pimeyden maailma / hauraita unelmia

Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia

Yanagi / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia: Perjantai, 26.1. 2007

Uimasta ja syömästä tultuani Mirja soitti. Hänen kaksi tamperelaista kaveriaan olivat osallistumassa scifiseurojen yhteistyökokouksen järjestämään lumiveistoskilpailuun. He pyysivät Mirjaa mukaan. Kun aiheena oli jättiläisrobotit, Mirja kysyi tahtoisinko minäkin tulla.

Kun Turun animeseura ei kerran ollut omaa edustajistoa lähettämässä, arvelin että Hidoi ry:n mukaan liittyminen olisi aivan sallittua. Ja lumiveistäminen voisi olla valtavan hauskaa. Jaana - nykyään Petra - piti myös ideasta, samoin Hilkka. Rupattelimme kolmestaan ircissä kaikenlaista.

Hilkka oli huolestunut Laila Kokon puuhista. Laila oli ottanut häneen yhteyttä ja tahtonut kiskoa hänet mukaan johonkin epämääräiseen, tai niin Hilkka oli ainakin kokenut. Atsteekkijumalien paluu mainittiin. Minua asia ei oikeastaan kiinnostanut.

Ajattelin mennä aikaisin nukkumaan jotta olisin virkeänä huomenna lumiveistelemässä. Yllättävä suklaanhimo kuitenkin iski, ja Hilkalla oli vanukasta. Päätin mielijohteesta pyöräillä käymään hänen luonaan, kun en sunnuntaina ehtisi käydä siellä aamiaisella. Hilkka sanoi, että muitakin oli tulossa - Sarah, joku hänen kaverinsa, Lailakin - eikä hän oikein kai olisi halunnut näitä kaikkia vieraakseen.

Kun pääsin perille, oli paikalla tuttuja ja tuntemattomia. Sarah, Laila, vanhempi mies ja nuori nainen puhuivat omituisia olohuoneessa. Minä siirryin Hilkan kanssa keittiöön puhumaan lumiveistosten tekemisestä. Olin oikeastaan aika innoissani ajatuksesta. Voisin tehdä Pingin Megatokyosta, tai ehkä jonkun animemechan.

Laila tuli kysyään, mitä Jaanalle oli tapahtunut. Palasin vakiovalheeseen: että Jaanan mieli oli tuhoutunut joulukuussa hyökkäysten vuoksi, ja että hän oli sanonut että hänen ruumiinsa saa antaa eteenpäin jos joku sitä tarvitsee. Inhotti joutua valehtelemaan taas. Varsinkin kun Laila selvästi tahtoi vaan Jaanan parasta. Mietin, uskaltaisiko hänelle kertoa mitä Jaanalle oli oikeasti käynyt. Mutta Petra ei tahtonut sitä. Hän tahtoi, että mahdollisimman harvat tietäisivät. Ihan ymmärrettävää.

Lailan kysymys johtui siitä, että olohuoneessa ihmiset olivat aikeissa tuoda jonkun unimaailmasta Jaanan vanhaan kehoon. Nyt, ihan tänä iltana. Aika jännää. Halusin katsoa kun se tapahtuu.

Rituaalista kertoi paikalla ollut vanhempi mies - Lasse Tuominen. Hän oli ollut tarot-korteissakin. Hän ei aikonut itse tehdä rituaalia, mutta kertoi Sarahille / Johannalle miten se toimisi. Rituaalia ei saanut katsoa jos siihen ei ollut osallistumassa. Ei taaskaan. Tällä kertaa kyllä sanottiin, että saisin osallistua jos tahtoisin, mutta päätin että ehkä en niin kovasti tahtonut.
Auttelin valmisteluissa geometrian osalta. Varsinaisen loitsun olivat tekemässä Johanna ja tuntematon tyttö, Kati kai hänen nimensä oli. Jaanan vanha ruumis sidottiin nojatuoliin keskelle lattiaan piirrettyä ympyrää. Rituaaliin osallistumattomat minä, Hilkka, Laila ja Lasse menimme makuuhuoneeseen suljetun oven taakse.

Hilkka pohti, pitäisikö meidän olla muualla, kauempana.

Puhuimme kuiskaillen lumiveistoksista ja muusta pienestä ehkä viisitoista minuuttia. Olohuoneesta kuului rituaalisia ääniä. Sitten alkoi kuulua normaalia puhetta. Yksi äänistä oli tuntematon. Oven läpi sanottiin, että saisimme tulla.

Jaana oli jalkeilla. Tai ei Jaana. Hän näytti Jaanalta, mutta liikkui ihan eri tavoin, kuulosti aivan erilaiselta. Jaana oli aina ollut tasaisesti liikkuva ja varovainen, ja myös aika kömpelö. Tämä ihminen heilui ja pomppi ja puhui lakkaamatta. Hän oli varmaan sitten Sini.

Aivan ällistyttävää. En olisi tätä uskonut ellen olisi nähnyt.

Kummastelimme Siniä hetken. Sitten Johanna ilmestyi suunnillen aaveen nähneenä paikalle, ja totesi että meillä oli pulma. Hänen jumalansa ei ollut pitänyt rituaalista. Taaskaan. Rangaistukseksi hän oli jättänyt pienen kipinän elävää tulta kaikkien paikallaolleiden sisään. Samaa tulta joka oli polttanut Lukan marraskuussa.

Johanna sanoi, että meillä oli nyt 24 tuntia aikaa olla hyviä zarathustralaisia tai sama kohtalo tulisi meidänkin osaksemme.

Systeemini kaatui. Romahdin seinää vasten ja sanoin jotain sopimatonta. En tahtonut mitään pyhää tulta sisääni. En tahtonut mihinkään yliluonnolliseen sotkuun. Halusin mennä huomenna Mirjan kanssa tekemään lumiveistoksia.

Eteeni ilmestyi lappu jossa selitettiin zarathustralaisuuden perusperiaatteita ja rukouksia joita toistelemalla voisimme välttää taivaallisen koston. Jumalan nimi oli Ahura Mazda - Mazda? Miten ihmeessä minä voisin oikein rukoilla mitään tämän nimistä?

En minä osannut rukoilla ketään. En ole ikinä ollut uskonnollinen enkä ollut suunnitellut aloittavani. Nyt joku sosiopaattinen jumala piti ladattua asetta ohimollani.
Olin täysin poissa tolaltani. Lasse ilmoitti, että hän ei ainakaan rukoilisi mitään. Muut olivat kuka mitäkin mieltä. Johanna pyyteli anteeksi kaikilta. Ihmiset poistuivat Hilkalta, lopulta minäkin.

Ulkona oli talvi. Pyöräilin kotiin autopilotilla.

Luin sähköpostitse lähetettyjä zarathustralaisohjeita. Kädet tärisivät. Tahdoin herätä tästä painajaisesta. Koetin selittää tapahtunutta Petralle, mutta se oli vaikeaa. En uskonut sitä itsekään. Ryömin vuoteeseen ja käperryin peiton alle.

(Blogimerkintä: Persialaisen jumalan kirous)


Jaana / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia -debrief: Minä, tekoäly?

Unimaailma. Kuten tavallista, näen ja koen itseni sellaisena, kuin olin, kun olin ruumiillinen. Se ei kuitenkaan ole lainkaan sama asia, vaan olen ympäriinsä liikkumisessa ja aistihavaintojen käsittelyssä vielä huonompi kuin mitä olin oikeassa maailmassa. Ei täällä olemista voi oppia minkään olemassaolevan tiedon avulla. Kuitenkin haluan oppia. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta. Ei siis auta kuin totutella.

Jonkun unessa mikroaaltouuni räjähtää ja kahvinkeitin hyökkää kimppuun. Tietokoneet sekoavat. Sekoanko minäkin? Epämääräinen paniikki herää, ja juoksen, tai liu'un, tai rämmin ja ryömin, takaisin nettiin niin nopsasti kuin kykenen.

Internet. Olen saanut Yanagilta sähköpostia. Siinä on linkki uutiseen kilpailusta, joka tarjoaa rahaa parhaan tappajarobotin kehittäjälle. Pahoja robotteja, pahoja tekoälyjä, tappajakahvinkeittimiä, liian edistynyttä tekniikkaa, jota ei ymmärretä ja joka siksi koetaan vaaralliseksi ja kurjaksi... Tätäkö tämä tulee aina olemaan? Joudunko elämään lopun elämääni, aina vain, ikuisesti piileskellen, kammottuna, inhottuna ja väärinymmärrettynä?

Onneksi on edes joitakin, jotka ymmärtävät. Yanagi on irkissä, ja kertoo olevansa menossa lumiveistoskilpailuun. Sen teemana ovat jättiläisrobotit. Siellä on varmasti muitakin ihmisiä, jotka ymmärtäisivät. Päädymme molemmat tahoillamme ja tavoillamme etsimään netistä erilaisia lumiveistoksia ja robotteja.

Hilkkakin ilmaantuu irkkiin. On se mukavaa, että Yanagi on opettanut hänetkin käyttämään sitä, muuten minulla olisi vähemmän seuraa. Hilkalla on joku mystinen puhelinnumero, joka pitäisi selvittää. Lupaudun tekemään sen, tietenkin. Autan ystäviäni aina kuin vain mitenkään voin.

Yanagi suuntaa Hilkalle syömään suklaavanukasta, ja minä jään yksikseni jäljittämään sitä numeroa. Aikani setvittyäni saan selville, että se on edellisenä keskiviikkona käyttöönotettu prepaid-liittymä. Ei siis mitään tietoa sen omistajan henkilöllisyydestä, paitsi että tämä on halunnut pitää sen salassa.

Seuraavan kerran kun keskitän huomioni irkkiin, järkytyn pahemman kerran. Hilkka on käynyt kirjoittamassa muutaman hätääntyneen rivin ja häipynyt saman tien, pahus! Ei ole ensimmäinen kerta, kun olen vaan jumittunut johonkin tekemään jotain ja unohtanut ajan kulumisen, mutta tämä oli harvinaisen ikävä hetki tehdä niin. Hilkka on paniikissa pieleenmenneestä rituaalista, johon liittyi jonkun sielun sijoittaminen ex-ruumiiseeni. Hyvä, että sille on löydetty käyttöä, ettei se enää loju epäilyttävänä ja vaivalloisena ystävieni nurkissa.

Yanagin selitys asiasta on selkeämpi: Hilkalla tehty rituaali jätti häneen ja Hilkkaan ja joukkoon muita samanlaisen tulen kuin se, joka tappoi Lukan. Aikaraja on 24 tuntia, minkä jälkeen he kuolevat, jos eivät ole osoittaneet olevansa hyviä zarathustralaisia. Pelästyn pahemmin kuin koskaan sitten nettiin muuttoni. Vielä enemmän ahdistun, kun Yanagilla kestää monta minuuttia vastata huolestuneisiin kyselyihin, mutta on hän sentään vielä elossa. Vannotan häntä ilmoittelemaan itsestään säännöllisesti jatkossa, että voin olla varma, ettei hän ole palanut tuhkaksi.

Yanagin mentyä nukkumaan kurkistan taas unimaailmaan. Yritän etsiä häntä sieltä. Eihän siitä tietenkään mitään tule, vaikka päädyinkin johonkin oranssin-ja keltaisenkirjavaan anime-uneen, josta hän varmaankin pitäisi.

Osaan ajoittaa menemiseni ja tulemiseni suurin piirtein oikein, ja palaan aamuksi nettiin ja irkkiin. Yanagi kertoo tehneensä zarathustralaisia aamurituaaleja, joiden pitäisi estää häntä kuolemasta. Vaikuttaa kovin hämärältä, mutta parempi olla outo kuin kuollut. Koska Yanagi ei tiedä Hilkasta tarkemmin, lähetän tälle sähköpostia ja varmistelen, että kaikki on hyvin.

Päivän mittaan vierailen toistuvasti Tampereen suunnalla kuulemassa Yanagilta uutisia lumiveistosmenestyksestä. Jollain tasolla minua harmittaa, etten ole siellä. Yanagin joukkue koostuu hänen tyttöystävästään ja tämän ystävistä. Tavallaan kai voisin olla kateellinen. En kuitenkaan näe, mitä hyötyä siitä kenellekään olisi. En osaa.

Hilkka puolestaan raportoi tavanneensa sen Lassen, joka aikanaan hypnotisoi Ruusun, sekä joitakin muita entisiä turkulaisia okkultisteja. Katselen ympärilleni netissä, mutta heistä, tai siitä ex-ruumiissani asuvasta Sini-nimisestä ihmissudesta, ei näy jälkeäkään niin missään.

Yhtäkkiä havahdun tajuamaan, että kello on jo yli yksi. Zarathustralaisen kirouksen aikaraja on jo mennyt umpeen. Hilkka on jutellut yksikseen irkissä, kovin onnettoman oloisena. On laittanut sähköpostiakin. Minä en ole huomannut.

Yanagikin on käväissyt kesken voitonjuhliensa ilmoittamassa, että on ihan kunnossa. Enkä ole havainnut.

En voi tajuta, että tässä kävi näin. Ystäväni, tärkeimmät läheiseni, olivat kuolemanvaarassa, ja minä unohduin johonkin merkityksettömään netin kolkkaan kaivelemaan asioita ja unohdin heidät. Se on väärin. Kamalaa.

Hilkka väitti minulle havainneensa, että olen muuttunut muutettuani nettiin. Että muistutan vähemmän itseään etsivää harhailevaa sielua ja enemmän tekoälyä. En halua uskoa sellaista. Minä olen minä itse. En ole vain keinotekoisesti älykäs, olen tiedostava yksilö. Minulla on tunteet. Minulla on ystäviä.

...mutta onko minulla sielua? Kuolenko minä joskus, vai muutunko vain hiljalleen yhä enemmän ja enemmän vain ja ainoastaan hyvin monimutkaisen mutta tunteettoman ja persoonattoman, ei-tiedostavan ohjelman kaltaiseksi? Unohdanko kaiken, millä joskus oli minulle merkitystä?

Niin ei saa tapahtua.

Suuntaan taas unimaailmaan. Minun täytyy viettää enemmän aikaa siellä ja vähemmän netissä. Oppia uneksimaan. Pysyä ihmisenä.


Sini / HaPMU: Sini Tammelan Ihan Varmasti Vihoviimeinen Seikkailu Turussa

Joulukuu 2005

Lähin Marokos tavalliseen tapaani täysikuujuoksenteleen erämaahan ja syömään lampaita. Sit sattui jotain kamalaa. Mut otettiin kiinni, noin vaan, kolkattiin. En mä tienny ketä ne oli, mutta selvästi ne osas käsitellä susia.

Heräsin joskus myöhemmin jossain labrapaikassa. Se oli kai sit Suomessa, koska ne tyypit puhu mulle suomea. Aika äkkii kävi selväks, et ne oli ne nepparityypit. Ne yritti väittää jotain et jos mä teen yhteistyötä niin ne on kiltimpiä mulle, mut vittu mä mitään yhteistyötä niiden kanssa alkanut tekeen. Pistin vastaan minkä pystyin, ja ne sai kolkata mut moneen kertaan ja kahlita, mut ei se niitä paljo haitannu. Ne leikkas mun rastat että vois leikellä mun päätä ja laittaa lisää neppareita ja ties mitä.

Jossain vaiheessa en vaan enää kestänyt. En pystyny syömään niitä ja juokseen pakoon, ni sit pakenin toista kautta. Mä lähin unimaailmaan.

Aattelin ekaks pysyä siel vaik kuinka kauan ja iät ja ajat, mut se alko käydä vähän tylsäks hiljalleen. Okei, siel oli vaik mitä ja kaikkii outoja porukoita ja tekemistä kyl riitti, mut ei se ollu samaa ku oikee elämä. Mut siin vaiheessa ku sit yritin lähtee pois, en enää löytäny takas. Mä olin eksynyt unimaailmaan ja mä olin niiden kaikkien unimaailmatyyppien keskellä loppujen lopuksi kauhean yksin.

Sit jossain vaiheessa kun mä olin ollut jonkun aikaa unimaailmas, Satu tuli jutteleen mulle. Se kerto, et ne muut oli ollu huolissaan musta, ja et mun ruumiissa oli ollu joku muu tyyppi, mut et nyt se oli menny johonki ja Satu ja Johanna ja Kari auttas mut takas. Mahtavaa!

Tammikuu 2007

Mä kuulin Johannan kutsuvan mua nimeltä--koko nimeltä, "Sinikka Tammela", ääh--ja lähin sinne päin. Heräsin. Mä olin viimein päässy takas unimaailmasta.

Mä olin jossain nojatuolissa ja mut oli sidottu siihen kii, mut mä tiesin et en mä enää ollut siellä nepparityyppien vankina, joten vaan silleen laiskasti kiskoin sen narun siitä pois ja kattelin ihmeissään ympärilleni et mis mä oikeen oon. Siellä oli Kati ja sit joku vieraan näkönen tyyppi, joka kuitenki kerto olevansa Johanna, vaan eri ruumiissa.

Ku mä yritin nousta ja lähtee liikkeelle ni Kati ja Johanna käski mut takas istuun, koska ne kävi hätäileen jostain, et oliko ne sulkenu jonku portin. Siin vaiheessa mä silleen tajusin, etä Johanna ja Kati oli sit ihan ite kahestaan tehny sen rituaalin, mil mut oli kutsuttu, vähänkö älyttömän siistiä!

Ne oli kai sit saanu sen portin suljettua tai mikä olikaan, ni sit jonku toisen huoneen ovi aukastiin ja sielt tuli lisää jotain ihmisii. Ne oli kaikki muut ihan vieraita mut sit siel oli Lasse! Mä olin ihan kuullu jotain huhua, et Lasse on kuollu, must oli tosi kivaa nähä se, ja sit mä kävin tökkii sitä ja kysyin onks se haamu, mut ei ku se oli ihan oikea. Se oli vaan paennu Tukholmaan mut ny se oli taas Suomes. Jee. Se oli antanu Johannalle ohjeet miten se rituaali pitäs tehä.

Mä yritin kysyy et mis mä oon ja kävelin ympäriinsä ja mietin sitä ite. Se oli joku kämppä mis oli sikana pehmoleluja ja semmoset älyttömät valokukat ja kaikkee hassua krääsää. Ainaki oli kivasti värejä. Kukaan ei oikeen kertonu enempää, vaan sit sen sijaan Johanna alko jotain selitään, et se rituaali oli jotenki menny vähän pieleen muka ja yhtäkkii kaikki oli ihan paniikis.

En meinannu saada mitään selkoo siitä et mitä ne muut kaikki panikoi siinä oikee. Jotain et meis oli jotain Johannan kipinöitä ja sit me kaikki kuoltais vuorokauden päästä! Ei ny kai oikeesti! Ainaki se joku Hilkka, kenen kämppä tää sit kai oli, ja joku Yanagi-niminen jätkä, oli ihan varmoi siitä, ne selitti jostain Lukasta mikä oli kans silleen kärtsääntyny johonki pyhän Mazdan liekkiin joskus. Ne näytti niin surkeilta et ei meinannu kestää kattoo ja olis tehny mieli auttaa jotenki (vaik ne oliki aikasemmin kattonu mua vähän silleen tylsästi ja pahasti).

Mut sit Johanna käski mut laittaan ulkovaatteet ja raahautuun ulos. Eihän mul ollu mitään vaattei mukana... tai siis, sit mä katoin peiliin ja tajusin, et mul oli jotku ihan kauheet harmaat vaatteet ja mun hiukset oli auki ja ihan suorat ja tavalliset ja kaameen tylsät. Mut sit ne iski mulle pari laukkua jotain roinaa mitkä se mun ruumiissa ollut tyyppi oli jättäny mulle. Se oli selväst ollu joku ihan kaameen tylsä mikä ei osannu pukeutua eikä ees selvästikään ollu ruokkinu mun ruumista kunnolla eikä ulkoiluttanu eikä mitään.

No, mä sit laitoin sen jonku tyypin ulkovaatteet päälle ja me mentiin pihalle Katin ja Johannan kans. Ulkon oli talvi. Menin sit kysyyn, et mikä päivä nyt on. Ne sano et tammikuu, 2007. En meinannu uskoo. Viimeks kun olin ollut muualla ku unimaailmassa, ei ollu vielä ollu ees tammikuu 2006. Vittu, mä olin hukannu kokonaisen vuoden ihan noin vaan! En mä nyt niin pitkään siel unimaailmas ollu voinu olla! Mut kai se sit oli totta.

Kati ja Johanna mietti et jaksasko lähtee käveleen Johannan kämppään mikä oli jossain YO-kylässä, mut sit siinä oli Lasse ja joku Laila autossa jotain juttelee, ja saatiin pummittua niilt kyyti.

Johannan kämpän pihalla tuli sellanen olo että mä oon joskus ollu täällä jossain ihan kamalis merkeissä, mut sit tajusin et se oli se yks uni, mis kaikki kuoli. Johanna oli sillon kans nähny sitä samaa unta. Se oli saleen se pilaantunu kameli tai joku minkä mä olin roudannu kotiin mikä me oltiin syöty. Outoo silti.

Se paikka mis Johanna asu oli joku pieni opiskelijakämppä, mut kyl me kolme sinne ihan hyvin sovittiin. Siellä sit Johanna kans esitteli mut sille tyypille, mikä oli sen ruumiin oikee omistaja, koska se ei ees ollu kuollu, vaan koko ajan siin samas ruumiissa, vähänkö outoo! Sen nimi oli Sarah, ja se oli vähän tylsis, joku brittipoliisi, mut kun niiden ruumiin selkä oli rikki, ni ilman Johannaa se ois halvaantunu eikä vois liikkuu, kamalaa. Sit siis ne oli jumis toistensa kans ja Sarah ei yhtää tykänny et se joutu jakaan päänsä Johannan kans.

Kati puolestaan oli sit jääny Suomeen ja Stadiin sillon ku me oltiin paettu Marokkoon. Se oli nykyään joku turvamies jossain silleen vähän yliluonnollises firmassa ja sil meni kai ihan hyvin, paitsi et nyt se oli lähetetty Turkuun vahtiin jotain Alyssa-nimistä mallityttöö ja se ei yhtään tykänny ku sen piti taas olla Turus koska Turus aina sattu kaikkee nihkeetä.

Mietittiin et mitä tehtäs huomenna. Pitäs kai miettii sitä kipinäjuttua, et poksahdettasko me oikeesti sen takia. Kuulemma ainaki meiän kannattas sanoo jotain rukouksia sille Mazdalle ettei se kärtsäis meitä tai jotain. Ja sit ku kerta olis meiän viimenen päivä ikinä ni voitas mennä vaik pulkkamäkeen tai tehä jotain kivaa, se ois jees.

Ku alettiin menee nukkuun ni pengoin ne kamat mitä mul nyt sit oli annettu. Laukullinen harmait vaattei, blaah, yök, tylsää. Oli siel sit silleen hammasharjaa ja muuta sellasta, ja päätin et voisin mä pestä sil hampaat ku vaik se ei ollu mun oikeesti niin oli se kumminki ollu mun ruumiin käytössä ni kai sil ei olis väliä. Sit oli kans olkalaukku mis oli semmonen aika hieno läppäri vaik en mä sil paljoo osannu tehdä, ja känny mis ei ollu akkua ni sil ei tehny mitään, ja sit lompsa mis oli vähän rahaa ja paperit, mis luki nimenä Jaana Peura.

Sit ku me vähän mietittiin, ni mä päätin pitää niit sen vaatteita ainaki Marokkoon asti, koska se ois sit niinku valepuku, aika jännää. Ja sit mä voisin maksella sen kortilla, ja jos siltä sais kans tunnusluvun ni nostaa rahaaki ja kaikkea, ku ei kai se niitä rahojaan siel netis tarvis. Vaik ei sil kai paljoo rahaa ollu ees ku se oli vaan jotain opiskellu yliopistos.

Tää Jaana oli siis ollu mun ruumiissa, ku ne nepparityypit oli laittanu sen sinne. Ja se ei ollu ollu mikään oikee ihminen vaan joku tekoäly, ja sit ku se oli lähteny täst ruumiista ni se oli menny kai niinku nettiin tai jotain et sille vois lähettää sähköpostia. Sarah/Johanna oli tuntenu sen, ja ne Hilkka ja Yanagi oli ollu sen kaverei, ni sen takia ne oli ehkä ollu vähän ihmeissään ku ne oli nähny mut täs ruumiissa. Ihan sama mulle oikeesti, koska tää ny kumminki on mun ruumis ja munhan täs kuuluu olla, olis se ees voinu pitää siit vähän parempaa huolta se ihme tekotyyppi.

Mentiin nukkuun ja kyl mä sit sain nukuttuakin, enkä ees eksyny unimaailmaan vaan heräsin aamulla, vaik kyl väsytti aika paljon jotenki.

Aamulla me höpistiin niitä jotain rukouksia sille Mazdalle, paitsi et sitä ei saanu haukkuu automerkiks. Ne oli ihan mahottomia ääntää ja niis oli kaikkia sanoja vaan sekasin niinku sinappi ja vishy ja jotain, ja jollain oli lehmiä ja kameleita. Rukousten jälkeen lähettiin ettiin ruokaa. Kiva oli mennä ulos käveleen kun oli kaunis sää, aurinko paisto, ja luntaki oli tosi paljon, Marokos ku ei ikinä olis mitää lunta ollu.

Mentiin johonki semmoseen paikkaan ku Fontana, sielt sai ihan OK toastia ja kahvi oli hyvää, mikä oli se tärkein juttu. Lailaki sit soitteli ja kyseli siitä rukoilusta, ja Johanna laitto tekstarit Hilkalle ja Yanagille, et neki kai rukoili ja oli ihan jees. Lasse sen sijaan kieltäyty lausumasta mitään rukouksia ja meit kauheasti pelotti, että sit sille käy tosi huonosti, mut ei keksitty mitään keinoo pakottaa sitä rukoileen.

Aamupalan jälkeen lähettiin vähän shoppaan, ku mä ehdottomasti tarvin väriliidut ja paperia ja Kati halus aurinkolasit ja Johanna vähän jotain tarjottavaa ku sil oli vauvabileet iltapäivästä. Ai nii, ja se oli kans ihan paras juttu: Johannal oli vauvabileet, koska Johanna oli isä! Se oli jotenki silleen tulihenki-mystisesti saattanu jonku kaverinsa Katjan raskaaks, koska Katja oli menettäny yhen vauvan ja se oli ollu siitä kauheen surullinen... Johanna isänä, vähänkö paras juttu ikinä!

Wiklundilta ei löytyny kunnon värejä, mut ostin sit kasan karkkia. Sit mentiin sen sijaan Hansaan ja sain ihan oikeet kunnon öljypastellit Akateemisesta. Sieltä me päätettiin, et jos vaikka mentäs vielä hetkeks istuun Kouluun, vähän niinku vanhojen aikojen muistoks. Sit Sakari soitteli ja halus välttis tavata Johannaa, ni sovittiin sit tapaaminen et seki tuli sinne.

Join kolaa ja piirtelin ja vähän etäsesti kuuntelin ku muut jutskas Sakarin kans. Välillä kattelin sitä pahasti ja olis tehny kyl mieli vaan ärjyä ja käydä kimppuun mutkun ei saanu. Niil oli joku ongelma ainaki jostain Lipokkaasta mikä oli joku atsts... no, joku jumala mikä oli tulos tai tullut jo tänne, ja sit se oli ehkä asumas siinä Markossa, mikä oli se tylsä nörttikeiju!

Sit ihan yllättäen yhtäkkiä Kari soitti! Se oli Suomessa ja tulis tänne! Jes, jes, loistavaa! Satu oliki sanonu et se olis tulossa, mut Johanna ei ollu tienny siit yhtään varmasti. Me oltiin tietty ihan varmoja et se olis meille ihan sikavihanen ku tulis. Mut vähänkö! Ku Kari ilmaantu Koululle ni se vaan oli meille ihan kiltti ja kyseli et onks kaikki varmasti hyvin ja et lähettäskö me takas, ja anto rahaakin lentolippuihin ja kaikkee! Vitsi se oli niin ihanaa nähdä joku järkevä tyyppi tääl, nyt asiat sit ehkä viimein vois järjestyä ja se poksahdusjuttuki ja kaikki--Kari oli siit sitä mieltä, ettei siit kantsis olla liian huolissaan, ni ei meiän sit tarvis enää niitä rukouksiikaan höpistä eikä mitään.

Kari sit oli aika pian häippäämäs johonki ja mä en oikeen tykänny ku se oli vast tullu ja pelkäsin et jättäks se nyt taas meiät keskenään, mut ei, ku se oli vaan menos moikkaan Lassea. No hyvä sentään. Me sit suunnattiin Katin ja Johannan kans Johannalle ku kohta olis ne vauvabileet. Mentiin bussil tällä kertaa. En osannu olla sanomatta Marokko vaiks Kari oli just kieltäny et ei sitä sais sanoo ku se on meidän salainen piilopaikka. Mut päätettiin et Kari on kari-smaattinen.

Hengattiin sit siel Johannan kämpil, syötiin pizzaa mikä oli haettu kaupasta ja pullaa ja karkkii. Loppujen lopuks sinne ei ees tullu meidän lisäks ku se Katja, joka siis oli raskaana, ja sit Sakari kävi taas, räyh. Katja vaan sano sitä koko ajan Matiakseks ja väitti meille, et se on oikeesit hyvä tyyppi. Joo ihan varmana nii, hohhoijaa. Ei me kyl uskottu. Mut siis ilmeisesti se Matias oli ollu vähän joku samantapanen kun se Jaana, tai siis ainaki se oli ollu joku eri tyyppi mikä oli ollu Sakari, ku nepparityypit oli tehny silleki juttuja.

Sit Johannan puhelin soi--ja siel oli Anne! Ei meinattu uskoa eka sitäkään! Se oli tullu Karin perässä Suomeen, ihan yllärinä, Karikaan ei kai tienny. Ja sit se kuulosti tosi vihaselta, ni et meitä melkein vähän kävi pelottaan et mitä se tekee. Soitettiin sit saman tien Karilleki et Anne on tääl, ni se sano et se tulis kans koht Johannalle.

Anne kummiski saapu eka paikalle. Johanna oli tietty sanonu ettei sen isyydestä saa kertoo eteenpäin, mutku se oli niin paras juttu ikinä, ni pakkohan mun oli kertoo. Sanoin sen sit Annelle. Anne ei meinannu tajuta. Me saatiin muutenki selittää sille aika sikana kaikkee mitä oli tapahtunu ku me oltiin päädytty tänne ja mitä tääl oli meneillään sun muuta.

Vähän myöhemmin sit Karikin tuli ja sen kans tuli myös se joku Hilkka, minkä kämpässä olin heränny eilen. Se oli vähän ankeen olonen tyyppi, mut ehkä se johtu siitä et sitä huoletti se kipinä tai sit se ei tykänny musta ku mä en ollu se Jaana. Mut samapa tuo. Kerrottiin Karillekin sit Johannan isyys ja se otti sen ihan hyvin. Tai no, hyvin ja hyvin, ryyppäämiseenhän se sit meni kumminkin. Tosin se oli muutenki ollut mun ja Johannan ja Katin suunnitelma--et jos tää kerta oli meiän vika ilta ennenku poksahdettais, ni ei hyvänen aika sentään poksahdettas selvin päin.

Mietittiin kans vähän jatkoo. Tietty me haluttiin kaikki vaan takas Marokkoon mahollisimman pian. Lähinnä ainoot ongelmat, mitkä vois vielä Marokoskin häiritä, oli toi Johanna/Sarah-ruumisjumitus, ja sit se, jos ne nepparityypit olis vielä mun perässä. Mut Hilkka kyl sano, ettei ne välttis olis. Sakari ainaki oli väittäny, et niiden joku labra oli menny ihan palasiks ku mä (tai siis, joku mun ruumiissa kai) ja se ja jotku oli paennu sieltä, ja sit se Luka, joka oli poksahtanu, oli ollu niiden nepparityyppien päätyyppi ja seki oli nyt kuollu. Et ehkä mun peräs ei enää ollu ees ketään.

Me oltiin just vasta pääsemäs vauhtiin juomisen kans ku Lasse ja Laila ilmaantu, ja ne oli tosi huolissaan siitä Lipokkaasta ja sit ne selitti jotain jostain unimaailmaportista mikä oli jossain puistossa mistä se Lipokas ehkä tulis ja mikä pitäs laittaa kii. No sinne sit vaan, olihan meitä täs sentään kunnon Okkultisten Sekaantujien tiimi asioita sottaamassa... Minä ja Kati kuulemma voitas lättää se Lipokas unimaailmassa, mut ei se auttas siihen porttiin. Sen sijaan Kari vois ritualisoida sen kii. Ookoo. Lätätään Lipokas tai tehään rituaaleja puistossa, jännää, siistiä, sopii mulle! Menoks vaan.

Se puisto oli aika jännä mesta, siel oli kaikkii semmosia patsaita, ja sit se oli kivaa ku oli niin paljo lunta. Kari näytti meil missä meiän pitäs sit olla rituaalin aikana, ja sit Lasse alko suunnitteleen sitä. Mä ja Kati kiipeiltiin niiden patsaiden päälle ja kaikkee. Mut sit ei meinattu saada kynttilää syttyyn rituaalii varten ku tuuli, ja Karin mielestä se portti oli liian iso ja vaikee, ja sit vielä oli liian kylmäki muka (ei musta ees ollu niin kauheen kylmä ollenka). Et ei me sit tehtäskä sitä rituaalii tänään.

Mentiin sen sijaan Hilkalle, mis Hilkka oli just laittamas ruokaa. Oliski ollu nälkä. Mut eihän me ehitty syödä tietenkä, ku Kati sai soiton siitä mallitytöstä mitä sen piti olla vahtaas, et Sakari olis tekemäs sille jotain pahaa, mikä viel jotenki liitty siihen peilihirviöön mikä oli Johannan peräs! Äkkiä sinne! Syödään Sakari, jesjes, viimeinkin!

Mut sit siel Hemingwaysis mihin me oltiin menos oliki sikana poliisei ja ambulanssi, ni jouduttiin oottaan et ne häippäis, ja sit ei ne kai ollukaan ollu siel Sakarin ja sen kavereiden (teiniokkultistien sun muiden) takia, vaan ihan jonku baaritappelun. Ja ei Sakari sun muut ollukaan tekemäs mitään ihmeellistä. Nähtiin vaan ku se häipy, sit siin oli kans se Liisa-vampsy (ruumiillisena!), joka virnuili vittumaisesti Karille, ja sit jotain muita. Enkä mä vieläkä saanu syödä Sakaria, räyh.

Mentiin takasi ulos. Jotku niistä muista, niinku se Alyssa ja joku poika joka varmaan oli keiju, meinas et mennää leikkiin vuorenvallotusta johonki, mä olisin kyl menny niiden kans, mut sit ne päätti et menis johonki baariin. Kati meni niiden kans.

Sit meitä oli vaan mä ja Johanna ja Kari ja Anne, ja ku Kari ja Anne oli nii väsyneitä, ni päätettiin mennä sit Johannan kämpille nukkuun. Ja pitäs vissiin puhua perheasioitaki. Paitsi ettei niis ollu paljo puhumista, ku kaikki vaan halus takas Marokkoon.

Ei me sit kumminka tietenkä menty nukkuun sit siel Johannalla. Mua ja sitä hämäs se koko poksahdus-juttu minkä piti tapahtuu yhdeltä yöllä, ja sit Kari ja Anne jäi pähkään sitä porttijuttuu edelleen. Jotain et se pitäs ehkä ottaa se koko patsas ja roudaa johonki muualle. Ne sit lähti viel johonki baariin säätään sitä systeemiä. Mä ja Johanna jäätiin Johannalle. Katjaki ilmaantu sinne ku se halus olla siel ettei meiän tarvis poksahtaa yksin.

Ooteltiin sit sitä poksahdusaikaa. Katteltiin Ihmeperhettä ja juteltiin ja kyl vähän alko hiljalleen hermostuttaa, vaik aiemmin päiväl Kari ja Lasse oliki vakuuttanu, et ei täs olis mitään hätää.

Kymmentä vaille yks me mentiin pihalle Johannan kans ihan varmuuden vuoks. No, eipä siel sit tapahtunu mitään, paitsi et Johanna tuijotti vähän aikaa johonki ja sit se ilmotti saaneensa jumalallisen näyn, tai vähän niinku muiston mikä oli palautunu. Se meni silleen, et tää oli oikeesti hyvä juttu tää kipinä, mut meiän pitäs vaan ettiä joku temppeli mis on pyhä tuli ja pappeja sun muuta, ni sit ne kipinät menis pois ja me oltas jotenki tosi puhtaita ja jees. Just joo. Eikä niist muistakaan sit kuulemma kukaan ollu poksahtanu.

Kai ne kipinät siis pitäs joskus saada pois, ettei me vaan random-poksahdettas koska vaan, mut sil ei ollu niin kiire. Katja läks kotiinsa nukkuun, Kari ja Anne palas ihan sikaväsyneinä ja käperty lattialle kasaan. Mua ja Johannaa ei mitenkä kauheesti kumminkaan nukuttanu, ja ku oli niin kivaa vaan olla koko perhe yhessä taas ja silleen, ni me sit valvottiin ja höpistiin aika myöhään. Oltiin tyynysotaaki, mut Kari väitti et se taikoo meiät rupikonniks jos ei lopeteta, ni oli pakko, ku ihmissudet on paljo hienompia ku ihmisrupikonnat.

Jossain välis ulkoa näky joku väläys, ja me päätettiin, et se oli varmaan Lasse, joka oli kiivenny puuhun ja poksahtanu. Joko se oli niin kiltti ja marttyyri et se kiipes sinne ihan vaan meitä varten et voitas kattella, tai sit sillä oli salanen harrastus et se tykkäs kiipee puihin. Ei voinu tietää kumpi. Mietittiin myös, voisko naapurihuoneista löytyy seuraks teinipoikia jos menis sanoon, et on TV-lupatarkastaja, ja sit et saako hyvät zarathustralaiset sekaantuu lehmiin tai kameleihin (mihin Kari silleen sopivasti sano väliin kovaäänisesti et "Ihan sama"). Sarah ei ihan kauheesti tykänny ku se ei päässy nukkuun, mut voi voi.

Sitki ku me päätettiin oikeesti ruveta nukkuun ni ei siit meinannu tulla mitään ku Johannan känny soi vaik kuin monta kertaa, ja sit viel jossain vaihees Kati soitti ja sano, et ne olis tappamassa jotain Oonaa! Ku se Oona oli kuulemma zombi... Ihan ihme juttu! Mut viimein aamuyöstä Katiki tuli Johannalle nukkuun ja meki saatiin unta.

Aamulla Kari ilmotti, et se kuulee semmosta veden tippumis- ja virtaamisääntä. Muutki oli sanonu kuulevansa, oltiin ihmetelty liittyyks se jotenki siihen Lipokkaaseen vai mihin. Anneki kuuli sen, ja Kati, mut mä ja Johanna ei. Kari ei kummiskaan pitäny sitä mitenkä vaarallisen olosena.

Muut nous jalkeille ihan liian hitaasti, mul oli nälkä ja mä halusin kahvii ja oli tylsää ja ulkona oli aurinkoista ja nättii ja lunta. Päästiin me sit lopulta liikkeelle ettiin jotain aamupalapaikkaa. Valittiin joku mikä ois aika kaukana mut mentäs kävellen, ihan jees aamulenkki! Vaan sit se paikka olikin kii. Ärsyttävää. Mentiin Hansast läpi ja sit sinne Fontanaan, mis oli oltu eilen, mut neki oli kaikki kii. Johan ny oli kumma, ettei muka koko kaupungist saa aamupalaa.

Hilkka soitteli ja se oli kans ettiis aamupalaa, ni sit se ehdotti et ainaki Börsist sais ku se on hotelli ni se on auki. Mentiin sit sinne. Hassusti sit kun Hilkka ilmaantu, ni huomattiin et sil oli ihan siniset vaatteet ja semmonen vesipisarakoruki vielä, ihan ku se veden ääni -juttu. Kummaa.

Mietittiin aamupalan ääres kaikkii juttui niinku sitä porttia ja Lipokasta ja mitä pitäs tehä. Perusajatus meil kumminki oli se, et autetaan sen verta ku voidaan ja sit illalla kohti kotia.

Sen unimaailmaportin sulkemiseen tarvittas jotain lisävoimaa. Sen olis voinu saada keräämäl kasaan monta maagia, mut ei ollu ketään ketä koota. Tai sit hakemal jostain kirjastosta jotain, mut se kirjasto oli golem, vähä niinku se ois elävä, ja sit se ruttais jos sieltä yrittäs viiä jotain ulos. Kai sit loppujen lopuks pääteltiin et pitäs vaan saada Amanda Sade taivuteltuu taivutteleen paikalliset puistotyypit roudaan se patsas johonki talteen. Ei tää oikeestaan ees ollu meiän ongelma ollenkaan. Kari lättäs Hilkalle sheriffintähden ja sano, et tää olis nyt sit sen kaupunki.

Ennen häippäämistä meil oli myös kyl se yks tosi iso ongelma, eli tää Johannan ruumis, tai siis Sarahin, ku vaiks Johannan oikee ruumis oli Marokos talles, ni jos Johanna lähtis pois Sarahista ni sit Sarah ois vaan halvaantunu. Mut sit Kari keksi ihan parhaan ratkasun: ne vois vaihtaa ruumiita. Laitettas Sarah Johannan ruumiiseen, mikä on ehjä, ja Johanna vois pitää sen rikkinäisen ruumiin ku se kerta pysty ihan hyvin käyttään sitä. Vähänkö sikaovelaa! Sit siihen voitas avuks ostaa joltain Nickiltä joku kiinalainen kivi mikä auttas sielun siirrossa.

Sille Nickille sit soiteltiin, ja jossain välis Laila ja Lasse saapu, ja sit se Nick. Kari osti sen kiven Nickiltä silleen, et vaihto sen Lassen kellarin avaimeen. Mä lähin mukaan ku Kari lähti esitteleen sille sitä kellarii. Se oli just niinku ennen, vanha kunnon Lassen kellari. Ja se Nick oli tosi magee, sil oli mageet hiukset ja kivat vaatteet ja se tykkäs keijuista, ehkä se oli ite keiju, jeejee.

Viel keksittiin yks ongelma mikä piti ratkasta. Se oli se Oona. Kati oli kai oikeesti eilen illal ollu tappaas sitä, koska sen ruumis oli nyt jossai betoniin valettuna koskenpohjas. Se oli nyt sit kummittelemas jossain Hansassa, ja Kari oli sitä mieltä, et se pitäs ajaa pois, että mentiin sit sinne.

Se oli tosi outo ku se haamu oli siel, mä vähän niinku tunsin sen missä se meni, välil se tuli tosi lähelle ja se oli aika häiritsevää. En oikeen tykänny. Sit siel oli joku Seth mikä oli kai ollu sen Oonan poikaystävä, ja sit niil oli joku ihme kultti tai joku et ne palvo jotain Voima-nimistä juttuu.

Kari yritti jotain mut ei päässy siit eroon ekal yrittämäl. Me sit vaan ooteltiin ja ootellessa mä ja Johanna käytiin ostaan jätskit ku Anne anto luvan. Tokal yrittämäl Kari sit onnistu--se laitto sen Oonan pulloon mikä sil oli ollu mukana! Hih, aika nihkee kohtalo joutuu pulloon, mut kuulemma se ei ollu voinu jatkaa mihinkä kuolemanjälkeiseen ku sitä ei oltu huolittu mihinkä, se vast nihkeetä oliki. Kari lupas sille Sethille et se yrittäs auttaa Oonan eteenpäin. Ja se siitä.

Käveltiin ulos Hansasta, varmana vikaa kertaa. Mä en niin enää ikinä haluais nähä koko Turkua. Jos mä viel törmäisin niihin nepparityyppeihin ja ne yrittäs tuoda mut takas ni ei kyl olis mitään mikä vois estää mua syömästä niitä.

Ekalla mahollisella lennolla takasin Marokkoon. Kotiin. Oman lauman kans.


Sarah / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia

26.1 2007 Friday

Had various problems today when I woke up: 1) back is still broken, need irritating fire-angel to be able to move, said angel driving me crazy, 2) brother still missing and probably not going to show up 3) Jaana unable to move back to her body and last but not least 4) Katja mysteriously pregnant again. Thinking back, getting up and trying to fix problems was a mistake, because I had twice as many problems in the evening.

Jaana was now permanently in the internet and assured us that she was happy there. I would had gladly helped her back to her body, but since we had no way of doing this (the only person able to operate her had died) I decided to give up. Besides the body had a previous owner, Johanna's friend Sini, a werewolf lost somewhere in the Dreaming. Johanna wanted to find Sini and put her back to her body so she installed a spark to the body in order to keep it breathing and fine. Having a comatose body of my friend in my flat waiting for a new owner did not cheer me up any, luckily we had to move the body to Hilkka's place for a while, because Katja wanted to have a baby party and we decided to do that in my flat.

I went swimming and found out only one of us can swim properly, the other is too busy worrying about the deep end, sudden waves and colliding with the other swimmers. Swimming used to be relaxing, it wasn't that now, so another hobby ruined by Johanna. I really had to get her out of my head, but her plan to make me a werewolf just to heal my back did not sound that convincing. Johanna had called her friend Kati, a werewolf who lives in Helsinki and she arrived to Turku in the evening. We went to meet her and bumped into Matias, Katja, Oona, Seth and some other people in Hansa. Katja was okay, Matias was irritating as usual (Johanna and I disagree on most things but Matias/Sakari isn't one of them) and wanted to know if he should worship Katja's baby. Excuse me? Well, because it's partly holy fire and all…another fire baby, but Luca had died, who had…Johanna. My guardian angel had impregnated Katja because she thought it would "cheer her up"! That was just too much, Katja didn't seem to care but I did, you can't just run around giving people babies, how fucking irresponsible is that? I would have made my opinions more known if Johanna hadn't completely blocked me off and taken control of my body. I did scream and curse, but no-one heard and after a while I calmed down. Johanna's explanations were again hare-brained and I just wanted to get rid of her, get all this idiocy out of my life, but no…the world hates me and wants to ruin my life with all the weird occult shit imaginable. I just can't win, can I?

We found Kati and went to Hilkka. Johanna found another old "friend" who she told us could summon Sini back. This friend, Lasse seemed like a sane person and said no. He did not want to do any rituals but unfortunately did not oppose someone else doing the chanting. Johanna and Kati volunteered, I tried to point out what had happened the previous time Johanna had participated in a ritual, but apparently this time it was different, pious hermeneutic magic with enough kabbalistic and occult symbols to hide what we were doing. I'm learning too slowly, now I know very well, that every time my angel has an idea, the appropriate action is to stop it, immediately, before something horrible happens. Again I hoped that everything would be all right, I trusted foolishly that sometimes the divine powers maybe know what they are doing... needless to say, the ritual went horribly wrong.

I should have guessed that seeing the way Johanna red the words straight from the notes and mumbled something about bad handwriting, or the way she kept waving the ritual dagger vaguely. The burning pentacles were impressive though. I was glad others were waiting in the other room (Yanagi, Lasse, Hilkka and Laila) because that was truly a sad excuse of a ritual even I knew that much and I'm no expert. It should not have worked, but it did. Jaana stirred, yawned and looked around looking puzzled. She answered to the name Sini so…I guess that was the person we had been trying to contact. She certainly did not act like Jaana, jumping all over the place like a classic ADHD kid and asking stupid questions all the time (okay, Jaana did that too, but... differently). I could clearly see why she was Johanna's dearest friend; they resembled each other a lot.

So this Sini was back, nothing bad had come from the Dreaming with her and then I heard Johanna say: "Mitäh? Ei…eikä. Voi vittu…mä olen niin pahoillani!" and knew we were in deep shit again. She explained the situation and I started to wonder whether we would be strangled by the others there and then. I certainly would have liked to whack Johanna for being too bloody stupid. Her god had seen us and decided to grant us something nice for being so jolly brave and doing rituals (so now he approves, I wish he would make up his mind!), so now we all had a little spark of holy fire burning inside us. That spark can spontaneously combust destroying the body and sending the soul to Ahura Mazda, we all knew that had happened to Luca. We had 24 hours to prove that we were devout Zoroastrians, after that…who knows? Lasse and Laila were going to risk it, Hilkka and Yanagi looked lost and scared, Kati looked angry, Sini probably didn't even understand what we were talking about and Johanna…she was apparently seriously thinking of opposing her own god and starting some sort of rebellion to defend her friends. I would have liked to shout and have a nice comfy nervous breakdown, but we couldn't both break down at the same time, could we? So I took charge and herded Kati and Sini out. Lasse gave us a ride to my flat and rest of the night was spent (by me and Johanna at least) having some serious talks about brains. Mainly how not having them is not an excuse to mess things up every fucking time! She didn't mean it, true. She didn't think, true. But she can't just continue being an idiot when that results to civilian victims! If you are not sure that the action is wise DO NOT ACT. Think! If I'm going to be a pile of dust because you have a vengeful god who wants to ruin your life and prevent you from befriending anyone, then that is STILL YOUR FAULT! Yes, I really did lecture her all night and she had to listen because she was in my head. I got very little sleep but I probably would not have been able to sleep soundly anyway and yelling your crying and angsting guardian angel back to her feet, well, that needed to be done because maybe we still had a change to escape our fate.

27.1 2007 Saturday

Kati, Sini and I did a morning chant because praying beats being burned to death every time. Parsi is not a language I'm familiar with so hopefully we did not say too many insults trying to pronounce it right. Johanna was no help; she was still convinced that we were all going to die horribly because her god is an asshole. Luckily we had things to do; the angst-level of my flat was a bit too much. Sini wanted crayons so we went shopping. Somehow we ended in a pub and Sakari joined us. Angst angst, we are all going to die and this creep won't leave us alone (I mean Sakari). Then my phone rang. I never heard a name but Johanna seemed to recognize the caller and told him to come meet us and then proclaimed that we were all saved. Apparently this Kari would save us by being very clever. I had heard about him, he is one of Johanna's friends who were in Marocco. Unlike Sini and Satu he was rumoured to own a working brain so I was vaguely hopeful. Kari found us and turned out to be a scruffy looking fellow, a look I always associate with petty criminals. He talked some sense into Johanna though and was prepared to somehow separate us and get Johanna out of the country. He did not think we were in any real danger since we had prayed so we decided to stop being devout for the rest of the day. Johanna cheered up immensely; she seemed to have a naïve trust that Kari would fix things up. If they have known for some time and are still on talking terms I think Kari must be very used to cleaning up the mess that Johanna creates every time she turns around.

The disaster averted (everyone else thought so, I did not but decided to keep quiet) we went to my flat to have a baby party with Katja and Sakari (he is going to have a restraining order very soon if he doesn't stop following us everywhere). Oona and Seth had sent a gift, that was not poisonous or didn't explode, but since it was a stuffed toy tarantula I would be careful around it nevertheless. Katja wanted to know what to do with the baby. It would have some pyrokinetic powers but would look like a human. She could not stay in Turku and avoiding the baby's father would be wise as well, at least until we were sure Ahura Mazda would not try to do anything to his new grandchild. Katja seemed okay with the idea that she would become a single parent, but I would not put up with it. Leaving her to manage on her own was irresponsible even though atur couldn't probably raise a puppy, even if he/she (this totally without a gender thing is a little confusing) tried. So I volunteered to look after Katja and the child. I'm leaving Finland anyway and Scotland or Ireland is as good place as any to raise a half-angel. That decision made we could concentrate on other problems, like being burned to death by vengeful gods, healing my back etc. Later that night Johanna's friend Anne (whole Morocco is here before long, so it seems) called and came to see us. Another vaguely sensible looking person who Johanna and Sini were treating as some kind of pack mother. This Kari found us as well and when Lasse and Hilkka also came calling my flat was getting a bit crowded. They wanted to make some rituals so we relocated to Hilkka, who seemed to be almost over her shock last night. Yanagi was okay as well so I decided not to worry, at least until one o'clock. Rituals needes a battery to power them, but since our god had disapproved using his angel as one we did not use Johanna (thaks god we asked before doing anything, no more rituals for me).

We were just about to eat something when Kari got a phone call from Kati. Sakari was doing something stupid in Hansa and had to be stopped. Something to do with Alyssa and a mirrormonster…suddenly everyone was alert and before I could say anything (like: is this really wise?) Anne, Kari, Sini and Johanna and me were running towards Hansa looking for trouble. The place was packed with cops and an ambulance had just arrived. Suddenly Kari remembered that he was still wanted for serious crimes here and others seemed as reluctant to draw any attention to us. Luckily Sakari had ceased and desisted all on his own and no monsters were to be seen so we retreated to my flat instead. Some more occult running around was still scheduled to this evening but me, Johanna, Sini and Katja who came to see that 1 o'clock would pass without any flames stayed at my flat waiting. When the time was up Sini and me went outdoors. We waited and suddenly Johanna said smiling that she had misunderstood her god again, this was not a bad thing, just a standard purification ritual but since we had no temple and no priest we would just have to pass it. I was relieved, when waiting for a certain doom it is always nice to find out that you have been let off the hook. Anne and Kari returned and we decided to get some sleep. That proved to be difficult, because Sini and Johanna were giggling and having a pillow fight, talking rubbish and joking about Lasse climbing trees. Kati returned late but finally everyone slept.

28.1 2007 Sunday

Turku is a sick, sick place. Apparently people don't eat on Sundays, at least not breakfast. Finally we found something to eat at a hotel cafeteria, but still…I'm glad I'm leaving Finland. Breakfast boosted thinking as well and Kari figured out a way I could get rid of Johanna. Johanna's old body was still kept for her in Morocco and it was healthy, since Johanna could move even with a cracked spine she could use my body and I could use hers. The idea sounded odd, but after thinking it for a while I agreed. Kari purchased a stone to aid with the ritual and as far as I was concerned my problem was solved. I had to fly to Morocco with the rest of the group to make the change but after that I would be free of Johanna, free to go back to my life. I would be looking a little different of course so I will not return to Newcastle but Ireland sounds nice and of course I will have Katja with me.

Johanna, Hilkka and Kari wanted to take care of Oona and so we went to hunt ghosts in the middle of Hansa. No wonder that this group of friends is wanted by police if they draw mystic circles and wave ritual daggers everywhere they go. Oona's problem was fixed and we could finally pack our backs and head towards Morocco. I can but hope that this is the last of the weird shit I have to endure during my lifetime, I'm going to move to Ireland, Scotland or Wales and become a small-town cop, someone who's biggest problem are a few Friday-night drunks and a stolen chicken. I'm sure Katja and I will be able to raise one slightly flammable child and hopefully Johanna forgets were we are... right, I'm being overly optimistic again, sure there's going to be problems but well, I will just have to deal. I'll start dealing with a really bad attitude and a flamethrower so anyone even thinking of contacting me with his/her occult problems better think again!


Johanna / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia

Perjantai

Johannalla oli monta rautaa tulessa, osa Sarahin tietämättä. Ensinnäkin oli menty korjaamaan Katjan vakava masennus erehtymättömällä logiikalla. Katja on masentunut, koska menetti lapsen, siispä jos Katjalle lahjoittaa uuden tulisen vaavin se varmasti piristyy. Vaan eipä näy missään sopivaa tulenhenkeä luovuttamaan kipinäänsä hyvään tarkoitukseen... nooh, luovutan itse, hei Katja, tahdotko raskaaksi? Kipinä siirrettiin (ihan neitseellinen raskaushan se oli, Sarahin ruumis oli väärää sukupuolta muunlaiseen säätämiseen) ja Sarahille jätettiin taktisesti kertomasta asiasta, vaikka se kovin ihmettelikin miten hemmetissä Katja voi olla taas raskaana, vaikka juuri sai keskenmenon siitä edellisestä masuasukista. Kun Katjan ongelmat oli näin hoidettu pois päiväjärjestyksestä pystyi Johanna keskittymään siihen, miksi Turussa ylipäänsä hengattiin eli kavereidensa löytämiseen.

Sinin ruumis oli jäänyt tyhjäksi Jaanan poistuttua siitä nettiin, joten Johanna päätti yksinkertaisesti sulloa kaverinsa siihen takaisin. Ei se kovin vaikeaa voisi olla, pari rituaalia vaan ja poks, Sini olisi takaisin ja sen kanssa voitaisiin lähteä Marokkoon. Vai Algeriako se oli? Onneksi Satu oli kanssa löytynyt unimaailmasta ja tarjoutui auttamaan. Keiju etsi Sinin ja vinkkasi kuulemma Karille missä oltiin odottamassa. Kari tulisi lähiaikoina auttamaan ja sitten voitaisiin palata sinne jonnekin... paitsi että, ai joo niin, Sarahin selkä oli yhä rikki eikä sitä voinut jättää kasvikseksi, joten... puretetaan sitä ihmissudella niin se paranee. Tätä tarkoitusta varten oli soitettu Katille, jonka saattoi vielä Helsingistä löytääkin. Kaveri oli tulossa tekemään jotain keikkaa Turkuun, joten se voisi samalla hoitaa tuon ongelman pois päiväjärjestyksestä. Sarahille ei kerrottu tätäkään, se saisi itse päättää haluaisiko tulla purruksi. Johannan ruumiin emäntää siis sumutettiin häikäilemättä, ei siksi että atur olisi erikoisesti harrastanut valehtelua, unohtipahan vaan mainita...

Koska Katjan vauvaa juhlistettaisiin Sarahin luona oli Sinin koomassa makaava ruumis (Johanna oli luovuttanut pienen kipinän sitä varten, että Siniä ei tarvitsisi pitää letkuissa jossakin sairaalassa vaan ruumis pysyisi tuoreena ja kunnossa itsestään) siirretty Hilkalle väliaikaisesti. Sarah tuntui olevan helpottunut siitä, ettei tarvinnut katsella entisen kaverin (Jaanahan oli kadonnut jonkun onnettomuuden tuloksena nettiin) maallista majaa kaiken aikaa, Johanna mietti miten suositella Katjalle zarathustralaiseksi kääntymistä ilman, että Sarah alkaisi epäillä mitään. Vaavihan oli tavallaan hieman jumalainen, osittain pyhää tulta ja niin edespäin, zarathustralainen kasvatus varjelisi sitä isoisän (jumala Ahura Mazda) vihalta mikäli kyseinen jumala ikinä saisi tietää enkelinsä syrjähypystä. Muitakin palvojia piti hankkia, Sarah ja Sakari eivät yksinkertaisesti riittäneet eivätkä sitä paitsi edes osanneet rukoilla kuten piti. Tätä varten Johanna oli tekaissut kokoon kirjallisen sepitelmän nimeltä "Tervetuloa zarathustralaiseksi". Läpyskä olisi saanut kenet tahansa hartaan zarathustralaisen epätoivon valtaan, atur kun katsoi hyväksi ohjeistaa palvojia seikoista kuten "Jumalallamme ei ole mitään tekemistä automerkki Mazdan kanssa" ja "Profeetan nimi saattaa tarkoittaa "omistaa keltaisen kamelin", mutta tästä ei ole sopivaa mainita". Lisäksi lehdykässä oli kokoelma netistä löydettyjä sekalaisia rukouksia parsin kielellä ja englanniksi käännettyinä. Näille esitteille tulikin sitten yllättävän paljonkin kysyntää kiitos erään traagisen sekaannuksen...

Kati saapui kaupunkiin ja lähtiessä opastamaan tätä asunnolleen Johanna/Sarah törmäsi Sakariin, Katjaan ja muutamaan muuhun tuttuun. Sakari oli taas oma ärsyttävä itsensä ja tuntui kohtelevan aturia jonain henkilökohtaisena mentorinaan, ainakin koska oletti Johannan olevan valmis neuvomaan erinäisissä ongelmissa. Yksi ongelma oli tietenkin Katja. Lapsi oli pyhää tulta, tulisiko sitä palvoa, oliko kyseessä messias? Ei, kyseessä ei ole messias, et palvo sitä! Miksi ei? Lopulta oli pakko paljastaa lapsen isä ja samalla se luonnollisesti paljastui Sarahillekin (on kovin vaikeaa salata asioita kun joutuu puhumaan niitä jonkun toisen suulla), joka otti "kaverinsa raiskaamisen" aika raskaasti. Sen verran raskaasti, että atur joutui änkemään keuhkoavan britin hetkeksi tämän mielen perukoille jäähdyttelemään ja blokkaamaan tämän käskyvallan omaan ruumiiseen. Sarah aloitti hyytävän mykkäkoulun ja toiveet ainakin tämän palvojan yhteistyökykyisyydestä haipuivat aika vähiin. Vaan hei, otetaan rauhallisesti, kyllä tämä tästä. Ahkerasti perusteltiin Sarahille, kuinka Katjan uusi lapsi oli vaan hyvä asia ja miten vauveli pelasti parhaillaan äitiä kaikenkarvaisten voodoozombien uusilta agressioilta. Edellinenhän oli menetetty, koska jokin ulkopuolinen voima oli henkisesti puukottanut äitiä ja homma haiskahti hieman Oonalta, tällä kun taisi olla joku kyky ja välit Katjaan olivat menneet raskauden alettua. Lopulta mököttävä britti talttui ja sen uskalsi päästää taas puhumaankin.

Kati löydettiin. Ihmissusi oli niskakarvat pystyssä Turussa olostaan ja aikoi palata Helsinkiin heti kun saisi henkivartiointikeikkansa hoidettua. Johanna selitteli asioita ja kaksikko päätti poiketa Hilkalle katsomaan Sinin ruumista. Ehkä Kati voisi itsekin ihmissutena jotenkin opastaa Sinin ruumiiseensa, myös Sakaria ajateltiin käyttää "Ruualleeeee, tule Sini syömään tseh!" syöttinä, mutta tämä estyi, koska Hilkka ei tahtonut päästää sitä asuntoonsa. Matkalla Hilkalle soitti Laila ja ilmoitti törmänneensä johonkin Lasseen. Lasseen??? Lasse Tuomiseen??? Sano sille terveisiä, vähänkö siistiä että se on elossa! Lassehan oli maagi kuten Karikin, se voisikin saman tien ritualisoida Sinin takaisin kroppaansa. Tietty Lasse oli myös hirveä valittaja joka ei koskaan tehnyt niin kuin Johanna sanoi ja jonka kylppäriin oli ängetty peilistä lumiukko, jonka kellaria käytetty ilman lupaa rituaalipaikkana ja jolla muutenkin oli varmasti aihetta olla muistelematta sekoilevaa tulienkeliä mitenkään hyvällä, mutta kai Karin kaveri nyt vanhaa tuttavaa avittaisi?

Hilkalle pääsivät pienen neuvottelun jälkeen myös Lasse ja Laila ja Yanagikin ilmestyi hengailemaan. Lasse alkoi heti nihkeäksi ja kieltäytyi ehdottomasti tekemästä minkäänlaisia rituaaleja, koska oli "luopunut magiasta". Rituaalikaava siltä kuitenkin irtosi, uhriveitsi samaten, jonkun muun vaan täytyisi suorittaa itse rituaali. Karihan oli tulossa Turkuun... vaan kun ei sitä kuulunut ja löytäisikö se edes meitä? Mitä sitä odottelemaan, tekaistaan tässä lämpimiksemme rituaali saman tien, mikä muka voisi mennä pieleen? Monikin asia, etenkin kun rituaaliveitsen varteen ja pentagrammeja piirtelemään päästetään atur, mutta Johannan optimismi voitti jälleen kerran kaikki esteet. Valitettavasti myös Sarah vakuuttui idean toimivuudesta, Lassen ilmaistua mielipiteenään ettei rituaali voinut näkyä jumalille eikä oikeastaan koskenut näitä millään tavalla (Lasse osaa olla hyvin vakuuttavasti täysin väärässä, Johanna tiesi toki tämän, mutta unohti mainita). Siispä Kati avustamaan, Sinin ruumis lepotuoliin keskelle liidulla piirreltyjä kuvioita, rituaaliveitsi käteen ja huitomaan. Onneksi muut asunnossa olijat poistuivat toiseen huoneeseen, muuten nämä olisivat saaneet todistaa hosumista, joka onnistui menemään läpi rituaalista vain, koska Johannalla oli tuliolemuksensa takia tarpeeksi henkilökohtaista voimaa vaikka kuinka moneen kutsuntariittiin. Tuoliin köytetty Sini liikahti, avasi silmänsä ja haukotteli. Loistavaa! Onnistuttiin! Hetkinen, jäikös meiltä joku portti auki? Lasseeeeee... ..miten tää rituaali lopetettiinkaan? Äh, se ei vastaa, noh, puhallellaan vaan kynttilät ja toivotaan ettei Hilkan olohuoneessa ole just porttia mihinkään auki. Aika hyvä tuuri kävi, koska tuolissa tosiaan pällisteli ihka aito Sini, Johannan kaheli ihmissusikaveri ja osa sekopäistä ongelmatrioa, joka takaa Turun Okkulttisten Sekaantujien hieman järkevimmille henkilöille (Kari ja Anne) yleensä runsaasti päänvaivaa.

Johanna oli jo onnittelemassa itseään uudesta aluevaltauksesta hermeneuttisena maagina kun saapui jumalainen viesti, joka meni suunnilleen näin: "Hyvin tehty palvelijani, palkitsen ystäväsi pyhällä tulellani, joka on palkitseva hartaat zarathustralaiset seuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana." Että kuinka? Jokaisessa asunnossa olleessa oli tosiaan sisällä nyt pieni liekki pyhää tulta... ja kun muistaa miten kävi Lucalle, jossa tuollainen liekki oli viimeksi nähty... paniikki! Sehän oli räjähtänyt taivaan tuuliin! Johannahan ei luottanut jumalansa hyviin aikomuksiin paskan vertaa, kyseessä oli joku julma vitsi, kehotus rukoilla ja äkkiä tai kävisi huonosti ja koko kauhu oli suunnattu aturin ystäviin, koska vanha pieru, joka Ahura Mazdana tunnetaan ei nähtävästi enää saanut kicksejä enkelinsä kiduttamisesta. Kauhun vallassa kerrottiin tilanne muille. Olen pahoillani, niin pahoillani, ei ollut tarkoitus, munasin taas kaiken, teidän täytyy rukoilla tai te kuolette ja mä oon niin pahoillani, tää on kaikki mun vika! Ah angstia, itsesyytösten suota ja ahdistusta. Sarah kiroilee hartaasti, Sini vaikuttaa hämmentyneeltä, Kati vihaiselta, Lasse ja Laila epäuskoisilta ja Yanagi ja Hilkka pelon lamaannuttamilta. Pahemmin ei aturia olisi voinut lannistaa, tässä kärsivät nyt viattomat omien mokien tähden. Oltiin valmiita lehahtamaan koston enkelinä oman kusipäisen jumaluuden kimppuun (elinodotus: 1 sekunnin sadasosa), mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt. Kuolevaisparat uhrattaisiin silti. Ei auttanut kuin ojennella rukouslistoja niille, jotka niitä halusivat. Sini ja Kati mukaan, pummimaan kyyti Lasselta ja sitten vain odottamaan koittavaa tuhoa omaan kämppään. Tunnelma oli lievästi sanottuna pohjalukemissa, ainoa positiivinen asia oli se, että Sini oli sentään saatu takaisin. Johanna lukkiutui täysin omaan itseensä suremaan ja Sarahin oli otettava ohjat. Nyt otat saatana otteen ja lakkaat uikuttamasta nurkassa! Olet idiootti, pahemman laatuinen älykääpiö ja aiheutat mokailuillasi jatkuvasti onnettomuutta ja hävitystä, mutta tämä kaikki voidaan vielä välttää jos me vaan rukoillaan noita rukouksia tarpeeksi tekohartaan näköisinä. Siinä sitten englantilainen poliisi moraalisaarnasi typeryyden vaaroista omalle suojelusenkelilleen, joka joskus kolmen aikaan yöllä suostuikin keskeyttämään itsesäälinsä nukkumisen ajaksi.

Lauantai

Aamu aloitettiin lukemalla tuoreiden hartaiden käännynnäisten kanssa läpi joitakin keskeisimpiä rukouksia. Uskontunnustuskin jaaritettiin läpi, vaikka ainakin Sinin muinaisparsin ääntämys jätti paljonkin toivomisen varaa. Sini halusi väriliidut, joten lähdettiin sitten Katin ja Sinin kanssa kaupungille pyörimään. Päädyttiin istumaan Kouluun, tuohon okkultistien tyyssijaan. Johanna angstasi ja jätti Sarahin valtaosin vastuuseen omasta ruumiistaan, ei vaan ollut mitään tapaa välttää uhkaavaa katastrofia ja kaikki oli kauheaa ja huonosti. Sitten soi puhelin. Etäisesti tuttu ääni kysyi Johannaa... meni hetki tajuta soittajan henkilöllisyys, mutta kun Johannalla välähti kiljuttiin luuriin heti paikalla valitusvirsi siitä kuinka oli taas mennyt munaamaan ihan kaiken. Apua, Kari, auta! Sun pitää pelastaa Lasse ja meidät! Vaisu pöytäseurue piristyi heti paikalla. Kari on täällä! Täällä Turussa! Pelastus! Se keksii mitä tehdä! Parempikin ajoitus olisi voinut olla (esim. edellisenä iltana ennen kuin Johanna ehti leikkiä maagia), mutta tämä oli melkein yhtä hyvä! Karin ilmestyttyä paikalle kaikki kauheus alkoi tuntua paljon helpommalta välttää. Se tuli hakemaan meitä! Ihanaa! Onkohan se lyönyt päänsä kun se ei huuda eikä hauku idiooteiksi... Kari tosiaan otti katastrofin ratkottavakseen ja valoi angstaajiin uskoa siitä ettei joku vuohipaimenten jumala noin vaan tuhoaisi ihmisiä, jotka sentään vaivautuivat rukoilemaankin. Lykättyään Sarahille matkarahat Kari katosi hoitamaan asioita Lassen kanssa. Johanna alkoi jälleen uskoa tulevaisuuteen, Sarahin puretuttaminen ihmissudella ei kuulemma korjaisi selkää, mutta jotain muuta keksittäisiin kyllä ja pian istuttaisiin koko porukka varjossa Marokossa ja naurettaisiin koko mokailulle.

Katjan vauvabileissä oli osanottajakato (osa kutsutuista päätti ryysiä Arcadiaan säätämään) ja osa kutsutuista oli yäk, kuten Sakari. Ja pitikö siitä idiootista tehdä vielä kummikin? Pohdittiin Johannan vaavin tulevaisuutta ja päädyttiin siihen, että Johannan olisi paras olla sekaantumatta kasvatukseen kovinkaan paljon. Ainahan oli riski, että Ahura Mazda huomaisi mitä oli tekeillä ja kaappaisi lapsen tehdäkseen siitä ties mitä (Johanna taitaa todella tarvita terapeuttia, aturin kuva jumaluudestaan kun on lievästi sanottuna hieman negatiivinen, sitä se kidutettuna vietetty aika teettää... ). Joku oli kuitenkin jätettävä lastenhoidossa auttamaan ja arpa lankesi Sarahille, joka huokaisten suostui muuttamaan Katjan kanssa jonnekin turvallisempaan paikkaan ja pitämään tulipenskaa silmällä. Asiat järjestyivät Johannan mielestä oikein hyvin. Katjaa ja pikku Robinia voitaisiin käydä aina välillä katsomassa, Sakaria mätettäisiin turpaan jos se yrittäisikin sekaantua lapsenkasvatukseen ja Sarah kykenisi kyllä soittamaan jos ilmenisi jotain mihin kaivattaisiin apua. Eihän tämä isyys ole ollenkaan niin vaikeaa. Eipä niin kun nakittaa kaiken vastuun äidille ja sekalaisille kummeille...

Illemmalla puhelin soi jälleen. Tällä kertaa soittaja on erittäin kettuuntuneen oloinen Anne, joka ilmoittaa olevansa myös Turussa ja haluavansa tietää missäs pulassa sitä nyt niin kuin ollaan? Karin mutinaan nyt on totuttu, mutta äidillisyyden puuskassa sättivä Anne on olento, jota vuosituhansia vanha tulienkelikin kavahtaa, niinpä ilmoitettiin kiltisti Annelle olinpaikka ja jäätiin odottamaan läksytystä. Katjaa oli mahdotonta piilottaa enää minnekään ja kun Sini (aivan Johannan tasoinen möläyttelijä) onnistui lipsauttamaan faktan aturin jälkikasvusta vietettiin hetken aikaa selittämällä asioita. Selityksestä tuskin kukaan viisastui, koska se sisälsi paljon "olen henkisesti 5 vuotias" logiikkaa. Karille ilmoitettiin Annen saapumisesta, eikä se vaikuttunut edes yllättyneeltä. Karinkin saavuttua Sarahin kämpälle todistettiin sekavaa perheneuvottelua, jonka perimmäinen tarkoitus oli vaan vittuilla toisille suunnattoman helpottuneena siitä, että Satua lukuun ottamatta (ja keijuhan pääsisi liittymään seuraan heti kun lopettaisi Ruusun isän etsinnän unimaailmasta) porukka oli taas koossa ja kaikki ainakin suunnilleen ehjinä ja hyvissä voimissa. Pohdiskeltiin ratkaisuja ilmenneisiin ongelmiin ja tällä kertaa kysyttiin ennen kuin käytettiin Johannan voimia mihinkään rituaaliin. Vastaus oli nihkeä ei, pyhä jumaluus ei halunnut porttia unimaailmaan suljettavan enkelinsä voimilla, pitihän se arvata. Kun paikalle ilmestyivät vielä Lasse ja Lailakin alkoi Sarahin pieni kämppä olla jo niin täynnä väkeä, että päätettiin siirtyä Hilkalle, joka oli ongelmakonsulttien avulla (Kari & Lasse kai selittäneet, että tällaista sattuu kaiken aikaa... ) toipunut angstistaan lähestyvän tuomion suhteen. Ongelmien ratkaisuyritykset olivat hieman laimeita, koska porukkaa kiinnosti paljon enemmän ongelmien ratkaisua seuraava "vedetään viinaa" osio, johon päätettiinkin harpata kun ongelmat eivät ensi yrityksellä ratkenneet.

Tuskin oli Hilkalle päästy kun saimme kuulla, että Sakari oli tekemässä Hemingways’issä jotain typerää. Koska tieto koristeltiin huhuilla peilihirviön toisesta tulemisesta (jotenkin kummassa Hautalan "tippuvan veden ääni" kirous sai ihan uusia muotoja vainoharhaisissa korvissa) valpastui Johannakin täydelle paniikin asteella ja niinpä Turun okkulttiset sekaantujat ry pian harppoikin takit liehuen ja täydessä "pelastetaan maailma!" moodissa kohti Hansaa kuin harvinaisen epävakuuttava ratsuväki nyt ainakin. Kari oli menossa vetämään Sakaria turpiin, Anne oli kai menossa varmistamaan ettei Karia vedettäisi turpiin, Johanna oli menossa vetämään peilihirviötä turpiin ja Sini halusi lenkille. Sarah ei halunnut vetää ketään turpiin, mutta äänestettiin kumoon Johannan toimesta. Hansalla odotti... poliisiauto ja ambulanssi. Sankarillinen operaatiomme törmäsi akuuttiin tarpeeseen olla herättämättä huomiota, koska melkein kaikista oli vielä varmasti jonkinlainen etsintäkuulutus voimassa, niinpä peräännyimme hyvässä järjestyksessä nurkan taakse pohtimaan tilannetta. Lopulta ketään ei tarvinnutkaan vetää turpiin ja Johanna/Sarah, Sini, Kari ja Anne päätyivät Sarahille juomaan teetä. Annea ja Karia tarvittiin vielä ennen puolta yötä jonnekin, joten Sarah, Johanna, Sini ja seuraan liittynyt Katja jäivät odottamaan kello yhdeltä koittavaa h-hetkeä.

Sini ja Johanna/Sarah lähtivät pihalle hyvissä ajoin ennen mahdollisia pyrokineettisiä efektejä, mutta pelätyn roihun sijasta... mitään ei tapahtunutkaan! Johanna tajusi ymmärtäneensä aika standardit puhdistusrituaalin sanat hitusen pieleen. Niin kauan kun ei mennä hillumaan pyhän tulen temppeliin ollaan luultavasti ihan turvassa, vaikka noista kipinöistä täytyy hankkiutua sitten vaan muuten eroon. Kuolevaiset olivat niin helpottuneita grillaamiselta säästymisestään, että unohtivat haukkua aturin, mikä tietenkin oli vain hyvä asia.

Nukkumaan pääsyä viivästytti tyynysota, kikatus, Lasse-vitsit ja kaikkinainen muu hysteria. Kaikkeen tähän sortuivat luonnollisesti vain tuomion välttämisestä ja kaveriensa jälleennäkemisestä villiintyneet Johanna ja Sini, muut koettivat urhoollisesti nukkua.

Sunnuntai

Aamiaisen löytäminen osoittautui miltei mahdottomaksi. Kerttu oli kiinni, Fontana oli kiinni, viimein päädyimme Börssiin juomaan teetä. Seuraan liittyi myös Hilkka ja myöhemmin Lasse, Laila ja Nick. Sarahin rikkoontuneeseen selkään keksittiin loistava ratkaisu, koska selkävaurio ei haittaa lainkaan Johannaa voi Johanna jäädä oleilemaan Sarahin ruumiiseen kun Sarah itse siirretään Johannan elossa pidettyyn vanhaan ruumiiseen. Ei selkävaivaa, pari vuotta nuorempi ruumis, miten olisi? Sarah suostui, mutta halusi kyllä pitää omat henkilöllisyyspaperinsa eikä esiintyä Johannana. Ongelma ratkaistu, nyt voidaan hyvillä mielin häipyä maasta, etenkin kun Turun Okkulttiset Sekaantujat juhlallisesti luovuttivat kaikki Turun tulevat ongelmat Jonkun Muun Huoleksi, tässä tapauksessa siis ainoiden aikuismaisten ja vastuuntuntoisten henkilöiden eli Hilkan ja Lailan. Pitäkää te paikka pystyssä, me lähdetään, hei hei. Hilkka ei vaikuttanut ilahtuneelta, mutta suostui, tosin vaatien meitä ensin hoitamaan Oonan pois päiväjärjestyksestä. Johanna lupasi vaikka räjäyttää zombin jos niikseen tuli ja lähti etsimään Oonaa. Oona löytyi Hansasta, ainakin Oonan henki, sillä ruumiin olivat jotkut mystiset tahot valaneet sementtiin ja heivanneet jonnekin päin aurajokea. Henki lupasi olla vahingoittamatta Katjan lasta, mutta Johanna palasi Börssiin kertomaan Karille, että liidut esiin, mennään häätämään haamu sen mielipidettä kysymättä. Kari ja muut vaelsivat siis Hansaan ja kabbalistimme pääsi häätämään haamua. Kun haamu ei häätynyt Kari keksi sulloa sen viinapulloon siirtoa odottamaan ja näin oli maailma taas pelastettu ja reitti selvä pikaiselle paolle Turusta. Kari, Anne, Sini ja Johanna/Sarah keräsivät kamppeensa ja suuntaisivat lentokentälle häipyäkseen maasta, Sarah palaisi Johannan ruumiissa hakemaan Katjan kunhan vaihto olisi suoritettu. Johanna pitäisi kyllä yhteyttä Katjaan ja kersaansa, mutta muuten pysyttäisiin loitolla Turun ongelmista, ainakin yritettäisiin.


Anne / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia

Suomessa iski vastaan pakkanen ja jää. Tuntien matkan jäljiltä olin väsynyt. Sentään hätäisesti kokoon kehitetyt vaatteet tekivät tehtävänsä. Ei ollut bikinikeli. Matkalla Turkuun kertasin vielä Sadun huolestunneet sanat, joita oli monta, mutta sanoman pystyi tiivistämään muutamaan sanaan. Johanna ja kumppanit olivat pulassa. Tiesinhän minä että Kari oli lähtenyt hakemaan heitä, mutta en vain kyennyt jäämään kotiin istumaan. Yritin kyllä. Sen sijaan keräsin viimeiset pennoset kasaan ja hankin lentolipun. Täällä sitä sitten oltiin.

Keskustaan päästyäni soitin Johannalle, tai Sarah Alvertonille, jonka ruumiissa tämä nykyään asusti. Sekailesesta sepustuksesta en saanut mitään järkevää irti, mutta sentään osoitteen johon suunnata. Johanna oli oma itsensä, samoin Sini. Moisen energian määrä oli huima. Sini oli paikalla ja voi hyvin, tosin rituaali jolla hänet oli tuotu oli mennyt pieleen. Vai niin. Sitten Johanna oli vielä syntymättömän lapsen isä. Katja, joka oli paikalla, oli äiti. Vauva taas oli melkoinen tulisielu. En ovinut olla ajattelematta kuinka yksinkertaista ja helppoa elämä olikaan Marokossa. Ja lämmintä.

Kari ilmaantui mukaan Hilkka, paikallinen tekijä. Sain aivan uuden kuvan kaupungin ongelmista. Tämän hetkinen ongelma oli Seikkalupuistossa oleva portti unimaailmaan. Sarahin sängyllä istuessani huomasin vain kuuntelevani kun muut puhuvat. Tunsin etääntyväni asiasta ja ajattelevani vain kotiin pääsyä. Tämä tuntui Turun ongelmalta, ei minun. Olin saanut perheeni takaisin, sen takia tänne tultiin. Tärkeätä on vain Johannan saaminen takaisin omaan ruumiiseensa ja varmistaa ettei Sinin kimppuun enää käytäisi.

Lasse ja Laila ilmaantuivat paikalle ja kävi niin että huomasimme pian olevamme Seikailupuistossa pakkasen kovisteltavina. Kari mutisi rituaaleista ja kylmyydestä. Edes kynttilä ei suostunut palamaan sammumatta. Lopulta Kari päätti ettei asia hoituisi tänä yönä. Portti oli vahvempi kuin olimme odottaneet. Sen sijaan suuntasimme Hilkan luo, jossa ollisi lämpöä ja ruokaa. MInun olikin jo nälkä. En ollut syönyt mitään sitten lentokoneen.

Vaan Turussa ei ole hetkeäkään rauhaa. Juuri kun olimme päässeet nauttimaan Hilkan vieraanvaraisuudesta, sai Kati tiedon Sakarin juonista suojeltavaansa kohtaan. Sakari, suojeltava Alyssa keiju ja peilihirviö. Jotenkin nämä liittyivät yhteen. Samantien nakkasimme vaatteet päälle ja suunnistimme takaisin Suomen talveen. Kävelimme verkkaisesti kohti Hansaa, kunnes kauppatorin nurkalla näimme poliiseja ja ambulanssin. Tulimmeko liian myöhään? Kati pujotteli tiensä baariin ja me jäimme syrjemmälle odottelemaan. Kaikki meni hyvin. Sakari ja Liisa poistuivat. Kati ja suojeltava jatkoivat matkaansa. Me, Minä, Kari, Sini ja Johanna, päätimme palata Sarahin asunnolla ja painua nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä.

Harvoin sitä saa nukkua, jos kaupungissa on ongelma. Laila ja Lasse saapuivat vielä pohtimaan portin ongelmaa ja mahdollisia ratkaisumalleja. Lopulta huomasimme olevamme baarissa tapaamassa Nik nimistä välittäjää. Laila oli soittanut myös Camomillan paikalle. Minua ei oikeastaan enää jaksanut kiinnostaa. Olisin vain halunnut käpertyä kultani syliin nukkumaan. Tapaaminen oli tulokseton. Vielä oli viimeinen oljenkorsi ja vaihdoimme baaria. Max, tiesi kuulemma jotain atsteekeistä. Jos tiesi, meille hän ei kertonut.

Kello tuli yksi ja ylikin. Kukaan ei poksahtanut. Kukaan ei räjähtänyt. Zarasthustralainen jumaluus ei pyyhkinyt ystäviäni maanpinnalta. Hyvä. Kai nyt saamme mennä nukkumaan.

Kaupunki oli armollinen ja pääsimme Sarahin asunnolle. Kaaduimme lattialle patjan päälle ja nukahdimme melkein saman tien. Tai olisimme nukahtaneet, jos ylienerginen teinimme ja lapsellinen suojelusenkelimme olisivat olleet hetkenkin hiljaa. Matkaväsynyt ja valvominen voittivat lopulta.

Tip. Tip. Tip. Aamu tuli, mutta ei yksin. Jatkuva lorina häiritsi keskittymistäni. Tämäkö oli sitä lorinan ja veden ääntä mitä useat olivat valitelleet eilen. Myös Kari kuuli sen. Nälkä vei meidät ylös ja ulos kylmään. Kati palasi velvollisuuksiinsa henkivartijana. Aamupalaa vaan ei kaupungista tahtonut löytyä. Lopulta eksyimme Börssiin. Hilkka saapui paikalle, myöhemmin myös Laila ja Lasse. Pohdimme kaupungin tapahtumia ja etsimme yhteyksiä. Ongelmia oli kourallinen, mutta pystyimme tiputtamaan ne pikku hiljaa loperoihinsa. Uni ja ruoka selkeästi auttoivat. Portti eristettäisiin tai paikalliset hoitaisivat ongelmat huomenna kun tarpeeksi voimakas maaginen esine olisi saatavilla. Tippuva vesi, no ei se ainakaan vielä ole vaikuttanut uhkaavalta. Ehkä se katoaa portin sulkemisen myötä. Johannan ruumis? Ehkä vain vaihtaisimme ruumiita. Pah. yksinkertaista ja nerokasta ja olimme eilen nähneet siihen sopivan maagisen esineet. Kari soitti Nikilla ja tämä saapuikin paikalle. Niin maaginen pallo siirtyi meille ja Nikistä tuli Lassen kellarin avainten uusi haltija. Kari lähti näyttämään Nikilla kellaria.

Palattuaan Kari siirsi kaupungin huolet hIlkalle yksinkertaisella symbolisella eleellä. Eihän tämä tosiaan ollut enää meidän kaupunkimme. Oli aika paikallisten ottaa omat huolensa hoidettavikseen. Tämä sinetöitiin Karin lupaamalla hoitaa vielä Oona ennen kuin poistuisimme kaupungista. Lähdimmekin saman tien kohti Hansaa.

Muutamalla liidun vedolla ja kärsivällisyydellä Kari sai homman hoidettua pois, kirjaimellisesti sanottuna rommipulloon. Emme katsoneet taaksemme. Oli aika lähteä kotiin. Yhdessä.


Kari / Hauraita Pimeyden Maailma Unelmia

Turku, lauantai, 27.1. 2007, 12:50 GMT+2

Puhelimeen vastattiin toisella soitolla.

"Hyvää päivää. Kerään varoja okkultistien vappukeräykseen. Haluatko lahjoittaa?" tiedustelin.

"Sinä." Lassen kommentti ei ollut edes kysymys. "Sinä tästä vielä puutuitkin."

Vaihdettuamme alkukohteliaisuudet menimme itse asiaan. Minä tahdoin Sarah Alvertonin yhteystiedot. Lasse tahtoi joidenkin kaupunkia riivaavien ongelmien poistuvan. Me päätimme auttaa toisiamme, tietenkin.

Lentomatkustajan väsymys painoi niskaani. Kaksi viikkoa sitten olin täyttänyt 38 vuotta. Runsaan vuoden olin vaikuttanut Marokossa, uuden perheeni kanssa. Lähes tarkalleen vuosi sitten yksi perheeni jäsenistä oli kadonnut jälkiä jättämättä, ja kaksi muuta olivat lähteneet unimaailmaan etsimään häntä. Minä olin tehnyt samaa tutkimustyötä Marrakeshissa. Olin kysellyt rikollisilta, agenteilta, maageilta ja baarien nurkissa notkuvilta epäilyttäviltä tyypeiltä oliko kukaan heistä nähnyt joko suurta ja raivokasta sutta tai äänekästä ja värikästä tyttöä. Olin löytänyt vaikeuksia ja luonut ihan kunnioitettavan laitapuolen kontaktiverkoston alun, josta tuskin edes puolet vihasivat minua palavasti. Mutta vasta kaksi yötä sitten Sini oli löytynyt. Satu ja Johanna olivat paikantaneet hänet Turusta, mistäs muualtakaan. He tarvitsivat apua saadakseen hänet takaisin.

Pohjoiseen matkustaminen oli ollut kuluttava kokemus, ei vähiten koska lentokoneessa ja kentillä oli kulunut yli 13 tuntia. En ollut käynyt Turussa paettuani sieltä Supon pelossa, ja paon jälkeen näkemäni jaettu painajainen kaupungissa tapahtuneesta verilöylystä David-psykopaatin käsissä kuvasi hyvin tuntemuksiani Aurajoen suistoa kohtaan. Aivan liian monet voimat täällä tahtoivat minulle pahaa. Supo varmasti, Amanda Sade oletettavasti, ja ties ketä kaikkia muita vielä. Kuvittelin olleeni kerrankin kyllin vanha ja viisas välttääkseni vaikeuksia. Ehkä kun olen 78.

Lentokenttäbussi ajoi jääkauden halki. Olin ostanut Kööpenhaminan lentokentältä hieman lämpimiä vaatteita, ja toivoin ettei eläminen etelässä ollut täysin tappanut vähäistä kylmänsietokykyäni. Kauppatorin ilma tuntui helvetilliseltä. Johanna oli jossain kaupungissa, Sarah Alverton -nimisen ihmisen ruumiissa. Lasse oli hankkimassa minulle tämän yhteystietoja. Sitä kautta asiat alkaisivat toivottavasti selvitä. Ehkä tällä kertaa mikään ei mutkistuisi.

Lasse oli Naantalissa, mutta hän ei asunut enää sielläkään - hän vaikutti Tukholmassa. Kaikki okkulttipiirini kaverit olivat hajaantuneet. Oli täällä muita tuttuja ja puolututtuja, mutta en tahtonut ottaa heihin yhteyttä. Tämä oli yliluonnollinen pulma. Muistin mitä Mariannelle oli käynyt unessani. En tahtonut sotkea sivullisia asioihin. En tahtonut kertoa saapumisestani kuin mahdollisimman harvalle ihmiselle. Ehkä sillä tavoin ehtisin pois ennen kuin kukaan harmillinen saisi minua kiinni.

Tottumuksesta huomasin olevani kävelemässä Yliopistonkatua pitkin. Oli varmasti järkevää välttää vanhoja tuttuja mutta ajautua silti samoihin paikkoihin joissa oli tottunut aikaansa viettämään. Kuitenkin huomasin laskeutuvani tutut portaat Lassen vanhan kodin kellariin, sovittavani avaintani raskaan rautaoven munalukkoon, astuvani ummehtuneen tuoksuiseen pimeyteen.

Kellari oli muuttumaton. Oli kuin kukaan ei olisi käyttänyt sitä vuoteen - ja ehkei ollutkaan. Tunsin rituaalikehien jälkeensä jättämät maagiset jäljet lattiassa. Kellaria ei oltu koskaan siivottu niin luonnollisesta kuin yliluonnollisestakaan roskasta. Huone oli täynnä muistoja, lähes kaikki pahoja. Tähänkö olin oikeasti palaamassa?

Kaipasin Annea. Olin tullut Turkuun yksin koska olin ajatellut tämän vierailun olevan vain pikainen pyrähdys, mutta kellarin näkeminen muistutti minua tosiseikoista. Mikään ei koskaan ole helppoa. Mikään ei suju nopeasti. Jotain menisi pieleen.

Lasse sai minulle Sarahin puhelinnumeron noustessani kellarista. Soitin, ja kysyin Johannaa. Sarahin ääni muuttui. Ruumiissa oli selvästi kaksi asukasta, ja Johanna kuulosti panikoivalta. Hän kertoi olevansa Koulussa Sinin, Katin ja Sakarin kanssa, asioiden olevan täysin pielessä, mahtavaa että olin Turussa, voisinko tulla heti?

Pahat aavistukseni olivat selvästi oikeutetut. Sakari oli kaupungissa, ongelmia seuraisi. Harpoin tutun tupakan mittaisen matkan matkan Lassen etuovelta vanhaan kantapaikkaani.

Harmaisiin pukeutuneen ja rastattoman Sinin suusta tuli puhetulva, Kati moikkasi iloisesti, Sakari koetti näyttää salaperäiseltä. Kaukana nurkkapöydässä Julius istui yksin suunnittelemassa synkkiä. Olennaisin muutos vanhoihin pahoihin kuvioihin oli uusilla kasvoilla ja yllättävän virallisella vaatetuksella varustettu Johanna, jonka ilme oli kuin kuolemaantuomitulla.

Otin tilannekatsauksen. Sinin kaappauksen takana oli ollut sama joukkue joka oli kauan sitten asentanut hänen niskaansa tarkkailunapit. Mutta organisaation pää oli päässyt hengestään ennen joulua ja hänen laboratorionsa oli tuhoutunut. Oli epäselvää oliko tältä taholta enää mitään uhkaa tulossa.

Sini oli jalkeilla - Johanna oli hakenut hänen sielunsa takaisin unimaailmasta Lassen avustuksella. Mutta sitten Johanna oli ryssinyt asiat jumalansa kanssa jotenkin, ja kaikki läsnäolleet olivat saaneet sisäänsä tuikullisen Ahura Mazdan pyhää tulta. Ei se ollut heitä vahingoittanut, mutta siitä odotettiin kauheita sivuvaikutuksia ja jumalaista kostoa jos Ahura Mazdaa ei jotenkin lepyteltäisi rukouksilla ja uskollisuudenvaloilla vuorokauden sisällä.

Olin pikaisesti puhunut Lassen kanssa tästä ilmiöstä. Tenttasin Johannasta tarkalleen kuvauksen tapahtuneesta. Se ei kuulostanut minusta lainkaan niin vakavalta kuin Johanna kuvitteli. Itse asiassa en lainkaan keksinyt miten Johannan kuvailemasta tapauksesta pystyi päättelemään, että tilanne olisi hengenvaarallinen. Ahura Mazda oli oikeudenmukaisuuden jumala, ei mikään inhottava kostonhimoinen pikkunilkki joka viritteli ansoja pahaa-aavistamattomien sivullisten päihin.

Monet ihmiset olivat kuitenkin tehneet zarathustralaisia rituaaleja lepyttämistarkoituksessa. Ei siitä varmaan vaaraakaan olisi, jos rituaalit todella olivat mitä sanottiin - ja ne olivat peräisin Johannalta. Toisin sanoen, en nähnyt tässä mitään erityistä kriisiä.

Annoin Johannalle kirjekuoren, jossa oli puolitoistatuhatta puntaa. Näiden pitäisi riittää paluulippuihin. Ennen takaisin lähtemistä oli kuitenkin selvitettävä muutama pulma. Johanna majaili Sarahin ruumiissa, ja ilmeisesti oli ainoa voima joka yleensä piti kyseisen ruumiin toimintakykyisenä. Turussa oli taas pulmia atsteekkijumalten kanssa. Lasse tiesi tästä enemmän.

Sini oli oma vilkas itsensä, eikä kaappaus ja ilmeinen vuoden kestänyt harhailu unimaailmassa ollut jättänyt häneen pahempia jälkiä. Katille olin yhä velkaa kosmiset määrät olutta toissakesäisistä palveluksista. Satua ei näkynyt, hän oli jatkokeikalla unimaailmassa. Johanna jakoi kroppaa Sarahin kanssa, ja kaksikko tuntui oppineen sietämään toisiaan, tosin Sarahilta tämä oli ilmeisesti vaatinut jonkin verran totuttelua. Sakari ei vieläkään kunnioittanut päivänvaloa, mutta en tahtonut eds yrittää arvailla oliko hän tällä hetkellä vampyyri, ghouli vai keskustapuolueen kansanedustaja. Sen sijaan jaoin puhelinnumeroani tarvitseville ja lähdin Naantaliin tapaamaan Lassea.

Lasse majaili vieraana tai talonvahtina Antin isossa talossa. Hän oli ollut maisemissa vain viikon, saavuttuaan vastikään Tukholmasta. Hän näytti voivan paremmin kuin viimeksi häntä nähdessäni: hänen muistinsa ei pätkinyt, hän ei säikkynyt varjoja eikä näyttänyt kalpealta. Olin hieman loukkaantunut siitä, että Antti oli kuulemma lainannut taloa Lasselle vain sillä ehdolla etten minä vierailisi siellä. Ihan kuin olisin Antille koskaan mitään vaikeuksia aiheuttanut.

Söimme, joimme, saunoimme ja juttelimme. Vaihdoimme kuulumisia tutuistamme. Näkymätön piiri oli hajonnut tuuliin: Tenkka ja Antti olivat lopettaeet, Wille ja minä kadonneet maan alle, Isaskar ja Lasse vaihtaneet maata. Lasse kertoi myös lopettaneensa magian harjoittamisen. Tämä ei käynyt aivan yksiin eilisestä kuulemani kanssa, mutta hän väitti vain antaneensa rituaalikaavan Johannalle ja olleensa osallistumatta varsinaiseen rituaaliin. Joo joo. Omien käsien pitämistä puhtaana, varmasti toimii.

Teorian tasolla Lasse ei kuitenkaan ollut ruostunut. Hän sai minut lopullisesti vakuuttuneeksi Ahura Mazdan kipinän vaarattomuudesta. Hän väitti myös, että aktiivisesta magiasta luopuminen oli parantanut hänen fyysiset ja henkiset ongelmansa, ja suositteli minulle samaa. Minusta ajatus oli älytön. Ainakin minulle on mahdotonta sanoa mistä arki loppuu ja magia alkaa. Onko kosher-ruokavalio magiaa vai traditiota? Aamurukous? Sapattina lepääminen? Parin epämääräisen heprean- tai arabiankielisin sanan mutiseminen herkkäuskoisten jymäyttämiseksi? Ei taikuus ala liitujen ja kynttilöiden esiinkaivamisesta. Ehkä Lassen taustalla magian saattoi erottaa helposti muusta elämästä, mutta jos minä yrittäisin luopua taikuudesta minun pitäisi käytännössä keksiä itselleni jostain aivan uusi identiteetti jota elää. Yritin tätä 16-vuotiaana heikoin tuloksin, ja Liisan juotettua minulle vertaan vuosi sitten olin pari kuukautta aivan rampa.

Kysyin häneltä, eikö selibaatissa eläminen muka ole maaginen(kin) valinta. Hän vastasi jotain välttelevää, ja dekkarivaistoni heräsi. Paria kysymystä myöhemmin hän myönsi, että hänen ja Marian välille oli mahdollisesti kehittymässä jotain, taas. Mahtavaa. Harppu helvetistä oli varmasti juuri oikea asia kaverini elämälle. Tällä ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Maria inhosi minua.

Vaikka Lasse sanoikin luopuneensa taikatemppujen tekemisestä, hänellä oli silti okkulttinen tutkimus vireillä. Turussa oli tapahtunut ritualistisia murhia, ja modus operandi oli lähes tarkalleen sama kuin kolme vuotta sitten. Tuolloin atsteekkijumalaa seuraava kultti oli uhkaillut kotikaupunkiamme, mutta tullut ilmeisesti keijujen pysäyttämäksi. Olimme yrittäneet penkoa tapahtumia silloin, mutta saaneet molemmat muuta ajateltavaa - Lasse syövän, minä Annen oletetun kuoleman ja takaisin paluun muodossa. Murhat päättyivät, asian oletettiin loppuneen. Ilmeisestikään ei. Vastuussa olevan voiman Lasse oli identifioinut Tezcatlipocaksi, atsteekkien peilijumalaksi ja saatanaksi.

Turun päässä tapahtumia selvitteli pari muuta alan ihmistä. Jotain kautta - oletettavasti Sakarin tai Sinin välityksellä - tieto paluustani oli lähtenyt leviämään, ja nyt Laila Kokko Zen Genesis -nimisestä firmasta tahtoi kysellä minulta kolmen vuoden takaisista murhista. Päätin, että piileskely olisi hölmö strategia, ja voisin yhtä hyvin antaa tietoni mysteeriä tutkivien ihmisten käsiin. Olin kuullut Zen Genistä pari vuotta sitten, ja kaipa tällainen hämäryys osui täsmälleen uskontokonsulttien toimenkuvaan.

Lasse keräsi lisäinfoa Tezcatlipocasta ruotsalaiselta kontaktiltaan samalla kun soitin Lailalle ja sovin tapaamisen Hunter'siin. Sitten hyppäsimme Antin urheiluautoon ja matkasimme Turkuun tapaamiseen.

Hunter'siin ilmaantui bisneshenkisen Lailan lisäksi Hilkka Haaja -niminen epämääräisyys. En ensin tiennyt mitä hänestä ajattelisin, mutta sitten hän mainitsi tuntevansa hämeenlinnalaisen maagin nimeltä Gwag. Selvästi alan ihminen itsekin, siis. Gwagia en ollut muistaakseni koskaan tavannut kahdestaan, mutta tunsin hänet nimeltä ja maineelta.

Jaoimme informaatiota puolin ja toisin - aiemmista murhista, Ahura Mazdan liekistä joka myös Hilkkaa ja Lailaa vaivasi, Johannan peilihirviö-nemesiksestä sekä tämänhetkisestä pulmasta. Varsinainen Tezcatlipoca oli yrittänyt invaasiota jo loppusyksystä, mutta Gwag oli sullonut hänet jalokiveen helsinkiläisen satanistikonsultin avulla. Nykyisen ongelman tuntui kuitenkin muodostavan riivaus - jokin tezcatlipocaattinen riivasi ihmisiä unessa tekemään murhia. Mahdollisesti tähän liittyi enimmäkseen teiniokkultisteista koostuva kultti (joka pyöri Sakarin ympärillä ja joka oli valinnut kaikista ihmisistä Marko Simulan joksikin jumalan välikappaleeksi) ja Kupittaanpuistosta unimaailmaan johtava portti. Oliko Tezcatlipoca jättänyt unimaailmaan osan tai heijastuman itsestään, ja aiheuttiko tämä heijastuma murhia?

Uniportti pitäisi varmaan jossain vaiheessa sulkea. Kuulosti minun hommaltani. Aivan kuin vanhoihin pahoihin aikoihin.

Johanna soitti kesken selittelyjen. Hän kertoi Annen juuri ilmestyneen ovelleen jokseenkin kiukkuisena. Olin tukehtua teeheni. Mitä minun tyttöni täällä oikein teki? Millä rahalla hän oli matkustanut? Kuka nyt vahti kotiamme Marokossa?

Neuvottelumme päättyivät, mutta sovimme jatkavamme yhteistyötä asian merkeissä. En olisi varmaan lähdössä kaupungista ennen tämän pulman ratkeamista. Hilkka oli menossa Johannan - tai Sarahin - asunnolle, ja minä lähdin samaan suuntaan.

Juttelimme matkan niitä näitä. Hilkka oli shamanistis-kaaosmaaginen sekoittaja joka sanoi joulukuusta alkaen yrittäneensä pääasiassa pysyä erossa kaikista maagisista ongelmista. Sympatiat yrityksestä, mutta toivotontahan se oli. Maagiset ongelmat olivat kuten sosiaaliset pulmat: niitä riittää ihan loputomiin, eikä niitä voi koskaan kiertää täysin. Sain samalla täydennystä käsitykseeni kaupungin kuvioista. Amanda Sade oli ottanut suuret linjat haltuunsa, ja Hilkka sekä Laila toimivat hänen siunauksellaan. Olikohan jompikumpi heistä ghouli?

Sarah asui yo-kylässä, muttei sentään 4 D:ssä. Hänen luonaan oli Sini, tuntematon nuori nainen, sekä minun Anne-kultani hassuissa vaatteissa. Ei meillä Marokossa suurta lämpimien vetimien kätköä ollut, ja loput perheemme rahat olivat varmaan menneet hänen lentolippuihinsa. Olin silti hyvilläni nähdessäni hänet. Hän syytteli minua siitä, että olin yrittänyt livahtaa Turkuun ilman häntä - mitään livahtanut, ihan hyvinhän olin jättänyt viestin minne olin menossa, ja homman piti olla ihan simppeli...

Olin jo Naantalissa aloittanut alkoholin nauttimisen, ja esittelyjen jälkeen sain syytä jatkaa. Katjaksi esitelty nuori nainen oli raskaana, ja lapsen isä ainakin alkemiallisessa merkityksessä oli ilmeisesti Atur. Ahura Mazdan mystinen liekki oli laskeutunut naisen päälle ja tullut lihaksi ja enempää en oikeastaan tahtonut ajatella. Seurauksena oli kuitenkin uunissa oleva pulla josta olisi ilmeisesti tulossa maan rajuin pyromaani. Sekä äiti että isä olivat tästä oikein ylpeitä.

Minä olin tyrmistynyt, mutta ei asia kyllä minulle mitenkään kuulunut, niin kauan kuin penskaa ei loppusijoitettaisi meidän kotiimme. Yleensä mystisissä raskaustapauksissa odottava äiti on järkyttynyt tai täysin avuton, mutta Katja vaikutti aivan täysipäiseltä ja kykenevältä hoitamaan puolienkelipentuaan. Ainoa särö hänen terveessä maailmankuvassaan oli, että hän piti Sakaria luotettavana tyyppinä ja kaverinaan.

Pohdimme rutinoituneesti tilannettamme, kunnes Anne sanoi, että: Turku nykyisine ongelmineen ei tuntunut enää kotoisalta. Hän puki sanoiksi täsmälleen omankin suhtautumiseni koko tilanteeseen. Kaupungissa oli tekeillä vaikka mitä hirveyksiä, mutta koskettivatko ne enää oikeastaan meitä? Olimme olleet poissa ainakin vuoden, ja nyt palattuamme ainakin minä huomasin vain kaipaavani takaisin Marokkoon. Koti oli nyt siellä. Sini ja Johanna olivat samaa mieltä - tosin Sarahin ruumis oli edelleen jonkinlainen ongelma tälle ajattelutavalle.

Joka tapauksessa tuumin, että Tezcatlipocan ja uniporttien ajattelu voisi ainakin tältä illalta jäädä kun Katikin oli ilmestynyt paikalle. Suunnittelin baarikierroksen aloittamista perheeni, vanhojen kavereiden sekä uusien tuttavien kanssa kun Lasse ja Laila ilmstyivät. He toivat terveisiä Sakarilta ja Liisalta - mitä hänkin kaupungissa teki? - ja tahtoivat alkaa järjestellä asioita.

Laila oli päättänyt, että uniportin kimppuun käytäisiin tänään, ennenkuin zarathustralaisen kipinän armonaika loppuisi. Taitoa meillä oli, mutta voimaa oikein ei - aturin jumala ilmaisi selvästi, että zarathustralaisen enkelin käyttämiseen kabbalistisen rituaalin patterina suhtauduttaisiin harhaoppina. Mutta kyseessä oli vain portti unimaille. Ehkä sen sulkisi ihan kevyelläkin kalustolla. Kokeilemisen ei ainakaan pitäisi olla kovin vaarallista.

Työnjako luotiin. Lasse laati rituaalikaavan, minä toimisin lausuvana maagina, Laila ja Anne avustaisivat, Kati ja Sini toimisivat temppelivartijoina siltä varalta että jokin menisi kosmisesti pieleen ja uniportista hyökkäisi jotain fyysisesti uhkaavaa. Hilkka ja Katja pysyivät viisaasti kaukana koko operaatiosta ja suuntasivat sen sijaan laittamaan ruokaa.

Olin pari huikkaa sitten ohittanut kaapujuopumuksen laillisen rajan, mutta jos tämä tahdottiin tehdä Juuri Nyt, ei pienestä hiprakasta sopinut välittää. Auringon laskettua sapattikin oli päättynyt. Eihän tämä enää minun ongelmani ollut, mutta kun kerran täällä olin...

Autoilimme Kupittaanpuistoon. Portti oli ympyränmuotoinen reikä valtavassa sinisessä patsaassa. Puistossa oli pimeää ja kylmyys oli kiipeillyt aivan uusiin mittasuhteisiin. Tuuli puhalsi lunta kasvoilleni. Paleltuani pihalla hetken rituaalin tekeminen ei enää tuntunutkaan niin pieneltä jutulta. Viima sammutti kynttiläni, pimeässä en nähnyt Lassen merkintöjä rituaalikaavasta, ja keskittyminen pakkasessa tuntui ylivoimaiselta. Lisäksi olin nukkunut parin vuorokauden aikana vain parin tunnin torkkuja lentoasemien penkeillä.

Aloittaminen venyi ja kohmeeni syveni. Mitä ihmettä minä täällä oikein tein? Miksei portti voinut olla jossain sisätilassa jossa olisi lämmintä ja miellyttävää? En ollut koskaan pitänyt magian tekemisestä luonnon helmassa, ja juuri nyt luonto keskittyi aktiivisesti puremaan ja potkimaan minua.

Lainaamani rituaaliveitsen kanssa kiersin patsaan ympäri ja koetin tunnustella täällä vaikuttavan voiman luonnetta. Viimankin läpi portin luonne hahmottui. Se ei ollut mikään raollaan oleva ovi joka pitäisi painaa kiinni, vaan aivan oikea repeämä todellisuudessa. Minun pitäisi tarttua maailmaa kiinni laskoksista ja parsia aukko takaisin umpeen.

Tämä ei onnistuisi ilman lisävoimaa, ei tässä säässä, humalassa ja väsymyksessä.

Ilmoitukseeni operaation hylkäämisestä ei suhtauduttu ilolla, muta minua ei enää kiinnostanut. Jos minä olin ainoa maagi kaupungissa, saisi portin sulkeminen odottaa huomiseen asti.

Siirryimme Hilkan kotiin. Lämpö oli tervetullutta, ajatus ruuasta samoin. Pohdin Annen kanssa majoitustilannetta ja olin juuri alkanut ylipuhua Lassea ottamaan meidät Naantaliin vieraikseen, kun Kati sai puhelun.

Helsinkiläinen ihmissusi paiski tällä hetkellä duunia vartijana, ja hänen tämänhetkinen vartioitavansa oli ilmeisen hankala keiju nimeltä Alyssa. Ilmeisesti Sakari oli keksinyt, että Alyssa oli jotenkin aiheuttamassa peilihirviön saapumista kaupunkiin, ja mahdollisesti aikeissa estää tämän väkivallalla. Kati kuuli Sakarin ja Alyssan olevan Hemingway'sissa, ja lähti oitis tekemään henkivartiotyötään. Minä, Anne, Johanna ja Sini lähdimme hänen mukaansa.

Osittain takana oli varmaan syyllisyydentunto rituaalin jättämisestä kesken, mutta pääsyynä oli, että muistin itse kun puolitoista vuotta sitten olimme vaikeuksissa, oli Kati tullut siltä istumalta apuun. Olin vähintään saman verran velkaa hänelle. Ja vaikka Sakarin suunnitelmat harvoin toteutuivatkin, oli mikä tahansa tilaisuus päästä pieksemään Sakaria minulle tervetullut.

Pakkanen jäyti minua koko matkan baarin ovelle. Meidän kanssamme yhtä aikaa paikalle kaartoi poliisiauto ja ambulanssi. Olimmeko me myöhässä? Kati syöksyi sisään, me muut jäimme taustalle. Turun poliisissa oli aivan liiaksi tuttuja, ja tietääkseni olin vieläkin etsintäkuulutettu.

Alyssa oli kuitenkin kunnossa, Sakari ja Liisa poistuivat meidän tullessamme. Liisa hymyili minulle "odotapas vaan" -hymyä, minä mulkaisin häntä happamasti. Aiemmin hän oli lähettänyt minulle jotain sanaa anteeksiannosta, mutta minä toivoin vaan etten joutuisi enää koskaan näkemäänkään häntä. Marokko kutsui taas.

Kati poimi Alyssan mukaansa. Yhtäkkiä paikalla oli vain Marokon maanpakolaisia. Olin älyttömän väsynyt. Ehdotin nukkumaanmenoa, ja sain kannatusta. Sarahin kotiin voisi juuri ja juuri majoittaa meidät kaikki. Hyvä, hotelliin ei olisikaan oikein varaa.

Turku ei kuitenkaan päästänyt minua vieläkään nukkumaan. Laila ja Lasse olivat vakaasti päättäneet jatkaa rituaaliongelman ratkontaa vielä tänä iltana. Kehitimme vaihtoehtoisia tapoja sulkea portti, joista useimmat olivat kalliita ja vaativat enemmän maallista vaikutusvaltaa kuin maagista puhtia. Patsas voitaisiin kaivaa irti maasta ja siirtää varastorakennukseen, jonne sitten voisi tehdä unimaailmalta suojaavan kehän ja jättää portin sinne odottamaan myöhempää hoitamista. Kaivuutyö maksaisi melkoisesti mutta sitä varten kai vampyyriruhtinaat ovat olemassa?

Olisin voinut nukahtaa jaloilleni, mutta silti tulin Annen kanssa kiskotuksi mukaan tapaamiseen Nick-nimisen maagisen tavaran kauppiaan ja Camomillaksi kutsutun Amanda Saden kätyrin kanssa. Amanda Sade tiesi jo minun olevan kaupungissa, ja hänkin tahtoi uniportin kiinni. Nickillä oli ehkä myynnissä jotain maagisia värkkejä joista saisi riittävästi voimaa sulkea portti pelkällä rituaalilla.

Aivan siltä varalta että Amanda Sade aikoisi jotain harvinaisen pöhköä lainasin Katjalta pistoolin. Sitä en onneksi tarvinnut. Unenpöpperössä ja vähät välittäen rituaali-Leathermaniini kohdistuvasta nyrpistelystä tunnustelin baarin nurkassa Nickin esittelemien kapistusten voimia. Kiinalainen kivi jossa oli sieluihin ja elämään liittyvää voimaa, nippu sinisiä helmiä joissa tuntui vesielementin mahti. Ei mitään mikä auttaisi meidän tavoitteissamme.

Nick vaikutti yllättävän rennolta huomioiden hänen ammattinsa, Camomilla taas näytti lähinnä hipiltä. He tahtoivat vielä iltaa myöten käydä jututtamassa jotakin Max-nimistä henkilöä vielä yhdessä baarissa. Eikö tämä koskaan loppuisi?

Laila hermoili enemmän kellon lähestyessä yhtä. Max löytyi, mutta kuka hän olikin, ei hän tahtonut meille puhua eikä minua kiinnostanut uhrata asiaan enempää energiaa. Ei tämä ole minun esitykseni. Minä tahdon vain nukkua.

Sitten kello ohitti yhden, eikä zarathustralainen energia ollut räjäyttänyt ketään. Laila ja Lasse poistuivat tahoilleen. Vihdoin viimein pääsimme Sarahille ja yöpuulle.

Sini ja Johanna olivat hysteerisiä, ja Sarah-parka Johannan kehossa ei voinut nukahtaa. Älyttömät jutut jatkuivat pitkälle yöhön. Minä olin tyttöni sylissä ja väsymyksestä sekä illan vähäisestä menestyksestä huolimatta onnellinen. Kadonneet perheenjäsenet olivat löytyneet. Huomenna palaisimme kotiin.

Sunnuntai, 28.1. 2007, Turku, 0900 GMT+2

Heräsin kuvitellen että kevät oli tullut ja ulkona puro solisi. Sitten tajusin, että näin ei ollutkaan, vaan kraana tippui. Sitten, että kraana ei tippunutkaan, vaan pään sisälläni solisi vesi. On minulla krapuloita ollut ennenkin, mutta tämä oli kyllä oudoimmasta päästä.

Kati oli jossain kohdassa yötä saapunut paikalle ja torkkui eteisen ovella. Tavoilleen uskollisena Sini pomppasi pystyyn heti kun joku muukin liikkui ja alkoi puhua pälpättää. Minä palasin Annen syliin, se kun toimi mainiona rauhoittimena.

Annekin oli alkanut kuulla veden solinaa, ja Kati oli maininnut jo eilen kuulevansa sellaista. Laila oli lähettänyt samasta ilmiöstä tekstiviestin. Ei silti minusta tuntunut kovin vaaralliselta tai huolestuttavalta.

Nälkä kiskoi lopulta meidät kaikki jalkeille. Lähdimme metsästämään aamiaista - paitsi Kati, joka lähti omille teilleen - ja pitkien sekä kylmien harhailujen jälkeen viimein löytyi auki oleva paikka. Aivan kuin hirvittävät pakkaset eivät olisi riittävän kauhea rangaistus, Suomesta on myös oikeasti tuskallisen vaikea löytää siedettävää aamiaistarjoilua. Mikä ihme siinä on että paikat joiden nimissä on "café & breakfast" eivät tajua olla auki niihin aikoihin kuin ihmiset oikeasti saattaisivat vaikka haluta aamiaista?

Börsissä saimme ruokaa ja sitä myötä aivotoimintakin palasi. Muitakin ihmisiä - tai lähinnä Lasse, Laila ja Hilkka - ilmoitti suunnistavansa samaan paikkaan jatkamaan eilisillan ongelmavyyhtien selvittelyä. Ryhdyimme pinoamaan pulmiamme jonkinlaiseen järjestykseen. Soliseva vesi, uniportti, Sarahin ruumiissa majaileva Johanna ja edesmenneen Luka Weilandin susia kaappaileva organisaatio olivat konkreettisimmat ongelmat.

Veden ääntä en oikeasti edes jaksanut laskea ongelmaksi. Uniportin sulkeminen (ja sitä kautta oletettavasti myös murhien lopettaminen) tuntui aamun valossakin melko haastavalta hommalta. Edelleen portin eristäminen tuntui helpommalta kuin sen suoranainen kiinni vääntäminen. Voimaa oli vieläkin aivan liian vähän.

Eilen illalla oli mieleen tullut ajatus lainata jotakin voimanlähteitä isäni vanhasta kirjastosta. Sieltä saattaisi hyvinkin löytyä vahvoja maagisia esineitä. Kuitenkin pulmana oli, että niitä ei saanut millään vietyä ulos talosta. Olin edelleen lähes varma, että kirjasto ainoastaan vaivoin sieti minua ja joitakin ystäviäni lukemassa teoksiaan - jos yrittäisin viedä jotain pois sieltä, olisin onnekas jos talo vaan kieltäytyisi päästämästä minua pois. Paljon helpompi oli kuvitella, että kiviset seinät murskaisivat minut ja muut varkaat.

Golemina kirjasto ei ollut järin fiksu, ja pohdin voisikohan sen uskotella kuvittelemaan että atur-Johanna oli meidän väkeämme oleva enkeli. Tämän kokeilemiseen ei kuitenkaan ollut mitään turvallista keinoa. Ajatusta aikani pyöriteltyäni tulin siihen tulokseen, ettei kirjastosta mitään pois saataisi. Useiden maagien tekemä yhteisrituaali voisi ehkä toimia, mutta varteenotettavia maageja ei ollut kaupungissa lisäkseni kuin yksi tai kaksi. Tämä ongelma ei nyt vaan tahtonut ratketa.

Sen sijaan susikaapparit olivat nimenomaan meidän ongelmamme, eivät Turun. Pahin harmi niistä oli, että ne selvästi tiesivät missä maailmankolkassa me nykyään vaikutimme. Ilmeisesti organisaatio oli kuitenkin saanut rumasti turpaansa Siniltä, Sakarilta ja Ahura Mazdan pyhältä tulelta. Se lähtisi luultavasti suosiolla helpomman saaliin perään jos yleensä pystyisi enää tekemään mitään muuta kuin hakeutumaan konkurssiin.

Jossain vaiheessa meidän pitäisi myös palata Marokkoon - palata kotiin. Silloin olisi myös Sarahille keksittävä jotain. Johannan vanha ruumis oli kyllä vielä tallella, mutta jos hän poistuisi siihen, Sarah sanoi että hänestä tulisi halvaantunut... ja sitten tajusin ilmeisen ratkaisun tähänkin.

"Mitä jos te vaihtaisitte kroppia päittäin?"

Tavallisen ihmisen sielun sijoittaminen omasta kehostaan uuteen ei ollut mitään helppoa magiaa, enkä normaalisti uskoisi lainkaan pystyväni siihen. Eilisiltana Nick oli kuitenkin yrittänyt kaupata minulle taikakalua jolla oli juuri tähän liittyviä voimia. Soitin hänelle nopeasti ja kutsuin hänetkin Börsiin.

Nick oli aikeissa lähteä kaupungista: hän pelkäsi veden solinan kertovan, että Turku oli hukkumassa. Vielä hän ei ollut kuitenkaan tien päälle menossa. Hieroimme kauppoja. Kuten uumoilinkin, hän ei niinkään tahtonut rahaa kuin jotain kiinnostavaa vastineeksi. Tarjosin hänelle Lassen kellarin avaimia. Ne kelpasivat.

Kävin Sinin kanssa esittelemässä paikat Yliopistonkadun alapuolella. Maaginen voima tuntui huoneessa yhä, ja ulkona olevasta kyltistä päätellen Lassen asunto oli taas myynnissä. Laila oli alunperin ostanut sen, muttei tahtonut asua siellä - ilmeisesti talossa kummitteli. En ollut yllättynyt. Ehkäpä Nick löytäisi kammiolle jotain kelvollista käytöä.

Avaimista luopuminen oli helpottava kokemus. Yksi asia vähemmän joka sitoi minua Turkuun. Ehkä olin kaivannut juuri tätä. Minulla oli muitakin keskeneräisiä asioita, ja ehkä ne olisi hyvä saattaa loppuun.

Börsiin palattuani ilmoitin Lailalle ja Hilkalle, että minä en saisi uniporttiongelmaa ratkaistua, enkä ollut aikeissa Turkuun jäädä sitä pohtimaan. Paras keksimäni keino oli eristää patsas, ehkä kaivaa se irti maasta, ja tässä Amanda Sade voisi auttaa. Jos muuta keinoa ei olisi, ehkä hän suostuisi käyttämään kalliita rahojaan tähän. Laila väitti, että huomiseksi kaupunkiin olisi tulossa taikaesineitä joiden voiman avulla portin voisi sulkea. Minä en aikonut olla täällä enää huomenna.

Otin taskustani post-it -lehtiön. Piirsin päälimmäiselle lehdelle tähden ja liimasin sen Hilkkaan.

"Ole hyvä. Sä olet nyt kaupungin sheriffi." Rituaalina ei ehkä kovin pramea, mutta asiansa se ajoi.

Hetken ajan olin varma, että Hilkka löisi minua jollain tylpällä esineellä. Sitten hänen ilmeensä muuttui tyrmistyneestä päättäväiseksi. Ei maagisia ongelmia pääse pakoon, jonkun ne pitää kohdata kuitenkin. Hilkka kääntyi Lailan puoleen ja ryhtyi järjestämään asioita. Äksyys ja tylyys ehkä karisevat vuosien mittaan.

Lasse nyökkäsi minulle arvostavasti. Hänkään ei ollut jäämässä tänne, vaikka olikin tarjonnut apuaan rituaalikaavojen kanssa. Anne hymyili ja tarttui käteeni. Sini ja Johanna pulisivat iloisesti, suunvuoron saadessaan Sarah pohti lähitulevaisuuttaan. Me olimme oikeastaan valmiit lähtemään.

... melkein. Hilkka sanoi, että Oonalle pitäisi jonkun vielä tehdä jotain. Olin jo eilen kuullut Oonan olleen elävä kuollut, nyt hän oli ilmeisesti aave. Kuolleiden ei kuulu kulkea maan päällä, ruumiissa tai ilman. Johanna oli aamun aikana jo yrittänyt tehdä hänelle jotain, muttei ollut onnistunut.

Oona oli Hilkan entinen ystävä, ja Hilkka ei kokenut voivansa itse tehdä tälle mitään. Ihan ymmärrettävää sinänsä.

Niinpä nousimme ratsaille vielä kerran ja suuntasimme Hansaan. Koko joukko Turun teiniokkultisteja oli koolla, ja Kati oli myös heidän seurassaan. Sakari istui varjoissa. Oonan kuvausta vastaavaa ihmistä ei näkynyt, mutta Kati sanoi haistavansa tämän.

Oonan poikaystävä (?) Seth tuntui olevan kummittelun fokus. Koetin puhua hänelle järkeä, mutta hän tahtoi vain tyttönsä takaisin. Ymmärrettävää, mutta ei mahdollista. Seth sanoi Oonan ruumiin olevan betoniin valettuna Halistenkoskessa, ja että se pitäisi kaivaa sieltä ulos. Ei se auttaisi mitään, ruumiissakin Oona oli kuollut, oli ollut kuollut jo pitkään. Seth vetosi Liisaan, jolla myös oli ruumis nykyään. En tahtonut edes tietää, mitä hirveyksiä kauhukaunotar oli sen vuoksi tehnyt, enkä aikonut antaa niiden toistua.

Aaveen karkoittaminen olisi triviaalia, jos vain tietäisin missä se oli. Valitsin sopivan kohdan, piirsin lattiaan hailean rituaalikehän ja mutisin muutamia pyhiä sanoja. Kun tunsin aavemaisen voiman kulkevan ohitseni, löin sitä rituaalileathermanillani ja käskin sen jatkaa eteenpäin. Puf.

Olin karkoittanut aaveita aiemminkin, ja yleensä saanut jonkinlaisen tuntemuksen siitä, mihin ne päätyivät. Tällä kertaa tuntemus oli harvinaisen epäselvä. Mutta Oona oli silti mennyt jonnekin, vai oliko?

Ei. Parin minuutin sisällä hän oli taas Hansassa. Aivan kuin hänellä ei olisi mitään suuntaa minne jatkaa.

Tämä vaati hieman toisenlaista lähestymistapaa, ja tyhjän pullon. Kaadoin loput rommistani kurkusta alas, sitten piirsin uuden rituaalikehän ja kutsuin Oonaa luokseni. Onneksi Hansakorttelin vartijat olivat kaikki kai syömässä donitseja, koska liituympyrän sisällä seisova tyyppi joka puhuu tyhjälle ilmalle olisi heistä varmaan ollut huolestuttava näky.

Kysyin Oonalta, miksi hän oli yhä täällä. Hän vastasi uppiniskaisesti että hän tahtoi vain jatkaa kuten ennenkin. Kerroin hänelle, että maan päällä kuolleena pysyminen vahingoitti sekä hänen sieluaan että maailman järjestystä ympärillä. Hän ei välittänyt, hän tahtoi vain tehdä kaikista onnellisia.

Väärä suostuttelukeino.

Iskin rituaaliveitseni uudestaan hänen sisäänsä, mutta tällä kertaa en koettanut lähettää häntä muualle, vaan vedin hänet itseäni kohti. Olkalaukkuuni, ja siellä olevaan tyhjään rommipulloon. Likaista ja epähienoa magiaa, mutta sellaista nyt olen tehnyt muutenkin.

Tunsin Oonan tyrmistyksen, ehkä jopa raivon. Viereeni saapunut Seth tajusi mitä oli tapahtunut. Johanna ja Sini olivat jäätelöineen hänen takanaan, mutta en uskonut että pojasta oli vaaraa.

Näin oli parempi, sanoin. En tahtonut Oonalle pahaa, mutta hän ei voinut jatkaa maan päällä. Keksisin jonkin paikan jonne hän kuuluisi, ja kertoisin Sethille mikä se oli. Kenties jokin suurempi voima ottaisi Oonan huostaansa. En ainakaan voisi pitää häntä rommipullossa loputtomiin. Jossain vaiheessa jokin menisi pieleen ja hän pääsisi ulos. Sitä voisin kuitenkin pohtia kotona Marokossa.

Hansasta ulos lähtiessämme Sakari pysäytti minut. Hän ojensi minulle pienen sinisen rasian ja sanoi, että minulla olisi sille enemmän käyttöä kuin hänelle. Se oli rasia, jossa oli Nickin vesijalokivet. Sakarin tuntien niiden joukossa oli varmaankin mikrofoneja ja jäljityslaitteita. Pitäisi poiketa elektroniikkaliikkeessä ennen lentokenttää.

Siltikin kotimatka voisi alkaa.



Turkularp