin, mikä harmi, joten palaverissa oli vain minä ja Aleksander. Tai palaveri nyt on turhan hieno sana tapaamiselle. Näimme Foijassa. Aleksander kertoi hieman illastaan ja tutuistaan. Hänellä on merkillisiä tuttuja, en haluaisi kohdata heitä edes valoisaan aikaan. Ilari ja hänen siskonsa, Rafael, joku Matias. En nyt muista kaikkia. Aleksaderin mukaan Riku tuntee melkein kaikki ja kaikki tuntevat Rikun. Aleksanderilla on jotain epäilyksiä Rikun suhteen, vaikka taisin mainitakin siitä jo. Minulla vain on tunne, että Riku on erittäin hyvä siinä mitä tekee. En tiedä.

Kävimme hieman läpi asioita, mutta en nyt muista oliko mitään erittäin merkittävää. Victoria ei sitten ilmeisesti olekaan Aleksanderin tyttöystävä, vaan pelkkä ystävä, mutta en silti oikein tiedä. Aleksander sanoi tutkineensa kerran Victorian laukun ja sieltä löytyi kaikkea ihmissusiin viittaavaa. Hopeisia juttuja, karvaa.. jotain todella outoa. Miksi kukaan kanniskelee tuollaisia asioita laukussaan. En tiedä puhuiko Aleksander ihmissusista vakavissaan vai ei. En oikein itse tiedä mitä ajatella. Olethan sinäkin olemassa.

Aleksanderin piti mennä. Hän oli luvannut huolehtia Ilarin siskosta tai jotain ja itsellänikin oli tapaaminen sen netti-Yanagin kanssa. Tuskin kuitenkin erosimme, kun Riku soitti. Hän oli vapautunut ja olin tavallaan luvannut nähdä hänet. Aika vaan alkoi mennä tiukalle. Kohtasimme sitten kirjaston edessä. Oloni on jotenkin epävarma aina Rikun lähellä. Kerroin aikeistani tavata Sandy ja lyhyesti varmaankin muustakin, jos sellaista oli. En vain oikein osaa käyttäytyä normaalisti ollessani Rikun kanssa. Mieleni tekisi piiloutua johonkin nurkkaan ja odottaa että hän lähtee. No, se tietenkin haittaisi työntekoa, joten en sellaista tee. Ja ei hän niin paha ole, kyse on varmaan enemmänkin minusta.

Riku sanoi tapaavansa jonkun börssissä joten menimme yhtä matkaa. Olisi pitänyt arvata, että Riku ei häipyili. Tytöt ja Yanagi olivat jo paikalla ja Riku jäi lähettyville. Istuutui samaan pöytään itseasiassa. Olin ihan hukassa. Taisin jopa hieman tiuskaista hänelle, mitä en yleensä tee. Annoin hänelle muutaman euron ja juotuaan Riku katosi. Huokasin helpotuksesta. Typerää.

Yanagi selvitti meidän sähköpostiongelmaamme ja kertoi mitä meidän asialle pitäisi tehdä. Käytännössä emme voisi tehdä mitään. Virusepidemia on todennäköisesti meitä laajempi ja emme sille mitään voi tehdä. Murtautuja taas, siitä kannattaisi kertoa gmailin ylläpidolle. Onneksi Yanagi teki tämän, sillä en tiedä mitä olisin sanonut tai mistä tuon ylläpidon löytää. Tunsin oloni jotenkin tyhmäksi. Valitettavasti tuota murtautujaa ei välttämättä ikinä saada kiinni.

Ai niin, onhan vielä Suurpanda. Taisin unohtaa mainita hänestä. Hän on ilmaisesti jokin turkulainen hakkeri. Sain häneltä sähköpostia eilisiltana jossa hän kertoi suojelleensa postiani virukselta ja jotain muuta outoa. No, virukselta hän ei minua näköjään suojannut. Muutenkin viesti oli täynnä kirjoitusvirheitä. Se alkoi lauseella hyvä pikku neiti, jos oikein muistan. Minua ei kyllä ole sanottu pikkuneidiksi pitkään aikaan. No, suurpanda jääköön mysteeriksi. Ei hän mitään vahinkoa saanut aikaan. Toivottavasti.

Yanagi ei ollut ihan sitä mitä odotin. Hän oli erittäin keltainen ja oranssi nörtti, joka on jonkun Lähdesäätiön palveluksessa. Kävimme kyllä illalla vilkaisemassa niiden nettisivuja, emmekä ymmärtäneet juuri mitään. Ilmeisesti hän kuitenkin taitaa nettiongelmat. Tunsin itseni todella hölmöksi selittäessäni sähköpostiongelmaani. En todellakaan ymmärrä mitään tietokoneista ja se taisi näkyä. Toisaalta, miksi minun pitäisi ymmärtääkään. Riittää kun osaan käyttää sähköpostia. Nyt kyllä epäilyttää sekin puoli. Nyt pelkään koko ajan että joku lukee postejani. En varmaan uskalla enää oikein käyttää sähköpostia.

Yanagin jälkeen lähdin tapaamaan Sandyä. Lupasin palata viimeistään neljäksi Hilkan luo syömään lettuja. Sandy oli mukava nuori nainen. Hänoli tullut Houstonista, josta sikäläiset olivat saaneet hieman ongelmia Turun suunnalta ja nyt halusivat hieman varautua asioihin. Sovimme käyvämme teellä kahdesti kuussa ja päivittävämme toistemme tietoja, jos jotain merkittävää on tekeillä. Taisi olla aika turhanpäiväinen tapaaminen. En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä. Tulisi Sonja jo takaisin.

Palasin Hilkan luo ajoissa. En voinut mitään kasvavelle levottomuudelleni. Murtautuja, unen toivottomuus, koko U.N.I-asia, kaikki tuntui vaivaavan. En tainnut olla oma itseni enää loppuiltaa. Letut oli hyviä. Parhaimpia mitä olen ikinä saanut. Ne lohduttivat hetkeksi. Hilkka ennusti minulle teenlehdistä: jokin yrittää ottaa minuun yhteyttä. Pelottavinta on, että se voi jopa olla totta. Ehkä se on sen unen nainen. Ehkä.

Oona toi mukanaan jonkun Matiaksen, mutta en jaksanut oikein kiinnittää huomiota. Joku fysiikan opiskelija se on ja kiinnostunut yliluonnollisuuksista. Sama jonka Aleksander mainitsi? Hilkka sai Lailalta hätääntyneen soiton. Niillä oli ollut joku tapaaminen, joka oli heidän mielestään vienyt vain muutaman minuutin ja turvakameroien mukaan oli kulunut parikymmentä minuuttia. Hilkka puhui myös jotain, siitä että heille olisi juotettu jotain? En tiedä. Oudolta kuulostaa. Joka tapauksessa Matias lupasi heittää Hilkan ja Oonan Lailan toimistolle, Matiaksella kun oli auto. Minä, Ruusu ja Jaana jäimme ihmettelemään ja tekemään palapeliä, vaikka en oikein kyennyt rentoutumaan. Tällöin Jaana kertoi minulle muistinmenetyksestään.

Hieman outo viikonloppu sanoisin. Kaikkea kummaa tuntui tapahtuvan koko ajan ja näimme siitä vain osia. En tiedä mitkä ovat Zen Genesiksen motiivit, mutta ainakin heillä tuntuu olevan paljon nimiä ja kontakteja. Emmekä ole ainoita, joita he kiinnostavat. Laila vaikuttaa mukavalta. En haluaisi että hän on sotkeutunut mihinkään laittomaan tai vaaralliseen. En tiedä mitä Riku ja Aleksander aikovat tehdä asian suhteen. Tutkia varmaan. Hilkka varmaan tietäisi kuka tämä viimeinen asiakas oli, mutta en oikein haluaisi udella häneltä asiaa. Se tuntuisi ystävyyden väärinkäytöltä. En oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

Anteeksi. Olen taas höpissyt omia murheitani puoli yötä. Taidat olla kärsivällisin tuntemani ihminen. Anteeksi, tuntemani henkilö. Luulisi että sinulla on muutakin puuhaa kuin kuunnella hermostuneen naisihmisen vuodatuksia. Mutta kiitos. Helpottaa kun voi puhua jollekin. Olenpa minä huono emäntä. En ole muistanut edes tarjota mitään. Koska kello on jo noin paljon voin samantien nousta ja tarjota teetä, kun siinä olet. Ajattelin että Ruusu voisi muuttaa luokseni, kunnes hänen isänsä löydetään, jos löydetään. Mitä mieltä olet? Aleksander sanoi tuntevansa jonkin yksityisetsivän, en nyt muista nimeä, mutta kirjoitin sen ylös. Niin, Ruusu ei oikein viihdy äitinsä ja tämän uuden miesystävän luona, joten leikittelimme ajatuksella että hänkin muutaisi tänne. Minusta se olisi kivaa.


Yanagi / Hauraita unelmia 1: Lauantai, 18. 2. 2006

(Blogimerkintä - All night long)

Nälkä herätti minut kahden aikaan iltapäivällä. Vaan neljän tunnin unet. Olo oli aika tukkoinen, mutta pari vanukasta myöhemmin verensokeri saavutti hyväksyttävän tason. Oli aika jatkaa siitä, mihin yö oli jäänyt.

Olin mennyt nukkumaan aamukymmeneltä. Koko yö oli kulunut seuratessa varsin persoonallisen viruksen tai madon temmellystä verkossa ja samalla rupatellut ircissä Colleenin kanssa. Tavallisesti olisin nyt vaan ollut ikävissäni.

Nyt jatkoin viruksen jäljittelyä. Vekkuli otus liikkui aivan toisin kuin mikään tavallinen verkkoa rasittava ilmiö, ja viimeksi kun olin sitä seurannut se oli kadonnut yliopiston verkon syövereihin. Enää se ei ollut sielläkään. Jännää, oliko se oikeasti tajunnut piiloutua kun sitä etsittiin? Normaalisti virukset monistavat itseään, mutta tämä pyyhki jäljet itsestään edetessään.

Heittelin verkkoa verkkoon ja kuulostelin, josko jotain merkkejä viruksesta löytyisi. Liikuin varovasti yliopiston palvelinten liepeillä ja etsin jälkiä. Vasemmalla kädellä asentelin Markolta saamaani koneeseen Debiania ja maanittelin langatonta verkkokorttia toimimaan.

Lopulta löysin paikan, jossa virus oli viimeksi majaillut. Näytti ihan siltä kuin se olisi pakannut itsensä sähköpostiviestiin, ja singonnut itsensä mailitse ulos verkosta. Aivan ällistyttävän näppärää.

Mutta ei aivan riittävän näppärää. Poimin osoitteen johon mato oli mennyt. Yliopistokin varmaan selvittäisi sen pian. Oli eri asia, uskoisivatko he näkemäänsä. He tuskin epäilisivät, että virus oikeasti tajuaisi paeta heitä.

Edessä olisi nyt oikea murtotyö. Sitä en tahtonut tehdä kotoani.

Ulkona tuiskusi lunta kun hyppäsin pyöräni selkään. Pyöräilin Börsiin, otin kaakaon ja avasin varakoneeni avoimeen langattomaan verkkoon. Sieltä käsin kräkkäsin auki jonkun korealaisen piruparan kotikoneen, ja tältä kotikoneelta hiivin sisään viruksen perään.

laura.kiviharju:n salasana murtui nopeasti. Virus ei kuitenkaan ollut postilaatikossa, siellä oli vain omituista aakkossoppaa. Oliko se ehtinyt livahtaa jo täältäkin?

Nuuskin postilaatikossa ympäriinsä. Pikainen tiedonhaku kertoi Lauran olevan Paraisilla asuva nuori kirjastonhoitaja, jolla ei suurta nettiläsnäoloa ollut. Miksi kummassa virus oli hänen laatikkoonsa päätynyt? Asetin postiosoitteeseen ansan, joka ohjaisi kaiken postin kautta kulkevan liikenteen minulle. Tein tätä varten oman sähköpostiosoitteen (ulyshib74 gmailiin). Sitten odotin.

Noin tuntia myöhemmin laura.kiviharju otti yhteyttä postiinsa, ja minun ansani imaisi viruksen, joka ilmeisesti oli siirtynyt hänen käyttämälleen mikrotietokoneelle. Haa! Sulloin sen USB-muistitikulle, ja palasin pikaruokalan kautta kotiin.

Irrotin Markon kannettavan verkosta ja kopioin viruksen USB-muistilta koneelle. Sitten aloin tarkkailla sen reaktioita. Se oli varmasti makein ohjelma jonka olin nähnyt vuosiin. Se etsi tietä ulos kannettavaltani, mutta en tahtonut päästää sitä verkkoon myllertämään. Yritin ensin itse kommunikoida sen kanssa, mutta se ei onnistunut.

Oliossa oli jotain yhteistä Lähde-säätiön logiikkasilmukoiden kanssa - mutta tämä näytti olevan puhtaasti softapohjainen ilmiö, ja pystyvän elämään tavallisessa tietokonelaitteistossa. Puistelin päätääni hämmästyksestä ja ihastuksesta. Siltikään en oikein saanut siihen kontaktia. Otin Legioonan apuun. Kytkin sen Markon koneeseen, ja kaksi tekoälyä alkoivat tökkiä toisiaan.

Illan pitkään kokkailin nuudeleita, rupattelin verkossa, katselin syrjäsilmällä Hellsingiä ja pelailin Kaerunekon sekä Heen kanssa. Mielikuvitukseni askarteli uuden vieraani alkuperän parissa. Sen luoja oletettavasti tahtoi tietää, minne se oli mennyt, eikä välttämättä pitänyt siitä että olin sekaantunut asiaan. Vaan oliko Laura yhteydessä olion tekijään? Miten saisin tämän selville - ja vielä tärkempää, miten se onnistuisi ilman että paljastaisin omia korttejani?

Käväisin uudemman kerran murtamassani korealaisessa koneessa, ja tein siitä vielä toisen sähköpostiosoitteen. suurpanda@wapda.com:na lähetin Lauralle pöyhkeän ja alentuvaan sävyyn kirjoitellun viestin, jossa väitin estäneeni ilkeää virusta tunkeutumasta hänen postiinsa ja taputtelin itseäni selkään sen johdosta. Arvioin, että viesti oli niin ärsyttävä, ettei kukaan järkevä ihminen siihen suostuisi vastaamaan, mutta jos Laura olisi todella tekemisissä viruksen kirjoittaneen tahon kanssa, tämä taho saattaisi yrittää selvittää luomuksensa kohtaloa ja jopa yrittää houkutella rasittavan bittinörtin kolostaan.

Viestin kirjoittelu oli ikävää touhua. En tahtonut olla varsinaisesti uhkaava tai pelottava, ainoastaan tympeä ja vastenmielinen. Sellaisena esiintyminenkin oli epämiellyttävää. Arastutti. Entäs jos joku jäljittäisi tämän tyhmän postin minuun? Tiesin sen olevan älytön pelko, vakuutin itselleni että aivan yhtä turvallista se oli kuin sähköpostiin murtautuminen enkä minä siitäkään jäänyt kiinni, mutta jokin sosiaalisesti tarkkaavainen osa minusta pelkäsi silti tätä enemmän. Marko heitti sähköpostia ja kertoi olevansa kaupungissa, mutten lähtenyt häntä tapaamaan. En oikein ehtinyt.

Lähetettyäni suurpandan kamalan postin huomasin, että joku Laura-niminen kyseli apua sähköpostiongelmiinsa lukemallani atk-foorumilla. Ihan perusteellisuuden vuoksi vastasin foorumillekin jotain. Sitten huomasin että kannettavassani käynyt myllerrys oli rauhoittunut. Uusi vieraani oli kadonnut jonnekin. Legioona näytti entiseltään. Oliko Legioona surmannut olion? Ei tämän näin pitänyt mennä. Paha Legioona.

Irrotin heti virtuaalisen muurahaisfarmini kannettavasta ja vilkaisin muistitikkua. Virus oli vielä tallella siellä. Alustin koko kannettavan salamannopeasti uudelleen, ja palautin viruksen sille, mutta nyt pidin Legioonan kaukana siitä. Voisin yrittää itse viestiä vieraani kanssa tai jotain.

Sitten puhelin soi. "Tuntematon numero". Soittaja oli outo. Hän oli kiinnostunut verkossa olevasta viruksesta - kukapa ei - ja tuntui vihjaavan, että minulla tai Lähde-säätiöllä olisi jotain tekemistä sen kanssa. Aika hyökkäävää käytöstä. Eikä suostunut edes sanomaan kuka oli.

Hän kuitenkin oli kiinnostunut oikeista asioista, ja sanoi haluavansa tavata minut. Tahdoin kuulla mitä hänellä oli sanottavana. Aivan kaiken varalta pakkasin Heen, Legioonan ja Kaerunerkon reppuun ja piilotin ne kattolaatan päälle; sammutin myös virran kannettavasta jossa virus kolisteli. En oikeastaan uskonut, että soittaja olisi poliisi tai mikään sellainen - eivätkös ne esittäydy? - mutta ihan kaiken varalta ajattelin, että Lähde-säätiölle kuuluvaa tai muuten epäilyttävää omaisuutta ei olisi hyvä olla esillä.

Taas lumipyryyn, ja Kouluun. Siellä tapasin Mathiaksen (ja Aleksi-nimisen matemaatikon mutta hän lähti pian pois). Alkulöpinöiden jälkeen päästiin asiaan.

Mathias oli tosi kumma. Hän vaikutti voittajalta "kenellä on vahvin lääkitys" -kilpailusta. Välillä hän yritti houkutella minua kaikenlaisiin laittomuuksiin (kuten murtautumaan TYKS:in verkkoon), välillä kertomaan Lähde-säätiön salaisuuksia (jota en tietenkään tehnyt, paitsi ehkä vähän vihjasin kun hän jo tuntui tietävän kaikenlaista) ja välillä yritti pelotella minua salaliittoteorioinneilla. Hän väitti olevansa jossain suuressa ja ikivanhassa salaseurassa jonka tavoitteena oli ihmiskunnan vakaus tai jotain. En uskonut sanaakaan. Hän yritti värvätä minua salaseuraan, mutta sanoin että minulla oli jo työ. Ja tämä palautti hänet implikoimaan, että Lähde-säätiöllä oli jotain tekemistä verkossa heiluvan pöpön kanssa.

Kaverin jutut olivat kuitenkin hauskoja, ja hänen kanssaan oli kiva puhella viruksista, madoista ja tietoverkon ilmiöistä. Kun tarjous töistä ei mennyt minnekään, ajattelin että voisihan sitä ehkä satunnaisia freelancehommia tehdä salaseurallekin. Mihinkään en tahtonut kyllä sitoutua, mutta halusin tietää enemmän hänen puljustaan.

Mathias ei tuntunut käsittävän, että minä en tosiaankaan aikonut tietomurtautua mihinkään vaan koska hän pyysi. En tuntenut häntä, en luottanut häneen, en aikonut alkaa laittomuuksiin hänen pyynnöstään. Hän varmaankin näki verkossa olevan tilanteen jonkinlaisena kauheana katastrofina, mutta minä en jakanut tätä näkemystä. Lupasin hänelle kuitenkin kertoa, jos johonkin törmäisin. Mietin, mitenkähän korkealle kaveri hyppäisi jos paljastaisin, että minulla oli testiversio viruksesta hyrräämässä kannettavassa kotonani, samoin kuin kolme Lähde-säätiöltä pelastettua tekoälyä josta paria ulkoilutin aina välillä verkossakin. Parempi olla koskaan ottamatta tuota selville varmaan, vaikka ilme olisikin luultavasti näkemisen arvoinen.

Joskus puolenyön aikoihin päätin lähteä kotiinpäin. Tarkistin tilanteen verkossa, ja huomasin että foorumilla kaivattiin lisää apua Lauran ongelmaan. Avunpyyntö oli kovin vilpittömän oloinen. Ei Lauralla kai sitten ollut mitään tekemistä viruksen kirjoittaneen tahon kanssa.

Vastailin avunpyytäjille yksityisesti. Esittäydyin, kerroin missä tein töitä, ja sanoin että "yleisestä uteliaisuudesta" voisin vilkaista oikuttelevaa postia. Tämä oli puoliksi tottakin. Jos tällainen ilmiö esiintyisi, saattaisi Lähde-säätiö olla siitä oikeasti kiinnostunut, ja tahdoin kyetä antamaan järkevää raporttia työnantajalleni. Ja ehkä Mathiaksellekin olisi hyvä sanoa jotain.

Edellisyön lyhyys painoi silmäluomia. Tästä olikin tullut vilkas päivä. Peti kutsui.

Sunnuntai, 19.2. 2006

(Blogimerkintä - Salaiset kansiot)

Heräilin jo ennen yhdeksää. Marko oli ollut irkissä yöllä, mutta minä olin jo nukkunut silloin. Hänkin oli utelias viruksen suhteen, joten heitin hänelle pääkohdat havaitsemistani asioista. En tietenkään kertonut, että olin jo napannut kopion viruksesta itselleni. Kirjoittelin Mathiakselle samanlaisen "tätäpä luulen" mailin.

Sain vastauksen Lauran Jaana-nimiseltä kaverilta, joka ehdotti että voisimme tavata Börsissä puoli kahden maissa koneen vilkaisun merkeissä. Mikä ettei. Sitä ennen ehdin hyvin käväistä vielä Lähde-säätiöllä. Tarvitsin hieman softaa kannettavaani, ja masterit olivat säätiön hallussa.

Työpaikalla käynnin aikana alkoi näyttää siltä, että verkossa oli muutakin liikennettä. Zen Genesis -nimisen firman konsultti oli lukenut foorumeilta kirjoituksiani viruksista ja kaipasi minulta lisätietoja. Hassua, vähän kun asiaa penkoo niin heti pidetään asiantuntijana. Mutta asiantuntijahan tässä minä kyllä olenkin, ehkä. ZG-firmaan olin törmännyt jo aiemmin; se vaikutti ihan persoonalliselta ja hauskalta idealta, eikä sen perustanut Lailakaan ikävältä ihmiseltä tuntunut. Vastailin hänelle jotain. Sitten matkasin Börsiin.

Minua oli vastassa melkoinen marttakerho. Neljällä naisella oli näköjään yksi yhteinen tietokone, ja tällä samaisella koneella virus majaili. Se ei ollut enää Lauran sähköpostilaatikossa, vaan koneella, ja se oli jättänyt joka puolelle hassuja jälkiä itsestään.

Oletin ulkonäön perusteella tyttöjen olevan täysin tietokoneilliteraatteja. Niinpä säikähdin pahasti, kun Laura totesi sähköpostissaan olevan "jotain muutakin kummaa", ja osoitti postinkaappausansaan jonka olin virittänyt.

Hups.

ulyshib74 oli nyt paljastunut. Onneksi olin ollut osoitteen kanssa varovainen, ja merkit viittasivat siihen, että se oli perustettu Koreasta käsin ... ja sieltäkin se oli jäljitettävissä korkeintaan Börsin avoimeen langattomaan verkkoon. Silti hetken aikaa olin tosi peloissani.

Otin pulmat yksi kerrallaan. Ensimmäiseksi virus. Se asui tyttöjen kannettavassa, ja sieltä se ennen pitkää löydettäisiin. Tönin, tyrkin ja suostuttelin sitä pari minuuttia, ja lopulta se suostui lähtemään koneesta ja livahtamaan TUUG:lla olevalle unix-palvelimelle jonka sille osoitin. Palvelinta ei varsinaisesti ylläpitänyt kukaan ja olin murtanut sen joskus keväällä 2004 tai niihin aikoihin; siellä voisi mato majailla kaikessa rauhassa ja toivottavasti olla herättämättä hirveästi huomiota.

Se näytti kuitenkin jättäneen jälkeensä jotain. Ensin kuvittelin sitä tavalliseksi sähköpostimadoksi, mutta sitten tajusin, että se oikeasti levisi palvelimelta palvelimelle, ei mikrolta mikrolle.

Hups taas. Tämä voisi olla iso juttu.

En oikein tiennyt, miten peittää tämän Lauralta, Jaanalta ja muilta, joten takeltelin jotain sekavaa ja annoin luultavasti tosi huolestuneen vaikutelman. Jossain määrin se oli tottakin. Mutta olin aika varma siitä, että kyllä sähköposti tällaisesta selviäisi, jotenkin.

Seuraavaksi ulyshib74:n ongelma. Heitin postia gmailin ylläpidolle jossa valitin murrosta "kaverini Lauran tunnukselle" ja pyysin heitä selvittelemään asiaa. Koreaan se varmaan jäljittyisi. Pari sanaa vaihdoin myös suurpandan postista; sen herättämä reaktio oli ollut enimmäkseen odotettu, tosin ilmeisesti Laura oli alkanut lopulta olla niin epätoivoinen, että oli jopa vastannut tälle. En myöntänyt tietäväni suurpandasta yhtään mitään.

Joka tapauksessa tyttöjen kone oli nyt puhdas, ja verkossa oli suurempia ongelmia. Liukenin pöydästä ja käväisin syömässä samalla kun seurailin sähköpostiliikenteen häiriöitä.

Mieleeni muistui jossain vaiheessa vuoden 1988 Suuri Mato, ja tajusin viruksen jälkeensä jättämän pöpön muistuttavan toiminnallisesti sitä. Samalla järki ja harkinta palasivat toimiini. Ei tässä oikeasti ollut syytä paniikkiin.

Virus oli tallella palvelimella, josta sitä ei toivottavasti löydettäisi ellei se alkaisi riehua. Lauran kone oli puhdistettu. ulyshib74:ää jäljitettiin, mutta olin itse epäilyksistä vapaa. Suurpanda ei ketään kiinnostanut. Ja sähköpostimadonkin luultavasti verkon oikeat tekijät saisivat kuntoon.

Kotona kirjoittelin foorumeille verkko-ongelmista ja vertauksesta Morrisin matoon. Heitin myös Jussille Lähde-säätiössä ilmoituksen kiinnostuksestani sähköpostimatoa kohtaan, ja sitten vielä kerroin Mathiaksellekin edistymisestäni. Jätin tietenkin yhä pois kaikkein olennaisimman: sen, että tiesin missä virus oli. En aikonut päästää häntä sen kimppuun. Hän kuitenkin aikoi sille pahaa.

Virukselle pitää varmaan antaa nimi. Se pitäänee myös jossain vaiheessa taluttaa pois TUUG:in palvelimelta ja viedä ympäristöön joka on varmemmin minun kontrollissani. Kunhan se nyt pysyisi rauhassa nykyisessä paikassaan eikä lähtisi sieltä muualle verkkoon kauhean hanakasti.

(Blogimerkintä - Suuren internet-madon paluu)

\\

Huomioita, selvennyksiä:

* Colleen on Yanagin ystävä Uudesta-Seelannista, nykyään asuu Bostonissa ja tekee töitä tech writerinä Novellille. Joskus kauan sitten Uudessa-Seelannissa Colleen ja Yanagi olivat rakastavaisia.

* Viruksesta pitäisi nyt olla ainakin kaksi instanssia. Yksi on vapaassa verkossa TUUG:in palvelimella - se pääsee ulkomaailmaan halutessaan, mutta toivottavasti ei tee sitä kovin aggressiivisesti. Toinen on edelleen verkosta irti olevalla kannettavallani, ellei sekin sitten itsetuhoudu kun havaitsee ettei pääse minnekään. En tiedä, söikö alkuperäisen virusinstanssin Legioona vai kokiko se jonkinlaisen itsetuhon...

Tulevaisuudensuunnitelmia:

* Koetetaan kommunikoida viruksen kanssa

* Selvitetään, onko Lähde-säätiöllä intressiä tapahtuneeseen. Luulisin, että joku muukin siellä huomasi alkuperäisen viruksen oudon käytösmallin, ja saattaa vetää yhtäläisyyksiä meidän tutkimuksiimme. Jos ei, en minä sitä esille tuo, vaan pengon kaikessa hiljaisuudessa asioita Säätiöllä. Jos huomasi, yritän päästä mukaan tiimiin joka virusta tutkii tai analysoi.

* Tietysti kirjoittelen webbiin, varmaan näen Mathiasta ja katson mitä hän oikeasti minusta tahtoo.



Turkularp